Aattoratsastus 2014

[Fiia]

Seitsemän vuotta Seppeleessä, seitsemän joulua hoitajana, seitsemän aattoratsastusta. Jouluaaton yhteinen maasto on aina ollut minulle yksi vuoden kohokohdista, ihana perinne, jonka puuttuminen olisi suuri pettymys. Vuosi 2014 ei kuitenkaan laita tänään parastaan – vilukissa sisälläni hytisee jo, kun vain vilkaisenkin ulos. Lunta tulee vaakatasossa ja päivä on hämärä kellonajasta huolimatta. Ei auta kuin kiskoa ylle mahdollisimman paljon kylmää ja kosteutta kestäviä vaatteita ja yrittää suhtautua keliin positiivisesti. Ehkä myräkkä hellittäisi ennen lähtöä? Ehkä metsässä ei sataisi aivan yhtä paljon?

Toiveitani ei kuulla. Keli ei osoita mitään tyyntymisen merkkejä, kun purkaudumme hevosinemme ulos. Osa ratsuista näyttää nyrpeiltä, osa haltioituneilta. Elmo kuuluu tänään, ihme kyllä, jälkimmäiseen porukkaan. Se höristelee korviaan ja kääntelee päätään kuin ei olisi ennen lunta nähnytkään. Kiristän satulavyön ja ponnistan ponin selkään silmät sirrillään. Näkyvyys on melko lailla nolla, mutta Anne saa lopulta muodostettua meistä kelvollisen letkan. Näytän Frankin selässä kyyristelevällä Kasperille peukkua ohi ratsastaessani ja pohdin, joko mies on mahtanut avata lahjansa. Hiukan ahdistuneesta ilmeestä on vaikea päätellä mitään.

Lunta on satanut lyhyessä ajassa paljon. Elmo joutuu lyhyine jalkoineen tarpomaan välillä melkein polvenkorkuisessa hangessa. Sen menohalut vähenevät metri metriltä, eikä ihme – niin vähenevät minunkin. Istun puolittain kevyessä istunnassa tehdäkseni homman ruunalle mahdollisimman helpoksi ja pidän silmiä puolittain kiinni sivuuttaen julmasti turvallisuusnäkökohdat. Toivottavasti pikkuponit pysyisivät perässä, mietin. Toisaalta ne saisivat jo tallata lähestulkoon valmista polkua.

Isommalle tielle päästyämme Krister naputtelee ratsuilta pahimmat tilsat irti, minkä jälkeen letka siirtyy raviin. Osa poneista poukkoilee laukkaakin, mutta Elmoa pohja tuntuu hiukan arveluttavan. Se venyttää kaulaansa ja päättää pysyä ravilla, vaikka joutuukin venyttämään askeliaan kuin Vermon etusuoralla. Reippaampi pätkä ei ole mitkä, mutta saa jähmettyneet veret kiertämään niin ratsuilla kuin ratsastajillakin.

Seuraavan pysähdyksen aikana saamme lyhdyt käsiimme. Elmo säpsähtää ensin yllättävää valoa, mutta ei jaksa riekkua sen kummemmin. Minua jo pelkkä tulen näkeminen lämmittää. Kelistä huolimatta on mukava olla juuri tässä, ja sisimpään alkaa hiipiä tuttu ja turvallinen joulurauha.

Kun kaikkien lyhdyt on saatu syttymään, reitti kääntyy kotia kohden. Osa hevosista lisää vauhtia ja Elmonkin askel pitenee, mutta järjestys jonossa pysyy kuitenkin yllä. Puiden takana Seppeleen valot näyttävät harvinaisen kutsuvilta etenkin nyt, kun niin ratsut kuin ratsastajatkin tietävät pääsevänsä lämmittelemään, syömään ja juomaan, kun lenkki on ohi.

Sisälle talliin päästyämme Elmo saakin kunnon kuivauksen, muutaman porkkanan ja usean pusun tummalle turvalle. ”Hyvää joulua, Elmo”, toivotan ponille hiljaa. ”Hyvää joulua, Seppele.”

[Wenla]

AATTORATSASTUS 2014 

"Joulu on taas joulu on taas kattilat täynnä puuroo, nyt sitä saa nyt sitä saa vatsansa täyteen puuroo..." hoilasin kiristäessäni Gitan satulavyötä. Aika oli mennyt nopeasti ja ensimmäinen jouluni seppeleessä koittanut. Tammani aisti, että jotain erikoista oli tapahtumassa. Se ei kiukutellut, vaan nuuski uteliaana ilmaa. Ehkä se asiti odotuksen ja jännityksen, joka oli levittäytynyt koko hoitajapopulaation ylle.
"Jokos tytöt on valmiita?" joku hoilotti käytävän puolelta. En jaksanut vastata, sillä muut hoitivat sen puolestani. Valmiitapa hyvinkin.

Letka hevosia asteli pitkin lumista polkua. Joku jaksoi vielä loilottaa laulujakin, mutta useimmat keskittyivät pitämään ratsunsa aisoissa, useimmat koneista kun jännittivät hyytävää viimaa ja vaakasuorassa tupruavaa lunta. Gitta ei juuri välittänyt, mutta mikään laiskanpulskeakaan se ei ollut. Mun oli hankala nähdä eteenpäin, joten pyrin pitämään katseeni Vennan hännässä kiinni. Kun saavuimme isommalle ja auratulle tielle, Anne käski kaikkien pysähtyä. Krister raaputti tilsat nopeasti pois ja pääsimme jatkamaan. Pian nostimme ravin, mikä sai hevoset innostumaan. Gitta pysyi hanskassa helposti, mutta takanamme kulkeva Hese oli vähällä kiilata ponini ohitse. Tiellä ei onneksi tullut vastaan autoja, joten meillä oli yksi huolenaihe vähemmän.
"Me nos............," kuulin Helgen sanovan.
"Mitä!?" tokaisin.
"Nostetaan......," Helge toisti, mutta loppu meni yhä ohi korvieni.
"MITÄ?" huudahdin kovempaa.
"ME NOSTAMME LAUKAN!" Tyttö karjaisi, ja kerkesin näkemään hymyn hänen kasvoillaan. Mun tehtävä oli ilmeisesti huutaa se taaemmas, joten tein työtä käskettyä ja sanoin asian Tuulialle. Pian oli odottamani h-hetki ja ponit sekä hevoset sinkosivat laukkaan. Kuului riemunkiljahduksia ja karjaisuja, joiden sanoma oli tyyliin: "pysäyttäkää!!! tää aasinpylly ei pysy käsissä hahhahahaha hauskaaaa apua taas mennäään oijjoi ompa kivaa." Kukaan ei onneksi tipahtanut, joten tein lopussa hidastimme käynnin kautta pysähdyksiin. Meille jaettiin lyhdyt, sillä ilta alkoi pimenemään. Ja niin yhtenä valojen purona pääsimme jatkamaan matkaamme.

Loppumatkasta Eetu huudahti jotain. Joku oli tippunut. Mainiota, ellen sanoisi.
"Inkeri putos!" Joku huusi edestäpäin. No se ei kyllä mua yllättänyt, Siiri kun on, no se on Siiri. Jouduimme pysähtymään jotta Inksu pääsisi takaisin lolleronsa selkään. Vaihdoimme Helgen kanssa merkitseviä katseita (ei siis millään pahalla tokikaan). Pian kotitallin valot alkoivat näkymään ja kaikki huokaisivat helpottuneina. Hoitajat laskeutuivat ratsujensa selästä kylmänkankeina, mutta iloisesti juttustellen. Mä kiirehdin talliin hoitamaan Gitan pois, jotta pääsisin nopeasti kotiin. Joulu on taas.

/maksu tyylikkäästi myöhässä...

[Rosa]

Aattoaamu valkoinen,
taivaskin vielä sininen,
viattomat hiutaleet
ja tallin rauha hevosineen.

Ei kellään ollut tänään kiire,
olihan lomapäivä myös hiiren,
supistiin kun pyhä oisi hetki,
edessä oli silti lumisateinen retki.

Joulumieli oli muilla,
ihmisillä ja hevosilla noilla,
vain yksi möhköfantti kiukutteli,
kun hoitajaa harjaa sen karvalla liu'utteli.

Ei halunnut Kössi ulos lähteä,
vaan päänsä karsinan nurkkaan kätkeä,
ei satulakaan selkään sopinut,
hoitaja onneksi niksit oli oppinut.

Siksi nyt ulkona seisoi parivaljakko,
vaikka ruuna seisoi paikallaan kuin maljakko,
ei halunnut eteenpäin liikkua ollenkaan,
vasta kun kaveri lähti ei mutinoita ollutkaan.

Maisemia kauniita he vihdoin ihmetteli,
oli tyyntä, niin talven linnutkin ulkona lennähteli,
rauha ja iloinen höpinä piristi kaikkia,
vaikka pimeyttä kaukulla Kössi katsoi,
kun nooan viimeistä arkkia.

Kylmä viima vasta puri korviin,
kun kiljahdus kuului Kössin korviin,
laukassa jatkoimme metsän halki kaikki yhdessä,
ettei edes huomattu että valo oli palanut yhdestä lyhdystä.

Silloin vasta joulumieli meihin kahteen tuli,¨
ja vihdoin Rosa joulurukouksen kaikille luki,
moni siinä kyllä silmiään pyöritteli,
mutta Salma hymyili pienesti ja kaikille
hyvää joulua toivotteli.

Rentouttava maasto oli lopulta ohi,
ja vihdoin aukesi oleskeluhuoneen ovi,
kaikki sinne yhdessä saapui juhlimaan hetken,
olimmehan vasta aloittaneet koko joulumaailman retken.

Kiitos!

[Jason]

Oli jouluaamu kaunis, kun Seppeleen piha täyttyi iloisista hoitajista täynnä joulumieltä. Joku jos toinen näytti toisilleen kieltä ja lumipallot lentelivät, ei jokainen ehtinyt märän lumen tieltä. Silloin saapui pihaan nuori poika, laukussaan lahjoja, tytöille hän tahtoi niitä tuoda. Pieni poika, Jason nimeltään, oli iloisempi kuin koskaan, kun ryhtyis herrasmieheksi ja käytökseen ehkä vähän lipevään. Talliin lämpimään hän äkkiä suunnisti vaaleaverikön luokse ja ensimmäisen paketin ojensi. Lynn häntä kiitti ja viattoman suuon poskelle antoi. Hyvää sydäntä kyllä tuo pieni poika kantoi.

Kun jokainen tyttö oli lahjansa saanut, hän suunnisti karsinaan, jossa hänen lempi tyttönsä asui. Huiska tuo karvainen ja utelias suomenhevonen, porkkanoita lahjaksi sai ja pitkän halin niin suloisen. Iloisesti rousutti hevonen tuo herkkujaan, kun Jason poika varusteita meni sille hakemaan. Pitkään ei pojan tarvinnut hoitohevostaan kuitenkaan harjata, kun kiire heille yllätti. Oli kaikki jo matkaan menossa. Pihalla kuhisi innokasta porukkaa ja hymysuin myös Jason poika jalansa satulan yli heilauttaa. Tyytyväisenä taputtaa innokasta ratsuaan ja metsän uumeniin letkassa he kaikki sitten suunnistaa.

On ppäivä mitä kaunein, kun lunta taivaalta tupruaa ja pieni puheensorina joka puolella pulppuaa. Myös pieni poika Jason iloisesti juttelee ja ystävänsä Danielin kanssa uusia retkiä suunnittelee. He katselevat maisemia ja maailmaa ihastelevat, Danielkin juttuja kertoo mitä Jasoninkin on tuleva. Pienesti tuo poika itseksensä hymyilee ja palelevat sormensa Huiskan harjaa hapuilee. Vauhtia he lisää saivat vihdoin hevosten jalkoihin ja pellolle suuntasivat kun laukkaa kukin odotti.
"Kohta on tiedossa terästetty glögi", henkäisi jo Cella. Tuo tyttö kun ei huomannut pienen pojan heitä kuuntelevan.
"Mikä se sellainen?" päästi pieni poika suustaan ja punaistakin punaisemmat posket olivat monella.
"erron sitten kun isoksi kasvat", totesi pehmeästi Daniel ja pienen suuttumuksen rintaansa sai pieni poika vielä hetki sitten niin iloinen.

Hämmennyksen vallitessa laukkaa pellolla ratsastettiin ja pöllyävän lumen tunkeutuessa hevosten sieraimiin, vähän vielä yskittiin. Innoissaan kuitenkin, Jason sekä Huiska, pyyhäsivät eteenpäin ei onneksi maa ja lumi luista. Harja hulmuten he muiden luokse pääsi ja huvittuneena hymyillen Pyry parivaljakolle kehuja väänsi. Oli kaikki taas niin pirteitä myös Jason siinä hymyili ja Britta tyttö huolehtiva pojan vieressä lymyili. Kun suuntasivat taas eteenpäin kohti maaston loppua, ei pois Jasonin viereltä ollut Britalla hoppua. Lopulta kuitenkin jokainen siitä rauhoittui ja matka jatkui hiljalleen maisemia katsellen.

Silti oli pieni poika, Jason tuo vihreäsilmäinen, hämillään sanoista puheista joita ymmärtänyt vielä hän ei. Vasta kun tallin piha tuli näkyviin, ratsastihan vierelle omistajan Annen kauniin. Ystävällisesti nainen katsoi pientä poikaa, joka vielä empi miten tämä kysymys olisi tullut hoitaa. Ratsunsa satulassa hän häpeissään liikahti ja silloin myöskin jossain joku kimakasti kiljahti. Inkeri tuo vaalea ja iloinen tyttö räkätti, kun ratsunsa Siiri kyydistään tytön jätätti. Iloisesti nauroi koko tallin porukka, samalla saatin puhtia takaisin, ettei jäätyisi koko ihmisporukka.

Talliin jo päästiin , siis ihan jokaikinen. Huiskan heinät jo sai ja oli taas oma itsensä laiska ja etäinen. Hoidettuaan ratsunsa pieni poika suuntasi yläkertaan ja upposi siellä pipareiden tuoksuun ja päiväänsä kertaamaan. Iloisissa jutuissa pysyi tallilaisten jutut, mutta Jasonin suussa edelleen näkyi vain rypyt. Lopulta tuo poika ylös ponkaisi sohvalta ja takaisin Annen luo suuntasi huolet otsalla.
"Mikä poikaa mietityttää?" kysyi Anne nätisti ja samalla Kasperin paikalta pois hätisti.
"Sitä vaan mietin kun iso poika olen. Terästetty glögi, mitä se tarkoittaa kun oikein ymmärtänyt en", mietiskeli tuo pieni poika Jason. Ja aina niin totinen tai no ehkä asiallinen, Anne nauroi makoisasti ja huokaisi sitten kaihoisasti.
"Mennään takaisin ylös ja kysytäämpä siltä Cellalta, hän kun siitä sanoi saa myös sinulle kertominen kelvata."

Hyvää joulua ja silleen!

[Sandra]

"On tääkin joulu", mutisin itsekseni tarpoessani lumihangessa talliin. Olin pukeutunu lämpöisesti, mutta silti - vain hetken ulkona ollessani, tuntui kuin palelisin jo nyt. En uskaltanut edes ajatella oloani sitten, kun olisimme ratsastaneet tunnin.
"Ei muru", tervehdin Aristoa tuttuun tapaani kun saavuin tuon karsinalle. Hevoset oli ymmärettävästi otettu sisälle, varmaan jo hyvissä ajoin märistä loimista päätellen. Aristo vaikutti kuin talvihorrokseen vaipuneelta karhulta, kun riisuin siltä loimen ja painauduin hetkeksi sen lämpöistä karvaa vasten. Onneksi olin tajunnut ottaa viltin mukaan, jonka saisin toivottavasti taiteiltua Ariston ja minun - etenkin minun, ylleni niin, että se pysyisi siinä hyvin ja lämmittäisi vielä paremmin.
Hoitaessa tuli sen verran lämmin, että sain toviksi riisua toppatakkini pois päältä, mutta heti seuraavalla oven avauksella muutin välittömästi mieleni. Kerran vilukissa, aina vilukissa.

Ulkona seistessämme, mietin kuumeisesti mitä vaatteita olisin voinut vielä ylleni pukea. Oloni tuntui jo nyt niin tönköltä, että pelkäsin ratsastamisenkin tuottavan vaikeuksia. Tuolin päältä pääsin hädin tuskin satulaan ja siihenkin tömähdin hieman liian raskaasti. Tuntui kuin olisin saanut vähintäänkin 10kg lisäpainoa, niin kuin varmasti olinkin. Aristo vaikutti valitettavasti aijeman vastakohdalta; talviunilta heränneeltä karhulta. Satulavyötä kiristäessä karhu, anteeksi hevonen siis, vaelsi liian lähelle Eelaa ja tamma vinkaisi, sekä saattoi hyvinkin heilauttaa kaviotakin uhkaavasti.
"Anteeksi", sanoin pahoittelevasti Kuúlle, jonka olisi tosin pitänyt osata lukea huulilta; lumisade tuntui imevän kaiken äänen, sekä valon. Ei mikään ihanteellinen sää joululle, mutta meneppä siinä nyt sääherralle luennoimaan siitä, kuinka jouluna ehdottomasti piti olla pilvetön, aurinkoinen sää niin, että paksut hanget kiiltelivät kauniisti. Eikä jouluakaan voinut siirtää, joten se siitä sitten.

Matkaan päästiin, tosin moni hevonen oli hieman ylilatautunut. Myöskin Aristo jatkuvasti kiihdytteli ja hienohelmana yritti vältellä märkiä lumihiutaleita, joita tosin tuli sieltä sun täältä jatkuvalla syötöllä. Näkymäkin oli aavistuksen huono, sekä tilsatkin alkoivat kavioiden alle kerääntyä. Siinä ei voinut muuta kuin yrittää ajatella positiivisesti. Ainakin porukkaa oli mukavasti, säästä huolimatta. Tunnelmakin vaikutti melko hyvältä, vaikka pientä kireyttä oli ehkä havaittavissa. Kovinkaan moni ei tykännyt säästä, vaikka kovaan ääneen siitä ei valiteltukkaan. Ja vaikka olisikin valitettu, en olisi kyllä kuullut sanaakaan.
Pientä helpotusta tuli, kun pysähdyimme ja Krister kävi kopauttelemassa tilsat pois. Hymyilin hänelle ja kiitin, samalla kun yritin pitää ratsuani aloillaan.
"Ari jooko, relaa vähä!"
Pian pääsimme ottamaan hieman ravia, joka meinasi kiihtyä hieman kaahailuksi. Muutama muukin hevonen kävi kuumana, ja laukkaa oltiin päästy maistelemaan jo ennen Annen virallista käskyä. Vaikka minua hieman pelotti sää, jossa piti laukata, annoin Ariston silti mennä vähän lujempaa. Näin kuitenkin, jos laukkaisimme liian lähelle edellä olevaa, joten välitöntä hätää ei ollut. Eikä Anne olisi muutenkaan antanut laukata, jos se olisi turhan vaarallista. Turvallista ei ainakaan ollut se, että joka toinen heppa meinasi lähteä rynnimään heti ensimmäisellä ohjien myötäyksellä.

Laukan jälkeen saimme lyhdyt, joita Aristo hieman mulkoili pahasti. Nauroin sille ja vakuutin, että se oli ihan pöhkö. Vaikka ei sitä tiennyt, jos vaikka tuli hyppäisi lyhdystä ulos ja puraisisi. Ajatus vain yllytti nauruani. Onneksi kukaan tuskin kuuli sitä, muuten minut oltaisiin varmaan leimattu hulluksi tai jotain.
Palatessamme tallille päin, myräkkä oli jo hieman laantunut - onneksi. Aristokin oli rauhoittunut, ja otti muutaman laukka-askeleen, ennen kuin se tyytyi rennompaan menoon. Tuulen aiheuttama kohinakin pieneni, ja pystyimme jopa juttelemaankin ilman suuria väärinkäsityksiä.
Tallilla hoidin Ariston kunnolla, kuivasin ja puunasin. Tiesin kuitenkin, että sekin halusi päästä nauttimaan jouluheinistä ja rauhasta, joten ylimääräisiä en viitsinyt jäädä lepertelemään.
Kiitos ihanasta tapahtumasta!