Post by Josefiina on Oct 29, 2011 20:34:50 GMT 2
Laitoin huomiselle, kun tänään on halloween-bileet :)
30.10.2011
Illat olivat toden totta hämärtyneet. Kello tikitti vasta kuuden tienoilla, kun kaarsin traileri perässään hurisevan autoni Seppeleen pihaan, mutta kolkko pimeys oli jo kietonut miljöön sisäänsä. Oli kosteaa ja koleaa, mutta tänään ankea syyssää ei saanut hymyäni hiipumaan. Hehkuin kirkkaampana kuin tallin ikkunoista kajastava, lämmin valo, ja sain kummeksuvia katseita kuraisia hoitohevosiaan sisään taluttavilta tytöiltä, kun tervehdin heitä ääneni miltei sopraanokorkeudella.
Euforisen onnentunteeni syypää kolisteli jo kuljetuskopissa rauhattomasti. Päivä oli ollut pitkä, ja olimme uupuneita kaikki kolme: minä, Bris ja Elli, joka oli Brisin osaomistajana tullut päivänmittaiselle matkalle mukaan.
Bris ravisteli harjaansa tyytyväisenä päästessään pois trailerista, ja oli tavallista lauhkeampi taluttaessani sen talliin. Moikkasin käytävällä juttelevia Jennyferiä ja Mettaa, ja huomasin, kuinka tytöt loivat Brisiin kunnioittavan katseen. Kunnioitettavasti se olikin tänään suoriutunut kouluratsastuskisoista: mukaan oli jälleen tarttunut ruusuke vaB-tasolta. Myhäilin itsekseni, kun riisuin orilta kuljetusloimen ja -suojat. Olin niin, niin tyytyväinen hevoseen, että kiedoin käteni sen massiivisen kaulan ympärille, vaikka tiesin Brisin kaihtavan moista hempeilyä. Ori liikahti, mutta ei varsinaisesti väistänyt. Se oli liian väsynyt vastustellakseen rakkaudenosoituksiani, vaikka ei niistä piitannutkaan. Sille paras palkinto pitkän päivän päätteeksi oli päästä omaan karsinaan iltaruokaa odottelemaan. Jätin siis arvon herran odottamaan huonepalvelun saapumista, ja kiirehdin Ellin avuksi. Vaikka Brisin päivä oli päättymässä, täytyi meidän vielä purkaa orin varusteet ja ennen kaikkea hehkuttaa tämänpäiväistä menestystä kyltymättömästi.
Brisin lahjakkuus oli aivan liian erityistä ja minä aivan liian kunnianhimoinen, jotta meille olisi riittänyt vain pelkkä Seppeleen hoitajatyttöjen faniryhmä. Halusin haastetta ja jännitystä elämäämme. Niinpä olin päättänyt alkaa kilpailemaan orilla aktiivisesti, vaikka se aiheuttikin rutkasti käytännön ongelmia. Saatoin osallistua vain lähialueiden kisoihin, ettei matkoihin tuhraantuisi kohtuuttomasti aikaa, ja viikonlopun aikataulut oli aina sumplittava erikseen. Jaakko oli tietysti käärmeissään joutuessaan viikonlopputöihin aiempaa useammin, mutta tukki suunsa, kun heitin miehen eteen kylmää faktaa: isäksi tultuaan mies oli saanut sen verran epävirallista vapaata, että palkkaa olisi voinut alentaa tuntuvasti entisestäänkin. Mutta vaikka Jaakko pakersi avustajajoukkoineen minun poissaollessani, olivat kisareissut silti aina poissa jostain muualta. Yleensä Toivon liikuttamisesta. Niinpä olin päättänyt kokeilla suomenhevosen käyttöä tunneilla. Ajatus hirvitti hieman, mutta en missään nimessä antaisi ruunaa kuin tasokkaimmille tunneille ja parhaille ratsastajille. Kukaan ei repisi minun liinaharjani suuta tai potkisi sen kallisarvoisia kylkiä. Ja jos homma ei toimisikaan, voisin jälleen omia ruunan kokonaan itselleni. Uskoin kuitenkin, että tuntiratsuna toimiminen voisi tuoda Toivon elämään hauskaa vaihtelua, pitihän se yleensä kaikista ihmisistä ja nautti työskentelystä.
Vaikka molemmat hevoseni olivat minulle aivan yhtä tärkeitä, Brisin kisauraan keskittyminen tuntui tällä hetkellä ensisijaiselta prioriteetilta. Menestystä oli jo kertynyt lupaavasti. Hyllyltäni löytyi ruusukkeiden lisäksi myös pari pokaalia. Bris oli pärjännyt jopa muutamissa kenttäkoitoksissa, mikä tuntui absurdilta sen hyppylahjat tuntien. Kummallista kyllä, kisatilanteessa ori toimi esteillä paremmin kuin kotioloissa. Kyllä, rataesteet olivat ehdottomasti heikoin osuus ja välillä toilailumme ihan hävetti, mutta maastoesteradalla Bris oli eri tavalla liekeissä. Ehkä siinä oli tulta myös kenttäratsastuksen saloihin. Olinkin lisännyt maastoesteharjoitusten määrää. Treenasin oria päivittäin, vaikka se tarkoittikin vähäisempiä yöunia ja kohtalaista stressitasoa.
Järjestelimme Ellin kanssa Brisin tavarat paikoilleen iloisesti höpöttäen. Kisapaikalta oli taas tarttunut mukaan jotain aivan ehdottoman olennaista ratsumme hyvinvoinnin kannalta: Brishän tarvitsi aivan ehdottomasti uuden, muihin tavaroihin värimaailmaltaan sointuvan häntäsuojan, puhumattakaan muutamasta linimentti- ja karvankiillotuspurnukasta, joita tallissa olisi kyllä ollut jo ennestään. Olimme kerta kaikkiaan naurettavia, kuin ensimmäisen hoitoponinsa saaneita 10-vuotiaita. Mutta hössötys kuului asiaan, ja myös lähensi minua ja Elliä entisestään.
”Sapuska-aika!” kajautin käytävälle, kun sekä oikea että hevosten sisäinen kello alkoi tikittää sopivaa aikaa. Tallissa vielä kuhnailevat tytöt ilmestyivät heti innokkaana auttamaan.
”Miten meni kisat?” kyseli Riinan hoitaja Jeccu.
”Hyvin! Tultiin neljänsiksi vaativassa beessä. Taas yksi ruusuke takanreunalla...” virnistin, ja tytöt naurahtivat,
”Bris on kyllä hieno! Mutta mä tykkään ehkä enemmän poneista”, totesi Lina. ”Taiga oli taas tänään aivan ihana!”
”Joo, me oltiin tänään ponimaastossa”, Nilla, Aksun tuore hoitaja, kertoi. ”Oli upeeta, vaikka alkoikin sataa kesken kaiken.”
”Mä menin ilman satulaa ja melkein tipuin laukkapätkällä...” Elisabeth nauroi.
Jatkoimme rentoa jutustelua samalla, k,un jaoimme muonat nälkäisille hevosille. Uusi nelikko oli saapunut talliin pari päivää sitten, ja totuttelivat vielä rutiineihin. Tytöt kilpailivat leikkimielisesti siitä, kuka sai ruokkia kenetkin tuoreista tuntsareista. Näytti siltä, että jokaisella hevosella oli jo oma, vankka fanijoukkonsa. Itse pidin tietysti niistä kaikista, ja odotin mielenkiinnolla, millaisia ratsastuskokemuksia ne tuntilaisille tarjoaisivat. Hoitajahakujakin oli tullut kiitettävä määrä jo viikonlopun aikana. Näytti siltä, että hevoset otettiin varsin lämpimästi vastaan.
Kun hevoset olivat saaneet ruokansa, valtasi tallin tavanomainen raukeus. Päivä oli päättymässä, valtakunnassa vallitsi rauha ja tyytyväisyys. Passitin tytöt yläkertaan tavaroitaan hakemaan ja juttelin hiljaisella äänellä heiniään mussuttavalle Edille, joka kuunteli minua korvat epävarmasti liikahdellen. Hevosessa oli jotain varsin sympaattista. Sen ujous muistutti minua entisestä Hilla-hevosestani, vaikka issikkani olikin ollut Ediin verrattuna melkoinen hermoraunio.
Kun viimeinenkin tallityttö malttoi poistua tallista toivotettuaan kultamussukalleen kauniit unet, sammutin valot ja kytkin hälytysjärjestelmän päälle. Katselin, miten tytöt kiirehtivät hakemaan passitettujen vanhempiensa autoihin. Elisabethin mopoauto täyttyi kyytiä kaipaavista tytöistä. Vilkutin rakkaille hoitajille ja lähdin itse raahautumaan päärakennukseen leveästi haukotellen. Pitkän, onnellisen päivän päätteeksi olisi ihana kömpiä peiton alle villasukat jalassa.
30.10.2011
Illat olivat toden totta hämärtyneet. Kello tikitti vasta kuuden tienoilla, kun kaarsin traileri perässään hurisevan autoni Seppeleen pihaan, mutta kolkko pimeys oli jo kietonut miljöön sisäänsä. Oli kosteaa ja koleaa, mutta tänään ankea syyssää ei saanut hymyäni hiipumaan. Hehkuin kirkkaampana kuin tallin ikkunoista kajastava, lämmin valo, ja sain kummeksuvia katseita kuraisia hoitohevosiaan sisään taluttavilta tytöiltä, kun tervehdin heitä ääneni miltei sopraanokorkeudella.
Euforisen onnentunteeni syypää kolisteli jo kuljetuskopissa rauhattomasti. Päivä oli ollut pitkä, ja olimme uupuneita kaikki kolme: minä, Bris ja Elli, joka oli Brisin osaomistajana tullut päivänmittaiselle matkalle mukaan.
Bris ravisteli harjaansa tyytyväisenä päästessään pois trailerista, ja oli tavallista lauhkeampi taluttaessani sen talliin. Moikkasin käytävällä juttelevia Jennyferiä ja Mettaa, ja huomasin, kuinka tytöt loivat Brisiin kunnioittavan katseen. Kunnioitettavasti se olikin tänään suoriutunut kouluratsastuskisoista: mukaan oli jälleen tarttunut ruusuke vaB-tasolta. Myhäilin itsekseni, kun riisuin orilta kuljetusloimen ja -suojat. Olin niin, niin tyytyväinen hevoseen, että kiedoin käteni sen massiivisen kaulan ympärille, vaikka tiesin Brisin kaihtavan moista hempeilyä. Ori liikahti, mutta ei varsinaisesti väistänyt. Se oli liian väsynyt vastustellakseen rakkaudenosoituksiani, vaikka ei niistä piitannutkaan. Sille paras palkinto pitkän päivän päätteeksi oli päästä omaan karsinaan iltaruokaa odottelemaan. Jätin siis arvon herran odottamaan huonepalvelun saapumista, ja kiirehdin Ellin avuksi. Vaikka Brisin päivä oli päättymässä, täytyi meidän vielä purkaa orin varusteet ja ennen kaikkea hehkuttaa tämänpäiväistä menestystä kyltymättömästi.
Brisin lahjakkuus oli aivan liian erityistä ja minä aivan liian kunnianhimoinen, jotta meille olisi riittänyt vain pelkkä Seppeleen hoitajatyttöjen faniryhmä. Halusin haastetta ja jännitystä elämäämme. Niinpä olin päättänyt alkaa kilpailemaan orilla aktiivisesti, vaikka se aiheuttikin rutkasti käytännön ongelmia. Saatoin osallistua vain lähialueiden kisoihin, ettei matkoihin tuhraantuisi kohtuuttomasti aikaa, ja viikonlopun aikataulut oli aina sumplittava erikseen. Jaakko oli tietysti käärmeissään joutuessaan viikonlopputöihin aiempaa useammin, mutta tukki suunsa, kun heitin miehen eteen kylmää faktaa: isäksi tultuaan mies oli saanut sen verran epävirallista vapaata, että palkkaa olisi voinut alentaa tuntuvasti entisestäänkin. Mutta vaikka Jaakko pakersi avustajajoukkoineen minun poissaollessani, olivat kisareissut silti aina poissa jostain muualta. Yleensä Toivon liikuttamisesta. Niinpä olin päättänyt kokeilla suomenhevosen käyttöä tunneilla. Ajatus hirvitti hieman, mutta en missään nimessä antaisi ruunaa kuin tasokkaimmille tunneille ja parhaille ratsastajille. Kukaan ei repisi minun liinaharjani suuta tai potkisi sen kallisarvoisia kylkiä. Ja jos homma ei toimisikaan, voisin jälleen omia ruunan kokonaan itselleni. Uskoin kuitenkin, että tuntiratsuna toimiminen voisi tuoda Toivon elämään hauskaa vaihtelua, pitihän se yleensä kaikista ihmisistä ja nautti työskentelystä.
Vaikka molemmat hevoseni olivat minulle aivan yhtä tärkeitä, Brisin kisauraan keskittyminen tuntui tällä hetkellä ensisijaiselta prioriteetilta. Menestystä oli jo kertynyt lupaavasti. Hyllyltäni löytyi ruusukkeiden lisäksi myös pari pokaalia. Bris oli pärjännyt jopa muutamissa kenttäkoitoksissa, mikä tuntui absurdilta sen hyppylahjat tuntien. Kummallista kyllä, kisatilanteessa ori toimi esteillä paremmin kuin kotioloissa. Kyllä, rataesteet olivat ehdottomasti heikoin osuus ja välillä toilailumme ihan hävetti, mutta maastoesteradalla Bris oli eri tavalla liekeissä. Ehkä siinä oli tulta myös kenttäratsastuksen saloihin. Olinkin lisännyt maastoesteharjoitusten määrää. Treenasin oria päivittäin, vaikka se tarkoittikin vähäisempiä yöunia ja kohtalaista stressitasoa.
Järjestelimme Ellin kanssa Brisin tavarat paikoilleen iloisesti höpöttäen. Kisapaikalta oli taas tarttunut mukaan jotain aivan ehdottoman olennaista ratsumme hyvinvoinnin kannalta: Brishän tarvitsi aivan ehdottomasti uuden, muihin tavaroihin värimaailmaltaan sointuvan häntäsuojan, puhumattakaan muutamasta linimentti- ja karvankiillotuspurnukasta, joita tallissa olisi kyllä ollut jo ennestään. Olimme kerta kaikkiaan naurettavia, kuin ensimmäisen hoitoponinsa saaneita 10-vuotiaita. Mutta hössötys kuului asiaan, ja myös lähensi minua ja Elliä entisestään.
”Sapuska-aika!” kajautin käytävälle, kun sekä oikea että hevosten sisäinen kello alkoi tikittää sopivaa aikaa. Tallissa vielä kuhnailevat tytöt ilmestyivät heti innokkaana auttamaan.
”Miten meni kisat?” kyseli Riinan hoitaja Jeccu.
”Hyvin! Tultiin neljänsiksi vaativassa beessä. Taas yksi ruusuke takanreunalla...” virnistin, ja tytöt naurahtivat,
”Bris on kyllä hieno! Mutta mä tykkään ehkä enemmän poneista”, totesi Lina. ”Taiga oli taas tänään aivan ihana!”
”Joo, me oltiin tänään ponimaastossa”, Nilla, Aksun tuore hoitaja, kertoi. ”Oli upeeta, vaikka alkoikin sataa kesken kaiken.”
”Mä menin ilman satulaa ja melkein tipuin laukkapätkällä...” Elisabeth nauroi.
Jatkoimme rentoa jutustelua samalla, k,un jaoimme muonat nälkäisille hevosille. Uusi nelikko oli saapunut talliin pari päivää sitten, ja totuttelivat vielä rutiineihin. Tytöt kilpailivat leikkimielisesti siitä, kuka sai ruokkia kenetkin tuoreista tuntsareista. Näytti siltä, että jokaisella hevosella oli jo oma, vankka fanijoukkonsa. Itse pidin tietysti niistä kaikista, ja odotin mielenkiinnolla, millaisia ratsastuskokemuksia ne tuntilaisille tarjoaisivat. Hoitajahakujakin oli tullut kiitettävä määrä jo viikonlopun aikana. Näytti siltä, että hevoset otettiin varsin lämpimästi vastaan.
Kun hevoset olivat saaneet ruokansa, valtasi tallin tavanomainen raukeus. Päivä oli päättymässä, valtakunnassa vallitsi rauha ja tyytyväisyys. Passitin tytöt yläkertaan tavaroitaan hakemaan ja juttelin hiljaisella äänellä heiniään mussuttavalle Edille, joka kuunteli minua korvat epävarmasti liikahdellen. Hevosessa oli jotain varsin sympaattista. Sen ujous muistutti minua entisestä Hilla-hevosestani, vaikka issikkani olikin ollut Ediin verrattuna melkoinen hermoraunio.
Kun viimeinenkin tallityttö malttoi poistua tallista toivotettuaan kultamussukalleen kauniit unet, sammutin valot ja kytkin hälytysjärjestelmän päälle. Katselin, miten tytöt kiirehtivät hakemaan passitettujen vanhempiensa autoihin. Elisabethin mopoauto täyttyi kyytiä kaipaavista tytöistä. Vilkutin rakkaille hoitajille ja lähdin itse raahautumaan päärakennukseen leveästi haukotellen. Pitkän, onnellisen päivän päätteeksi olisi ihana kömpiä peiton alle villasukat jalassa.