Pampulan hoitopäivis

[simona]

kuvan tekijänoikeus Annelle, muokkaus Simona.

pirtsakan pikkuponin ja ruostuneen puskaratsastajan arkea ja hölmöilyä | 1.9.14 lähtien
omana 21.8.15 lähtien

HOITAJA - PERLA
OMAT SIVUT

[simona]

näppärä aloitus 
_{sekä muistelua ja haaveilua}

Pampula. Tuttu rautias pikkuponiini seisoi nyt edessäni tummanpunaiseen fleeceloimeen ja samaan sävyyn sopiviviin kuljetussuojiin pakattuna. Olin etsinyt käsiini noin tunnin ajomatkan päässä asuvan Charlotan, joka omisti nykyhetkellä Pampulan. Oli siinä uskallukseni korotuksella, kun kysyin Pampulan kuulumisia esitellen itseni, mutta se kannatti sillä nyt.. juuri nyt poni olisi minun ja puoliveljeni ylläpitoponi omistajansa ajanpuutteen takia. Tartuin mustaan nahkariimuun kiinnitetystä, viininpunaisesta riimunnarusta kiinni ja talutin ponin pois hevoskuljetusvaunusta. Näkymään astui Liekkijärven pihattotalli, missä olin serkkuni Emelitan kanssa käynyt ennenkin. Emelita oli aikoinaan viimevuoden puolella hoitanut muutaman kerran Bassea, mutta nuo muuttivat takaisin kotimaahansa Ruotsiin ja senkummin en ollut edes nähnyt serkkuani.

Julius, puoliisoveljeni joka oli täyttänyt jo neljäntoista, raahasi uuden ylläpitoponinsa varusteita paikalleen. Minä taas taluttelin hieman Pampulaa noin tunnin ajomatkan jälkeen, kunnes talutin sen pihattotarhalle mihin minut oli se ohjeistettu viemään. Avasin portin, ja muutama hevonen ravasi vastaan. Pampulan koti olisi nyt tämä pihattotalli. Pampula oli tullut takaisin Liekkijärveen, ei ihan ratsastuskoulu Seppeleeseen, mutta lähettyville. Tunsin oloni iloiseksi, poni oli ihana! En tiennyt vielä, selviäisinkö hoitajahauista Seppeleessä, mutta vaikken sinne pääsisi tällä kertaa luovuttaisin ponin liikutuksen pääosin Juliukselle. Poika oli ehkä ainoa sisarukseni, ketä kestin ihan okei ja tuo oli minun lisäkseni ainoa lyhytkasvuinen isämme suvun geeneistä riippuen. Minä 144 centtiä, tuo 146 centtiä. Shettiselämä sopi vielä molemmille, toivottavasti pitkäänkin ellei odotettavissa olisi äkillistä kasvupyrähdystä.

Riisuimme ponilta kuljetussuojat, mutta loimen jätimme päälle hieman syksyisestä ja viileästä, tuulisesta säästä. Nappasin riimun lukon auki, ja vedin mustan nahkariimun pois Pampulan päästä. Se lähti hetken mietinnän jälkeen ravaamaan heinäkasalle päin ja naurahdin, kunnes lähdin Juliuksen perässä autolle hakemaan Pampulan tavaroita paikallensa. Suljin portin, ja nostin pikkuisen loimikasan trailerin varustepuolelta. Pampula oli nyt tullut takaisin, toivottavasti pitkäänkin.
- Se osaa sitte olla ärsyttävä, hermos menee vielä monestiki sen kaa, sanoin virnistäen puoliveljelleni.
- Saa nähä, kyllä mä tohon poniin saan jonkunlaisen luottamuksen rakennettuu, Julius vastasi ja minä vain naurahdin. Pampu oli nyt kotona.

[julius]

tää on hiton ärsyttävä poni
mutta _ehkä  jotain rakasta

- Onhan se ihan jees, tukahdin kun annoin ponille välikäynnin merkiksi pitkät ohjat. Simona vain pudisti päätään, ei se ollut odottanut mun ratsastavan ensimmäiseksi Pampulalla. Likka oli jotenkin kuvitellut, että mä olisin koeratsastuksen jälkeen hehkuttanut ponia maasta taivaisiin, mutta ei. Frozen Princessiä ei kiinnostanut työskentely pätkääkään, enemminkin päiväheinät joiden syömisen olin karusti keskeyttänyt. Raippa napautti varmaan joka puoliminuutti sekä kirosanat kaikuivat ilmassa, kun poni ei yhtään viitsinyt työskennellä.
- Se on mahtava poni, sulla ei vaan ole temperamenttia työstää sitä, Simona tokaisi ja pyöräytti silmiään. Hitto, osasi toi olla ärsyttävä.
- Kuule, jos satut tietää tää poni on maailman ärsyttävin. Mä olisin halunnu hevosen, sanoin ärsyyntyneellä äänensävylläni. Nyt oli Simonan vuoro huokaista, me emme tulleet toimeen melkein ollenkaan.
- Sä pärjäät sillä nyt keskenäs, me sovittiin, että siitä tulee sun ylläpitoponi ja se on myös sun ylläpitoponi, kaksitoistavuotias tiuskaisi. Hymähdin jotakin epämääräistä muminaa vastaukseksi, ja otin ohjat tuntumalle. Maiskautin ponin liikkeelle, mutta se päätti protestoida ja heittää päätään minne sattuu.

Pian siirsin ponin raviin ja rupesin vihoissani työstämään ponia. Kuvittelin oikeasti, että isäni ja tuon uusi vaimo olisivat edes viitsineet vähän kunnioittaa mun, just mun toivettani. Mutta ei, piti ottaa se Simonan entinen hoitsu joka oli niin truelove, hitto. Olisin saanut naapurin hevosen asuinpaikasta vuokralle aika komean puoliveriruunan, mutta nyt mä istuin vähänpäälle metrin säkäkorkeudun omaavan ponin selässä. Simona vaan virnisti, se nauroi. Se kehtasikin nauraa mun epäonnistumisille, mutta mä vaan tukahdin ja annoin shetlanninponimöhömahaärsyttävälletammaponille laukkapohkeet ja maiskautin sen oikeasti päästämään, ainakin pakotettua energiansa. Se heitti yhdet pukit raipan napautuksesta, mutta jatkoi sitten kipittämistä pitkin valitsemaani hiekka-aukiota ympäri. Simona katsoi nopealla vilkaisulla mua justiinsa sillä 'ootsä tosissas' ilmeellä ja mä vaan naurahdin. Jees, lähtihän tästä ponista jotakin irti. Istuin kevyestä istunnasta pian alas satulaan ja hiljensin ponin tikittävään raviin, mutta sitten hellityksellä käyntiin. Taputin sitä ja annoin pitkät ohjat.
- Sä pistit sen menee sit lujaa, Simona tokaisi nojaten johonkin koivuun.
- Pakko mikä pakko, miniponi meni lujaa, sanoin pysähtyen Simonan eteen, laskeutuen selästä. Nappasin ohjat kaulalta ja lähdimme kävelemään kohti pihattotallia.
- Hahah, kyl sä saat sen viel jotenki toivomuksias tottelee, ehkä, Simona sanoi nauraen. Mä tyydyin virnistämään, Pampusta tulisi ehkä sittenkin jotakin, ei ehkä tasokas, mut ainakin huvittava.

[julius]

ei tehtyä enää tekemättömäks saa,
sun kaa mul ei oo ees vaihtoehtoja,
nyt on pakko olla vaa ja hengittää huomisee

[julius]

Ei mun olisi koskaan kannattanut lähteä tutustumaan Liekkijärven metsämaastoihin Pampulan kanssa, ellen olis halunnu lähteä ihastuneena, mutta niin mulle kävi. Sebetytöt, puolipikkusysterin tallibestis vai miksi ne nyt niitä nykypäivänä kutsuikaan. Sillä oli ollut ratsunaan musta, nuorempi shetlanninponitamma ja vaalea semipitkä tukka. Ja se oli ollu justiinsa sellainen pirteähkö ja kivan oloinen, ei mikään hätiköijä, mutta myöskin vähän vauhdikkaampi tapaus. Nyt se haluatte varmaan kuulla missä, miten ja miksi, okei – kerrotaan.

Maiskautin Pampulan pienien alkukäyntien jälkeen käyntiin ja lähdin ensimmäiselle isommalle polulle. Vilkuilin ympärilleni ja Pampula tarpoi eteenpäin, mutta se yritti vähän väliä ottaa viimeisimpiä, tuoreita ja vihreitä hevosensyötäviä kasveja ojanpenkoilta, mutta pidin nollatoleranssin ponin eväsretkien kanssa. Pienen pähkäilyn polkujen kanssa, siirsin kevyellä pohkeella ja maiskautuksella pullaponin raviin, mutta se ei todellakaan ollut mitään tasaista tai mukavaa istuttavaa. Pampula teki jo heti ensimmäisellä askeleella selväksi, ettei aio työskennellä tämän ahkerammin ja hitto, mä olin unohtanut raipankin pihatolle. Päätin jatkaa suoraan harjoitusravissa, mutta poni päätti sitten ruveta vähän pelleilemään hermoillani. Se ensimmäiseksi viskoi päätänsä minne sattuu ja kun komensin sitä, se heittäytyi sivulleen tielle ja halusi leikkiä ärsyttävää.
Vedin oikeasti kirjaimelliset hermoraivarit Pampulalle ja se lähti pian kulkemaan normaalisti tylsistyneenä, kunnes mä kuulin iloista naurua ja Pampulan kimeä tammahirnahdus kaikui varmaan koko metsän ylitse. Pian mutkan takaa tuli ensimmäisenä suklaanruskea ponitamma, sekä kaksi pikkuponia perässä, joista kaikki olivat blondeja - luonnollisia tai ei. Suklaanruskean, isomman ponin selässä oleva tyttö huomasi minut viimeisenä ja pysäytti poninsa pian huomatessaan pienempien tulevan.

- Pampula? kuului mustan shetlanninponin ratsastajan suusta. Mä virnistin nyökäten.
- Miksei Simbe mee sillä? tuo sama tyttö kysyi uudelleen. Mikä lempinimi? Simbe, Simonalle? Okeijoo, nyt keskityttäisiin.
- Mä oon Pampun ylläpitäjä, ei se pihatolla käy usein, vastasin vilkaisten nopeasti taakseni.
- Aijaa, mut mä olen Clara ja me ollaan Seppeleestä, tiiätsä? tyttö kysyi ja mä nyökkäsin naurahtaen. Isommalla ponilla ratsastava, itsensä Wenlaksi esitellyt tyttö sanoi olevansa Gitan hoitaja ja aika uusi tallilla. Sitten Inkeri, jonka tiesin jo valmiiksi – sillä tuon kauhukakaraponi asusti pihatossa ja näin tuon viikottain, melkein päivittäin.
- Julius, miten sulla on mennyt ton pulluran kanssa? Inkeri kysyi naurahtaen. Tuon hoitoponi, Siiri oli ollut Pampulan karsinakaveri jo ties kuinka monta vuotta, Walma oli uudempi, mutta tullut molemmille poneille jo nähtävästi todella tutuksi.
- Iha hyvi, erimielisyyksii ei voi vältellä, mut on tää ihan kiva, sanoin. Pampula ei tykännyt seisomisesta, se peruutti levottomana ja komensin sitä hieman. Poni ei selvästi tykännyt komentelusta, mutta päätti ainakin hetken pysytellä sääntöjeni sisäpuolella.
- Kiva nähä sitä pitkästä aikaa, Clara sanoi hymysuin.

Sitten Wenla tokaisi, että he olisivat menossa katsomaan Inkerin uutta ponia pihatolle, että haluaisinko minä liittyä maastoseuraan.
Vaikka olinhan mä vasta melkein ratsastanut vasta vartin maastossa, nyökkäsin ja ohjasin Pampun kääntymään takaisin tulosuuntaan. Poni pomppasi pienesti ja lähti kiirehtimään kuolainta pureskellen kohti kotia. Wenla johti joukkoa Gitalla, ja sitten minä olin tunkenut itseni ja raudikon poniystäväni siihen väliin ja perää pitivät Inkeri ja Clara, Siirillä ja olikohan Wallella vai Walkalla vai mikä mustan ponin nimi olikaan. Oli iltapäivä, kello oli pian puoli viisi ja aurinko paistoi vielä himmeästi, mutta silti oli hieman kosteahkompi ilma. Clara ja Inkeri höpisivät jotain, kunnes kuulin oman nimeni. Monta kertaa.

- Juliuus? Inkeri kysyi vielä. Hätkähdin ja katsahdin tyttöön.
- Niimitä? kysyin ja loin tarkan katseen Pampun satulasta tyttöihin.
- Sitä vaan, että milloin Simbe tulee pihatolle seuraavan kerran? Clara kysyi.
- En mä oo varma, voin mä passittaa tekee ne mun hommat huomennaki, sanoin kohautellen olkiani.
- Ei me huomenna tänne varmaan keritä, ainakaa kahta päivää peräkkäi, Clara sanoi.
- Paras on keritä, sanoin virnistäen.
- Jaa, no ehkä sitte, Clara sanoi naurahtaen.
Pian Wenla ohjasi Gitan pihaton harjauspuomeille, ja tyttökolmikko poneineen kiinnitti ne siihen riimunnaruilla. Pian kuitenkin Inkeri asteli tammapihaton luokse ja vislasi, mutta mitään ei kuulunut. Pian tyttö rapisteli pientä karkkipaperia taskustaan, ja pihattotallista tuli esille hiirakko russponi sekä musta, isompi Blade. Riisuttuani Pampulalta satulan, talutin sen ennätysvauhdissa pihaton sisälle ottaen turparemmittömät pois, mutta yksi solki jäi jumittumaan. Jouduin sitten huokaisten pyytämään Inkerin auttamaan, ja Wenla nauroi vain pihaton reunalla Claran kanssa, hahah – noloa tää pitemminkin oli.

Poni, jonka nimeä en yllätysyllätys muistanut muistutti paljon Pellaa, Seppeleen vanhustuntsaria. Oli se saman rotuinenkin, muistaakseni. Pian Ica, olisikohan ollut seppeleen soturi – nimisen suomenhevosen hoitaja tuli varustehuoneesta moikaten meitä, jotka häärimme tammapihaton ympärillä. Icaa en tuntenut kunnolla, ihan kuin mä olisin niitä muitakaan tuntenut. Tyttö vaikutti ihan mukavalta ja tykkäsi – olisikohan se ollut Soltusta? Whatever, kumminkin.

Pian noin puolentunnin oleskelun jälkeen, Inkeri vilkaisi kelloa.
- Herrajumala! Anne sano, että meiän pitäisi olla puol kuus tallilla.. nyt tuli kiire, lähetääks? Inkeri sanoi hieman hermostuneen kuuloisena.
- Joo, mennää vaan. Oli kiva nähä tääkin paikka, Wenla sanoi hymyilen.
- Nii oli, Clara lisäsi hymyilen.
- Hei, sä, sanoin tarraten Claran olkapäähän, mikä oli vuorattu ruskealla ratsastustakilla
- Nii, Julius? tuo kysyi ihmettyneenä.
- Saanks mä sun numeron? kysyin naurahtaen kevyesti.
- Hahah, pyydä siskoltas, Clara sanoi virnistäen.
- Jaa, sanoin ja loin vielä yhden silmäyksen tyttöön ja me molemmat nauroimme, ihan kivaa porukkaa nää Seppeleläiset oli, ei Simona ollu valehdellu.

[simona]

- Mä haluaisin niin kovasti sut omaksi, tiedäthän sä sen? kysyin hiljaa. Pieni, pullalta näyttävä poni nyhtäsi viimeisiä huurteisia ruohonrippeitä ojanpenkasta ja epämääräisiä, uniikkeja lumihiutaleita putosi maahan yksi kerrallaan. Minulla oli punaiset tumppulapaset käsissäni, pipo päässäni ja vihreä toppatakki. Tuo sama takki oli ollut minulla silloin, milloin ratsastasin lumisateessa Pampulalla ensimmäisen kerran. 

Ponilla oli yllään ruskea nahkariimu, missä oli lampaankarva-pehmusteet niskassa ja turvassa. Nousin hetkeksi ylös, ja nappasin tiukemman otteen tummansinisestä riimunnarusta. Minä ja Pampula, virallisemmin Frozen Princess lähdimme kävelemään poispäin pihatosta, sinne minne en ollut koskaan mennyt Pampulan kanssa maastakäsin.

Vaikka poni oli minulle kuin oma, se hörisi ja ravasi vastaan joka iltapäivä kun tulin pihatolle koulusta, se kipitti kovaa aina kun sitä pyysin ja se tiesi kun olin surullinen. Mutta totuus oli se, että Pampula ei ollut minun. Se oli Charlotan. Se oli hyvällä omistajalla, mutta se oli minun käytössäni toistaiseksi. Se oli ylläpidossa. Perheelläni oli jo yksi poni, se lumenvalkea shetlanninponiruuna Damon. Damon oli rauhallinen poni, entinen ratsastuskoululainen ja oli tuotu Suomeen Norjasta. Olin onnellinen, että olin edes sen puoli vuotta Seppeleessä, sillä ilman sitä en olisi tutustunut parhaaseen ystävääni Claraan jonka kautta saimme tiedon Damonista.

Damon oli minulle tärkeä, mutta osoitin enemmän kiintymystä Pampulaan. Pampsi oli aina ollut unelmien poni, piristänyt harmaita päiviäni eniten. Mutta joskus, mitä jos joskus siitä tulisikin omani? Tuo karvainen partakaveri ja lumenvalkoinen laiskimus omassa kotipihassa? Se olisi vasta elämää, mutta ei. Minun oli nyt vain ajateltava, että Pampula oli omistajallekkiin tärkeä. Niin se oli minullekin, aina tulisi olemaan.

Kuljimme hetken hiekkatietä pitkin, joka oli hieman jäässä ja pienen lumikerroksen peittämä. 

- Frozen Princess.., sanoin ääneen ja hymyilin. Pysäytin ponin ja halasin sitä.

- En luovu susta. Koskaan. Mä lupaan, sanoin. Painoin pääni tukkapehkoon ja poni töykkäisi minua kylkeen. 

[simona]

" Rakastan sua, toivottavasti säkin mua en pystyis ajattelee aikaa ilman sua,

Rakastat sä viel mua, kuulet sä mua? Onko sulla vielä tunteita mua kohtaan? "

Pikkuponi laukkasi allani kiivasta vauhtia. Askeleet kopottivat hieman jäiseen hiekkatiehen ja yritin parhaani mukaan hidastaa ponia, mutta ei. Pampula vain kiiruhti eteenpäin, minä olin tehnyt virheen hätäisessä laukannostossa. Katsoin sivulle, punainen yksivärinen satulahuopa liehui ja ponin vaalea harja mukana, kun se kiri parhaimpiaan. En halunnut vetää ponia sen suusta, sillä pelkäsin, että sattuisi pahempaa. Miksen ollut edes käynyt muutamalla tunnilla Seppeleessä vaan toiminut ilman ammattilaista tässä tilanteessa? Pian sain jotenkin Pampulan vauhdin hidastettua edes normaaliin pomppulaukkaan ja sain otteen ponista. Pampula oli siis nyt hallinnassani, eikä lähtenyt vetämään mitään ylimääräisiä keksintöjään. 

Tämä oli niinkuin toinen ratsastuskertani Pampulalla, jolloin sain idean hypätä pienen ristikon. Ne oli sellasia esteitä, että jatkokurssilaiset hyppäsivät ensimmäistä kertaa, mutta vaikka olin peppi pitkätossuna hypännyt kuusikymppiä siskoni entisellä Lotta ponilla joka oli oikein lapsirakas poni. Pampula oli silloin lähtenyt hieman käsistä ja olin vain nauranut, mutta nyt kun olin yksin minua ei naurattanut. Jäin kaipaamaan niitä ponipäiviä milloin lähdimme Siirin ja Inkerin sekä Walman ja Claran kanssa yhteiselle ponilenkille, mutta niitä ei ollut enää.

Seppeleessä oli vain kaksi shetlanninponia. Yksi niistä ei ollutkaan Pampula, vaan nuorempi pikimusta poni Walma ja toinen Siiri. Mutta halusin pitkästä aikaa nähdä parhaan ystäväni sekä hyvät talliystäväni. Olin todellakin pukeutunut parhaimpiini. Pampulalla oli räsäiset turparemmittömät joissa oli punainen niskapehmuste, ruskea yleissatula punaisella satulahuovalla sekä minulla oli punainen fleecetakki ja mustat ratsastushousut. Hiukset auki, suoristettuina ja molemmilla olkapäillä ja musta ratsastuskypärä, sekä tietenkin kengät. Olin huomaamattomasti päätänyt punaisen värin päivälle, sillä Pampulalla oli valmiiksi varusteissaan punaiset yksityiskohdat ja kotona olin laittanut ensimmäisen tallikelpoisen vaatteen ylleni.

Käännyin Seppeleeseen vievälle polulle, kunnes näin mustan hahmon tien päässä. Se hirnahti kimeästi, ja kuulin komentavan äänen. Pampula hirnahti takaisin ja rupesi vetämään itseään tien päätyyn. Pian pienen käyntipätkän jälkeen näin sen, maiskautin ponin liikkeelle ja se lähti rennosti kipittämään ystäväänsä kohti.

- Clara! sanoin hymyillen. Tyttö katsoi minua innokkaasti ja ohjasi Walman luokseni. Pampula oli hidastanut vauhtiaan ja oli jo hieman hikinen. Annoin ponille pitkän ohjan, kääntäen sen samalla Walman viereen. Hymyilin iloisesti.

- Me oltiin Walman kaa tulos just pihatolle! Kiva sattuma, onneks ei menty ristii! Clara sanoi ja virnisti lausahduksensa lopuksi.

- Me Seppeleesee! Noh, kumpaa mennää? kysyin hymyillen.

- Noh, uskon et haluut käydä Sebes? Clara kysyi ja oli valmis kääntämään poninsa.

- Joo! sanoin ja käänsin Pampulan katsoen tietä. Kohta näkisin ystäväni. Ystäväni jotka eivät pettäisi minua.

Tulimme pian Seppeleeseen ja näin sen tutun ja turvallisen, punertavan tallirakennuksen. Hiekkaisella tallipihalla pysäytin Pampulan ja Clara kysyi, haluaisinko ratsastaa pitkästä aikaa tutulla kentällä, varsinkin kun siellä ei ollut nyt ratsastustuntejakaan.

- Tottakai! sanoin hymyillen. Kävelimme sisään poniemme selässä kentälle, jossa oli alkeis-estetunnin jäljiltä kahden pienen pystyn sarja. En ollut varma, oliko Pampulalla motivaatiota hypätä, mutta voisihan sitä kokeilla. Annoin pikkuisen kävellä rauhallisesti useammankin kierroksen pitkin ohjin, kunnes olin varma, että nyt olisi varmasti hyvä aika kiihdyttää vauhtia. Otin ohjat ja rupesin tekemään voltteja ja ympyröitä sekä pientä pohkeenväistöä ympäri kaviouraa. Kun Clara alkoi laukkaamaan noitaponillaan rupesin minä ravaamaan. Siirsin itseni keventämään joka oli tuplasti helpompaa ja tein suunnanvaihdoksen Walman perässä.

Puolessavälissä neljääkymmentäviittä minuuttia otin ensimmäisen laukkapätkän ja sain mielestäni hyvin pidätettyä Pampulan. Se kuitenkin päätti laukan aloittamisen kunniaksi vetää pari pikkupomppua takapuolellaan, enkä ollut tietenkään Simonana, lettipäisenä kömpelyksenä tajunnut varautua. Moksahdin maahan ja Pampula lähti kävelemään rotutoverinsa luokse. Kuulin vain Claran huutavan sattuiko minuun ja, että Pampula on kiinni. Ja naurahdin nousten ylös.

- Ja kuka siellä maassa olikaan? Älä vaan sano, että se oot sä Simbe! kuulin tutun äänen sanovan. Ruskeatukkainen Nadja talutti eestinhevosruunaa kohti metsää, mutta tulikin kentän portille vieressään ponnaripäinen Loviisa.

- Pampu ja Simona? Loviisa sanoi nauraen ja katsoi minua kysyvästi.

- Joo-o, hieno vaikutelma. Poni tuuppas nyt tänne! sanoin naurahtaen ja sain kumiohjat Claralta, joka oli pysäyttänyt Claran. Vaihdoin puolta ja nousin oikealta puolelta nopeasti raudikon ponin satulaan, laitoin jalat jalustimiin ja maiskautin ponin liikkeelle.

- Miten sä täällä? Eiks Pampun pitäny asuu jossain muualla? Nadja kysyi. Loviisa tiesi asiasta, että Pampula asui pihatossa, Nadjalle tieto ei ollut vielä vuotanut.

- Joo, Petteriponiini asuu Liekkijärven pihatolla. On mulla ja veljellä ylläpidossa, päätettii tulla tänne käymää, sanoin nopeasti. Nadja nyökkäsi ja Loviisa nauroi. 

Hyppäsimme kolmet sarjapomput Pampulan kanssa, kunnes taivas alkoi hämärtymään niin, etten uskaltaisi pian lähteä takaisin.

- Apua, pakko kiirehtii takas pihatolle! Tuol tulee jo noin pimeetä! sanoin ja katsahdin vihreillä silmilläni taivaalle.

- Mä voisin tulla saattaa loppukäynnit, käyks? Clara kysyi ja nyökkäsin hymyillen. Nadja sanoi, että voisi myös tulla Edin kanssa omin jaloin mukaan, ja kiitin tuota seurasta. Loviisa oli joutunut lähtemään ennen hyppyjä jo kotiin, mutta varmasti hänkin olisi ehkä lähtenyt.

- Noniin, sun kotia kohti! sanoin Pampulalle.

[simona]

tärkee tärkeempi^paksumpi pampula

- Tiesitkö sä, kuinka tärkeä sä mulle olet? kysyin hiljaa poski vasten vapaan ponin poskea, joka nyhkäisi hieman ojanpenkassa olevaa ruohotuppoa. Huokaisin ja katsahdin uudestaan kullankeltaiseen, liinaharjaiseen shetlanninponitammaan.
Nousin ylös, lähtien kävelemään hiljaa pellon reunaa pitkin. Minulle oli tullut pieni ystävyyssuhde ponin kanssa, ja se seurasi vihdoin minua täysin moitteettomana. Se katsahdi minuun ilkikurisella, leikkisällä ilmeellään ja hirnahti jollekkin pihattoon jäänelle poniystävälleen. Minulle oli tärkeintä nähdä, että elämäni ensimmäinen hoitoponi, ensimmäinen ylläpitoponi, ensimmäinen rakkaus voi hyvin, on onnellinen ja jaksaa painaa täysillä samaan tahtiin kuin muutama vuosi sitten.

Tosiaan, siitä oli jo kaksi vuotta kun aloitin Pampulan hoitamisen. Kaksi vuotta. Puoli vuotta hoitotuokion jälkeen tein virheen, isoimman virheen elämässäni. Ilmoitin Annelle ja tutulle talliporukalleni, että se olisi siinä. Enää ei intoni ollut niin suuri kuin silloin keskikesänä, mutta sitten se palasi, kun sain yhteyden Pampulan nykyiseen omistajaan. Naiseen, joka mielihyvin ilmoitti, että voisin jatkaa Pampulan hoitotaipaletta hänen luonansa. Kuitenkin, paikka oli kaukana. Seuraavana kesänä Pampula lastattiin, haettiin ja tuotiin kotikunnille. Liekkijärven pihattoon, vain pienen matkan päästä hulisevasta ratsastuskoulusta.
- Pampsi, mä en voisi kuvitella mun ponielämää ilman sua, sanoin hymyilen. Se hymy, oli samanlainen kuin ensikesänä Pampulan kanssa. Se pienen ponitytön onni ensimmäisestä hoitoponista.
Ensimmäinen hoitoponi, se josta tuli älyttömän tärkeä. Elämän keskipiste, keskipiste mistä oli mahdoton luopua. Luopumiseen en pystyisi, joku päivä, voisin kuvitela, että antaisin monta seteliä omistajalle.. ja hän sanoisi hymyilen, että pikkuinen ponimummo olisi sinun. Vain sinun Simona.
Mutta synkkä totuus oli se, ettei sitä tulisi tapahtumaan toiveella tai toisella. Perheeni ei ollut varakas, mutta ratsastusharrastuksen ja ylläpitoponin kulut saatiin, mutta oma. Ei, oma oli liian suuri aste, eivätkä vanhempani tulisi tekemään muuta kuin pudistelemaan päitään, jos ehdottaisin tai edes sanoisin huulillani, että toivoisin Pampulaa omakseni, ihan omani.

Kaunis, ruskeasilmäinen ponitamma nosti päänsä heinikosta. Lähdin juoksemaan kevyesti pellon reunaa pitkin, mutta yllätyksekseni Pampula ei jäänyt seisomaan ja toljottamaan minua kuin hullua taivaalla, vaan lähti perääni ensin ravaten. Naurahdin ääneen raikuvasti heiluttaen käsiäni ja juoksemaan kovempaa, kunnes pieni, pyöreä ja tulinen shetlanninponitamma lähti mukaani. Se lähti mukaani, aivan kuin juoksisimme suorinta tietä auringonlaskuun. Tätä tunnetta olin halunnut, varmasti jokainen pieni ensiratsastaja halusi. Ponielämää täysillä, kirjaimellisesti.
- Pampula, tuletule! sanoin nauraen ja juoksin, kunnes poni rupesi saavuttamaan minua. Hiljensin tahtia ja siirsin pienen hölkkätuokion jälkeen kävelyyn ja rapsutin ponia paljon.
"Pampsi, sä olet täydellinen. Tajuatko, täy täy täydellinen poni" sanoin hymystä puhjeten kyykyssä, rapsuttaen ponia molemmista poskista ja lauean alta, antaen pienen suukon sille turpaan, antaen otsani nojata siihen. Se hengitti hengästyneenä, mutta lämpimästi otsaani ja naurahdin, pieni onnellinen tunne kutitti, eikä vain otsassa. Mahassa oli perhosia, tämä oli täydellistä.

Pampula merkitsi minulle enemmän kuin mikään muu poni maan päällä. Se ei koskaan tulisi poistumaan sydämestäni tai muistoistani, vaikka tiesin, että se klineinen lause kaikki hyvä loppuu aikanaan, tulisi toteutumaan. Mutta minä halusin pitää huolen, ettei se tulisi vielä, että nauttisin kaikesta, kaikesta ajasta minkä saisin viettää vielä Pampulan kanssa.
Rojahdin maahan selälleni, kierien leikkisästi toiseen suuntaan. Pampula katsoi minua nyt kuin hullua, ja sitähän minä olinkin.
Rakkaudesta hullaantunut.

[simona]

vähän erilaisemmalla kirjotustyylillä kuin yleensä, testasin vaan.
There's only 1 thing 2 do 3 words 4 for you
i love you.

Koulut oli alkanu, kaikki oli aikalailla ihan hirveetä. Lotta jankutti kokoajan sen jostakin uudesta poikakaverista, äiti ja iskä riiteli lähes kokoajan mistä tahansa, esimerkiks siitä ostetaanko tytöille muroiksi ikän perus riisimuroja vai sitten suklaamuroja, vihastui autokuskeille ja pyöräilijöille jotka ajo ihan miten sattuu.. Ainut asia mikä mulla just tänään oli edes ollut mielessä, oli pyöräillä ränsistyneellä Nopsalla pihatolle ja käydä moikkaamassa Pampsia. Ehkä ratsastaa, jos jaksais. Pääasiassa oli suunnitelmissa mennä vaan taluttelemaan jonnekkin metsään, ehkä käydä jossain hienommalla aukiolla tai tiellä.
Pahinta oli se, että mua pelotti aina kun lähdin pihatolta maastoon, että Sebeläiset tulee ralliponeilla vastaan. Mulla oli niin ikävä sitä paikkaa, missä oli kavereita ja kaikkea. Mutta kyllä mä olin yrittänyt parhaani päästäkin sinne, tuttuun hoitajaporukkaan. Olin käynyt siellä yks päivä, kun oltiin Claran kanssa puhuttu, että hoitajahaut on tullu. Kysäsin, olisko siellä ketään ponia haussa ja oli, kaksin kerroin. Walma, Clarsun entinen hoitoponi joka oli yksi mun lemppareista, että sitten Venna jolle mä olin alkuvuodesta yrittänytkin hakeutua, mutten ollu sitten päässyt.
Kävin raapustamassa kotona sairaannopeesti hoitajailmoituksen, ja pyöräilin tällä samalla Nopsalla sitten sinne, tiputtaen lapun toimistoon Annen nenän eteen, moikannut paria tuttua ja lähtenyt pyörällä pihattoon. En ollut edes moikannut poneja, jotenkin siellä oli tosi haikea käydä kun Pampsia ei ollut. Vaikka olihan se pihatossa, mutta silti.

Roikotin kädessäni Pampulan riimua. Siinä oli joku uusi pörrönaru ja mun mielestä se näytti enemmän joltakin glitterimadolta, kuin riimunnarulta. Vaikka olihan se aika ylisöpö Pampsille.
"Tuu tänne, pliis Pampu. Mä en mielelläni lähtis tässä kurasötkössä sua hakeen!" huudahdin ponille joka ei edes kiinnittänyt muhun minkäänlaista huomiota vaan jatkoi heinänkorsien syömistä. Oli se kasat kavereiden kanssa syönyt, mutta niin herkkupeppu se oli, että sen oli pakko vielä käydä koko pihatto läpi, ettei olis jäänyt makoisia jämiä joltakin huomaamatta. Lähdin tennarit jokaisella askeleella kastuen kävelemään turhautuneesti kohti ponia. Kaksi lettiä heilui kävelytahdin mukana ja hidastin menoa vähän rauhallisemmaksi kun tulin Pampun luo, joka nosti päätään kummastuneena just sillä "pitääkö mun ihan OIKEASTI tulla sun kanssa johonkin?!" ilmeellä. Naurahdin ja nostin ponin otsatukkaa ja laitoin sille riimun nokkaan, lähtien sitten takaisin. Samassa kuraliejussa, jippikaijee.
"Woop, täälläpäs on kiva keli. Eiks nii Pampsi, säki taidat ih.. Voi hitto, sä olet ihan kuranen" tuhahdin katsahtaen ponin toiseen puoleen mitä en ollu just jostakin syystä huomannut. Avasin portin ja langat, laittaen ne kiinni ja talutin ponin harjauspuomille hakien Prismasta ostetun ihan tuikitavallisen euron ämpärin jossa oli kaakeron harjat ja putsausvälineet. Olin mä sille hamstrannut Peten Koiratarvikkeesta Furminaattorinkin, ihan vaan siks, että se oli siisti. Ja kätsy. Ja helpotti harjaamista triljoona kertaa. Ja säästi aikaa. Ja kaikkea miten sitä mainostettiinkin.

Otin perusteellisen, tylsän värisen - nuhjaantuneen mustan piikkisuan ämpärin pohjalta ja rupesin hankaamaan kaikkea kuivunutta kurahiekkasorasekoitusta pois ponista. Mikä siinä kierämisessä oli niin viehättävää, että sitä piti tehdä kaikkialla. Aina.
"Mää kato aattelin, et voisin heittää sulle vaan riimun ja lähtee talutteleen. Tai mennä riimulla ridaamaan, vaan käyntiä ja vähän ravia, että saatais toi sun pömppömaha eka tälleen rennosti ja sitten hikisesti pois. Käviskö?" kysyin naurahtaen tajuten sitten, että ei hitto. Mä puhuin ponille, jota tuskin kiinnosti vähempääkään mitä mä sille jaarittelin. Se tais odottaa, että pääsis takasin syömään. Tai jotain vastaavaa. En jaksanu miettiä, mitä se ajatteli ja mitä ei. Ruokaa, nukkumista ja sitä, ettei joutuis tänään mihinkään treeniin.
"Sun elämä on muuttunu aika paljon siitä kun sä muutit Sebestä sinne jonnekin ja sieltä jostakin tänne" tuumailin tarkastellen ponia.
"Sun haha on kasvanu triplasti, ei kun viidesti, siltä se näyttää. Näyttäis pikemminkin että sulla ois varsa tulossa, sä oot niin läski Pampu. Varmaan sun vyökää ei mee enää kiinni" sanoin virnuillen raapien viimeistä kuralänttiä pois ponin lautasilta. Otin kaviot ja harjasin aika nopsaa pölyt. Ulkona harjaaminen oli tosi kivaa. Sebessä se oli mennyt niin useinmiten, ettei harjattu poneja ulkona niin usein ulkona kuin nyt, päivittäin.

Kun olin saanut harjaämpärin takaisin mua kaksi kertaa pidemmällä seinällä olevaan koukkuun, etin Pampun käyttämättömät turparemmittömät ja otin niistä ohjat, rämpien supertiukkojen nahkaremmien ja ruostuneiden solkien sekä umpeenmenneiden reikien kanssa.
"Noniin Pampu, valmista" hihkaisin virnistäen nousten ponin selkään nopealla ponnistuksella ja potkaisten sitä hellästi eteen. Poni lähti kipittämään perus ompelukoneaskelillaan eteenpäin polulle, ja huokaisin.
"Oon mä vaan ilonen, että mulla on tollanen ystävä kuin sä Pampu. Mutta vaikka mä pääsisinki Sebeen hoitajaksi, niin sä oot aina se ykkönen. Vaikka kyllä Walmastakin tulis aika tärkee, mutta se ei oo varmaa. En mä tiedä, on siellä varmasti monta muutaki hyvää hakijaa" sanoin halaten ponia samaan aikaan kun se käveli, painaen mun kasvot nanosekunniksi sen liinaharjaan.
"Mä rakastan sua Pampu. Mä rakastan sua niin paljon" sanoin hymyilen.

"Muistatko mut?
En oo kadonnut!
Hei ruipelo, muistatko jo?
Me kuulutaan yhteen!
Hei läskipää, mikset sä nää?
Me kuulutaan yhteen!

Me ollaan voitolla, 
älä luovuta!
Me kuulutaan yhteen!"

[simona]

Hyvänolon tunnemyrsky

Onnellisuus, iloisuus ja kaikki. Todellakin hymyilytti.
"Pampsi!" sanoin hymyilen juosten pihattoaidan luo rakennuksen takaosalta minne olin jättänyt pyöräni. Olin tullut vain kipaisemaan nopeasti, iloinen tekstiviesti oli saanut elämäni muuttumaan juuri nyt ja olin onnesta täynnä.
"Pampu, sä olet mun oma nyt. Ikioma, ymmärrätkö?" kysyin hymyilen ponilta joka nyhti heinää melkein portin edessä.
"Ihan oma" toistin. Pampula oli ollut minulla syyskuun ensimmäisestä jo vuoden ylläpidossa, mutta nyt. Kahdeskymmenesensimmäinen siitä tuli omani. Minun omani, ei kenenkään muun. Tosin se menetti paljon rahoistani. Äiti ja isä maksoivat pihattopaikan ja eläinlääkärikulut sekä joitakin asioita joskus, mutta muut jouduin kustantamaan täysin omasta lompakostani.

"Mutta tiiätkö mitä Pampu?" kysyin hymyilen.
"Sä et ole yksin, mun serkun poni Damon on meidän. Se on aika hiton outoa, iskän uus työpaikka on muuttanut mun elämän" sanoin hymyilen. Ei enää huonoa omatuntoa siitä, etteikö perheen ruokaraha riittäisi Pampulan ylläpitokulujen takia. Mutta nyt oli kaksi rahansyöjää, valkoisen shetlanninponiruuna Damon sekä tämä kaakkeroinen.
"Damon asuu yhdessä pikkutallissa meidän lähellä, mutta ei hätää, tuun moikkaa ja olee sun kanssa saman verran. Jos me sutkin yritettäis saada sinne talliin? Ehkä meiän pitäs lähtee näistä nurkista.." sanoin hiljaa.
"Mulla tulee ikävä Liekkistä, mutta se on vaan mietintämyssyssä. Tai Daltsu tänne, mutta tää taitaa olla jo täynnä" sanoin naurahtaen.
"Joo, mutta moro Pampu. Nähään huomenna"

[simona]

KÄNNYKKÄKAMERA

Bussimatka istuen sinisellä, nuhjaantuneella penkillä kului älyttömän hitaasti. Edessä olevan penkin harmaaseen, muoviseen takaosaan oli kirjoitettu, kaiverrettu ja piirretty kaikennäköisiä kuvioita ja sanoja, ja huokaisin kaivaen puhelimeni esille. Kello oli varttia yli kolme, olin päässyt noin kaksikymmentä minuuttia sitten koulupenkiltä nuhjaantumasta. Otin kuulokkeet pois korvistani nujertaen ne punaisen hupparini taskuun ja keikaisin mustan repun selälleni, kävellen hieman hajamielisenä bussin penkkien välissä olevaan käytävään ja painaen punaista stop-nappulaa. Bussi kaarsikin pian pysäkille hiekkatien varteen, jossa hyppäsin alas ja kiitin bussikuskia lähtien kävelemään loivaa alamäkeä kohti pihattoa.
Tänään olin ajatellut mennä vähän tavoitteellisemmin Pampulan kanssa. Eihän pihatolla mitään kunnollista ratsastuspaikkaa ollut, mutta maastossa oli pitkiä, suoria hiekkateitä missä pystyi menemään edes takaisin ja tekemään jotakin. Pitäisi kai sopia jonkun maneesin tai hiekkakentän vuokrauksista tai käytöistä, mutta rahatilanne oli tiukka. Kai jostain halpa, tai hyvässä tapauksessa ilmainen paikka löytyisi. Kai jostain.

Olin pyytänyt Claraa kiireideni lomassa tsekkaamaan, ketkä oli valittu hoitajaksi tuntiponeille. Nimeäni ei ollut näkynyt ilmoitustaululle laitetussa ruutulapussa, ja olin ollut melko hajamielinen, kunnes päätin positiviistua. Vaikken päässyt Seppeleeseen, oli Anne löytänyt varmasti hyvän hoitajan Walmalle ja minulla oli muutenkin kiirettä ponien kanssa. Tottakai minulla oli isoveli ja sisko, joista toinen olisi auttanut enemmän kuin mielellään ja toinen vähemmän, mutta silti auttanut. Näin oli hyvä, juuri näin. Walman hoitajaksi hakeminen oli sinänsä hyvä, mutta sinänsä huono idea. En tiennyt, mitenaikani olisi riittänyt ponin hoitamisessa. Olisin ensin varmasti mennyt bussilla tai pyörällä, ehkä jopa kävellen ja joskus harvoin kerran kuussa autokyydillä Seppeleeseen, sieltä pihatolle ja sieltä sitten Damonin asuinpaikalle. Ei se vain käynyt, Pampun päivittäinen pihattokäynti sai riittää. Julius sai käydä Damonin luona milloin huvitti, se teki osittaista työtä tallinomistajan tyttären kanssa, joka oli minulle oiva ratkaisu. Oli kokeita, läksyjä ja kotiaskareita. Elämäni kiireisin syksy oli käynnistynyt. Charlotalle pitäisi ilmoittaa Pampun juttuja vielä vähän, huokaus. Huokaisin ja hymyilin kuin naantalin aurinko, kun tuttu pihattoaukeama tuli esiin.
"Ai, moi Tuulia" sanoin naurahtaen kun tuo oli puunaamassa Rosaa harjauspuomin luona. Tyttö moikkasi minua hymyilen, ja nappasin portilta Pampulan riimun. Lähdin kävellen hakemaan Pampulaa, joka oli katoksessa nähtävästi päiväunilla, sillä olin sen sieltä torkkumasta löytänyt. Pyysin ponin nousemaan ja pian se nousikin oudon vaivalloisen ja unisen näköisenä ylös, ja laitoin nopeasti ruskean nahkariimun päähän. Paksu, vaaleanpunainen naru oli hieman likainen eilisillan sateen jäljeltä, ponissakin oli kurajälkiä. Talutin Pampulan ulos pihattotallista ja portin luokse, avaten ja sulkien portin.

Minulla ei ollut aavistustakaan minne olin tunkenut Pampulan harjapakin, kunnes muistin unohtaneeni sen kotiin, sillä olin suunnitellut peseväni pakin, että harjat kunnolla. Onneksi olin kasannut ylijäämäharjoja valkoiseen ämpäriin, ehkä näitä tilanteita varten. Hain nopeasti ämpärin rakennuksen yläkerrasta ja samalla siinä myös Pampulan turparemmittömät suitset, sekä ruskean yleissatulan. Tuulia oli ystävällisesti sillä välin kiinnittänyt Pampun nopeasti vetosolmulla toiseen harjauspuomiin ja aloitin heti kuivuneen kuran poistamista hevosen kyljistä.
"Muuten Simbe, onks Pampu sun oma nyt vai?" Tuulia kysyi naurahtaen ja jatkoi hevosensa viimeistelemistä pölyharjalla.
"Joo on. Kuulin muuten ky kävin Sebessä, että Rosalla oli jotain?" sanoin hangaten kumisualla ponin lautasia.
"Joo, sen selkä on jumissa.. emmä oikeen oo ratsastellu sillä. Nyt aattelin vaan perusharjata sen ja katella vähän" tuo sanoi naurahtaen.
"Mut siinä ei oo mitään vaaraa, soitin fyssarille" tuo jatkoi naurahtaen.
"No hyvä, ettei sil oo mitää vakavaa. Pampulla oireili heinäkuus toi jalka, mut nyt se on ihan hyvässä jamassa" sanoin virnistäen ja siirryin harjaamaan ponin etusia, joissa ei ollut niin paljon kuraa tai hiekkaa, kuin yleensä.
"No, poneille sattuu aina vähä jotaki. Pääsitsä muuten Walman hoitajaksi? En oo ehtiny tsekkaamaa niitä tuloksia" Tuulia jatkoi. Mistäköhän tuo edes tiesi, että olin hakenut ponille? Kai olin kertonut sen itse käydessäni Seppeleessä, muisti pätki.
"En, mut ei se mua paljoa haittaa. Kyllä sillä ihan varmana on joku hyvä hoitaja" sanoin naurahtaen. Aika kliseistä.
"Jep, joku kai mainitsi jostain, että kaikki alkoi aalla, mut piti varmistaa, jos oisitki päässy. En tiiä aina mitä kuulen ja mistä" tuo sanoi irroittaen Rosan harjauspuomista.
"Se ihan varmana mun tuurilla menee just nyt likaamaan ittensä, lyön vetoo siitä" tuo sanoi naurahtaen ja pääti ponin pihattoon, sulkien portin.
"Mä aattelin lähteä Pampulla tielle testaa jotakin. Onko sulla erityisen kiire johonkin?" kysyin naurahtaen suihkuttaen harjan selvitysainetta nopeasti ponin liinaharjaan selvittäen sitä. Ponilla oli kiva kasa tukkaa, joten halusin pitää sen terveenä ja siistinä.
"Ei, kui?" tuo kysyi naurahtaen ja asteli lähemmäs taputtaen ponista pölyä pois.
"Aattelin jos sä haluisit vähän kuvata meiän menoa. Voisin laittaa Charlotalle jotain, kun en oo mitään näyttöä ratsastuksesta sille laittanu" sanoin naurahtaen vieden sitten sormillani takkuja pois.
"Kun en viitti laittaa kännykän etukameraa mihinkää kivee nojaamaa, menee koko näyttö säpäleiks kumminkin" jatkoin virnistäen.
"Joo, kyl se käy. Voin kertoo sulle samalla Seben jutuista, ellet oo sitte ihan perillä kaikesta" tuo sanoi virnuillen.
"Mä en oo kärryillä just nyt mistää, kaikki ajatukset menny kouluu ja poneihin. Alota vaa, kyllä mä jaksan pidemmänkin litanian kuunnella" sanoin naurahtaen heivaten ruskean yleissatulan ponin selkään, suoristaen punaista satulahuopaa.

"No, Pirren heppa Väinö muutti. Ja Hese ja Hype kans. Sentti on yksäri ja Linn vuokraa sitä ja Eelalle synty sellanen pikkunen ylisöpö tammavarsa. Tollo muute ruunattii ja nyt se on tuntikäytös, sille ei kai hoitajaa otetakkaa" tuo sanoi naurahtaen minun laittaessani satulavyötä tiukemmalle ponin pullistellessa ja leikkiessä riimunnarunsa kanssa, samalla kun minä yritin pysyä kaikissa vaiheissa mukana. Väinö lähti, muutama heppa myyty ja mitä Sentistä?
"Öää, oota nyt vähän. Sentti siis myytiin vai häh?" kysyin naurahtaen saadessani satulavyön kiristettyä.
"Eieiei, se vaan siirty pois niiku tunneilta, tiiätsä? Ja nyt Lynn vuokraa sitä" Tuulia selvensi asioita naurahtaen.
"Aa, ja mitä Tollosta? Eelalle tuli tammavarsa sen mä tajusin" sanoin naurahtaen.
"Tollo ruunattii ja nyt se on tuntsari" tuo toisti huvittuneena.
"Aa, onks mitään muuta?" kysyin naurahtaen.
"Britta lähti. Eetu kans. Robert tuli takasin, sillä on sellanen Harry niminen tamma nyt Sebessä" tuo sanoi.
"Britta ja Eetu? Mihin hittoon ne lähti?" kysyin kohottaen kulmiani.
"Emmä oikeastaan muista. Britta kai ahvenanmaalle takasin ja Eetun lätkäura tuli tärkeemmäksi. On se aika tyhjää ilman niitäki" Tuulia sanoi kohauttaen olkiaan.
"Voi jukra, emmä Eetuun koskaan tutustunu, mut Britta kuulu vakkarikalustoon. Harminpaikka" sanoin hymähtäen ja huokaisin, laittaen Pampulan leukaremmin kiinni.
"Mmm, no mut kaikki hyvä loppuu aikanaa" tuo sanoi rapsuttaen Pampulaa harjan alta.
"Ja Robert tuli takasin? Harry niminen tamma? Onkse sen oma vai Seben heppa?" kysyin naurahtaen irroittaen riimunnarua harjauspuomista.
"Joo sen oma. Se on vähän hämärä just nyt" tuo sanoi.
"Se hevonen vai Robert?" kysyin naurahtaen.
"Molemmat, no eikun Robert" Tuulia sanoi naurahtaen ja kiristin itse kypärääni ja otin mustan raipan tallin edustalta ja ponnistin itseni Pampulan selkään. Jalustimia ei kauheasti tarvinnut säätää, olinhan ainoa joka ponilla oikeastaan meni.
"Onko muuta?" kysyin naurahtaen ojentaen puhelimeni Tuulialle.
"Öää. Annas kun mietin. Pari uutta heppaa. Yks risteytysruuna Loeke, Pihla hoitelee nykyisin sitä. Pellaha muutti tänne" Tuulia sanoi.
"Aa, mäki vähän mietin lopettiks Pihla vai vaihtoko se, kun näin Pellan ykspäivä tuolla" sanoin naurahtaen.
Annoin Pampulan kävellä pitkin ohjin ensimmäiseksi. Ei sitä usein kiinnostanut pikkulinnut tai jäniksenpoikaset, tai ruskeat pörröhäntäiset oravat jotka loikkelivat tiellä. Se vain meni. Näytti elämäänsä kyllästyneeltä.
"Joo. Clara on varmaa kertonu sulle, mut se hoitaa nykyään sellasta risteytystammaa, Cottonessaa" tuo sanoi.
"Joo, on se jotain sellasta puhunu. Kai mä sen sivusilmällä näin, sellanen vaalee läsipää?" kysyin naurahtaen.
"Joo, just se. Mä hoidan nykyää sellasta piensuokkitammaa Ruusua, ku Hestia myytii" Tuulia sanoi.
"Aa, minkälainen se on?" kysyin keräten ohjia vähän matkan käveltyämme. Tuulia käveli rennosti vierelläni Pampulan tikittäessä.
"Sellanen aika isoegonen ja tempperamenttinen" Tuulia sanoi vilkaisten taaksensa.
"Kiva, onkse hankala vai häh?" kysyin.
"Noo, ei se silleen hankala oo. Sellanen pikkumyyponi" tuo sanoi letittäen hiuksiaan toiselle olalleen.
"Ainii, ja Emmy hoitaa nykyää sellasta risteytysruunaa Kurbusta" tuo sanoi.
"Aa, mitäs Patronille?" kysäisin nojaten hieman taaksepäin.
"Se kai muuttaa, emmä oikein tiiä" tuo sanoi kohauttaen olkiaan.

Pian tuli pitkä suora, ja siirsin ponin raviin keventäen melko pitkälle, huutaen Tuulialle, että hän voisi aloittaa. Nostin uudelleen ravin ja kevensin, ponin liikkuessa kuin ompelukone ja suorastaan tikitti eteenpäin. Pian se huomasi Tuulian kivellä ja veti sivuloikan, mutta pysyin kyydissä.
"Enhän mä ny tota pätkää voi laittaa" sanoin naurahtaen.
"Voithan sä ladata jonkun sovelluksen tähä ja koittaa leikata sen" Tuulia sanoi naurahtaen nähtävästi katsoen videota.
"Tai sitte tästä vois ottaa sellase screenshotin. Hieno ilme Simbe" tuo sanoi nauraen ja minä käänsin ponin ravaten taas suurinpiirtein samoihin kohtiin ja takaisin. Nyt Pampula tiesi jo mitä oli odotettavissa ja ravasi nätisti loppuun.
Tein muutaman voltin käynnissä ja ravissa, sitten nostaen uudestaan ravin ja takaisin tien päätyyn, istuen alas harjoitusraviin. Pampulan ravi oli pomppuisaa, mutta olin kuitenkin jo tottunut siihen ja osasin istua ponin selässä pomppimatta niin pahasti, vaikka se näyttikin pingispallolta kun sivusta katsoi. Annoin laukkapohkeet ja Pampula kiihdytti ravia, nostaen kuitenkin sitten laukan rauhoituttuaan ja laukkasimme tien loppuun.
"Ny varmaan on hyvät pätkät, luulen, et nää kelpaa sille mainiosti" Tuulia sanoi naurahtaen katsellen videopätkiä.
"Kiitti ku tulit kuvaamaan, mä meen vielä vähän polkuja Pampun kaa, tuutsä mukaa vai lähetkö?" kysyin suoristaen kypärääni.
"Mä meen tosta noin, nii pääsen suoraan pysäkille. Tuun varmaa ylihuomenna kattomaa Rosaa, moikka!" Tuulia sanoi naurahtaen ja minä nostin kättäni ja moikkasin tuota, lähtien yhdelle polulle, jossa olin käynyt viimeviikolla.
"Tuulia oota!" sanoin peruuttaen polulta ja ravaten tuon luokse. "Mun puhelin"
"Aa se, hyvä et muistit!" Tuulia sanoi virnistäen kaivaen housujensa taskusta puhelimeni. "Moikka" tuo sanoi naurahtaen ja minä survoin puhelimeni takaisin hupparini etutaskuun, lähtien takaisin polulle, antaen ponille vähän pidempää ohjaa.
"Voisin kutsuu Claran tänne joku päivä. Kai se pystyis mennä sulla ilman satulaa, eiksje?" kysyin Pampulalta naurahtaen.
"Oli kivaa, mut ei tää oo viel päättynyt, mee nyt eteepäin!" sanoin virnistäen herättäen ponia hieman, joka pärskähti.

[simona]

Katsahdin pihattorakennuksen yläkertaan. Olin saanut tuotua Pampulan uudet kamat tallille, tai pihatolle, tai miksikä Pampun asuinpaikkaa pitikään kutsua. Uusi yleissatula, vanhan ja hieman räsäisen tilalle hankittu oli johonkin telineeseen tungettu ja naulankantaan Pampulan vanhat luottosuitset, ruskeat turparemmittömät. Harjapakin päällä oli yksi satulahuopa. Pampun loimet taas olivat joko kasassa tai hyllyssä, riippui.
Säilytin harjapakissa paljon enemmänkin kuin vain harjoja. Pampulan suojat sekä pikkutavarat löytyivät aina sieltä. Kuljetussuojatkin oli läntätty johonkin laatikkoon. Mutta aivan sama, ainakaan vielä niille ei olisi tarvetta sen enempää.
Pampulan musta, uusi lampaankarvavyökin oli satulan päällä. Olin onnellinen, että säästöni olivat nyt tuhlattu, mutta toisaalta haikea, etten voinut hankkia itselleni mitään, mitä olin halunnut. Mutta koska hevostelu ja ratsastus olivat iso asia minulle, oli Pampulalla oltava hyvät, säänkestävät varusteet myös omaksi ilokseni. Kaivoin muistivihkostani muutaman sivun ja repäisin ne, kirjoittaen muutaman muistettavan asian. Myös loimitusohjeet olisi kirjoitettava.

Pampulan ei-ratsastuskamat :
Loimihyllystä löytyy ensimmäiseksi punainen fleeceloimi, jota käytetään kaikista eniten. 
Vaaleanpunainen toppaloimi, jota käytetään tietysti todella kylmällä säällä. Tätä ei käytetä juuri koskaan, mutta Pampulalla on sellainen kaiken varalle.
Punainen sadeloimi, jotka sitäkin käytetään sateella. Mutta ei sen useammin kuin toppaloimeakaan.
Harjapakista löytyy ponin punainen harjapakki, jonka sisällä onkin kaikenlaista. Punainen harjakampa, punainen suka, punainen piikkisuka, punainen kovaharja, punainen pölyharja ja punainen juuriharja. Keltainen jumbosieni, luonnonharjaksinen pölyharja sekä hikiviila. Bonuksina punaiset pintelit joita todellakin tulee käytettyä enemmän kuin harvoin, valkoiset pintelipatjat lisäksi. Vaaleanpunainen ubersuloinen juoksutusliina, harjan selvitysaine, helosan-pullo ja kaviolakka. 
Jostakin kaapinpohjalta pitäisi myös löytyä punaiset kuljetussuojat jalkoihin ja häntään. Riimua ja riimunnarua säilytetään milloin missäkin, kuvasta puuttuu Pampulan normiriimu, joka on ruskea nahkariimu.




Pampulan ratsastuskamat :
Yleisesti löytyy ruskea yleissatula. Ruskeat turparemmittömät. Kuvassa englantilaiset, mutta samanlaiset irrotetulla turparemmillä, joka sekin majailee jossakin. Suitsissa on ruskeat kumiohjat messinkisillä soljilla. Satulaan kuuluu einiinsävysävyyn - oleva musta satulavyö punaisilla joustoilla. Lisänä talvelle on musta lampaankarvavyö. Suitsiin lisänä valkoruskea blingi otsapanta. Jalustimet ovat satulassa kultaiset, samoin nivelkuolaimet suitsissa. Jalustinhihnat tummanruskeat.
Yleisesti käytetään punaista sydänsatulahuopaa, joskus hienompaa mustapinkki raidallista. Harvoin, mutta silti mustapunaiset jännesuojat etusiin. 

[simona]

Born to be my baby

Katsahdin hymyilen Pampulaan, joka töykkäisi minua kevyesti turvallaan. Viileä, tuulinen, mutta kullankeltainen syyssää heilutteli jo hieman maahan pudonneita lehtisiä ympäriinsä ja Pampula seisoi vierelläni tyynesti. Ponin ja minun, lettipäisen porkkanapään matkaa oli jatkunut jo kaksi vuotta, kolme kuukautta ja kaksi päivää. Se oli todella paljon siihen, mitä olin kuvitellut. Vaikka olinkin lopettanut Pampulan hoitamisen kun se oli vielä ratsastuskoulun poni, olin kuvitellut, etten näkisi rakasta, ensimmäistä hoitoponiani enää ikinä.
Pampula kuitenkin oli löytänyt tiensä takaisin sydämeeni. Puoli vuotta olin kärsinyt ilman tukkajumalaani, vetoketjunavaajaani ja turvatarkastajaani. Namien osalta. Puoleen vuoteen en ollut koskenutkaan hevosiin, painanut kasvojani lempiponini tuuheaan liinaharjaan. Nostanut kavion kaviota puhdistusta varten. Kiristänyt yhtäkään vanhaa, nuhjuista satulavyötä kirotessani ponin pullistusta.
Sitten olin ottanut selvää, itkenyt ikävääni öisin. Itkenyt kaipuuta ponien pariin, jutellut Claran kanssa ja saanut useita kuvaviestejä whatsapissa Walmasta ja Siiristä. Ei Pampulasta. Ei Clarakaan tiennyt silloin missä Pampulan nykyinen olinpaikka olisi.
Sitten olin saanut sen selville, selvitettyä että omistajalla ei ollut tarpeeksi aikaa pienelle, kiukkuiselle shetlanninponitammalleen. Silloin olin jo hymyillyt leveästi puolen vuoden tauon jälkeen, tietäessäni ettei kyseessä voinut olla omistajan kertomien mukaan kukaan muu kuin sapellihammastiikeri, jonka harjan alla olivat hullunkiiltoiset silmät. Tutummin Frozen Princess. Tai no, Pampula. Poni ei ollut prinsessa eikä mikään.

We got something they can't take away 

Our love, our lives

Pampulan päällä ei ollut suitsia, riimua tai edes narua. Se oli rauhassa. Se seisoi rauhassa pellonreunalla ja nuuski käsiäni. Ei se lähtenyt. Ei sillä ollut syytä lähteä. Sen katseessa ei piilenyt juonikkuutta, tai sitä, että se kohta lähtisi pinkomaan täyttä vauhtia. Se oli ihmeellisen rauhassa. Sen harjaan oli takertunut päiväheinien jäljiltä muutama oljenkorsi ja sen jalat olivat hieman kuraiset sadesäistä. Se oli onnistunut hankaamaan pilalle jo valmiiksi menneen punaisen tallihupparini vielä ränsyisempään kuntoon. Mutta ei me oltu Pampulan kanssa koskaan kovin tyylikkäitä, me oltiin pikemminkin mustia lampaita, vaikkei mustia ollutkaan.
Mä sain sen paikan Walman hoitajana.., aloitin hiljaa. Poni ei ymmärtänyt minua sanallisesti, mutta se oli ihmeellinen poni, että se aisti ihmeen usein, mikä minua mietitytti. Olin itkenyt sen luona monesti, myös nauranut. Se jotenkin vaikutti Pampulan mielentilaan kuin jokin automaattikone.
Mutta en mä sua jätä, mä käyn täällä vieläkin yhtä usein. Nyt mä vaan vähän reenaan taitoja myös tunneilla, mutta kyllä mä pidän sun kanssa hauskaa, eiks nii? kysyin naurahtaen vieden käteni ponin otsatukan alle ja rapsuttaen hellästi, ja poni sulki silmänsä uneliaan näköisenä.
Lähdin kävelemään pellonreunaa Pampulaa edeltä, kunnes se tönäisi minua selästä niin, että olin vähällä kaatua.
Pampu, just joo. Sä et halua nähdä mua kurasena ukkona, pelästyisit varmaan itekkin, sanoin nauraen. En minä uskaltanut Pampulan selkään mennä, se oli kuitenkin arvaamaton. Näin oli hyvä, Pampula seurasi kuuliaasti, tai oikeastaan aika uneliaissa merkeissä. Yritin epätoivoisesti hölkätä vähän, mutta Pampula ei reagoinut kuin huokaisemalla, jos se sitä oikeasti tarkoitti.

We got something that'll never die 

Our dreams, our pride

Pysähdyin pienelle kivelle, Pampulan nyhtäessä viimeisimpiä ruohonkorsia läheltä. Kiedoin käteni jalkojeni ympärille, painaen leukani polviini. En sulkenut silmiäni, mutta mietin kuinka täydellistä kaikki oli ollut. Ja oli vieläkin, tossa hitossa oli. Minä olin kokenut elämässäni niin paljon tunnemyrskyjä, surua ja iloa Pampulan tulemisen myötä. Olin kohdannut paljon vastenmielisiä ajatuksia ja asioita, mutta myös sitäkin enemmän naurua ja iloa. Uusia ystäviä ja ennenkaikkea uusia kokemuksia, mitä en olisi koskaan uskonut kokevani ilman Pampulaa. Tai Annea, hänhän oli se joka alunperin minut Pampulan hoitajaksi valitsi. Olin silloin niin nuori, tai ainakin siitä tuntui olevan noin viisi vuotta aikaa, vaikka todellisuudessa vain kaksi ja risat. Olin todella kiitollinen myös kaikille Seppeleen hoitajille, jotka silloin hoitivat. Osa hoitaa vieläkin, ja olen totta vie onnellinen, että olen suurimpaan osaan vielä hyvissä yhteyksissä. Osan numeron olin kadottanut tai en sitä koskaan ollut saanutkaan, mutta kyllä minä joku päivä heidät löytäisin. Löysin minä Pampulankin, ja omat tunteeni kyseistä ponia kohtaan. Meissä oli jotakin, jotakin mitä en ollut kokenut muissa poneissa. Kuulosti ihan kuin puhuisin pojista. Mutta kukaan muu poni ei ollut minulle yhtä tärkeä. Pampula oli suurinpiirtein paras ystäväni, tukeni ja turvani. Toivoin saavani Walmaankin sellaisen yhteyden, mutta ennenkaikkea tärkeintä. Minulla ja Pampulalla oli jo sellainen. Ja tulisi aina olemaankin.

We got something to believe in 

Even if we don't know where we stand

Laitoin kuulokkeet korvilleni hetkeksi, avaten Spotifyn mobiilisovelluksen puhelimeni "tärkeimmät" kansiosta. Laitoin suosikkibiisieni listan päälle, katsoen samalla pieni ja onnellinen hymy kasvoillani Pampulaa, joka ei ollut saanut hampaitaan irti ruohosta. Näytölle pompahti New Jersey - albumin tuttu kansi. Sitten biisin nimi, se oli ehdottomasti yksi suosikeistani ja se oli ensimmäinen rock tyylinen rakkauslaulu, minkä olin kuullut. Olin ihastunut siihen täysin, ja olin joskus laulanutkin sitä kun kukaan ei ollut kotona. Joskus oli monesti, enemmän kuin laki salli. Born to be my baby. Ehkä se sopisi Pampulalle, siinähän laulettiin aika osuvasti siitä, miten paljon välitin Pampulasta. Itseasiassa se oli paljon enemmän kuin vain ehkä. Se sopi Pampulalle, se sopi minulle. Minun olisi pakko kirjoittaa jonkin taulu tai piirtää jotain kotona, sillä totta vie tämä biisi toi inspiraatiota.
Nousin alas kiveltä ja kävelin rauhallisesti Pampulan luo, tarttuen sen harjaan hellästi ja vetäen sen ylös.
- Nyt riitti syöppö, mennään kotiin, sanoin naurahtaen lähtien kävelemään loivaa ylämäkeä kohti pihattoa.

Only God would know the reasons 

But I bet he must have had a plan

Pian saavuimme pihatolle, ja tartuin hennosti taas Pampulan otsatukasta avaten pihaton portin, työntäen ponia hieman takapuolesta että se tajusi mennä sisälle. Suljin portin ja viheltelin itsekseni, kunnes päätin mennä katsastamaan Pampulan hoitopakkia. Siellä oli päiväkirjat vuosilta. Oli 2013, joka oli alkanut kesäkuusta. Oli 2014, ja tämän vuoden. Minun pitäisi tuhrustella sinne jotakin, lukea vanhimmat tekstit ja vain fiilistellä kuinka tärkeä hevoselämäni on ollut. Ja miten se on kunnolla lähtenyt käyntiin.
- Kiitti Pampu. Kiitti kaikesta, sanoin hymyilen ennenkuin lähdin metsästämään päiväkirjoja.

[simona]

Pampulalle vihdoin uusi kansi. Kuvan tekijänoikeus Annelle. Muokkaus Simona.

[Perla]

Tutustumista, 8.1.2016

Olin selannut tietokoneelta hevosia vuokralle tai hoitoon, tuloksetta. Lopulta löysin ilmoituksen, missä Frozen Princess - poni etsii hoitajaa. "Pampula" kuulosti mulle täydelliseltä ponilta, mutta sen omistajalle oli lähetetty varmasti jo hakemuksia. Nukuin yön yli, tai nukuin ja nukuin... Pampula ei suostunut lähtemään mielestäni, joten nousin sängystä ylös heti seitsemän pintaan, ja kirjoitin Pampun omistajalle sähköpostin. Lähes heti sainkin vastauksen, jonka luin jännitystä vatsanpohjassa. Vastaus oli kuitenkin positiivinen, olisin tervetullut pihatolle heti, kun aika antaa periksi! Tänään suuntasinkin siis tutun ratsastuskouluni sijaan Liekkijärven pihatolle.

-----

Pihaton aitojen takana näkyi 8 riehuvaa ponia, joista yksi oli suloinen, ketterä pilkkuvarsa, myös liinakko shetlanninponi oli yhtynyt revittelyyn. Arvelin heti, että kyseinen poni olisi juuri Pampula. Karvapallo sai ainakin sydämeni väpättämään samalla tavalla, kuin ponin hoitajan hakuilmoitusta lukiessani. Yksi villeiksi ryhtyneistä hevosista oli komea suomenhevonen, toinen taas harmaa ja karvainen. Pihatosta löytyi siis monenmoista kauramoottoria! Pian kuulin takaani askelten ääniä. Veikkasin, että askelten aiheuttaja olisi Simona, koska olimme sopineet tapaavamme pihatolla suunnilleen kahdelta, jolloin pääsimme molemmat koulusta. Nyt kello oli hitusen yli 14:00. Arvaukseni osui oikeaan, eli Simona käveli posket jouluomenan värisinä helottaen paikalle. Lumi natisi kenkien alla.
"Moi! Hepat on nyt kylmällä vähän villeinä, Pampulakin on ollut ihan normaalia vauhdikkaampi otus", Simona naureskeli.
"Moro! Ja jooo... Ei tääl kyllä kauheen lämmin oo! Annetaaks hevosten revitellä viel vähän, ja jutellaan me jotain Pampulasta?" katsahdin Simonaan.

"Okei! Nyt ei kannata mennä tonne tarhaan, koska jos Solbritt laukkaa, niin se tulee kyllä päältä", Simona mutisi nauraen.
"Joo, kuka noista on Solbritt?"
"Solbritt on toi nuori russi, se on aika känkkäränkkä, mut söpö."
"Ok! Keitä noi muut asukit on?" kysyin, ja tarkastelin pukittelevaa hevoslaumaa.
"Toivo on tuo liinakko suomenhevonen, joka laukkaa portin ohi... nyt ..., Taiga puolestaan on hauskan värinen risteytysponitamma, jolla ei oo loimee, mut sikapaksu karva, Solbrittin sä tiiät jo, Rosa on tuo kaunis lumiponi, joka on saanut kauniin lumikuorrutteen valkosen karvansa päälle, Pella on tuo söpö karvaturri, harmaa karva, Solttu on toinen suokki, jolla on vähän erilainen väri kun Toivolla, ja vikaksi, muttei suinkaan vähäisimmäksi, jäi meidän Pampula", Simona hymyili.

"Ok! Nyt hepat alkaa rauhottumaan, mennäänks poimimaan Pampula?" kysyin.
"Joo, mennään vaan. Jos tuuri on myötä, Pampula saadaan kiinni ennen pimeää", Simona sanoi ja vinkkasi silmää. "No joo, ei Pampu niin paha oo, mut vähän shettis vaan."
"Eli just sellanen, mistä mä pidän", kerroin.

"Hyvä! Sä voit ottaa Pampulan kiinni, ainakin tutuille se antaa ittensä ihan nätisti", Simona sanoi, ja antoi mulle riimunnarun.
Pihaton lauma oli jo hidastanut tahtiaan, ja Pella meni jo katoksen lähelle nuokkumaan. Toivo pärski vielä innokkaana, mutta koska kukaan ei lähtenyt leikkiin enää mukaan, ei Toivokaan enää jaksanut riekkua. Jokainen asukas oli omalla tavallaan söpö, mutta Pampula erottui joukosta vaaleanpunaisella loimella, paksulla karvakerroksella ja minimaallisella koolla. Menin rohkeasti tarhaan sisälle, ja viheltelin Pampua lähemmäksi. "Pampulaa!" huutelin. Pieni poni käänsi peppunsa mua kohti, ja teki pari protestipukkia, lähtien laukkaamaan tarhan toiseen päähän. Simona nauroi pihaton aitojen ulkopuolella. Katsoin tyttöä mukaloukkaantuneena, mutta jatkoin itsepäisesti yhtä sitkeän ponin kiinnisaantia.

"Mä tuun apuun!" Simona huikkasi.

Niin me yritettiin pyydystää yhdessä vaaleanpunaiseen toppikseen kääriytynyttä ponia. Pian Pampu tunsi olevansa voittaja, sillä meidän oveluus ei riittänyt, ja piiritysyritykset päätyi siihen, että Pampula saattoi livahtaa jopa jalkojemme alta karkuun.

-----

Lopulta me onnistuttiin pyydystämään erilaisten suunnitelmien ja juonien jälkimainingeissa Pampula. Simona sitaisi ponin vetosolmulla pihaton aitaan kiinni. Toivo tuli tekemään meidän kanssa tuttavuutta, ja tutustuin suokkiin mieluusti. Pampula taisi kuitenkin tulla mustasukkaiseksi, ja potkaisi kimeiden kiljahdusten saattelemana Toivon pois.
"Pampula! Sä oot niin pelottava, että Toivokin pelkää", Simona torui Pampua, puoliksi kai leikillään.

Pampula otti asian rennosti, ja maiskutti kuivaheinäkasasta heinää, joka näytti maistuvan.

"Pampu on kyllä sikasöpö, tuskin sen luonteessakaan on moittimista", veikkailin Pampulan luonnetta laajemmin, kuin kiinnioton saralta.
"Joo, kyllä tää on tosi kiva ja rakastettava, mut se edellyttää hyvää huumorintajua sekä myös sitä, että pää jaksaa juosta kolmantena jalkana, Pampula on nimittäin kahlekuningatar, eikä tosiaan anna etenkään vieraille kovin hyvin kiinni"

"Joo, mun pää on vailla tekemistä, ja etin tosi pitkään kivaa ponia hoidettavaksi. Sitten Pampu osu silmään, ja me asutaan tossa vartin kävelymatkan päässä pihatolta. Sit Pampula valikoitui heti poniksi, jota mä jaksaisin hoitaa pitkään, vaikka koko loppuelämän. Ja tuskin mä tästä sen suuremmin venähdän, etten mahu Pampun selkään. Ja vaikken joskus pystyisikään Pampulalla ratsastaan, mä jatkaisin sen hoitamista", selitin riisuen loimea Pampun päältä.
"Hyvä, että Pampu sai pitkäaikasen hoitajan!"

"Joo, mut mihin tää loimi menee?" kysäisin Simonalta.

"Öö, sä voit viedä sen tonne pikkuruiseen yläkertaan, jos viittisit samalla hakee sieltä harjat?" Simona osoitti pientä koppia ylhäällä.
"Oke!"

Astelin liuskaa pitkin ylös, ja napsautin sinne valot. Etsin tosin katkaisijaa aika pitkään, mutta lopulta se osui käteeni. Asetin loimen Pampun omalle hyllylle, ja nappasin sieltä ponin punaisen harjapakin. Sammutin mennessäni valot, ja kipitin liuskaa alaspäin. Menin takaisin Pampulan luo, ja asetin harjat ponin viereen. Avasin pakin, napaten sieltä käteeni luonnollisen pölyharjan.

"Mä en sit pääse aina sun avuks tallille, mut varmaan sä selviit tästä lähtien sitten itsekin. Pampula varmaan antaa sullekin sitten tutustumisen jälkeen helpommin kiinni", Simona aloitti. "Ja eksä ookki jo täysikänen?"

"Joo, tai mä täytän kaheksantoista halloweenina, mut tänä vuonna kuiteskin", hymähdin, ja aloin sukia Pampulan takkuista talvikarvaa.

"No sitten sä pärjäät varmasti toista paremmin", Simona hymyili.

"Joo, seura on tallilla aina mukavaa, mut mieluiten mä oon vaan ponien kanssa. Sit sen vapaa-ajan, mitä tallilt jää yli, mä vietän kavereiden kanssa", kerroin Simonalle.

"Seura on aina kivaa, mut toki talli on tehty hevosia varten."

Simona otti käteensä punaisen kovan harjan, ja aloitti harjaamisen toiselta puolelta. Harjasimme Pampulan läpi, joka seurasi touhujamme valppaana.

"Kylmä ilma saa Pampun luonteen muuttumaan vähän, mut on se muutenkin virkku poni", Simona hymyili.

"Onks Pampula aina ollut sun oma?"

Simona selitti tiivistetyn tarinan siitä, miten hän oli aloittanut Pampulan hoitajana, siirtynyt sen ylläpitäjäksi ja sitä kautta omistajaksi.

"Sä oot kyllä onnekas! Mut mulla kävi tuuri, että mäkin saan nyt touhuta Pampulan kanssa", hymyilin.

Nappasin harjauksen jälkeen pakista kaviokoukun, ja Pampula aloitti vikuroinnin heti sen nähdessään. Poni oli liispata Simonan alleen, mutta koska tyttö tunsi Pampulan upeen hyvin, hänen onnistui väistämään paikoillaan pukittelevaa Pampulaa sulavasti.
"Pampula ei oo tehny näin kovin usein, mut joskus tekee", Simona kertoi.

Odotin, että Pampula rauhoittuu, ja sen jälkeen aloin nostamaan ponin kaviota. Tamma nosti ne närkästyneenä, mutta nosti kuitenkin. Raaputin kaiken lian pois, ensin olin koputellut Simonan avustuksella inhottavat tilsat pois. Rakastin talvea, mutta tilsat eivät olleet kovin mukava juttu.

-----

Simona antoi Pampulalle pohkeita, ja poni lähti ravaamaan tikittävästi.
"Prrr", Simona rauhoitteli reipasta Pampua.

Simona sai näkyville kovan työn tuloksen, ja hetken päästä Pampula kulki pehmeästi ja hyvin. Simona teki vielä laukkaympyrän, jonka jälkeen hän laskeutui ratsailta, tarjosi kypäränsä mulle, samoin ponin.
"Sun vuki!"
Hämmästyin, mutta otin niin ponin kuin kypäränkin vastaan kiltisti.
"Se saattaa vähän pukitella uudella ratsastajalla, mut Pampu on ex-tuntiponi, niin kyllä se sut sinne selkään hyväksyy. Mut Pampula osaa olla itsepäinen, mut sun täytyy olla itsepäisempi", Simona ohjeisti.

Pidensin jalustimia maastakäsin muutamalla reiällä, ja pomppasin selkään. Pampula puraisi heti kiinni kuolameen.

"Se vaan testaa sua, se on luotettava alkeisponi, mut kokeneet saa tehä sen kaa töitä!" Simona huusi lumisen pellon laidalta.

Pyysin Pampulaa kevyellä pohkeenpainalluksella liikkeelle, mutta mitään ei tapahtunut.
"Maisk maisk!" maiskuttelin hellästi.

"Sä saat käyttää isompia apuja, noi sun avut sopii upeesti herkälle hevoselle, mut Pampulan kaa täytyy olla vähän järeempi", Simona tsemppasi mua, ja näytti peukkua.

Napautin pohkeilla enemmän, mutta Pampula jatkoi äsken aloitettua peruuttamista. Sitten keräsin ohjat käteen, maiskautin, ja annoin kunnolla pohkeita. Vaikka isojen apujen käyttö hirvitti mua, Simona tunsi Pampun varmasti parhaiten. Viimeiseksi antamiini apuihin Pampula vastasi nätisti, ja se lähti kävelemään pellon reunaa pitkin kiltisti. Pidin jo aluksi hyvän tuntuman suuhun, ja Pampula tuntuikin hyvältä. Kulmissa poni yritti ryöstää ja pukittaa, mutta ne yritykset estettiin päättäväisyydellä. Vaihtelin suuntaa, ja aloin ravailemaan. Kun annoin pohkeita, Pampula pysähtyi.

"Muista, oo päättäväinen!" Simona ohjeisti.

Otin opikseni, ja napautin pohkeilla.

"Jos se ei tottele, raippa kevyesti vaan, Perla", Simona sanoi rauhallisesti.

Kosketin raipalla tosi hellästi Pampulaa, ja ponihan heräsi kosketuksestakin! Se lähti nätisti ravia, vaikka sai tehdä töitä, ettei Pampu ekaksi ryöstä, ja sitten pysähdy, oli Pampu just mun mieleinen poni! Kahden kivasti menneen laukkaympyrän & loppukäyntien jälkeen mä kävelin Simonan luo, ja sanoin;

"Tää on ihana poni!"
Taputin Pampulaa, ja jäähdyttelin sitä vielä kevyesti.

Riisuimme Pampulalta yhdessä suitset, mutta sitten Simbe vilkasi kelloaan.

"Sä pärjäät varmasti yksin, mä tulin tänään vaan näyttään mikä löytyy mistäkin, nyt mun täytyy lähtee!" Simona sanoi, ja vilkutti.

"Joo, kai me pärjätään", kuiskasin Pampulan korvaan.

Riisuin ponilta vielä satulan, ja puin sille toppaloimen. "Sä oot ihana", sanoin Pampulalle. Sen korvat kääntyili kuuntelemisen merkiksi.

"Joskus me ollaan vielä hyviä kavereita, mä aion käyttää suhun aikaa", kerroin Pampulle.

Pampu & helmi(nauha) 1hm, lisää on tulossa