Suden hoitopäiväkirja

[Reega]

[Reega]

16.10.2012 - Susi saapuu Seppeleeseen.

Olin eilen aamupäivällä saanut mielenkiintoisen puhelun Seppeleestä, enkä ollut vieläkään uskoa todeksi mitä Anne minulle oli kertonut. Susi oli saanut tallipaikan toisen suomenpojan ohella! Itse en ollut niin perillä mitä Seppeleen hevoskannassa oli viimeaikoina tapahtunut, käsitin vain, että joitakin hevosia oli lähdössä, uusien tullessa tilalle. Juuri nyt en välittänyt muusta kuin siitä, että meille oli yksi tallipaikka siunautunut.

En ollut juurikaan yöllä saanut nukuttua, ja aamulla kun kello näytti yhdeksää, ampaisin alas natisevia Huopaharjun pirtin rappusia sellaisella vauhdilla, että löyhästi ponihännällä olleet kullanruskeat hiukseni valahtivat auki. Kenkiä vetäessäni jalkaan yritin sukia muutamaa kiehkuraa korvani taakse, siitä kauheasti hyötymättä. Ulkona yritin puhallella hiussuortuvia pois naamaltani kietoessani takkia tiukemmin ympärilleni. Pikakävelyni muuttui juoksuksi, ja sännätessäni talliin oli onni etten jyrännyt ovella vastaan tullutta isoveljeäni.

- Mä pistän vaan Sudelle suojat ni sit lähetään, sanoin Alexille ennen kuin tämä ehti avata suutaan. Nappasin Suden sinipunaiset kuljetussuojat tallikäytävältä, johon olin ne illalla jättänyt. Muutenkin kaikki oli pakattu edellispäivänä, ja olimme käytännössä lähtökunnossa, kun sain vedettyä suomenhevoselle suojat jalkaan.

Ajomatka Seppeleeseen tuntui ikuisuudelta. Asiaa ei yhtään auttanut se, että Alexin täytyi kuunnella maailman surkeinta levyä autonsa cd-soittimesta. Huokaisin ja nojauduin ikkunaan. Puhalsin lämmintä ilmaa lasiin ja piirtelin kuvioita.

- Hei näpit irti, mä just pesin ne ikkunat! Alex sähähti vierestäni.

Tuhahdin mieltä osoittavasti ja painauduin penkkiin kädet puuhkassa. Kauaa en pystynyt olla paikoillani, ja oikea käteni hakeutui oven käsinojaan. Naputtelin hermostuneesti oven nahkaista sisäpintaa aina Seppeleen pihaan asti. Purkasimme kamat ennätysnopeasti Alexin kanssa, toisin sanoen lemppasimme me ne satulahuoneen ovensuuhun. Alexilla oli kiire töihin, joten hän ei ehtinyt jäädä sen enempää ihmettelemään Seppeleeseen, sillä hevoskuljetusvaunu täytyi vielä käydä heittämässä takaisin.

Jäätyämme Suden kanssa ihmettelemään kuraiselle tallipihalle, vedin henkeä varmaan ensimmäiseen kertaan koko aamuun. Kimo suomenhevonen katsoi tarkkaavaisena ympärilleen. Uskoin sen ottavan muuton ihan rennosti, ilman sen ihmeempiä koti-ikäviä. Hetken kuluttua kaikki uusi olikin jo unohtunut, ja ori hankasi valkoista päätään minun mustaan takkiini. Hölmö luuli löytävänsä sieltä sokeria.

Unohdin melkein kokonaan, että Seppeleen talliporukkakin oli suurimmaksi osaksi vaihtunut. Takana oli tietääkseni ainakin pari isompaa hoitajahakua, joten uusia kasvoja oli enemmänkin. Muutamia tallityttöjä tulikin ihmettelemään Sutta, ja olisihan se ollut mukava tunnistaa edes yksi kasvo. Päätin ottaa sen asenteen, että yritän tutustua edes suurimpaan osaan.

Kun sain karistettua ihailijakaartin hölmistyneen suomenhevosen ympäriltä, suuntasimme talliin. Oli jotenkin outoa taluttaa Susi Leevin vanhaan karsinaan, olin jotenkin niin tottunut siihen että kävellessäni tallin päähän näkisin tummanruskean piensuokin pään pilkistävän kaltereiden välistä. Nyt sinne tepasteli suuri, valkea runoratsu, jolla tulisi olemaan selvästi puuhaa vähäksi aikaa tutustuessaan uusiin naapureihinsa.

Itse lähdin purkamaan tavaroitamme satulahuoneeseen. Nostin Suden mustan satulan Leevin vanhalle satulatelineelle, ja repäisin sen päästä irti nimikyltin. Haalistuneesta paperipalasta hädin tuskin sai selvää, että siinä luki "Leevi". Suitset, suojat ja harjapakki olivat paikoillaan, ja sitten ei ollut kuin loimien ja omien kamojen purku. Riimu Sudelle nyt jäikin päähän, ja kuljetussuojat veisin omaan lokerikkooni yläkertaan.

Kun loimet oli paikoillaan, suuntasin askeleeni yläkertaan. Avasin huomattavan tomuisen kaappini, joka suorastaan huusi tyhjyyttä. Enää olisi tarvittu lännenelokuvista tuttu arokierijä, ja meillä olisi ollut western lavasteet valmiit. Nostin kuljetussuojat kaapin perälle, nostin kypäräni ylähyllylle ja sujautin sen alle ratsastushanskat. Ratsastussaappaani menivät kaapin pohjalle, niihin pystyyn raippa ja loput kamat, eli vaihtoratsastushousut, parit sukat, kannukset ja sokeripalapaketti ahdoin entisten päälle. Survoin kaapin oven kiinni ja päätin käydä keittämässä itselleni vielä kupin teetä hoitajienhuoneessa ennen kuin suuntaisin takaisin talliin.

Oleskeluhuoneessa ei arvatenkin ollut ketään, eikä ihmekään, olihan kello sen verran että suurin osa hoitajista oli vielä koulussa. Napsautin vedenkeittimen päälle kaivaessani tiskikaapista puhdasta teekuppia. Vaikken nyt mikään hygieniafriikki olekaan, päätin huuhtaista ja pyörittää tiskiharjaa kerran keraamisessa teekupissa, ennen kuin kaadoin siihen vettä. Nappasin ylähyllyltä pussin jotain halpaa teetä, ja nakkasin sen kuppiini kaivaessani laatikosta lusikkaa puoliksi omissa maailmoissani.

Mietin kaikkia asioita, joita täytyi vielä tehdä Seppeleessä. Suurin osa tavaroistamme täytyisi nimikoida, ettei kukaan erehtyisi lainaamaan niitä. Sudelle täytyi karsinaan tehdä uusi nimikyltti, ja olisi varmaan kiva käydä tallin omistajillekin ilmoittelemassa että olimme paikalle rantautuneet. Annen kanssa olimme kyllä puhelimessa sopineet, että tänään tulisimme, ja kyllähän minä paikat täällä tiesin.

Teeni juotuani pesin kupin ja asettelin sen kuivumaan tiskipöydälle. Portaat laskeuduttuani koputin toimiston oveen ja työnsin sen auki. Anne istui pöydän ääressä papereita pläräten ja purkkaa jauhaen.

- No niin, te pääsitte perille! Anne tokaisi minut huomattuani.
- Jep, suurin osa kamoista on jo paikoillaan, ja Susi tekee tuttavuutta naapureihinsa Letukan vanhassa karsinassa, vastasin.
- Siitä se lähtee, nainen sanoi ja näytti siltä että hän haluisi jatkaa hommaansa. - Jos tulee jotain ni mut löytää täältä, hän jatkoi.
- Okei, hyvä juttu...

Olin jo lähdössä kunnes muistin että minun piti kysäistä kynää ja tarralappuja lainaksi.

- Ainiin, mun pitäs vähän nimikoida paikkoja, oisko sul lainata kynää ja niitä tarralappuja? kysäisin. Anne ojensi minulle kuulakärkikynän ja yhden arkin tarroja, ja hymyili. Nappasin ne ja hipsin vähin äänin ulos, sulkien toimiston oven perässäni.

Suden karsinalla huomasin, että se olikin jo nimikoitu uusiksi. Kirjoitin vielä nimen alapuolelle "om. Reega", ja sitten kipaisin satulahuoneeseen. Kirjoitin pariin lappuun "Susi" ja lätkäsin yhden satulatelineeseen ja toisen suitsitelineeseen. Näin hätäisesti kaikki näytti olevan ihan mallillaan, ja pikkuhiljaahan sitä tässä totuteltaisiin Suden kanssa uuteen tallipaikkaan. Tai lähinnä Susi, minullehan tämä oli jo aika tuttua kauraa...

- Reega & Susi

Tukkajumala tallustelee talliin pihamaalta. Onneksemme oli oikein mukava tyyni ilma, juuri sopiva muuttopäivä.

Syksy 1 -merkki ansaittu syksyisestä suorituksesta! =)

~Anne

[Reega]

Seppeleläisten palkintoleiri, keskiviikko 17.10. 2012

Letitin nopeasti ja napakasti Suden tuuhean harjan ja heitin orille saksanlipun värisen enkkuviltin selkään.

- Anne me tullaan ihan kohta! huikkasin tallinomistajalle nojautuen samalla puoliksi tallikäytävälle kimon suomenhevosen karsinasta.

Ruskeahiuksinen naisihminen nyökkäsi ja hymyili poistuen samalla muiden ratsukoiden perässä tallipihalle. Kiinnitin Suden turparemmin ja leukahihnan ja nakkasin ohjat pois kaulalta. Työnsin karsinan oven auki niin että mahduimme siitä ulos. Susi rynnisti ulos karsinasta ja minä refleksinomaisesti nojaudun taaksepäin ja painoin suomenhevosta kohti seinää. Kimo hermostui, nosti päänsä ylös ja otti muutaman liioitellun suuren askeleen eteen sivulle.

- Noh, käyttäydys nyt... mumisin orille, kun se lähti hörähdellen ja tanssivin askelin kohti tallin uloskäyntiä.

Ulkona Susi rauhoittui ja se rupesi tuhisemaan vieressäni rentona kun lähdimme kävelemään maneesille. Välillä ori tönäisi turvallaan minua selkään, aivan kuin sanoakseen että "liikuppas nyt!".

Maneesissa meitä odotti erinäinen määrä jo lämmittelemään päässeitä ratsukoita. Talutin kimon suomenhevosen kaartoon maneesin keskelle, jossa tönötti säälittävän pieni, multainen jakkara. Jakkaran vajotessa maneesin pohjamateriaaliin, tiesin, että en tätä menoa ole Suden selässä vielä huomenaamullakaan.

- Onko kaikki jo lämmitelleet? Anne huusi mikrofoniin maneesin toisesta päästä.
- No mä en ole vielä päässyt edes hevosen selkään! huusin takaisin.
- Aha, no mä tuun auttamaan, Anne tokaisi ja käveli luoksemme.

Nousin jakkaralle, ja Anne nosti minut reisistä ylöspäin. Mahallani heitin toisen jalan Suden takapuolen yli, ja hain paremman asennon selässä. Huomaavaisena Anne kiskoi lämmittelyviltin alas suomenhevosen päältä (ja minun takapuoleni alta) ja vei sen pyynnöstäni katsomoon. Kaikki muut olivat olleet varmaan varttituntia ennen meitä maneesissa lämppäämässä, ja he halusivat päästä hommiin - niinpä meille ei jäänyt aikaa sen ihmeellisempiin lämmittelyrutiineihin. Jäähdyttelisimme sitten ekstra pitkään tunnin jälkeen kentällä, ja ehkä maastossakin.

Ohjasin orin uralle kirjavan Tiian perään, mutta ihmeemmin en uskaltanut antaa kimolle ohjaa. Susihan oli sinänsä ihan kiltti ratsastettaessa, mutta itse vähän jännitin ilman satulaa menemistä - ja vieläpä kun kyseessä ei ollut mikään pieni poni. Se nyt vaan oli fakta, että Suden selästä oli pitkä matka alas. Eikä sitä koskaan tiennyt jos hevoset päättivät vaikka pistää bileet pystyyn kesken tunnin, kyllä ne tiesi että ratsastaja putoaa selästä paljon helpommin kun siellä välissä ei ole satulaa.

Tunti aloiteltiin käyntiharjoituksilla, ja Susi meni tuhahdellen uraa pitkin kuin mikäkin vanha tuntikonkari. Meno oli kuitenkin ihan toista kun päästiin raviin. Suomenhevonen älysi, että nyt pääsee menemään vähän kovempaakin, joten aina välillä sen piti testata, että joko laukattaisi. Vain volteilla ja ympyröillä mentiin kokoajan hyvää, rentoa mutta reipasta ravia, varmaankin johtuen siitä että orin piti keskittyä kokoajan kääntymiseen. Suorilla sille jäi taas aikaa miettiä sitä että milloin laukattaisi, ja melkein joka toisella askeleella piti kokeilla nostaa laukkaa.

Ravin jälkeen annoimme hevosten hieman hengähtää, kun Anne raahasi maneesiin muutaman puomin. Puomeja pääsimmekin jo menemään laukassa, mutta Susi onnellisesti menetti aina rytmin kun puomit piti ylittää. Pohkeiden annosta huolimatta puomien meno oli meiltä vain epämääräistä ravi-laukka sotkemista suomenhevosen kompuroidessa niihin. Loppua kohden ori kuitenkin sai mentyä puomit muutamaan otteeseen ihan hyvässä laukassa, vaikka se oli edelleen selvästi epävarma, että kuinka ne tulisi mennä.

Lopputunnin pohkeenväistöistäkään ei tohtinut tulla mitään, kuumakalle paahtoi suurimman osan ajasta niska edellä uraa pitkin. Muutama hieno väistö kuitenkin mukaan mahtui, joten toivoa ei sovi menettää. Onhan Susi vielä nuori ja kouluttamaton, sillä on aikaa kehittyä hienoksi ratsuksi.

Tunnin loputtua pyysin vielä Annea auttamaan viltin Suden selkään, ja sitten meidät passitettiinkin kentälle itsenäiseen ratsastukseen. Toinen ryhmä odotti jo kärsimättömänä maneesin ulkopuolella, kun ratsastimme ulos ja kentälle. Ajattelin, että voisimme tänään tehdä jäähdyttelyt ainoastaan kentällä, kun maastokin näytti niin kuraiselta ja epämiellyttävältä...

- Reega & Susi

Jäähdyttelyä kentällä syksysäässä ilman satulaa -tunnin jälkeen.

[Reega]

4.2. 2013 - Sudenlenkki.

Alex karautti tallin pihaan niin että lumi pöllysi. - Kiitti, tuhahdin vaisusti astuessani ulos. Alex antoi minulle perään sellaisen katseen, että "pikkusisko, olet palveluksen velkaa". Ja oi, niitähän riitti listassa jo entisestään! Alexilla oli kiire jalkapallo harkkoihin, joten hän lähti tallin pihasta vähintään samanlaisella kiireellä kun olimme tulleetkin. Maasturin nelivedon lyödessä pari kierrosta tyhjää, sain ison kasan lumikökkäreitä niskaani. Peräpeilistä näin Alexin ilmeen, hän teki sen tahallaan. Talliin kävellessäni yritin kaivaa lumimöykkyjä pois hupustani, ilman että niistä puolet valuisivat niskan kautta selkään. Kyllä se nyt tässä iässä olisi pitänyt tietää että homma oli ihan mahdoton. Epämääräisesti kiemurrellen sain kaikki lumet tiputettua takin suusta pois, mutta inhottavat, kylmät vesivanat jäivät kuitenkin selkääni kummittelemaan.

- Moikka Susihukka, mitä orhi? tokaisin valkoiselle suomenhevoselle kaltereiden läpi. Ori painoi turpansa kaltereita vastan, levitteli sieraimiaan ja tuhisi lämmintä ilmaa kasvoilleni. Työnsin karsinan oven auki ja taputin oria kaulalle sen paksun harjan ja talviturkin läpi.

- Joo on mulla sokeria, sanoin Sudelle ja kaivoin kolme palaa taskustani. Ori hotkaisi ne hetkessä ja nuoli käteni sen päälle. - Iuh, voihkaisin ja yritin kuivata märkää kättäni suomenhevosen kylkeen. Sillä aikaa Susi alkoi nuolla taskuani, johon jäi vielä muutama sokeripala. - Noh, sä saat ne sitten ku tullaan, sanoin orille joka repi taskuani varovasti huulillaan.

Kipaisin hakemassa kaapistani Suden harjat ja palasin orin karsinalle. Samassa huomasin, että talliin talutettiin jotain uutta konia. Rautiaalta ja sporttiselta näyttävä ruuna osoittautui Odelien polleksi ja Suden uudeksi karsinanaapuriksi. Sen ihmeemmin en jäänyt uutta asukkia tutkimaan, saatuani harjattua oman heponi, suuntasin satulahuoneeseen hakemaan Suden satulaa ja suitsia. Palattuani Odelie hymyili hevosensa karsinassa kuin naantalin aurinko, Suden tehdessä tuttavuutta uuteen ruunan. Nostin satulan valkoisen suomenhevosen selkään ja aloin avata suitsia heittäessäni keskustelun poikasta karsinan seinän toisella puolella seisovalle brunetelle.

- Kiva saada uusia yksäreitä talliin, tokaisin kun en parempaakaan keksinyt.

- Joo, ihanaa kun meidät otettiin vastaan. Tuli kyllä täysin puuntakaa Annen soitto, että mun Alex on valittu kaikkien niiden hakemusten joukosta, tyttö sanoi silmät kirkkaina ja hymy huulillaan.

- Alex, huh? Samanniminen kun mun isoveli. Tai no, sen oikea nimi on Alexander, mutta emmä jaksa niin pitkää nimeä toistaa. Alex vaan tai jos sitä haluaa ärsyttää niin sanoo Ales..., sanoin pohtivana, ehkä hieman itselleni höpisten.

- No tän oikea nimi ei kyllä ole lähellekään sen lempinimeä, Odelie naurahti.

- Se vaikuttaa kyllä todella sympaattiselta ruunalta. Meijän pitäs varmaan mennä joskus yhdessä maastoon, heitin ehdotuksen. Ode nyökkäsi ja jätin sitten parivaljakon rauhaan. Muutto toi mukanaan tiettyjä "asioita", jotka piti aina hoitaa. Mahdollisimman nopeasti, mieluiten.

Ujutin kuolaimet Sudelle suuhun ohjien valahtaessa karsinan pohjalle. - No voi paska, kirosin hiljaa itselleni. Näin käy kun yrittää ohittaa tiettyjä tärkeitä vaiheita. Ori sylki saman tien bridongit ulos suustaan kun kyykistyin poimimaan ohjia. Otin ohjat samaan käteen niskahihnan kanssa ja yritin uudestaan. Kiinnitin vielä turpa- ja leukaremmin, jonka jälkeen viskaisin satulavyön alas orin selästä ja suoristin hieman satulahuopaa. Nappasin satulavyön ja sain soljet nipin napin menemään ensimmäisistä rei'istä. - Sä oot jumakauta polle lihonut, tokaisin Sudelle. - Nyt kyllä alkaa laihari. Meille molemmille, sanoin katsoessani mahaani, joka oli turvonnut joulun aikana sellaisiin mittoihin että ei ole sanoin sitä kuvaaminen.

Valkoinen saturatsuni tepasteli perässäni ulos, kauniisti ja nöyrästi kuin uskollinen koira. Ulkona kiristin vielä satulavyötä, ja humpsista, se meni helposti ainakin viisi reikää kireämmälle. - Sä samperi pullistit! Keneltä oot oppinut?! tivasin suomenhevoselta, joka kuolaimiaan louskuttaen tuijotti tallin seinää. Sihisten ja mutisten kapusin vaivalloisesti ison suokin selkään. Selässä heitin vasemman jalkani eteen ja kiskoin vielä molempaa satulavyön remmiä rei'iän kireämmälle. Susi korskui jo hermostuneena, joten annoin sille ohjaa. Lähdimme suuntaamaan kohti Artsilaa.

- Mitä helvettiä sä tuot tänne tommosen fiinin ratsastukoulupollen?! Artsi karjaisi. Susi kavahti kuin loukkaantuneena, mutta taisipa enemmän säikähtää miehen korkeaa ääntä kuin itse haukkua.
- Niin no ajattelin, että ois hyvä sunkin nähdä edes yksi fiini hevonen elämässäs! nakkasin takasin.
- Älä leiki kuule hengelläs, blondi! Artsi sanoi tuima ilme kasvoillaan.

Vasta sitten huomasin Artsin vieressä seisovan, pitkän tummatukkaisen pojankoltiaisen - jonka ikävä kyllä tunnistin.

- Mitäs sä täällä? tokaisin ehkä hieman kylmästi.
- Ai, moi prinsessa. Kuhan tulin kysymään Artsilta josko meidän vanha ruuna pääsisi kesällä laiduntamaan sen maille... No, se on pitkä tarina, poika sönkötti.
- Nii, mä kyllä jo sanoin tolle tuulitukalle, että meijän pitskut on valitettavasti ihan täynnä, Artsi tokaisi kulmiaan kohottaen ja röökiä suupieleen nakaten.

- Hmph, hymähdin Artsille. - Lähe saattaa? sanoin katsahtaen nahkatakkiseen kundiin.
- Ai mä vai? Artsi sanoi hölmistyneenä.
- Et sinä, senkin kaljanarkkari! kivahdin ravimiehelle, joka nyökäten lähti taapertamaan kohti päärakennusta.

- Mitäs sulle? kysäisin, ehkä kuulostaen tyhmemmältä mitä laki sallii.
- Sitä mitä aina ennenkin, poika tokaisi.
- Tota, mitä sä teet ystävänpäivänä? hän jatkoi takerrellen hetken hiljaisuuden jälkeen ja pörrötti tukkaansa.
- Emmä tiiä, oon varmaan tallilla. Miten niin?
- No... ku, mä... ajattelin et ehkä haluisit tehdä jotain?
- Sori, mutta mä oon kyllä vähän lupaillut auttaa Seppeleessä, siellä on varmaan ihan hillitön hulina. Siel yleensä menee tommosina päivinä aika myöhään.

Sen jälkeen matkasimme hiljaisissa merkeissä. Ainoastaan tuuli soitti sinfonioitaan lumisten kuusten latvoissa, ja silloin tällöin kuului vaimeaa auton moottorin surinaa. Jopa Susi tallusteli rauhallisesti ja rentoutuneena.

- No mut tää on mun risteys, lausahdin, - Nähdään! huikkasin vielä ennen kuin ohjasin suomenhevosen takaisin Seppeleen vievälle tielle.
- Joo, nähdään! sain huudahduksen perääni.

- Reega & Susi

[Reega]

8.7. 2013 - Sudennälkä.

- Auts! huudahdin ja Susi painoi korvat niskaan hörähtäen pari kertaa hermostuneena, samalla kun jauhoi ja nielaisi juuri antamani pari sokerinpalaa.

- Ne on mun sormet idiootti, ne ei oo syötävää... tuhahdin vetäessäni ratsastushanskaa pois kädestäni. Kääntelin kättäni hetken aikaa tutkien tuliko siihen mitään isompaa vahinkoa. Harmikseni muutama sormi punoitti ja näytti siltä että niihin saattaisi tulla mustelmat.

Suomenhevonen painoi päänsä alas ja hapuili viimeisiä heinänkorsia karsinan pohjalta.

- Onko sinua parkaa ruokittu tänään ollenkaan, vai miksi olet noin pirun nälkäinen? ihmettelin itsekseni vetäessäni hansikasta takaisin käteeni.

- Saat tuoretta ruohoa, kun mennään ulos, jooko? sanoin orille ottaessani kampaa ja kumilenkkejä harjapakistani. Olin jo harjannut Suden harjan lävitse, mutta kampasin sen vielä niin perusteellisesti, että siitä olisi tiheinkin kampa mennyt lävitse helposti. Sen jälkeen jaoin harjan suurin piirtein samankokoisiin osiin, ja kiinnitin ne löyhästi ylös ponnareilla. Lähdin letittämään harjaa osa kerrallaan.

- Onks täällä kaikkia hyvin, kuulin hirveen kiljasun? kuului miehen ääni yhtäkkiä karsinan ulkopuolelta. Tiesin, ettei se ollut Jaakon ja suurin osa tallin poikahoitajapiiristä odotteli vielä äänenmurrosta. Katsahdin siis Suden kaulan alta ja näin piisamirottaa muistuttavan punapään.

- Joo, tää idiootti yritti vaan haukata puolet musta sokeripalojen kyytipojaksi, tuhahdin ja mulkaisin pahasti valkeaa suomenhevosta.

- Pojat on poikia, mies vastasi. Minä nyökkäsin.
- En olekaan aikaisemmin nähny sua täällä, sanoin kysyvästi muutaman sekunnin hiljaisuuden päälle.
- Aivan, joo, mä oon siis Kasper, uusi paskankippaaja ja pöperöjen kiikuttaja, punapää vastasi armeijamaisella tarmolla.

Minulla meni hetken aikaa aivojen raksuttaessa: siis uusi tallityöntekijä? Mistä se Anne oikein keksi näitä nuoria nassikoita puunaamaan hevosia? Tai no, ymmärsinhän minä - tavallaan. Talli täynnä tiukkapukeisia misuja, ja jollainhan sitä piti maksaa perjantai-iltojen riennot. Ja sitten kun asut vielä tällaisessa tuppukylässä, jossa on hevostalleja enemmän kuin bensa-asemia, Siwoja ja autokorjaamoita yhteensä, niin minne oikein luulin suurimman osan kundeista päätyvän?

- No, miten on hommat lähtenyt käyntiin? kysäisin siirtyessäni letittämään kolmatta tupsua Suden harjasta.
- Ihan hyvin, jos ei lasketa lukuun kaikkia niitä pikkulapsia, jotka juoksee jaloissa iltasin... Kasper sanoi haroen pitkää tukkaansa korvan taakse.
- Kuule sanos muuta. Ja nyt kun talliin on raahattu uusi shetlanninponi, niin arvaa mistä kiljutaan ennen tuntien alkua? Siks mä käyn täällä aina päivisin, mä en halua juuttua muksulaumaan ennen kun pääsen edes satulahuoneeseen...
- Niin no, sulla on hyvä kun voit valita milloin oot tallilla.
- Niinpä. Ei mulla siis sinänsä mitään pikkulapsia vastaan ole, mutta liikaa on aina liikaa. Annatko ne suitset siitä karsinan oven koukusta? kysäisin kun sain viimeisenkin tupsun letitettyä.
- Ne on nää, missä on punaset pehmusteet? Kasper kysäisi.
- Joo, just ne, vahvistin ja mies ojensi minulle suitset karsinan kaltereiden välistä, - Kiitos.
- Eipä mitään. Mun täytyy nyt varmaan palata hommiin, tai tää lorvailu alkaa näkyvä mun palkkanauhassa... punapää hymähti katsahtaen käytävän toiseen päähän.
- Tottakai, mekin tästä lähdetään lenkille heti kun saan tälle orille suitset päähän, tokaisin ja hymyilin.

Survaisin kuolaimet Suden suuhun niin, ettei suomenhevonen ehtinyt tajuta yhtään mitään. Kiinnitin soljet, nappasin ohjat käteen ja työnsin karsinan oven auki. Kurkkasin käytävälle, että se oli tyhjä, ja kiskoin sitten orin käytävän kautta avoimesta tallin ovesta ulos. Paikansin tallin vierestä säälittävän matalan jakkaran, joka päälle nousin seisomaan.

- Mitä pirua, eihän tää auta yhtään! parahdin ollessani ehkä kymmenen senttiä lähempänä suomenhevosen selkää jakkaran upotessa pihahiekkaan allani.

Murahdin ja hyppäsin alas jakkaralta. Talutin Sutta vähän matkaa kentän aidan viereen, nousin aidalle ja ponnistin siitä orin selkään. Annoin pohkeita ja lähdimme taapertamaan kohti Liekkijärven uimarantaa. Sää oli mukavan aurinkoinen, mutta taivaalla oli paikoittain pilviä. Susi napsi ruohoa tienpientareista ja matkamme todellakin eteni etanannopeudella. Eipä se juuri minua haitannut, eihän tässä mikään kiire ollut.

Päästyämme Ruolammen kohdalle, kannustin suomenhevosen raviin, joka ruohotuppo suupielessä lähti laiskaan jolkotteluun. Ravasimme loppumatkan rannalle, ja perille päästyämme aurinko paistoi ihanasti hieman puunlatvojen yläpuolella. Rannalla ei ollut ketään ja ihana, lämmin tuulenvire kutsui meitä järveen. Heitin nopeasti topin ja mikroshortsit pois päältäni, alla minulla oli punaiset bikinini.

Varoen valkoinen suomenhevonen astui lähes tyyneen järveen. Veden loiskunta kaikui Liekkikalliosta, kun Susi asteli syvemmälle. Kun ori äkkäsi, että vesi helpottaa kuumuuteen, se piristyi silmissä. Menimme niin syvälle, että vesi hipoi Suden vatsaa. Pulahdin nopeasti vedessä ja kiipesin takaisin suomenhevosen selkään. Susi tyytyi uimisen sijaan roiskuttelemaan vettä, ja sen mielestä se oli niin hauskaa, että sain potkia sitä kauan ennen kuin sain sen takaisin rantaan.

Rannalla ihana orhini päätti sitten ravistella oikein kunnolla, ja oli siinä ja siinä, etten lentänyt hietikkoon. Nappasin vaatteet mukaani, jotka olin heittänyt roikkumaan puun oksalle lähelle rantaa. Topin vedin saman tien päälleni, mutta shortsien kanssa en jaksanut alkaa säätämään. Auringon laskiessa köpöttelimme rauhallisesti takaisin kohti Seppelettä, Suden ahmiessa jokaisen heinän korren joka tielle sattui.

Itse katsoi huokaisten kättäni. Siihen oli kuin olikin noussut ikävät, hevosen hampaan muotoiset mustelmat ja koko käsi tuntui aralta. Mitään kovaa treeniä en varmaankaan lähiaikoina pystyisi tekemään sen käden kanssa, jos ohja painoi vähänkin pahasti, tuntui se heti kädessä.

- Kiitos vaan, ahmatti! tuhahdin Sudelle ja huiskaisin sitä kaulalle. Possu ei viitsinyt edes korviaan kääntää, vaan jatkoi tyytyväisenä pientareen parturoimista.

Seppeleen pihassa liu'uin varovasti alas kimon selästä, ujuttaen samalla housut jalkaani. Susi nuokkui tyytyväisenä posket vihreänkeltaisen vaahdon peitteleminä ja huokaisi syvään ja hartaasti. Heitin ohjat pois orin kaulalta ja lähdin taluttamaan sitä karsinaan.

Riisuin Sudelta suitset ja pesaisin nopeasti kuolaimet. Katkoin kumilenksut orin leteistä ja availin hieman sormin lettejä. Ihan täysin auki en niitä saanut, käteni alkoi olla aika kipeä ja sormet näyttivät turpoavan mitä enemmän mustelmia ärsytti. Harjasin suomenhevosen nopeasti läpi toisella kädelläni, pistin pillit pussiin, sanoin hyvät yöt ja sitten kipitin nopeasti yläkertaan. Pistin harjapakkini kaappiini ja menin hoitajienhuoneeseen. Se oli tyhjä, yllätys yllätys, olihan kellokin jo vaikka mitä. Avasin oven takana olevan ensiapuboxin, jossa oli suloinen pieni punainen risti.

Etsin silmilläni jotain viilentävää geeliä tai edes jotain kipua lievittävää, mutta kaapissa ei ollut kuin onneton kyypakkaus ja sidetarpeita. Talsin mutisten lavuaarille ja valutin kylmää vettä kädelleni. Sen aikaa se tuntui auttavan, kun käsi oli vedessä, mutta heti kun sen otti pois, kipu jatkui. Seison käsi valuvan veden alla varmaan varttitunnin, kunnes katseeni osui ensiapuboxin avoimen oven sisäpintaan. Siinä luki mitä selvin tikkukirjaimin: "muut ensiaputarvikkeet ja särkylääkkeet voi hakea toimistosta". Painoin vesihanan rauhallisesti kiinni ja läpsäsin terveen käteni naamaani.

- Reega & Susi

Järvessä pelleilyä.

Super-merkki huolellisesta ja monipuolisesta hoitokerrasta! =)


Lisäksi kesä1-merkki kesäisestä suoritukssesta:


~Anne

[Reega]

Jotain "vähän" erilaista välillä...

28.8. 2013 - Sudenmysteeri

"Tuuli puhalsi kevyinä henkäyksinä kannen ylitse, natisuttaen samalla vanhan valaanpyyntialuksen rakenteita. Muuten meri oli täysin tyyni ja hiljainen. Kapteeni katsoi tiukasti veneen keulaan, sikari toisessa suupielessä roikkuen, molemmat kädet ruorissa. Jossain kaukana kuului jään lohkeilua, joka kaikui lumisista seinämistä niin hyvin, että ääni tuntui tulevan ihan vierestä. Taivas oli täysin pilvessä, eikä tähtiä näkynyt. Hieman vedenpinnan yläpuolella oli kevyt usvaverho, jota aluksen keula halkoi kahden solmun tuntivauhdissa. Pieni lyhty kiikkui aluksen etuosassa, ja sen lepattava liekki loi ainoan valonlahteen veneen keulaan.

Jääseinämän päältä lensi tuulahduksen mukana säihkyvää puuterilunta, ja hetken aikaa se näytti lumisateelta. Lyhty kirkaisi kääntyessä pidikkeessään tuulenvirtauksen mukana, lumen tukehduttaessa tulen. Tuli säkkipimeää. Ainoa valo oli nyt kapteenin sikarin kytevä pää. Kapteeni potkaisi vieressään kuorsaavan perämiehen hereille, ja käski tämän ruoriin. Vanha ja kokenut merimies asteli hitaasti eteenpäin lipuvan aluksen kantta pitkin sen keulaan, ja avasi lyhdyn. Hän nosti sikarin huuliltaan, ja asetti sen kynttilän sydämen yläpuolelle. Sillä sekunnilla, kun lyhty nappasi liekin ja aluksen eteen saattoi taas nähdä, kapteeni valahti valkoiseksi kuin lakana. Ennen kuin hän ehti huutaa perämiehelle, että kääntää tiukasti paapuuriin, kuului kova rysäys ja koko alus notkahti eteenpäin.

He olivat törmänneet toiseen alukseen. Horjahduksesta toipunut kapteeni nousi jaloilleen ja loi katseen eteensä. Kannen alla nukkumassa ollut vähäinen miehistö rynnisti kannelle katsomaan, mitä oli tapahtunut. Kapteeni oli sanaton. Hän nosti juuri sytyttäneen lyhdyn käteensä, ja nosti sen niin ylös kuin käsi riitti. Toisessa aluksessa ei ollut ensimmäistäkään elonmerkkiä: lyhdyt olivat sammuneet, ketään ei näkynyt kannella tai ruorissa, mutta silti se seilasi täysin purjein. Kapteeni käski miehistöä valmistautumaan alukseen nousuun - ehkä se oli merihädässä.

Miehistö teki työtä käskettyä, ja he kiinnittivät valaanpyyntialuksensa vaaleaan kuunariin. Kapteenin johdolla kaksi kolmasosaa miehistöstä nousi tuntemattoman aluksen kannelle, huomatakseen, että alus oli täysin moitteettomassa kunnossa. Suurin osa purjeista oli revennyt, mutta alus pystyi silti vielä seilaamaan niillä. Ruori nuokkui tyhjänä, eikä miehistöstä ollut jälkeäkään. Pelastusveneet olivat koskemattomina kannella, eikä aluksessa ollut merkkejä kaappauksesta tai taistelusta. He jatkoivat aluksen tutkimista kannen alle, todetakseen kuitenkin saman, kylmän hien iholle nostattavan seikan - kaikki oli kunnossa, mutta miehistöä ei ollut missään. Rahti oli koskematon, miehistön henkilökohtaiset tavarat ja arvotavarat olivat kaikki omilla paikoillaan. Näytti siltä, että alus oli jätetty kiireellä.

Ruumassa oli vettä yli metrin, mutta aluksen kyljet olivat silti koskemattomat, eikä se selvästikään ollut uppoamassa. Aluksen pumput toimivat ja kapteeni totesi, että alus oli edelleen täysin merikelpoinen. Viimeisenä he tutkivat hytin, ja kapteenin kääntäessä ovenkahvaa, hän rukoili, että hän löytäisi miehistön sieltä. Ovi aukesi raskaasti ja naristen, mutta sen takaa ei paljastunut mitään uutta. Aluksen lokikirja oli auki hytin työpöydällä, ja miehistö päätti ottaa sen mukaansa omalle alukselleen, miettiäkseen samalla mitä tekisivät kuunarille. Kapteeni toivoi, että lokikirja antaisi heille jotain vastauksia laivan kohtalosta.

Päästyään takaisin omalle alukselleen, miehistö kerääntyi lokikirjan ympärille. Kirja oli luminen, sivuja puuttui ja teksti oli vettynyttä. Lokikirjan viimeisin merkintä oli yli puolen vuoden takaa, ja alus oli silloisesta sijainnista matkustanut useita tuhansia kilometrejä, todennäköisesti tuuliajolla. Kapteeni painoi kirjan varovasti kiinni, mutta ennen kuin miehistö ehti aloittaa neuvottelun kuunarin kohtalosta, köydet sen ja valaanpyyntialuksen välillä irtosivat solmuistaan, ja tuuli tarttui aluksen purjeisiin. Kapteeni katsoi avuttomana, kun alus lipui rauhallisesti heidän ohitseen. Lyhty valaisi laivan kylkeä, ja silloin hän näki sen - isoilla, mustilla kirjaimilla aluksen kyljessä luki "Dorothea".

Miehistö kääntyi kapteenin puoleen tuon lausuttua laivan nimen, aivan kuin hän tuntisi sen. Hetken hiljaisuuden jälkeen kapteeni sipaisi harmaantuneita viiksiään ja totesi hiljaa, että surukseen tiesi laivan. Se oli yhdeksän kuukautta sitten Englannista lähtenyt, kahdeksan hengen miehittämä alus, joka ei koskaan saapunut määränpäähänsä Yhdysvalloissa. Aluksella oli ollut myös kapteenin vaimo sekä heidän 2- ja 5-vuotiaat lapset. Sen jälkeen, kun laiva oli lähtenyt Englannista, kukaan ei ollut nähnyt sitä eikä sen miehistöä. Monet uskovat, että alus olisi joutunut myrskyyn ja uponnut, tai että merirosvot olisivat hyökänneet sille.

Tämän sanottua kannelle laski pitkä hiljaisuus. Hiljaisuuden rikkoi lopulta yksi miehistöstä: "Mitä sinä uskot?", hän kysyi."

Koko oleskeluhuoneen väki katsoi minua huulipyöreänä.

- Siis aavelaiva? Ilu kysyi nostaen toista kulmaansa.
- Nii, minä sanoin.
- No mitä sille miehistölle sitten oikein tapahtui? Fiia tenttasi.
- Mistä minä tietäisin, tokaisin kohauttaen hartioitani.
- Pitäähän sun nyt tietää, sähän se tarinankertoja olet, Loviisa tuhahti putsaten samalla silmälasejaan paitansa helmaan.
- Se on tarkotuskin, että se loppu jää mysteeriksi, Robert selitti tytöille. Minä nyökkäsin.
- Sitäpaitsi, nyt aina kun teillä on tylsää, teidän ei tartte kertoa tarinoita, vaan voitte aina pohtia, että mitä sille miehistölle oikeasti oli käynyt! sanoin leuka pystyssä. Sain vastaukseksi naurunsekaisia tuhahduksia.
- Oho, kello onkin jo noin paljon! Hepat varmaan tuleekin kohta tunneilta, Ilu huudahti osoittaen kelloa, ja sitten koko oleskeluhuoneen poppoo lähti valumaan alakertaan. Jäin yksin istumaan oleskeluhuoneen sohvalle.

- Ehkä tässä pitäisi itsekin lähteä katsomaan, miten oma humma pärjää, mutisin itsekseni ja nousin ylös.

Laskeuduin portaat alas ja raivasin tieni ihmisvilinän läpi Suden karsinalle, jossa ori tyytyväisenä nuokkui. Suomenhevonen oli selvästi jo kuivunut aikaisemmin suorittamani pesun jäljiltä, joka oli pakko hoitaa, sillä ori oli niin hikinen ja kentän pölyssä, ettei sitä kehdannut enää hevoseksi myöntää.

Avasin karsinan oven ja napsautin riimunnarun kiinni Suden riimuun. Jouduimme hetken odottamaan, ennen kuin pääsimme käytävälle, sillä ratsastustunti oli juuri loppunut ja hevosia tuli peräkanaa sisälle. Kun katsoin hetkemme tulleen, siirryimme Suden kanssa ripeästi tallista ulos aurinkoiseen elokuun iltaan.

- Viedäänpäs sut vielä tarhaan nauttimaan auringonlaskusta, sanoin kimolle ja painoin pusun sen turvalle.

- Reega & Susi