Kummitusratsastus ~ juhannus 2014

[Kuú]

Kummitusratsastus

~ juhannusaatto 20. kesäkuuta 2014 ~

Vanhan tarinan mukaan, kaksisataa vuotta sitten, komean kartanon kaunis, sorja tytär, pellavahiuksinen neito hukkui juhannusyönä suohon kauniin ja vahvan liinakon mukana...

Hei kaikki seppeleläiset, tervetuloa juhlimaan keskikesää (hoito)hevostenne ja ystävien kanssa! Yöttömänä (tai no täällä etelämmässä lähes yöttömänä) yönä tallin nurkilla alkaa tapahtua kummia...

Alkuilta vietetään raviradan juhannuskokon äärellä ystävien kanssa, mutta kokon loimun hiivuttua hämärään ratsastamme öiseen metsään - kummituksia ja metsän omaksi ottamiaan henkiä tapaamaan...

Seppeleessä sauna lämpiää ja mustikkamökit odottavat aamun koiton jälkeen väsyneitä nukkumaan. Aamu-usvassa voi nähdä yhden jos toisenkin keräävän kukkia taikoihinsa...

Yhdellä vapaavalintaisella merkinnällä saa hienon merkin!

Nähdään juhannuksena, 

Kuú

ps. Kyllä, pistepistepisteet ovat arvoituksia ja arvoitukset ovat ihania! 

Jonossa kulkekaamme polkua pitkin:

Kuu & Eela ★
Emmy & Patron ★
Dani & Topi ★
Fiia & Elmo ★
Salma & Bona ★
Sandra & Aristo ★
Jenny & Gitta
Clara & Walma ★
Pihla & Pella ★

Tarina eräästä kummitusyöstä

Keskikesän räiskyvä aurinko osoitti säteellään minua suloisesti silmään, niin että kipristin sen kiinni. Tänään oli juhla! Aurinko sai leikitellä täydestä sydämestään, juksata painuvansa hieman alemmas, mutta kapuavansa sitten takaisin ylös taivaankannelle keinumaan. Nyt katselin sitä Pohjolan etelästä käsin, jalat Liekkijärven metsän sammalissa, katselisin kuinka se jättäisi vuoden lyhyimmän yön ja nousisi sitten uuteen aamuun. Tervetuloa juhannus!

Illalla kokko rätisi huumaavasti, sen lämpö kietoutui kaikkialle. Vuosien takaiset ystävät ja tutut tapasivat taas toisiaan ja puheensorina ja naurun helinä nousivat kesäillan pilvettömiin korkeuksiin. Kieppuivat, tuuli nappasi ne, kuljetti metsään…

Elävän tulen tanssi loimusi oranssina valona poskilla. Pihla ja Clara tuijottivat kuin lumottuina liekkien syvyyksiin. Ympärillä aurinko alkoi painua horisonttiin, hämärä laskeutua. Kokko oli palanut kauan, vapauttanut energiaa kaikkialle. Tummenevalle taivaalle nousi hehkuva kipinävana. Lämpö ei enää yltänyt kauas.

Kokoonnuimme yhteen sanattomasta sopimuksesta, ehkä meitä jännitti jo hieman, sähköinen ilma, jokin voima veti meitä kasaan. Seisoskelimme kokon hiipuvassa, värähtelevässä valossa, katselimme toisiamme… Silmät kiiluivat hehkusta punaisina ja kylmänväreet juoksivat niskassa. Innostus tuntui selvästi, ainakin minussa. Olin hyvin hyvin iloinen, että näin moni ystävä oli halunnut lähteä mukaan.

”Olkaa varovaisia… Dani, Salma!” Annen ääni vaimeni jonnekin kauas pois, kuin sanat eivät olisi kunnolla päässeet ilman läpi meidän luoksemme. Varustimme hevoset, tarkistimme satulavyöt kolme kertaa. Hevoset pyörivät tutkiessaan savun hajua ilmassa. Välillä ne jäivät tuijottamaan suoraan metsään… Eela, Patron…
”Älkää menkö suolle!”

Nousimme hevosten selkään ja koitimme valmistautua tulevaan matkaan. Hengitin syvään, näin Danielin venyttelevän niskaansa. Luuliko hän tosiaan joutuvansa painimaan kummituksen kanssa? Jäähyväisistä Lynnin kanssa olisi kyllä voinut päätellä Danin lähtevän retkelle, jolta ei ehkä palaisi... Vaikka mistä sen tietää, mietin hajamielisenä. Terästin aistejani ja silitin Eelan kaulaa. Se kulkisi ensimmäisenä, rohkea hevonen ja minun villi ideani aaveista, kummituksista, hengistä…

Järjestäydyimme sellaiseen jonoon, jossa kaikki hevoset ja ponit luultavimmin selviytyisivät, vaikka joutuisimme kasvokkain jonkin yliluonnollisen kanssa. Viimeisenä vaeltaisi Pella, viisas ja rauhallinen, elämää ja varmasti monia kummituksia nähnyt pieni hevonen.

Lähdimme liikkeelle kohti etelää ja käännyimme sitten vähän itään. Polku risahteli hevosten jaloissa. Maata ei kunnolla nähnyt korkealta, mutta ratsumme osasivat valita itse jalansijansa ja kuljimme sitä paitsi rauhallisesti ohjat käsissä hyvässä tasapainossa. Ravirata kaikkosi polun mutkan taa ja ympärillä oli sinisenharmaassa hämärässä kylpevä metsä. Olin luullut yön olevan melko lämmin, mutta mitä kauemmas kaakkoon kuljimme, sitä viileämmäksi ilma kävi.

Niitty putkahti esiin polun mutkasta äkkiarvaamatta. Se oli ihana. Kalpeassa kesähämärässä se huojutti heiniään, valkoisia kouranputkiaan ja muita kukkiaan. Keltaiset niittyleinikit…olivat auki ja kurkottivat metsänreunaan. Nyt oli yö, niiden olisi kuulunut sulkea terälehtensä tiivisti, eikä aurinko muutenkaan koskaan paistanut tuosta suunnasta… Lämmin tuuli puhalsi päällemme ja Eela hypähti hieman. Se käänteli levottomasti korviaan, mutta ei hämmästyksekseni jäänyt kuuntelemaan niityn toista reunaa, vaan metsää takanamme. Lämpö kareili ilmassa, mutta missään ei näkynyt tulta, eikä valoa. Jokin hipaisi jalkaani.
”Mikä paikka tää oikein on?” Emmy kuiskasi takanani. Kuuntelin niittyä ja metsää. Lämpö oli yliluonnollista ja kaikki oli niin kaunista. Pudistin pienesti päätäni ja jatkoimme matkaa.

Vaelsimme eteenpäin, metsä alkoi kasvaa korkeaa mäntyä, muuttui korpimaisemmaksi. Oli jälleen kylmä.
”Tuolla on suo”, Salma huikkasi hiljaa viitaten oikealle jonon keskivaiheilla.
Pysähdyimme kun polku leveni pieneksi aukioksi.
”Onneks se on noin kaukana talleista, vaikka me poikettiinkin aika läheltä viime kesän vaelluksella”, Jenny totesi.
”Muistatteko kun Elli kerto silloin Liekki-Eukosta?” Clara kysyi.
Jenny, Salma ja Emmy nyökkäilivät, mutta me muut vaadimme kertomaan. Salma odotti että olimme hiiren hiljaa ja kertoi sitten:
”Suolla on nähty usein vanha eukko, jolla oli musta hevonen mukanaan. Tohon männikköön, jonka läpi me just tultiin, on eksyny montakin ihmistä. Yks mies löydettiin vasta monen kuukauden päästä ja se väitti kiven kovaan olleensa vankina mökissä, sen eukon pitämänä. Liekki-Eukko, hyvä tai paha, on ollut täällä satoja vuosia. Jos kuulee metsässä nuoren naisen unenomaista laulua, niin on paras olla seuraamatta…”

Hiljaisuus kutitti korvia. Viivyttelin hetken ja avasin sitten suuni.
”Voisko se olla sama… voisko se jotenkin liittyä siihen, mitä miun vuokranantajarouva kerto? Se on neljännen polven liekkijärveläinen. Pari viikkoa sitten se alko kertomaan miulle tarinoita.”
Kaikki katselivat nyt minua.
”Kaksisataa vuotta sitten”, aloitin ja rauhoittelin Eela. ”Pari kilometriä Liekkijärveltä itään oli hieno kartano. Kartanolla oli tietenkin kaunis, sorja tytär, jolla oli pitkät pellavaiset hiukset.”
Clara hipaisi suortuviaan lähes huomaamattomasti.
”Erään kesä alussa tapahtui sitten paljon. Kartanon neito alkoi vaellella tiluksilla aina niille kuuluvalle torpalle saakka. Torpparin nuori poika näki hänet ja rakastui epätoivoisesti. Neito ei ollut järin kiinnostunut, varsinkaan kun kartanoon saapui uusi komea ori. Valitettavasti saapui sitten omistajakin, kopea ja vastenmielinen kosija. Neito pakeni päättäväisesti torpalle ja kosija seurasi hevosensa selässä. Kun tämä näki neidon puhuvan torpparin pojalle hän suuttui, alkoi uhkailla ja lopulta kaappasi tytön hevosensa selkään. Torppari juoksi pitkän matkaa perässä. Kun kosija löydettiin korvesta hän sylki suustaan neidon lasketelleen loitsun jolla satulavyö katkesi. Neito oli tarrannut hevosen harjaan ja laukannut pois. Ori juoksi suoraan suolle ja vajosi syvyyksiin. Neito hukkui sen mukana, jäljelle ei jäänyt kuin puoliksi mustuneita hiussuortuvia suon keskelle. Oli juhannusyö…”

Hiljaisuus oli nyt entistä painostavampi. Sitten kaikki alkoivat puhua yhtä aikaa.
”Mutta Eukkohan on vanha…”
”Mutta Liekki-Eukon hevonen on musta…”
”Suokin on musta. Ehkä väri tarttui siihen, niin kuin niihin hiuksiinkin.”
”Mutta se hevonen muuttuikin. Kamalinta siinä hevosessa oli se, ettei se ollut mikään ylimaallisen kaunis, musta tai valkoinen ratsuhevonen, vaan ihan tavallinen, joskin hyväluonteinen ja vahva suomenhevonen. Liinakko, pitkä harja ja häntä. Mutta sitten se muuttui, silloin kun heitti omistajansa selästään. Sen tummiin silmiin syttyi sininen hehku ja sen hengitys höyrysi, vaikka oli lämmin kesä… Ehkä se vaihtoi väriäkin…” sanoin vielä.
”Ja suoltahan kuuluu nimenomaan nuoren naisen laulua!”
”No ei se varmaan oo paha, tai siis, että eihän se tyttö tehnyt mitään väärää.”
”Jos se on yksinäinen…”
”Entä se mies, oliks se se torppari vai se kosijaällötys?”
Katselimme suolle, yritimme koko herkistyneen mielikuvituksemme voimin nähdä vilauksen mustasta hevosesta.. tai vaaleasta. Hytisin.
Topi tanssahteli hermostuneesti. Sitten jostain pyrähti lintu ja sekä Bona, Topi, että Eela singahtivat eteenpäin. Keräsimme nopeasti ohjat ja saimme syyn nostaa pikaisesti ravin. Se oli hyvä, sillä kuuluiko jostain kaukaista laulua…?

Jatkoimme matkaa pohjoiseen metsän ääniä kuunnellen, Eela käänteli päätään kaikkiin suuntiin ja askelsi reippaasti. Simoran näkyessä peltojen takana jouduin kuitenkin pysäyttämään Eelan, koska Aristo ei halunnut liikkua eteenpäin. Ehkä se näki jonkun, jota me emme… Sandran houkuteltua Ariston liikkeelle, nostimme ravin. Eela viskoi päätään, vilkaisin muutaman kerran olkani yli. Kaikki pysyivät matkassa mukana sukeltaessamme metsään ja kohti rantaa.

Vastarannalla välähti valo, joka heijastui järven pintaa. Liekkijärvi… tästäkö se oli saanut nimensä? Virvatulista, henkien soihduista? Yksinäisistä liekeistä, kipunoista tuomassa helpotusta pimeydessä vaeltaville… Uusi liekki syttyi lepattamaan. Se häälyi järven keskellä, aivan veden pinnassa heijastuen tyyneen järveen. Se oli niin kaunis ja pelottava. Suljin silmäni ja tulet tanssivat mielessäni.

Pihlajanniemessä oli poltettu myös kokkoa, paljon suurempaa kuin raviradan. Raviradan kokko sopi kuitenkin paremmin meille, joilla oli hevoset ja metsämatkaa taitettavana. Muut olivat ehkä lähteneet tänne jatkoille, mutta nyt niemen kokosta oli jäljellä vain kytevät jäännökset.
”Krrk..”
Korppi raakkui jossain sopivan aavemaisesti.
Varoittamatta metsästä, pimeydestä meidän eteemme ilmestyi vanha mies. Eela kavahti sivulle ja iski jalkansa maahan. Mies seisoi aivan liikkumatta, hengittikö hän edes? Ruttuinen, käpertynyt ruumis ja laahaava, äänetön askel. Hän katseli meitä kalvakoilla silmillään. Oliko hän vartioimassa kokkoa? Miksi hän noin pomppi metsistä?
”Krrkhm..”
Se oli se mies, tuo lintumainen korahdus. Sitten hän puhui, sammaloituneella äänellä:
”Ette sitten hukkuneet suolle… Kirotut hevoset… Kirottu suo… Hyvää juhannusta…”
”Hyvää juhannusta”, mutisimme epävarmasti täysin hämmentyneinä miehen kadotessa rantapusikkoon. Sain suostuteltua Eelan uudelleen raviin. Välikohtaus häipyi pian mielestä, koska öinen järvi oli niin kaunis näky ja hevoset saivat uutta puhtia.

Ravailimme valoista rantaa myöten, kuljimme käyntiä metsässä ja sitten Seppeleen tutut rakennukset pilkistivät esiin puiden takaa. Valuimme helpottuneina ja haikeina hevosten selästä, riisuimme varusteet ja päästimme ne tarhoihin, jotta ne saisivat viettää oikeaa hevosenelämää koko yön. Osa porukasta lähti jo mökeille, toiset tarkistivat tallin yökuntoon.

Pihla käännähti metsään ja sai meidät muutkin katsomaan sinne. Siinä missä Seppeleen pihapiiri loppui, metsässä näkyi kaksi tulena hohtavaa silmää. Samalla hetkellä keittiömökissä rämähti lujaa ja ikkunan kuului paiskautuvan auki. Jostain kuului matalaa korinaa ja toisen rämähdyksen kuuluessa silmät katosivat.

Seisoimme lamaantuneina inhottavan, pitkän hetken.
”Hyihyihyihyi”, Salma mutisi väristen. Niskavillat nousivat pystyyn.
”Mä meen kattomaan”, Dani sanoi huolestuneena tosin rehvakkuutta tavoitellen. Hiivimme varovasti mökkiin, Dani ja Salma nappasivat saunamökin kuistilta halot.
Mökki oli tyhjä, hämärä ja tuoksui odotukselle – ja ihan varmasti lähtiessämme kaikki ikkunat olivat olleet tiukasti kiinni. Nyt oleskeluhuoneen ikkuna roikkui selällään, narisi hiljaa tuulessa. Varovasti Salma nosti kätensä keittiön oven kahvalle ja työnsi oven auki. Tuolit pöydän ympärillä olivat kaatuneet.
”Apuaa”, inahdin.
”Mitä helvet…” Dani puuskahti ja kävi nostamaan tuoleja ylös.
Kun hetkeä myöhemmin muut tulivat mökeille, näimme heti, että jotain oli tapahtunut tallissakin...

Myöhemmin laitettuamme saunan lämpiämään mökin ikkuna oli auki ja tuulenvire kävi sisään. Verho heilui viattoman kesäisesti. Kaikki näytti suloiselta, kodikkaalta, leirimäiseltä. Ja sitten verho imeytyi ikkunaan, ulospäin. Lähimpänä ollut Fiia meni kiskomaan sitä takaisin ja aivan hänen takanaan minä ja Emmy ja Jenny. Fiia sai verhosta kiinni ja vetäisi sitä syrjään ikkunalta. Ikkunan takana sisään katsoivat vääristyneet kasvot. Fiia paiskasi verhon käsistään ja tarrasi Emmyyn. Kiljaisu neljästä suusta kaikui korvissa. Joukkohysteria tyssäsi kuitenkin lyhyeen kun ulkoa kuului tuttua naurua.
”Danieeeeel!!!” Fiia huusi verenhimoisesti ja ryntäsimme ulos ovet paukkuen. Dani oli taipunut kaksin kerroin ja hihitti niin, ettei henkeä saanut. Hyökkäsimme hänen kimppuunsa ja pian painimatsiamme kannustamassa olivat kaikki muutkin.

”Mihin Salma katosi?” Jenny ihmetteli äkkiä.
”No missä täällä on lähin heinälato? Saattaa eräs komean hevosen omistaja odotella siellä…” Emmy tirskui.
”Toivottavasti eivät huku suolle”, Jenny kihersi.

Sitä mukaa kun sauna lämpeni, kummitukset kaikkosivat. Mökit rauhoittuivat, joskin jännitys kutkutti vatsanpohjasta vielä muutaman kiljahduksen. Löylyjen lämpö oli melkein yhtä taivaallista, kuin viileä ilma ulkona. Salmakin ilmestyi salaperäiseltä retkeltään.
”Taikoja, tytöt!” Fiia kiljahti.
”Hei, entäs mä?” Daniel puuskahti.
”Seitsemän kukkaa eikö niin? Vai kieritäänkö pellossa alasti? Vai heitetäänkö vihta saunan katolle? Artsilassa ois ollu kaivo!” huudahdukset kaikuivat valoisassa yössä. Joku hevonen nosti päätään ja katsoi hölmistyneenä meihin. Keräsiköhän Danikin muutaman kukkasen? Jenny oli vaipunut omiin oloihinsa kaukana niityllä. Pihla vaelsi kuitenkin kauimpana ja näimme hänen katselevan jonnekin kauas yhdessä Pellan kanssa. Ensimmäiset kömpivät jo lakanoiden väliin ja nukahtivat saman tien.

Juhannussaunanraikkaana kävelin hiljaisessa kesäyössä hevoslaidunta kohden. Sormeni viistivät heinikkoa, aamu-usva leijui hiljaa maanrajassa. Puhalsin Eelalle, Eela puhalsi minulle. Aurinko nousi.


Kiitos seurasta! Ihanaa loppukesä, tallilla törmäillään!

Kuú & Eela

[Pihla]

Maksu:
Käskin Pellaa eteenpäin. Kummitusratsastus oli alkanut. Ja Pella tietysti viimeisenä. Onneksi allani oli varma ja rohkea poni, itse kun en ollut tällaisissa tilanteissa niin rohkea. Mutta ehkä kummitusratsastuksen kuuluikin olla jännittävän karmiva. Polku rasahteli aina, kun hevosten kaviot rikkoivat polulle sinkoutuneita oksia. Tunnelma oli selvästikin jännittynyt, koska kaikki olivat hiljaa. Olimme kuunnelleet juuri nuotiolla tarinoita kummituksista ja muista yliluonnollisista asioista.

Hetken kuluttua jono pysähtyi arvaamatta. Onneksi Pella huomasi asian minua ennen ja pysähtyi itsenäisesti Walman perään. Pian matka jatkui taas. Kuulin jatkettuamme hetken matkaa, että olimme päätyneet suon ääreen. Salma alkoi kertoa karmivaa tarinaa, joka sai ihoni kananlihalle. Samassa päälleni iski kylmä viima, vaikka muuten oli lämmintä, jopa liiankin kuuma. Katsahdin nopeasti taakseni, mutten nähnyt mitään, vain metsän pimeyden. Jono jatkoikin pian matkaa. Matkalla tarinat jatkuivat suon neidosta. Tai kuka tietää, olivatko ne totta vai tarua. Koko porukka vilkuili aina välillä suolle, niin myös minä. Pian alkoikin puheensorina, johon liityin myös. Puheensorinan päätteeksi olin kuulevinani hiljaista laulua. Onneksi jono lähti verkkaista ravia poispäin, ehkä muutkin olivat kuulleet saman.

Ohitimme Liekkijärven ja päädyimme pian takaisin metsään. Pian koko jono pysähtyi. Kuulin miehen puhetta jonon etupäästä. En saanut selvää puheesta, mutta en olisi halunnutkaan. Pian näin, kun mies hävisi polulta metsään. Pusikon ohittaessani hoputin Pellaa nopeampaan raviin. En todellakaan halunnut jäädä muista jälkeen, tai katsoa taakseni.

Kun pääsimme Seppeleen pihaan, uskalsin katsoa taakseni. Se ei kuitenkaan ollut mitenkään viisasta. Näin kaksi valopilkkua, ikään kuin silminä. Huomasin pian, että kaikki muutkin katsoivat metsään. Yhtäkkiä kuului hirveä kolahdus, keittiömökistä. Kolinaa seurasi monia muitakin äkillisiä ääniä. Sen jälkeen uskaltauduin vielä katsomaan metsään, valopilkut olivat kadonneet. Pääsimme pian Danielin perässä mökkiin. Tuoleja oli kaatunut ja ikkuna oli auki.

Illan aikana kävimme saunassa, ja keräämässä juhannustaikoihin kukkia. Tosin jäin Pellan luo. Tamma tuijotti karmivasti metsään. Se sai minutkin vilkuilemaan vähän väliä synkkyyteen. Hetken kuluttua Pella kuitenkin jatkoi syömistä ja minäkin pääsin keräämään kukat. Pian pääsinkin unen maailmaan, jossa eli eräs poika…

[Fiia]

Juhannus, vuoden valoisin päivä. Näillä leveysasteilla aurinko laskisi kyllä, mutta vain kivutakseen takaisin horisontin yli melkein saman tunnin sisällä. Ilta on kaunis, kokko enää vain hiiltynyt, tumma, savuava kasa, jota Elmo tuijottaa mietteliäästi kuolainta pureskellen. Ponin sieraimet värisevät, kun se haistelee savua. Silitän hitaasti sen kaulaa. Pystyharja nojautuu jo vähän toiselle puolelle, pitäisi lyhentää sekin, mutta ei tänä yönä. Tänä yönä Kuú, minä ja seitsemän muuta rohkeaa lähdemme sinne missä kummitukset vaeltavat. Saa nähdä, miten kauas meidän tarvitsee mennä.

Ponnistan kevyesti Elmon selkään. Jalustimet ovat omilta jäljiltäni, ponin satula tuntuu jo toiselta kodilta. En minä täällä pelkäisi. Varmuuden vuoksi ohjaan kuitenkin Elmon heti Topin häntään kiinni – Danielkin vaikuttaa yllättävän hiljaiselta kesäillassa, mutta eiköhän tuo Seppeleen oma Risto Reipas pelastaisi minut ja Elmon, jos aaveet nyt sattuisivat käymään kimppuun. En voi olla hymähtämättä itselleni ja ajatuksilleni: tässä minä Fiia, juuri täyttänyt kaksikymmentä, ja hoitoponini Elmo, juuri täyttänyt yksitoista, olemme lähdössä maastoon. Parempi kuitenkin pelata varman päälle, sanon itselleni ja virnistän Topia jarruttelevalle Dänille, joka väläyttää puolittaisen hymyn takaisin.

Kuú tulipunaisen Eelan kanssa ohjaa letkan tallipihalta metsään ja kinttupolkuja pitkin niin syvälle, etten minäkään ole siellä kovin montaa kertaa käynyt. Elmo tarkkailee ympäristöään mutta tuntuu rennolta, halukkaalta kulkemaan kavereiden kanssa yhä pidemmälle. Tulee viileä: paljaiden käsivarsien iho nousee kananlihalle, vaikka pohjoistuuli ei metsään pääsekään.

Polun sivulla aukeaa odottamatta niitty. Elmo kohottaa päätään ja höristää korviaan ja minä mietin, mitä se kuulee tai näkee. Eelakin tietää jotain mitä me ihmiset emme, mutta Kuú pyytää sitä pehmeästi jatkamaan matkaa. Niitty on satumaisen kaunis ja ilma yhtä äkkiä lämmin kuin äsken oli kylmä. Metsä sen jälkeen tuntuu pimeältä ja jopa jollain tapaa synkältä, vaikka näyttääkin tutummalta. Salma osoittaa meille suon ja osaan suunnilleen jo paikallistaa olinpaikkamme. Puristan vaistomaisesti ohjia tiukemmin nyrkkiin. Suot ovat juuri niitä paikkoja, joista Anne ja kaikki muutkin aina varoittelevat. Minne tahansa muualle hevonen saa paniikissa juosta, mutta ei suolle eikä valtatielle. Elmo ei tosin, tietenkään, osoita mitään pillastumisen merkkejä. Se on tarkkaavainen, mutta rauhallisen ja tyytyväisen oloinen.

Meitä ratsastajia sen sijaan ei voi sanoa rauhallisiksi enää siinä vaiheessa, kun Salma ja Kuú ovat kertoneet hyytävät tarinat juuri siitä suosta. Minä en ole nähnyt Liekki-Eukkoa enkä mustaa hevosta, mutta nyt, yössä kylmästä ja jännityksestä väristessäni voisin vaikka vannoa, että kauempaa suolta nouseva usva ottaa muotoja: hevosen, ihmisen, hevosen taas. En voi olla katsomatta poiskaan, vaikka haluaisin, ja Elmo tuijottaa myös, korvat hörössä. Näkeekö se lajitoverinsa?

Hevoset säpsähtävät siivilleen nousevaa lintua ja tunnelma raukeaa hetkeksi. Ravaamme nopeasti poispäin, jätämme suon ja siihen uponneet taaksemme. Metsä on jollain tapaa uhkaava, jopa vuoden valoisimpana päivänä, joten rannalle pääseminen tuntuu suorastaan helpotukselta. Vedenpinta on peilityyni, vastarannalla veden päällä syttyy ja sammuu liekki, jonka näkee vain sivusilmällä. Kun katson suoraan, saan tuijottaa silmäni kipeiksi, eikä mitään näy, mutta jostain valo aina vain heijastuu – Elmon suuresta silmästä, rannan kalliosta. Uskomattoman kaunista, vähän pelottavaa. Ilmassa on jotain haikeaakin.

Vastaan tulee vanha mies, jota en uskoisi todelliseksi, ellen kuulisi Kuún vaihtavan muutaman lauseen miehen kanssa. Vanhuksiahan alueella riittää, mutta että juhannusyönä? Me emme hukkuneet suolle, toivottavasti ei mieskään. Ravaamme rauhallisesti rantaa pitkin. Vedessä lipuu sorsa meitä pelkäämättä ja jättää auran vedenpintaan. Yö on kauniimpi kuin aikoihin, luonto tuntuu sydämessä saakka. Siitä huolimatta en ole vähään aikaan ilahtunut yhtä paljon Seppeleen valojen näkemisestä kuin tänään. Rapsutan Elmoa ja valun alas sen satulasta. Rohkea poni on kiitoksensa ansainnut. Aika näyttää, ovatko tämän illan seikkailut meille ratsastajille jo tässä – Danielin tuntien en yhtään epäilisi, vaikkeivät olisikaan… ja saunakin odottaa lämmittäjäänsä. Pehmeät löylyt kuulostavat juuri nyt maailman parhaimmalta ajatukselta.

Kiitos paljon, Kuú, oli ihanaa!

[Salma]

Kullanpunainen, hohtava juhannusilta oli vaipunut siihen lyhyeen hetkeen, jona aurinko oli piilossa ja metsä taianomaisen sininen. Suloinen, villiltä tuoksuva kesäyö näkyi odottavan vaaleanpunaisena raitana taivaanrannassa lepäävää aurinkoa. Se valaisi Seppeleen rakennukset oudolla viistolla valolla, jonka lähdettä oli vaikea huomata.
Ja se tuntui saavan metsässä asuvat henget liikkeelle - juuri ne, jotka saattoi nähdä silmäkulmassaan tummina vilahduksina tai kuulla ystävällisinä kahahduksina, jos oli maastoilemassa yksin.

Minä olin jättäytynyt jälkeen, kun Seppeleessä juhannusyötä viettävä porukka oli lähtenyt tallia kohti. Olimme pyöritelleet kummitusjuttuja jo useamman tunnin ajan ja minusta tuntui, että ruoho poltti jalkojen alla ja jokainen puu sipisi havisuttaessaan yönvaaleita lehtiään. Minua oli karminut niin paljon, että olin päättänyt viilentää kummitustutkaani vähän vierailemalla Bonnien luona. Olin kääntynyt mökeiltä tarhoille ja kiivennyt aitojen yli suuntanani ponitarha, sillä en uskaltanut kiertää metsänvierustan tummia puunrunkoja myöten. Hevoset olivat kohottaneet päänsä, kun olin tiputtautunut pehmeästi alas aidalta ja kävellyt kasteinen ruoho jalkojen alla painuen laidunten poikki.

Bonnie oli tarhassaan kuin pieni, kalpea, valkoinen haamu. Minun vatsassani kouraisi, kun näin sen. Poni oli kuin huolestuksen ilmentymä, se ravasi siksakkia ympäri laajaa laidunta häntä virraten perässään kuin korkealle nostettu lippu. Kun tulin riittävän lähelle ja naksutin sille kieltäni, se pysähtyi kaula kaarella paikoilleen, levitti vaaleanpunaiset sieraimensa ja lähti astelemaan lyhyin, varovaisin hipauksin minua kohti. Juhannusyö sai sen auringon puolella olevan kylkikarvan kimaltamaan punertavana.
Minä kosketin ponin otsaa, kun se oli tullut riittävän lähelle. Se oli lämmin ja sileä, harmaa karva kaartui tutuiksi pyörteiksi. Irrotin otsatukkaan tarttuneen sitkeän heinänkorren ja ojensin sen sormet suorina Bonnien huulille. Poni ei hamunnut sitä, se oli keskittynyt katsomaan taakseni korvat teräviksi kolmioiksi ojentuneina. Toinen korva oli niin lähellä minua, että se hipoi leukaani.

Niskaani alaspäin juoksi kaksi riviä kylmiä, kosteita sormia. Mitä poni tuijotti? Liekki-Eukkoa, joka oli suuttunut siitä, että olin kertonut siihen liittyvän tarun? Nieleskellen laskin mielessäni kolmeen, käsi yhä jähmettyneenä Bonnien otsalle, ja käännyin sitten katsomaan olkani ylitse.
Aurinko oli juuri alkanut nousta. Kasteesta sumuisen laitumen yli asteli pitkä hahmo, jonka jalat näyttivät astelevan ilmassa ruohonkorsien peittyessä valkoiseen hahtuvaan. Kasvot olivat kuitenkin tutut: vaalea, sileä tukka valui kiehkuroiksi niskaan ja – kuten aina ennenkin – ystävällisille silmille.
”Jesse! Mitä sä teet täällä?” ääneni oli enemmän kuin kuiskaus. Tuntui väärältä ylipäätään puhua ääneen.
”Mä vietän juhannusta öisin. Yöttömän yön juhla, tiiätkö”, Jesse sanoi, hän myöskin hiljaa. Kun Jesse oli päässyt lähemmäs, hän kietoi kätensä minun ympärilleni ja painoi lämpimän vartalonsa minua vasten. Sydämeni alkoi takoa kylkiluihin.
”Mitä… miten sä sitä juhlit?” takeltelin. Mistä poika oli oikein ilmestynyt?
”Mä otan konin ja ratsastan Liekkijärven rannalle”, hän sanoi kasvot peruslukemilla. Minua alkoi naurattaa.
”Sä keksit tuon”, kuiskaukseni oli rikkoutunut naurunpyrskähdykseen. ”Tuo on ällöromanttista.”
”Ja vain tänä yönä, kerran vuodessa, mun hienon kilpahepan kyydissä on tilaa kahdelle”, Jesse jatkoi. Hän hymyili, painoi huulensa hetkeksi minun huuliani vasten ja tarttui sitten käteeni. Bonnie oli kyllästynyt meihin ja kääntynyt laiduntamaan.
”Mennään.”

[Emmy]

taikaa, lämpöä, kesää, kummituksia, jännitystä, naurua, pelkoa, saunaa, suvea ja suomen maisemia.. näistä on juhannus tehty <3

[Daniel]

Danielin herkkä puoli?

Seppeleessä ei saanut hetken rauhaa, ei sitten missään, pohdin vain lievästi ärtyneenä. Enimmäkseen olin huvittunut. Olin varustanut Topin valmiiksi yhdessä Lynnin kanssa ja sitten kuvitellut siirtyneeni tyttöni kera syrjäiseen paikkaan. Siinä Lynn oli ollut, pienenä, hentona ja kauniina, eikä mun ollut lainkaan vaikeaa uppoutua siihen hetkeen. Vetäessäni tytön - naisen - lähelleni suukoteltavaksi en suinkaan ajatellut, että hyvin pian nurkan takaa pölähtäisi paikalle tallityttöjä.

Koetin pelastaa kiusallisuutta tihkuvan tilanteen tekemällä siitä vitsin.
"Pitäähän sitä saada sanoa viimeiset hyvästit rauhassa, jos vaikka joku kummitus syö meidät matkalla tai hukutaan kaikki johonkin lampeen", sanoin kuivasti ja kohautin olkiani.
Sen seurauksena huomasin muutamien vilkuilevan mua matkaan lähtiessä alta kulmien. Olin huvittunut. Uskoivatkohan muut, että minuakin todellisuudessa vain jännitti? Epäilivätkö he, että tosissani pohdin sitä mahdollisuutta, ettemme koskaan palaisikaan? Pitäköön uskonsa siihen. Heitä olisi varmaan helpompi säikytellä, jos lietsoisin jännitystä omalla esimerkilläni.

Matkan edetessä jotenkin unohdin suunnitelmani muiden säikyttelemisestä. Rehellisesti sanottuna minulla riitti tekemistä Topissa, joka oli keksinyt, että nyt ympärillä tapahtui kaikenlaista pelottavaa ja hurjaa ja vaarallista ja kuolettavan karmaisevaa. Olin yleisesti ottaen pitänyt Topia tavallisen järkevänä ja fiksuna hevosena, mutta nyt aloin kyllä epäillä sitä seikkaa erittäin suuresti.

Liekki-Eukon tarinaa kuunnellessani olin vähällä nauraa. Se kuulosti niin pahasti urbaanilta legendalta epäselvine yksityiskohtineen päivineen. Liinakko hevonen, musta hevonen, nuori nainen, vanha nainen. Ja sitten Topi loikkasi jälleen, enkä enää ehtinyt miettiä mitään huvittavaa.

Yksi retken vaikuttavimmista kokemuksista olivat mun mielestäni tulet, jotka tanssivat järvellä. Niitä katsellessani mun mieli vaelsi jonnekin kauas. Ehkä mä olin oikeasti jossain määrin romantikko, kun tulet saivat mut pohdiskelevaiselle ja jotenkin hartaalle mielelle. Aloin ajatella syntyjä syviä ja sellaisiakin asioita, jotka olisivat olleet liian henkilökohtaisia jaettavaksi kenellekään muulle. Jostain syystä oloni oli samalla sekä raskas että levollinen, kun jatkoimme matkaa.

Koriseva ukonkäppänä sai minut kurtistelemaan kulmiani. Olikohan se jotenkin sairas? Syyllistyimmekö heitteillejättöön, kun vain ratsastimme pois hänen luotaan tarkistamatta, oliko jostain pöpilästä karannut joku avuton ukonreppana?

Muistin säikyttelysuunnitelmani vasta palatessamme Seppeleeseen, missä minulle kaikeksi onneksi koituikin mahdollisuus siihen.

Aamun valjetessa sumuisena me vaeltelimme tekemässä taikoja. Minäkin olin kerännyt rehuja, jotten latistaisi tyttöjen intoa. Olimme leirimökkien edessä tyttöjen kanssa, kun tietä pitkin lähestyi hahmo. Sumussa naisen henkilöllisyys oli tunnistamaton, ja kun auringon kajo läpäisi sumun, tunnelma oli aavemainen. Kuulimme hiljaista hyräilyä.

"Apua, onko se sittenkin kummitus?"
"Sillä on pitkät hiukset... sen täytyy olla kartanon neito!"
"Liekki-Eukko on tullut hakemaan meidät..."

"Ei", keskeytin tyttöjen spekuloinnin. "Tuon neidon mä tunnistan. Se on vastaus mun seitsemään kukkaseeni."

Ja toden totta; sumun keskeltä saapui vaalea, pellavatukkainen neito, joka olisi minun mielestäni sopinut minkä tahansa kartanon tai linnan kauniiksi perijättäreksi. Hymyilin Lynnille, joka vastasi hymyyn. Tuon neidon ollessa kyseessä en taatusti olisi halunnut olla se onneton komean hevosen omistaja, joka ajoi hänet suonsilmään ja lohduttomaan kuolemanjälkeiseen elämään, houkuttelemaan muita mukaansa.

"Daniel", Emmy sanoi pohdiskelevaisena, "sä olet olevinasi kova jätkä, mutta kun sulla on kasvoillasi tollanen ilme..."
"... sun uskottavuutesi karisee viemäriin", Salma täydensi naurussa suin.
"Me ollaan löydetty Danielin herkkä ja tunteellinen puoli, aws", Sandra kiusasi.
"Niin kai", sanoin, kohautin olkiani ja virnistin hölmönä. "Niin kai te olette."
Te ja ne taianomaiset valot järvellä.

[Sandra]

"Tule nyt jo, ei siellä mitään ole!"

//tämä kuva epäonnistui pahemman kerran, koska sähläsin pahasti taustan kanssa..

[Clara]

Walma tuijottaa hermostuneena pensaikkoon - kummitusko siellä on?

Kiitos Kuúlle kivasta tapahtumasta ja pahoittelut maksun myöhästymisestä... ens vuonna otan kyllä itseäni niskasta kiinni ja hoitelen maksut ajallaan eikä puoli vuotta myöhässä =)



Merkit päivitetty