Rosa
Ilmoitus komeili rakkaan pöytäkoneeni näytöllä, kirkkaana loistaen pimeässä huoneessani. Otin koko korvat peittävät kuulokkeet päästäni ja kurottauduin tarkastelemaan tekstiä lähempää.
Kimo risteytysponitamma etsii vuokraajaa/hoitajaa, oli ilmoituksen otsikko ja kallistin päätäni mietteliäänä lukiessani tekstiä eteenpäin. Ponin nimi oli Rosa, ja se asusti sopivasti Liekkijärvellä, pihatossa, jonka olinpaikan taisin tietää paremmin kuin hyvin. Kiinnostukseni nousi lisää päästyäni tekstin loppuun ja tarkastelemaan kuvaa lumivalkeasta tammasta. Napsautin uuden välilehden, kirjauduin sähköpostiini ja kirjoitin ehkä hieman lyhyen, mutta paljon puhuvan viestin Rosan omistajalle.
~ ~ ~
Olin matkalla
ratsastamaan. Jep, ratsastamaan pitkästä aikaa. Tekemään asiaa, jonka en uskonut enää tapahtuvan. Säännöllinen ratsastusharrastukseni oli hiukan jäänyt...
loukkaantumiseni vuoksi. Päivät, jotka ennen olin viettänyt tallilla, vietin nyt koneella. Olin kuitenkin onnistunut raahaamaan itseni kesällä Seppeleeseen viettämään pari aivan mahtavaa päivää Hestian, jonka nimen ajatteleminenkin kirpaisi ja sai minut hytisemään syystakissani, kanssa. Myönnettäköön kuitenkin, että minulla oli ollut ikävä hevosia. Eikä mitään vähän, vaan suunnattoman kova ikävä. Syytä, miksen ollut asialle tehnyt mitään, en itsekään tiennyt.
Mutta nyt asioihin oli ehkä tulossa muutos. Ja se muutos oli Rosa niminen lumivalkea poni. Olimme sopineet Rosan omistajan, Tuulian, kanssa tapaamisen täksi päiväksi ja kuljin nyt kädet taskuissa kohti pihattoa. En sentään ollut joutunut kävelemään kun vain puolet matkasta, sillä veljeni oli kuskannut osan matkaa mautonsa kyydissä. "Tän pidemmälle mä en vie", hän oli sanonut ja pysäyttänyt kaaransa. Ei auttanut muu kuin kävellä loput. Pääsin vihdoin pihatolle ja huomasin heti ensimmäisenä vaaleahiuksisen, suunnilleen ikäiseni tytön. Tyttö huomasi minut, hymyili ja käveli vastaan.
- Moi. Mä oon Tuulia. Sä oot varmaan Emma, hän esittäytyi hymyillen.
- Joo, oon. Mut sano Emsku vaan. Oon tottunu siihen, sanoin ja annoin nopean hymyn välähtää hiukan vaaleilla kasvoillani.
- Okei. No mennääks kattoo sitä Rosaa?
- No mennään, sain ulos suustani ja seurasin Tuuliaa pihaton aidalle.
Tuulia huhuili Rosaa hetken nimeltä, ennen kuin poni ilmestyi näköpiiriin. Se näytti luonnossa vielä nätimmältä kuin ilmoituksen kuvassa ja päästi ilmoille suloisen hörähdyksen, kun se tunnisti omistajansa.
- Sä voit ottaa sen kiinni. Täs on riimu.
Säpsähdin hereille horroksestani ja huomasin Tuulian tarjoavan minulle sinistä riimua. Otin sen vastaan ja pujahdin aidan raosta Rosan luo. Poni näytti kummastuneelta, mutta haistoi kämmenselkääni kohteliaasti, kun sitä tarjosin. Kun poni ei näyttänyt karkaavan mihinkään luotani, pujotin riimun sen päähän ja astelin portille, jonka Tuulia avasi tieltämme. Hän pyysi minua sitomaan Rosan aitaan sillä aikaa, kun hän kipaisisi hakemaan ponin varusteet. Kietaisin nopeasti vetosolmun ja annoin käteni liukua tamman silkkistä kaulaa pitkin. Rosa hamusi pehmeillä huulillaan toista kättäni ja korvat kääntyivät uteliaasti höröön. Suloinen poni.
Kun Tuulia palasi pihaton vintiltä kera Rosan varusteiden, ilahduin näkemästäni.
- Kiva, kun sillä ei oo mitään ylimääräisiä varusteita. Suitsissa turparemmikin on mun mielestä ihan turha, eikä satulaakaan tarvis olla, virnistin ja Tuulia vastasi hymyyn.
- Oon samaa mieltä.
Aloitimme harjaamisen rupatellen samalla hevosten suurista varustemääristä ja kaikesta mahdollisesta muustakin hevosiin ja ratsastukseen liittyvästä. Rosa nautti harjauksesta ja seisoi tyynesti paikoillaan käännellen korviaan suuntaamme.
- Ai säkin oot käynyt Sebessä. Mä hoidan siellä Hestiaa, Tuulia sanoi kun keskustelumme kääntyi Seppeleeseen.
Kavahdin hieman kauemmas.
Mitä!?- Mikä sulle tuli? Onks kaikki hyvin? Tuulia kysyi pelästyneesti.
Keräsin itseni nopeasti kasaan ja avasin suuni.. mutta en saanut sanotuksi. Kokeilin uudelleen ja tällä kertaa onnistuin.
- Mä hoidin ennen Hestiaa..
- Ai, tyttö sanoi hämmentyneesti ja jatkoi, se oli kai sulle tosi tärkee.
Nyökkäsin. Tuijotin Rosan karvaa. Oliko tuossa vielä jotain likaa?
- Miks sä sitten lopetit? Tuulia kysyi kysymyksen, johon en juuri nyt halunnut vastata. En ollut valmis. Mitä vastaisin, kun en halunnut valehdellakaan.. En ikinä valehdellut, sillä kertomatta jättäminen ei ole valehtelemista.
Terveyssyistä kuulosti liian viralliselta, joten päädyin vain kohauttamaan olkiani. Näin kuitenkin Tuulian ilmeestä, että hän ymmärsi, etten halunnut kertoa. Tyttö nyökkäsi hyväksyvästi ja jatkoi harjaamista.
Pian nostin jo satulan tamman valkoiseen selkään ja pujotin kuolaimet sen suuhun. Asetin jalkani jalustimeen, mutta annoin kaiken painoni käsieni varaan, jotka olin huolellisesti asettanut ponin sään ja satulan päälle. Näin Rosan selkä ei rasittunut, kun en varannutkaan painoani jalustimeen. Laskeuduin varovasti satulaan, huokaisin, suoristin selkäni ja nostin katseeni ponin korviin. Toinen oli hörössä, toinen kääntyneenä suuntaani. Hyvä. Annoin pienet pohkeet ja Rosa lähti etenemään kohti leveää metsätietä. Tuulia käveli vieressämme ja kertoi Rosan tavoista reagoida apuihin. Hetken käveltyämme pyysin Rosaa siirtymään raviin. Askeleet olivat mukavat ja poni liikkui kohtuu reippaasti. Mikään hirveän herkkis se ei ollut, muttei laiskakaan. Juuri sopiva poni maastomopoiluun ja pian huomasin hymyileväni. Siirsin tamman takaisin käyntiin ja tein muutaman hellän pysäytyksen. Poni oli sopivasti kuulolla ja reagoi minulle tarpeeksi hyvin pidätteisiin ja pohkeeseen. Kysyin Tuulialta, haittaako, jos otan lyhyen laukkapätkän ja tyttö antoi luvan. Siirsin Rosan taas raviin, tein pidätteen ja varovaiset laukkapohkeet. Poni lähti pieneen, mutta rentoon laukkaan ja tunsin olevani taivaassa.
- Miltä se tuntui? Tuulia kysyi, kun olimme taas pihatolla.
- Tosi hyvältä, sanoin hymyillen ja laskeuduin satulasta. Tuulia hymyili myös. Ilmeisesti en sitten ollut ollut ihan hirveä hänen poninsa selässä. Olinhan yrittänyt ratsastaa mahdollisimman pienillä ja huomaamattomilla avuilla. Silitin Rosan kaulaa. Se oli kyllä todella hieno poni. Tuulia oli onnekas saadessaan sen ikiomakseen.
Vaihdoimme suitset riimuun ja Tuulia sitoi Rosan aitaan. Otin satulan ponin selästä ja laskin sen aidalle. Harjasimme ponin vielä uudestaan ja tarkastimme kaviot, ennen kuin se pääsi tarhaan muiden tammojen sekaan. Otin Rosan satulan käsivarsilleni ja menin suitsia ja harjoja kantavan Tuulian perässä vintille.
- Satula tulee tohon, suitset tähän ja harjat löytyy tästä, vaaleahiuksinen tyttö sanoi ja osoitti ensin satulatelinettä, sitten suitsinaulakkoa ja lopuksi hyllyä, jossa oli erilaisia harjalaukkuja ja -pakkeja.
Kun pääsimme takaisin ulos kirpeään syysilmaan, Tuulia sanoi miettivänsä vaihtoehtoja ja ilmoittavansa miten minulle kävi. Nyökkäilin vain hymyillen.
- Mut kävi miten kävi niin nähään, Tuulia sanoi ja virnisti.
- Joo, toivottavasti. Sä oot kivaa seuraa, totesin ja annoin tytölle pienen hymyn. Sitten moikkasimme ja lähdimme eri suuntiin. Otin kännykästä esiin veljeni numeron ja painoin
soita.
- Tuu hakee, sanoin kun poika vastasi. Sain kuulla kiukkuisia vastalauseita, mutta minä vain hymyilin. Vaikka Rosan kanssa ei onnistaisikaan, surisin tietty aikani, mutta minusta tuntui, että olin taas saanut elämäni raiteilleen. Kiitos tuon lumiponin.
Mietein tätä kai lähes kuukauden, ja päätin nyt sitten hakea. Pahoittelen lopun tönkköyttä, alkoi väsyttää.. Ja tosiaan "Kaikki hahmosta" sivulta voi lukea Emskusta tarkemmin, en nyt saanut tähän piilotettua niitä juttuja kauhean hyvin. Toivottavasti ei haittaa.