Huijarin hoitokirja

[Akku]

Käytiin noin tunnin maastolenkillä, palatessa oli jo pimeää. Onneksi oli heijastimia matkassa!

[Akku]

hyvää joulua!♥

[Akku]

äärgh, oma kone jumis, eikä tähän pöytäkoneeseen saa ladata mtn, joten tyytykää tähän


kun tasan vuosi sitten aloitin Huijarin kanssa...


... olimme molemmat pieniä...


... vartuimme yhdessä...

Oomme taas kuin kaksi lasta
Jotka aikoinaan
Puolivahingossa lähti
Samaa tietä kulkemaan




... olemme kokeneet monet hauskat jutut yhdessä...


... onnistumiset ja epäonnistumiset...



Kuinka onkaan kaksi lasta
Matkan myötä muuttuneet
Se ihme on kai vasta
Oomme tänne selvinneet ♥

KIITOS KAIKKI, etenkin Anne joka on tehnyt ison työn kaikkien upeiden spessujen kanssa, ja pyörittäessään tätä tallia, sekä Inkeri joka on ollut ihanaa seuraa jo ennen kun Huijarin hoitamisen sain aloittaa. ♥

[Cecilia]

13.2 Talvi yllättää

Iltapäivä alkoi vaihtua jo illaksi, kun astelin pimenevässä maisemassa koivukujaa kohti kotoisan oloista tallia. Vihdoin olin saamassa elämääni taas jotain sisältöä, näin pitkän tauon jälkeen olin päätynyt aloittamaan hoitajana Seppeleessä. Paikka oli mulle täysin uusi, eikä ollut oikeastaan mitään hajua juurikaan millainen hoitohevonen mua odotti, paitsi tietty olin mä sitä kuvista vähän nähnyt. Huijari. Maistelin nimeä suussani. Eipä kuulostanut yhtään pöllömmältä ainakaan tässä kohtaa. Askeleeni veivät mua reippaan kirpsakassa talvisäässä kohti tallin ovea. Siinä kohtaa pysähdyin väkisin miettimään, mitä olin tekemässä. Äidin kuolemasta oli vasta muutama, ja tolloin olin hylännyt ratsastuksen täysin. Pikkuhiljaa olin palaillut lopulta ratsaille. Kuitenkin, veri veti väkisin talleille joten lopettaminen lopullisesti ei tullut kysymykseenkään. Astuessani sisään tunsin tutun tuulahduksen lämmintä ilmaa, jollaista ei tuntenut missään muualla. Oikeasti. Tallin tunnelma oli jotain ainutlaatuista. Vastaan tuli heti pulputtava puheensorina jonka takana oli lauma pieniä tyttöjä, todennäköisesti alkeistuntilaisia. Pysähdyin erityisen upeanvärisen, kullanhohtoisen hevosen karsinan luo. Vautsi tuota väriä ja kiiltävää karvapeitettä ! Ystävällisen oloinen hevonen hörähti, ja puhalsi ilmaa kämmenelleni.
- Tarvitsetko apua? kuului ääni karsinasta.
- Oi, ei, tuota, öö, mä....okei, oikeasti tulin katsomaan ja tutustumaan mun uuteen hoitohevoseen.
- Aa, mikäs se näistä nyt sitten on ?
- Ööh sen nimi oli kuulemma Huijari.
- Okei, no mä voin tulla etsimään sun kanssa Annen niin se voi tulla tutustuttamaan sut siihen, se kun on nykyään Ellin yksityinen niin se asuu tuolla toisella puolella ja kaikkea muuta vastaavaa.
- Aa, okei, hei kiitti ihan tuhottomasti!
- Ei mitään. Ai niin, sano vaan Linnea, tuota Senttiä mä täällä hoitelen, brunetti totesi ja nappasi hiuksensa ponnarille.
- Mä olen Cecilia, sano Cessi vaan, vastasin ja niin lähdimme pidemmälle talliin.

Kuljimme lyhyen matkan, joka päättyi ruskealle ovelle. Linnea koputti oveen ja avasi sen enempää kyselemättä. Sisällä toimistossa istui ruskeatukkainen nainen kahvikuppi kädessä, syventyneenä tietokoneeseen.
- Anne, täällä olis yksi uusi hoitaja joka ettii hoitsuaan.
- Aa, Cecilia, olettaisin ?
- Juu moi vaan, mä sitä Huijaria tulin katsomaan.
- Joo mennään, mä voin hyvin näyttää sen koska Elli ei nyt ole paikalla. Nainen ryhdistäytyi, nousi seisomaan ja lähti johdattamaan minua toimistosta katsottuna oikealle. Pitkään ei tarvinnut mennä, kun pysähdyttiin. Oikealla puolella oli ovi, jossa luki "Seppeleen Huijari." Oi, kuinka lumoavan kaunis se olikaan! Vaikka olin nykyään pitkälti vannoutunut puoliveristen ihailija, kyllä ne suokitkin osasivat olla upeita. Tummanrautias ori puhahteli minulle epäileväisenä karsinassa, ja ryhdikkäänä se näytti oikeasti aika isolta.
- Ei sillä kyllä todellisuudessa ole säkää kuin tasan 160cm, mutta se nyt sai päähänsä että pitää puhista uudelle ihmiselle ja näyttää siksi noin isolta, Anne vastasi kuin lukien ajatukseni. Varovasti siirryin ovelle, ja avasin lukon hiljaa. Odottaen siirryin karsinan puolelle, ja toivoin että ori ei ainakaan mulle rupeisi mitään yrittää tekemään. Ja vielä mitä - ei mitään mitä odotin. Siellä se seisoi, puhalsi vähän ilmaa kämmenelleni. Tämän jälkeen uskaltauduin varovaisin mielin jo silittämään oria, ja se haisteli takkiani, joka tietysti tuoksui muilta hevosilta. Huijarilla oli silmissään tietyllä lailla hyvin ystävällinen ilme, mutta samalla sillä oli tietty velmu pilke silmäkulmassa. Lopulta uskaltauduin pujottamaan päitset niskan takaa varovasti, ja koska käytävällä oli rauhallista, päätin hoitaa hevosen sillä kertaa siinä. Käänsin sen ympäri, ja kiinnitin kaikessa rauhassa ketjuihin. Huijari seisoi hievahtamatta paikoillaan koko ajan, ja asenteesta päätellen se vain tykkäsi kun joku paijasi ja lässytti.

Siinä sitten kaikessa rauhassa, pitkin ja pehmein vedoin harjailin oria ja sen rusehtavaa karvaa. Tunsin, kuinka sillä oli älyttömän timmit lihakset ympäri kroppaa, joka oli selvästi harjoittelun tulosta vaikka nuori hevonen olikin vasta kyseessä. Ei se Anne tätä turhaan ollut kehunut että tästä tulisi hyvä kenttähevonen. Pikkuhiljaa myös tummanraudikko alkoi rentoutua, ja ymmärsin sen selvästi tykkäävän kumisualla pyörittelystä. Siinä kohtaa lähti karvaa sellainen tuppo, että mua ihan oikeasti yskitti. Lopulta olimme myös siinä tilanteessa, että ori lähinnä nuokkui käytävällä ketjuja vasten, se selvästi nautti ja sitä väsytti. Taskustani löytyi aivan sattumalta yksi pieni pätkä porkkanaa, joka päätyi Huijarin suuhun sen napattua sen kädestäni ennen kuin ehdin kissaa sanoa...nopeaa toimintaa jätkä!

Loppujen lopuksi talutin Huijarin omaan karsinaansa ja nappasin siltä päitset pois. Ori kävi samantien makuulle, ollessaan ilmeisen väsynyt. Itse ripustin päitset oveen, ja tarkistin vielä kertaalleen lukituksen. Sitten lähdin kävelemään takaisin kohti niinkutsuttua tuntihevospuolta. Matkalla sain idean, ja pistäydyin pikaisesti toimistossa vielä Annen juttusilla.
- No, tekikös Huijari vaikutuksen ?
- Kyllä, en voi kiistää, on se älyttömän kivan oloinen otus ja hirveän viisas ja nätisti käyttäytyvä oriiksi.
- Hyvä, toivottavasti teillä alkaa sujua koska se selvästi tarvitsee ihmisen joka tykkää siitä ja ymmärtää sitä hevosena.
- Eiköhän me varsinkin kun tullaan tutummiksi niin syvennytä suhteessa. Sitä mun piti kysyä, että onkos täällä jossain säilytyskaappeja hoitajien tavaroille?
- Joo on. Haluaisit varmaan avaimen kaappiisi? Niitä on vapaana vielä muutama, avain löytyy aina kaapin päältä. Kaapit sijaitsevat yläkerran oleskelutiloissa.
- Okei, kiitoksia, mä taidan viedä tavarat kun tulen huomenna niin sitten vasta. No, kiitos ja hei, näemme huomenna jälleen uuden päivän myötä!
- Moikka, ja ole varovainen pihalla! Siellä on aivan törkeän liukasta.

Annen varoituksen sanat eivät olleet yhtään turhia. Kun sain oven kiinni meinasin lentää selälleni. Piha oli aivan peilijäässä, ja siihen oli satanut lunta päälle. Siis maailman vaarallisin yhdistelmä. Varovasti lähdin kuitenkin Converset jalassa luistelemaan kohti koivukujaa, ja toivoin siinä kohtaa että pääsisin tien loppuun saakka hengissä, sillä isäni tulisi hakemaan minut aivan piakkoin tuolla uudehkolla Mersun maasturillaan. Kirpeässä talvi-illassa ei hirveästi huvittanut odotella, minä kun niin hallitsin pukeutumisen näillä keleillä... -18C, ja palelin kuin viimeistä päivää vaikka minulla oli villasukat mutta ei mitään lökäreiden alla. Tunsin kuinka tuuli oikein pureutui nahkaani, ja toivoin vain pääseväni isän lämpimän auton penkille pian. Vihdoin pimeässä näkyivät ensin kauko-, ja sitten lähivalot, jonka jälkeen auto pysähtyi vastakkaiselle bussipysäkille. Kipitin autoon reippaasti, ja yritin olla liukastumatta. Tunsin, että olin saanut elämääni jotain uutta, mielenkiintoista ja iloista. Ehkä Huijari olisi jokin kauan kaipaamani "se", joka täyttäisi tähän saakka sydämessäni olleen tyhjän aukon.

Cecilia&Huijari 1HM

[Cecilia]

6.3 Kevät tuli ja vauhdilla

Huh! Tiukille meni, mutta ehdin kuin ehdinkin 16.05 lähteneeseen bussiin. Sade rummutti ikkunaa kun kaivoin kuulokkeet esiin, ja rupesin selaamaan musiikkilista...Hah, olisi varmaan päivitystä vailla! No, painoin kuitenkin kappaleen soimaan joka vei minut täysin ajatuksiini, enkä kiinnittänyt enää ulkona riehuvaan vesisateeseen mitään huomiota.

Kiss while your lips are still red
While he`s still silent
Rest while bosom is still untouched, unveiled
Hold another hand while the hand`s still without a tool
Drown into eyes while they`re still blind
Love while the night still hides the withering dawn


Oi, vaikka en muuten yleensä näin melankolista musiikkia kuunnellut niin tällä hetkellä se iski. Olin saanut tiedon että minulle hyvin rakas isän puolen mummoni oli saanut sairaskohtauksen, ja makasi sairaalassa taistelemassa hengestään. Kyynel tipahti silmäkulmasta väkisin ajatellessanikin sitä, ja lopulta niitä valui solkenaan poskillani. En voinut sille mitään, vaikka tiesin että häntä hoidettiin parhaalla mahdollisella tavalla, pahin mahdollinen käväisi mielessä. Ei, ei, ei! huusin itselleni.

Lopulta keräsin itseni, ja katselin vain koko matkan ohimeneviä puita. Ajoimme pitkin asfalttitietä...hetkonen! Seuraava pysäkki olisi Seppele. Onneksi olin edes jotenkin hereillä, koska muuten tiesin että olisin mennyt ohi jo. Painoin samantien STOP-nappia, ja tutussa risteyksessä kiitin kuskia ja lähdin tallomaan hiekkatietä pitkin vesisateessa kohti kauempana häämöttävää tallia. Vesi oikein litisi kengissäni, ja tämän jälkeen tiesin miksi en laittaisi tennareita enää mihinkään vaikka olisi luvattu vain vähäistä vesisadetta. Tyhmästä päästä kärsi kieltämättä koko ruumis!

Tallin piha oli aivan odotetunlaisessa kunnossa, pelkkää mutavelliä koko alue. "Slurts" kuului vain kengistäni koko ajan mitä lähemmäs tallia pääsin. Ovella vastaan tuli tuttu, lämmin tuoksu. Tätä olin kaivannut talleilta poissaollessani. Kerran heppatyttö, aina heppatyttö, vai miten se nyt menikään...?

Sisällä oli yllättävän hiljaista. No, junnujen alkeistunti näyttikin olevan maneesissa, mutta ei kauaa. Sieltä tulisi kohta porukkaa jonka jälkeen tallissa ei takuulla olisi hiljaista. Seuraavaan ryhmään ei ollut menossa kuin muutama hassu ratsukko, ja he näyttivät pärjäävän aivan hyvin itsekseen, joten häivyinkin etsimään kaappitiloja itselleni yläkerrasta, josta olin kyllä kaapin varannut. Oven takaa ei kuulunut hiiskaustakaan, ja ihme kyllä itse huone oli myös aivan hiljaa. Oma kaappini oli juuri se minkä muistinkin, kulmassa. Avattuani sen asettelin hyllylle kypärän ja saappaat, muut tavarat saisin tuoda ajan myötä. Nappasin laukustani vielä coca-colan, ja suunnistin yksärien puolelle.

Voi, suloista, suomiori oli makuulla kun hipsin sen karsinalle. Vihelsin terävästi, ja korvat kääntyivät minua kohti terhakasti kuuntelemisen merkiksi.
- Huijari, mitä jätkä, huvittaisko sua millään nousta ylös...? kyselin, ja reippaasti ori nousikin ylös pudisteltuaan enimmät purut pois. Ystävällisesti se puhahti kerran ennen kuin uskaltautui lähemmäs. Tunsin lämpimän puhalluksen kämmenelläni, jonka jälkeen sokeripalat katosivat siitä nopeammin kuin olisin kuvitellutkaan. Ahne poika näköjään kyseessä! Varovasti pujotin päitset korvien takaa, ja suljin karsinan oven niin että saisin sen kuitenkin itse auki tarvittaessa. Pitkin, rauhallisin vedoin aloin harjata orin pehmeää, klipattua karvaa. Tunsin, kuinka se pikkuhiljaa veto vedolta rentoutui, ja laski päätään aina alemmas ja alemmas. Lopulta se sulki silmänsä, ja venytti kaulaansa ihan miten pitkälle vaan. Hah, olipa söpöä!

Hellittelytuokion lopuksi venyteltiin vielä vähän, porkkanajumppa rules! Namien avulla Huijarin sai selvästi lahjottua mukaan aivan mihin vaan. Yhtäkkiä huomasin, että kello oli aivan liian paljon, 19.30. Toivottavasti kerkeisin vielä bussiin! Reippaasti yläkertaan, laukku mukaan, ja ei muuta kuin ulos kylmään, tihkuvaan räntäsateeseen. Lopultakin, aivan litimärkänä, pääsin pysäkille. 19.43. Huh, juuri eikä melkein! Kerkesin istahtaa kuivalle penkille kun näin jo bussin valot, joten ei tarvinnut todellakaan odottaa kauaa. Tyytyväisenä astuin sisään autoon ja pääsin vihdoin lämpimään!

Cecilia+Huijari 2HM