8.2.2015 Jäävaellus

[Anne]

Hyinen pakkanen ja kirkkaana sinitaivaalta paistava aurinko. On aika tehdä retki Liekkisaareen - jäitä pitkin totta kai. Lämpoisesti päälle ja mukaan seikkailuun!

Tapahtuma on avoinna Liekkijärven alueen hevosten hoitajille ja omistajille (hoidokillaan tai omalla hepalla).

Jäävaelluksesta tulee vielä kehys ja kuvia.

Ansaittavissa jäinen merkki!



Tervetuloa!


---



Kehys:

Onneksi pakkanen oli jäänyt maltillisiin lukemiin, alle kymmeneen, kun joukko valmistautui jäävaellukselle.

- Menemme rentoon tahtiin Liekkijärven rannalle pihaton kautta ja sieltä jatketaan pareittain eteenpäin. Parit voivat omaa tahtiaan siirtyä kohti taukolaavua, joka sijaitsee järven toisella puolella. Varmaan kaikki katsoivatkin sen sijainnin ilmoitustaululta?

- Palaamme takaisin saaren eteläpuolta, Liekkijärven uimarannalle.

- Jaan parit jo tässä nyt. Pareittain mennään, että hevosilla olisi turvallinen olo kaverin kanssa, helposti kun lähtevät ottamaan muita kiinni, jos jäävät yksin.

- Elikkäs:
Lynn - Sentti & Britta - Hype
Sussu - Rotta & Jesse - Tollo
Inkku - Sirpa & Clara - Walma
Sandra - Aristo & Däni - Topi
Fiia - Elmo & Kuú - Eela
Luna - Humu & Reino - Pyry
Eetu - Alex & Cella - Windi
Rosa - Kössi & Salma - Bona
Pihla - Pella & Amanda - Venna
Emmy - Patu & Wenla - Gitta
Nuutti - Laila & Nadja - Edi
Anne - Hestia & Tuulia - Rosa

- Parit voivat siis valita jäällä itsenäisesti askellajin, mutta ohitteluja ei läheltä saa tehdä. Parit on valittu niin, että hevoset jotenkuten tulevat toimeen keskenään, ja että voitte mennä samaa vauhtia parin kanssa. Reitin saa valita myöskin itse. Tullaan Tuulian kanssa viimeisinä ja tarkistetaan, että ketään ei jää jälkeen.

Selostuksen jälkeen lähdimme käynnissä ja ravissa kohti uimarantaa. Uimarannalla parit yksitellen lähtivät jäälle. Me lähdimme viimeisinä ja reippaan jääosuuden jälkeen päästiinkin laavulle. Nuotio rätisi ja Kasper ja Elli olivat tehneet hyvää työtä raahatessaan paikalle vilttejä ja riimuja. Hevosille oli heinääkin. Lämmin mehu ja makkara maistuivat ihanilta. Vielä olisi jäinen paluumatkakin edessä. Nuotion ääreen kauniina sunnuntaipäivänä olisi mielellään jäänyt nauttimaan.



(kuvia tulossa)

[Cella]

Windiä jännitti kun koko vaelluksen ajan sitä seurasi jään alla joku hassu pilkullinen tyyppi

Kiitti vaelluksesta!!

[Tuulia]

Kiitos jäisestä vaelluksesta!

[Clara]

Kiitos vaelluksesta! =)

[Salma]

Toppaliivi ja kaulahuivi tuntuivat liian kuumilta jo siinä vaiheessa, kun kuljimme rauhallisessa käynnissä pois tallipihalta. Allani oleva Bonnie, jonka lämmikkeeksi olin heittänyt ohuen harmaan ratsastusloimen, otti sivuaskeleita ja tuntui itsekin olevan aikalailla kuumissaan. Se höyrysi vierellämme kulkevan Kössin suuntaan ja päristeli sieraimiaan isolle hevoselle ihastuneen oloisena.
”Mä tuun kiehumaan täällä vaatteissa!” huokaisin Rosalle, joka istui rennon näköisenä Kössin selässä. Häntä nauratti.
”Sun ainoo toivo on, että Bona viskaa sut jossain vaiheessa vilvoittelemaan lumihankeen”, hän kiusoitteli. Minä ähkäisin.
”Tää on niin makeeta!” takanamme kulkeva Amanda kuului hehkuttavan Vennan selästä. Venna oli Bonnien tapaan säpäkällä tuulella ja ajautui välillä niin lähelle ponini häntää, että se vetäisi takajalat alleen ja kiisi pari askelta eteenpäin.

Sää oli mahtava. Aurinko paistoi reippaasti niskaan ja sai puiden oksilla loistavat lumikiteet läpinäkyviksi. Ilma oli kuulasta ja keväistä, jossakin kauempana minä olin kuulevinani linnun laulua. Parikymmentä ratsukkoa tosin pelotti metsäneläimet kauemmas, etenkin, kun Inkeri-Clara-akselilta kuului taukoamaton iloinen räpätys. Shettikset eivät olleet siitä moksiskaan, vaan puksuttivat tyytyväisen näköisinä jonon hännillä. Kuljimme maltillista tahtia, sillä – kuten retken nimeen sopi – metsätiet olivat kirkkaalla jäällä sivellyt. Jalkaisin olisimme luultavasti jo lojuneet lumikinoksissa, mutta hokkikenkäiset hevoset kuljettivat meitä mukavasti kohti uimarantaa.

Kun Liekkijärven jää aukeni leveänä ja loistavana, Bonnie meinasi kääntyä kavioillaan ja palata reippaassa marssissa tallille. Minä olin juuri juoruillut kisasuunnitelmistani Rosan kanssa, joten ponin hypähtäessä toinen jalustin lensi jalastani ja minä jouduin kahmaisemaan molemmat käteni sen paksun kaulan ympärille. Vedin henkeä niin terävästi, että se melkein kävi kipeää.
”Ääk! Mitä sä nyt!” Rosa päivitteli.
”Bonnie, mikä pelkuri”, hengähdin kalastettuani sokkona jalustimen takaisin. ”Se on jäätä hölmö, sä voit KÄVELLÄ sen päällä.”
”Bonnie muistaa uittoreissut”, heitti Emmy, joka tarkasti vähän matkan päässä Patronin satulavyötä.
”Se muistaa ne uittoreissut, joina Salma vei sen kastautumaan lampeen huhtikuussa!” Jesse kailotti rakastavasti Sussun ja Rotan rinnalta.
”Sun idea se oli!” nyrpistin nenääni Jesselle ja tunsin mukavan läikähdyksen vatsassani, kun hän hymyili minulle otsatukka kypärän lipan alta ryöpyten. Aurinko kävi ihanasti hänen kasvoilleen ja sai ne loistamaan vielä hiukan tavallistakin iloisemmin. Jos minä ja Jesse olisimme saaneet keploteltuamme itsemme pariksi, miten kivaa olisikaan ollut pysähtyä vaikka Liekkijärveen pariskuntien lakisääteiselle pussailutauolle.
”Salma hei, lopeta haaveilu!” Rosa huhuili. ”Mennään jo!”

Bonnie suostui astumaan jäälle vasta pitkän maanittelun jälkeen. Yritin ratsastaa sitä salavihkaa lumipenkan kautta, mutta se harasi vastaan kuin jäälle olisi isketty näkymätön muuri. Kössi seisoi jo komeana ja mustana kirkasta taivasta vasten ja päristeli odottavasti sieraimiaan, kun Bonnie turhautui jälleen kerran ja loikkasi pitkällä hypyllä takaisin pajupöheikköön.
”Mä voin sirotella kauraa jäälle vähän niin ku Hannussa ja Kertussa, jos se silloin tulis”, Rosa lupasi auliisti Siirin ja Walman kulkiessa Kössin takaa kuin kaksi paksua karvaista virtahepoa. Ne näyttivät tyytyväisiltä avarasta maastosta, kumpikin ravisteli tyytyväisenä paksua harjaansa ja Walma otti väliin pieniä poninloikkia.

Äkkiä olimme rannalla kahdestaan Rosan kanssa. Anne ja Tuulia keinahtelivat muutaman kymmenen metrin päässä jonon jatkona ja rupattelivat Inkerin ja Claran kanssa. Tasaisin väliajoin Anne kääntyi vilkaisemaan taaksepäin ja pidätti lehmänkirjavaa Hestiaa allaan. Bonnie oli löytänyt hyvän paikan kovalta hangelta ja seisoi siinä kuin vartiokoira kotipihallaan. Minä nökötin selässä ja tunsin oloni aika lailla hyödyttömäksi.

Ja sitten ihan odottamatta Bonnien päässä näytti naksahtavan yhteen kaksi kauranjyvästä. Melkein tunsin miten se tajusi, että kaverit eivät aikoneet kääntyä takaisin kohti rantaa niin kuin uintireissuilla, vaan aikoivat ihan tosissaan kävellä pois kylmää kovaa vedenpintaa pitkin. Poni veti jalkansa suppuun ja loikkasi vauhtia ottamatta, jalat tikkusuorina, lumipenkaltaan jäälle. Siinä sitten mentiin reipasta laukkaa Hestiaa ja valkeaa Rosaa kohti, minä harjassa roikkuen ja Bonnie korviaan pontevasti höristäen.
”No nyt me ollaan jäävaelluksella!” hihkuin Rosalle, kun Bonnie karautti hänen ja Kössin ohitse.

[Pyry]

Kiitos vaelluksesta! :>

[Pihla]

Kietaisin tuubihuivini takin päälle ja vedin hupun kypärän päälle. Ei pihalla silti kovin kylmä ollut. Oikeastaan minua pelottikin hiukan, kuinka jää kestäisi. Talutin kuitenkin Pellan rauhallisen varmasti riviin ja laskin jalustimet alas. Anne alkoi selittää ohjeita ja samalla kuulutti parit. Omaksi parikseni tuli Amanda ja tietenkin Venna. Se olikin mukava yllätys, koska en tuntenut Amandaa niin hyvin. Olihan hän melko uusi. Etsin saman tien katseellani Vennan ja Amandan. Tyttö mittasi huolellisesti jalustimensa ja jäi sitten selvittämään vielä Vennan harjaa. Itse vain seisoin Pellan vierellä ja odotin selkään nousu käskyä. Kohta tuttu komento kävikin ja nousin selkään. Vielä selästä päin kiristin vyötä parilla reiällä.

Matka alkoi käynnillä. Otin jo alkumatkasta hupun pois kypäräni päältä, että pystyin kuulemaan puheen. Sää oli muutenkin tarpeeksi kaunis. Aurinko paistoi kirkkaasti eikä pilviäkään sen suuremmin näkynyt. Olin onnellinen saadessani ratsastaa tallin varmimmalla ponilla tämän reissun. Tai niin itse sanoisin. Olihan Pella jo sen verran kokenut eikä se turhia säpsähdellyt.
”Mennään pätkä ravia, niin saadaan heppoihin vähän liikettä!” Anne huusi jonon kärjestä. Odotin, että alkupää lähti ravaamaan ja käskin sitten Pellan muiden perään. Kevensin tahdissa omaa vauhtiani. Pellan vauhti oli juuri sopiva. Lumi pöllähteli jonon liikkuessa eteenpäin.

Jää loisti kirkkaana auringonpaisteesta. Annen ohjeiden mukaisesti menimme pareittain jäälle. Ohjasin Pellan Vennan rinnalle.
”Moi!” Amanda huudahti heti. Hymyilin hänelle. Ohjasimme ponit jäälle. Vennalla oli hiukan verkkaisempi kävelyvauhti kuin Pellalla. Yritin saada Pellaa liikkumaan tamman tahtiin. Samalla Amanda hidasti hiukan ja saimme niin ponit kulkemaan rinnakkain.
”Otetaanko vähän ravia? Mehän saatiin päättää itse vauhti,” Amanda ehdotti hetken päästä, kun olimme kulkeneet jo melko kauan jäällä.
”Juu, otetaan vaan,” vastasin nyökäten. Ponit siirtyivät kuin ajatuksen voimalla nopeampaan askellajiin.
”Hui mua pelottaa, että Pella liukastuu!” huudahdin ja aloin saman tien hidastamaan.
”Niillä on hokit, kyllä Anne tietää, ettei täällä pysty kaatumaan,” Amanda naurahti. Hän oli oikeassa. Eihän vaellusta olisi muuten edes järjestetty.
”Totta, mennään vaan vielä hetki ravia!” jatkoinkin hetken päästä ja siirsin Pellan uudelleen raviin.

Menimme palan matkaa ravia ja taas käyntiä. Kävelimme koko loppumatkan taukopaikalle rauhallista vauhtia. Pella ja Venna kävelivät molemmat rauhallisesti jäätä pitkin, aivan kuin ne olisivat sitä aina tehneet.
”On meillä vaan parhaat ratsut!” Amanda totesi ja jalkautui selästä.
”Mä oon täysin samaa mieltä,” naurahdin ja aloin nostaa jalustimia ylös. Ponien kiinnilaiton jälkeen siirryimme nuotion ympärille. Elli ja Kasper jakoivat meille lämpimiä vilttejä ja kuppeja lämmintä mehua varten. Saimme jopa itse lämmittää makkaraa. Se vasta tuntuikin oikealta vaellukselta! Parit tulivat yksitellen kukin vuorollaan taukopaikalle. Tunnelma alkoi olla sitä parempi, mitä enemmän porukkaa oli! Nuotion ääreen olisi voinut jäädä istumaan vaikka koko illaksi. Harmi vain, että paluumatka koetti yllättävän pian.

[Emmy]

Reilu parikymmentä ratsukkoa valmistautui pihalla jäävaellukselle. Onneksi pakkanen oli laskenut melko maltillisiin lukemiin, jottei hevosenselkään ihan pystyyn tarvitsisi jäätyä. Olin kuitenkin pukenut päälle lämpimästi ja etsinyt käsiini ne kaikista paksuimmat toppahanskat. Tummansininen toppatakki lämmitti mukavasti ja puhalsin hönkäyksen huurustuvaa hengitystä ilmaan.

Anne jakoi meidät jo pihalla pareiksi, vaikka niihin jakauduttaisiin vasta rannassa. Minä sain parikseni Wenlan ja Gitan. Etsin kaksikon katseellani ratsukkojoukosta, ja nyökkäsin tytölle. Kun lähdimme ja järjestäydyimme jonoon, hakeuduin Wenlan ja Gitan tykö, jottei meidän tarvitsisi rannalla etsiä toisiamme.

Pitkä jono lähti kiemurtelemaan kohti pihattoa. Minä kuljin Salman ja Bonan perässä, jotka kulkivat Kössin ja Rosan takana. Muuta porukkaa edessä näkyi keikkuvan Eetu korkean Alexin selässä, Cella pilkullisen Windin kanssa ja Jesse vaalean Tollo-orin selässä. Hieman edempänä hahmotin vielä Dänin ja Topin. Takanamme pienellä vilkaisulla erottui Luna ja Humu, Fiia ja Elmo sekä shettikset kipittämässä joukon peränpitäjinä. Käänsin katseeni eteen ja kuuntelin mitä Rosa ja Salma juttelivat.
Pian meni sekin keskustelu ohi korvien, kun jäin haaveilemaan ja nauttimaan kirkkaasta taivaasta, valkeasta talviauringosta ja narskuvasta hangesta. Pakkanen nipisteli vähän poskia ja ilma oli raikas. Hengitin syvään ja silitin Patronin kaulaa. Tästä ei olo parane.

Kuljimme pihaton ja lumisen metsän kautta ja saavuimme rantaan. Kaunis, silmiä vetistävä valkeus ja auringon kirkkaus avautui edessämme. Anne jakoi vielä viimekäden ohjeet ja jakauduimme määrätyiksi pareiksi. Lähdimme pareittain jäälle tarpomaan. Rantaa peitti hieman paksumpi kerros hankea, joten Patron ja Gitta joutuivat kahlaamaan hetken polviaan myöten ennen kuin pääsimme jäälle.

Patron teki pienen loikan penkereeltä jäälle, Gitta seurasi perässämme hieman rauhallisemmin. Aloitimme Wenlan kanssa matkan käynnissä, ja Gitta hieman nopeammalla askeleella siirtyi kärkeen.
Juttelimme Wenlan kanssa niitä näitä ja ihastelimme ihanaa ilmaa, joka meille oli suotu. Hetken kävelyn jälkeen siirsimme ponit raviin. Gitta sinkosi vähän reippaammin ja otti Patroniin etumatkaan, jolloin ponille tuli kiire kiihdytellä kaveri kiinni. Hieman se jopa olisi innostunut kisaamaankin Gitan kanssa, mutta ohjasin ponin päättäväisesti Gitan perään.

Ravipätkän jälkeen siirsimme hetkeksi käyntiin ja sopivan, hieman lumisemman kohdan tullen otimme pätkän laukkaa. Ponit innostuivat todenteolla, kun edessä oli aavaa laakeaa eikä ketään pysäyttämässä. Vähän annoimme ponien baanata, kuitenkaan niiden ryhtymättä kisaamaan ja sitten rauhoittelimme ne hieman rauhallisempaan laukkaan ja siitä kohta ravin kautta käyntiin.
Loppumatka sujui muutaman ravipätkän, yhden laukkapätkän ja käyntien merkeissä, mukavasti jutellen ja vitsaillen.

Saavuimme laavulle, jossa noin puolet ratsukoista jo oli. Herkullinen makkaran tuoksu sai vatsan särkemään nälästä ja nuotion rätinä oli kutsuva. Hoidimme hevoset ja liityimme sitten nuotion ääreen paistamaan makkaraa ja lämmittelemään. Mukavaahan siinä oli istua, rupatella ja vitsailla ihanissa maisemissa.

Kiitos ihanasta vaelluksesta !!

[Wenla]

Jäävaellus


Kuvassa saavuimme juuri taukopaikalle ja odottelen, että pääsen viemään ponin jonnekin...





Kiitos vaelluksesta!

[Rosa]

Kössi nosti päänsä lähes taivaisiin ja tuijotti pitkälle kaukaisuuteen metsän siimekseen, joka oli kaukana järven toisella puolen. Sen sieraimet värähtelivät epäilevän oloisesti ja pieni pörähdys kuului ruunan vavahdellessa paikallaan. Näkikö se todella jotain, vaikka seisoimme keskellä järveä muiden kavereiden kanssa, jotka olivat enemmän ja vähemmän lauhkeita, mutta ei kuitenkaan läheskään yhtä hermostuneita kun Kössi. Painelin pohkeita varovasti Kössin kyljissä ja ruuna pörhisti karvojaan vastahakoisesti. Salma käveli Bonnien kanssa vain muutaman metrin meitä edellä, mutta pysähtyi kun huomasi Kössin hidastelevan.
- Onko teillä joku hätänä? Salman katse kääntyi samaan suuntaan mihin Kössikin katseli. Nyt myös Bonnie jännittyi ihan patsaaksi ja korvat hörössä tuijotti vastarantaan.
- Nää luulee näkevänsä jotain, kohautin olkiani.

Yritin napauttaa Kössin liikkeelle vähän reippaammin, muiden joutuessa jo hidastelemaan taas meidän takia. Musta möhköfantti kuitenkin pyöräytti taas päätään vihaisen oloisesti ja jäi katselemaan Bonnien kanssa vastarantaan uteliaan näköisenä, mutta valmiina juoksemaan. Ensin Bonnieta oli jännittänyt aivan liikaa jäälle astuminen, että Salma oli saanut taistella tammansa kanssa meidät ihan jonon viimeisiksi. Sandran ja Danin lähestyessä meitä takaisin päin nyt myös Topi havahtui tuijottamaan samaan suuntaan muiden kanssa.
- Eihän tuolla ole mitään, Dani siristi silmiään ja tiiraili rantaan.
- Ei näy olevan, ihmettelimme Salman kanssa samaan ääneen.
- Onhan! kuului kauempaa Cellan hengähdys. - Kattokaa!

Niin siellä olikin. Iso ruskea otus seisoi järven rannalla tuijottamassa meitä kaikkia yhtä jännittyneenä, kun puolet meidän hevosistamme. Ainoastaan Gitta ja Humu eivät näyttäneet olevan kiinnostuneita rannalla seisovasta jättimäisestä hirvestä, jolla oli isot, liian isot, komeat sarvet.
- Se on uros, Salma kuiskasi mun vierestä. Minä nielasin. Hirvet eivät kuuluneet ihan mun lempi eläimiin, sillä ne osasivat olla arvaamattomampia kuin hevoset koskaan. Kaukana seisova hirvi oli kuin komea siluetti, seisoessaan paikallaan ja mietti varmaan yhtä hämmentyneenä keitä me olimme kun hevoset miettivät sitä.
- Ehkä meidän pitäis vaan jatkaa matkaa, värähdin kauttaaltani ja nyt maiskautin äänekkäästi Kössiä liikkumaan eteen päin. Ruuna notkahti vihdoin eteen päin ja kavereidensa turvaamana se uskalsi lähteä liikkeelle. Myös muut valuivat eteen päin ja olimme saavuttaneet jo muutaman kymmenen metrin päähän edistyneet muut matkalaiset.

Ilma oli mitä upein. Oli kylmä, niin kylmä ettei ajatus liikkunut enää päässä ollenkaan. Pystyi kerrankin keskittyä kauniisiin maisemiin, kuuntelemaan rauhallista jutustelua ympärillä. Kössi keinutteli päätään rennosti kun ratsastimme käynnissä eteen päin. Jäätä näkyi jatkuvan ikuisuuksiin ja se kiilteli kauniisti allamme sädehtien silmiin. Ajoittain talviaurinko paistoi paksujen pilvien takaa ja loi heijastuksen jäähän. Huokaisin. Nämä olivat juuri niitä hetkiä joista tuli osata nauttia. Myös Bonnie näytti nyt rauhoittuneen. Se ei enää jännittänyt eikä tanssahdellut omaan mieleensä. Kaikki oli pysähtynyt nauttimaan juuri tästä hetkestä, vaikka edessä päin kuului taas Britan, Inskun ja Claran iloinen nauru. Myös minä hymyilin.

- Kohta me ollaan takas jo maissa, Salma henkäisi. Olin uppoutunut täysiin omiin ajatuksiini, eikä Kössikään vaikuttanut järin seuralliselta. Eihän se kyllä vaikuttanut koskaan.
- Tuntuu kun tää koko vaellus ois mennyt ihan hetkessä ohi, virnistin iloisesti. Tavallaan minua kyllä harmitti. Jopa meidän taukoillessa olin ollut täysin omissa ajatuksissani, vaikka muut naureskelivat iloisesti ja Cella kävi tuuppimassa minua useaan otteeseen. Olihan siinä hetken taas mukana jutuissa, mutta taas vajosin miettimään omiani. Stressi vaikutti kaikkiin eritavoin ja minä tunnuin aina vajoavan johonkin syvään ja tahmaiseen itsesääliin. Pudistelin päätäni ja huomasin Salman ja Cellan jälkeen minusta kun Kössi oli harpponut reippain askelin omiaan minun unelmoidessa omia.

- Sä oot ihan jossain omissa ajatuksissas, Cella pudisteli päätään kun hidastelin takaisin vaaleiden hevosten ja ystävieni vierelle.
- Mä vaan stressaan kaikkea. Koulua, poikia ja elämää, naurahdin kuivasti ja yhtäkkiä Salmalle sekä Cellalle syntyi silmiin utelias pilke.
- Poikia? Cella olisi varmasti taas tuupannut minua jos Windi ei olisi meinannut syödä Kössistä palasia aina sen lähestyessä.
- Mitä jos juotaisiin tänään vähän viiniä ja juteltais muuten vaan, pyydetään Fiia ja Emmykin mukaan? ehdotin yhtäkkiä. En tiennyt mistä idea pulppusi, mutta juuri tällä sekunnilla se tuntui ehkä maailman parhaimmalta.
- Ja Lynn, Cella innostui.
- Jos vaan Jesselle passaa että vietän tyttöjen iltaa, Salma hymyili. Tunsin oloni hetkeksi kevyemmältä. Pienessä porukassa juoruili kuulosti jopa rentouttavammalta kun jäinen vaellus Liekkijärvellä.

Kiitos ! (:

[Fiia]

”Tarviinko mä hupparin takin alle?” pohdin puoliääneen Elmon karsinanovella hetkeä ennen jäävaelluksen alkamista. Kylmissään ei olisi kiva olla, mutta toppatakkini on mallia superlämmin ja päivä helmikuun aluksi yllättävän leuto.
”Et tarvi”, Rosa huikkaa käytävän toiselta puolelta Kössin karsinasta. ”Sulle tulee kumminkin kuuma kun jarruttelet hurja-Elmoa.”
Vilkaisen silmät kiinni nuokkuvaa hoitoponiani. Näinköhän tulee kuuma, mutta päätän kuitenkin jättää hupparin laittamatta. Sen sijaan vedän kypärän päähän ja hanskat käteen. Porukkaa alkaa pikkuhiljaa valua pihalle, joten maiskautan Elmon hereille ja talutan sen muiden perässä ulos.

Kirkkaalta taivaalta paistava ja lumikinoksista heijastuva aurinko käy silmiin niin, että ne täytyy sulkea hetkeksi.
”Aah, mulle iski lumisokeus”, perässäni Hypeä taluttava Britta kiljaisee. ”Soittakaa ambulanssi.”
”Mä sentään osasin varautua”, Eetu huikkaa omahyväisesti Alexin selästä – aurinkolasit päässä.
”Et sä olekaan niin tyhmä miltä näytät”, Britta heittää takaisin.
Purskahdan tahattomaan nauruun ja saan Eetun suunnalta kiukkuisen mulkaisun. Täytyy kuitenkin pojan kunniaksi todeta, että idea ei ole ollenkaan huono. Silmät sirrilläni kiristän edelleen puoliksi uinuvan Elmon satulavyön, lyhennän jalustimia ja kapuan selkään.

Asetumme tottuneesti jonoon ja lähdemme Anne kärjessä kohti metsää. Puiden varjossa silmät uskaltaa jo avata kokonaan ja ihmetellä jälleen kerran talvisen luonnon kauneutta. Oksilla lepää paksu lumikerros, kinokset ovat puhtaanvalkoisia ja niin hevosten kuin ihmistenkin hengitys nousee höyrynä ilmaan. Elmokin alkaa heräillä – se nostaa korvat pystyyn ja katselee ympärilleen melkein yhtä haltioissaan kuin minä. Vaikka polut ovat tuttuja, muuttuu metsä vuodenaikojen mukaan kuin toiseksi maailmaksi. Täällä on hyvä hengittää ja unohtaa oikean elämän kiireet ja stressi.

Kuljemme rauhassa Liekkijärven rantaan. Siellä jakaudumme pareiksi ja lähdemme kaksittain ylittämään jäätä. Minun parinani on Kuú ja hieman levottomana steppaava Eela, jota jäälle astuminen ensin huolettaa. Tamma saa Elmonkin epäröimään sen kantavuutta.
”Täällä on ollut pakkasta koko viime kuukauden”, kannustan ruunaa ja puristan pohkeillani sen kupeita. ”Kyllä se jää yhden ponin kestää.”
Elmo heilauttaa korviaan kuunnellakseen, harkitsee vielä hetken ja ottaa sitten varovaiset ensimmäiset askeleet jäälle. Lumipeitteinen jää on paksua ja pitävää, joten poni jatkaa rentoutuneena matkaa. Eela tulee muutaman metrin jälkeen perässä hieman räväkämmällä loikalla ja asettuu sitten Elmon rinnalle kuolainta mietteliäästi pureskellen.

”Mennäänkö vähän laukkaa?” ehdotan, kun olemme saaren kohdalla.
”Mennään!” Kuú nyökkää heti ja lyhentää ohjaa. Eela on laukassa puolesta ajatuksesta, ja Elmo pinkaisee sen perään häntä pyörähtäen. Lumi pöllyää hevosten jalkojen alla ja nauru pulppuaa ulos suustani kuin vahingossa. Eela kiristää vauhtia ilmeisesti lupia kyselemättä, eikä Elmo aio jäädä jälkeen. Ruuna laukkaa korvat hörössä ja olen varma, että sekin nauraisi, jos osaisi.

Laukkapätkän jälkeen ravaamme hetken ja kävelemme sitten nuotiopaikalle saakka. Savun ja makkaran tuoksu on parasta, mitä juuri sillä hetkellä osaan kuvitella. Valumme Kuún kanssa alas ratsujemme selästä ja talutamme ne taukopaikalle. Löysään Elmolta satulavyön ja puen sille riimun suitsien päälle, jotta saan laitettua sen kiinni evästelyn ajaksi.

”Oi, lämmintä mehuakin!” innostun istahdettuani nuotion ääreen. ”Retkillä ehdottomasti parasta on kyllä eväät.”
”Niinpä, miten voikin makkara maistua näin hyvältä”, Lynn naurahtaa.
Nappaan itselleni makkaran tikun nokkaan ja työnnän sen liekkiin jaksamatta odottaa hiillosta. Nykyään olen syönyt lihaa harvakseltaan, mutta eiköhän tämä jos joku lasketa poikkeustilanteeksi. Ja kun varttia myöhemmin maistan melkein mustaksi hiiltynyttä makkaraa, totean saman kuin Lynn – koskaan se ei ole maistunut näin hyvältä kuin tässä, pikkupakkasessa parhaiden kaksi- ja nelijalkaisten ystävien seurassa.

[Sandra]

Kiristäessäni Ariston satulavyötä - samalla kun ruuna vähän väliä yritti lähteä liikkeelle, Anne aloitti jo selostamisen reissun kulusta. Kuuntelin hieman ailahtelevaisesti, kun yritin saada jonkin moisen kontrollin ratsuuni. Uskoakseni tärkeimmät tiedot kuuloni pystyi ohimennen poimimaan. Muun muassa sen, että jäätä ylittäessä parini olisi Däni. En tuntenut miestä juuri ollenkaan, vasta kun onnistuin onkimaan hänen katseensa, sain edes käsityksen siitä, kuka hän oli. Toki olin hänet tallilla nähnyt useampaankin kertaan, mutta emme olleet jutelleet.. no, koskaan. Okei, hieman liioiteltua, varmasti oli ohimennen tullut muutaman kerran vaihdettua heipat ja moikat. Ainakin minun osaltani.

Olin pukeutunut ehkä jopa turhan optimistisesti, sillä jo hetken ratsastuksen jälkeen vilunväreet alkoivat kiertää kehossani.
"Ei tääl nyt niin lämmin oo", tokaisin rauhallisesti askeltavan Arin selästä. Sain osakseni oudoksuvia katseita.
"Lämmin? Mulla on suorastaan kuuma!" Salma naurahti avaten hieman toppaliivinsä vetoketjua ikään kuin tehostaakseen sanojaan.
"Ooks varma ettet oo tulos kipeeks?" Pihla kysyi aavistuksen huolissaan.
"Ei mitään sellasta, ois pitäny varmaan vaan kietasta ylimääränen paita takin alle", vastasin hymyillen. En ollut mikään kauhea vilukissa, mutta useimmiten pukeuduin silti turhan ohukaisesti. Tyhmästä päästä kärsii koko kroppa, vai miten se meni?
Lämminhenkisessä porukassa jutellessa kohmeisuus katosi minusta kuitenkin nopeasti. Ehkä kyse oli ollut vain alkukankeudesta, koska pystyin kuvittelemaan, kuinka ylimääräisellä vaatekerroksella olisi tullut hiki. Aurinko nimittäin paistoi täydeltä terältä ja se helmikuusta huolimatta jopa lämmitti ihan mukavasti.
Aristo kulki yllättävänkin rauhassa, ainakin siihen asti kun ryhdyttiin ravaamaan. Kerättyäni ohjia hieman lyhyemmäksi ja annettuani lisää pohkeita, ruunan korvat tuntuivat sojottavan jokaiseen mahdolliseen ilmansuuntaan. Askeleet olivat lyhyitä ja jännittyneitä; ihan kuin allani olisi ollut täysin eri heppa.

Uimarannalle päästyä Aristokin oli hieman rauhoittunut, mutta voi taivaan tähdet millasen slaagin se meinas saada, kun oli aika lähtee ylittämään jäätä. Däni oli Topin kanssa jo aikapäiviä sitten jäällä odottamassa meitä, kun vasta sain suostuteltua ruunaa lähemmäs jäätä. Tunsin jo pelkästään sen olemuksesta, että ei se oikeasti pelännyt. Alun ihmettelyn jälkeen se oli vain päättänyt heittäytyä hankalaksi. Aina kun sain sen jään reunalle, alkoi Aristo pakittaa vikkelämmin kuin olin ikinä nähnyt sen peruuttavan. Lopulta jouduin laskeutumaan satulasta ja taluttamaan herran jäälle, jolloin ei ollut mitään ongelmaa. Onnekseni muutama muukin heppa heittäytyi hieman hankalaksi.
Kun viimein pääsimme liikkeelle Dänin kanssa, aavistuksen kiusaantunut hiljaisuus levisi päällemme. Tai ehkä se tuntui vaan musta sellaiselta, kun olin tottunut rupattelemaan niitä näitä. Yritin kerran avata keskustelua - hieman ontuen, mutta siihen se sitten jäikin.
"Kiva sää, ei oo niin kylmä."
"Hmm, niin kai."
Jotenka keskityin katselemaan lumisia maisemia, vaikkakin suurimman aikaa katseeni tuijotti jäätä, etsien mahdollisia railoja tai lumettomia kohtia. Eipä niitä näkynyt, lumi oli pakkautunut jäätä vasten niin, ettei pelkoa liukastumiseen ollut. Myös jää oli 100% kestävää, tai ainakaan se ei pettänyt altamme.

Käveltyämme tovin, kysyin, haluaisiko Däni ravata. Miehen lyhyehkön nyökkäyksen siivittämänä kannustin Arin raviin Topin vanavedessä. Ravatessa oli helpompaa, kun ei tarvinnut miettiä, pitäisikö yrittää keskustella sivistyneesti. Lumen narskunnan ja hevosten pärskähtelyn ansiosta ei myöskään tullut liian hiljaista. Mä niin rakastin lumen narskuntaa, se oli varmaan paras ääni talvessa. Vähän sama juttu, kuin se, että kesällä mä rakastin ruohon tuoksua - etenkin kun se oli vasta leikattu ja voimakkaimmillaan. Okei, vähän ehkä outo vertauskuva, mutta pointti varmaan selvä. Hengitys huurusi mukavasti - pidin myös siitä, ja meno oli ihanan rentoa. Kerrankin ei tarvinnut keskittyä asettelemaan ja taivuttelemaan Aristoa, vaan pystyi vaan nauttimaan ratsastuksesta. Aristo ravasi mielellään Topin rinnalla melko samaa tahtia. Ravin jälkeen kävelimme hieman, mutta hyvässä kohtaa myös laukkasimme pätkän, jonka jälkeen matka taittui taas hieman rauhallisemmin.

Evästauon jälkeen Aristo suostui jäälle paljon helpommin. Sekin oli varmaan nyt varmistunut siitä, että jää kestäisi sen sähellystä. Matka jatkui alkuun reippaassa käynnissä ja ravissa. Paluumatkalla törmäsimme Rosaan ja Salmaan, joiden ratsut toljottivat vastarannalle vähintään yhtä tarkkaavaisina, kuin ratsastajat itsekkin. Myös Aristo ja Topi tuntuivat aistivan jotain, mitä me emme, ja keskittivät katseensa samaan suuntaan. Däni ja Salma ihmettelivät ääneenkin, että ei siellä mitään ole, mutta samassa kuului hieman kauempaa Cellan vastaväite. Samassa me muutkin huomasimme ison, ruskean uroshirven. Yhtäkkiä ihollani alkoivat taas liikkua vilunväreet, Aristonkin sieraimet laajenivat - sillä lähinnä innostuksesta kuitenkin.
"Eiköhän jatketa matkaa", Däni totesi mulle, kun ihmettelevä porukka ympärillä oli alkanut jo hajaantua. Nyökkäsin hieman kalpeana ja käänsin Ariston oikeaan suuntaan. Ruuna lähtikin liikkeelle yllättävän reippaasti, ehkä se ei vain halunnut jäädä yksin, kun Däni lähti Topin kanssa jo edellä.
Loppumatkan hirvi kummitteli mielessäni. En tiedä miksi, ehkä vain niin isosta eläimestä huokui jotain, joka herätti kunnioitusta ja vähän jopa pelkoakin. Mistään vaaratilanteesta ei ollut kyse, mutta hetki jäi silti mieleeni.
Tallille palattuani olin yhä omassa maailmassa, mutta ehdottomasti olin nauttinut retkestä. Oli ollut mahtia päästä jäälle, jonne en varmasti normaalilla maastoreissulla uskaltaisi lähteä. Myös ruoka ja seura oli huippua!

Kiitos ihanasta vaelluksesta!

[Jusu]

Daniel kertoo:
Katselin vähän kaihoisasti Hypen ja Britan matkaan katoavan Lynnin perään. Mulle oli tökätty pariksi teinityttö-Sandra, jota en tuntenut - enkä nyt ihan kamalasti olisi välittänyt tutustuakaan, mutta sitä en tietystikään ilmaissut mitenkään. Yritin olla kohtelias, jotta en säikäyttäisi tyttöparkaa hengiltä ja tekisi hänen vaelluksestaan tosi ankeeta. Vaikka Sandra osoittautuikin ihan järkeväksi tyypiksi, emme me juurikaan keksineet juteltavaa. Ei meillä tainnut olla kovin paljon yhteistä. Saman tallin ulkopuolella meidän elämät poikkesi toisistaan niin paljon, että tuntui tosi hankalalta puhua mistään muusta kuin suoraan ratsuihimme ja tähän retkeen liittyvistä asioista. Mä en kuollaksenikaan enää tiennyt, mitä ja miten tonikäisille teinitytöille piti puhua. Siispä ratsastimme enimmäkseen hiljaa, perisuomalaiset kahjot poskia jäädyttävässä pakkasessa.

Koko vaellukselle lähtö oli oikeastaan ollut Lynnin idea. Mua ei olisi niinkään houkuttanut lähteä värisemään kylmyytee, joka sai vain pahalle mielelle ja odottamaan kesää kahta kauheammin. Soin muutaman nurisevan ajatuksen blondin suuntaan. Sillä oli varmasti hauskaa siellä Britan kanssa. Nuristuani lyhyesti mielessäni siirsin murinat mielestäni ja keskityin siihen, mistä pidin: pakkasen sijaan keskitin ajatukseni hevoseen.

Topi oli valppaalla tuulella, enkä minä moittinut sitä. Ei ehkä ollut saaliseläimelle luontaista hakeutua näin avaralle ja aukealle paikalle, jossa tuuli kulki esteettä ja kantoi hajuja kaukaa ja kauas. Lumi narisi ja välillä kuului jään elosta kertovia ääniä, joita itse en juurikaan kuullut, mutta jotka saivat Topin heilauttelemaan korviaan. Taputin välillä hevosen kaulaa, kun se pysytteli reippaana ja rohkeana eikä käynyt hätäiseksi. Topi kaarsi kaulaansa ja jatkoi matkaansa rytmikkäästi astellen värähdettyään ensin erään tuulenpuuskan yllättämänä.

Taukopaikka lähestyi. Otimme vielä viimeisen laukkapätkän, jonka jälkeen ravata hölköttelimme hetken. Loppumatkan taitoimme rennossa käynnissä, valuttaen hevosille hieman ohjaa.

Tauko nuotion ääressä. Herkimmät hevoset loimitettuna ja itse viltteihin käpertyneenä tarkeni hyvänmittaisen tauon verran.

Lynn kertoo:
Danielin kainalossa oli lämmin istua. Nuotio loimotti edessämme ja ympärillä raikasi iloinen rupattelu. Silloin tällöin ilmoille karkasi iloinen naurunremakkakin, ja minä hymyilin onnellisena. Tämä porukka oli sitten puhdasta kultaa, kerta kaikkiaan! Edes Daniel ei kyennyt murjottamaan, vaikka mokoma kesäolento oli raahattu pakkasen keskelle, kun seppeleläiset hehkuivat lämpöä ja rentoutta ympärilleen.
"Eikö ollutkin ihan hyvä idea lähteä?" kysäisin hymyssä suin Danielilta, joka kerkesi nyökätä, ennen kuin muisti, että oli ollut aikalailla vastahankaan, kun olin retkelle osallistumista ehdottanut.
"Mutta olisi ollut paljon kivempaa, jos olisi vähän vähemmän talvi", hän sanoi ihan vain jotta ei vaikuttaisi liian tyytyväiseltä. "Ja jos sä olisit ollut mun pari..."
"Tyhmä. Kesällä ei paljon jäävaelluksia suoriteta", huomautin nenäkkäästi ja sain, kuten olin ennustanutkin, Danielin näpäyttämään nenääni lapasenpeittämällä kädellään. "Ja koita nyt pärjätä. Sandrahan on huippukiva tyttö, kyllä sä tulet hetken toimeen muidenkin tallilaisten kanssa kuin mun."
Daniel tuhahti.
"En mä sitä tarkoita, ettenkö pärjäisi. Mutta eikö siinä sustakin olisi ihan erilailla tunnelmaa ratsastaa yhdessä tuolla kylmyyden keskellä ja kuvitella, että ollaan pohjoisnavalla ihan vaan kahdestaan."
Keskustelimme sen verran hiljaa, etteivät muihin juttuihin keskittyneet tallilaiset tulleet kiinnittäneeksi meihin huomiota - Nuuttia lukuunottamatta. Huomasin sivusilmällä pojan katselevan meitä nuotion takaa, liian kaukana kuullakseen keskusteluamme ja mietteliään ilmeetön ilme kasvoillaan. Kun minä syytin Danielia romantikoksi ja sain vastaukseksi pusun, pojan katse kääntyi muualle.

Oli aika palata takaisin. Minä kapusin Sentin satulaan. Vaivihkaa katseeni eksyi korkealla Lailan selässä istuvan ja Nadjaa odottavan Nuutin suuntaan. Nuutti katseli järvelle, ja kun seurasin hänen katsettaan, näin loittonevan ratsukkoparivaljakon selät. Daniel ratsasti Sandran rinnalla ja näytti juuri vaihtavan tytön kanssa muutaman sanan. Hymyilin mietteliäänä samalla, kun Britta ilmoitti olevansa valmis. Meidän matkamme saattoi alkaa.






OK