Aattoratsastus 2014

[Anne]

Aattoratsastus järjestetään perinteisesti jouluaattona klo 14-15.30. Ratastus on avoin Seppeleen hoitajille ja hevosenomistajille. Mukaan voi tulla myös rekikyytiin, jos se tuntuu paremmalta vaihtoehdolta.

Tallilla tarjolla pienimuotoista jouluruokaa. Talli sulkeutuu klo 17, joten hetken ehtii lämmitellä tallilla ratsastuksen jälkeen.

Osallistumiset alle, merkki jaossa:



Joulunrauhaisa kulkue siirtyy kohti metsää, ihmisten ja hevosten hengitysten höyrytessä ja pakkaslumen naristessa hevosten kavioiden alla..

Mutta ei tänä vuonna. Lunta tuprutti taivaalta vihlovassa viimassa ja hevoset pörhistelivät pihalla pöllistyneinä uudesta tilanteesta. Maastoilu oli jäänyt huonojen säiden ansioista vähemmälle ja kauraturvat kävivät kuumina, kun oltiin lähdössä kohti hämärtyväiä maastoja. Krister pakkasi lyhtyjä Reinon reen takaosaan ja minä yritin järjestää joukkoa virkeän Edin selästä. Kuin karjaa olisi ajanut, ajattelin.

Päästiin kuitenkin lähteämään ja osa hevosista steppaili innoissaan pää pystyssä kohti tuntematonta.

Lunta satoi niin, että olin jo kymmenen minuutin kuluttua valkoisen kuorrutuksen peittelemä. Ratsasutstiet olivat syvän hangen peittelemiä ja hevoset saivat tilsoissan urheilla, että pysyisivät pystyssä. Jonkin aikaa taivallettuamme pääsimme isolle tielle, joka oli aurattu. Pysähdyimme ja Krister kävi koputtelemassa pahimmat tilsat pois. Otimme pätkän hidasta ravia ja laukkaa, kuka mitenkin. Vauhdikkaan pätkän jälkeen tuli uusi pysähdys ja hämärässä, violetin sävyisessä maisemassa jaoimme lyhdyt ja sytytimme ne. Osa hevosista oli asiasta tietenkin pörheissään. Onneksi lumisade oli jo hieman laantunut, pahin myräkkä oli ohi.

Käännyimme kohti tallia. Muutama hevonen lisäsi kierroksia, osa tyytyi jo kohtaloonsa sekä paikkaansa lyhyletkassa. Saavuimme tallille. Pihatulet lepattivat tuulessa ja tallista kuulsi lämmin valo kutsuen sisäänsä. Kesti aikansa, että lähes kolmekymmentä hevosta saatiin talliin, mutta kun pääsin sisälle lämpimään ja hevosentuoksuiseen rakennukseen, annoin joulurauhan tulla.


Hyvää joulua!

Britta ja Hype




Nuutti ja Laila

Anne - Edi
Kasper - Frank
Krister - Blade
Elli - Rotta

Clara - Walma
Rosa - Köntsä
Jason - Huiska
Helge - Venna
Wenla - Gitta
Salma - Bona
Tuulia - Hese
Pyry - Reino - reki
Cella - Windi
Britta - Hypsy
Eetu - Alex
Lynn - Sentti
Däni - Topsu
Fiia - Elmo
Pihla - Pella
Emmy - Patron
Kuú - Eela
Nuutti - Laila
Inkeri - Siiri
Nadja - Taiga
Karoliina - Myntti
Sandra - Aristo

[Inkeri]

Jouluevankelumi Inkerin mukaan (Seppele edition)

Ja tapahtui niinä päivinä, että keisari Annelta kävi käsky, että koko tallin väki oli jonoon asettuva. Tämä jonoon asettuminen oli viidesmiljoonas ja tapahtui aattoratsastuksen ollessa sen päivän kalenterissa. Ja kaikki menivät jonoon asettuviksi, kukin omaan koloseensa.

Niin Inkerikin lähti matalasta majastaan, Liekkijärven perukoilta, ylös sängystään, ratsastuskouluun, jonka nimi on Seppele, hän kun oli Seppeleen hoitajia ja orjia, jonoon asettuvaksi yhdessä Siirin, imuroitavansa, kanssa, joka oli sekaisin päästään. Niin tapahtui heidän aattoratsastuksella ollessaan, että Siirin pukittamisen aika tuli. Ja hän säikäytti Inkerin, kiillottajansa, ja pudotti hänet suoraan ojaan, koska hänelle ei ollut sijaa selässä.

Ja sillä seudulla oli muita seppeleläisiä tiellä ratsastamassa yöllä laumallaan. Niin heidän edessään pysähtyi Inkerin Eetuli, ja lyhtyjen kirkkaus loisti heidän ympärillään, ja he ihmettelivät suuresti. Mutta Eetuli sanoi heille:
"Älkää toljottako; sillä katso, minä ilmoitan teille suuren viestin, joka on tuleva mun Samsungin kapulasta: joukosta on tänä päivänä tippunut joku, joka on blondi, Inkeri, ojanpohjalla. Ja tämä on teille merkkinä: te löydätte lapsen poneineen ja ojassa lagaamassa." Ja kun Eetuli oli lopettanut talliväelle paasaamisen, niin nämä puhuivat toisillensa:
"Menkäämme nyt takaisin katsomaan sitä, mikä on tapahtunut ja minkä Eetu meille ilmoitti".

Ja he menivät kiiruhtaen ja löysivät Siirin ja Inkerin, lapsen, joka oli ninjaillut ylös ojasta. Ja kun he tämän olivat nähneet, ilmoitti Anne Inkerille sen sanan, joka oli puhuttu heille tästä tapauksesta, ja että kaikki, jotka sen kuulivat, olivat ihmetelleet sitä, mitä Eetuska heille puhui.

Ja niin seppeleläiset palasivat tallille puhellen siitä, mitä olivat kuulleet ja nähneet, sen mukaan kuin Anne oli heitä ohjeistanut.

//Vähän erilainen maksu tällä kertaa (lyhyyden takia kuvakin tulossa), toivottavasti kelpaa:'D Kiitos tapahtumasta ja hyvää joulunaikaa kaikille!

[Britta]

Hämärtyvässä illassa ennen maastoon lähtöä napattu kuva, molemmat jo joulutunnelmissa!

Kiitos Annelle aattoratsastuksen järjestämisestä ja erityisesti ihanasta spessusta! B suoritti vaatteidenvaihdon ja Hype näemmä suitsienvaihdon, mutta pitäähän se ensin ottaa kuvaa upean uuden otsapannan kanssa... Rauhallista joulunaikaa jokaiselle ♥

[Pyry]

24.12.2014

”Aisa nostetaan rahkeen päälle.”
”Ok.”
”Ja sitten luokin pää rahkeen lenkistä näin…”
”Joo.”
”Luokki kaulan yli, siirry vaan sinne toiselle puolelle.”
”Mjoo.”
”Nosta aisa tähän… ja rahkeen lenkistä kiinni, luokin takaa yli.”
”Öö…”
”Rahkeen pää luokin päähän.”
”Mistä..?”
”Ja sitten rinnustin kiinni, kiristä reilusti.”
”…”
”No niin, se on valmis. Ensi kerralla sä osaatkin tän jo itse.”
”…hjuu.”

Pyryn viimeinen vastaus tuli empien ja hämmentyneenä. Luokkivaljastus näytti ensikertalaisen silmiin mystilliseltä salatieteeltä. Krister taputti Reinoa kaulalle ja alkoi pakata reen takaosaan lyhtyjä.
”Pidähän nää tallessa”, hän huikkasi Pyrylle ojentaen tulitikkuaskia. ”Muuten tulee pimeä reissu”, mies jatkoi naurahtaen.
Pyrykin uskalsi jo hymyillä rennommin kun pääsi reen kyytiin.

Tallipiha oli täynnä hevosia, osa steppaili paikallaan hermostuneena, muutama katseli ympärilleen rauhallisemmin. Reino haukotteli venyttäen kaulaansa, se ei ollut laisinkaan vakuuttunut ympärillään tanssahtelevien ja pörisevien hevosten menosta. Anne huuteli ohjeita parhaansa mukaan, lyhyt epätoivoinen katse vilahti hänen kasvoillaan herkimpien puoliveristen (Eela vinkaisi loukkaantuneena Ariston osuessa liian lähelle) ja paukapäisimpien ponien (Gitta nappasi hampaillaan kiinni ilmasta yrittäessään osua Vennan takapuoleen) yrittäessä aiheuttaa yleistä kaaosta. Lopulta nelijalkaisten jono pääsi poistumaan tallipihalta.

~~~

Lumi pyrytti vasten kasvoja. Pyry puristi nahkarukkasillaan ohjien perästä kiinni ja heilutteli varpaitaan kenkien sisällä. Anne oli löytänyt jalkojen lämmikkeeksi ihkaoikean porontaljan, jonka Pyry oli ottanut kiitollisena vastaan. Reessä istuminen ei ollut kaikkein lämmintä hommaa.
Silmälasien linssit täyttyivät pienistä hiutaleista. Reinon edessä kävelevän Hestian selässä keikkuva Tuulia kääntyi katsomaan taakseen ja hymyili Pyrylle. Poika yritti hymyillä takaisin, mutta virne muuttui ennemminkin irvistykseksi tuulenpuuskan lyödessä lunta vasten kasvoja.

Hiljalleen tuuli laski ja lumisade muuttui lempeämmäksi. Aisakello kilkatti reessä Reinon ravatessa rennosti. Se päristeli, korvat olivat terhakkaasti hörössä. Ruuna selkeästi nautti hetkestä ja joustavan lumen tunnusta kavioidensa alla. Reen takana kulkevat isommat hevoset ravasivat nekin, Reinon edellä kulkevista poneista osa laukkaili reippaassa tahdissa. Osa ratsukoista oli pukeutunut jouluisasti, hevosetkin olivat saaneet punaista ylleen. Pyryn päässä oleva tonttulakki heilui tuulen mukana kilisyttäen pientä tiukuaan.

Vaikka päivät olivatkin jo alkaneet hiljalleen pidentyä, hämärä ehti laskeutua lenkin aikana. Krister ja Anne hyppäsivät satulasta alas ja tulivat Pyryn avuksi sytyttelemään lyhtyjä. Takaa jonosta kuului jännittynyttä päristelyä ratsastajien saadessa lepattavat lyhdyt käsiinsä. Pyry vilkaisi taakseen nähdäkseen kuinka Alex tuijotti selkeästi erittäin vaarallista lyhtyä sieraimet levällään. Sen selässä istuva Eetu rauhoitteli ruunaa. Ratsukot näyttivät kauniin jouluisilta kynttilöiden valossa vaikka Windi yrittikin rikkoa kaunista hetkeä irvistelemällä vierellään kävelevälle Hyperionille.

Reki liukui kevyen oloisesti hangella. Se tuntui paljon vakaammalta ja turvallisemmalta menopeliltä kuin Pyry oli uskaltanut ajatella. Vaikka Pyry olikin tuijotellut Reinon takapuolta muutamaan otteeseen ohjasajaen tai koppakärryjen kyydistä, ajaminen oli vielä vierasta ja poika meinasi rääkäistä kauhusta tajutessaan joutuessaan yksin reen kyytiin. Reino vaan ei pettänyt tälläkään kertaa ja vaikka se kulkikin innokkaasti, meno tuntui hallitulta ja hyvältä.

~~~

Tallin piha oli jo ehtinyt muuttua pimeässä eri näköiseksi jouluisen hevosletkan saapuessa takaisin. Pienet tuikut paloivat lyhdyissään seinillä ja pelkkä ikkunoista tulevan valon katsominen tuntui lämmittävän. Tallilaiset jalkautuivat, ympäriltä kuului ehkä liitoitellunkin kivuliaita parahduksia jäätyneiden varpaiden ja polvien tömähtäessä maahan. Krister lupasi jäädä auttamaan Pyryä Reinon valjastuksen purkamisessa. Apu kelpasi, kohmeisilla sormilla tiukkaan puristuneiden lenkkien auki saaminen ei ollut helpoin homma. Reinon vapauduttua valjastuksestaan se käveli tyytyväisenä tallin lämpöön, joka tuntui erittäin tervetulleelta, varmaan itse kunkin mielestä. Vielä iloisemmalta se vaikutti saadessaan heinäkasan eteensä ja jäi rouskuttamaan rauhallisesti suuria leukojaan. Reinon tavaroita pois viedessään Pyry eksyi tallin ovesta vielä hetkeksi pihalle. Pakkanen tuoksui kirpeältä ja sai pihan kimmeltämään. Tästä joulusta muotoitui erilainen kuin aikaisemmista. Pyry viettäisi joulua itsekseen, omassa asunnossaan, uudella paikkakunnalla. Ajatus tuntui pelottavalta ja jännittävältä. Silti hän ei tuntenut oloaan yksinäiseksi. Ympärillä oli sekä kaksi- että nelijalkaisia ystäviä.

Tähdet kimmelsivät pimeällä taivalla, ilman kaupungin valosaastetta näky oli lähes hyytävän kaunis. Taivaan kantta pitkin kulki yksinäisenä pisteenä satelliitti. Pyry hymyili ja päätti sen kelpaavan tähdenlennoksi. Hän lausui mielessään hiljaisen toiveen joulurauhasta ja onnesta tulevalle vuodelle.

Ovi narahti hänen takanaan.
”Hei siellä, alahan tulla sisälle, ettet jää ilman lämmintä mukillista”, Rosa huikkasi oven raosta ja katosi sitten takaisin sisälle nauraen. Pyry vilkaisi vielä kerran valkoista pihaa ja kääntyi sitten tallia kohden.

[Daniel]

Aattoratsastus

[Clara]

Kiitos mahtavasta maastosta! =)

[Jusu]

Lynn saattoi haavekuvissaan suunnitella laukkailevansa rauhallisesti vuokrahevosellaan lumihangessa, mutta Sentillä oli toiset suunnitelmat. Tavallisesti niin järkevä ja kuuliainen ratsu näytti menevän ja irroittelunhaluisen puolensa, kun oli laukkapätkän aika. Jouluaaton kunniaksi Lynn antoi Sentin pyrähtää kerran oikein kunnolla, minkä jälkeen puoliverinen rauhoittuikin hieman ja käyttäytyi maltillisemmin lopun aattoratsastusta.

[Pihla]

Panostus taas huippuluokkaa... Kiitos tapahtumasta!

[Emmy]

Pörröponilla riitti virtaa, pitihän sitä vähän viilettää :3

[Salma]

Bonnielle oli tänä vuonna unohdettu selvittää mitä joulurauha tarkoitti. Tai ehkä se oli saanut sisäänsä aamulla pienen pahansisuisen menninkäisen, joka viskoi sen kavioita pitkin pihamaata ja nipisti hännän alta kymmenen metrin välein. Niin tai näin, minun rauhaisa mieleni sai täpäkän herätyksen arkeen sillä samalla sekunnilla, kun takapuoleni kosketti lumihiutaleista kosteaa satulaa.

Aattoratsastukselle oli lähdössä pitkä letka ratsukoita. Lumi tuiskutti pieninä terävinä kiteinä vasten kasvoja niin, että muut näyttivät tummilta hahmoilta liikuskellessaan ympärillämme. Tummat hevoset alkoivat vähitellen muistuttaa lumiukkoja valkoisten kekojen kasautuessa niiden lautasille ja harjalle. Bonnie olisi luultavasti kokenut saman kohtalon , ellei sillä olisi ollut niin kova kiire pyöritellä kuolainta ja korviaan.

Annen viittoillessa meidät liikkeelle Bonnie meinasi jo polttaa valkeat pelipöksynsä. Se karahti edellä töpsyttävän Vennan häntään ja viskaisi sitten kaulansa niin, että olin vähällä tervehtiä sitä nenälläni. Helge kääntyi katsomaan minua olkansa yli posket kylmästä punoittaen ja minä heitin hänelle nopean anteeksipyynnön. Poni tiukasti ohjan ja pohkeen välissä sipsuttelimme lyhyessä käynnissä pois pihalta. Lumeen jäi syvät jäljet, joita ahkera puhuri alkoi heti puuskuttaa umpeen.

Metsään rysähtänyt syvä hanki rauhoitti Bonnien menoa jonkin verran. Puiden rauhassa ehdin jo rentoutua hiukan ja päästää ohjaa valumaan sormikkaiden lomasta pidemmäksi. Jouluaatto! Metsä tuntui ihanan rauhalliselta, missään ei näkynyt liikettä ja lumi soinnutti kaiken talvisen selkeäksi. Reinon vetämän reen takaosassa lepatti turvallinen parvi lyhtyjä.

Bonnie ojensi turpaansa lyhtyjen hehkuttamaa valoa kohti ja rämpi rohkeasti lumihangen poikki.

[Tuulia]

Aattoratsastus
24. joulukuuta

Oli porukkaa aivan valtavasti ja reessä melkoinen lyhtylasti
Lunta satoi vilkkahasti ja hiutaleet laskeutui pehmoisasti
Niitä jokaisen pään päällä olisi Liekkijärvellä täällä
Porukka todella innoissaan pukivat heijastimia nauraissaan

Hestikin oli innoissaan kun Krister paimensi laumaa
Viimein pihassa vallitsi järjestys ja kuului matkaan yllytys
Mä Hestin kannustin vauhtiin ja taakse vilaksin seuraajiin
Istui Pyrypoika reessänsä hieman hämmentyneenä

Oli viimein aika laukata, hankea halkoa
vaan silloin oli Inkerin aika myös pudota
Oli naurua iloa kerralseen, kun Eetun sai hän avukseen
Ja matkaan käytiin uudelleen kunnes lyhtyi alettii sytytteleen

Oli meillä jo kylmä, lunta siellä täällä, joka pään päällä
Vaan ilo oli suuri, kun talli esiin pilkahti juuri
Siellä lämmin juoma höyrysi, tuvan lämpö jokaista odotti
Oli retki ihana, luminen, suloinen ja talvinen.

[Cella]

Mä tiesin tasan tarkkaan missä mun laskettelulasit ja toppahousut tällä hetkellä oli. Ne makoili tyytyväisinä mun makkarin laatikostossa, jossa pidin mun urheilukamoja – tiesin sen, koska olin nähnyt ne juuri tänään noukkiessani toisiksi paksuimpia pökiäni mukaan illan maastoa varten. Kaipasin niitä nyt, kun käsittämätön ilmastokatastrofin poikanen tuiskutti lunta ja jääkiteitä pain naamaa saaden mun silmät vetistämään. Lumisokeana myyränä oli lähes mahdotonta saada teutaroivaa Windiä astumaan puolittaistakaan askelta suoraan. Päätäkin kivisti, kun siskopuoli Ami oli heittänyt aamulla kiukustuessaan mua rosollikulholla ohimoon.

Mutta mikään ei haitannut mua tänään. Ei arktiset olosuhteet, ei sekopäinen suku, eikä se etten ollut tuntenut mun varpaita viimeiseen varttiin. Antoi tuiskuttaa vaan, nyt oli joulu.

Musta ei ehkä ihan hevillä sitä uskoisi, mutta mä olen ehkä yksi maailman kovimpia jouluihmisiä. Eilen illalla en meinannut saada unen päästä kiinni kun odotin jouluaamua niin kovasti, ja tänään olin herännyt jo ennen Artsilan työnarkomaania kukkoakaan katsomaan Joulupukin kuumalinjaa ja juomaan glögiä niin paljon että mahaan koski. Joulu oli vuoden ihaninta aikaa mun mielestäni, ja aattoinen ratsastus oli hauska uusi perinne siihen lisättäväksi.

Ratsukoiden pitkä letka kiemurteli hämärtyvän metsän lomassa, lyhdyt syttyen yksi kerrallaan. Ratsastus itsessään ei ollut mitään maailman miellyttävintä – sen lisäksi, että yläkerran ukko päätti heittää meille tänään lunta koko vuosikymmenen joulujen edestä, piti murehtia ja jännittää jatkuvasti, räjähtäisikö mun stressaava ratsuni käsiin seuraavassa hetkessä. Mutta tunnelma, se oli kaiken arvoista. Ja vaikka mulla oli ollut alkuun kova hinku päästä jouluisen reen kyytiin, jossa Pyry tälläkin hetkellä istui taljojen ja vilttien alla, olin mä halunnut jakaa tämän meidän ensimmäisen jouluperinteen Windin kanssa. Kuului siihen perinteeseen mun muksahtaminen hankeen tai ei.

Laukkapyrähdys laukaisi mun jännitystä huomattavasti, ja matkan lopun osasin nauttia kyydistä ja vain hengittää syvään tätä hetkeä. Vauhtia ei loppumatkasta ollut yhtään vähempää – Alex pyrähteli Eetun alta sekä koilliseen että kaakkoon samanaikaisesti villiten muita mukaansa, ja joulunajan parhaat naurut tarjosi Sirpaltaan kinokseen hulahtanut Inkeri.

Lopulta lumisen ja punaposkisen joukkion jalkauduttua tallipihalla ja vietyä poninsa bokseihinsa alkoi tunnelma jälleen rauhoittua, ja yksi kerrallaan joulunviettoon poistujien myötä talli hiljeni. Hyvästeltyäni loimitetun Windin mä kirmasin pihalle Britan, Tuulian ja Claran perään, ja kaappasin kaikki tytöt kerralla kainaloon ennen kuin ne ehti estää.
”Mahtavaa joulua tytöt. Nyt vauhdilla kotiin, mä en aio jättää mitään riskiä sille, että joku kehtais alottaa kinkun ilman meikäläistä.”

[Nadja]

Aattoratsastus 2014

Eikö jouluaattona pitäisi perinteisesti olla kaunis, päivällä aurinkoinen sää, lunta sataisi välillä hiljalleen ja puut notkuisivat valkoisen massan painosta? No, ei tänä jouluna. Puut notkuivat kyllä, mutta lumen sataminen oli kaukana hiljalleen-sanasta. Lunta tuli suurin piirtein vaakatasossa äitini auton tuulilasin pyyhkijöiden vispatessa vimmatusti, yrittäen saada isoja hiutaleita pois näkyvyyden tieltä.
- Mieluummin tällainen joulu kuin lumeton, tokaisin äitini kurvatessa Seppeleen pihaan. Äiskä vilkaisi minua irvistäen ja minä hyppäsin leveästi virnistäen ulos autosta. Painoin pipon tiukemmin korvilleni ja lähdin juoksujalkaa kohti tallia, pakoon jäätävää myräkkää.
Kipaisin portaat ylös oleskelutilaan, josta löysinkin ison lössin sebeläisiä puuhaamasta kuka mitäkin. Istahdin pöydän ääreen monen muun seuraan, enkä voinut kieltäytyä Lunan tarjoamasta glögistä. Ehdin ryystä pari mukillista jutellen muiden kanssa tulevan illan suunnitelmista, jotka tulisivat minun osaltani olemaan perinteistä sukulointia ja paljon jouluruokaa, kunnes Kassu ilmestyi huoneen ovelle patistamaan meitä hevosia varustamaan.
- Öh… Tota noin, Anne käski..., punapään mutina hiipui nopeasti jätkän huomattua, ettei kukaan edes huomannut häntä huoneen kovassa melussa ja hääräyksessä.
- Hei, Kassulla on asiaa! kajautin ja virnistin pojalle, joka katsoi minua ilmeisen järkyttyneenä. Huone kuitenkin hiljeni yhtä nopeasti kuin Kassun naama muuttui enemmän tomaattia muistuttavaksi, mutta jäbä sentään pääsi mutisemaan asiansa vaivautuneena.
- Anne käski teiän tulla varustamaan hevosia ku kello on kohta kaks ja… sillee.

Kasperin poistuttua huoneesta sairaan nopeesti (missä liekkipipo??), ihmisvyöry lähti kulkemaan kohti alakertaa, mutta muiden kadotessa ratsujensa karsinoihin Pihla veti minut mukaansa satulahuoneeseen, josta nappasimme ponien varusteet mukaamme ja lähdimme kohti mahdotonta tehtävää – aitalle löytämistä sakeassa lumipyryssä.
Huikean suuntavaistomme ansiosta pääsimme kuitenkin perille aittabokseille, jonne joku oli, luojan kiitos, jo ponit kuskannut. Irvistin kuvitellessani itseni kahlaamassa tarhoilla etsimässä epätoivoisesti rakasta Taigaa, jonka lumipyry olisi varmasti nielaissut sisäänsä kokonaan. Tartuin vikkelästi harjoihin, ja aloin sukimaan pörröisen hoitoponini paksua talviturkkia reippain ottein. Poni oli tainnut olla lumimyrskyltä turvassa melko pitkään, sillä karva oli melkeinpä kuivaa. Taiga ei olisi millään jaksanut pitää jalkojaan ylhäällä niin kauan, että sain lumipaakut raaputettua kavionpohjista, mutta muutaman yrityksen jälkeen sain luullakseni kaiken irti. Asetellessani satulaa selkään, mietin kuinka pörheänä nyt niin rauhallinen otus mahtaisi olla, kun ilma nyt oli mitä oli ja en ollut Taigalla maastoillut vähään aikaan. No, ehkä me selvittäisiin hengissä. Ehkä.
- Mitäköhän tosta maastosta mahtaa tulla? Pihla virnisti minulle aitan toisesta päästä, Pellan viereltä.
- En tiiä. Onneks ei sentään oo mitään herkkänahkaista puoliveristä alla, hymyilin takaisin.

- Taiga kyllä kävisi herkkänahkaisesta puoliverisestä! oli seuraava asia mitä Pihla sanoi minulle painaessaan kypäränsä lippaa alemmas, suojatakseen kasvojaan lumihiutaleilta.
En voinut muuta kuin olla tytön kanssa samaa mieltä. Paikallaan steppaavan Taigan selkään ei ollut kaikista helpointa päästä, ja odottaessamme kaikkien ratsukoiden olevan valmiita sain kävellä tamman kanssa koko ajan pienellä voltilla. Paikallaanhan otus ei missään nimessä voinut seistä. Ehdin kuitenkin vilkaisemaan nopeasti Annea, joka yritti kasata joukkoa Edin selästä. Toinen hoitsuistani oli myös ilmeisen virkeällä päällä, muttei sentään kilttinä poikana pahemmin tepastellut, mitä nyt tuijotteli sitä sun tätä ja puhisi innoissaan vähän väliä.

Vihdoin pääsimme matkaan, minä ja Taiga jonon keskivaiheilla. Anne oli selvästi huomannut Taigan innokkuuden, joten emme olleet joutuneet tyytymään häntäpäähän. Ratsuni kuitenkin rauhoittui parin muun hevosen tapaan hetken käveltyämme, ja pienelle tammalle riitti puuhaa melko korkeassa hangessa taivaltamisessa.
Isolle tielle päästyämme pysähdyimme, ja Bladella ratsastava Krister tuli nakuttelemaan jokaisen kavioista pahimmat tilsat pois. Vuoroamme odotellessa kurotuin pyyhkäisemään Taigan harjasta enimmät lumihiutaleet pois, mutta pian harja näytti jo aivan yhtä lumiselta, eihän lumisade ollut vieläkään lakannut.
Kun tilsoista oli päästy, pyysimme hevoset raviin, ja hölkkäilimme jonkin matkaa rennosti kevennellen. Jotkut isoista hevosista tosin ottivat nopeammasta askellajista vähän kierroksia, mutta ratsastajat saivat pidettyä itselleen tutut hevoset kurissa. Annen käskystä nostimme myös laukan, ja Taiga venytti kaulaansa alas pärskien iloisesti, kun sallin sen laukata melko lujaa. Lumisade ei enää varsinaisesti haitannut meitä kumpaakaan, joten pystyin jopa nauttimaan reippaasta pätkästä ja leveästi hymyillen taputin Taigaa kiitokseksi siirtyessämme käyntiin.

Lyhtyjen valaistessa jo pimenevää iltapäivää kävelimme takaisin tallille. Taiga ei lyhdystä paljoa välittänyt, joten annoin sen kävellä pitkällä ohjalla ja katselin tyytyväisenä lumipyryn laantumista hiukan kevyemmäksi. Tallin pihassa luovutin lyhdyn niitä keräävälle Ellille, ja talutin tyytyväisen näköisen Taigan aitan suojaan. Riisuttuamme Pihlan kanssa poneilta varusteet jäimme vielä molemmat istumaan karvaotuksien luokse ja kuuntelemaan niiden heinien rouskutusta, jutustellen maastolenkistä ja kovaa vauhtia lähestyvästä illasta. Puolen tunnin kuluttua molempia alkoi kuitenkin jo palelemaan, joten toivotimme poneille vielä viimeisen kerran hyvät joulut ja tepastelimme talliin juomaan vielä yhdet mukilliset glögiä. Kenties sieltä löytyisi pipareitakin?

Kiitos ratsastuksesta!

[Kuú]

Tuuli paiskoi lunta pitkin poikin ja hulmutti hevosten häntiä, jotka vähitellen muuttuivat lumisiksi takkukasoiksi. Eelaa lämmitti ratsatusloimi ja minua ylimääräiset kerrokset pitkiä kalsareita ja villapaitoja. Sekä muutamat raitavillasukat, paksu huivi joka jätti näkyviin posket, silmät ja nenänpään ja paksuakin paksummat kintaat. Kaapustin tammani selkään jakkaran päältä, joka kiersi ratsukolta ratsukolle.

Katselin hieman kaihoten rekeä, jonne vällyjen alle Pyry pakkautui ja jonka perässä loisti kasa lyhtyjä. Silti mikään, ei mikään olisi saanut minua vaihtamaan Eelaa mihinkään. Varsinkaan jouluna. Odottelin rauhallista, kuusentuoksuista oloa saapuvaksi, mutta nyt keskitin tasapainoni pysyäkseni selässä, kun Eela aloitti aattoratsastuksemme pienellä pukilla keskellä tallipihaa. Lensin satulan eteen, mutta ohjat pysyivät käsissäni ja sulavasti kuin pieni hylje istahdin takaisin satulaan.

Viima muokkasi muiden puheita uuteen muotoon, hevosjonon ympärillä kuului kuin tuuli oli laulanut, sanoja, jotka olivat meidän kielestämme karanneet. Eela kävi aivan tavattoman kuumana suuresta hevoslaumasta ja kiukkuavasta lumesta joka tunki korviin, silmiin ja sieraimiin. Se steppaili milloin lumihankeen, milloin paikoillaan, niin että takana tulevat saivat todellakin pitää hyvän välimatkan ja välillä ottaen spurtteja eteenpäin, jossa näkyi lumipyryssä edellisen häntä - en meinannut tunnistaa. Tilannetta pahensi kenkiin tarttuvat tilsat, ja tamma meinasi pariin kertaan hukata jalat altaan. Istuin ja hengitin rauhassa, laskin käden kaulalle ja kaikkea sellaista pientä, minkä olin saanut Eelan yhditämään rauhallisiin hetkiin ja oloon. Tamma vingahteli kuin tuuli ympärillämme, mutta kuunteli ainakin puolella korvalla minua.
Putkahdimme metsästä isommalle tielle, joka oli aurattu. Kasper jalkautui koputtelemaan kaviokoukullaan tilsoja ja vaeltaessaan meidän kohdalle ankarassa tuiskussa näin, kuinka se kalpeni entisestään ja jähmettyi hyväksi toviksi.
"Ei saat..vit..." tuuli hukutti pakohaluiset manaukset. Eela värisi ja nosteli jalkojaan.
"Kuule Eela pelkää siuta enemmän ku sie sitä", huudahdin ja sain kuin sainkin vakuutettua Eelan siitä, ettei sen tarvinnut lähteä painelemaan suoraa reittiä takaisin. Sen sijaan se hypähti takajalkojensa varaan, ei kovin korkealle, mutta kuitenkin. Kasper perääntyi ja kauas. Takerruin harjaan ja nojasin reilusti eteen. Kevyesti töksähtäen löysimme tiemme takaisin neljälle jalalle. Ja se hyvä puoli Eelan hyppelyssä oli, että tilsat irtosivat itsestään.

Koitin valmistella Eelan hyvin ravin kautta laukkaan. Maisema hämärtyi vauhdissa ennestään, räpyttelin tiuhaan silmiä lumihiutaleiden iskiessä kasvoihin. Ravi oli kovin kiihkeää ja laukannosto oli enemmän laumareaktio, kuin minun apuni. Yhtäkaikki nautin matkasta Eelan kanssa. Laukka imahdutti ja rentoutti sitä, se ei juossut karkuun, vaan eteenpäin. Juoksemisen ilosta, joulun ilosta.

Eela väisteli lyhtyä, kun sellaista ojennettiin minulle. Tamma oli kuitenkin kuulolla yhdellä kädelläkin ja pian kuljimme lämpimässä valokehässä hämärtyvän luonnon keskellä. Tuuli oli laantunut ja lumi sateli hiljalleen. Lämmin olo hiipi kaikkialle. Eelan korvat heilahtelivat ja katselin lumista metsää onnellisena.

Eelan varmoiksi kasvaneiden askelten kantamina kuljimme kohti ulkotulien ja lämpimien valojen kajoa. Kohti kotia.

Kiitos ihanasta aatosta!

[Nuutti]

Kiitos mahtavasta spessusta, Anne! Nuutti on täsmälleen saman näköinen, kun yhdessä piirroksessani, jonka alotin ennen kuin näin tämän! Huimaa!

Toivoin kerrankin olevani Kuutti, enkä Nuutti. Kuuteilla on luonnostaan lämmin, paksu turkki, ja ne nauttivat kylmyydestä. Ja lumesta. Erityisesti lumesta. Minäkin nauttisin, jos olisin Kuutti. Mutta olin Nuutti. Laila osoitti pieniä huolestuneisuuden merkkejä. Ilma oli sakeanaan lunta, sitä tuiskusi, tuntui ettei se edes laskeutunut maahan, vaan pyöri vain ilmassa. Olimme kulkeneet jo jonkin aikaa metsässä, joka oli pelkkää valkoista, mustaa, vihreää ja sinertävää sotkua. Vedin hartioita vaistomaisesti korviin, kunnes tajusin, että se tuntui Lailasta varmaan epämiellyttävältä jännittämiseltä. Nyin huivia paremmin kasvoille ja rentouduin. Poskia puri pakkanen. Joulukuu. Jouluaatto. Ja me ratsailimme lähes koko talliporukan voimin. Vaikka tuiskussa ei erottunutkaan kuin juuri ja juuri kaksi edellä kulkevaa ratsukkoa, ajatus kaikista mukavaakin mukavammista tallitontuista ja kauraturvista tuntui hyvältä. 

En ollut päässyt viime aikoina maastoon niin usein kuin olisin halunnut. Lailalle vaihtelu oli vielä jännittävämpää kuin minulle, lumimörköjonossa erityisesti - liukkaiden tilsojen ja kuumina käyvien lajitovereiden pörhistellessä ympärille. Kylmästä kohmeessa reaktionopeuteni ei ollut paras mahdollinen ja muutaman kerran satulassa horjahdettuani suljin kintaiden verhoamat sormeni Lailan tumman ja lumisen harjan ympärille. Tässä myräkässä sitä ei kukaan kuitenkaan näkisi. Kasperin urheasti irroteltua enimmät tilsat hevosten jalkasista pyrähdimme reippaaseen raviin ja lumimöykyt jäivät taakse. Kevensin hieman kömpelösti, mutta Laila ei juuri välittänyt. Katselin hiljalleen hämärtyvää maisemaa. Avaraa peltoa ja tummaa, muttei millään tavoin uhkavaa metsää. Seppeleen maisemaa, kotoisaa maisemaa. Laukka pyörähti liikkeelle kevyesti puolipidätteen kautta. Räpyttelin silmiäni niin, että näkymä vain vilkkui, mustaa, violettia, mustaa, violettia... Lailan laukan rytmissä oli jotain todella... hypnoottista. Koko retki... 

Ajatus, joka takoi läpi polvien ja selkärangan myötäyksen, katosi kun hidastimme takaisin ravin käyttä käyntiin. Taputtelin Lailaa kaulalle ja kipristelin viimassa jäätynyttä naamani. Yhdyin iloiseen pulinaan, juttelin Salman ja Emmyn kanssa. Sitten sytytomme lyhdyt.Kuusten oksat heiluivat hiljalleen lumesta raskaina. Hiutaleet laskeutuivat rauhallisemmin, mutta yhtä innokkaina kuin hevoset. Matka tallille taittui ripeästi lyhtyjen kajossa. Lailan toinen harmaa korva sojotti lähes koko matkan taaksepäin, se kuuntelin tarkasti mitä takana tapahtui. Tallipihassa ulkotulet lepattivat ja kivinavetan ikkunoista kajasti lämmin valo. Hyvin jouluinen. Aattoinen. Very jouluish. Kasper keräsi lyhtyjä ja valuimme sitä mukaa satuloista. Laila pukkasi minua päällään, kuten sillä oli silloin tällöin tapana. Vedin ohjat kaulalta, astuin Windin ja Cellan perään ja Laila seurasi rennosti jäljessä. Lailan putipuhtaassa karsinassa Zeta tervehti kimeästi höristen. Hymyillen, veren hiljalleen kohistessa kylmissäjäsenissä lämmön ruumiiseeni palauttaen riisuin Lailan varusteet ja harjasin sen pikaisesti ennen loimittamista. Kun palasin satulahuoneesta karsinalle, Laila rapsutteli varsaansa levollisena. Seisahduin ovelle hiljaa ja katselin niitä kumman tunteen puristaessa sisälläni. Tummaan ikkunaan tupsahteli valkoisia hiutaleita.

"Hyvää joulua", minun oli pakko toivottaa, matalalla, hiljaisella äänellä. "Hyvää joulua, somat."