(Sarja)kuvamaksu; Elonkorjuun aikaan liikenteessäLisämaksuksi on yhdeksi vielä mahdollisesti tulossa pääkuvat kaikista vaellukselle osallistuneista ratsukoista, jonka alun tästä sarjakuvasta leikkasin pois että saan joskus tämän julkaistua. Katsellaan, milloin kerkeän/innostun piirtämään nuo kuvat loppuun! (:Lisämaksu; ensimmäiseltä päivältä, Tervamäki”Ja sitten nostetaan laukka!”
Tiivistin istuntaani ja painoin pohkeet kiinni kimon hevosen kylkiin. Edellä menevä hevonen nosti jo laukan ja Hype rynnisti laukkaan ilonpukin saattelemana. Nousin kevyeen istuntaan ja painoin päätäni hevosen harjan suojaan. Siirsin käsiäni eteenpäin ja annoin trakehnerille tilaa laukata ja näyttää liikkeitään. Saavutimme edellämme olevan ratsukon hetkessä, ja minun pitikin antaa Hypelle pidätteitä. Hevonen nosti päätään ylös mutta venytti sen taas seuraavassa hetkessä pitkäksi. Tunsin tuulen kasvoillani ja letitetyt hiukset hakkasivat selkääni. Vilkaisin taakseni ja kiinnitin huomiota pieneen väliin meidän ja edellisen ratsukon välillä – Hype oli innoissaan, sen kilpavietti oli herännyt. Pidätin ratsuani ja pidin sen edellä menevän hevosen takana, vaikka kimolla olisikin ollut menohaluja. Hiekka pöllysi kasvoilleni ja jälkeemme jäi vain suuri pölypilvi,jonka seassa lensi erikokoisia hiekanjyviä.
”Ja siirrytään sitten ravin kautta käyntiin”, Anne huusi rauhallisesti Huiskan selästä, nostaen toisen kätensä pystyyn.
”Soo jaa”, hiljensin Hypeä pidätteiden lisäksi äänelläni ja sen siirtyessä liitävään raviin kehuin sitä. Ravista siirsin traksun vielä käyntiin asti ja kuulin sen puuskuttavan. Laukkasuoralla oltiin menty kovaa, eikä Hypekään kestänyt sitä hengästymättä, enkä ollenkaan ihmetellyt sitä. Matka oli vasta alussa, onneksi. Minulla oli mahtava fiilis jo nyt, ja se näkyikin leveänä hymynä. Kiitin Hyperionia taputtelemalla ja silittämällä sitä kaulalta. Annoin hevoselle puolipitkät ohjat ja se nautti pidemmästä ohjastuntumasta. Hype venytti kaulaansa pidemmälle, pärskähtäen tyytyväisesti. Katsoin ylpeänä hoitohevostani, kääntäen katseeni tämän jälkeen maisemiin.
Maisemat olivat reissun varrella vaihdelleet metsäisestä aukeaan. Nyt olimme nousemassa kohti Pyöstinvuoren huippua rauhalliseen tahtiin, kaikki kevyessä istunnassa jalkalihaksiaan harjoittaen. Annoin Hypen liikkua, mutta katsoin samalla ettemme osuneet kovin suuriin kiviin. Ohjastuntuman pidin koko ajan tasaisena, jotta kompastuessaan Hype saisi tukea. Ruuna nousi innokkaasti vuorta ylöspäin, työskennellen takapäällään ja koko kropallaan tarmokkaasti. Vilkaistuani taakseni näin iloisia ja jännittyneitä ilmeitä jokaisen hevosen ja ponin tehdessä töitä ratsastajien alla. Tästä hommasta ei voisi luistaa, vaikka ainahan varsinkin ponit sitä yrittäisivät.
”Kohta saavutaan huipulle”, Anne ilmoitti jonon kärjestä, Huiskan selästä. Suokkitamma oli käyttäytynyt asiallisesti, eikä kyllä ihmekään, kun Anne selässä nökötti.
”Muistakaa ihailla maisemia!” Elli huudahti ja kaikkien päät kääntyilivät eri suuntiin maisemia ihaillakseen. Kiipeäminen oli tuottanut tulosta, ja koko joukkio olikin pian vuoren huipulla. Tähystimme hitaassa käynnissä maisemat läpi, ja jonosta kuului ihastuneita huokauksia.
Laskeuduimme Pyöstinvuorelta alas turvallisesti ja matkamme jatkui pihaton ohi. Sydäntäni kouraisi, kun kuulin, että kulkisimme kohta pihaton ohi – siellähän Riina oleskeli. Enkä ollut käynyt katsomassa sitä. Se tuntui jotenkin vain liian isolta ponnistukselta ja harppaukselta, liikaa muistoja tulisi pintaan. Totta kai Rimpula olisi vielä siinä ja siellä, mutta kaikki se, mitä olimme kokeneet ja mitä emme olleet kerinneet kokea, kaikki ne toteutumattomat suunnitelmat… Mahanpohjassa tuntui tukalalta ja takerruin kovemmin kiinni ohjasperiin. Ohitimme pihaton muina miehinä, minä itkuani pidätellen ja miltei silmät suljettuna. Piilotin tunteeni, vaikka silmäni olivat vedestä märät. Vaivihkaa pyyhkäisin silmäkulmaani kämmenselällä, pitäen katseeni silti enemmän maassa kuin edessä. En vieläkään ollut valmis kohtaamaan Rimppakinttua tai sitä tosiasiaa, ettei tamma enää ollut tavoitettavissani.
Matka jatkui metsässä pääasiassa pienillä poluilla, myös vähän leveämpiä reitiltä löytyi. Metsässä samoilu oli rentouttavaa ja rauhallista, vaikka eri askellajeissa mentiinkin. Puut siivilöivät vain osan auringonvalosta metsään, jossa oli hämyisän valoisaa. Puut kahisivat hiljaa ja jokunen lintu liversi. Kukaan ei puhunut mitään, me vain ihailimme kaikkea tätä, luonnon rikkautta, jos näin voisi ilmaista. Hengitin hitaasti ja syvään. Tuntui, ettei minulla ollut kiire minnekään, eikä koskaan voisi ollakaan. Pahat ajatukset ja tuntemukset olivat kaukana poissa, metsän nieleminä. Haavan lehdet havisivat ollen musiikkia korvilleni. Hypen askeleet keinuivat puolelta toiselle, ja omat jalkani olivat täysin rennot. Jännitys ja muljahdukset vatsassa olivat kadonneet, ja sillä hetkellä tuntui, ettei mikään voisi rikkoa tätä rauhaa. Olisin voinut vain nukahtaa ja tuudittautua siihen onnellisuuden ja raukeuden tunteeseen. Mikään ei voisi satuttaa meitä.
”Tervamäen seikkailu- ja leirintäpuisto edessäpäin!” Anne huudahti ja jonosta kuului ilahtuneita äännähdyksiä. Positiivisen jännityksen tunsi typerämpikin, ja sydämeni hyppäsi innostuksesta. Väreet kulkivat kehoani pitkin ja ravistin itseäni. Hypen korvat nousivat höröön ja se tarkkaili ympäristöä uteliaana. Eteemme avautui maisema, johon kuului mökkejä, erilaista laitteistoa, kalliota ja pitkä köysirata. Ihastuneet huokaukset kantoivat varmasti pitkälle ja puheensorina täytti jonomme. Anne ohjasi meidät keskemmälle puistoon, jonne pysähdyimme pitkäksi rintamaksi.
Anne antoi luvan laskeutua selästä, ja minäkin laskin jalustimet jaloistani. Nojasin eteenpäin, asetin käteni satulan etukaarelle ja heilautin oikean jalkani hevosen vasemmalle puolelle. Liu’uin alas satulasta ja jalkani tömähtivät kovaan maahan. Nostin vasemman puolen jalustimen ylös ja löysäsin satulavyötä. Toiselle puolelle kiertäessäni avasin ruunalta turparemmin, jonka alta paljastui hikistä karvaa. Hymähdin hajamielisesti, siirtyen nostamaan oikean puolen jalustimen ylös. Tartuin ohjiin ja liu’utin ne pois harmaalta kaulalta, jääden pitämään itse niistä kiinni. Hype katseli nopein liikkein ympärilleen, tanssahdellen hetken paikoillaan.
”Soo jaa, ei mitään hätää pieni”, hymisin hoitohevoselleni rapsuttaen sitä pieneltä alueelta kaulalta. Hyperion pärskähti ja laski päänsä alas, jonka jälkeen se ravisteli koko kehoaan. Repesin nauruun ja silitin pörisevää hevosta ryntäistä. Kuulin Annen huudon, joka koski hänen seuraamistaan, ja käännyin jonossa Annea ja Huiskaa kohti. Lähdimme letkana tepastelemaan kohti hevosten makuupaikkoja, hevoset ja ihmiset katselivat ympärilleen uteliaina.
Hoidettuamme hevoset pois pääsimme matkatavaroinemme tutustumaan leirikeskuksen ympäristöön. Meille oli varattu kolme viiden hengen parimökkiä (yksi mökki oli jaettu puoliksi, ja molemmissa puoliskoissa mahtui majoittumaan viisi henkeä), ja saimme itse päättää, missä porukoissa nukkuisimme. Anne, Elli ja Odelie päättivät nukkua yhdessä mökissä, Anthon, Robert, Inkeri, Kirsikka ja minä toisessa (juorut minun ja Robertin salarakkaudesta eivät ainakaan lieventyneet, hah, varsinkaan, kun Inkeri, joka Robertiin oli muinoin ihastunut, asui myös samassa mökissä, haha), kolmannessa asustivat Emmy, Salma, Miira, Linnea ja Ilu. Neljännessä mökissä majoittuivat Akku, Simona, Clara, Nadja ja Loviisa sekä viimeisessä, viidennessä hirsimökissä Riona, Ansqu, Emsku, Essi ja Jennyfer.
Meidän ryhmämme viereisessä puoliskossa asustivat Emmyn, Salman, Miiran, Linnean ja Ilun porukka, enkä pistänyt siitä pahakseni. Ihan mikä ryhmä vain olisi voinut meidän kanssamme tulla, tuskin kukaan meistä olisi pistänyt pahakseen jos joku muukaan ryhmä olisi viereemme sattunut, päinvastoin – jokainen ryhmä olisi ollut iloinen yllätys. Kaksi muuta viiden hengen ryhmää majoittuivat samassa parimökissä ja Anne, Elli sekä Ode parimökissä, jonka toinen puoli oli tyhjä.
Minulla oli hyppysissäni mökkimme avain, jonka työnsin lukkoon. Käänsin avainta lukossa ja lukko napsahti auki. Inkeri (isolla haballaan) auttoi minua avaamaan oven omasta tavaranpaljoudestani johtuvan avuttomuuden takia. Ahtauduimme yhdessä pienen eteisen kautta sisälle mökkiin ja loimme silmäyksiä mökin eri osiin. Mökkimme oli puoliskonsa vasemmanpuoleinen. Kun kääntyi eteisestä katsomaan kohti vasempaa seinää, näki suoraan edessänsä pirttipöydän tuoleineen, jonka pääty oli työnnetty kiinni seinään, ikkunan alle. Eteisen ovenpuoleisella seinällä sijaitsi vasemman käden nurkassa kaappi, ja kaapin vieressä sohva, joka täytti koko lopputilan. Oikeassa nurkassa oli televisio pienoisjääkaapin päällä. Suoraan eteisen ovelta katsottuna oikealla viistossa oli keittiöryhmä tasoineen ja kaappeineen. Myös uuni ja pesukone sekä tiskiallas kuuluivat varusteisiin. Uunin vieressä (joka oli reunimmaisena oikealla) oli suuri leivinuuni. Astianpesukoneen vieressä (joka oli ryhmän vasemmanreunimmaisin) oli ovi kylpyhuoneeseen ja sen vieressä ovi yhteen makuuhuoneeseen, jossa oli parisänky. Eteisen ovelta oikealle katsottuna olivat portaat, jotka johtivat leivinuunin päältä ylöspäin kohti parvea, jossa oli kaksi sänkyä ja sohva. Katto oli viisto, oikealle alaspäin. Kun nousi portaat puoliväliin, pystyi nousemaan yhtä parveketta kannattelevista kattoparruista pitkin eteisen ”päälle”, nimittäin eteisen kohdan katto ulkoni seinästä. Tässä kohtaa oli tasanne, jossa oli mukava istua.
”Mä voin nukkua tossa sohvalla”, tarjouduin ystävällisesti, ”te muut voitte sitte päättää, nukutteko ylhäällä vai alhaalla.”
Pojat sekä Ilu ja Inkeri nyökkäilivät. He alkoivat heti ottaa matsia siitä, kummat nukkuisivat parvella ja kummat alhaalla. Porukka päätyi siihen tulokseen, että tytöt nukkuisivat ylhäällä (jossa minäkin iltani viettäisin) ja pojat alhaalla. Robert ja Anthon nurisivat jotakin parisängystä, enkä voinut olla nauramatta.
”…Jos eivät sitten Robs ja Britta nuku tuossa parisängyssä”, Anthon vihjaili pukkien blondia kaveriansa kyynärpäällä käteen. Kohotin Anthonille kulmiani ja Robert virnisti.
”Kyllähän mun viereen aina mahtuu”, blondipoika virnuili. En voinut olla naurahtamatta. Keskustelumme asiasta keskeytyi, kun Anne huusi meitä syömään.
”Ruokaa!” Inksu kiljaisi. ”Mun maha meinas kuolla jo!”
Melkein juoksimme Annen huudon perään, Tervamäen päärakennukseen. Nakkasimme kenkämme ulos ja ryntäsimme sisälle hengästyneinä, pälyillen ruoan perään.
”Tsot tsot”, kuului nurkan takaa. Eteemme ilmestyi tanakka, erittäin topakan näköinen nainen huivi tiukasti päässään ja esiliina lanteillaan. ”Ensin käsienpesulle!”
Laahustimme alistunein ilmein kohti emännäksi osoittautuneen naisen näyttämää suuntaa ja pesimme kiltisti kätemme.
”Aika tiukan näköinen tyyppi”, Emsku mutisi vierestäni. Nyökkäsin repäisten paperin automaatista ja kuivasin paperiin käteni.
Istuimme yhdessä pöydän ääressä ja jokaisella oli edessään suuri lautasellinen makaronilaatikkoa erilaisin lisukkein – ketsuppia, salaattia, puolukkahilloa… Pöydät notkuivat hyvästä kotiruoasta, mutta yritin olla syömättä liikaa, koska olin kuullut, että seuraavana meillä oli ohjelmassa kiipeilyä ja köysilaskua. En kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta ottaa lisää maittavaa ruokaa ja huomasinkin, että olin ahminut aivan liikaa ruokaa, kuten moni muukin.
”Au, mun maha on ihan täynnä”, Clara valitti, ”söin ihan liian paljon!”
”Sama täällä”, Simona myönteli Claran vierestä, ”aivan järkyttävä ähky!”
Hieroin vatsaani ja tunsin itseni todella laiskaksi. Kiitin emäntää ruoasta ja puhisten nousin ylös tuoliltani, johon olin vajonnut. Nostin astiani ja aterimeni käsiini ja kuljetin ne likaisille astioille tarkoitetulle tasolle. Lähdin yksinäni kohti mökkiämme vatsaani pidellen.
Mökkiin päästyäni lysähdin sohvalle makaamaan. Sohva ei tuntunut kovin pehmeältä, mutta en usko, että sen olisi ollutkaan tarkoitus – levitettävät sohvat eivät yleensä kovin pehmoisia olleet. Hieroin vatsaani ähkyissäni ja ähkin kääntyessäni kyljelleni. Kuulin oven avautuvan ja näin Kimin hoippuvan sisään.
”Miksi on olemassa noin hyvää ruokaa, mitä pitää syödä noin järkyn paljon?” tyttö voivotteli, ja minä nousin istumaan tehden hänelle tilaa.
”Älä muuta viserrä”, naurahdin Kimin istuessa viereeni.
”Aiotko kiipeillä?” Kimi kysyi minulta. ”Tai laskea köydellä?”
”Todellaki” naurahdin kuin asia olisi itsestäänselvyys. ”Eihän nyt tuollasta tilaisuutta voi missata!”
Kimi nyökkäili puheeni mukaan. Nojailimme sohvan selkänojaan ja juttelimme niitä näitä, kunnes puheenaihe kääntyi johonkin muuhun kuin tavalliseen.
”Onko sulla ja Robertilla oikeesti juttua?” Kimi täräytti viattomin ilmein. Vatsassani muljahti. En oikein tiennyt mitä vastata, joten naurahdin vain hieman väkinäisesti.
”En oikeen osaa sanoa”, totesin ympäripyöreästi. ”Robs on kyllä komee ja tosi hyvää seuraa, en minä sillä.”
Kimi nyökkäsi tyytyväisenä vastaukseen, mutta minä en jättänyt asiaa sikseen.
”Mun mielestä sä ja Anthon voisitte olla hyvä pari”, tempaisin tuulesta. Kimi katsoi minua hämmästyneenä.
”Oikeesti”, varmistelin pukaten Kirsikan olkapäätä. ”Mä niiin voin kuvitella teijät yhessä!”
Kimi naurahti, taputtaen minua olkapäälle.
”Voi Britta, emmänyt oikeen tiiä”, tyttö virnisti, ja kuulin oven käyvän taas.
”Ai mitä ette tiiä?” kysyi oviaukosta sisäpuolelle astunut Robert. Tukahdutimme Kirsikan kanssa molemmat naurujamme, kunnes emme voineet enää pidätellä ja repesimme kummatkin railakkaaseen nauruun.
”Ei me tiietä mitään”, Kimi sai sanotuksi naurunsa keskeltä. Robert katsoi meitä hölmistyneenä, pudistaen kuitenkin päätään ja samalla mutisten jotakin epämääräistä. Loimme Kimin kanssa merkitsevät silmäykset toisiimme, jonka jälkeen jatkoimme nauramista.
Illemmalla meidät kaikki kutsuttiin ulos. Anne kertoi, että nyt jos koskaan meillä olisi elämämme tilaisuus harrastaa jotakin extremeä, nimittäin vuorossa oli kalliokiipeilyä ja köysilaskua. Ilmoitin itseni ensimmäisten joukkoon kokeilijaksi, eikä aikaakaan, kun päälleni puettiin valjaita ja minulle etsittiin sopivaa kypärää ja kenkiä. Vatsanpohjassani kipristeli, kun minut kiinnitettiin köyteen. Kävelin lähemmäs kalliota tartuin ensimmäiseen kädensijaan. Kallio oli onnekseni kuiva, eivätkä raajani monta kertaa lipsahtaneet.
”Hyvä Britta, hyvä Britta!”
Kuulin kannustushuudot alapuoleltani, kun lähestyin huippua. Minua ei jännittänyt, mutta tunsin, kuinka käsivoimani hupenivat ja käden-/jalansijojen välit pitenivät. Pinnistin itseni helpolle kädensijalle ja asetin jalkani jalansijoille. Voimani ehtyivät ja tunsin kallistuvani taaksepäin.
”Mene lähemmäs seinää!” kalliokiipeilyn ohjaaja huusi ja painauduin kallioon kiinni. Hengitin syvään sisään ja ulos. Katsoin päämäärääni, joka näkyi enää muutamien metrien päässä. Ylempänä näkyi vain huonoja kädensijoja, mutten aikonut luovuttaa. Nostin kättäni ja tunnustelin. Spottasin kädensijan ja painoin käteni sitä vasten. Yritin nostaa jalkaani, mutta yhtäkkiä tunsin, kuinka jalkani ei tavoittanutkaan jalansijaa vaan lipsahdin irti seinästä. Sydämeni pomppasi varmaan kurkkuun saakka, mutta ohjaaja rauhoitteli minua.
”Ei mitään hätää. Jos pääset takaisin seinän luo, voit vielä yrittää kiivetä sen ylös asti.”
Nyökkäsin ja heilautin itseni takaisin kallioon. En aikonut luovuttaa ja sisu vain kasvoi sisälläni. Pinnistin voimani äärimmilleen ja nousin vielä ylöspäin. Kurotin viimeiseen kädesijaan ja haparoituani sain siitä otteen.
”Wohooooo!” kiljaisin ja päästin itseni irti kalliosta. Minua laskettiin köyden avulla alemmas ja kuulin aplodeja ja kannustushuutoja. Pian tunsin maata jalkojeni alla ja hengähdin syvään.
”Se jos mikä oli extremeä!”
Kun kaikki halukkaat olivat päässeet kiipeämään ja jokaiselle oli annettu raikuvat aplodit ja huudettu hurraat, oli köysilaskun vuoro. Tällä kertaa olin ensin kameran varressa köysiradan loppupäässä, joten olin itse vuorossa viimeisenä. Otin paljon kuvia jokaisesta laskijasta ja Essi vieressäni otti videota. Kuulimme erilaisia huutoja laidasta laitaan, kuten italialaista oopperaa, Superman-huutoa ja muuta kiljumista. Nauroimme Essin kanssa tulijoille, mutta ojennettuani kamerani Miiralle, minua alkoi jännittää. Olisin pian vuorossa itse. Lähdimme Essin kanssa kävelemään toiseen päähän, jutustellen mukavia. Small-talkia ennen turmiota.
Minut puettiin uudelleen valjaisiin ja kypärään, jonka jälkeen nousin tikapuita pitkin
taivaaseen torniin. Mahassani kipristeli, mutta yritin olla ajattelematta sitä.
”No niin, laitat sitten kädet tuohon ja jalat suoraan”, ohjaaja selosti. ”Muistat vähän nojata taakse.”
Nyökyttelin hiljaa. Pala nousi kurkkuuni, mutta otin tiukasti kiinni rautaisista, ohuista tangoista molemmin puolin rullaa. Yhtäkkiä tunsin, kun minut töytäistiin liikkeelle ja kiljaisin, mikä ei minulle ollut yleistä. Vauhti kiihtyi ja sen hurma oli upea.
”Mä lennän!” kiljuin laskiessani. Työnsin jalkoja eteenpäin ja selkää taaksepäin jalkojen ollessa suorina. Silmäni meinasivat ruveta vuotamaan vettä tuulen takia. Tunne oli sanoinkuvaamaton. Näin, kuinka köysiradan pää näkyi ja ojensin jalkojani kohti patjaa, johon laskeutuisin. Tömähdin jalat edellä patjaan ja minut otettiin vastaan. Huohotin hetken patjalla, kunnes nousin ylös ja hymyilin leveästi.
”Tuo – oli ihan hemmetin hienoa!”
Illalla söimme uudemman kerran, jonka jälkeen kävimme suihkuissa ja kokoonnuimme kaikki Ilun, Miiran, Salman, Emmyn ja Linnean mökkiin rupattelemaan ja viettämään pimenevää iltaa ja yötä. Anne ja Elli olivat painuneet jo omaan mökkiinsä, mutta he olivat meitä muistutelleet nukkumisen tärkeydestä. Niin tietenkin, mutta miten nukkumisesta voisikaan tulla mitään tällaisella porukalla?
”Hei, ollaanko pullonpyöritystä?” ehdotti Loviisa. Nyökyttelimme hyväksyvästi ja päätimme kalustaa tyttöjoukon mökkiä hieman uudelleen niin, että kaikki mahtuisimme istumaan jonkinnäköiseen rinkiin. Ilu kaivoi tyhjän vesipullon repustaan ja asetti sen ringin keskelle.
”No niin, mä alotan pyörittämään ku mulla on toi vesipullo”, Ilu päätti, ”ja jos itteensä osuu, niin sitä ei lasketa.”
”Oma lehmä ojassa”, Emsku virnisti, jolloin Ilu katsoi nuorempaansa en-mä-mitään-tehny-ilmeellään. Emsku päätyi vain naurahtamaan, joten Ilu pyöräytti pullon vauhtiin. Se pyöri huimaa vauhtia, kuitenkin koko ajan hidastaen. Ja niin siinä kävi, että pullo pysähtyi juurikin minuun.
”Totuus vai tehtävä?”
Hetken mietittyäni vastasin tehtävä, ja piirissä alkoi supina. Minun käskettiin olla korvat aivan tukossa ja tottelinkin vaatimusta. Vieressäni istuva Salma tökkäsi minua ilmeisesti sen merkiksi, että sain avata korvani. Ilu istui melkein minua vastapäätä ja tytöllä oli leveä virne naamallaan. En edes halunnut kuvitella tehtävääni, se olisi varmastikin jotakin tosi kamalaa.
”No niin”, Ilu aloitti, ”sun pitää pussata Robertia!”
Vatsassani muljahti. Jotenkin alitajuisesti olisin melkein arvannut, että tehtäväni liittyy poikaan. Katsoin Ilua ootko-sä-tosissas-ilmeelläni, mutta tämä nyökkäsi.
”Ja sen pusun on tultava suulle”, Inksu lisäsi piiristä virne naamallaan. Naurahdin itsekseni, kunnes käänsin pääni toisella puolella istuvan Roben puoleen. Poika katsoi minua pää kallellaan, hiljaa. Työnsin päätäni lähemmäs ja annoin huulteni koskettaa pojan huulia. Tuntui, kuin aika olisi pysähtynyt, ja siihen pysäytettyyn tilanteeseen olisin voinutkin jäädä.
Ja kai noin voi oikeestikkin tapahtua 
Kiitos vielä tosi kivasta vaelluksesta!
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!