Tollon hoitopäiväkirja

[Jesse]

Selvästi huonopäivä

Tollonkuvatus katseli tarhassa saapumistani. Aiettakaan se ei tehnyt, että olisi lähtenyt minua vastaan. Ori vilkaisi hetken parkkipaikalle päin, kun kuuli sieltä ääniä, mutta kääntyi sitten pian taas seuraamaan lähenemistäni. Vihelsin orille ja se nosti korvansa täysin pystyyn.
"Tule ukko, tallusta tänne päin nyt!" huikkasin hevoselle. Tällä kertaa olin ollut viisas. Mukanani oli kaurasanko, jota ravistelin portilla. Tollo tuijotti minua edelleen hievahtamatta, se kuunteli tarkasti.
"Tule syömään, tässä on kauraa, namnam.." maanittelin, mutta mitään ei tapahtunut. Ei siis auttanut, kun lähteä rämpimään mutaiseen tarhaan.

Ravistelin kävelessäni ämpäriä. Pääsin noin kahden metrin päähän hevosesta, kun se päättikin sitten lähteä vastaan. Tosin, ei kiltisti kävellen, vaan vetäen pierupukkihepulit ja pyyhältäen ohitseni lätäkön kautta niin, että mutavesi kasteli housut ja paidan kokonaan.
"Joo, tosi kypsää.." mutisin laahustaessani portille päin hakemaan hevosta. Tollopa ei ollut vielä lopettanut leikkiään, vaan kun olin taas orin lähellä, niin se ampaisi karkuun.
"Ole sitten ulkona, kun ei kelpaa tulla sisälle." puhisin itsekseni ja lähdin takaisin talliin.

Pääsin tallin ovelle, kun vastaan tupsahti Odelie, joka katsahti minut päästä varpaisiin ja naisen huulille nousi leveä hymy.
"Saako olla edes vähän vahingoniloinen?" nainen kysyi ja pidätteli naurua. Vilkaisin Odelieta murhaavasti ja pudistin päätäni.
"Eikö sun pitäny hakea hevonen sisälle?"
"Hakisinhan minä, jos se idiootti antais kiinni tarhasta.."
"Saanko mä auttaa? Joskus kato naisellinen viehätysvoima auttaa.. oli tilanne mikä hyvänsä." nainen hymyili. En jaksanut aloittaa uutta tappelua Tollon kanssa, joten tökkäsin riimunnarun Odelien käsiin ja mutisin jotain vaatteiden vaihtamisesta lähtiessäni yläkertaa kohti.

Yläkertaan päästyäni kaivoin kaappiani, mutta en löytänyt sieltä yhden yhteä vaatekappaletta. Tai no, vastaan tuli yksi paita, mutta epäilin sen jostain syystä olleen Salman omistama, sillä yksi: viininpunainen pitsihihainen kuvatus ei sopinut minun ulkonäkööni ja kaksi: se oli ainakin 3 kokoa liian pieni ja olisin näyttänyt naurettavalle napatanssijalle paita päälläni. Tuskastuksissani ajattelin jo kotiin ajamista vaatteiden vaihdon takia, mutta muistin satulahuoneen kuivauskaapin. Kiiruhdin siis alakertaan ja kuulin Odelien huhuilevan minua.
"Jesse! Tollo on karsinassa, otanko päitset pois?"
"Joo ota vaan, voitko ottaa loimenkin?" huikkasi takaisin.
"Palvelijaksko tässä pitää rueta.." kuulin Odelien sanovan ääneen, mutta seuraavaksi kuulin loimen kahinan ja jatkoin matkaani satulahuoneeseen. Heitin takin pois ja kiskoin paidan pois päältäni ja tungin molemmat satulahuopien sekaan kuivauskaappiin ja laitoin kaapin päälle. Olin juuri vääntänyt kaapin nappuloista kaapin puhaltamaan 15 minuuttia, kun Odelie ja hänen takanaan Kasperi kävelivät sisään satulahuoneeseen.
Odelie ilme oli kysyvä ja Kasperin ilmettä en osannut tulkita. Toivottavasti tallipojan mietteet olisivat edes hitusen ihailevia eivätkä vastenmielisiä.
"Liityttekö seuraan? Beachparty satulahuoneessa? Unohdin vaan shortsit kotiin.. mutta jos saa olla boksereilla niin.."
"Pidä vaan housut jalassa keikari." Odelie naurahti. Vilkaisin Kasperiin, joka ei oikein saanut sanaakaan suustaan, Odeliekin huomasi sen.
"Hahaa, relaa Kassu. Tollo kasteli Jessen vaatteet ja se yrittää nyt ilmeisesti saada niitä kuiviksi."
"Ai." punahiuksinen nuorukainen tokaisi ja vilkaisi minua.
"No oishan mulla varmaan jotain mitä sä voit laittaa päälles? Ollaan melkeen saman kokosia." poika totesi.
"Ai ois? No jos ainakin jotkut housut saan lainaan..?"
"Joo mä käyn kattoo. Saatsä kyl paidankin, niin ei tarvi olla likkalauman pällisteltävänä." Kasperi naurahti.
Odelie hymähti. "Musta tuntuu, et Jesse ois vaan mielissään moisesta."
"Mä olen varattu mies, jos muistat." huomautin Odelielle, joka ei ottanut sanojani tosissaan.
"Liekkö tuo ennenkään on sua estänyt." nainen huomautti vielä ja lähti sitten hoitamaan ratsuaan. Kasperi oli jo hävinnyt hakemaan minulle kuivia vaatteita, joten jäin odottelemaan satulahuoneeseen.

Kun vihdoin sain kuivaa päälleni, niin jouduin piilottamaan farkunlahkeet saappaiden sisälle, sillä ne olivat liian lyhyet. Sain myös lämpimän neulepaidan lainaan. Tyylillisesti en tiennyt, miten se minulle sopi, mutta en jaksanut odottaa omien vaatteideni kuivumista.
Pääsin siis vihdoin laittamaan Tolloa kuntoon. Harjasin orin nopsasti ja heitin sille satulan selkään ja pintelöin kaikki jalat. Hain oman kypäräni ja Tollon suitset. Kun ori oli valmis, talutin sen maneesiin ja kipusin kyytiin. Tunnit alkaisivat muutaman tunnin päästä, joten mikään kiire minulla ei ollut ratsastaa.
Aloitin siis hyvillä alkuverryttelyillä, lisäisin verryttelyn jälkeen vähän vaikeampia tehtäviä ja lopuksi hyvät ravit ja loppukäynnit. Tollo oli vaikea. Koko ratsastuksen ajan. Milloin se poikitti ja kulki sivuttain pitkää sivua pitkin ja milloin se taas vaihteli laukkoja kesken oikeaan kierrokseen mentävän pääty-ympyrän. Menetin hermoni muutaman kerran ja kun sain onnistuneen pätkän siistiä ravia, niin päätin lopettaa hyvään kohtaan.
Kävelin maneesissa pitkin ohjin, kun ulkoa kuului rämähdys ja Tollo teki valtavan loikan maneesin keskustaa päin. Horjahdin, mutta pysyin kyydissä. Ärähdin orille temppuilusta ja siitäkös Tollo taas sai kilarit. Se pomppasi korkealle ilmaan ja potkaisi takajalallaan mahan alle. Orin kavio osui kantapäähäni ja kipu iski oikein piikkinä.
"Ai hitto hevonen!" manasin ja laskeuduin alas satulasta. Jalka kesti kävellä, mutta kävely oli aluksi linkkaamista. Hetken jälkeen painoa pystyi varaamaan melkein normaalisti.

Talutin orin talliin ja otin siltä vain nopeasti kaikki varusteet pois. Raahasin kaikki tavarat kerralla satulahuoneeseen ja tuuppasin oven auki. Satulahuoneessa oli porukkaa, jakkaroilla tasapainottelivat Britta ja Fiia, ja pitkällä penkillä istuskelivat Tuulia, Nuutti ja Salma. Salma oli kumartuneena Nuuttia kohti ja kaksikko luki jotain pojan sylissä olevasta lehdestä. Kuulin Salma kauniin naurun, kun astuin sisään satulahuoneeseen. Kaikki kääntivät katsomaan ja moikkasivat, nyökkäsin vastaukseksi ja menin laittamaan Tollon tavarat paikoilleen.
"Tuu istuu meidän kans tänne?! Hei mitkä ihmeen vaatteet noi on?" Salma kysyi, kun olin lähdössä takaisin tallin puolelle.
"Emmä kehtaa tulla teitä häirihtemään, pitää joutaa kotiin.." mutisin vastaukseksi, nappasin kuivauskaapista kuivuneet vaatteeni ja poistuin satulahuoneesta.
Kävin vaihtamassa vaatteet ja jätin Kasperin vaatteet toimistoon lapun kera.
Kävin vielä Tollon karsinassa ja näytin sille mustuvaa kantapäätäni.
"Ei oo mun päivä tänään.." huokaisin ja jostain syystä ori huokaisi samaan aikaan. Ehkä silläkin oli huolia? Millaisia huolia hevosella saattoi olla? Rakkaushuolia kenties?

[Jesse]

Banketin ylöshypyllä huomattiin liukastumisen myötä, että takasissa oli enää yksi hokki jäljellä. Hieman kostean banketin kanssa liukastelusta tulikin extreme-ratsastusta, mutta ratsastaja pysyi selässä ja Tollo pysyssä.
Ori oli tämänkin jälkeen ihan yhtä reikäpää, kuin tapahtumaa ennen.

[Anne]

Ketynmetsästys-löööv!

Spessu Jesselle ja Salmalle!

[Jesse]

17.10.2014 - Kieputusestetunti

Voi kuolema, mitä kieputusta Pirre oli meille järjestänyt. Katsoin hoomoilasena keskihalkaisijalle sijoitettuja esteitä. Tytöt naureskelivat ilmeelleni. Pieni maneesi ja iso, villihevonen olivat hemmetin huono yhdistelmä. Helppohan se on pienellä ponilla tehdä käännöksiä, kun vauhtiakaan ei välttämättä ole niin paljoa, kuin isolla köntyksellä.

Kipusin Tollon satulaan, kun ori tepasteli paikallaan maneesin seinän vierellä. Se vaikutti jo heti alkuun hermostuneelta, eikä varmasti tyyntyisi ennen kuin väsyisi kunnolla. Annoin Tollon kävellä tovin ja otin sitten ohjat tiukemmalle ja nostin laukan.

En voinut päästää Tolloa niin pitkäksi, kuin Pirre olisi halunnut. Se olisi mennyt seinästä läpi, kun vauhtia olisi kertynyt liikaa. Sen sijaan menin hieman kootumpaa laukkaa, niin että sain Tollon takaosan päälle. Pitkillä sivuilla otin Tollon uran sisäpuolelle ja teetin vuoroin avotaivutusta ja vuoroin sulkutaivutusta uran sisäpuolella.
Muut kävelivät hetken laukan jälkeen, mutta minä ravailin Tollon kanssa. Teetin vähän väistöjä ja pienempiä voltteja, jotta sain ulkoavut läpi käännöksissä. Rupesimme sitten tulemaan esteitä pääty-ympyröillä. Jäin suosiolla kokonaan toiselle pääty-ympyrälle, sillä en halunnut mennä pienempien ponien sekaan Tollon kanssa. Vauhti ei täsmännyt, enkä voinut teettää Tollolla piruettilaukkaa montaa ympyrää putkeen. Muutaman kerran herra päätti kehittää hepulikohtauksen hypättyään esteen ja köyri muutaman laukka-askeleen meinaten pukitella, ennen kuin sain sen pään ylös ja liikkumaan eteenpäin.

Sitten annoin Tollon hengähtää hetken. Ori tuntui silti energiseltä, mutta malttoi sentään kävellä. Huh.
Pienten välikäyntien jälkeen aloitimme hyppäämään keskimmäistä okseria vinoon. Tollo tuli esteelle hyvässä rytmissä ja se oli tottunut hyppäämään estettä vinoon. Este ei ollut vielä korkea, 80cm korkuinen, mutta keskityin vain tuomaan Tollon esteelle rauhassa. Laukanvaihdot eivät tuottaneet mitään ongelmia Tollolle, se vaihtoi laukan automaattisesti laskeutuessaan esteeltä. Muutaman kerran jopa ennen estettä, milloin Pirre naureskeli ennakoivasta hevosesta.

Seuraavalle tehtävälle lisättiin kaksi okseria päätyihin. Nyt tulin Tollon kanssa yksin ja esteet saatiin 110cm korkuisiksi. Homma onnistui hyvin, vaikka Tollo otti vinohypyn jälkeen hieman kierroksia. Viimeisiä kierroksia tultiin 130cm korkuisena, kun Pirre innostui hilaamaan puomeja korkeammalle.

Vikaksi tultiin sitten rataa. Tiukempia käännöksiä ja enemmän laukkaa takaosalle. Tulin Tollon kanssa viimeisenä, sillä Pirre halusi laittaa esteitä hieman isommiksi meille. Esteet olivat kaikki 110cm korkuisia. Jokaisessa kaarteessa piti viedä Tollo lähelle seinää, jotta sain tarpeeksi tilaa kääntymiselle ja lähestymiselle, sekä tietenkin suoristamiselle.

Tunnilla oli kyllä kieputusta kerrakseen ja molempien blondien aivot joutuivat tekemään töitä. Kiitos Pirrelle!

[Jesse]

Viimeistä viedään

Nykypäivä:

nica ja Anne kävelivät tallin käytävällä Bonnien karsinan ohi. Salma huomasi sen sivusilmällä ja tökkäsi minua selkään, kun olin selvittämässä ponin häntää.
”nica ja Anne!” Salma kuiskasi. Ryntäsimme molemmat karsinan ovelle ja kurkistimme ulos karsinasta. Näimme kun naiset katosivat kulman taakse. Vedin Salman mukaani ja tyttö kerkesi juuri ja juuri sulkea Bonnien karsinanoven lähtiessään mukaani. Hipsimme käytävän päähän ja jäimme kulman taakse katsomaan, kun nica asteli Annen kanssa toimistoon ja ovi sulkeutui heidän jälkeensä. Kurkkasimme Salman kanssa kulman takaa ja hipsimme sitten ovelle kuuntelemaan. Painoin korvani oveen.
”Mitä nica tekee taas Seppeleessä?” Salma kysyi. Kohautin olkapäitäni.
”Mitä luulet?” Salma kuiskasi katsoen minuun. Pudistin päätäni.
”En tiedä. Ne on ihan toimiston toisessa päässä, en kuule mitään..” kuiskasin takaisin.
”Ne varmaan neuvottelee irtisanomisajasta tai jotain, koska nicahan laitto Tollon myyntiin..”
”Saitko sä tietää mitä ne sano siitä klinikalla?” Salma kysyi hiljaa.
”Ei se kertonu mulle muuta kun, että Tollo lähtee jonnekin. Voihan ne miettiä sille kuoppaakin..”

1 viikko aikaisemmin:

nica oli pitkästä aikaa tullut katsomaan hevostaan Seppeleeseen. Esittelin oria naiselle ratsain ja hyppäsin pientä rataa kentällä. Radan jälkeen nica huikkasi minua tulemaan lähemmäs.
”Huomasitko miten se ei käytä takaosaa aktiivisesti hypyssä?” nica kysyi minulta, kun olin päässyt Tollon kanssa lähemmäs.
”En mä sitä näin pienillä esteillä tunne.” vastasin.
”No mä nostan vähän, ravaile sillä aikaa, ota vaikka muutama väistö molempiin suuntiin.”

nica nosti esteitä melkein 140cm ja käski ottaa hieman laukkaa alle ennen hyppyjä. Laukkasin muutaman kierroksen ja pyysin oria vuoroin isompaan laukkaan ja vuoroin kokoamaan. Otin kunnon ratatempon ennen ensimmäistä hyppyä. Rata alkoi pystyllä, jonka Tollo loikkasi kevyesti. Pystyltä oli suora linja okserille, josta oli kulman kautta melko tiukka reitti sarjalle. Sarjalta jatkettiin päätyyn, jossa oli okseri. Okserilta diagonaalille ja pysty – pysty linja neljällä laukalla. Loppuun vielä kaarevalla tiellä okseri, okseri ja okseri. Ratsastin Tolloa ihan normaalisti ja itseasiassa se tuntui erittäin hyvältä. Ori vastasi apuihin, tuli takaisin pyydettäessä ja lähti ensimmäisestä pohkeesta eteenpäin. Mutta lopputuloksena radalta oli kolme puomia.

Jarruttelin radan jälkeen käyntiin ja ratsastin taas nican luokse.
”Se ei avaa takaa oksereilla. Kaikki puomit mitä se otti, tuli takajalkavirheestä.” nica totesi.
”Jospa sitä ei vaan huvita.” ehdotin, mutta nica pudisti päätään.”
”Se on varmaan 10 viimeistä kisaa, missä se on ollut, niin ottanut puomeja alas, koska se ei avaa enää takaa tarpeeksi.”
”Mutta se silti lähtee rohkeesti hyppyyn ja on ihan sika hyvä ratsastaa.” sanoin.
”Joo. Mä varasin sille huomiselle klinikkalle ajan. Tuun hakemaan sitä puolen päivän aikoihin.”
”Ai mitä?”
”Vien sen klinikalle. Se pitää tarkastaa.” nica sanoi uudelleen.
”Miksi?” kysyin ihmeissäni.
”Koska se ei suorita enää niin hyvin.”
”Ei se tunnu kipeältä mistään.”
”No huomenna se nähdään.” nica totesi. ”Jäähdyttele se hyvin ja kylmää jalat tallissa. Mun pitää lähteä Mel Sereniin.” nica sanoi ja lähti sitten autolleen.

Nykypäivä:

”Nyt ne tulee” sihahdin ja vedin Salman kauemmas toimiston ovesta. Olimme muutaman metrin päässä, kun ovi avautui.
”Jesse ja Salma?” Anne kysyi ihmeissään.
”Oltiin tulossa kysymään, että mitä hevosia menee tunnilla.” Salma sanoi ja hymyili, ehkä hieman liian suureleisesti. nica vilkaisi minuun ja katsahti sitten Anneen.
”Jesse meidän pitää ehkä jutella nyt sunkin kanssa.” nica totesi ja viittoi minua toimistoon.
”Saako Salma tulla?” kysyin.
”Voit kertoa Salmalle sitten myöhemmin.” Anne sanoi ja ohjasi minut toimistoonsa. Istuin nican viereen sohvalle ja Anne istui pöytänsä taakse.

”Noniin, mistäs me aloitettaisiin.” Anne mietti.
”Milloin Tollo lähtee?” kysyin ja katsoin nicaan. nica naurahti.
”Tollo ei lähde mihinkään.” nica sanoi ja hymyili.
”Mitä?” kysyin ihmeissäni.
”Seppele on nyt Tollon uusi omistaja. Tollo jää tänne meille, se ruunataan ja siitä tulee huippukiva opetusmestari tuntilaisille.” Anne vastasi melko tyhjentävästi. Katsoin vuoroin Annea ja vuoroin nicaa suu auki.
”Ruuna, tuntihevonen?” toistin Annen sanoja. Anne ja nica nyökkäsivät.
”Mutta, sehän kävi klinikalla, kai siinä jotain vikaa oli?” esitin kysymykseni nicalle.
”Klinikalla Tollo kuvattiin ihan kaikista mahdollisista suunnista ja kaikista mahdollisista paikoista. Lihakset käytiin läpi ja ultrattiin selkä ja jänteet jaloista. Mitään ei löytynyt. Tolloa ei vaan kiinnosta enää hypätä isoa. Ehkä sen onkin nyt aika jäädä kisaeläkkeelle. Mielellään se vielä liikkuu ja hyppääkin, mutta jos se ei pärjää enää isoilla radoilla, niin miksi viedä se sinne. Onhan meillä tallissa nuorempiakin oreja jotka alottelee vasta uraansa. Pääset ratsastamaan niitä.” nica vastasi.
”Miksi sä et kertonu mulle mitään aikaisemmin?” kysyin hieman harmistuneena siitä, että nica oli jättänyt asioita kertomatta.
”Koska asioiden järjestely oli hieman kesken ja sä olisit varmasti sotkenut vaan asiaa lörpöttelemällä Tollon myynnistä joka puolelle.” nica naurahti.
”No enhän ois.” tuhahdin. Anne naurahti vieressä ja nicakin näytti huvittuneelle.
”No niin, eikös me lähdetä tupaan kahvittelemaan tämän hevoskaupan kunniaksi.” Anne ehdotti ja nousi ylös toimistontuolistaan. nica nyökkäsi ja nousi myös ylös. Jäin itse istumaan sohvalle ja tuijotin vastapäistä seinää.

Vastahan sitä oltiin tultu Seppeleeseen. Tai nica oli raahannut minut tänne väkipakolla treenaamaan hevostaan, joka oli kaheli ja kahjo, sekä maailman kömpelöin elukka. Nyt se hevonen oli vaihtanut omistajaa. Hevonen, jonka olin oppinut tuntemaan kunnolla ja jonka kanssa olimme voittaneet ja sijoittuneet korkeimmalla mahdollisella tasolla. Ori, josta oli tullut ystävä. Ori, joka oli sitonut minut Seppeleeseen ja pakottanut käymään tallilla, jota olin aluksi inhonnut. Nyt Seppeleestä oli puolestaan tullut paikka, josta löysi aina iloisia tallityttöjä tai –poikia. Paikka, josta olin löytänyt maailmani tärkeimmän ihmisen rinnalleni. Mutta toisaalta en tiennyt pystyisinkö käymään Seppeleessä enää säännöllisesti, en nyt kun minulla ei ollut tallilla enää hevosta. Ei sillä, että paikassa ei olisi mukava hengailla, mutta tarvitsin jonkin asian, joka pitäisi mielenkiintoni yllä. Minulle tärkeää on ja tulee aina olemaan aktiivinen treenaaminen, kehittyminen ja kilpaileminen. Salmaa näkisin taas puolestaan tallin ulkopuolellakin ja tyttö ymmärtäisi varmasti sen, että en haluaisi olla joka päivä seuraamassa vierestä, kun Tollo juoksee ratsastuskoulutunteja kulkien turpa taivaassa. Orilla.. tai siis kohta ruunalla, menisi varmasti aikaa tasoittumiseen ja ratsastajilla menisi aikaa oppia ratsastamaan sitä oikein.

En oikein tiennyt olinko tyytyväinen nican päätökseen vai en. Toisaalta, jos Tollo olisi tullut Mel Sereniin, niin se olisi varmasti seisonut puolet viikosta tarhassa, kun kenelläkään ei ollut aikaa liikuttaa sitä. Olisiko minunkin mielenkiintoni hiipunut, kun ori olisi siirtynyt eläkkeelle ja lopettanut jopa hyppäämisen kokonaan. En edes muista milloin olisin viimeksi ratsastanut Vertillä, joka oli Tolloa edeltävä kilpahevoseni. Jos Tollo olisi puolestaan myyty jollekin muulle tallille, en olisi välttämättä nähnyt sitä enää ikinä. Se olisi voinut joutua vielä vaikka kuinka korkeille radoille tai luonteensa puolesta vaikka kiertoon. Seppeleessä Tollo tunnettiin ja sen metkut tiedettiin. Ori saisi liikuntaa ja etenkin se pääsisi liikkumaan monipuolisesti. Ehkä nica oli kuitenkin ajatellut asian loppuun asti.

Murehtiessani asiaa Salma tupsahti viereeni istumaan.
”No! Kerro kaikki!” Salma hihkaisi. Huokaisin syvään ja Salma näytti vakavoituvan.
”No…” aloitin hyvin vakavana ja Salman ilme muuttui kysyväksi.
”Te saatte uuden tuntihevosen.” vastasin ja hymyilin.
”Mitä! Eikä! Tollo tulee Seppeleeseen tuntihevoseksi?” Salma hihkaisi innostuneesti. Jäimme toimistoon ja kerroin tytölle kaiken, mitä Anne ja nica olivat kertoneet.

[Jusu]

Kun olin ensimmäisen kerran kuullut uutisen Tollon tulevaisuudesta, olin ollut hieman pyörällä päästäni ja jokseenkin innoissanikin. Epäilin kyllä, että Tollon kanssa puuhastelun oli tarkoitus olla minulle pehmeä lasku Väinöttömään ja myöhemmin Sentittömään elämään - Tollo oli minulle tarjottu tarttumapinta Seppeleeseen. Sitä ajatusta olin pyöritellyt mielessäni ja unohtanut kokonaan, mitä Tollon tulevaisuuden täytyi myös tarkoittaa. Kun minulle oli alkanut valjeta, että Jesse epäileättä katoaisi sitten Seppeleestä, oli iloni mukamas parhain päin järjestyneistä Seppele-kuvioista himmentynyt hieman. Enhän minä Jesseä tuntenut niin hyvin, että olisin hänen peräänsä jäänyt haikailemaan, mutta Salma kyllä taatusti tunsi ja aivan takuulla haikailisi!

Ymmärrys olikin antanut minulle uutta murehdittavaa. Vaikka Tollon tuntsarikoulutukseen osallistuminen saattoi olla minulle hyvä uutinen, se ei ollut sitä Salmalle. Minun läsnäoloni myötä Jesse haipuisi pois.

Niinpä kävin Salman kanssa varovaisen keskustelun. Toivoin Salman ymmärtäneen perimmäisen tarkoitukseni. Toivoin myös, ettei hän kokenut minun vähätelleen hänen ikäväänsä ja tuntemuksia, joihin hänellä oli täysi oikeus, ja olisi ollut, vaikka Daniel olisi maastamuuton sijaan kuollut pois. Hyh, mikä kamala ajatus. Puisteleksin ja pudistin sen kammottavan ajatuksentyngän pois mielestäni, ennen kuin siitä tuli liian kokonainen ja konkreettinen noin vain poispyyhkäistäväksi.

"Oi, sä oletkin jo melkein valmis sen kanssa! Anteeksi, että mulla kesti."
Pirittan tuttu ja iloinen ääni keskeytti ajatuksenjuoksuni.
"Ei se mitään. Kunhan kerkesit paikalle ratsastamaan, niin mä olen tyytyväinen", vakuutin.
Olin varustamassa Tolloa valmiiksi esteopea varten. Minä en olisi kuuna päivänä suostunut kiipeämään sen selkään ennen kuin näin, miten se oikein toimi, ja kuulin Pirittan mielipiteen siitä. En pelännyt Tolloa mitenkään erityisesti. Tuntui kuitenkin kovin vastuulliselta ruveta tekemään siitä, isojen ratojen kilpaorhista, turvallista tuntiruunaa tätien ja nuorten käsiin. Niin kovasti kun halusinkin luottaa ratsastustaitoihini, olin hyvin tyytyväinen siihen, että päävastuu Tollo tuntsariksi -projektista oli Pirren harteilla. Sinne se vastuu kuuluikin.

Lähdimme pian kulkemaan maneesille. Ulkona satoi - taas - ja Piritta oli todennut, että tänään hän halusi olla hieman hienohelmainen. Kuulemma hänen kiintiönsä oli tältä kesää täynnä, mitä tuli märkiin ratsastusolosuhteisiin.

"Pelottaako, että hääpäivänä sataa kissoja, koiria ja kameleita?" kysyin ihan vain jotakin jutellakseni, kun roikuin vastaan Pirren noustessa korkealle Tollon satulaan.
"Olisihan se kiva, että aurinko paistaisi, mutta onneksi me ei olla suunniteltu ulkoilmahäitä", Piritta sanoi.
Siihen nähden, että hänen häihinsä oli enää viikko aikaa, Pirre osasi kyllä olla mahdottoman rento! Tai no. Ainakin niin saattoi kuvitella, ellei tuntenut koko tyyppiä ollenkaan. Kyllä hän oikeasti välillä oli hajamielinen ja muissa maailmoissa.

Asetuin katselemaan, kuinka Piritta alkoi hakea tuntumaa ratsuunsa. Tollo näytti kuulostelevan tarkasti, millainen täti sen satulassa oikein istui. Todettuaan ratsastajansa taitavaksi se asettui melko mukavan näköiseen raviin. Piritta kurtisteli välillä kulmiaan. Arvelin saavani pian kuulla syyn mietteliääseen ilmeeseen, enkä ollut väärässä. Laukattuaan jonkun aikaa Piritta siirsi Tollon käyntiin ja antoi minulle arvionsa hevosesta.
"Tää on kyllä tällainen miehinen hevonen, vahva jässikkä", hän tuumasi. "Ei tunnu muntyyppiseltäni hevoselta ihan heti, mutta kyllä tämä tuntuma tästä kehittyy."
Nyökkäsin vain. Jäin maneesiin katselemaan lopunkin ratsastuskerrasta. Oli mukavaa seurata Pirittan työskentelyä uuden hevosen kanssa. Vuosien kokemuksen näki kaikesta, mitä Piritta teki. Ajattelin itsekseni, että olin kyllä ympäröinyt itseni ratsastuksen ammattilaisilla: oli Piritta, joka kuori hevosesta kuin hevosesta kelpo hyppääjän, ja Daniel, jonka alla hevosia oli vaikea tunnistaa samoiksi yksilöiksi, jotka tarhassa seistessään näyttivät pullukoilta perushevosilta.

Minusta ei tulisi heidänkaltaistaan supertaituria. Minä en kilpailisi kovimmilla tasoilla enkä keräisi mainetta ja mammonaa. Se ei kuitenkaan harmittanut minua, sillä vereni ei vetänyt heidän laillaan kilpakentille. Pidin kyllä kenttäratsastuksesta, mutta kaikkein eniten nautin arjesta hevosten kanssa.

[Jusu]

Piritta seisoi tuimana kentän laidalla ja pohti, millaisia temppuja laittaisi minut seuraavaksi toteuttamaan. Tunsin oloni koulutetuksi sirkusapinaksi, joka odotti seuraavaa käskyä voidakseen noudattaa sitä ja siten miellyttää kouluttajaansa. Vaalea ruuna allani odotti sekin - minun apujani, seuraavaa tehtävää, lupaa tehdä jotakin. En ollut ensimmäistä kertaa Tollon kyydissä, enkä myöskään ollut lakannut yllättymästä siitä, miten se tuntui jatkuvasti kuulostelevan, mitä siltä halusin. Se saattoi olla vahva ratsastaa (Pirittan sanojen mukaan "äijäratsu"), mutta se oli myös viimeisen päälle hyvin koulutettu ja sitä myöten omalla tavallaan varsin miellyttävä.

"Tule ensin tuo pysty, siitä ristikko-okserille. Seitsemän laukkaa väliin. Vie se huolellisesti päätyyn asti, älä anna sen punkea ja puskea sisään, ja tule sitten sarja ja siitä portti. Huolellinen suoristus ja ota lopuksi se linja pystyltä sarjalle, tee väliin kuusi laukkaa."
Pirren puhuessa annoin katseeni seurata hänen osoittamaansa rataa ja analysoin kuulemiani sanoja ja näkemiäni esteitä. Ne olivat jo aika isoja, ja selvästikin Piritta oli aikeissa vielä nostaa niitä. Oikeastaan minua vähän hirvitti; ei yksistään esteiden koko, vaan se, että Tollo oli taipuvainen, hmm, oma-aloitteisuuteen, jonka kynsiin heittäytyessään se halusi kuskata minua kuin märkää rättiä. Se oli niin vahva ja sen imu esteille vielä vahvempi - jos se päätti lähteä, siinä sitä sitten olikin päässä kylmänä pitelemistä.

Tehtävä oli oikeastaan melko simppeli. Minkä tahansa tutumman hevosen kanssa - esimerkiksi Sentin - olisin nauttinut siitä. Se oli viimeistä suoraa linjaa lukuunottamatta vähän kuin olisi kahdeksikkoa hypännyt, ja esteiden välillä oli aikaa ratsastaa hevosta, eivätkä tehtävät seuranneet toisiaan armottomassa putkessa.

Hengitin viimeisen kerran syvään, ennen kuin nostin laukan, jonka voima suuntasi meitä ylös ja eteen... ja kohti esteitä.

Laukkasimme oikeassa laukassa autotallin päätyyn. Katseeni johdattelemana käännyimme kohti pystyestettä, jonka arvioin noin 120-senttiseksi. Mukava tervetuloeste radalle - harmi vain, että pystyesteet olivat minun kompastuskiveni, jos nyt jokin yksittäinen estetyyppi piti mainita. Lähestyimme hyvässä laukassa, mutta Tollo puri muutamaa metriä ennen estettä kiinni kuolaimeen ja pääsi venymään pitkäksi. Siitä seurasi töpöaskel ja kömpelö kiipeäminen esteen yli.

"Odota ylävartalo pystyssä!" Pirre huusi, kun lähdin hakemaan kentän halkovaa linjaa kohti kahdesta ristikosta koottua okseria askeleita laskien. "Kiinni! Malta - ja päästä. Suoraan! Suoraan! Ratsasta se tasapainoon ja päätyyn."
Tollo halusi kellistyä sisäpohjettani vasten, ja pääsikin tekemään niin, kun sen leiskautus ristikko-okserin yli horjautti tasapainoani pieneksi hetkeksi. Suoristin hevosta päättäväisesti ja otin sitä hieman kiinni kaartaessani maneesin päätyyn. Laukka takaisin hallintaan ja kohti sarjaestettä, jonka ylitimme niin mallikkaasti, että itsekin oikein hämmennyin. Saman onnekkaan hämmennyksen vallassa meni porttiestekin niin hienosti, ettei Pirrelläkään ollut mitään sanottavaa siitä. Hän vain keskittyi hilaamaan toista sarjaesteen osista ylöspäin samalla, kun minä jo ratsastin päätyyn lähestyäkseni uudemman kerran ratamme ensimmäistä pystyestettä.

Oli kuin Tollo olisi jo päädyssä päättänyt, että nyt paahdettaisiin suoraa linjaa aina maneesin päätyyn saakka. Niinhän meidän oli tarkoituskin tehdä, mutta jos minulta olisi kysytty millä tyylillä, olisin ehdottanut paljon hallitumpaa menoa. Kun käänsin suoralle linjalle kohti esteitä, tunsin käsieni varaan yhtäkkiä leviävän painon - ja sitten mentiin!

Pieni pystyeste ylittyi vauhdikkaalla loikalla, jonka jälkeen meno vain kiihtyi, tein minä mitä tahansa. Pirren silmät laajenivat suuriksi kuin supernovat, kun huiskautimme sarjaesteestä yli melkoisella ryminällä ja täydellisen tyylittömästi.

"Lynn, mitä tapahtui kuudelle laukalle?" kuulin esteopettajan huutavan. "Unohditteko molemmat päänne porttiesteelle? Haloo, ei tommoista päätöntä rymistelyä!"
Helpommin sanottu kuin tehty, ajattelin hampaitani kirskutellen. Teki mieli pyytää rouva itse ratsaille näyttämään, miten homma kuului hoitaa. Tosin, jos olisin niin tehnyt, olisin todennäköisesti ihan oikeasti nähnyt, miten homma hoidettiin. Se ajatus sai minut sisuuntumaan. Minähän osaisin ratkaista tilanteen ihan itse! Ei tässä Pirreä tarvittu. Muuta kuin ehkä henkiseksi tueksi...
"Tule uudestaan toi viimeinen linja", Piritta komensi, mutta niin olin jo tekemässäkin. "Ja hallitusti!"
Joo. Hallitusti. Ihan kuin en olisi ymmärtänyt pyrkiä siihen ihan itse.

Lopulta me suoriuduimme suorasta linjasta kunnialla. Kerta ei kuitenkaan riittänyt Pirrelle, mutta kolmannen onnistuneen suorituksen jälkeen sain vihdoin luvan lopettaa hikoilemisen tältä päivältä - tai ainakin toistaiseksi. Minun oli tarkoitus koeajaa Ransukin. Perhosparvi lepatteli vatsanpohjalla ja ajatukseni harhailivat ravailevasta Tollosta seuraavaan ratsuuni. Siinä sitä sitten piisaisikin ihmeteltävää. Jos se olisi yhtä koheltava touhottaja ratsailta käsin kuin tallissakin, saattaisin olla vähän helisemässä tänään.

Tollon hoidettuani lähdin hakemaan tarhailevaa Ransua sisälle. Myös (epäonninen) Salma oli Pirren toimesta passitettu estetreeneihin sponsoriponinsa kanssa. Minua hävetti jo etukäteen edessä häämöttävä tilanne: Salma ratsastaisi sievällä ponillaan vuosien harjaannuttaman yhteistyön ansiosta moitteettomasti ja minä koheltaisin hirvimäisen jättiläishevosen kanssa ymmärtämättä yhtään, mistä napista milloinkin painaa. Piritta ei ehkä ollut ihan viisas ottaessaan meitä samaan treeniin. Nyt ei kuitenkaan auttanut kitistä, vaan noutaa hevonen ja tehdä parhaansa. Kohtasimme Salman kanssa töihin joutuvine hevosinemme tallin pihassa ja talutimme ne keskenämme höpötelen peräkanaa yksärisiipeen varustettavaksi. Meitä tervehti Topin karsinan oveen nojaileva mies, jolle vastasin kohteliaan hein.

Vasta astuttuani Ransun karsinaan saakka yhä Salman kanssa jutustellen ymmärsin pysähtyä ja ihmetellä.
"... Pirittan päähänpis..... Mmmmitäh?!"
Pyöräytin Ransun karsinaansa, irrotin vauhdilla narun ja pelmahdin takaisin käytävän puolelle tuijottamaan mystistä miestä silmät levälläni ja epäilemättä suu auki. Olin yllättyneisyyteni mykistämä. Oliko se todella...?! Jostakin kuului Salman häkeltynyttä naurua.

[Anne]

Syyssateet




Rosa oli hakemassa Kössiä tarhasta. Hellyydenkipeä Tollo olisi halunnut sisälle myös.

Spessu Rosalle!

[Kristian]

24.9.

"23.9.2015 09:39

Yksi vastaamaton puhelu: Seppele"

"23.9.2015 09:43

Seppele: Onneksi olkoon, sut on valittu ML Woodoon hoitajaksi =) Tervetuloa tallille heti kun ehdit!  -Anne"

Mä tuijotin hetken tekstiä. Suoraan sanoen aika yllättyneenä. Äiti kurkkas mun olan yli ja hymyili niin leveästi, että uskoin sen suupielten lihasten antavan kohta periksi. Tää oli ollut osa sen nerokasta suunnitelmaa, jossa vaihe yks oli tehdä musta kohtelias herrasmies ja vaihe kaks saada mut ulos talosta. Voi kyllä, asun kotona. Joo, on mulla siis koko vierastalo ihan omanani, mutta silti. Iskä on alkanu vähän kypsymään ja vaikka äiti väittää toisin, sekin varmaan.

Mutta aiheeseen. Kaks viikkoa sitten äiti oli valittanut että en tee mitään rakentavaa. Sitten se oli tajunnut, etten ollut käynyt tallillakaan viikkoihin - ja googlettamalla löytänyt liekkijärveläisen ratsastuskoulun ihan lähistöltä. Siellä oli kuulemma munkin tasolle ja pidemmällekin opetusta, hyviä hevosia ja asiakkaatkin olivat käyneet kehumassa tallin vieraskirjassa. Se oli heittänyt ihan läpällä että ilmoittaa mut käynnissä olevaan hoitajahakuun, mutta en ois ikinä uskonut sen tekevän sitä for real. No, niin sitten vissiin kävi että musta oli nyt tullut vasta ruunatun, entisen kisahevosen maan pinnalle palauttava ja tylsistymistä estävä virike. Hoitajaksi niitä - öh, meitä - kutsuttiin. Olinhan mä kiinnostunut, jotkut mun kavereita (siis niistä naispuolisista) kävivät tällä tallilla ja olivat sanoneet että se ML Woodoo oli ihan mahtava ja kaikki halus kokeilla sitä tunneilla. Eini oli jopa mennyt sillä yhdellä yksityistunnilla (sellaisella älyttömän kalliilla ratsastustunnilla, jossa sai kiertää kenttää yksin) ja väitti sen olevan kivoin millä on ratsastanut. Sen verran tiedän, että Hilla oli varmasti parempi, vaikka olikin poni. Toisaalta tuo ML Woodoo oli jonkin sortin puoliverinen, olin kiinnostunut näkemään.

Eihän siinä mitään. Vaihdoin farkut vähän mukavampiin Adidaksiin, korjasin hiuksia (tiedättehän heppatytöt) ja kaivoin tallilla kuluneet Vansit hyllyn pohjalta. Äiti avasi oven sen näköisenä että mun piti poistua sen talosta pirun nopeasti, vaikka sillä olikin iloinen hymy, silmissä näkyi tiukka kiilto. Sain onnenpotkun, enkä viitsinyt tehdä siitä mitään huomautuksia. Koska onnea mä tarvitsisinkin.

Tää oli totuuden hetki. Mä olin ML Woodoon hoitaja paperilla, mutta nyt mä kävisin ansaitsemassa muiden tallilaisten kunnioituksen. Mun suunnitelma oli yksinkertainen: homma kunnialla läpi, ei ylimääräistä ihmiskontaktia ja illalla kotiin ilman katumisia. Enkä iskin silmääkään yhdellekään heppatytölle, koska kaikella rakkaudella, ne osasi olla aika sekopäitäkin - ainakin mun kokemuksien perusteella.

Kentälle talutettiin juuri seitsemän hevosen letkaa, ruskeahiuksinen ratsastuskenopettaja kärjessä ja perässä ratsastajat, hevoset sekä taluttajat. Pieni joukko pyöriviä poniäitejä seurasi, mutta niiden katseet kääntyi paheksuvasti mun suuntaan, kun parkkeerasin vauhtiraitaisen Ford Mustangini kahden Skodan väliin. Erotuin joukosta just sopivasti, ihan kuin mun autoni. Ainakin jo näkemäni perusteella kenelläkään täällä ei ollut yhtä tasaisesti ruskettuneita ja yhtä reippaasti penkistä nostavia käsivarsia, joita Vansin kukkakuvioinen tank top ei piilotellut. Talli näytti mukavalta - tuli lapsuus ja ekat ratsastustunnit mieleen, kun paikka ei ollutkaan ihan niin moderni kuin talli jolla olin vuokrannut Hillaa vuoden. Suurissa tarhoissa vaelteli vähän virkeämmänkin näköisiä hevosia, kaikki sadetäkit päällä. Mua alkoi mietityttää miks tällanen tyyppi haluttiin tällaiseen paikkaan.

Mut. Siis paikallinen paha poika, Kristian. Äiti oli tainnu vähän kaunistella siinä hakemuksessa.

Sisällä tallissa mua vastaan iski lämmin ilma ja rento puheensorina, jonka kuulin kauempaa. Lähdin vastakkaiseen suuntaan käytävää pitkin, en tosiaan haluais törmätä kehenkään. Lueskelin nimikylttejä sitä mukaa kun etenin käytävällä - Heulwen, Funky Frank, Kurbus... tallissa oli kotoisaa, mä osasin kuvitella kuinka korvalehteeni taiottu melkein huomaamaton venytys pilasi postikortti-illuusion täysin. Harvoin vähän lisää hiuksia, kun kohdalle tuli oikea nimikyltti. ML Woodoo. Karsina tosin ammotti tyhjyyttään, ou jee. Ei tarvittu kovin paljoa loogista ajattelua ymmärtämään, että tuore hoitohevoseni hengasi pihalla kollegoidensa kanssa. Miten mä sen tarhasta löytäisin, kun en edes tiennyt miltä se näytti?

"Busted", kuulin jonkun sanovan, ja käänsin katseeni naisen ääntä kohti toinen kulma hämmentyneesti koholla. Lyhyt brunette, mua pari vuotta nuorempi, käveli vastapäiselle karsinalle rapsuttamaan rautiasta ponia. "Sä oot Tollon uus hoitaja, etkös ookkin?"

"Mistä arvasit?" kysyin, vaikka sinänsä tyhmä kysymys. Mut olis varmaan erottanut joukosta jo viikko sitten, vaikka olisin pysytellyt kilometrin päässä muista. Jäin makustelemaan nimeä Tollo, sekö nyt oli sitten mun hoitohevoseni kutsumanimi... toivottavasti hevonen ei olis nimensä veroinen.

"Olisin kyllä muistanu, jos ton näkönen tyyppi olis aikasemmin pyöriny ruunan karsinalla. Mä oon Pihla."

"Mä oon...", ehdin alottaa, mutta tämä Pihla keskeytti.

"Niin, sä oot Kristian. Tervetuloa vaan."

Kunhan Pihla oli lopettanut Tollosta höpöttämisen (menin vahingossa myöntämään etten ollut ikinä ennen nähnyt sitä) ja sain kysyttyä missä Tollo tarhasi, otin hatkat suunnaten sinne, minne brunette oli käskenyt mennä. Cremellosta väristä ja herasilmistä tunnistaisin. Niinpä, herasilmätkin! Taisin just alkaa hoitaa koko tallin cooleinta heppaa. Tai niin mä ajattelin, kunnes olin päässy tarhan portille ja näin lilan sadeloimen ja jalkojen tummanruskeat raidat. Tollo oli hieno, mutta ei selkeesti tiennyt sitä itse tai sitten sitä ei vaan kotikulmilla kiinnostaneet tammojen mielipiteet. Se katseli mua korvat hörössä, muttei vaivaantunut lähestymään vaan tutkiskeli mun liikkeitä. Hevonen oli ilmeisesti yrittänyt sulautua kellertävien ja ruskeiden lehtien maisemaan pienellä määrällä epätasaisesti levittyvää luomu-itseruskettavaa. Melkein aavemaiset kokonaan siniset silmät katseli mua odottavasti, kun lähestyin ja kiinnitin riimunnarun nahkaisiin päitsiin. Mun hoitohevosen päitsiin. Fiilis oli kieltämättä aika hyvä, vaikka edessä olis kurahomma. Katoin tarkkaan ettei ruuna keksisi esitellä pepsodenttihymyä, vaikka Pihla olikin huokaillut kuinka se ei ainakaan tahallaan satuttaisi kärpästäkään.

Tollolla oli vauhtia kun me oltiin menossa talliin, ja jouduin komentamaan sitä, että cremello tajuais kuka on pomo. Ruunan kaviot iskivät vasten mutaista tallipihan maata ja silloin tällöin ihanat roiskeet lensi mun kantapäille. Ottamatta huomioon sitä, mistä maalajista tallipiha oli muodostunut, kaikki sujui hyvin. Nyt mä vaan hankkiutuisin eroon kaikesta kurasta, juttelisin Annelle jollain ilveellä ja homma ois siinä.

Aloin vasta tallissa tajuamaan, että antisosiaalisuus ei ollut vaihtoehto. Hoitohevostensa karsinoilla keikkuvat tytöt käänsivät kaikki katseensa muhun ja hiljenivät, jotkut alentuivat kuiskaamaan jotain bestiksilleen. Silmiäni pyöritellen talutin perässä matkaavan, uteliaan näköisen puoliverisen jo aikaisemmin löytämälleni karsinalle, enkä ehtinyt kuin vetosolmulla ruunan kiinnittää, kun tapasin Pihlan irvistävät kasvot.

"Siinä onki hommaa ekalle päivälle", brunette tokaisi puoliksi huvittuneena. Pyöräytin silmiäni. Miksi porukka oli täällä niin itsevarmaa, että tunki heti juttelemaan? Tai ei ehkä muut, mutta Pihla oli. Huokaus. Katsojani pakeni kun availin Tollon loimen remmejä, tosin tilalle tuli heti pari lisää. Blondi, joka oli varmasti jo vähintäänkin täysi-ikäinen, tuntui tulevan melkein iholle kun nojautui karsinan seinää vasten. Keräsin loimea paremmin ulottuville ja yritin estää tank toppini raidoittumisen kun kannoin violetin täkin loimitangolle.

"Mä olen Talve. Cella Talve", blondi esittäytyi ja yritti tarjota kättään, mutta revähti nauruun ennen kuin ehdin tarttua siihen. Ihme porukkaa, ei se Bondilta lainattu esittäytymistapa kai noin hauska ollut. Yritin näyttää mahdollisimman tekohuvittuneelta ja nappasin Tollon harjalaatikosta kumisuan mukaani. Ei nyt kiinnostanut kikatella turhanpäiväisiä, sori Cella. Myöhemmin sitte.

Musta tuntuu ettei mun vilkuilu toisten hoitajien toimesta loppunut millään, ja yritin keskittyä käskemään Tolloa joka pyöriskeli ympäriinsä kuin väkkärä. Varmaan testaili, mutta joka tapauksessa sain aina välillä nykiä riimunnarusta ja tökkiä cremelloa kylkeen etusormellani jotain pientä ärähtäen. Muuten kohtelin hevosta kuin kukkaa kämmenellä, raaputtelin rennosti kuraa pois herkältä hipiältä. Karsinassa tunnelma oli ihan mukava, oli lämmintä ja kotoisaa enkä viitsinyt ottaa paineita hevosen ylimääräisestä liikehdinnästä. Käytävällä jännittynyt puheensorina ja Cellaksi esittäytyneelle blondille naureskelu eivät vieläkään olleet hellittäneet, kun tallikäytävä täyttyi raudoitettujen kavioiden kopinasta. Mä päätin mennä kysymään, milloin Annella - tallin omistajalla - olis aikaa jutella, ja suljin Tollon karsinan oven hiuksiani vähän haroen. Kohtasin varmaan tusinan tyypin katseet, mutta työnsin kädet rennosti Adidasten taskuihin. En ehtinyt kauas, kun olin tunnistavinani jonkun tyypin, ja vauhtini takkusi. Shetlanninponien karsinassa pyörivä blondi oli ehkä saanut vähän kiloja, mutta kasvanut se ei ollut senttiäkään. Ja ihan yhtä äänekäskin se oli. Jäin muina miehinä nojailemaan mustan hevosen karsinaa vasten, odottaen että vaahtosammuttimet saatiin pois alta ja seuraavat tuntilaiset noutivat uljaat ratsunsa suunnaten maneesille.

Inkeri katsoi mua, se näytti siltä kuin olisi just keksinyt jotain uutta.

"Etkai sä vaan ole Kristian? Tollon uus hoitaja?" Äänessä oli epäilystä. Leuka vetäytyi ja katse tutki mua kulmien alta, kunnes Inkeri muisti että sille muodostui tossa asennossa kaksoisleuka ja paransi ryhtiään vähän huvittavan epätoivoisesti.

"Oon. Ja sä oot Inkeri. Sut heitettiin riparilla laiturilta järveen, koska olit pienin ja helpoin heittää", naurahdin huvittuneesti. Mulla oli matala nauru, niin kuin leffoissa aina kaikilla miespääosien esittäjillä.

"Ja sä heitit mut sieltä laiturilta", Inkeri mutisi, eikä jaksanut kauaa yrittää näyttää katkeralta. "Oota sekunti ni mä näytän sulle paikkoja."

Mä seurasin vierestä kun Inkeri harjasi sopivasti hieman leveää shetlanninponitammaa, jonka jälkeen mä pääsin hyvin laajalle esittelykierrokselle, joka kattoi satulahuoneen, oleskeluhuoneen ("paras huone ikinä, hoitajan päivä alkaa ja loppuu täällä") sekä kaiken muun kivan, mitä Inksu keksi. Juttelin rennosti, muistelin ihan kiusallani kaikkia vanhoja Inkeri 14v:n keksintöjä ja sain myös kuulla dieetistä, joka oli nyt meneillään. En varmaan muuten olisi, mutta koska Inksun ryystämä vihersmoothie näytti järkyttävältä, mun oli pakko kysyä miksi se sellasta veti. Inkeri ei vaivautunut esittelemään mua kenellekään, varmaan koska uskoi mun olevan tarpeeksi ulospäinsuuntautunut siihen, mutta mulla taas ei ollut aikeita suostua siihen ihan vapaaehtoisesti. Mä en alota keskustelua, mutta jos sulla on joku ongelma sen asian kanssa, niin tule toki puhumaan mulle ensiksi ja voidaan keskustella asiasta. Suurinta osaa yli 12-vuotiaista tuntilaisista näytti miellyttävän idea Seppeleeseen saapuneesta testosteronipakkauksesta Kristianista, joten ei mulla varmaan seuran löytämisessä olisi ongelmia.

"Sun on pakko törmätä Robertiin ja Alluun. Joo, et oo ainoo poika täällä, sorry bro", Inksu selitti varmaan ennätysvauhdissa niin etten saanut selvää kuin nimistä ja jatkoi sitten heti seuraavaan aiheeseen. Kierros päättyi Tollon karsinalle, jossa mulle sanottiin että voisin liikuttaa Tolloa jos sen tuntikalenteriin sopi. Ne päivät, jolloin ruunalla oli yksi ratsastustunti, olivat kuulemma vielä ihan sopivaa aikaa käydä vaikka maastossa, ja perjantaista sunnuntaihin hevosen liikutusvastuu oli mulla.

Hyvästi, rappioviikonloput.

Tollo katseli karsinaan tulevaa tyylikästä jäbää ja taskukokoista blondia hieman kummastuneena, karva yhä vähän laikukkaana, mutta mitenkään häiritsevää määrää mutaa ei enää ollut. Lähinnä sitä ihanaa ruskeaa karvaan imeytynyttä kuravettä joka oli nyt kuivunut kivaksi raidoitukseksi kaulalle ja jalkoihin. Karsinassa alkoi tuoksua hevoselle eikä Suomen karulle luonnolle. Kääntyessäni, Inkeri oli kadonnut käytävälle ja karsinan ovella seisoi kiharahiuksinen brunette leveä hymy huulillaan. Hymyilin hurmaavasti takaisin.

"Sä taidat mennä Tollolla tunnille, vai?" kysyin toista kulmaani kohottaen.

"Juu, oon Suvi. Eikö herrasmiehen kuuluis tarjota apua?"

"Okei, no tarviitko apua?"

"Herranjumala, oon HeB-tasonen ratsastaja, en tietenkää..."

NONIIN. Mun heppatyttökiintiö tuli nyt täyteen. Sekopäitä kaikki. Tollo näytti melkein kärsivältä kun jätin sen yksin, ja fiilasin kyllä. Pitäis oppia tottumaan tähän sitten kai. Annea en enää jaksanut odottaa koska sillä oli tuntejakin vissiin vedettävänä, joten etin vaan taskusta Mustangin avaimet ja katosin ulos synkkään syysilmaan. Maleksiessani autolle alkoi sataa, ja mä mietin, että mun pitäis ens visiitillä vaan pysyä erossa muista, kun olin nyt valmiiksi jo toinen jalka ojassa. Päätin että mun tavoitteet oli olla hyvä hoitaja, ratsastella pääasiassa vaan Tolloa liikutellen ja pysyä erossa hoitajatytöistä.

Ja eiköhän jo äiti kotiin tullessani iloinnut, kun oli ilmoittanut mut jollekin maastovaellukselle tuoreen hoitohevoseni kanssa. Jonnekin, missä en pääsisi niitä hoitajatyttöjä karkuun edes yrittämällä.

#1

[Kristian]

2.11.

Ei muuten toivoakaan, että Tollo tulis mua vastaan portille. Ruunan tapana oli vaan tuijottaa aavemaisilla silmillään paikalleen jähmettyneenä, kun väistelin tarhassa olevia kuralätäköitä sekä verenhimoista, mustaa puoliveristä (jonka nimi oli jotain Houdiniin päin, en oo vaivautunut opettelemaan kaikkien hevosten nimiä). Tää sunnuntai ei ollut poikkeus: sade- ja fleeceloimeen kääritty cremello ei lotkauttanut korvaansakaan kun huutelin sen nimeä portilta. Se musta tähtipää tuijotti mun punaruudullista flanellipaitaa siihen malliin, että lähtisi kohta rynnimään kohti. Mä en henkilökohtaisesti ymmärrä ollenkaan, miksi sillä oli hoitaja. Musta tuntuu, että Anne maksaa sille salaa jotain tuntipalkkaa.

Tuon hevosen hoitajan mä tunnistaisin kumminkin mistä vaan. Rosa oli jopa suhteellisen normaalin oloinen tyyppi, vaikka tällä hetkellä sen tallipäivät kului aika lailla vihanpitoon. Puskalennätin oli sanonut jotain Cellan veljestä, mutta ei mua ole kiinnostanut sen enempää.

Ehdin Tollon luokse ennen kuin yhä enemmän murhanhimoista härkää muistuttava hevonen teki aloitteensa, joten nelijalkainen tuntui luopuvan toivosta ja jäi tähyilemään seuraavaa potentiaalista uhria. Tollo puuskahti ja rupesi hinkkaamaan otsaansa mun selkää vasten. En tiedä, kuinka puhdasta flanelli oli enää sen jälkeen, mutta itse asiassa en halua edes tietää. Cremello lähti seuraamaan takapuoli keikkuen mua kohti tallia, ja sillä hetkellä tiesin että molemmat oltiin onnellisia sisätiloihin pääsemisestä. Syksy on masentava vuodenaika, kaikki on jotain oranssin tai ruskean sävyistä eikä missään vaiheessa päivää ole kunnolla valoisaa.

Tapansa mukaan Tollo oli antanut mutaveden oikein imeytyä kaikkialle missä vain oli paljasta, kullanväristä karvaa. Joka päivä mä painuin suoraan pesukarsinalle, jossa suihkuttelin jalat ja vatsan läpi. Hännän olin saanut pestä tällä viikolla vähintään kahteen otteeseen, kun en ollut innostunut pitämään hoitohevostani jonkinlaisen suohirviön näköisenä. Ei hemmetti että mä odotan lumen satamista, niin ei tarvitse joka päivä aiheuttaa kuuden tunnin jonoa tälle pesukarsinalle. Kun Tollo lopulta oli valmis, mä annoin vuoron seuraavalle (silmälasipäinen brunette kärpäskimon ruunan narun päässä) ja talutin cremellon omaan karsinaansa. Siellä mä sitten närkästyneenä kuivasin jalat, heitin sadetäkin loimitangolle ja koin parhaaksi jättää taas huomioimatta kaikki käytävällä sinkoilevat ponitytöt. Viikonloput olivat Seppeleessä parasta aikaa - silloin täällä pyöri vain hoitajia, ja suurin osa heistä tiesi kuinka innokas olin kommunikoimaan yhtään kenenkään kanssa. Varsinkin eilinen oikean elämän Tylypahka-kokemus oli saanut mut miettimään kahdesti sitä, osallistuisinko vastaavaan menoon ensi vuonna...

Päivän ohjelma oli tehdä mitä mä itse halusin, lukuunottamatta seitsemältä olevaa sennujen estetuntia, jonne Tollo pitäis tuoda hevosen näköisenä. Mulla oli tapana viedä ruunaa maastoon melkein enemmän kuin laki sallii, mutta se oli yksinkertaisin keino karata muiden tallilaisten kynsistä. Salma oli uskaltanut mut kerran ottaa taakakseen esitelläkseen jonkun reitin, ja sen tuloksena olin joka perjantai kokeillut parit esteet Tollon kanssa. Anne oli kyllä varoitellut vastuusta ja höpötellyt jostain heijastinliiveistäkin, mutta tähän mennessä me oltiin selvitty hengissä niistä maastoreissuista. Luotin Tolloon sen verran, että se osaisi parit puunrungot ylittää. Keväällä saattaisin ehkä lähteä ilmoittautumaan ratsastustunneille, tähän mennessä olin aika kylmästi ignoorannut kaikki täytettä kaipaavat listat, joita ilmoitustaulu pursusi...

Koska mä melkein rupesin jo suunnittelemaan jotain viikkoaikataulua, päätin etsiä parempaa tekemistä. Ja koska tässä ollaan vastuullisessa hoitajanpestissä kumminkin, päädyin torkuille hoitajien huoneen sohvalle. Vintillä oli kumman hiljaista, maanantai ei tainnut olla kovin monen lempiviikonpäivä. Lisäksi minusta tuntui, että ne harvat jotka jaksoivat tallille raahautua tähän aikaan, saivat tehtäväkseen hölkötellä alkeistunnilla hoitohevosensa rinnalla. Siellä se Inkerikin varmaan pinkoi tällä hetkellä. Ihan hyvä sille.

En vaivautunut liikuttamaan ainuttakaan jäsentä, kun vintin ovi kolahti. Silmiä raottaessani erotin tummahiuksisen varhaisteinin, jonka kalpea katse tutki olinko herännyt. Welshtamman hoitaja hiipi huoneen poikki, nappasi nurkasta jotain mustaa ja ohutta ja sen jälkeen suuntasi takaisin ovelle. Vaikka hälytyskellot alkoivat soimaan pääni sisällä, se ärsyttävän ilkikurinen osa minua otti vallan. Kohottauduin sekunnissa istumaan ja kun Aurinko ehti jo ovelle, avasin suuni.

"Sua ei täällä paljon näykkään", mutisin ja venyttelin suurieleisesti. Flanellipaita nousi vähän ja paljasti muutaman sentin sikspäkkiä. Poninhäntätyttö valahti punaiseksi sekunnissa, mutta tämähän oli tietysti suunniteltu juttu...

"Eei niin", Aurinko mutisi ja yritti tehdä lähtöä.

"Veikö kissa kielen?" naurahdin huvittuneesti ja taputin vieressäni olevaa tyhjää paikkaa.

"Ei ku mä tulin vaan hakee tän raipan..."

"Älä oo tylsä. Et edes esittäydy? Mä oon Kristian, Tollosta vastuussa, ja loistava tyyppi. Suosittelen tutustumaan."

Aurinko ei vissiin tykännyt siitä, että flirttailin ihan kiusallani. Itse asiassa musta tuntui, että jos se kertoisi rikkaille vanhemmilleen tästä, saisin syytteen seksuaalisesta häirinnästä tai jotain.
"Oon Aurinko", tyttö sopersi ja keräsi ilmeisesti hetken rohkeutta sulkeakseen sitten meidän välillä olevan oven. Kolahdusta seurasi portaita alas viilettävät asteleet. Mä nostin kädet tyytyväisenä niskan taakse ja jäin miettimään, mistä heitosta mä olin tytön nimen aikaisemmin ylipäätään poiminut.

* * *

Tollon tunnin jälkeen Inkeri ilmestyi vintille Niken juoksuhousuihin käärytyneenä sekä vesipullo kourassa. Se aneli lenkkiseuraa, ja mä lähdin. Ihan ilman taka-ajatuksia. Salmasta tais kumminkin tuntua siltä, että mun idea oli rääkätä Inksua ennemmin kuin antaa vertaistukea. Ihan oikeassa se oli. Taskukokoinen blondi taas ei aavistanut mitään...

Suunnilleen vartin kuluttua hajanaiset sadepisarat pilkuttivat Inkerin upouusia juoksuhousuja, ja me edettiin rauhalliseen tahtiin kohti lyhintä maastolenkkiä.

"Tää sun idea on kyllä..."
Blondi kuulosti aika äkäiseltä, päättelin ärräpäiden määrästä ettei tyttö ollut sitä parasta mieltä mun päähänpistosta. Tollokin heilutteli päätään, kun yritin jarrutella sen askellusta pysymään samassa tahdissa kuin hengästyneen vaahtosammuttimen.

"Sä kiität mua vielä!" virnistin ja huiskautin kevyesti raipallani tytön takapuolelle.

#2

www.seppele.piirroshevoset.com/kuvat/merkit/merkkisyksy1.png

[Kristian]

16.1.

Kamala aamupakkanen raiskas mun poskia kun kompuroin metrin korkuisessa hangessa ruunatarhalle. Kössi (oon opetellu hirviöhepan nimenkin) mulkoili varsin varoittavasti mua portilta, mutta otin vapaudekseni heilutella riimunnarua hurjalla raivolla, ettei ruunan kiiltävät hampaat uppoais mun käsivarteen. Tollo otti kirjaimellisesti rennosti miehekkäänvioletissa toppaloimessaan ja nojasi turpaansa lumihankeen silmät puoliummessa.

”Noniin jäbä, lähetääs talliin. Eiks sulla oo kylmä?” mutisin kun lähestyin cremelloa. Se nykyään lotkautti jopa korvaansa kun kutsuin portilta, mutta koska ruuna ei ikinä tehnyt liikettäkään tullakseen itse portille, olin lopettanut aikani tuhlaamisen ja marssin jatkossa vaan suoraan tarhan perälle. Tollo ei ikinä yrittänyt livistää kun sen pään pujotti riimuun, vaan se lähti mielellään pakkasesta tai sateesta tai ulkona riehuvasta tuulesta, mutta kuten jo mainittu, oli eri asia lähtikö idea sisälle menemisestä mun vai Tollon päästä.

Andrei harjasi Rottaa käytävällä pitkin vedoin ja mä mietin mitä rikollisuuksia se tänä iltana suorittelis, kun piti tulla hoitamaan hevosta näin aikaisin. Vihasin sitä jätkää niin paljon, että korvista nousi savua mun taluttaessa Tollon karsinaansa. Todellakin sanoisin pari valittua sanaa.
”No kuinka pitkällä sun suunnitelmassa ootkaan, muistuttaisitko mua”, mietin ääneen ja vilkaisin Andreita pari kertaa kun availin Tollon toppaloimen solkia. Andrein leukaperät jännittyivät ja se nosti katsettaan niin, että näin sen silmissä leimuavat ärtymyksen liekit. En tainnut olla sen lempi-ihmisiä.
”Niin, siis onko Inkeri kohta valmis kieritettäväks mattoon ja tungettavaks auton takakonttiin?”

Andrei vilkuili ympärilleen, mutta ketään ei näkynyt. Osuinko mä oikeaan?
”Mähän varoitin sua, ei kannata sotkeutua muiden asioihin”, mies ärähti ja päästi Rotan menemään karsinaansa.

”Kukaan ei ikinä sano noin, paitsi jos on jotain, johon oikeasti kannattais sotkeutua”, vastasin kylmän rauhallisesti ja heitin Tollon loimen tangolle sulkien oven perässäni. ”Mitä helvettiä sä oikein ajattelit tehdä Inkerille? Hyväksikäyttämisen lisäksi?”
Andrei ei vastannut vaan otti askeleen lähemmäksi. Mä tein mitä kuka tahansa oikea mies tekis – astuin kaks askelta eteenpäin. Ei kovin fiksua, koska seuraavaks Andrei tähtäs nyrkillään keskelle mun sikspäkkiä (joo pakko muistuttaa siitä tässäkin tilanteessa) ja sai mut ärähtämään kivusta. Mulla napsahti joku viimeinen lanka poikki, ja iskin sitä vasempaan poskeen niin, että toisen pää heittäytyi sivulle. Oli ehkä virhe jatkaa, koska seuraavaksi toinen tähtäs keskelle mun kasvoja, ja kuului kova rasahdus.

En tuntenu mun nenää enää, mutta tuodessani sormeni sen päälle, niin tarttui verta. Tähän oli ehkä ihan hyvä lopettaa, koska samalla sekunnilla tallin ovi aukesi ja Anne käpsytteli sisään kolmea hevosta perässään raahaten.
”Herranjumala Kristian, mitä sulle on oikein tapahtunu?!” nainen hössötti ja taisi laittaa Reinon vahingossa väärään karsinaan kun yritti kiirehtiä katsomaan mitä oli meneillään. Naisella oli ollut hormonit sekaisin jo kuulemma jonkin aikaa, ja nyt vasta mäkin sain huomata sen. Näin sivusilmällä, kuinka Andrei pyyhki punertavia rystysiään takinhelmaansa ja katosi sitten satulahuoneelle päin.

”Oliko Tollolla vauhtia tarhassa, vai liukastuitko? Tää sun nenä on ihan vinossa…”
”Joo, liukastuin…”, mutisin katse Annen olan yli suunnattuna. Silmäni puristuivat kiinni, kun nainen hieroi jotain mahdollisimman kirvelevää ainetta kasvoilleni ja yritti tukkia verenvuotoa talouspaperin paloilla.
”Tätä näytetään sit kyllä lääkärille. Ihan varmasti murtunut. Voin pyytää vaikka Andreita viemään sut, sehän oli täällä”, nainen ehdotti, mutta mä pudistin päätäni.
”Hei ihan oikeesti. Kyllä mä pärjään. Partiolaisen kunniasanalla.”
”Ootko sä muka partiolainen?”
”En.”
”Niinpä.”

Järkyttävästä särystä ja punertavasta vesiputoksesta huolimatta mä jäin tallille harjaamaan ja ratsastamaan Tollon, ettei se olisi huomenna ihan ylienerginen. Kaikki vilkuilivat mua ihan oudosti, mutta vaan Inkerin reaktio jäi mietityttämään mua. Se oli ainoa joka pystyi arvaamaan, mistä mä oikeasti olin haavani saanut.

[Kristian]

29.5.

Mä en ollut toki odottanut että harjoittelupaikka saksalaisen kenttäratsastusvalmentajan tallilla olisi loppuelämää kestänyt, mutta Andreas Amsel ei ollut mun kanssa ihan samalla aaltopituudella siitä, mitä tuli tyttären viettelemiseen. Ilmeisesti tällä tallilla oli ollut yksi tiukka käytäntö: omistajan älyttömän kuuma tytär oli off limits. Silti en ymmärrä, miksi mut piti potkia siitä pihalle? Amsel itse oli jopa sanonut että hevosten omistajat olivat olleet tyytyväisiä siihen miten heidän puoliverisiään kohtelin ja ratsastin, mutta ilmeisesti sillä ei ollut mitään väliä, jos koski viattomaan pikku Emilieen (viattomasta kaukana, ei varmasti ollut neitsyt).

Ja siinä oli mun tarina keväältä 2016. Lopulta mä palasin Lufthansan koneella takaisin Suomeen ja kotiuduin takasin Villa Svansenin nurkkiin toissapäivänä. Äiti oli repinyt hermostuneena hiuksia päästään (vaikka yrittikin peittää sitä) ja patistanut mut soittamaan saman tien Seppeleeseen, oliko Tollolle löydetty jo uusi hoitaja.

"Itse asiassa kyllä sillä ehti olla toinen hoitaja tässä vähän aikaa, mutta sen elämäntilanne muuttui", oli Pirre vastannut, ja oltiin sitten sovittu että alkaisin hoitamaan Tolloa. Taas. Ei sillä, että se mua haittaisi yhtään - Tollo oli ihan loistava hevosenkuvatus, ja kesällä varmaan vähän vähemmän työläämpi, mitä tuli siihen ainaiseen jalkojen pesemiseen. Itse asiassa mä olin oikein tyytyväinen siihen että sain jatkaa Seppeleessä samaan malliin, ja niin taisi äitikin olla.

Mun Mustang oli kuitenkin myyty. Tuntui kuin pala mun miehuudesta olisi syötetty Kössille, kun pysäköin äidin Fiatin Seben pihaan. Noustessani autosta mä aika lailla järkytyin - Seppele näytti ihan erilaiselta näin oikeassa auringonvalossa ja nurmikot vihreänä. Ei ollenkaan masentavalta. Tallipiha ja tarhat olivat kuivia, ja hevoset näyttivät siisteiltä. JES.

Olin jo muutaman kuukauden hoitajanpestini aikana oppinut, että sunnuntaisin hoitajat liikuttivat hevosensa aivan itse - tänään oli siis loistava päivä kertoa Tollolle, että mä olin taas kuvioissa. Tuttu ruuna hengailikin vanhassa tutussa tarhassa, ja nahkariimukin löytyi tarhan portilta.
"Tolloooo", yritin huutaa, mutta arvatkaa tuliko cremellolle mieleenkään että liikkuisi... ja kaiken lisäksi nyt kun noin huusin, niin mä olin se joka vaikutti vähäsen tollolta. Otin siis päitset vaan mukaani ja pujahdin aidan välistä hakemaan Tolloa. Se kääntyi mua kohti ja taisi tunnistaakin kuka tuli hakemaan, mutta ei silti ollut tarpeeksi hyvällä päällä tullakseen vastaan. Mä vahdin tuttua, mustaa ruunaa silmäkulmastani samalla kun kävelin, Kössistä ei ollut kyllä ainuttakaan hyvää muistoa. Tarhassa oli myös hevonen jota en ollut ennen nähnyt, mutta ensi näkemältä se ei vaikuttanut erityisen kiinnostavalta, joten keskityin Tolloon. Cremello antoi kyllä nätisti kiinni tarhasta ja seurasi ilman mitään valittamista aina portille asti, mutta kun avasin sähkölankaisen portin, cremello keksi jotakin minullekin aivan uutta ja tuntematonta ja hypähti portin ohi jollain ihmeellisellä kengurutyylillä. Pitelin tiukasti riimunnarusta kiinni, mutta onneksi ruunalla ei näyttänyt olevan sen enempää typeriä ideoita ja sain portin suljettua ennen kuin suuri massa ruunia tunki tarhasta ulos.

Tollo käveli rennosti mun vierellä kun vein ruunan talliin ja tuttuun karsinaan, mutta siellä se aloitti taas sen trademark-pyörimisen. Onneksi ei tarvinnut paljoa harjailla, ja ruuna antoi kuitenkin kavionsa puhdistaa ihan tyydyttävästi. Katselin ruunan harjaa vähän siihen malliin, että se pitäisi kyllä jossain vaiheessa käydä siistimässä, koska olin itsevarmana ilmoittanut meidät jo kuukauden päästä oleviin kisoihinkin ja vaikka ne olivatkin ihan seuratasolla, pitäisi näyttää skarpilta.

Luotin Tollon siisteyteen sen verran että se osaisi olla sotkematta itseään pienen hetken ja jätin sen irti karsinaan, ovi kiinni siksi aikaa kun metsästin käsiini suojat, satulan ja suitset. En kuitenkaan ehtinyt ihan satulahuoneeseen asti ilman häiriötekijöitä, sillä Inkeri avasi huoneen oven sitä vauhtia, että meinasin saada mustelman ohimolleni. Ehdin kuitenkin työntää käden väliin, ennen kuin tästäkin tallikäynnistä tulisi terveyskeskuskeikka.
"Aha, sun nenä on näemmä parantunut", Inkeri ärähti kun tajusi kuka oli tullut vastaan. Ei siis mitään kysymyksiä siitä, missä olin ollut? Ei sitten.
"Et varmaan voi vaan unohtaa sitä?" kysyin ja tartuin tyttöä käsivarresta kiinni ennen kuin blondi ehti karata.
"Mitä hemmettiä? Miks mä unohtaisin? Anna yksikin syy", blondi vastasi ja katsoi mua tiukasti silmiin, posket punaisina.
"Ota nyt ihan rauhassa."
"No enpäs ota. Ja missä ihmeessä sä oot ollut? Katosit vaan tolleen?"
"Ajattelin että kyllä sana lähtis kiertämään."
"Täh? Että munko ois pitäny kuulla joltain Pirreltä, mihin sä oot oikein lähtenyt?"
"No siis..."

Inkeri ravisteli ittensä irti ja marssi ulos tallista kädet nyrkissä, taakseen vilkaisematta. Mä vaan huokaisin ja päätin, että keksisin myöhemmin miten saisin ainoan tallikaverini leppymään. Nyt olis kuitenkin päästävä Tollon selkään, ettei ihan nolattais itteämme niissä kilpailuissa. Kaikki ruunan tavarat löytyivät onneksi tutuilta paikoilta ja nappasin ne mukaan palaten sitten hevosen karsinalle. Tollo kurkki mua kaltereiden välistä korvat höröllä ja huomasi varmaan mun turhautumisen siitä tavasta, jolla mä viskasin satulan cremellon selkään ja säädin jalustimia tuttuun pituuteen. Onneksi hevonen sentään tajusi käyttäytyä kivasti, kun kiristin satulavyötä, asettelin suojat oikein päin jalkoihin ja pujotin ohjat kaulalle saadakseni suitset Tollon päähän. Jos multa kysytään, niin Inkeri voisi vaikka vaihtaa nimiä armaan hoitoheppani kanssa, mutta toisaalta sitten hevosparka joutuisi elämään loppuelämänsä naurujen kohteena.

Tollolla on mukavan korkea työmoraali, oli ainoa asia mitä sain ajateltua kun vedin suitsien niskahihnan ruunan korvien yli ja kiinnitin meksikolaisten suitsien remmit. Luojan kiitos sillä oli. Osa niistä saksalaisista hevosista oli kyllä olleet mestarivedättäjiä mitä tuli kuolainten laittamiseen, mutta onneksi ne sitten loppujen lopuksi olivat lopettaneet uuden pojan kiusaamisen. Tollo taas otti vaan avoimesti vastaan mitä tuli ja lähti perääni, kunhan olin saanut kengät vaihdettua jodhpureihin ja vetänyt jonkun lainakypärän päähän - oma oli jäänyt ilmeisesti Saksaan, täytyisi ostaa muutenkin uusi.

Ulkona iski vastaan jäätävä (okei, ehkä vähän väärä adjektiivi tähän) kuuma kesäilma ja auringonpaiste. Jotkut tytöt taisivat ottaa aurinkoakin pihanurmella, ja osa katseli mun suuntaan hetken, kunnes kääntyivät juoruilemaan taas jotain - en tiedä enkä haluakaan tietää, mitä. Täytyisi keksiä miten saan Inkeriltä anteeksi - varsinkin jos se yhä katteli jotain Andreita, mun oli saatava se uskomaan ettei siinä tyypissä ollut mitään hyvää. Ehkä se olis tajunnutkin sen itse.

Okei, en mä nyt niin tyhmä voinut olla. Olin tuntenut Inkerin tarpeeksi kauan tietääkseni, ettei se todellakaan ollut omin neuvoin keksinyt, että Andrei oli sille huonoa seuraa.

Kampesin itteni kentän aidalta Tollon selkään ja suuntasin hevosen Liekkijärvelle päin. Kaikki alkoi muistuttaa jo Merja Jalon romaania: lintujen laulu, satulan narina, joka paikkaa ympäröivä kesän vehreys... kyllä tästä kovempikin tyyppi suli kesäfiilikseen. Alkoi tehdä mieli Classicin kermatoffee-jäätelöä (jos ette oo vielä maistaneet niin äkkiä kauppaan, ei helvetti se on hyvää). Annoin Tollon kävellä pienellä tuntumalla omaa, isoa käyntiään ja keskityin nauttimaan siitä, että kerrankaan ei satanut mun lähtiessä maastoon. Kun me oltiin kävelty tovi, keräsin ohjat tuntumalle ja kun pohja tuntui hyvältä, siirryttiin rauhalliseen kevyeen raviin. Kun Liekkijärvi-opasteita alkoi ilmestyä kulmien takaa, suuntasin Tollon turvan kohti maastoesterataa. Tänään otettaisiin kuitenkin rennosti: harjoittelisin vähän lämmittelyaukiolla ja sitten hypättäisiin muutamia kiinteitä esteitä sekä pari kertaa kokeiltaisiin vanhaa allasta, että saisin hyvän käsityksen siitä mitä pitäisi treenata. Tietysti pitäisi myös kouluratsastusta ja rataesteitäkin kokeilla, mutta onneksi Tollo on sen verran vähän tunneilla, että hyvin pystyy pitämään harjoittelumotivaatiota yllä.

Toisaalta, ennen kuin voisin keskittyä kunnolla harjoittelemiseen, oli sovittava asiat Inkerin kanssa. Who knows, ehkä sekin oli tulossa kisoihin ja saataisiin siitä ja Tirpasta treenikavereita?

#4

[Kristian]

23.6.

Uhkaavat pilvet kiertelivät Seppelettä torstaiaamuna, mutta silti ainuttakaan vesipisaraa ei tipahdellut taivaalta. Oli lämmintä ja tallipihan poikki kuului, kuinka joku ennusti ukkosta oikein äänekkäästi. Kaikki keskittyi ottamaan viimeisetkin ilot irti hoitohevosistaan, kun suurin osa niistä lähtisikin jo maanantaina laitumelle. Tollo mukaan lukien.

Mulla sen sijaan ei ollut mitään kiirettä päästä selkään. Mulla oli sellainen kummallinen ilmapallofiilis, että voisin vaan rennosti leijailla ympäri tallia ja keskittyä kaikkeen muuhun kuin olennaiseen. Mä yritin silti piilottaa sen tunteen mahdollisimman hyvin, ja koska Inkerikään ei ollut vielä tajunnut että olin tavallista vähemmän kartalla, taisin onnistua aika hyvin.

”No, jos kerran annat Tollolle vapaapäivän, niin voisit edes auttaa mua Törpön kanssa”, Inksu höpötti menemään ja mä nyökyttelin samalla, kun se latoi satuloita ja suojia mun käsivarsille.
”Juu, ei mitään ongelmaa”, sanoin. Inkeri kattoi mua hyvin pitkään ja merkitsevästi, ihan kuin se olis kaivanut jotain totuutta mun silmistä.
”Ootko sä tulos kipeeks tai jotain?”
”No en helvetissä.”
”Nyt kuulostaa jo tutummalta.”

Mä seurasin Inkeriä kiltisti aitalle, jossa pikkuponi odotteli vähemmän kärsivällisesti vuoroaan. Tirppa oli mun mielestä ihan suloisen näköinen menopeli, mutta ei sitä voinut vakavasti ottaa. Tai ainakaan mä en voinut. Toisaalta ei mua saa siitä syyttää: hoidan ite nättiä cremelloa puoliveriruunaa, joka on kilpaillut ratana 160cm, ja vissiin ihan kansainvälisesti. Mutta mitä mä turhia puolustelen nyt itteeni… jos en tykkää poneista niin en tykkää poneista.

Ei hitto mä olen outo tänään.

”Ehkä mä teen kumminkin jotain Tollon kanssa. Onhan sillä nyt kumminkin lomaa tulossa ihan kunnolla.”
”Aattelin lähteä Törpöllä maastoon.”
”Great. Mä lähden mukaan.”
”En kyllä pyytäny-”
”Mä tuun.”

Inkeri jäi vähän hölmistyneen näköisenä harjailemaan hoitoponiaan, kun mä heitin Trinityn varusteet aitan ovelle ja lähdin hakemaan Tolloa tarhasta. Muhkeimmat ruohotupsut olivat tietysti ihan tarhan päädyssä, joten ei toivoakaan että cremello olisi odotellut portilla. Suosiolla otin vaan miehekkään, violetin riimunnarun portin juuresta ja lähdin metsästämään Tolloa. Mä yritin viheltää ja huhuilla puoliverisen nimeä, mutta hevosenkuvatus vaan seisoi hölmistyneen näköisenä, korvat kääntyillen suunnasta toiseen. Kössikin oli kiinnostuneempi musta, mutta se nyt tais lipoa huuliaan joka kerta kun herkullisen näköinen hoitajatyttö ilmestyi tarhan portille. (Ja tarkotan nyt siis herkullisella sellasta purulelun näköstä, sellasista Kössi varmaan tykkää, Seppeleen tytöt ei ollu ihan mun tyyppiä…..)

Tollo ei sentään juokse karkuun, kun sitä ottaa kiinni. Nytkin se antoi ihan suosiolla kiinnittää narun päitsiin ja lähti sitten mun perään lisättyä käyntiä. Portilla se pyrähti ulos niin, että mä meinasin saada slaagin, mutta kohtaus oli ohi yhtä nopeasti kuin alkoikin ja sitten Tollo vaan odotteli malttamattomana että olinko tuonut sen syömään päiväkauroja vai mitä ihmettä. Kiinnitin Tollon ulos harjauspuomille, otin siltä ötökkäloimen pois ja alta paljastuikin kiiltävä karva. Luojan kiitos. Mun ei tarvitsisi muuta oikeastaan tehdäkään kuin vaan heittää varusteet niskaan ja kurkata, ettei kavioissa ollut jäätäviä möykkyjä kuraa ja kiviä.

Satulahuoneesta löytyi kaikki mitä mä tarvitsin – nappasin kaviokoukun, satulan, suitset ja muut välttämättömyydet mun mukaan kadoten sitten nopeasti paikalta, ennen kuin joku Salman kaltainen puheliaisuuspaketti ilmestyis. Ei mulla ollut tietysti mitään Salmaa vastaan, mutta Inksu oli varsin malttamaton persoona, ja sen hevosenvarustustaidot oli hiottu huippuunsa. Toisin sanoen, se olis valmis viidessä minuutissa ja alkais sitten uhkailla että lähtee ilman mua.

Tollo vaihteli painoa jalalta toiselle, kun mä heitin satulan sen selkään ja kiristin vyön sellaiseksi suhteellisen turvalliseksi. Jalustimet olivat vieläkin seurakisojen jäljiltä oikean pituiset, joten niistä mun ei tarvinnutkaan huolehtia. Itse asiassa Tollon varustamisesta ei tarvitse paljon mitään kertoa, se on niin yksinkertaista hommaa että oon melkein ylpeä. En tajua miten esimerkiksi Cella jaksaa tapella Windin kanssa, mutta kai jotkut tykkää ihan arkisistakin haasteista.

Ihan kuten mä olin ennustanutkin, Inkeri ratsasti Tirpan meidän luokse kun mä vielä kiinnittelin suitsien remmejä. Se istui siinä satulassa – kumma kyllä, hiljaa – ja odotteli oman aikansa. Sitten kun mä viimein olin laskenut jalustimet alas, tarkistanut vyön ja hypännyt jakkaralta Tollon selkään, Inksu koki valaistuksen.

”Hei, mun puhelin jäi rehuhuoneeseen”, se totesi.
”Niin?”
”Käy hakemassa se.”
”No käy ite. Omapa on puhelimes.”
”Kristian haluutko-muiden-tietävän-sun-toisen-nimen Svansen. Hae se nyt vaan. Jooko.”
”Mitä se edes tekee siellä?”
”Vähemmän puhetta, enemmän liikettä.”

Mä huokaisin syvään, valuin alas Tollon selästä ja ojensin ohjat blondille pidettäväksi. Oliko musta tulossa pehmo, vai miksi mä lähdin hakemaan sitä puhelinta ollenkaan? No, ehkä sillä ei oo mitään väliä, nyt vaan haetaan se ja lähetään sinne maastoon.

Mä en ollut koskaan ennen käynyt rehuhuoneessa, joten mä ajattelin että se olisi tyhjä. Kun kerta hoitajat ei siellä niin usein käyneet. Mä olin väärässä, sillä kun avasin oven, siellä jotain väkirehuja annosteleva Robert meinas hätkähtäessään potkasta koko kauraämpärinsä kumoon. Mä olin melkein toivonutkin törmääväni blondiin. Tai sitten en. Jostain syystä tuntui kuin olis perhosia vatsassa, mutta ehkä mun ruoansulatusjärjestelmä vaan luuli, että ollaan vieläkin sängyllä makailemassa eilisillan tytön kanssa.

Tunnelma oli omituinen. Laitetaan se Robsun (vai miksi ne sitä kutsuu) piikkiin.

”Ootko nähny Inkerin puhelinta täällä?” mä kysyin. Tuntui kuin olis ollut joku pala kurkussa.
”Öö en. Harvemmin se kyllä rehuhuoneessa on.”
”No tänne se oli sen kuulemma jättäny.”

Robert pysytteli omissa puuhissaan kun mä haravoin katseellani koko huonetta. Ja sitten ruusukullan värinen iPhone 6S iski silmään. Se lepäili heinäpaalin reunalla.

Mä kaadoin puhelinta kohti syöksyessäni kuitenkin jonkun Annen tai Pirren rakentaman hienon ämpäritornin, ja se osuikin sitten rymisten maahan. Otin velvollisuudeksi pelastaa ensin Inkerin pölyn peittämän puhelimen, ja sitten kun se oli mulla taskussa, ryhdyin kokoamaan tornia uudelleen. Mun yllätyksekseni Robert jätti oman ämpärinsä ja auttoi mua. Me koottiin torni yhdessä, mitään sanomatta, ja ainakin mun osalta katsekontaktia vältellen. Sitten lopulta ämpärit loppuivat, ja me seistiin siinä hetki vastakkain. Katseet kohtasi, vaikka mä olin sitä kuinka vältellyt, ja siinä sitä oltiin.

Yhtäkkiä mä tunsin oloni tosi pieneksi. Ja epämiehekkääksi.

Mutta se oli Robert.

Ja mä olin Kristian Svansen.

Ja mä en pelännyt mitään.

Niinpä mä sitten kumarruin toista kohti. En liian hitaasti, mutta en kyllä nopeastikaan. Mitä lähemmäs mä pääsin, sitä enemmän Robertin silmät laajeni, ja se olis varmasti juossut jo, jossei sen jalat olis halvaantuneet. Suudelma (pyydän anteeks suomen kielen puolesta) oli lyhyt ja tunnusteleva. Robert vetäytyi siitä pois vähän liian myöhään, joten huulet ehti ottaa jonkin verran kontaktia. Blondi oli lakananvalkoinen, ja mä aloin tuntea kuinka poskia kuumotti, joten otin jalat alle ja katosin aika älyttömän pian ovesta ulos. Inksu katsoi mua tuimasti, kun muina miehinä kävelin Tollon luokse.

”No mikäs nyt noin kauan kesti?”
”Tota, lähettäiskö nyt vaan sinne maastoon ja vikkelään? Mä oon kohta, tota, myöhässä töistä…”

Mä kyllä näin Inkerin naamasta, mitä se ajatteli.

Eikä mulla edes ollut töitä.

#5