Lisätarina ja -kuva 1
Alkutaival kohti seikkailua
1.8.13.
- Onko sulla nyt kaikki varmasti mukana? äiti kysyi.
- Joo, joo, oot kysyny ton jo liian monta kertaa! tiuskahdin. - On varavaatteet, taskulamppu, uikkarit, makuupussi, hammasharja ja... luettelin.
Äiti nosti nauraen kätensä ilmaan.
- Hyvä on, uskotaan! hän naurahti.
Sitten hän otti askeleen minua kohti ja kiersi kätensä ympärilleni. Painauduin hetkeksi äidin syleilyyn, mutta vetäydyin sitten kauemmas. Katsoin äitiä hymyillen.
- Olethan sitten varovainen? äiti varmisti.
Nyökkäsin. Tiesin, ettei hän halunnut menettää toista itselleen rakasta ihmistä isän jälkeen.
- Menehän nyt, ja pidä hauskaa! äiti huikkasi ja työnsi minua lempeästi portaita kohti.
Loikin ne iloisesti alas ja hyppelehdin pienen, punaisen auton luo. Käännyin katsomaan ulko-ovella seisovaa äitiä ja heilautin hänelle kättäni, ennen kuin istahdin auton takapenkille tummanvihreän reppuni viereen.
- Joko mennään? ratin takana istuva setäni kysyi iloisesti.
Napsautin turvavyön kiinni ja huikkasin lähtöluvan etupenkille. Käänsin katseeni vielä kohti kaksikerroksista, valkoiseksi maalattua omakotitaloa. Setä käynnisti auton, ja vilkutin talon ovella seisovalle äidille, kunnes valkoinen rakennus katosi näkyvistä auton kaartaessa pois pihasta.
Kuoppainen hiekkatie mutkitteli metsän halki saaden punaisen auton pompahtelemaan tien kuopista. Setä käänteli taidokkaasti rattia ja huokaisi helpotuksesta, kun pääsimme vihdoin asvalttitielle. Minäkin olin tyytyväinen tasaisemmasta kyydistä. Setä vihelteli radion välittämän musiikin mukana, kun hurruuttelimme tietä pitkin. Oikealla puolella avautuva rypsipelto hehkui keltaisena loppukesän auringonpaisteessa. Sinisellä taivaalla purjehti muutama valkoinen pilven hattara. Nojasin taaksepäin hymyillen ja suljin silmäni auringon säteiden osuessa kasvoihini. Oli juuri täydellinen päivä vaellukselle.
Jännittyneenä mietin, mitä vaellus toisi tullessaan. Olin viimekesänä ollut viikon pituisella leirillä, mutta vaelluksella en koskaan ollut ollut. Tiesin, että luvassa olisi ohjelmaa Tervamäen seikkailupuistossa sekä vesihihtoa, yöpymistä teltassa - ja tietenkin ratsastusta. Uimaankin varmasti mentäisiin. Uskoin, että vaelluksesta tulisi upea kokemus - ihana tapa juhlistaa tasan kuukauden pituista hoitajataivaltani Walman kanssa. Ajatus pienestä, mustasta ponitammasta sai hymyni vain levenemään, en malttanut odottaa matkaan lähtöä ja ponin näkemistä.
Viimein sedän auto kaarsi Seppeleen pihaan. Auto pysähtyi ja hyppäsin vauhdilla ulos autosta.
- Muistahan ottaa reppusi, setä muistutti naurahtaen, mutta vilkaisi sitten auton bensamittaria totisena.
Tein äkkikäännöksen takaisin autolle ja nauraen kaappasin reppuni auton takapenkiltä ja heilautin sen selkääni. Kurkistn vielä auton ovesta sisään ja vilkaisin setääni kysyvästi.
- Täytyy mennä tankkaamaan... Mutta pidähän hauskaa, äläkä tipu selästä! mies sanoi taas iloisemmin.
- En mä pysy siellä hetkeäkään, virnistin ja iskin miehelle silmää.
Tämä nauroi, ja pamautin auton oven kiinni. Heilautin kättäni miehelle ja käännyin sitten kohti tallia. Huomasin Simonan seisoskelevan tallin edessä ja huikkasin ystävälleni tervehdyksen. Vilkaisin vielä nopeasti tallin pihasta poistuvaa autoa, mutta käännyin sitten takaisin Simonan puoleen.
- Mennäänkö kattoo onko ponit tallissa? tyttö kysyi hymyillen.
Nyökkäsin ja lähdimme kävelemään tallin ovea kohti. Astuimme sisään vielä hiljaiseen talliin ja suunnistimme yhteistuumin soniboksille. Se ammotti kuitenkin tyhjyyttään, joten päätimme viedä tavaramme yläkertaan ja lähteä katsomaan, josko tammat löytyisivät tarhasta.
Tarhoilla törmäsimme vaaleahiuksiseen tyttöön, joka näytti meitä muutamia vuosia vanhemmalta.
- Moi Inkeri! Simona huikkasi, ja päättelin tytön olevan kolmannen ponin hoitaja.
Tyttö vastasi tervehdykseen hymyillen. Moikkasin itsekin häntä ja esittäydyin siinä samalla.
- Mä aattelin odottaa teitä, että saadaan kaikki ponit kerralla kiinni, tyttö selitti avatessaan tarhan portin.
Kolme pikkuponia mutusteli heinää minitarhan perällä.
- Onpa Siiri suloinen, kehuin ihastellen ponin hamppuharjaa.
Inkeri hymyili ja kutsui hoidokkiaan nimeltä. Tamma nosti päänsä, muttei liikkunut. Inkeri kutsui sitä uudelleen, ja nyt Sirpa lähti laukkaamaan tynnyrimahan heluessa askelten tahdissa kohti hoitajaansa. Pian se hidasti raviin ja sen kautta käyntiin, pysähtyen lopulta Inkerin eteen. Tyttö pujotti riimun ponin päähän ja ilokseni huomasin Walman seuranneen uutta ystäväänsä. Tartuin ponia otsatukasta ja napsautin narun sen riimuun. Vilkaisin tarhan aidalle ja huomasin Simonan nojailevan siihen ajatuksiinsa vaipuneena. Pampula mutusteli yhä tyytyväisenä heinää tarhan toisella laidalla.
- Simona! huudahdin. - Sä oot vaan seissy kolmisen minuuttia tekemättä mitään!
Tyttö nosti hämmästyneenä katseensa ja lähti pyydystämään Pampulaa.
Saimme pian kaikki ponit talliin ja kiinnitimme ne poniboksiin harjauksen ajaksi. Puhdistin ensimmäisenä Walman pikkuiset kaviot, jotka se nosteli kiltisti yksi kerrallaan käsiteltäväkseni. Nostaessani katseeni huomasin Inkerin harjaavan reippaasti Siirin ruskeaa karvaa -Simona puolestaan oli taas vaipunut ajatuksiinsa.
- Herätys! huikkasin saaden tytön taas palaamaan maan pinnalle.
Pyörittelin reippaasti kumisukaa Walman karvalla, saaden sen pian kiiltämään kauniisti. Lopuksi vielä kulutin pitkän tovin selvitellessäni tamman jouhia, mutta vaivannäkö palkittiin: jouhet laskeutuivat kauniisti ponin kaulalle ja häntä näytti silkkiseltä. Hymyilin tyytyväisenä työni tulokseen -ei haitannut, vaikka itse olin nyt täynnä mustia karvoja.
-Lähetäänkö hakee varusteita? Inkeri tiedusteli.
Minulle tämä kävi, ja Simonakin ilmoitti olevansa jo valmis.
Tallissa kävi kova kuhina. Matkaan oli lähdössä yli kaksikymmentä ratsukkoa, ja lisäksi paikalla oli muutama muu, jotka olivat päättäneet jäädä Seppeleeseen. Bongasin monta uutta kasvoa väkijoukosta - oli niin monta ihmistä vielä, joita en tuntenut. Palasin karsinalle Walman satula käsivarrellani, suitsien tullessa myös mukana. Musta tamma katsoi ensin epäillen satulaa, mutta antoi laittaa sen ilman pullisteluja. Suitsetkin menivät helposti päähän.
- Ai niin, meidän tavarat on yläkerrassa! huudahdin Simonalle, huomatessani Inkerin tulevan paikalle reppu selässään. Simona tarjoutui vahtimaan Walmaa sillä aikaa, kun minä kävisin hakemassa reput. Kipitin portaat vauhdilla yläkertaan, jossa vielä muutama hoitaja tarkisti, että kaikki oli mukana. Bongasin Simonan ja minun reput ja heilautin molemmat olalleni. Varovasti laskeuduin portaat alas ja ojensin repun Simonalle. Vihdoin pääsimme siirtymään tallinpihalle, jossa jo parikymmentä ratsukkoa seisoi. Pihalla oli aikamoinen kaaos, joka kuitenkin hälveni, kun Elli alkoi tarkistamaan, että kaikki olivat mukana. Walma seurasi tapahtumia kiinnostuneena vieressäni.
- Joko kaikki ovat valmiita?
- Multa puuttuu makuupussi! Emsku huudahti Robertin huikatessa virnistäen tytölle jotain.
Tämä mulkaisi poikaa ja sai onneksi makuupussin äidiltään.
Kiristin hieman reppuni olkaimia ja valmistauduin nousemaan selkään. Se ei ollutkaan reppu selässä niin helppo juttu, kun kokoajan paino selässä veti taaksepäin. Ja niinhän siinä lopulta kävi, että kellahdin selälleni maahan, Walman katsoessa minua hämmästyneenä. Simona purskahti nauruun ja auttoi minut ylös.
- Tarviitsä apuu selkään nousussa? hän kysyi virnistäen. - Mä voin kyl työntää, hän lisäsi pilke silmäkulmassaan.
- Ei kiitos! tokaisin naurahtaen ja työnsin jalkani jalustimeen.
Ponnistin kaikin voimin, ja pääsin kuin pääsinkin vatsalleni Walman selkään. Hitaasti siirsin toisen jalkani ponin pepun yli ja suoristauduin satulassa.
- Kato nyt, kyllä mä itekin pääsin, virnistin Simonalle.
Tämä hymähti ja ponnisti kevyesti Pampulan selkään. Ihan liian helpon näköistä.
- Muodostakaa jono! Anne huikkasi jonon keulilta.
Ohjasin Walman Pampulan ja Simonan taakse. Elli ratsasti perässäni joukon viimeisenä Rotalla.
- Sitten matkaan! Annen ääni kaikui jonon toisesta päästä.
Vaellus saattoi alkaa.
Pitkä hevosletka lähti liikkeelle. Walma asteli vaelluksen ensimmäiset metrit reippaasti, energiaa puhkuen. Simona kääntyi katsomaan minua ja hymyili jännittyneesti. Hymyilin takaisin. Kauempaa jonosta kantautui innokasta puheen sorinaa.
Matka taittui reippaassa tahdissa. Kuljimme teitä pitkin metsässä. Walmaa täytyi kokoajan pidättää, ettei se rynnännyt kiinni Pampulan häntään. Niinpä päätimme vaihtaa paikkoja. Minä ja Walma menimme shettiskolmikon ensimmäisiksi, Ilonan ja Pellan perään. Seuraavina tulivat Inkeri ja Siiri, ja heidän takanaan Simona Pampun kanssa. Elli piti yhä perää.
Saavuimme metsiköstä peltojen keskelle laukkasuoran alkuun. Kaukaa jonon kärjestä kuului Annen käsky laukkaan. Elli muistutti vielä, ettei saanut ohitella. Sitten saimme päästää ponit vauhtiin.
Walma suorastaan räjähti allani. Poni pyrähti tikittävään laukkaan, eikä minun auttanut kuin tarrata harjaan kiinni ja pysytellä vauhdissa. Walman musta harja piiskasi kasvojani, tuuli humisi korvissa ja sai vedet silmiin. Ketteräjalkainen ratsuni saavutti pian Pellan, joka pitkästä iästään huolimatta pinkoi hurjaa vauhtia. Yritin pidättää Walmaa, mutta se protestoi pienellä pukilla. Siispä annoin sen mennä. Arvioin ohittamisen paremmaksi vaihtoehdoksi kuin täyttälaukkaa kiitävien hevosten jalkoihin jäämisen.
Laukkasuora loppui aivan liian pian. Metsänraja lähestyi, ja edellä kulkevat hevoset hidastivat tahtia. Siirsin Walman raviin ja päästin Ilonan ja Pellan ohitsemme. Walmakin tyytyi tottelemaan pidätteitäni nyt, kun oli saanut purkaa pahimmat energiansa.
- Rauhoituhan nyt, kuiskasin ponin korvaan. - Meillä on edessä vielä pitkä matka.
Näkymiä Pyöstinvuorelta.
***
- Tervamäen leirintä- ja seikkailupuisto edessä päin! Annen huuto kajahti metsän hiljaisuudessa.
Nainen sai vastaukseksi ihastuneita huudahduksia. Huokaisin itsekin tyytyväisenä, monen tunnin satulassa istuminen oli osoittautunut rankemmaksi kuin luulin.
Pian ratsastimme puisesta portista puiston alueelle. Hevoset katselivat uteliiaapth ympärilleen uudessa paikassa. Ratsastimme pidemmälle puistoon, kunnes Anne pysäytti jonon ja antoi käskyn laskeutua satulasta.
Liu'uin alas Walman selästä, varoen tällä kertaa painavaa reppuani. Ratsuni huokaisi tyytyväisenä, kun sai painolastin pois selästään. Hymähdin ja löysäsin tamman satulavyötä.
- Huomenna jatketaan matkaa, kerroin ponille ja rapsutin sen korvaa.
Käännyin katsomaan Simonaa, joka talutti Pampulan viereeni.
- Ihanaa olla viimein perillä, tyttö sanoi iloisesti.
Nyökkäsin.
- Huomenna on paikat varmaan aika kipeet, tuumasin.
- No arvaa sitten vaelluksen jälkeen! Neljä päivää ratsastusta... Simona huudahti.
Hihitin. Se olisi sen ajan murhe, ja päätin työntää ajatuksen mielestäni.
Anne käski meitä seuraamaan, ja johdatti porukan puiston perälle.
- Shettikset, Pella, ja Humu saavat mennä tuohon pihattoon, Elli kertoi hetken kuluttua.
Käännyin katsomaan punaista rakennusta. Talutimme ponit pihaton luo, ja kiinnitimme Simonan kanssa suojattimme pihaton ulkopuolelle. Laskin reppuni seinän viereen ja nostin satulan pois Walman selästä. Suitset vaihtuivat riimuun, jonka olin jättänyt niiden alle. Walma ravisteli itseään tyytyväisenä. Etsin repusta käsiini ponin harjat, ja aloin sukia tamman mustaa karvaa, jutellen samalla Simonan kanssa.
- Aiotko sä mennä köysirataan? Simona kysyi Pampulan selän yli.
- Tottakai! Mä oon joskus pari vuotta sitten kokeillu, ja se on ihan mahtavaa! vastasin tohkeissani.
- Entä kalliokiipeilemään? Simona uteli. - Se kuulostaa jännältä, mä ainakin aion kokeilla!
Nyökkäsin.
- Mäkin... Ehkä. Jos uskallan, naurahdin.
Kun hevoset ja ponit oli hoidettu yöpymispaikoilleen, siirryimme majoituspaikkojemme, hirsimökkien luo. Jokaisessa mökissä oli kaksi osaa. Päädyin samaan ryhmään Simonan, Akun, Nadjan ja Loviisan kanssa. Samaan mökkiin, toiselle puolelle vain, majoittui toinen ryhmä. Anne ojensi avaimen Nadjalle, ja lähdimme porukalla kohti mökkiä.
Kipusimme portaat mökin kuistille.
- Haluuks joku avata ton oven? Nadja kysyi. - Kun mulla on kädet täynnä jo näitten tavaroiden kaa...
- Mä voin, tarjouduin ja päin pienen, metallisen avaimen käteeni.
Työsin sen varovasti lukkoon ja käänsin. Väärä suunta. Käänsin toiseen suuntaan ja ovi aukesi naksahtaen. Painoin kahvan alas ja työnsin oven auki. Katselin edessäni aukeavaa näkymää.
- Eteen päin nyt! Simona huikkasi takaatani ja siirryin sisälle mökkiin, potkaisten kengät jalastani.
Mökki vaikutti mukavan kotoisalta. Alakerrassa oli makuuhuone ja olotilat, ja leivinuunin päältä nousi portaat yläkertaan.
- Mitenkäs ne jakaudutaan? Loviisa tiedusteli. - Alhaalla on... Parisänky ja täällä ylhäällä kaks sänkyä ja sohva.
Vilkaisin muita tyttöjä.
- Mä voin jäädä ylös, ilmoitin.
- Sitte mäkin, Simona totesi.
- Mä voin mennä alas, minulle vieraampi blondi, Akku kertoi.
- Entä sä Nadja? Loviisa kysyi.
Brunette kohautti harteitaan.
- Jos mäkin jään ylös?
- Okei, mä meen sitte Akun kanssa, Loviisa päätti, ja kaksikko lähti portaita alas.
Katsoin hetken hämmästyneenä ympärilleni hiljaisuuden vallitessa, kunnes Simona kysyi:
- Kuka nukkuu sohvalla?
- Mä voin, Nadja lupautui.
Niinpä minä ja Simona rantauduimme sängyille. Laskin reppuni sängyn viereen ja levitin makuupussin lakanan kera sen päälle, nostettuani ensin päiväpeiton läheiselle tuolille. Istahdin sängyn päälle ja katselin kahden muun tytön touhuja.
- Syömään! kuului Akun huuto alakerrasta.
- Mennään sitten, mulla on ainakin ihan kiljuva nälkä, Nadja virnisti.
- Samoin, nyökyttelin.
- Mitähän siellä on ruokana? Simona pohti.
Se selvisi meille pian. Saavuttuamme päärakennukseen muiden kanssa, vastaani lehahti makaronilaatikon tuoksu.
- Makarooni laatikkoa! Emsku kiljahti.
- Ensin käsien pesulle, topakan näköinen emäntä käski.
Hieman alistuneina palasimme lavuaarin luo pesemään hyppysemme.
Pöytä oli kauniisti katettu, ja makaronin lisäksi oli monenlaisia lisukkeita ja salaattia. Yritin olla syömättä liikaa, mutta minun oli pakko ottaa toinen lautasellinen lisää - niin maukkaalta ruoka maistui. Lopulta olin niin täynnä, etten olisi pystynyt syömään enää muruakaan.
- Eikä, söin taas liikaa, ähkäisin ja työnsin tuoliani taaksepäin.
- Samoin, mä oon ihan ähky, Simona voivotteli vieressäni.
Päätimme yhteistuumin lähteä mökille sulattelemaan ruokaa ennen illan ohjelmanumeroa. Juttelimme niitä näitä, kunnes Nadja hoippui portaat ylös ja lysähti sohvalle.
- Pelataanko korttia? keksin.
- Joo, pyydetään Akku ja Loviisakin mukaan, Nadja innostui.
Rymistelimme portaat alas ja syöksyimme makuuhuoneeseen.
- Tuutteko pelaa korttia? Simona kysyi.
- Joo, käyhän se, Loviisa myöntyi ja Akku nyökytteli tämän vieressä.
Niinpä levittäydyimme suurelle parisängylle ja Nadja kipaisi hakemassa kortit ylhäältä. Ristiseiskan parissa aika kuluikin kuin siivillä, mutta Annen tullessa hakemaan meitä seuraavaan ohjelmanumeroon ennen enää olleet perillä, kuka oli voittaja - koko homma meinasi mennä kikatteluksi. Meidän nauraessa kippurassa sängyllä, Anne tuumasi vakavasti:
- Minusta tuntuu, että teidän kannattaa jättää kiipeily ja köysirata sikseen.
- Eikä! kiljaisin ja yritin nousta istumaan.
Pahaksi onneksi kierähtäessäni ympäri, tipahdin sängyn reunan yli lattialle - suoraan Annen jalkojen juureen. Purskahdin taas lähes hysteeriseen nauruun, saaden sen tarttumaan muihinkin.
- Tytöt, tytöt, eihän kello ole vielä edes paljoa, Anne yritti vielä, mutta huomasin naisen suupielien nykivän.
- Ei niin, Simona tirskahti. - Pari blondia ja muutama muu tyyppi riittää jo sekokohtaukseen - ympärivuorokauden, tämä virnisti.
- Sen kyllä huomaa, Anne naurahti. - Mutta tulkaahan nyt kuitenkin. Ettette jää paitsi mistään, tämä jatkoi.
- Olisit nähnyt Annen ilmeen, Nadja tirskui kävellessämme muiden perässä köysirataa ja kalliokiipeilyä kohti.
- Se oli... Simona jatkoi, mutta samassa jono, tai ehkä pikemminkin lauma, pysähtyi ja tyttö hiljeni.
Oli kalliokiipeilyn aika. Ensin nuori mies antoi meille muutamia yleisohjeita, jonka jälkeen Britta sai luvan olla ensimmäinen kiipeilijä. Katsoin jännittyneenä, kun brunette kohosi ylöspäin kalliota pitkin. Ollessaan lähes ylhäällä, tyttö kuitenkin yhtäkkiä irtosi kalliosta ja jäi roikkumaan valjaiden varaan. Sydämeni hypähti pari ylimääräistä kertaa, mutta kallion juurella seisova mies huusi tytölle ohjeita, ja tämä sai heilautettua itsensä takaisin kallioon.
- Hyvä Brittaa! Hyvä Brittaa! huusin muiden mukana, kun tyttö saavutti kallion yläreunan.
Brunette laskettiin varovasti alas, ja päästyään valjaista eroon, hän käveli luoksemme hymyillen.
- Se oli kivaa! Britta hehkutti.
Seuraavana oli vuorossa Emmy, joka kiipesi taidokkaasti kalliota pitkin. Monien muiden kiivettyä tuli minun vuoroni. Minulle laitettiin valjaat ja kypärä, jonka jälkeen ruskeahiuksinen nainen kiinnitti minut turvavaijeriin. Jännityksen perhoset lepattivat vatsassani, kun lähdin kiipeämään ylöspäin. Ensin juttu oli helppoa: käden- ja jalansijat olivat lähellä toisiaan. Noustessani yhä vain ylemmäs, jouduin kurkottamaan yhä enemmän, ja käsivoimatkin alkoivat loppua. Pinnistelin silti vain ylöspäin, kunnes lopulta pituuteni ei enää riittänyt, enkä yksinkertaisesti enää yltänyt seuraavaan kädensijaan. Käänsin hieman päätäni ja ihailin muutaman sekunnin ajan kaunista maisemaa. Sitten annoin miehelle kallion alapuolella merkin, että olin valmis laskeutumaan.
-Se oli ihan mahtavaa! kiljaisin, kun jalkani olivat taas tukevasti maan pinnalla.
- Eikö? Simona myötäili. Hän oli päässyt kiipeämään hieman minua aikaisemmin. – Nyt mennään köysiradalle! lettipäinen tyttö hoputti.
Kipaisimme vauhdilla köysiradan juurelle, ja hetken jonottamisen jälkeen päällemme laitettiin taas valjaat.
-Sä voit nyt mennä eka! Simona sanoi.
Hymyilin jännittyneenä ja kipusin tikkaat köysiradan alkuun. Minut kiinnitettiin vaijeriin, ja parin sekunnin päästä joku töytäisi minua selästä. Liu’uin huimaa vauhtia pitkin vaijeria, maan vilistäessä metrien päässä alapuolellani.
-Mä lennän! kiljaisin.
Tuuli humisi korvissa ja sai vedet silmiin. Lentoretki päättyi aivan liian nopeasti, ja tömähdin pehmeästi patjalle.
***
-Hui kun väsyttää, huokaisin Simonalle meidän astellessa hämärän pihan yli paljasvarpain. Ilta oli venynyt jo pitkälle, kun olimme pelanneet pullonpyöritystä ja viettäneet iltaa toisessa mökissä muiden kanssa. Nyt kello läheni uhkaavasti jo puolta yötä, ja oli aika mennä nukkumaan. Viileä, kasteinen pihamaa sai vilunväreet hiipimään sellässäni, mutta samalla kesän lämpö vielä lämmitti mukavasti.
- Huomenna on taas uusi päivä, Simona huokaisi.
Hymyilin, pohtien mielessäni, mitä se toisi tullessaan.
Lisätarina ja -kuva 2
Leirielämää
2.8.13.
Aurinko langetti säteitään pienestä ikkunasta kasvoilleni ja pakotti minut heräämään unen maasta. Käännähdin sängyssä ja hieraisin silmiäni ja näin yläpuolellani tummanruskean puukaton. Hetken minulla kesti tajuta olevani Tervamäen leirikeskuksen mökissä, Seppeleen vaelluksella. Jep, Simona nukkui viereisellä sängyllä ja Nadja tuhisi sohvalla. Venyttelin ja haukottelin makeasti, kunnes viimeisetkin unenrippeet karisivat silmistäni. Kuoriuduin makuupussistani ja laskin paljaat varpaani viileälle puulattialle. Kumarruin katsomaan puhelimen kelloani ja huomasin yhden uuden viestin - äidiltä. " Moi, miten menee? Missä olette menossa? =)" Huokaisin ja näpyttelin vastauksen: "Hyvin nukutti, Tervamäellä ollaan. Muutaman tunnin päästä jatketaan matkaa (:". Kello oli vasta puoli seitsemän, ja suljin puhelimen tunkien sen varmaan talteen repun pikkutaskuun.
Minua ei väsyttänyt ollenkaan, vaikka olikin vasta aikainen aamu. Siispä vaihdoin sukkelaan päälleni topin ja harmaan hupparin, sekä mustat lököhousut. Sitten sipsutin äänettömästi portaat alakertaan ja hiivin tuvan poikki eteiseen. Aukaisin oven varovasti ja astuin viileään aamuilmaan. Suljin oven perässäni ja hyppelin portaat alas. Astelin aamun kasteisella nurmella paljain jaloin ja nautin aamuauringon langettamista säteistä. Kävelin mökkimme taakse ja katselin suuria omenapuita ja kypsyviä omenoita. Jäin nojaamaan yhteen puuhun ja suljin silmäni. Kaikkialla oli vielä hiljaista, vain tuuli humisi puiden oksissa ja ensimmäiset aamulinnut virittelivät laulujaan.
Jonkin ajan päästä havahduin pamaukseen ja näin jonkun tulevan ulos viereisestä mökistä kello näytti puolta kahdeksaa, joten päätin lähteä takaisin mökkiin. Astelin rauhallisesti nurmikon yli takaisin mökillemme. Astuessani sisään, kuulin alakerran makuuhuoneesta hiljaista juttelua. Akku ja Loviisa olivat siis ainakin hereillä. Myös Nadja haukotteli ja nousi istumaan kuultuaan askeleeni. Simona sen sijaan nukkui vielä syvällä makuupussissaan. Kumarruin hänen sänkynsä viereen ja nykäisin kevyesti oranssinruskeasta letistä. Tyttö säpsähti ja kierähti selälleen tuijottaen minua hämmästyneenä.
-On jo aamu, naurahdin.
Varttituntia myöhemmin olimme matkalla päärakennukseen aamupalalle. Olimme jo pakanneet tavaramme, ja mökin rappusilla nököttikin kirjava reppupino. Ruokasalissa tuoksui ihanalle, ja aamupala olikin jälleen taivaallisen makuinen ja tukeva. Ruokalajeja oli monta, ja tunsin jälleen halkeavani, sillä olin jälleen syönyt liikaa. Vatsat pullollaan leiriläiset valuivat yksitellen ulos hevosia katsomaan. Walma höristeli korviaan uteliaana, kun Simonan kanssa saavuimme aitauksen luo.
-No, mitä Walmuli, rupattelin hellästi.
Nappasin riimunnarun käteeni valmiina ottamaan mustan ponin kiinni, mutta se taisi aavistaa aikeeni, sillä hetkessä tamma oli kirmannut aitauksen toiselle puolen.
- Walma! kiljaisin.
Simona huokaisi ja sujahti aidan ali. Seurasin ystäväni esimerkkiä, ja Inkerikin ehti tarhalle meitä auttamaan. Lähdimme rintamassa kävelemään kohti poneja, aikomuksenamme piirittää ne tarhan nurkkaan. Muutaman kerran palleroponit pääsivät livistämään, mutta lopulta, kun ne oli saatu kiinni ja olimme varustaneet ne, pääsimme jatkamaan matkaa kohti Liekkisaarta. Jättäydyimme jälleen shettisten kanssa jonon häntäpäähän. Inkeri meni Siirin kanssa Pella-ponin perään, sitten tulin minä Walmalla ja Simona Pampulalla. Elli ratsasti jälleen hännänhuippuna. Pian hevosletka lähti liikkeelle. Samoilimme ensin metsäpolkuja pitkin vanhalle rautatielle. Ratsastimme siellä jonkin aikaa, kunnes Annen johdolla ratsukot palasivat metsään. Ravailimme polkuja pitkin niitylle, jonne pysähdyimme syömään ja hyppäämään esteitä.
~Päämaksu aiheesta Leiri pystyssä ja illanviettoa saaressa~
Laineet liplattivat ja vesi kimalteli kauniisti ilta-auringossa lossin saapuessa Liekkisaaren kivikkoiseen rantaan. Hevoset pärskähtelivät ja haistelivat sieraimet ammollaan saaresta tuulen tuomia tuoksuja. Hyperion kohotti päänsä ja päästi ilmoille raikuvan hirnahduksen, joka kaikui pitkin järvenselkää varmaan Seppeleeseen saakka. Hymyilin nojaten kaiteeseen ja suljin silmäni. Tuuli löyhytteli kasvojani ja kurittomat hiussuortuvat karkasivat poninhännältä kasvoilleni.
- Kohta ollaan perillä, kuulin Simonan toteavan vieressäni.
Siristin silmiäni tarkastellessani saarta, jonka puut kohosivat kaartuvina taivasta vasten ja heijastuivat veden luomaan täydelliseen peilikuvaan. Samassa lossin aiheuttamat aallot vyöryivät rantakivikkoon ja rikkoivat sileän veden pinnan. Moottorin hurina lakkasi, ja lossi lipui hitaasti rantaan ja pysähtyi kevyesti nytkähtäen. Hevoset liikehtivät hermostuneesti lossin takaosassa, ja hoitajat yksi toisensa jälkeen riensivät rauhoittelemaan suojattejaan.
- Mennäänkö hakemaan ponit? Simona kysyi.
Katsahdin lettipäiseen ystävääni ja hymyilin.
- Joo, mennään.
Vilkaisin viimeisen kerran Liekkisaaren salaperäiseen rantametsikköön ja riensin sitten ystäväni perään.
- Rauhassa nyt, mutisin mustalle shetlanninponille, joka tepasteli hermostuneena vieressäni ja pälyili pää ylhäällä ja silmät pelosta laajenneina rauhallisesti liplattavaa rantavettä, kuin sen jalkojen alla olisi ollut vähintäänkin tummana kuohuva ja pauhuava koski.
- Pärjäätkö sä Walman kanssa, Clara? Anne huikkasi huolestuneen oloisena lossin kannelta.
- Joo! vastasin mahdollisimman itsevarmasti.
Todellisuudessa en ollut niinkään varma pärjäämisestäni nuoren, mustan tamman kanssa, jolle lossilla kulkeminen oli varmasti uusi ja pelottava juttu. Ympärilläni parveili kuitenkin tusina ihmisiä, joita en tuntenut, enkä halunnut heidän luulevan, etten pärjäisi pienen shettiksen kanssa. Siispä purin hammasta ja tiukensin otettani riimunnarusta.
- Tuleppas nyt, kuiskutin Walman pieneen korvaan.
Nykäisin kevyesti narusta ja johdattelin tamman luiskalle, joka kohti lossin kannelta saaren rantaan. Hitaasti, täristen, askel askeleelta Walma eteni kavioiden alla kumisevaa liuskaa pitkin. Seisoin koko ajan ihan sen vieressä, silitin ja rauhoittelin sitä, johdatellen sitä samalla hitaasti mutta varmasi kohti rantaa. Kun liuskaa oli edessämme enää noin metrin verran, Walma nykäisi päänsä ylös ja suorastaan loikkasi rannalle. Tähän loikkaan minä en ollut varautunut ja olin vähällä kompastua rymistellessäni ponin perässä. Tunsin, kuinka riimu poltti kättäni, mutta pidin siitä tiukasti kiinni ja harpoin Walman luo.
- Hienostihan se meni, Anne huikkasi taluttaessaan oman ratsunsa rantaan.
Kehut lämmittivät mieltäni, ja hymyillen käännyin Walman puoleen.
- Hieno tyttö. Ensi kerralla se sujuu paremmin, kehuin ponia ja silitin sen otsaa.
Hetken kuluttua olimme järjestäytyneet jonoon ratsujemme kanssa. Annen ohjeistuksesta olin irroittanut ohjat Walma suitsista ja kiinnittänyt riimunnarun ponin kuolainrenkaaseen, sillä olimme päättäneet taluttaa hevoset leiriytymispaikalle saaren läpi. Hevosletka lähti rauhallisesti kävelemään eteenpäin Annen johdolla. Metsä raikui iloisia huudahduksia ja naurua vaeltaessamme kohti määränpäätämme. Pian äänet hiljenivät, ja astelimme hiljaisuudessa eteenpäin. Kuuntelin puiden huminaa, hevosten askeleita ja laineiden laulua ajatuksiini vaipuneena. Hymyilin vieressäni kävelevälle Simonalle, jonka hiukset aurinko värjäsi kultaisilla säteillään. Tämä hymyili takaisin ruskeat silmät iloisesti tuikkien ja naurahti.
Viimein saavuimme leiriytymispaikkaan. Se oli pieni aukio järven rannalla, ja sen keskellä oli nuotiopaikka. Metsänrajaan oli pingotettu kolme pitkää köyttä, joihin meidän oli tarkoitus sitoa hevoset. Ihan ensimmäiseksi kuitenkin riisuimme hevosilta varusteet ja menimme juottamaan ne järven rantaan. Walma kahlasi rantaveteen ja upotti turpansa järveen. Hetken kuluttua se kiskaisi päänsä ylös ja pärisytteli vesiä pois sieraimistaan.
- Muistakaa sitoa hevoset tarpeeksi kauas toisistaan, Anne muistutti palattuamme rantaan.
Kävelimme Simonan kanssa yhtä matkaa köysien luo ja sidoimme ponit vierekkäin turvallisen välimatkan päähän toisistaan. Varusteet vietiin sateensuojaan pieneen telttaan, ja sen jälkeen oli aika pystyttää teltat. Liimauduin kiinni Simonaan - olimmehan puhuneet menevämme samaan telttaan.
- Hei Clara, tuu meidän telttaan! kuulin jonkun hihkaisevan.
Käännyin katsomaan ja huomasin vaaleahiuksisen tytön, joka vilkutti minulle iloisesti. Vilkaisin Simonaa epävarmasti, ja tämä nyökkäsi hymyillen. Emme pääsisi samaan telttaan, mutta mitäpä se haittaisi! Hiukan ujona lähdin kohti blondia tyttöä, joka kertoi nimekseen Akku. Akun ja minun lisäksi teltassa oli myös Nadja, minulle jo tutumpi tyttö, sekä pari muuta, joita en tuntenut. Brunette saapuikin pian raahaten mukanaan telttasäkkiä.
- Ai moi Clara, kiva että säkin tulit, Nadja hymyili.
- Sitten pystytetään teltta!
Ojentauduin pitkäkseni makuupussini päälle teltassa ja suljin silmäni, kuunnellen puolella korvalla Akun ja Nadjan puhetta. Olimme saaneet teltan pystyyn vaikeuksien kautta. Ensin olimme laittaneet teltta kepit paikoilleen ja alkaneet sitten naputella kiiloja maahan. Akku oli sujahtanut teltan sisälle ja me muut kiristimme naruja ja yritimme saada hökötelmän pysymään pystyssä. Yksi kiila oli kuitenkin ponnahtanut irti maasta, ja seurauksena koko teltta oli lyyhistynyt maan tasalle. Akun vertahyytävä kiljaisu oli houkutellut paikalle Ellin, joka hetken rakennelmaamme tutkittuaan huomasi, että olimme laittaneet kepit väärille paikoille. Akku oli ryöminyt ulos telttakankaiden alta ja Ellin avustuksella olimme saaneet teltan pystyyn. Seuraavaksi olimme syöneet välipalaa ja sitten ohjelmassa oli vesihiihtoa. Itse en sitä ollut ennen kokeillut, ja minua jännitti aika tavalla. Suksien päällä taiteileminen oli vaikeaa, mutta onneksi olin pysynyt pystyssä. Se oli kyllä kivaa!
-Kuka haluaa mennä uimaan?
Ellin iloinen huudahdus herätti minut mietteistäni, ja ponkaisin istumaan räpytellen hetken silmiäni. Vilkaisin muita tyttöjä kysyvästi.
-Mä ainakin menen, Nadja ilmoitti, ja aloimme vaihtaa bikinejä päällemme.
Nappasimme pyyhkeet kainaloomme ja kipitimme paljasvarpain aukion yli rantaa kohti. Huomasin Simonan edempänä ja juoksin tämän kiinni.
-Simbe, oota! huikkasin.
Tyttö kääntyi ympäri, tarttui minua kädestä ja veti nauraen mukaansa. Juoksimme hurjaa vauhtia rantaan ja tiputimme pyyhkeet läheiselle rantakivelle. Simona kiskaisi minut jälleen mukaansa ja juoksi veteen niin, että pisarat räiskyivät korkealle ilmaan. Kiljuin kylmän veden nipistellessä ihoani, otin vauhtia pohjasta ja hyppäsin pää edellä pinnan alle. Pitkin vedoin sukelsin syvemmälle ja potkin itseni sitten nopeasti pintaan. Käännyin selälleni ja jäin paikoilleni kellumaan. Vesi viilensi ihanasti, ja ilta-aurinko lämmitti kasvojani. Samassa tunsin jonkun tarttuvan nilkkaani. Ehdin juuri ja juuri vetää keuhkoni täyteen ilmaa, ennen kuin painuin pinnan alle. Samassa veto lakkasi, ja polskin takaisin pinnalle. Räpäyttelin suurimmat vedet silmistäni ja huomasin katsovani Simonan iloisesti tuikkiviin silmiin.
-Mitä sä oikein jäit haaveilemaan? tämä kysyi iloisesti.
Nauroin ja pirskotin vettä ystäväni kasvoille. Siitä syntyi kunnon vesisota, johon vähän ajan kuluttua yhtyivät muutkin.
-Täältä pesee! Robert huusi ja vyörytti kunnon aallon Brittaa kohti.
Iloinen nauru täytti Liekkisaaren rannan.
Illan edetessä varjot pitenivät ja aurinko painui keikkumaan puiden latvojen tuntumaan. Vesi alkoi pian tuntua viileältä, joten hiljalleen porukka nousi vedestä ja asettui Annen sytyttämän nuotion ääreen lämmittelemään. Istuin Simonan vieressä pyyhkeeni päällä ja katselin oranssina hohtaviin liekkeihin. Nuotiosta sinkoili pienen pieniä kipinöitä, ja harmahtava savu kohosi korkealle taivaalle. Iltapalaksi paistoimme makkaraa ja lihapiirakoita, ja jälkiruuaksi Elli oli luvannut suklaabanaania. Lihapiirakka lämmitti käsiäni paperin läpi. Leiskuvat liekit polttelivat kasvojani kuunnellessani iloista rupattelua. Keinuttelin itseäni hiljaa edestakaisin, ja vaikka olikin myöhä, minua ei väsyttänyt. Tunsin Simonan tarttuvan käteeni ja puristavan sitä. Lämmin onnen tunne kupli sisälläni, enkä voinut olla hymyilemättä.
Ilmassa kaikui käen kumea laulu.
”Kukkuu!"