|
Post by Josefiina on May 16, 2010 15:07:38 GMT 2
À la Josefiina, part 2
Tallielämää pitäjän silmin, omien hevosten huoltamista, vinkkejä tulevasta, juhlaa ja arkea.
|
|
|
Post by Josefiina on May 25, 2010 18:16:00 GMT 2
Tilannepäivityspostaus. As you can see, kirjoittelen tästä lähin kaikki juttuni tänne. :)
25.5 Kesäfiilistä ja -tuulia
Olipa hassu ajatus, että tässä se oli: kaikki, mistä olin pikkutyttönä haaveillut. Heinäntuoksuinen arki, maata rummuttavat kaviot, laaja hevosihmisistä koostuva ystäväpiiri, koko elämä tallissa. Varhaiset, sumuiset aamut ja myöhäiset iltatallit, pölyävä ratsastuskenttä ja varjoisat maastopolut. Vasta viittä vaille parikymppisenä minulla todella oli kaikki se, mistä olin aina salaa unelmoinut. Oma kokonainen ratsastuskoulu!
Venyttelin raukeasti tallin edustalla; ei ollut kiire mihinkään, kello lähenteli vasta aamukahdeksaa ja tallin aamupuuhat oli hoidettu. Aurinko kellersi pilvimassan takana taivasrajassa: Toukokuussa olimmekin saaneet nauttia ylellisistä poutapäivistä ja huikeista helteistä, jotka olivat minunkaltaiselleni vilukissalle aivan erityistä herkkua. Kun muut valittelivat hikistä ja tukalaa oloaan, minä vedin ihan fiilareissa kesäkuteet ylleni ja kylvin auringonvalossa tuntikaupalla. Mitä sitten, että olinkin onnistunut polttamaan nenänvarteni kipeän kiristäväksi ja punaiseksi – kaikki se kesän tähden. Nyt kuumimmat kelit näyttivät olevan hetkeksi ohi ja taivaan täytti tylsä tihkusade, mutta ne muutamatkin kesäpäivät olivat saaneet minun hyvän olon mittarini täyttymään.
Seppeleen kesään oli tiedossa kaikkea mahtavaa. Anne pitäisi alkukesästä istuntapainotteisen leirin, muuten leiri- ja muut aikataulut olivat vielä aika auki. Hoidokittomien kävijöiden määrä oli edelleen nousussa, ja siksi hoitsunvuokrausviikkoa oli kyselty ahkerasti syksystä saakka. Idea oli kehitysasteella, mutta varmaa oli, että kesästä tulisi kertakaikkisen ihana. Lisäväriä siihen antaisivat muunmuassa kaksi jytkyvarsaa – Blondin Rosso ja vast'ikään syntynyt, vastustamaton Pihla – sekä mahdolliset muut uudistukset hevoskantaan. Tiedossa olisi vaikeita, kipeitä päätöksiä, ja toisaalta kaivattuja raikkaita tuulia.
Laahustin aittatarhalle katselemaan ponikolmikko Hillan, Taigan ja Pellan touhuilua. Hevoset hamusivat tyytyväisinä ruohonhapsuja tarhoissaan. Tunnit jatkuisivat kutakuinkin normaalisti juhannukseen saakka, heinäkuusta elokuun puoliväliin hevoset saisivat lomailla ja järjestäisimme korkeintaan rentoja vaelluksia hoitajille. Niin koulujen alkaessa tuntiraakit olisivat jälleen voimissaan.
Sydäntä vihlaisi kun kaunis, hento islantilaiseni nosti päänsä ruohikosta. Miten selviäisin ilman sitä, rakasta hevostani? Niin paljon olimme edenneet, niin paljon saavuttaneet, mutta joskus oli aika päästää irti. Minulla ei ollut aikaa tarjota tammalle sitä, mitä se kaipasi: loputonta aikaa ja ymmärrystä. Niinpä olin päättänyt etsiä hevoselle uuden kodin – yleistä myyntitarjousta en ollut missään nimessä julkaissut, vaan etsinyt sopivaa omistajaa puskaradioitse. Muutama mielekäs ehdokas olikin jo ilmestynyt, ja edessä oli potentiaalisten ostajien tiukka tenttaus. Olin vaativa, ehdoton ja tinkimätön: Hilla oli jotain, jollaista en enää koskaan kohtaisi; helmi, jollaisen hevosihminen kohtaa vain kerran elämässään. Tunsin pettäväni sen, vaikka tiesin, että tämä oli tammalle parempi. Se kyllä sopeutuisi, ajan kanssa, niin kuin se sopeutui elämään minunkin kanssani, ja saisi elämäänsä muutakin aktiviteettia kuin laitumella lihominen.
Olin kypsytellyt päätöstä jo pitkään. Olin aivan liian pitkä ratsastamaan Hillalla, hirvenkoipieni miltei kohdatessa toisensa issikan mahan alla treeni ei ollut enää mielekästä. Minulla ei ollut aikaa treenata kahta hevosta, ja Toivoon olin päätynyt sen mutkattomuuden takia: se ei vaatinut samanlaista ehdotonta omistautumista kuin Hilda, ei yhtä järkähtämätöntä työskentelyä. Myyminen vähentäisi omaa taakkaani ja lieventäisi huonoa omaatuntoani, molemmat kaakkini kun olivat saaneet lähinnä lihoa talven. Hillan myyminen oli raastavaa mutta välttämätöntä. Olin pakahtua ikävästä, mutta kyllä minä selviäisin! Löytäisihän tamma uuden, ihanan kodin, jossa voisin käydä sitä tervehtimässä.
Hilla hörähti pehmeästi ja tölttäsi luokseni. Tamma työnsi kostean päänsä kasvoilleni, puhalteli lempeästi. Rakas. Suolaiset kyyneleet tippuivat hevosen silkkiselle turvalle. ”Miten mä jaksan ilman sua?” Jokin Hillan tummassa katseessa kertoi, että se oli jo aavistanut jotain. Ehkä se tiesikin kaiken, luki ajatukseni. Ja ymmärsi, hyväksyi. Kuljetin sormiani hevosen karhean harjan läpi. Kyllä tää tästä.
”Hei ootsä ihan okei?” Jaakko tuijotti minua kummastuneena palatessani niiskuttaen talliin. Miehen oma elämä oli mallillaan, ihmissuhdedraamat olivat takanapäin ja jätkä taas oma, rento (ja rasittava) itsensä. Samalla välimme olivat parantuneet ja tuttu sisarusasetelma oli palannut kuvioihin jäyhän pomo-työntekijä-kuvion sijaan. ”Joo... tai en tiedä. Mua jotenkin surettaa kauheesti toi Hilla”, huoahdin raskaasti. ”Kun se on kuitenkin niin spesiaali.” ”No älä nyt vetistele tollasista”, Jaakko tokaisi kömpelösti ja yritti pehmittää: ”Tai siis, voithan sä käydä kattoon sitä viikonloppusin vaikka. Eiks se yksi tyttö asunut tässä lähellä?” Nyökkäsin: kyllä, yksi lupaavimmista kiinnostuneista – 17-vuotias SM-tason kenttäratsastaja – asui lyhyen automatkan päässä. Tuntui jo paremmalta, Jaakon juro sympatia helpotti. Mies heitti vielä lisää löylyä kiukaalle: ”Ja jos haluat, sä voit saada illan vapaaks. Mä hoidan iltatallin ja pestaan jotkut mimmit jelppimään. Käyt vaikka Artsilla ja relaat.” ”Voi kun sä olet sulonen”, naurahdin liikuttuneena, ”tarjous hyväksytty ja korvataan tulevaisuudessa.”
Tunnit alkaisivat vasta kolmelta, siispä minulla oli oivaa aikaa rentoutua ja tehdä jotain mieluisaa – vaikkapa liikuttaa molemmat hevoseni. Mun molemmat hevoset: Ajatus tuntui lohdulliselta, sillä minulla tosiaankin oli vielä kaksi hevosta. Miksi turhaan murehtisin tulevaa, sillä asiat järjestyisivät tavalla tai toisella: nauttisin viimeisistä hetkistä kauniin valkoiseni omistajana, riemuitsisin sitä että minulle jäisi vielä tähtipäinen suomalaiseni ja kokonainen lauma muita ihania hevosia ja kehittäisin jotain hauskaa vapaaillalleni. Mieli kevyempänä lähdin tanssahtelemaan tarhoja kohti.
|
|
|
Post by Josefiina on Jul 19, 2010 11:48:11 GMT 2
19.7. Näkemiin, H & J!
”Ja jos tulee mitään ongelmia ni soittelet heti, kellonajasta ja muusta riippumatta, sullahan on mun puhelinnumero. Se voi aluks olla tosi tätskyissä, parempi antaa kotiutua pari päivää ennen kuin alat käsitellä kummemmin. Sehän pääsi sinne tammalaitumelle, eikö? Hyvä, sieltä se saa varmasti sopivia kavereita, sehän tulee hirmu hyvin toimeen kaikkien kanssa kun antaa toisten höykyyttää itteään... kantsii kattoa, kenen kanssa se ystävystyy ja ottaa se mukaan ekalle ratsastuskerralle, yksin se ei kyllä pärjää... Muutenkin se on tosi riippuvainen kavereista, siihen kannattaa valmistautua, kisareissuillekin aina joku mukaan...” Annasofia kuunteli minua kohteliaasti nyökkäillen, keskeyttämättä tai kyselemättä, jotenkin myötätuntoisen oloisena; punaruskeat, paksut ja pitkät hiukset välillä heilahdellen, tummanvihreät silmät kiinteästi minuun zoomattuina. Kyllähän minä tiesin, että Ansku pärjäisi – hän oli kärsivällinen ja tunnollinen, eli hevosille, oikea löytö – mutta rinnan kohdalla kirveli silti haikea huoli. Olin kuin lapsensa maailmalle lähettävä äiti, sydän syrjällään kalleimpansa luovuttava. ”Sori”, huoahdin lopulta ja tunsin, miten Niagaran putoukset lähestyivät silmänurkkia, ”tää on vaan aika... iso juttu mulle. Hilla on kuitenkin mulle ihan äärimmäisen rakas, ymmärrät varmaan.” ”Voi kyllä.” Annasofia hymyili aidosti, kosketti käsivarttani lämpimästi. ”Mutta ei se sun elämästä katoa, mä lupaan.” ”Kiitos”, sain sanottua tukahtuneesti ja kaappasin tytön halaukseen. ”Mä olen todella onnellinen, että se saa näin hyvän kodin. Äläkä luulekaan, että pääset musta eroon... me rampataan porukalla teillä jatkuvasti.” ”Tervetuloa vaan”, Ansku nauroi heleästi, huolettomasti. Sitten hän vilkaisi kelloaan. ”Meidän on kyllä pakko lähteä, muuten menee myöhään. Kiitti, Josefiina, kaikesta. Ja eritoten molemmista poneista. Ihan spesiaalikaksikko, loistava lisäys meidän katraaseen. Nähdään pian, okei?” ”Nähdään”, minä nyökkäsin ja jäin avuttomana paikalleni katsomaan, miten punainen tila-auto hevoskuljetuskoppeineen katoaa näköpiirini ulottumattomiin. Sinne menivät, kimo islantilaiseni ja rakastettu puolikuupäinen tuntiponi. Hilla ja Jambo.
Toukokuussa aloitettu ostajaehdokkaan etsintärumba oli vihdoin päättynyt onnellisesti. Olin helpottunut ja samalla hukassa – oli niin kummallista aloittaa arki ilman Hillaa ja myös Jamppaa, vaikka ajatukseen olikin ollut aikaa totuttautua. Annasofia oli löytynyt sattumalta: aiemmin ostajaksi kaavailtu huippujuniori oli yllättäen vetäytynyt kaupasta, muita kandidaatteja en kelpuuttanut laisinkaan ja olinkin jo epätoivon partaalla – kunnes elämäämme, tarkemmin ilmaistuna Hildan ja Jambon elämään, ilmestyi Annasofia. Netistä löytyneestä ostoilmoituksesta kuulsi sellainen rakkaus, ymmärrys ja lämpö hevosia kohtaan, etten ollut voinut olla ottamatta yhteyttä Anskuun. Pitkät puhelinkeskustelut ja lopulta tytön tapaaminen paikan päällä olivat nopeasti tehneet selväksi, että tässä oli hän, jota olimme etsineet ja odottaneet. Annasofia oli kuudentoista, ponisiittolan kasvatti, joka nyt oli etsimässä yhtä, kahta rakastettavaa otusta itselleen. Russ- ja welsh-ponien keskelle kaivattiin uutta verta, ja Annasofia ihastui Hillaan ensinäkemällä. Tyttö oli ehkä luontevin hevostenkäsittelijä, jonka olin tavannut, ja teki arkaan ja epäilevään issikkaankin vaikutuksen. Oli luonnollista, että Anskusta tulisi Hillan uusi omistaja. Hän jos kuka ymmärsi tamman uniikit tarpeet.
Entä Jambo sitten? Sen myymistä en ollut todellakaan ajatellutkaan, vaikka ruunan elämä olikin käynyt vähän ikäväksi ratsastuskoulussa; se ei kuulunut useimpien heppatyttöjen top 3-ihkutuslistalle, ja oli hoitajansa lopetettua jäänyt hieman syrjään. Minusta se ansaitsi virikerikkaamman arjen, olihan se aivan erityinen poniherra. Ja miten se ihastui Annasofiaan! Nyt olin ymmärtänyt, mitä tarkoitettiin sillä, kun ”hevonen valitsi ihmisen”: Jambo yksinkertaisesti ryömi laitumen aidan ali ja hölkötteli iloisesti tytön eteen. Olimme käyneet nopean neuvottelun johtoportaan – Anne, minä, Elli – kanssa, ja kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että Jambo lähtisi myös Annasofian matkaan. Ehkä aamu- ja iltatallit olisivat hitusen tylsempiä ilman kujeilevaa eestiläistä, mutta Jambo nauttisi epäilemättä uusista kuvioistaan. Luotin sen ja Hillan uuteen omistajaan sataprosenttisesti ja olin asiaankuuluvasta haikeudesta huolimatta hyvin tyytyväinen siihen, miten asiat olivat kulkeutuneet.
Aurinko kuivatti nopeasti poskilleni vierineet kyyneleet. Huoahdin katkonaisesti, viritin hymyn huulilleni ja lähdin tallin suuntaan virittämään leiri-ilmoituksen ilmoitustaululle. Kesään mahtuisi vielä paljon hienoa, uusien hevosystävien saapumiseen ei kuluisi pitkääkään tovia ja muuttaneen kaksikon muisto säilyisi tallissa aina. Elämä jatkuisi Seppeleessä kuplivana, ryöppyilevänä, vaihtelevana ja ihanana!
|
|
|
Post by Josefiina on Jul 23, 2010 18:21:44 GMT 2
23.7. Hikoilua ja hoitajatsemppausta
Ylös, alas, ylös, alas. Kevennysliikkeeni oli mekaaninen, vaikka Toivon tasaisessa ravissa oli melko tarpeetonta vaivautua nostamaan ahteriaan satulasta. Suomenhevosen askeleet olivat pehmeitä ja irtonaisia, ja nyt loppuverryttelyissä sitä ei tarvinnut jarrutellakaan, kuten yleensä. Ruuna mutusti kuolainta suu ja rinta vaahdossa ja pörisytteli sieraimiaan tyytyväisenä. Annoin sen hölkötellä vapain ohjin, omaa leppoisaa tahtiaan. Hevonen oli taas tänään antanut tapansa mukaan sadan prosentin työpanoksen, mistään tinkimättä. Kosketin hellästi liinaharjan lihaksikasta ja hionnutta kaulaa; viimein se saisi ansaitsemansa huomion ainoana yksityisenä ratsuhevosenani. Toivo nautti kaikesta minun sille suomasta ajasta, ja vaikka sen hellyydenosoitukset olivatkin turhan fyysisiä ja kömpelöitä, rakastin sitä silti äärettömästi. Ja kun Hillan lähtö kaiversi vielä sydänalaa, oli suomenhevosen hyväntuulinen ja letkeä olemus parasta terapiaa. Tästäkin reilun tunnin kestäneestä hikijumpasta olin nauttinut – molemmat panostivat yhteistyöhön täysillä ja ratsastus oli kuin tanssia; ei ehkä sulavaa ja eleganttia balettia, mutta tyylikästä ja vauhdikasta hiphoppia.
”Hieno mies!” Istahdin satulaan ja pidätin Toivon vaivattomasti käyntiin pienellä lantionliikkeellä. Se hidasti ämpyilemättä ja pysähtyikin kauniisti. Laskeuduin selästä nopeasti; hevonen käänsi suurta päätään ja tuuppasi minua hellästi ja kuolaisesti. ”Pöhkö”, naurahdin ja lähdin taluttamaan Toivoa talliin huolettomin, kevein askelin.
Tallissa oli hulinaa. Uudet hoitajat olivat tarttuneet toimeen innokkaina, ja vanhoja naamoja näkyi vaihtelevasti. Osa viiletti oikeutetusti kesälaitumilla, osa jaksoi puurtaa myös lomallaan. Olin ollut huomaavinani jonkinlaista yleistä mielialanlaskua; yhä useammin hoitajat jaksoivat tuskin urahdella väsyneitä vastauksia tullessaan käytävällä vastaan. Ilmeet olivat vaihtuneet alkukesän riemullisista virneistä mitäänsanomattomiin kivikasvoihin. Ehkä teini-iän kuohuja, suurin osa porukasta kun oli murrosvaiheen pyörteissä, ehkä innostuksenpuutetta. Olin yleisesti suositellut kaikille tuulettumista, emme odottaneet että kesälläkään täytyi viettää jokaista valveillaolohetkeään Seppeleen kopukoiden parissa. Suviaikaan tavalliset työt maistuivat meille henkilökunnalle tavallista paremmin, joten mitään stressiä ei kenenkään tarvinnut ottaa.
Yllätyksellisesti pari heppaa – tarkennettuna Cassu ja Anttu – olivat tällä hetkellä kokonaan ilman omia holhoojiaan; lisäksi monista hoitajista ei ollut kuulunut mitään aikapäiviin, joten hoitajapäivitys oli ollut paikallaan. Ilmoitustaululle niitattu ilmoitus olikin kirvoittanut jo paljon vastauksia; tilannepäivityksiä ja palautetta. Syventyisimme niihin Annen kanssa myöhemmin, päivitykselle kun oli rajattu tiukka deadline ja se koski myös yksityisenomistajia.
Moikkailin käytävällä puuhailevia hoitajia; Saraa, Jokeria, Elkkua ja montaa muuta tunnollista hevostyttöä. Se oli kyllä hoitajien kunniaksi sanottava, että meillä hoitajatoiminta rullasi eteenpäin ilman kommervenkkejä, vaikka välillä tallitytskyjen kasvoilla olikin yrmeämpiä ilmeitä. Joskus kuuli tutuilta tallinomistajilta kauhutarinoita hirveistä hoitajista, jotka vetivät salaa suoranaisia rääkkäystreenejä kaakeilla ja saattoivat anastaa tallin omaisuutta itselleen häpeilemättä. Huh! Minun ei ollut koskaan tarvinnut puuttua moisiin; ihmissuhdesotkuja olimme muutamaan otteeseen joutuneet selvittelemään, mutta hevosia meillä kohdeltiin aina erinomaisesti. Olin siitä äärettömän kiitollinen, ja olimme Annen ja Ellin kanssa miettineetkin tapoja palkita hoitajatyttöjä heidän panoksestaan. Tapahtumat ja tunnit sekä muut riennot olivat mukavaa piristystä arkeen, ja niihin jaksettiinkin osallistua ahkerasti. Silti tuntui, että hoitajat kaipasivat muutakin, spontaaneja tempauksia ja yhteishengen kohotusta.
Toivo oli kerrankin melkein flegmaattinen hoidettava. Se oli sopivan väsynyt kovasta treenistä, ja niin sain suorittaa hoitotoimenpiteet rauhassa, yleensä kun ruuna ei malttanut lainkaan olla aloillaan. Nyt se leppuutteli rauhassa toista takajalkaansa silmät puoliummessa ja lerputti alahuultaan hölmönnäköisesti. Hetken harkitsin jo uhkarohkeasti koittaa hyönteissprayn suihkutusta, mikä oli ainaisten katastrofien aihe tallissa – mutta ehkä T ei ollut kuitenkaan niin lauhkealla tuulella. Ei se skitsoillut eikä panikoinut, vaan yksinkertaisesti inhosi toimenpidettä ja käytti massaansa hyödykseen tempoilemalla sinne tänne. Kiihdyksissään Toivo unohti ettei ollut ihan falabellakokoa ja saattoi runnoa lähelle eksyviä ihmisparkoja rajustikin, sen olin saanut jo kokea moneen otteeseen.
Puteeratun ja passatun pollen paras palkinto taisi kyllä olla se, kun se pääsi takaisin laitumelle kavereidensa kanssa. Kesän aikana olin tarhannut ruunan usein muutaman pv-pojan kanssa, ja herrat olivat tulleet toimeen hienosti. Toivo kun oli säyseä kaveri, ei turhia konflikteja aiheuttanut vaan väisti mieluummin, eikä toisaalta ollut lainkaan tarkka seuransa suhteen. Nytkin se jäi kohteliaasti vähän kauemmas muista, laiduntamaan leppoisassa kesäiltapäivässä.
Minä vilkaisin ovelasti talliin päin aiempia aatteitani muistellen, marssin määrätietoisesti päärakennukseen ja palasin pian hymy huulillani. Tyttölauma maleksi aitan nurkalla hihitellen ja höpötellen. ”Hei murut!” hihkaisin neidoille. ”Sisällä ois limsaa ja jätskiä katettuna, jos kelpaa. Käykää huikkaamassa muillekin, satsi riittää kyllä koko konkkaronkalle.” Vilpitön yllätys levisi kaikkien kasvoille, ja hetkessä porukassa oli liikettä kuin muurahaiskeossa. ”Joo, me tullaan!” Hymyilin iloisesti ja menin jo edeltä sisään toimittamaan tarjoilijan roolia.
|
|
|
Post by Josefiina on Sept 14, 2010 5:59:28 GMT 2
14.9. Syysmasennusta
Yleensä rakastin syksyä. Ihan kaikkea siinä: harmaita sadepäiviä, punertuvia puita, vesilätäköitä, jopa mutamömmöä. Syksyssä oli jotain raikasta ja virkistävää pitkän ja kuuman kesän jälkeen. Silloin oli aika aloittaa uusia harrastuksia, tavata uusia ihmisiä, ylipäätään piristää elämäänsä jollain uudella.
Tämä syksy oli kuitenkin ollut poikkeus. Syksy oli tullut ympärilleni kuin iskuna kasvoille. Ruskan hehkuvat värit saivat minulta osakseen vain hajamielisen silmäyksen, kuraiset hevoset ärsyttivät ja sateet saivat entistä alakuloisemmaksi. Minut, jonka lempivuodenaika syksy oli ollut iäisyyksiä! Silmiäni ympäröivät tummat renkaat ja huulilleni kaartuva hymy oli yhä useammin vain kireä asiakaspalveluvirne, ei spontaani tunteideni ilmaus. Harvoin jaksoin puuhailla tallissa ja tiluksilla yhtään enempää kuin mikä oli tarpeellista; Toivonkin liikuttamisesta oli tullut enemmän rutiini kuin etuoikeus, jota ruunan omistaminen todellisuudessa oli. Kaikki ylimääräinen tuntui väsyttävältä ja vaikealta. Palmikon varsa Pihla oli nyt vieroitettu ja sille etsittiin kovaa kyytiä uutta kotia. Sillä aikaa pikkutamma tarvitsi rutkasti tapakasvatusta, ja vaikka vielä muutama hassu viikko olin ollut innoissani kauniin suomenhevostamman kanssa touhuilusta, nyt sekin tuntui lähinnä ikävältä velvollisuudelta. Taakalta.
Kiristin Toivon satulavyön tallikäytävällä syvissä, raskaissa ajatuksissani. Stressasi. Olin jo oppinut, että koulujen- ja sitä kautta myös tuntienalku oli yhtä kiireistä hössötystä, kun ryhmiä koottiin ja sekoiteltiin tasojen mukaan. Pidin työstäni, pidin siitä valtavasti, mutta nyt vedin vain hirvittävät paineet kaikesta. Mitä, jos uudet tuntilaiset eivät pitäisikään tallista? Mitä, jos pidin liian lepsuja tai vastavuoroisesti liian tiukkoja tunteja? Mitä jos ja jos ja jos. Olin täysin toimintakyvytön, itselleni epäominaisen flegmaattinen, lamaantunut. Samalla piinavat omantunnontuskat kiusasivat minua, kuiskailivat etten osannut hoitaa työtäni, että pian minut häädettäisiin paikaltani hoitajien kapinalla ja muuta yhtä naurettavan teatraalista. Iltaisin pyöriskelin vuoteessani levottomana ja hätkähtelin kesken unien hereille painajaisista, joissa Seppeleen idylli tuhoutui tavalla tai toisella.
Talutin tähtipäisen suomenhevosruunani tallipihaan. Se puhisi innostuneena ja askelsi malttamattomana sinne tänne yrittäessäni ponnistaa sen selkään. “Toivo!” kivahdin äkäisesti ja kiskaisin hevosen ohjista tarpeettoman terävästi. Toivo jähmettyi aloilleen vähän hämmentyneenä, vastaavat kiukunpuuskat kun eivät minun tavalliseen käytökseeni kuulunut. Nielaisin, nousin ruunan selkään ja räpyttelin silmäkulmia kuiviksi. Ihan hävetti oma kiittämättömyyteni. Mikä ihme minua vaivasi? “Anteeks, muru. Ei tuu toistumaan, jooko?” Toivo pärskähti ja kumartui rapsuttamaan etujalkaansa. Sitä äskeinen välikohtaus ei ollut järkyttänyt samalla lailla kuin minua.
Olin ajatellut, että aamuinen maasto ehkä starttaisi päivän iloisemmin. Puitteet sille olivatkin loistavat: Toivon pitkät, pehmeät askeleet, upea syysluonto ja tieto siitä, ettei ollut kiire mihinkään. Voisimme viipyä retkellämme niin kauan kuin hyvältä tuntui. Yritin rentoutua ja keskittyä nauttimaan hetkestä, Toivon viedessä minua reippaasti ja leppoisasti syvemmälle metsän siimekseen. Se ainakin otti ilon irti tästä yllättävästä maastolenkistämme: pyöritteli korviaan kiinnostuneena, askelsi tarmokkaasti ja välillä ihan tuhisi innostuksesta. Minä annoin ohjien roikkua löysinä ja ohjailin ruunaa painoavuillani lähinnä suuntaa antavasti; se sai itse löytää tiensä. Varmajalkaisen ja vakaan suomenhevosen selässä oli turvallista istua, ja tuntui jo vähän paremmalta.
Mitä minä oikeastaan murehdin? Kaikkihan oli loistavasti – korjaan: paremmin kuin loistavasti. Alkamassa oli taas yksi elämän- ja hevostentäyteinen syksy Seppeleessä. Tunsin tilan ja sen tavat paremmin kuin taskuni, mitä minä siis stressasin? Elämä kyllä hymyili – minä vain en hymyillyt elämälle. Maiskautin Toivolle ja kevensin laiskasti liinaharjani ravissa. Kaikki oli käsissäni, olin vain unohtanut sen. Tätähän minä rakastin, leveää ja lämmintä hevosenselkää, kavioiden kopsuttelua ja tallintuoksua.
Maastolenkkimme Toivon kanssa venähti suunniteltua pidemmäksi, kun en kerta kaikkiaan malttanut kääntää ruunaa tallillepäin. Sen ilo ja into tarttui minuun, ja laukatessamme oranssien ja punaisten sävyjen keskellä tunsin samanlaista hurmaa kuin ensimmäisellä maastolaukallani. Sillä sekunnilla, tuulen lailla kiitävän suomalaiseni selässä, ymmärsin, miten typerä olinkaan ollut. Ei minun kuulunut stressata tai huolestua, minun kuului nauttia!
Palasin tallille naama punaisena ja tukka sekaisin, allani hikinen mutta epäilemättä onnellinen hevonen. Jaakko oli tupakalla tallinnurkalla ja näytti säikähtäneeltä pelmahtaessani paikalle – olinhan syysmasennukseni kourissa antanut miehen kuulla kovasanaista palautetta noin kaikesta tekemästään, myös tupakoinnista. Kun kajautin ilmoille heleät huomenet, nousivat Jaakon kulmakarvat ylös yllättyneinä. “Oho, mistäs nyt tuulee?” “Sieltä, mistä aina ennenkin. Mulla vaan kesti vähän aikaa muistaa se”, vastasin salaperäisesti ja hymyilin, kun Jaakko näytti hölmistyneeltä. Laskeuduin Toivon selästä, kiedoin molemmat käteni rapsuttamaan sen harjanjuurta ja naurahdin, kun ruuna töykkäsi minua tyytyväisesti ähkäisten turvallaan. Hetkessä kaikki näytti valoisemmalta, ihan odotin jo alkavaa päivää.
“Jossu?” kuulin Jaakon äänen ovensuusta taluttaessani hevosta sisäänn. Peruutin Toivoa pari askelta ja katsahdin minua silmiään siristellen tuijottavaan mieheen kysyvästi. “Kiva nähdä sua tollasena... omana ittenäs.” Niinpä.
Tajusin muuten just, että tää noudattaa aika lailla mun tarinoiden perinteistä kaavaa... On ongelma, pohdiskelen sitä maastossa/tallitöitä tehdessä tmv. ja lopussa kaikki onkin taas hyvin. Jee! :D Mutta oon nyt sitten back in the business virallisesti!
|
|
|
Post by Josefiina on Nov 9, 2010 22:14:48 GMT 2
Ihan lyhyt pätkä, availen tarinasuonia :)
09.11. Arjen ihanuutta
“Sussu, nyt menee hyvin, kiinnitä huomiota käden kulmaan, Floora on tarkka suustaan.. Eero, älä anna Liinun kaatua tässäkään sisäänpäin! Iina, tollasta ei tarvi katella Janukselta, raippaa jos se vielä kiukuttelee. Paula, mä ymmärrän että sun jalat on maitohapoilla, mutta yritä jaksaa! Ja raippaakin saa käyttää, Alma ei kyllä edes tunne sitä noiden läskikerrosten alta...” Seurasin keskittyneenä edistyneiden junnujen ratsastusta; totta puhuakseni ryhmä oli yksi suosikeistani. Nuoret työskentelivät tinkimättömästi ja ammensivat opetuksestani irti kaiken minkä saivat, mutta halusivat välillä myös irrotella; tänään olin ryhmän pyynnöstä valikoinut ratsukaartiin hiukan haasteellisempia yksilöitä. Oli ilahduttavaa nähdä, miten ratsastajat eivät tälläkään kertaa päästäneet itseään tai hevosia helpolla. Ryhmän heittäytyminen innosti minuakin, antoi energiaa ja iloa. Nämä olivat minun ammattini tähtihetkiä, opetustyön iloja. “Upeeta, sitten pitkää ohjaa ja loppuverkkoihin. Tarpeetonta kai mainitakaan, että oon taas tosi, tosi tyytyväinen työpanokseenne! Kiitos ihan kaikille, saitte nää vähän erikoisemmatkin tapaukset!”
Rakastin tallin iltarutiineja. Kun viimeiset, väsyneet mutta toivottavasti onnelliset tuntilaiset katosivat illan hämyyn, alkoivat iltapuuhat, jotka kieltämättä tuli tavallisesti suoritettua kuin kone, mutta jotka olivat tuttuja, rakkaita ja turvallisia. Välttämättömyyksiä. Oli lohdullista, että kaoottisinkin päivä päättyi useimmiten näin: kun mekkaloivat hevoset hiljenivät viimein ruoka-annostensa äärelle ja tallin täytti rauha. Tapanani oli jäädä hetkeksi ovelle, nauttimaan harmoniasta. Muistamaan, miksi oikeastaan tein tätä.
“Mitä sulle kuuluu, Jossu?” Jaakon kysymys yllätti minut täysin, kun kävelimme päärakennukselle kumpikin omissa ajatuksissamme. “Ai miten niin”, naurahdin hämmentyneenä. “No kun mä.. tai siis... ajattelis että sulla ois vähän... rankkaa.” Jotenkin liikutti, että Jaakko välitti. Vaikka välillä otimme yhteen rajustikin, olimme silti yllättävän läheisiä, arkisella tavalla. Jaakko oli kuin veljeni. “Mulle kuuluu mahtavaa.” “Ai oikeesti?” “Joojoo.” “Hyvä. Koska.... ei se oo sen arvonen.” “Mikä ja minkä?” “Artsi. Masentumisen. Tai sellasen.” “Hiukan ironista, että mä käyn tätä keskustelua sun kanssa, herra oman-eroni-jälkeen-muutuin-zombiksi”, virnistin ja tönäisin Jaakkoa ystävällisesti. “Mutta kiitos. Mä arvostan.” Ja niin arvostinkin; Jaakon vähäeleinen mutta aito huolehtiminen oikeasti lämmitti, vaikka välillä olin helisemässä armaan työntekijäni kanssa. “Arvostatkohan niin paljon et saisin perjantain vapaaks?” Just. Se siitä herkästä tunnelmasta.
|
|
|
Post by Josefiina on Nov 13, 2010 22:04:07 GMT 2
Taas vähän pointitonta tekstiä, mutku haluan kirjottaa!
13.11. Hyvästejä ja vihjeitä tulevasta
Ja niin ne katosivat, yksi toisensa jälkeen marraskuisen lauantai-illan hämärään. Hennosti heilahtelevat trailerit, vieden mukanaan palan Seppelettä. Mietin, miltä se tuntuisi – ensimmäinen aamutalli ilman niitä neljää. Anttua, joka oli jo ajat sitten lopettanut minulle kiukuttelun ja jonka kanssa olimme itse asiassa liki ystävystyneet; Pikkua, joka jaksoi aina ihastuttaa vasta-alkajia kertakaikkisella ihanuudellaan; Cassua, jonka kanssa olimme loistaneet muutaman kerran kisakentillä; Seraa, jota suorastaan jumaloin. En varsinaisesti surrut hevosten lähtöä; niin karulta kuin se kuulostikin, hevosia tuli ja meni, olisi ollut ajanhukkaa itkeä jokaisen perään. Etenkin, kun hevosilla oli edessään loistava tulevaisuus.
Antun olin päättänyt päästää ennenaikaiselle eläkkeelle; se ei selvästikään enää nauttinut työstään, joten olin etsinyt kiukkupussille loistavan kodin. Se pääsisi viettämään leppoisaa elämää pieneen yksityistalliin – uskoin, että rauhallisempi arki passaisi kimolle mainiosti. Pikun olin myynyt perheponiksi; sekin saisi verkkaisemman ja rennomman tahdin päiviinsä. Cassusta sen sijaan saisimme mitä luultavammin kuulla vielä: puoliverinen sopi mielestäni paremmin yhden ihmisen hevoseksi kuin kehäraakiksi, ja siksi olin myynyt sen tavoitteelliseen harrastajakotiin. Innostusta tuntui riittävän ja Cassu pääsisi varmasti kokeilemaan kavioitaan kilpailuissa.
”Sinne meni”, totesi Elli pirtsakasti vierelläni. Punapää oli halunnut tulla sanomaan heipat vanhoille rakkaille raakeille, kuten hän asian muotoili. ”Outoa, miten tyhjää tallissa on. Montako tyhjää boksia siellä on? Viisi?” ”Kuusi. Mut ei kauaa”, naurahdin samalla kun lähdin kävelemään Elli rinnallani tallia kohden. ”Kaupat on oikeestaan jo tehty, nyt pitää vaan käydä hakemassa itse eläimet.” Tosiaan, Seppeleen tyhjät karsinat saisivat täytettä ennen kuin ehtisin edes tottua hevosten vähentyneeseen määrään. Sopivia ratsuja oli etsitty lähinnä suhteiden kautta, ja se oli onnistunut: tiedossa oli kertakaikkisen upeita otuksia. Olimme Annen kanssa suunnitelleet hakevamme ainakin ensimmäisen heppaerän huomenissa – niin, että hevoset saisivat kotiutua edes vajaan vuorokauden suhteellisen hiljaisessa talli-ilmapiirissä. ”Huh. Mä voin vaan kuvitella millainen polemiikki täällä syntyy...” ”Äläpä”, virnistin, ”ja kun siihen syssyyn lykkää nää muut bisnekset ni meidän marraskuusta, tai koko loppuvuodesta, ei toimintaa puutu.”
|
|
|
Post by Josefiina on Nov 20, 2010 13:34:42 GMT 2
20.11. Hössötystä ja hikitreeniä
Lauantai oli kirkas, viileä ja valkoinen. Heräsin ihanaan vapaudentunteeseen; ei aikatauluja tai velvoitteita – tallitöitä lukuunottamatta – vaan jälleen koko viikonloppu omistettavaksi juuri sille, mille itse halusin. Myönnettävä se tosin oli, useimmiten vapaapäivätkin kuluivat ainakin suurimmaksi osin tallilla. Tämänkin lauantaiaamun aloitin hevosilla; Sastu ja pari muuta tallityttöä olivat jo hoitaneet kopukat kylläisinä ulos, mutta avustin karsinoidensiivouksessa. Hassua, miten rutiininomaista siitäkin oli tullut. Talikko heilui vauhtia, jonka keskinopeus olisi ollut hauska tietää.
”Huomenta!” Ellikin oli päässyt ylös ja venytteli raukeasti tallinovella, kun vein viimeistä kärryllistä lantalaa kohden. ”Päivähän tämä jo on”, naurahdin viitaten kelloon, joka lähenteli kymmentä. ”Oliko sulla jotain suunnitelmia tälle päivälle?” ”Ajattelin juuri kysyä sulta samaa. Musta olis ihana käydä talvimaastossa vaikka vähän isommalla porukalla.” ”Mm...” Laskin kottikärryn kahvat käsistäni ja ristin kädet rinnalleni. Talli täyttyisi aivan pian hoitajista ja muista kävijöistä, jotka janoaisivat toimintaa päiväänsä. ”Itse asiassa hyvä idea. Jos sä viet hoitajat maastoon, niin mä voisin ratsastaa Toivon ja Lailan.” Uudet tuntihevoset olivat saaneet aikaan juuri sellaisen hysterian kuin olimme epäilleetkin. Tieto uutuusnelikosta oli levinnyt nopeasti, ja välillä uteliaita sai oikein häätää pois hevosten luota. Reino kyllä piti rapsuttelijoista ja Elmoa ei paljon kiinnostanut, mutta Bonnieta ja Lailaa jatkuva ahdistelu häiritsi. Kun hevosten saapumiseen yhdistettiin hoitajapäivitys ja sponsoroitavan ratsastajan etsiminen, oli Seppeleessä menossa varsinainen hulabaloo. Virkistävää mutta myös kuluttavaa; sain vastata päivässä noin kahdeksaankymmeneen ”saisinko ratsastaa Bonniella”, ”miten saan Reinon hoitsuks” ja ”voinko harjata Lailaa”-kysymykseen. ”Kuulostaa hyvältä”, Elli nyökkäsi. ”Jos yritän lähteä tossa yhden maissa? Laila varmaan tarvis talliin vähän rauhaa kun laitat sitä valmiiks.” ”Jep.” Muut hevoset olivat jo alkaneet sopeutua Seppeleeseen, mutta Laila oli yhä vähän epävarma. Se säpsähteli käytävän ääniä ja hermostui ihmismäärästä. Siksi olin ottanut sen kanssa rauhallisesti: olin ratsastanut sillä pari kertaa rennosti ja turhia vaatimatta. Olin entistä varmempi siitä, että Lailasta tulisi loistava tuntiratsu. Tänään aikoisin ottaa selville, mitä siitä oikein saikaan irti. Elmolle ja Bonnielle olin tietenkin liian pitkä, joten niiden läpiratsastamisen olin joutunut nakittaa parille edistyneelle junnulle. Eetu ja Petra olivat olleet innoissaan; ponit olivat kuulemma aivan mahtavia. Elmo vaati kunnon pehmittelyä ennen kuin se antoi parastaan, Bonnie taas vaati kuumuutensa takia ehdotonta rauhallisuutta ja varmuutta. Kumpikin poni oli kuitenkin kulkenut alkuhankaluuksien jälkeen oikein upeasti. Myös Reino oli osoittautunut hyväksi hankinnaksi, sen olin saanut ruunalla ratsastaessani huomata. Sen liikkeisiin sai ilmavuutta vasta, kun hiki jo virtasi selkää pitkin, mutta kokonaisuutena hevonen oli kertakaikkisen mukava.
Kottikärryt lantalaan kuljetettuani nappasin Toivon karsinanovelta riimunnarun ja lähdin hakemaan liinaharjaani. Siitä asti, kun suomenhevonen oli jäänyt ainokaisekseni, oli yhteistyömme edistynyt huomattavasti. Ehdin hyvin ratsastaa Toivon aamupäivisin, vapaapäiviä unohtamatta, ja se sai muutenkin osakseen erityistä huomiota. Toivo selvästi nautti asemastaan ja hölkötteli nytkin leppoisasti luokseni huudellessani sitä portilta. ”Moikka mies!” hymähdin ja taputin ruunaa kaulalle. Se pärskähti ja naposteli huulillaan villapipoani. Hätistelin tarhakaverit, Topin ja Epun, kauemmas, vaikka eivät ne juuri ulos päästyään kovin innokkaina portilla tunkeilleetkaan. Toivo sen sijaan pursusi energiaa ja olisi mielellään jyrännyt suorinta tietä tallille, minusta piittaamatta. ”Toivo!” ärähdin ja sain tosissani pidätellä ruunaa. Se oli kasvattanut mukavasti lihasta, eikä aina tainnut ihan tiedostaa voimiaan; jouduin toppuuttelemaan ruunaa jatkuvasti matkalla talliin. Käytävät olivat alkaneet täyttyä tallitytöistä. Moikkailin heitä ystävällisesti ja sidoin Toivon yksityispuolen käytävälle. ”Seisotko nyt...” Toivo ei olisi millään malttanut jököttää paikallaan vaan hiihti tyylilleen uskollisena puolelta toiselle riisuessani sen lointa. Olin päättänyt, etten antaisi ruunan kasvattaa jumboturkkia, treenasimmehan jatkuvasti. Sen sijaan talvesta tulisi klippailu- ja loimitussirkusta.
”Hei, kuulittekste että Elli vie meidät maastoon!” Ilu kuului hihkaisevan käytävällä. ”Jee! Ihanaa! Mennäänks ilman satuloita?” Sarakin innostui. ”No eikä mennä, me ei selässä pysytä”, Dreamer naurahti. Kuuntelin hoitajien jutustelua puolellakorvalla samalla kun satuloin malttamatonta Toivoa. Ruunan toiminta oli varsin epäloogista; tuntui, että mitä enemmän sitä liikutin, sitä enemmän se pursui energiaa. Tiesin kyllä ettei Toivo ollut pahantahtoinen, vaan vain hössötti innostuksissaan, mutta silti sen jatkuva kiemurtelu kävi hermoille. Kyllähän suomenhevoseni lopetti komennettaessa, siis noin viideksi sekunniksi. ”Seiso nyt!” huoahdin taas kun Toivo väisti satulaa saadakseen päänsä käännettyä minuun päin. ”Sä oot nähny tän kapistuksen noin sata kertaa aiemmin, ei tätä tartte tutkia...” Mutta Toivolle maailma oli ihmeitä täynnä.
Vihdoin olimme maneesissa. Selkäänpääsy vaati nopeita refleksejä; Toivo kun olisi lähtenyt mielellään matkaan jo ennenkuin olin saanut saappaani jalustimeen. Tiesin, että tämäkin tapa oli pitkälti omaa syytäni – en ollut karsinut sitä pois tarpeeksi tehokkaasti. Puhtia näytti piisaavan myös selästä käsin. Toivo puski eteenpäin kuin höyryveturi ja sain tosissani vaatia sitä kuulolle. Se ei olisi millään malttanut pysähtyä vaan steppasi paikallaan. Kävimme asiasta hetken tiukkaa vääntöä, kunnes Toivo kulki kyllä pyytämääni vauhtia – mutta jyystäen kuolainta hermostuneena ja vempuillen sinne tänne. En luovuttanut, vaan odotin kunnes ruuna kulki kutakuinkin kunnollisesti. Vasta sitten annoin merkin lisätä vauhtia raviksi. Onneksi maneesissa ei ollut katselijoita, sen verran kauhistuttavan näköistä menomme oli, kun ruuna poukkoili sinne tänne. Itsekseni kiroten tein jatkuvia pieniä puolipidätyksiä ja jarruttelin istunnallani. Kun sain ruunaan vähän otetta, käänsin sen istunnallani voltille. Aloitimme ympyrätyöskentelyn, joka pakotti Toivon kuulolle. Erityisen kaunista sen liike ei ollut: se rytkytti menemään jäykkänä kädelle painaen. Huokaus. Kärsivällisesti jatkoin apujen läpiajamista: nyrkit auki, nyrkit kiinni, samaan aikaan lantiotyöskentelyä. Olin jo päästäni pyörällä volttien määrästä, kun Toivo viimein alkoi muotoutua allani. Ilo kupli sisälläni kun tunsin, miten se hitaasti alkoi rentoutua ja pureskeli kuolainta mietteliäänä. Palkitsin ruunan oitis entistä pehmeämmällä istunnalla ja siirryin volteilta väistöihin. Ensin pieni puolipidäte – tyytyväisenä huomasin, että avut olivat viimein kunnolla läpi; Toivo oli heti tilanteen tasalla –, sitten liikkeensuuntainen merkki ohjilla ja pohje. Aluksi ruunan takaosa jäi hiukan jälkeen liikkeestä, mutta pohkeella sain sen mukaan väistöön. Väistön jälkeen sain muistuttaa hevoselle ulkoavuilla, ettei sen ollut tarkoitus kulkea enää mutkalla. Ja viimein: Toivo näytti muistavan takaosansa olemassaolon ja rentoutui myös niskastaan. Palkitsin sen hetkeksi vapaalla käynnillä ja juttelin ruunalle iloisesti. ”Kato nyt, sä osaat kyllä kun haluat!” Tähtipää rouskutteli kuolainta leppoisasti korvat minuun suunnattuina.
Kun olin saanut Toivon kunnolla alleni – se polki takajaloillaan, myötäsi niskasta ja kuunteli minua herkeämättä – päätin ilahduttaa sitä laukanvaihtoharjoituksella. Aloin ”kerätä energiaa” - kerroin Toivolle istunnallani ja pienillä puolipidätteillä, että jotain oli tapahtumassa. Sen rento olemus sai säpinää; tunsin, miten ruuna odotti väreilevästi mitä tuleman piti. Tätä juuri rakastin Toivossa! Se kulki allani odotusta pursuten, yrittäen kovasti hillitä itseään. Se olisi halunnut rynnätä eteenpäin oitis, mutta halusi toimia yhteistyössä kanssani ja odotti silti apujani. Yksi pieni merkki ja hymyilin Toivon pehmeässä, keinuvassa laukassa. Aluksi laukka oli hieman vallatonta, siksi ohjasin ruunan pääty-ympyrälle hieromaan ylimääräiset höyryt pois. Kun se jälleen toimi allani, ohjasin sen keskihalkaisijalle – vauhti oli kiihtymäisillään, mutta olin ajan tasalla ja ilmoitin, ettei kaahailu sopinut – ja puolipidätteellä sain ruunan kuulolle. Sitten jalan siirtäminen; Toivo kompuroi eikä vaihto onnistunut. Pidätin sen käyntiin, annoin sen kävellä hetken ja nostin uuden laukan. Tällä kertaa ruuna ei höyrynnyt, vaan sain yhden pääty-ympyräkierroksen jälkeen suunnata sen jälleen keskelle. Tällä kertaa valmistelin suomenhevosen paremmin ja vaihto onnistui kauniisti. Kehuin Toivoa ylitsevuotavasti. Hieno, hieno hevoseni.
Kahdenkymmenen minuutin kuluttua hikinen Toivo käveli allani täysin rentona. Istuin selässä autuaan onnellisena, nilkkojani pyöritellen. Vaikka liinaharjani jatkuva hötkyily ja hössötys toisinaan ajoi minut raivokohtauksen partaalle, nämä hetket muistuttivat, miksi oikeastaan jaksoin sitä. Olihan se oma, rakas Toivoni.
Kun suomenhevonen oli jätetty karsinaansa kuivumaan parin porkkanan ja heinätupon kanssa, oli minulla vielä aikaa ennen kuin Lailan liikuttaminen olisi ajankohtaista. Siispä siirryin nauttimaan kylmää juotavaa oleskeluhuoneeseen hoitajapoppoon keskelle – eikä ulkopuolinen olisi erottanut minua kikattavasta tyttöjoukkiosta tallinomistajaksi...
(Tää jäi vähän tyhmästi, kun en jaksanutkaan jatkaa..)
|
|
|
Post by Josefiina on Dec 20, 2010 0:27:12 GMT 2
Puolustelen tasoa kellonajalla....
19.12. Joulun autuutta
Ah, joulu. Rauhoittumisen, lämmön ja yhdessäolon aikaa. Harmaan ja ankean arjen katkaiseva juhla, joka tuo loputtomalta tuntuvan kaamoksen keskelle sykkivää valoa ja odotusta. Tavallinen hektisyys ja hoppu vaihtuu suloiseen harmoniaan. Metsä kuorruttuu kuuralla, se vetää yllensä pehmoisen lumipeitteen, peittyen korkeisiin nietoksiin ja upottavaan hankeen. Poissa ovat arkihuolet, taakat ja murheet, kun joulu sukeltaa sydämiin täynnä toivoa, lempeä ja rakkautta...
Just joo.
”Helkkarin kolho, nyt seisot tai syön sut joulupöydässä!” Hetkiä, joina toivoin väliaikaisesti, etten olisi koskaan sekaantunut hevosbisnekseen. Opiskelisin yliopistossa jotain kypsää ja järkevää, kvanttifysiikkaa tai tilastotiedettä, käyttäisin huulipunaa ja lyhyitä hameita, ei kuitenkaan mitään mautonta, ja tapailisin poikia, joilla olisi paksusankaiset silmälasit. Olisin toisessa maailmassa, en heräisi joka aamu kuudelta lykkäämään hevosenlantaa kitisevillä kottikärryillä tai kiljumaan kurkkuni käheäksi neljä tuntia päivässä samaa virttä: selkä suoraan, kantapäät alas, leuka ylös, älä rummuta, anna raippaa, ja sitten loppukäynnit... Olisin matkalla upeaan uraputkeen. Ennen pitkää menisin naimisiin, prinsessahäät ja myöhemmin kaksi lasta ja farmariauto ja kesämökki ja kultainen noutaja ja etelänmatka kerran vuodessa. Toivoa ei angstailuni kiinnostanut. Se hötkyili sinne tänne kuin rabies-tartunnan saanut pesukarhu, kiusasi Sikkeä kolisuttelemalla kaltereita, hörhötteli ohikulkevalle Bonnielle vihjailevasti ja talloi varpaani noin kaksikymmentäneljä kertaa. Vaikka yleensä otin ruunan vajailut huumorilla, nyt olin oikeasti raivoissani. Mikä tietenkin sai Toivon entistä vauhkommaksi. Onneksi ruunan karsina oli tallin yksityisille pyhitetyllä puolella; olisin hävennyt silmät päästäni, jos hoitajat saatika maksavat asiakkaat olisivat nähneet minut tässä tilanteessa – puhumattakaan tämänpäiväisestä treenistä, joka oli ollut yhtä tuskaa alkuminuuteista loppuverryttelyihin. Toivo oli löysä ja veltto. Vauhtia kyllä piisasi, mutta en saanut ruunan liikkeeseen sitä liitoa, johon se kyllä halutessaan venyi vaivatta. Tiesin, että pohjimmiltaan ongelmana ei ollut ratsu vaan ratsastaja, mutta juuri nyt olin aivan liian uupunut ja vihainen myöntääkseni sitä itselleni. Niinpä jatkoin ärhäkkää manaamista ja sain pitkän katseen Pipsalta, joka oli käynyt syöttämässä rakkaalle vuonohevoselleen pari porkkanaa, kaiketi joulun kunniaksi.
”Tsiisus kraist, Jossu”, kummasteli Blondin sisälle tuonut Annekin. ”Mistä päin nyt tuulee? Sähän käyt kuumana kuin joulukinkku uunissa.” ”Heko heko”, tokaisin kuivasti. ”Ei oo oikein hyvä päivä.” ”Sen jotenkin aistii etäisesti. Itse asiassa on aistinut jo pidemmän aikaa”, Anne totesi tyynesti ja nojautui Toivon karsinaa vasten. Sain viimein toppaloimen tähtipään selästä ja taputin hiukan vastahakoisesti Toivoa kaulalle, eihän se ollut hellyydenosoituksia ansainnut. Taittelin loimen karsinanoveen ja huoahdin raskaasti. ”Sun ihmistuntemus se jaksaa hämmästyttää”, heitin väsyneellä äänellä ja pyyhkäisin hiussuortuvan otsaltani. ”Ei mut oikeesti... mä oon vaan ihan poikki. Ollut viimeset pari viikkoa.” ”Joulustressiä?” Anne nyökkäsi ymmärtäväisesti. ”Sitäpä. Kutsuin porukat tänne jouluksi ja nyt oon yrittänyt pakkomielteisesti saada aikaan jotain satumaista naistenlehtien täydellisyysjoulua. Siis tyyliin itsetehtyä sinappia ja hyvä jos ei omin kätösin teurastettua kevytkinkkuakin...” Hymähdin ilottomasti. ”Ja sit oon painanut duunia kuin hullu. Pitänyt ylimääräisiä tunteja vähän niinkuin joululahjaksi junnuille, ravannut ravitallilla Svanten luona, valmentanut paria yksityisratsukkoa, treenannut Toivoa et se saa sit ansaitun joulupaussin, ratsastanut Lailaa ku se on ollu vähän hankala tunneilla... Ja silti tuntuu, etten saa aikaan yhtään mitään.” ”Tota menoa sä olet kyllä sairaseläkkeellä kaksvitosena”, Anne puuskahti puoliksi huvittuneena, puoliksi huolestuneena. ”C'mon, nyt relaat. Kaupasta saa valmislaatikoita, sulla on yllinkyllin tallityttöjä puunaamassa hevosia ja ylipäätään tollanen hötkyily on puhtaasti tyhmää. Tuntien ja muun palvelun taso vaan kärsii, kun sä olet ihan burnoutin partaalla. Ja kauneusvinkkinä, yli viiden tunnin yöunet tekis terää... Valokynäkään ei auta ikuisuuksia.”
Samaa sanoi Elli, joka oli pelmahtanut Seppeleeseen viettämään pirteää, aktiivista joululomaa. Tunsin itseni harmaaksi hiireksi punapään rinnalla, ja sitähän minä olinkin. Siinä missä Elli näyttäytyi tallissa tyylikkäänä ja huoliteltuna, olin minä esiintynyt viime päivät jurona, kurttuotsaisena ja homssuisena. ”Kaikella rakkaudella, Josefiina, sä näytät kyllä ihan kahdeksan lapsen yksinhuoltajaäidiltä”, Elli vinkkasi tahdikkaasti, kun jaoimme iltaruokia hevosille. ”Aina yhtä kohtelias...” murahti Jaakko, joka oli vähintään yhtä nuupahtanut kuin minä. Ei ehkä samoista syistä, lanttulaatikon kokkailusta ja joulukorttien aamuöisestä askartelusta, mutta hermoromahduksen partaalla yhtä kaikki. ”Säkin oot kyllä ihan hirveän näköinen”, Elli jatkoi popotustaan. ”Se nyt tosin on normaalia... mutta Jossu, tänään me tehdään sulle kyllä kasvonaamio ja pedikyyri ja ihokuorinta. Eiks teillä ala huomenna loma?” ”Loma?” Minä ja Jaakko katsahdimme toisiimme yllättyneinä. Mikä loma? Koko sana tuntui vieraalta ja liian ylelliseltä edes ajateltavaksi. Mutta nyt kun tosissaan mietin, niin... ”Jaakko! Meillä alkaa huomenna loma!” hihkaisin niin, että varsaansa vainoharhaisesti vahtinut Myntti hirnahti hermostuneena ja Rensu paukautti kavionsa karsinanoveen. Nyt desibelit oli kuitenkin sallittu. Jaakko oli nipistävinään itseään, varmistaakseen ettei nähnyt vaaleanpunaista toiveunta. ”Jessus, mä olin kokonaan unohtanut.” ”Ettekä olleet”, Elli tuhahti närkästyneenä. ”Tai sit alkaa olla jo huolestuttavaa.” ”Indeed”, minä pudistelin päätäni hämmentyneenä. Olisi luullut, että olisin laskenut päiviä ja tunteja ja minuutteja lomaan, mutta olin tosiaan unohtanut kahden viikon tauon ratsastustunneista. Hullua! Yhtäkkiä elämä näytti paljon, paljon valoisammalta, se suorastaan hehkui. Kahden viikon onni ja autuus... miten luksusta.
”Mun pitää kyllä vielä hoitaa parit paperit”, muistin vasta kun olimme jo marssimassa ulos tallista, minä ja Jaakko edelleen pöllämystyneinä, ja olin jo käännähtämässä ympäri. ”Höpö höpö, sä ehdit kyllä huomennakin. Vähintään kahdentoista tunnin yöunien jälkeen”, Elli kivahti ykskantaan enkä jaksanut väittää vastaan. Ehkä olin uneni ansainnut.
|
|
|
Post by Josefiina on Dec 22, 2010 23:15:15 GMT 2
21.12. All I want for Christmas is...
Narsk, narsk, narsk, sanoivat tähtipäisen suomenhevoseni kaviot humpsahtaessaan hankeen. Istuin ruunan selässä rennosti, antaen sen kulkea omaa tahtiaan. Elli seurasi Almalla, joka lyllersi hangessa innoissaan. Oli pyryttänyt koko yön; Seppele oli näyttänyt ihmeellisen kauniilta hukuttuaan entistä totaalisemmin pehmoiseen lumeen. Siksi olimme päättäneet tehdä aamuisen maastoretken kuuraisten puiden keskelle. Lunta satoi edelleen; piskuiset, keveät hiutaleet leijailivat tuulen pyörittäminä. Saattoiko parempaa alkua aamulle ollakaan?
Jouluun oli kaksi yötä. Ajatus tuntui hassulta. Joulukuu oli mennyt minulta harmillisen ohi kaikessa turhassa stressailussani ja olin asettunut joulutaajuuksille vasta parin viime päivän aikana – kiitos loman ja Ellin, jonka ehtymätön energia oli palauttanut minutkin elävien kirjoihin. Akkuni oli ladattu kertaheitolla, ja ehtisin omistaa vielä ruhtinaallisesti aikaa itselleni. Tai no, päivät menivät kyllä pitkälti tallilla – ero olikin siinä, että nyt kaikki oli vapaaehtoista. Tallityötkin tuntuivat leppoisalta puuhastelulta, eihän minulla ollut hoppua ja kiirettä valmistelemaan seuraavaa ratsastustuntia tai kutistamaan toimiston paperivuoria.
”Odota nyt vähän!” Elli vinkaisi. Käännyin taakseni virnistäen. Alma nautti kyllä retkestä siinä missä Toivokin, mutta pohjoisruotsalaisen meno ei ollut ihan yhtä lennokasta. Vielä alkulenkistä se oli tarponut tomerasti ja kiilannut jatkuvasti edellemme; villi laukkapätkä lumessa oli kuitenkin tiristänyt tammasta tulisimmat tehot, ja nyt se ei turhia kiiruhtanut. Turhaan Elli yritti kumautella pohkeitaan Alman kylkiin: tamma oli päättänyt ottaa lungisti. Virnuillen pidätin Toivoa, joka askelsi rauhattomana paikallaan – se taas ei olisi malttanut hukata aikaa turhaan hidasteluun. ”Mun ja Alman kemiat ei kyllä ihan kohtaa”, Elli puuskahti kun oli saanut hikisesti kurottua välimatkaamme. ”Onhan se tosi symppis, mut meidän vauhtimittarit näyttää eri lukuja.” ”No joo, jos Alma olis kuplavolkkari, niin sä olisit jaguaari. Yritetään nyt kuitenkin kiirehtiä, meillä on paljon tehtävää...” ”Älä nyt alota”, Elli huokaisi silmiään pyöräytellen. ”Eikä ole. Paitsi että mulla on sulle yks yllätys.” ”Hm?” Mielenkiintoni heräsi, mutta Elliltä ei lisäinformaatiota vielä herunut, vaan hän nosti leukansa ylös ja potki Alman hitaaseen raviin. ”Hop hop, pohjoisruotsinporsas!”
”Okei, tässä ois.” Elli käännähti puoleeni tietokoneen äärestä – olimme juuri saaneet hevoset takaisin tarhoihin ja tulleet lämmittelemään toimistoon – ja virnisti. ”Ai mitä muka”, tiirailin ruutua kahvia hörppien. ”No se mun yllätys.” Silmäilin Ellin aukaiseman sivun ja katsahdin naiseen hämmentyneenä. ”Mikä tää nyt on?” ”Joululahjaidea sulta sulle”, Elli ilmoitti hymyillen. ”Itse asiassa kuulin tästä äidiltä. Sillä on nyt kamala hinku takas hevoshommiin... katotaan vaan, niin se perustaa jonkun siittolan. Tai haluaa takas osingoille Seppeleestä.” En vastannut, ajatukset raksuttivat päässäni. Elli virnisti. ”No, mitäs sanot?” ”Mitä sä luulet että mä sanon”, tuhahdan. ”Hei, mä omistan ratsastuskoulun, kilpailen Toivolla ja sit on vielä Svante... ehkä jossain toisessa elämässä.” ”Joojoo, hyvä pointti, mutta tää on hei once in a lifetime-juttu, oikeesti.” ”Ei mulla ole aikaa.” ”Sitä järjestyy kyllä. Eiks sulla sitä paitsi ole aamupäivät vapaita?” ”Eikä rahaa...” ”Just joo.” ”Eikä tää ois mitenkään järkevää.” ”Mikä on? Sitä paitsi, sä hyppäsit kylmiltään Seppeleen ohjaksiin, että eiköhän susta tähänkin ois.” Huoahdin. Elli oli ilmeisesti suunnitellut hyökkäystään pidempään. En keksinyt enää argumentteja, joten turvauduin vastahyökkäykseen: ”Miten tää sua näin paljon liikuttaa?” ”That's the thing, kun ajattelin että voisin lähteä osakkaaks.. Tai siis, et hankittais se puoliks.” Olin hiljaa hetken. Hetken pidempään. Niin pitkään, että Elli hermostui. ”Sano nyt jotain!” ”Mä mietin.” Puraisin huultani ja jatkoin: ”Itse asiassa mä oon vähän miettinyt jotain tällasta. Vaikka se ois tietenkin järjetöntä..” ”Eli sä suostut? Alustavasti?” ”Mä suostun lukemaan ton ilmoituksen huolella. Yksin. Nyt.” ”Yes sir, right away sir”, Elli hihkaisi pirtsakasti. ”Tää ois kyllä aika upee joululahja!”
Puoli tuntia, monta pureskeltua kynttä ja harottua hiusta myöhemmin tartuin puhelimeen. Henkäisin syvään – tiesin, että tämä olisi ajattelematonta ja älytöntä, mutta jokin sisälläni pakotti minut tarttumaan tilaisuuteen. Pyörittelin mielessäni kulahtaneita elämänfilosofioita – eniten katui käyttämättä jätettyjä mahdollisuuksia, elimme vain kerran, täytyi heittäytyä hetkeen... Keveää itsepetosta, mutta silti sain rohkeutta näpytellä numerot. Pitkiä tuuttauksia, kovia sydämenlyöntejä, kunnes vastaus. ”Haloo?” Karaisin kurkkuni. Here we go. ”Josefiina Ilves tässä hei. Soittelisin tästä teidän ilmoituksesta...”
Hölmöin ajatus ikinä. Mutta Ellin sanoin, tästä voisi kehkeytyä aika upea joululahja.
|
|
|
Post by Josefiina on Dec 24, 2010 11:16:40 GMT 2
|
|
|
Post by Josefiina on Jan 2, 2011 0:52:50 GMT 2
01.01.2011 Tallintäytettä
Hyytävimmät pakkaset olivat ilmeisesti, Luojan kiitos, toistaiseksi ohi. Mittari vilkkui vain noin seitsemää miinusastetta kun avasin trailerin peräluukun Seppeleen tallipihassa vuoden kaksituhattayksitoista ensimmäisenä iltana. Hassu ajatus, vuoden ensimmäinen ilta. Edessä oli kolmesataaviisikymmentäviisi ennustamatonta aamua. Ajatus oli kutkuttava, tuleva vuosi saattoi tarjota mitä tahansa, jos vain uskalsi ottaa vastaan. Minä olin aloittanut vuoteni rohkeasti. Siirryin syrjään, kun suuri, tumma hevonen kolisteli vauhdilla lastaussillan alas, otti muutaman hermostuneen tanssiaskeleen ja jäi sitten seisomaan ylväänä, täyteen mittaansa venyneenä, jokainen lihas jännittyneenä. Se oli... upea. Ruudullinen loimi yllään, jylhät ääriviivat pimeyteen liukuen, selvästi kiihtyneenä. Epäilevät ja epävarmat tunteet, jotka olivat kalvaneet minua ostopäätöksestä lähtien, katosivat oitis, sillä Bris sopi kuvaan täydellisesti. Elegantti, kaunis ratsuhevosemme.
Elli talutti vinoa läsiä turvassaan kantavaa oria talliin päin, minä kiirehdin avaamaan oven. Bris pysähtyi tallin ovella, levitti sieraimensa, hirnahti. Kiihkeiden vastausten tulva hermostutti oria entisestään, se hypähti hieman takajaloilleen, mutta rauhoittui sitten ja kulki yllättävän sopuisasti uuteen karsinaansa. Taataksemme Brisille mahdollisimman rauhalliset olot, olimme päättäneet majoittaa sen tallin lisäosaan, Seran vanhaan boksiin, joka sijaitsi aivan tallin perällä. Nähtäväksi jäisi, miten esimerkiksi hienohelma-Bonnie suhtautuisi melkein naapuriinsa majoitettuun tulokkaaseen, mutta uskoin tilanteen tasoittuvan nopeasti.
Elli riisui Brisin loimen ja pujahti karsinasta pois. Ori oli tietysti levoton, haisteli jokaisen nurkan, huusi kovaäänisesti ja pörisi kiihtyneenä kun sai kiinnostuneita vastauksia. Hymyilytti, kun pienet Pampula- ja Siiri-ponitkin kiljuivat tohkeissaan. Ne taisivat olla kokoluokaltaan Brisille kuitenkin hieman turhan pieniä morsmaikkuja.
Vaihdoimme Ellin kanssa sädehtivän katseen, mutta emme ehtineet keskustella; ellemme pistäisi töpinäksi, iltaruoka olisi myöhässä. Se aiheuttaisi epäilemättä sekasortoa ja kauhua; muutamankin minuutin viive oli rutiineja ja ruokaa rakastaville hevosillemme noin maailmanloppu. Ja voi sitä innostuksen määrää, kun ruokien jakaminen viimein alkoi. Talli täyttyi niin tutuista äänistä; pehmeästä hörinästä, heinän kahinasta, karsinoissaan kuopivista ja potkivista hätähousuista, hoputtelevasta hirnunnasta. Tänään äänimaisemaan sekoittui jotain uutta, kun Brisin kimeä, korviavihlova kiljunta kaikui kaiken tavanomaisen melun ylitse. Suurin osa hevosista unohti oriin ja rauhoittui ruokansa ääreen, vain muutama malttoi hädin tuskin pureskella heiniään ja vastaili katkonaisesti uuden puoliverisen hörhöilyyn.
Bris seilasi hämmentyneenä karsinassaan, mutta väisti kohteliaasti kun heitin sapuskat sen eteen. Ori hiljentyi, otti muutaman heinäsuullisen, mutta oli edelleen valppaana. Katselin oria sydän läpättäen. Se oli uskomattoman hieno. Klippaus auttoi erottamaan lihasmassan, jota hevosella riitti, vaikka se oli vasta kuusivuotias.
”No, siinä se sitten on”, Elli totesi ilmestyessään vierelleni. ”Se on ihan mielettömän komee.” ”Joo... katotaan, ruvetaanko me tappelemaan siitä niin kuin jotkut teinitytöt hoitohevosista”, Elli virnisti. Niinpä niin, Bris ei ollut yksinomaan minun, vaan olimme hankkineet sen puoliksi Ellin kanssa. Niin minä en työllistyisi liikaa, ja toisaalta Elli saisi pitkästä aikaa kokea hevosenomistajan riemukasta elämää, kuitenkin ilman täydellistä hevoseen kahliutumista. Odotukset oriin suhteen olivat korkealla – tai ehkä odotimme enemmän itseltämme, sillä Bris oli jo nyt värisyttävän lupaava pakkaus.
Vain vaivoin irroittauduimme Brisin karsinalta ja jätimme oriin kotiutumaan rauhassa. Vielä muutama toimenpide ja talli oli yöpuulla. Vatsanpohjassani väreili, kun kävelin päärakennukselle hiljaisen, hidastempoisen lumisateen ympäröidessä minut. Seppeleen vuosi 2011 oli alkanut yllättävästi, ja minulla oli jännittävä tunne, että tämä oli vasta alun alkua.
|
|
|
Post by Josefiina on Jan 22, 2011 0:05:35 GMT 2
21.01.2011
Tumma hevonen tanssi allani. Se liikkui koostaan ja lihaksikkaasta rakenteestaan huolimatta höyhenenkevyesti, sulavasti kuin sirosäärinen balleriina, elegantisti kuin eliittitason urheilija. Maneesissa värjöttelevät, treeniä seuraamaan tulleet hoitajatytöt henkäisivät ihastuneesti, kun ori ohitti pienen katsomon lennokkain askelin, liidellen. Se näyttikin varmasti upealta, hengitys höyryten, jäntevä kaula kosteana. Ongelma oli vain siinä, ettemme me näyttäneet upealta. Minä ratsastin hyvin, Bris oli satumaisen hieno, mutta yhtälö ei toiminut; siitä puuttui yhteinen kipinä, jaettu palo.
Turhautumustani peitellen pidätin orini käyntiin ja väläytin hiukan kireän hymyn tallitytöille, jotka antoivat työskentelyllemme ansaitsemattomat aplodit. Bris pärskähti, heitteli päätään, sillä olisi riittänyt energiaa vielä toiseen samanmittaiseen jumppaan. Kun vain saisin hevosessa kytevän liekin kanavoitua samalle taajuudelle omani kanssa! En tiedä mitä olin odottanut – virheetöntä yhteistyötä ilman hikipisaran hiventä, suoranaista sielunkumppanuutta? Ennakko-odotukseni olivat olleet naiivit ja kohtuuttomat, mutta niistä huolimatta tähänastinen edistyksemme oli valtava pettymys. Tai no, edistystä ei käytännössä ollut. Tunsin itseni Brisin selässä naurettavaksi: muutamalla talutustunnilla käyneeksi aloittelijaksi, jolle oli ostettu kovatasoinen kilparatsu ensimmäiseksi omaksi poniksi. Kaikki ratsastajana keräämäni itsevarmuus ja -luottamus tuntui valuvan pois jokaisen ratsastuskerran jälkeen; tunsin olevani aina vain kömpelömpi ja osaamattomampi. Ja vihasin sitä. Minähän omistin ratsastuskoulun ja lauman eritasoisia ja -tyyppisiä hevosia; minun piti olla asiantunteva ammattilainen hevosbisneksessä. Ja sitten en saanut omaa hevostani toimimaan. Loppuverryttelyiden ajan olimme Brisin kanssa molemmat omissa mietteissämme. Ajatukseni olivat raskaita, kun mekaanisesti hoidin Brisin iltakuntoon. Sormeni toimivat itsestään, jokainen liike – solkien avaamiset ja sulkemiset, loimen oikominen, taputus kaulalle – oli tallentunut syvälle lihasmuistiin, kädet tekivät työtä vaikka pää oli jossain aivan muualla. Ahdisti. Enkö oikeasti ollut tarpeeksi taitava Brisille? Oliko himoittu hankinta ollut sittenkin väärä? Ori ei osoittanut minua kohtaan mitään mielenkiintoa, kun jäin katselemaan sitä karsinanovelle. Nuuhkaisi ehkä hajamielisesti ja siirtyi sitten nuokkumaan kauemmas. Ylhäisenä, etäisenä.
Onneksi oli Toivo, jonka luokse nytkin pujahdin mieli maassa. Suomenhevosruuna otti minut vastaan lämmöllä, tunki miltei syliin, nautti huomiosta. Rakas tähtipääni. Painoin poskeni Toivon kiharaa, karheaa harjaa vasten. Mitä olisinkaan tehnyt ilman sitä. Toivo ei ehkä ollut yhtä yllätyksellinen kuin Bris, eivätkä sen supisuomalaiset kintut tavoittaneet samanlaisia liikeratoja, mutta se oli ehdottomasti yksi elämäni hevosista.
Vedin kasvoilleni iloisen asiakaspalveluilmeen, kun moikkailin perjantai-iltaansa tallilla viettäviä tyttöjä, jotka vaikuttivat hyväntuulisilta ja rennoilta. Käytävillä kimpoileva, hiljainen puheensorina ja hihitys rauhoitti ja piristi. Seppeleen hoitajaporukka oli tiivis ja tunnelmallinen, ja juuri aloittaneetkin hoitajat oli otettu vastaan lämmöllä. Tallilaisten positiivinen energia toi valoa myös henkilökunnan päiviin, vaikka en ehkä tarpeeksi usein sitä tytöille kertonutkaan. Katsellessani Lailaa kasvot loistaen ohitseni taluttavaa Bambia ja suloiselle Siirille lepertelevää lutuista Maissia tunsin oloni ehkä hiukan paremmaksi. Taisin silti näyttää vähän apealta, sillä wear lyöttäytyi seuraani ja tokaisi ensi töikseen: ”Huono päivä?” Hymyilin väsyneesti. ”Ei, vaan huono ratsastaja.” ”No ohoh, mikäs myöhäisteiniangsti neiti tallinomistajaa tänään vaivaa?” wear virnisti kiusoittelevasti. ”Se just. Ostin hevosen, jonka vuoksi elän seuraavat viis vuotta näkkärillä ja kaurapuurolla, enkä osaakaan ratsastaa sitä”, minä murahdin. Wear näytti kummastuneelta, joten avauduin aiheesta hiukan yllättäen siinä, keskellä tallikäytävää, tammikuisena perjantai-iltana. Kerroin, miten Brisiltä odotettiin paljon, miten olimme Ellin kanssa innoissamme hevosesta, miten se oli kertakaikkisen mahtava eläin, liikkeet riittäisivät niin pitkälle kuin meillä olisi niitä mielenkiintoa viedä, miten siitä olisi juuri sille tasolle kuin meillä riittäisi tahdonvoimaa. Ja miten se oli kuitenkin niin hankala, nöyrä ja erinomaisesti koulutettu kyllä, mutta hankala, hevonen, jollaista en muistanut kohdanneeni aiemmin. En saanut otetta hevosesta, ratsastaminen tuntui kahden irrallisen olennon suhteellisen samanaikaiselta liikehdinnältä, ei merkkiäkään siitä sulavuudesta johon tiesin Brisin kykenevän. Bris oli hyvä, minäkin ehkä kelvollinen, mutta jokin ei natsannut, ei sitten millään, ja olin aivan neuvoton. Tiesin, että Bris voisi viedä minut ratsastajana aivan eri sfääreihin kuin esimerkiksi Toivo, mutta en saanut rakettia liikkeelle. Bris oli sähikäinen, joka livisti sormieni välistä. Wear kuunteli keskittyneenä, nyökkäili välillä, mutisi jotain, ja lopetettuani naurahti kevyesti. Miltei loukkaannuin, olin juuri purkanut painolastia sydämeltäni ja sain vastaukseksi huvittuneisuutta! ”Kiitos myötätunnosta”, tokaisin puoliksi tosissani. ”Eiku en mä sitä”, wear kiirehti vakuuttamaan. ”Musta toi on vaan tosi huvittavaa puhetta sulta.” ”Hm?” ”Josefiina, kuka täällä aina paasaa tuntiratsastajille, jotka valittaa Flooran kaistapäisyydestä tai Januksen kenkkuilusta tai Liinun hölmöilystä, että ei voi olettaa et kaikki on heti kuin Polluxin heppakirjasta, luottamukseen tarvitaan kliseisesti aikaa ja hikeä ja kyyneleitä ja mun henkilökohtainen suosikki, tietenkään se hevonen ei kulje kun sä et sitä kuljeta!” ”Mut tää on eri juttu”, yritin purnata, vaikka tytön sanoissa oli vinha perä. ”Höpö höpö. Musta sä suhtaudut Brisiin kuin johonkin koneeseen. Siis ei millään pahalla... mut vertaa vaikka tapaa, jolla sä työskentelit Hillan kanssa... etkä urputtanut ääneen, vaikka jonkinasteista edistystä näkyi ehkä vuoden päästä. Briskin on hevonen, se on ollut täällä vajaan kuukauden, et sä voi olettaa että se on heti joku ruusukehai.” ”Mut - ” ”Ja sitä paitsi”, wear jatkoi painokkaasti, ”milloin sä olet viimeksi ratsastanut tolla tavalla vierasta hevosta? Läpiratsastit uudet tuntsarit pari kertaa, siinä se, vai? Sä oot ehtinyt laiskistua, kun meet kaikki päivät Toivolla joka toimii puolikkaasta ajatuksesta. Tietenkään Bris ei oo valmis vielä, haloo nainen.” Wear näytti itsekin yllättyvän puhetulvastaan – ei hän enää niin ujo ollut kuin aikaisemmin, mutta harvoin mahdutti yhtä paljon sanoja pariin minuuttiin. Ja pakko myöntää: sanat kolahtivat. Mietin Hillaa, joka oli tullut minulle täytenä raakileena. Näin jälkeenpäin ajatellen ihmettelin omaa motivaatiotani; päivä toisensa jälkeen arkemme oli mustelmia, kiroilua ja sekoilua, ei tietoakaan minkäänlaisesta yhteisymmärryksestä. Mutta en ollut kertaakaan edes harkinnut luovuttavani, tai jos harkitsinkin, niin ehkä noin nanosekunnin verran. Hilla oli ollut minun hevoseni ja olin ollut valmis tekemään kaikkeni sen eteen. Mihin olin sen ajatuksen kadottanut? ”Wear, kiitos. Saat kakskymppiä hyvitystä tän kuun tallivuokrasta.” Hymyilin leveästi tytölle, joka purskahti nauruun. ”No problem, tuu avautumaan useamminkin, jos mä hyödyn siitä näin paljon!”
Ja niin seisoin jälleen Brisin karsinan ovella. Ori loi minuun pikaisen silmäyksen ja pärskähti; siinä kaikki huomio, jonka se oli valmis minulle antamaan. Mutta wearin sanat olivat ravistelleet minua. Ehkä pidin puoliveristä jonkinlaisena koneena, vaikka silläkin oli oma persoonansa ja tyylinsä. Ehkä tosiaan olin viime aikoina alittanut rimaa jatkuvasti, Toivon kanssa yhteistyömme oli jo mainiota. Ehkä todella tarvitsin haastetta, ja Bris toden totta oli sellainen. Ylpeyttäni oli kolhittu pahan kerran, mutta ehkä keräilisin sen hajanaiset rippeet ja lähtisin rinta rottingilla taistoon; vielä minä pääsisin oriista selville.
|
|
|
Post by Josefiina on Sept 10, 2011 14:56:21 GMT 2
10.9.2011
Syksy. Kesästä oli jäljellä enää lämmin henkäys, kaihoisa huokaus, joka levähti kasvoilleni raikkaan syystuulen mukana. Syys oli saapunut lempeän vaiheittain, päivät olivat viilentyneet huomaamatta ja puiden lehdet punastuneet hitaasti. Ja oikeastaan arkeen oli ihan hauska palata, talli oli taas täynnä punaposkisia alkeistuntilaisia, tehtävälleen omistautuneita hoitajia ja eksyneen näköisiä vanhempia. Viime päivinä tallilla oli käynyt erityinen kuhina: moni vanha naama oli jättänyt porukan, ja uutta verta etsittiin taas laajalla hoitajahaulla. Oli jotenkin sydäntälämmittävää nähdä hoitajahakuja rustailevien vilpitön innostus. Toivoin todella, että kaikille hevosille löytyisi sopiva puunaaja.
Näissä mietteissä talutin Toivoa tarhasta kohti tallia. Moikkasin samalla Humua taluttavaa Elisabethia ja Pampulaa perässään hinaavaa Loviisaa. Oli kaunis aikainen aamupäivä, kello lähenteli vasta puoli kymmentä. Tallipiha näytti lumoavalta lämpimässä, pehmeässä auringonvalossa. Syysaurinko oli erilainen kuin kesän helteillä; sen valo oli täydempää, lempeämpää. Ilmassa oli vielä häivähdys kesää; vielä toistaiseksi aurinko täytti hailakansinisen taivaan, ja siksi olin päättänyt käyttää aamupäiväni reippaaseen maastoreissuun. Iltapäiväksi kun oli jo luvattu sadekuuroja.
Tervehdin tallissa touhuilevia tyyppejä ja talutin Toivon käytävälle tallin uudelle puolelle. Ruuna oli oma tavallinen hömppä itsensä; hörähteli muille hevosille, keinui edestakaisin kuin lastenkehto eikä malttanut millään olla paikallaan. Aurinko oli kuitenkin ladannut energia- ja positiivisuusmittarini täyteen, enkä jaksanut ärsyyntyä ruunan venkoilusta, kunhan pidin varpaani turvassa Toivon tömistellessä sinne tänne lapiokavioillaan ja varoin joutumasta lintatuksi seinää vasten. Vaikka yhteiseloamme oli kestänyt jo pitkään, ei Toivon levoton luonne ollut tyyntynyt tilkkaakaan. Se oli hellyyttävä höyrytessään jatkuvasti johonkin suuntaan, eikä tallin tavanomainen lauantainen vilinä ainakaan auttanut rauhoittumaan.
- Valmiita? Punapäinen Elli kurkkasi lisäsiipeen juuri, kun olin saanut Toivon satulavyön kiristettyä; neiti kauppatieteen kandi oli tullut tuulettamaan päätään heinäntuoksuiseksi viikonlopuksi, ja oli taas perinteisen metsäreissun aika. - Joo. Tää tampio ei vaan meinaa pysyä paikallaan... fem minuter ja me ollaan ulkona. - Okei, mä vien Liinun jo!
Ja pian istuimme suomalaistemme selässä. Molemmat liinaharjat puhisivat intoa, eivätkä millään olisi malttaneet pysyä käynnissä. Vedin raikasta ulkoilmaa syvälle keuhkoihini ja upposin tuttuun satulaan, tuttuihin askeleisiin mukautuen, tutuista maisemista nauttien. Jotkut asiat eivät koskaan menettäneet loistoaan.
Jo kilometri ennen laukkasuoraa hevoset lämpenivät kuin hehkulamput – etupäässä Toivo, joka sitten tartutti kuumotuksen Liinuun. Hyvätapaisena otuksena ja kokeneena maastoveturina Toivo kunniotti ratsastajaansa, mutta jännittyi allani viulunkielen lailla, täynnä paisuvaa intoa ja iloa. Mennään jo! Mennään jo! Liinu höyrysi takana vähintään yhtä höperön innokkaana. Minua ja Elliä nauratti; hevosten pidätelty riemu tarttui meihinkin, ja virnistin punapäiselle ratsastajalle takanani. - Ton seuraavan oksan kohdalla. - Jep!
Niin annoin Toivolle luvan lähteä matkaan – ja sehän lähti. Haukoin henkeäni kun ruuna ponkaisi hurjaan, hillittömään laukkaan. Adrenaliini syöksähti korvista varpaisiin, eikä maailmassa ollut muuta kuin minä ja Toivo ja laukan kiihkeä rytmi. Nauroin ääneen; kuinka monta kertaa olin tämänkin pätkän nelistänyt milloin minkäkin ratsun selässä, mutta vieläkään, vieläkään taika ei rauennut. Spurtin jälkeen hevoset olivat hikisiä ja hengästyneitä, ja myös minun ja Ellin oli palauduttava hetki. Vaihdoimme Ellin kanssa leveät hymyt, sanoja ei tarvittu.
Eipä aikaakaan, kun ensimmäiset vesipisarat rapsahtelivat kypärälle. Leppeä tuulenvire oli yltynyt kovemmaksi viimaksi ja kuljettanut mukanaan raskaita, harmaita pilviä. Parempi laittaa kierroksia koneeseen; loppumatka sujui reippaassa ravissa, ja silti ehdimme kastua. Laukkapätkän hurmos valui rankkasateen mukana, ja sekä ratsut että ratsastajat olivat varsin tyytyväisiä päästessään sateensuojaan tallille.
Tallissa porisi iloinen puhe, kikatus ja kavioidenkopse. Kuuntelin puolella korvalla hälinää riisuessani varusteista nyt huomattavasti rauhallisempaa Toivoa. Heitin sen selkään fleeceloimen ja sain osakseni kuolaisen suukon. Hassu heppa. Kahmaisin tähdellä koristetun pään syliini, ja hevonen puhalteli tyytyväisenä. Kaikesta hössötyksestä huolimatta Toivo oli maailman kultaisin otus, ainakin nyt, kun sen äärimmilleen ladattua akkua oli sopivasti verotettu. Halihetken jälkeen jätin ruunan latailemaan pattereitaan – tiesin, että iltapäivästä se olisi taas oma höyryävä itsensä. Kuivausta vaadin minäkin, mutta fleeceloimen sijaan loikin päärakennukseen vaihtamaan vaatteet. Vielä olisi edessä työntäyteinen päivä – Bris ravaili tarhassaan levottomana ja Artsilassakin pitäisi ehkä ehtiä pyörähtämään. Illaksi aioimme Ellin kanssa kaivautua sohvannurkkaan tuijottamaan hömppäleffoja ja syömään levyllisittäin suklaata. Se voimanlähteenä mielessäni lähdin metsästämään piirtopäistä orhia tarhasta.
|
|
|
Post by Josefiina on Sept 26, 2011 8:03:29 GMT 2
Eiliselle siis :)
25.9.2011
Kaunis, lihaksikas puoliveriori pärskähteli levottomasti ja heitteli päätään ravatessaan väliverryttelynä kaviouralla pitkin, ilmavin askelin. Istuin vastaostetussa estesatulassa otsa hiestä kiillellen. Vaikka Bris lähenteli täydellistä hevosta, oli silläkin omat vajavaisuutensa. Yksi niistä oli se, ettei orista kerta kaikkiaan ollut esteratsuksi. Ei sitten millään.
Irtonaiset ja isot liikkeet puoliverisellä kyllä oli. Sen sain huomata nytkin, kun pyöritin Brisiä pääty-ympyrällä yrittäen saada siitä irti pitkää, vauhdikasta estelaukkaa, istuen itse kevyessä istunnassa. Toivotonta. Ori haki pehmeää ja tasaista rytmiä, kaunista muotoa ja pehmeää yhteistyötä. Se oli tietysti fantastinen piirre, mutta nyt olisin kaivannut räjähdysherkkyyttä, sekunnissa syttymistä. Bris ei aivan ymmärtänyt, mitä siltä pyysin. Toisin kuin useimmat tuntemani hevoset, se ei erityisesti innostunut esteistä, vaan tuntui hyppäävän lähinnä velvollisuudentunnosta. Siksi hyppäsin sillä mahdollisimman harvoin, mutta toisinaan kuitenkin, vaihtelun ja monipuolisuuden vuoksi. Huoahtaen luovutin ja annoin hikisen hevosen levätä hetken vapaassa käynnissä. Pyöräytin silmiäni Fiialle, joka istui katsomossa nenä punaisena ja kamera käsissään. ”Se on kyllä upea”, punapäinen luottotallityttö huoahti. ”Mutta onneton esteillä”, minä hymähdin rapsutellen tummanruunikon kosteaa kaulaa. ”Kulkeehan se kuin ajatus, mut lähinnä tanssii esteiden välit ja sit hyppää melkein paikaltaan.” ”No ethän sä ole sitä estehevoseksi ostanutkaan... ja kaikella rakkaudella, kouluratsastus taitaa sopia paremmin myös sulle.” Naurahdin, sillä Fiia oli enemmän kuin oikeassa. Vaikka olin valmentautunut myös esteillä, oli taidoissani parantamisen varaa. Tietenkin osasin hypätä, vieläpä varsin mallikkaasti, mutta en kyennyt samaan intuitiiviseen työskentelyyn kuin kouluratsastuksessa. Siinä olimme säntillisen treenaamisen ja vaikeiden vaiheiden kautta löytäneet Brisin kanssa lähes maagisen yhteyden. Tai noh, ehkä ”maaginen yhteys” oli liioiteltu ilmaus, mutta olimme kuitenkin aivan eri sfääreissä kuin alkuvuonna aivan Brisin tultua, kun olin ratsastanut sitä hapuilevasti ja orikin oli ollut kankea verrattuna nykyiseen olemukseensa.
Terästäydyin Brisin satulassa, nostin laukan lähinnä ajatuksen voimalla ja ohjasin sen uudelleen kohti Fiian kanssa pystyttämäämme rataa. Ori lähti liikkeelle hiukan vastahakoisesti, mutta minun tarvitsi vain maiskauttaa ja se skarppasi. Keskityin tiiviisti pitämään Brisin liikkeessä. Se oli hieman hämmentynyt, eikä ymmärtänyt, miksi siltä nyt vaadittiin ensisijaisesti vauhtia, kun yleensä tärkeintä oli muoto. Nöyränä Bris kuitenkin totteli. Suoritus ei ollut virheetön: Ori hapuili ponnistuspaikkojen löytämisessä ja laukan tahti rikkoutui muutaman kerran, mutta oli kuitenkin yrittänyt. Annoin sen hengähtää hetken ja ratsastin radan läpi vielä kerran. Tällä kertaa pidin määrätietoisesti liikkeen eloisana, ja vaikka lähestymisissä olikin korjattavaa, oli viimeinen suoritus ehdottomasti paras. Niinpä taputin oriin kaulaa, annoin sille ohjaa ja pyyhkäisin hikeä otsaltani. Tämä riittäisi tältä päivältä. Loppuverryttelin Brisin kaikessa rauhassa Fiian hiippaillessa talliin. Miten nautinkaan tumman puoliverisen pitkistä, rennoista askelista. Miten onnekas olinkaan, kun se oli minun. Ja Ellin, tietysti.
Tallissa oli vilkasta. Hoitajahakujen tulokset oli julkaistu, ja käytävällä näkyi pettyneitä kasvoja, mutta myös leveitä hymyjä ja ilahtuneita ilmeitä. Vaikka hoitajahakurumba oli aina myös hauskaa ja jännittävää, olin iloinen että se oli ohi, ja tallin arki saattoi tasoittua hiljalleen. Talutin Brisin karsinaan – olin vaihtanut sen tallin yksityissiipeen, siellä se viihtyi huomattavasti paremmin – ja riisuin väsyneen hevosen varusteista. Heitin sen selkään fleeceloimen ja jäin hetkeksi rapsuttelemaan oria. Se ei tapansa mukaan erityistä hellyyttä tai kiintymystä osoittanut, tuuppaisi vain turvallaan ja rouskutteli heiniään. Brisin olemuksessa oli jotain majesteetillista, se ei alentunut pehmoiluun vaan säilytti tietyn arvokkaan etäisyyden.
Satulahuoneessa törmäsin Anneen, joka näytti syventyneen keskusteluun innostuneelta näyttävän nuoren tytön kanssa. Myntin uusi hoitaja, oletin. Odotin oveen nojaillen, kunnes vuoropuhelu oli loppu, ja menin sitten Annen juttusille. ”Noh, miltä vaikuttaa? Myntin uusi hoitaja?” ”Hyvältä. Huh, ihana saada apulainen sen ja Topin kanssa...” ”Uskon. Ihanaa ylipäätään, että saatiin hoitajakaartiin täydennystä. Ja kivaa saada Myntti tunneille... siitä tulee varmasti monen suosikki.” Keskustely keskeytyi, kun satulahuoneeseen pelmahti lauma hoitajia. Tervehdimme tyttöjä Annen kanssa iloisesti ja jatkoimme sitten dialogiamme. ”Tuntihevosia pitäis varmaan hankkia lisää muutenkin”, totesin, ”tuntuu, että osa vanhoista tekijöistä kaipais vähän kevennystä lukujärjestykseensä.” Anne kurtisti kulmiaan. ”Ehdottomasti... ootko miettinyt yhtään, millasia elikoita?” Pudistin päätäni. ”Ei oo ollut aikaa. Pitää laittaa asiaa vireille.” Uusien hevosten hankkiminen oli aina oma prosessinsa. Seppeleen, kuten minkä tahansa tasokkaan ratsastuskoulun, tuntihevosille kun oli omat kriteerinsä. Vaikka mukaan mahtui esimerkiksi Januksen ja Elmon kaltaisia vallattomampiakin tapauksia, vaadittiin ratsuilta paljon. Niiden täytyi sopia asiakaskäyttöön, mutta myös kestää ratsastuskoulun vilkasta, äänekästä elämää. ”Jep. Kerro, jos voin olla avuksi.” Aistin Annen äänessä sympatiaa. Hän tiesi kyllä, millainen sirkus tuntsareiden etsintä oli.
Koska Toivolla oli vapaapäivä, sain nauttia hetkellisestä – ja harvinaisesta – sunnuntaisesta toimettomuudesta. En tosin kauaa ehtinyt seistä tumput suorina, kun minut piiritti lauma uusia hoitajatyttöjä kysymyksineen: Mitä kuolaimia Epulla käytettiin? Saiko jo osallistua Annen järjestämälle hoitajien maastolle? Saiko hoitsulla käyttää omia harjoja? Hymy kutitti suupieliäni, uudet hoitajat toisivat tallielämään varmasti lisäväriä.
|
|