Palkintoleiri seppeleläisille 17.-21.10.2012

[Anne]

Seppeleen hevosenomistajille ja hoitajille luvassa hauska palkintoleiri aktiivisesta toiminnasta!

Syksyinen tunnelma, jokainen puuhastelee leirin ajan omalla (hoito)hevosellaan. Leiristä olisi suoritettavana kaksi maksua, mutta hyvin rennoissa meiningeissä. Saa itse valita maksun kohteen ja tavan.

Lisäksi ohjelmaa saa ehdottaa tähän alle.

www.seppele.piirroshevoset.com/palkintoleiri2012.php

Toiveet:
- yömaasto
- maastakäsin
- maastolaukka
- ilman satulaa
- maastoilua
- riimuratsastusta
- ilman satulaa-tunti/leikkitunti / vikellystä
- Kankien alkeet
- poniagility

[Taru]

Palkintoleiri

Maksut, by Taru


Tarinat lisätty!

[Salma]

Maksu I PALKINTOLEIRIN TUNTILOKIKIRJA Salma & Bonsku

Ilman satulaa – tunti
Sinä hetkenä Bonnien kanssa minä todellakin mietin hyvin tarkkaan, miksi olin ilmoittautunut palkintoleirille ja oliko se todellakin sen kaiken jännityksen ja hermostuneisuuden arvoista. Hienoihin, tummiin nahkasuitsiinsa suitsittu kimotamma ponnahteli suunnasta toiseen ja minä yritin juurruttaa saappaani maneesin puruihin, että saisin ponin pidettyä aloillaan. Kypärän leukahihna kiristi yhtä aikaa turvallisesti ja ahdistavasti: olin varma, että se tulisi tänään erittäin hyvään käyttöön.

Meidän lisäksemme maneesin keskihalkaisijalla seisoi seitsemän muuta ratsukkoa. Suurin osa hevosista odotteli rauhallisena kuolaimiaan pureskellen ja antoi ratsastajiensa tarkistaa vielä viimeisen kerran turvaliivin kiinnitystä tai ponnarin tiukkuutta, mutta aamusta asti herkällä tuulella ollut Bonnie seisoi kuin lentoon lähdössä korvat tanakasti hörössä ja kaviot kipakasti maata polkien. Vaikka yhteistä taivaltamme oli alla vasta pari viikkoa, tunnistin jo nyt tamman käytöksestä, että ongelmia voisi olla tiedossa. Tällaisen ruutitynnyrin selässä olisin istunut mieluiten tiukoissa turvavöissä niin pienessä tilassa, ettei ponilla olisi mitään mahdollisuutta kulkea käyntiä lujempaa.

Anne seisoi rauhallisen näköisenä maneesin keskellä. Hän oli paimentanut hetki sitten ykkösryhmän ulos kentälle kertaamaan juuri opittuja taitoja ja kutsunut meidät tilalle opetukseen. Minä pelkurina en ollut uskaltanut nousta villinä puhisevan Bonnien selkään ilman satulaa, vaan olin vähin äänin ja hiukan nolona lämmitellyt kentällä satula pyllyn alla hangaten ja riisunut sen ponin selästä vasta hetki sitten. Tämä olisi ensimmäinen kerta, kun ratsastin Bonniella ilman satulaa, ja tein sen paljon mieluummin asiantuntijan valvovan silmän alla kuin täpötäydellä kentällä ponilla, joka säpsähteli pilvistä ryöpsähteleviä vesikuuroja kuin pahainen kaniini.

”Voitte nousta selkään!” Anne ohjeisti kuuluvalla äänellä. Jokaisen ratsukon vierellä odotti oranssi palli, ja nousin omani päälle tuntien, kuinka jalkani polvista alaspäin löivät kevyttä loukkua. Tarrasin vaaleanruskeiden ratsastushansikkaiden peittämällä kädelläni Bonnien tuuheaan harjaan ja kapusin mahdollisimman kevyesti ja tasaisesti ponin selkään. Se puuskahti tyytymättömänä, huiskaisi häntäänsä ja otti pari askelta vasemmalle. Onneksi olin ehtinyt vakauttaa tasapainoni, muuten olisin valunut nolosi Bonnien kylkeä pitkin maahan.

Suoristauduin selässä ja tunnustelin hetken tuntemuksiani. Olin ratsastanut ilman satulaa vain jyrkkäselkäisillä ex-ravureilla tai lihavilla poneilla, jotka tuntuivat vievän jalat sammakkoasentoon, joten Bonnien kapea mutta lihaksikas selkä tuntui vieraalta. Poni oli lämmin ja sen steppaaviin liikkeisiin, joilla se ilmaisi tyytymättömyyttään vieraaseen tilanteeseen, oli yllättävän helppo mukautua. Kun Anne pyysi meitä ottamaan käynnin, minua pelotti hippusen vähemmän.

Maneesi tuntui ahtaalta, kun kahdeksan ratsukkoa kiersi sitä. Bonnieta selvästi ärsytti sen takana kulkeva Pella, joka korvaansa lotkauttamatta asteli Selenan alla kuin paraskin ratsastuskouluponi. Edessämme tummanpunarautias Humu pärskähti rentona ja sen selässä istuva Taru kääntyi nilkkojaan venytellen virnistämään minulle.

Anne ei päästänyt meitä helpolla. Hän vaati meitä ratsastamaan hevosia hyvään, reippaaseen käyntiin, mutta puuttui tilanteeseen heti, mikäli jokin ratsuista jännittyi tai muuttui etupainoiseksi. Minulla oli hiukan vaikeuksia Bonnien kanssa, sillä vaikka satulan kanssa tämä harjoitus sujui jo varsin mallikkaasti, nyt tamma kuumeni joutuessaan kulkemaan pelkässä käynnissä. Se pyrähti aina silloin tällöin liitävään raviin, viskoi päätään ja huolehti täysin siitä, että tunnin showkaksikon maineen saimme me. Anne oli neuvonut minua pitämään ohjia hyvin kevyellä tuntumalla, ja minua jännitti antaa Bonnien reuhtoa maneesissa ilman kunnon tuntumaa sen suuhun. Suurin osa ratsastajista pystyi antamaan hevostensa lasketella aluksi melko vapaasti, mutta minä jouduin keksimään energiaansa turhautuneelle tammalle jatkuvasti pientä tekemistä. Pyörimme volteilla ja pääty-ympyröillä niin paljon, että luulin Bonnien jo muuttuvan väkkyräksi.


”Ja raviin!” Anne käski kuuluvalla äänellä maneesin keskeltä. Pari ponia tunnisti käskyn ja pyrähti raviin, eikä Bonniekaan tarvinnut kuin hyvin kevyen hipaisun vaaleisiin kylkiinsä. Varmuuden vuoksi tarrasin saman tien sen harjaan kiinni ja yritin mukautua matkaavoittaviin, mutta ikävän pomppuisiin askeliin. Pitkät jalat, rento keskivartalo, katse ylös, yritin muistuttaa itselleni. No, kuten aina, helpommin sanottu kuin tehty.

Jatkoimme edelleen erisuuruisia voltteja ja ympyröitä tehden. Kierrosten kertyessä selässä istuminen helpottui, ja noin kymmenen minuutin ravailun jälkeen Bonniekin alkoi venyttää askeltaan eri tavalla ja tukeutui halukkaammin kuolaimelle. Kun satulaa ei ollut välissä, minä tunsin pääseväni paljon lähemmäs ponia kuin tavallisesti ratsastuksen aikana. Sen lihakset liikkuivat rytmikkäästi raviaskelten tahdissa, kaula kaartui kauniisti ja vaalea harja hypähteli iloisesti kaulan puolelta toiselle. Tämä se vasta oli oikeaa elämää!

”Hyvä, Bonnie”, kuiskasin. ”Turhaan mä tätäkin pelkäsin!”

-----

Maastakäsin

Bonnien valkea harja kaartui kauniisti lihaksikkaalta kaulalta alas. Se seisoi suitsittuna maneesin keskihalkaisijalla kiiltäväkylkiseksi harjattuna, ja sileän otsatukan alta pilkottava timanttiotsapanta sai sen näyttämään oikealta prinsessalta. Minulla oli melkein juhlallinen olo pidellessäni vaaleanruskeiden ratsastushansikkaiden peittämällä kädellä ohjasperiä. Olin ostanut eilispäivänä itselleni palkkarahoista lahjaksi uuden, samettipintaisen, tyylikkään sinisenmustan ratsastuskypärän, joten minusta tuntui, että olimme oikein erikoishieno parivaljakko.

Maneesin keskihalkaisija oli täynnä samantapaisia pareja. Olimme torstaisen leiripäivän kunniaksi tulleet koko porukan kanssa hyvin aikaisin talliin ja puunanneet hevosemme niin hyvään kuntoon, ettei yhdessäkään ollut pienintäkään valittamista. Selenalla oli ollut suurin työ, sillä piskuinen Pella oli huvittanut itseään piehtaroimalla kuraisessa tarhassa, mutta nyt sekin näytti siistiltä ja hyvinharjatulta.

Anne seisoi edessämme topakasti kädet lanteilla ja mittaili meitä katseellaan. Näin hänen käyvän tarkasti joka ratsukon läpi ja, rivin lopussa seisovan Reegan ja vaaleana loistavan Suden tarkastettuaan, hymyilen tyytyväisenä.

”No niin, aloitetaan!” hän sanoi reippaasti.

Olin odottanut, että tunti olisi vähintään yhtä rankka kuin tavallinen ratsastustuntikin, enkä osunut siinä paljoakaan vikaan. Saimme kulkea uralla tasaisin välimatkoin hakien reipasta mutta rentoa näyttelykäyntiä. Bonnie oli saanut tarhailla koko aamun ja kirmata sateisella syysnurmella sydämensä kyllyydestä, joten se oli purkanut pahimmat energiat pois ja tepsutteli siististi eteenpäin. Tunsin pääseväni reipasluontoisen ponin kanssa huomattavasti joitakin ratsukoita helpommalla, sillä vaikka Bonnien tulisuudessa olikin välillä ikävät puolensa, tämänkaltaiseen kulkemiseen se sopi erinomaisesti. Annekin kehaisi meitä kulkiessamme hänen ohitseen, mikä sai iloisen pyrähdyksen tuntumaan vatsanpohjassani asti.

Pysähdykset tuottivat hiukan enemmän vaikeuksia. Sain tehdä Bonnielle jo reippaasti etukäteen selväksi, että pian aikoisin pyytää silti temponlaskua. Poni kyllä höristi korvaansa suuntaani ja oli selvästi kuulolla, mutta siitäkin huolimatta pari ensimmäistä pysähdystä töksähti ikävästi. Vasta kun Anne ilmoitti, että ääniavut olivat täysin sallittuja, saimme ajoitettua pysähtymisen paremmin. Muutamalla viimeisellä kerralla Bonnie jo pysähtyi kauniisti tasajaloin ja odotti niin sievästi paikoillaan, että olin pakahtua ylpeydestä sen hienosta käytöksestä.


Annen hyväksyvä ilme sai koko ryhmään uutta puhtia. Tänään kaikilla tuntui sujuvan hyvin: vaikka osa laiskemmista hevosista meinasi jäädä jälkeen ja toiset, kuten Bonnie, pyrkivät rynnistämään hiukan ravipätkissä, kaikki saivat ilmaa alleen ja näyttivät parhaat puolensa. Tehtävänmuutos tunnin puolessa välissä ei siksi jännittänyt, vaan sai olon iloisen odottavaksi.

”Juoksutusta!” Anne huudahti.


En ollut aiemmin juoksuttanut Bonnieta, enkä aikaisemmalla tallillanikaan ollut tehnyt sitä kuin muutaman kerran kuukaudessa. Liina kädessä tuntui hiukan vieraalta: se toi minulle aina mieleen vain ylipitkän pyykkinarun, joka olisi ollut mukava keriä hiukan lyhyemmäksi pois roikkumasta. Viuhahteleva juoksutusraippa toisessa kädessäni maiskautin Annen käskyn saattelemana Bonnielle ja poni lähti tasapainoiseen käyntiin.

Juoksutusympyrämme olivat melko pieniä, jotta kaikki mahtuisivat maneesiin, eikä ylimääräistä tilaa siltikään jäänyt paljoa. Hevosten kaviot nostattivat maneesin pohjasta pieniä pölypilviä, kattolamppu siritti sähköisenä yläpuolellamme ja aina silloin tällöin jostain kuului vaimea pärskähdys. Bonnie näytti mahdottoman sievältä astellessaan eteenpäin. Anne, joka oli ohjeistanut nopeasti Ansqua ja Reinoa, kohotti katseensa maneesin yleisilmeeseen ja käski meidät raviin. Bonnie höristi korviaan, nosti häntänsä kaarelle ja lehahti pitkin askelin liikkeelle.



-----

Yömaasto

Edellisellä viikolla olin löytänyt joskus ostamani, mutta käyttämättä jääneet heijastinpintelit purkaessani kotona muuttolaatikoita. Olin laittanut pintelit syrjään eteisen mahonkipöydälle ajatellen, että voisin ehkäpä myydä ne, sillä Seppeleessä pystyin ratsastamaan pimeän aikaan maneesissa enkä tarvinnut lisävalaistusta siellä. Kaikeksi onneksi en ollut ehtinyt käydä kirpputorilla koko viikkona, joten pintelit lojuivat päiväkausia pikkupöydällä post it – lappujen, erinäisten korvakorujen, ratsastushanskojen ja kiiltäväkantisten kirjojen iloisessa sekamelskassa. Palkintoleirin alkaessa ennustelin tulevaa ja uskoin huhupuheita sen verran, että pakkasin pintelit mukaan Fjällräven – reppuni sivutaskuun.

Bonnien jalkaan pintelit sopivat hyvin. Tuntia ennen yömaastoa sulkeuduin sen karsinaan lämpimään tummanruskeaan toppaliiviin ja paksuun valkoiseen villapaitaan pukeutuneena ja koristelin ponin pinteleiden lisäksi myös kapealla heijastinnauhalla suitsissa ja satulahuovan koristelangassa. Minulla itselläni oli heijastinnauha myös vasemmassa saappaanvarressa vilkuttamassa jokaiselle valonlähteelle. Pimeään aikaan olin aina ollut erikoisen tarkka siitä, ettei onnettomuuksia päässyt tapahtumaan ainakaan valossavälkkyjien vähyyden vuoksi, joten minä olin useimmiten se, joka näytti hiukan joulunajan parvekevalolta tai hassahtaneen sähkömiehen joulukuuselta. Kun talutin varustettua Bonnieta tallikäytävää pitkin pihalle, Frankin karsinassa oleva Catrina kurkkasi ulos ja päästi hiljaisen hihityksen.

”No ei tarvi ainakaan pelätä, että te menisitte hukkaan!” hän heitti minulle virnistäen iloisesti.

Vähitellen keräännyimme hevosinemme pimeälle tallipihalle. Minusta syksyisessä illassa oli jotakin aivan erikoisen tunnelmallista. Ikkunoista loistava valo loi varjoja hevosten kupeille, ja hämärärajaiset, pimeässä liikuskelevat hahmot näyttivät välillä olevan aivan toisesta maailmasta. Lämpimästi pukeutunut Anne, joka jakoi heijastinliivejä ja otsalamppuja, oli kuin maahan laskeutunut tähti oman kirkkaan otsalamppunsa kanssa.

Osa nuoremmista tytöistä kävi kovilla kierroksilla. Shettisjengi kikatti Selenan kanssa ja puki otsalamppunsa kypärään ties miten päin. Joidenkin hoitajien kasvoilla kävi väsynyt ilme tyttöjen toilailua seuratessa, mutta minua pikku häslinki ei haitannut ollenkaan. Vaikka kello oli paljon, minä olin enemmän iltaihmisiä, ja pikkuinen huvittelu illassa teki aina vain hyvää. Bonnie ei ollut yhtä mielissään kovaäänisestä kikatuksesta, mutta rauhoittui nyhtämään syysruohoa maasta, kun talutin sen hieman kauemmas. Maa saappaideni ja ponin neljän rautakavion alla oli niin pehmeää, ettei kulkiessamme kuulunut ääntäkään.

Hiukan ennen kymmentä kaikki olivat asentaneet lamput oikeaoppisesti ja vetäneet liivit oikeinpäin ylleen. Annen haettua kiltinnäköisen Toivon karsinastaan saimme nousta selkään ja hakea tuntumaa hevosiin näin erikoisissa olosuhteissa. Bonnie siirsi painoaan jalalta toiselle, kun kiristin satulavyön vielä viimeisen kerran selästä käsin ja annoin nahkaisen satulasiiven laskeutua takaisin peittämään vyön metallipäitä.

Reissumme alkoi pimeiltä poluilta. Minä ja Bonnie olimme jonossa hieman puolivälin takana, edessämme Taru Humulla ja takanamme Mappe Patronilla. Kimo allani tuntui jatkuvasti hiukan jännittyneeltä: vaikka se oli tänään onneksi erikoisen rauhallisella tuulella, vieras tilanne sai sen varuilleen. Onneksi Humu oli tasapainoinen ja kopsutteli kovaksi tallatulla polulla reippaasti ja hyväntuulisesti eteenpäin. Sen hyvä mieli tarttui melkein väkisin.

Minun otsalampussani oli niin kirkas valo, että pystyin näkemään tarkkaan pimeää taustaa vasten piirtyviä kasteisia lehtiä ja oksia, jotka loivat outoja kuvioita toisiinsa kietoutuessaan. Anne oli ohjeistanut meitä istumaan kevyessä istunnassa tällä polunpätkällä, jotta hevoset saisivat kevyessä ohjasotteessa tilaa asettaa jalkansa turvallisesti. Bonnien satula narahti, kun nousin perusistunnasta viistompaan ja kiinnitin katseeni tamman korvien välistä kauas eteenpäin, missä letka ratsastajia keikkui pitkänä jonona hevostensa selässä. Ilma oli viileää ja tuoksui metsäisen täyteläiseltä. Oli hyvä hengittää.

Maa kavioiden alla muuttui vähä vähältä pehmeämmäksi ja polku leveämmäksi. Edelleen oli pimeää, mutta nyt eri tavalla kuin aikaisemmin. Suuret kuusisotilaat seisoivat rivissä kummallakin puolen polkua, ne olivat sirotelleet pikkuruiset pistimensä polun pehmikkeeksi ja peittivät hevosten askelista kuuluvan rauhoittavan kopinan. Anne näkyi kaukana edessäpäin nostavan vasemman kätensä ilmaan ravin merkiksi ja viesti kulki, kuten aiemmin päivällä oli opeteltu, merkkitulen tavoin letkan halki. Jokainen ratsastaja kokosi hetkeksi ohjat yhteen käteen ja teki nopean viittauksen, ennen kuin painoi pohkeensa ratsunsa kylkiin ja kannusti sen reippaampaan liikkeeseen.

Bonnie hypähti liitävään, reippaaseen raviin niin innokkaasti, että reilun hevosenmitan päässä ollut Humu olikin äkkiä noin käsivarrenmitan päässä. Olin jo oppinut pitämään ohjasotteeni Bonnien kanssa kevyenä tilanteessa kuin tilanteessa, joten hidastin tietoisesti kevennystäni y-yksi ka-aksi y-yksi, tein puolipidätteen ja istuin joka toisella askeleella syvälle alas satulaan. Näin ponin kääntävän otsalampun valossa toisen suipon korvansa minua kohti ja rauhoittavan tahtiaan.

Onneksi polku oli pitkä. Ensimmäiset parisataa metriä jännitin ensin sitä, että Bonnie kompastuisi ja sitten sitä, että se hurmaantuisi vauhdista ja pyrähtäisi kiitolaukassa ojan yli suoraan pimeään metsään. Tamma ei kuitenkaan näyttänyt pohtivat mitään sensuuntaista. Se ravasi mielellään Humun takana, olihan polku sille päiväsajalta aivan tuttu, eikä se yölläkään näyttänyt ponin silmissä kovinkaan erilaiselta. Nyt, kun se sai homman jujusta kiinni, se ei enää pelännyt turhaan. Toki rasahtelut, jotka kuuluivat kummankin näkökentän ulkopuolelta metsän sisältä, saivat tamman hypähtämään puolikkaan askelen aikana ilmaan ja kohottamaan päätään, mutta se ei tehnyt sitä tiputtamismielessä eikä edes kovin innokkaasti, joten minun oli helppo istua selässä. Vauhtimme ei päässyt kovin hurjaksi pitkän hevosjonon takia – olimme enemmän maisemamatkalla, mikä oli myös aivan mukavaa – mutta herättelin haaveen, että voisin tulla myös jonakin päivänä ratsastamaan täällä valoisaan aikaan. Rankka koulutreeni olisi mukava pyyhkiä päästä kunnon reippaan maastolenkin avulla.

Lyhyt polunpätkä, jolla tummat oksankarahkat roikkuivat matalalla kuin tavoitellen meidän niskavillojamme, pakotti hidastamaan takaisin käyntiin. Shetlanninponit olivat jääneet hiukan jälkeen ja niin Inkeri kuin Loviisakin maiskuttivat tarmokkaasti poneilleen, että saisivat ne kipittämään nopeampaa ja ottamaan muut kiinni. Siiri tikutti pää korkealla, harja silmillä hyppien, ja Inkeri kevensi sen selässä niin kovaa tahtia, että toi mieleen ompelukoneen neulan.

Ja sitten me laukkasimme. Oksaisen polun jälkeen tie leveni jälleen ja muuttui kovasta mullasta hiekaksi. Anne kohotti jälleen kätensä, nyt kahteen kertaan, ja kajautti perään vielä suullisen käskyn nostaa laukka. Hevoset pyrähtivät liikkeelle lähes yhtä aikaa.

Bonnie painoi hiukan kuolaimelle. Se kulki mielellään reippaasti, ja heitti harmistuneena päätään, kun välimatka Humuun kuroutui jälleen liian nopeasti. Hain istunnallani rytmiä tasaiseen, melko rauhalliseen laukkaan, eikä aikaakaan kun Bonniekin huomasi, mitä halusin, ja nöyrästi jätti kaahailun sikseen. Taputin hyväksyvästi sen kaulaa.

Laukka olisi saanut jatkua loputtomiin. Tumma metsä, siellä täällä välkkyvät otsalamppujen kapeat kelmeät kiilat, hevosten puuskutus ja satuloiden hiljainen narina soivat korvissani niin suloisina, että olisin halunnut kapsahtaa Bonnien kaulaan ja pusuttaa sen lämmintä harjantyveä. Saadakseni purettua osan onnestani johonkin suuntaan, kiedoin pienen nipun harjajouhia käteeni ja tunnustelin, miten ihanalta paksu hevosenharja sormissa tuntuikaan.

Totta kai polku kuitenkin loppui jossain vaiheessa. Saavuimme kovaa vauhtia maa tömisten valaistulle polulle, jolla muistin käyneeni aikaisemminkin kävelemässä Bonnien kanssa. Olimme siis jo aivan tallin lähellä. Anne nosti oikean kätensä ilmaan, hidasti koko ajan mallikkaasti kulkeneen Toivon ensin raviin, ja kun kaikki olivat päässeet samaan askellajiin, rauhoitti tahtia käsimerkin saattelemana edelleen käyntiin.

”Antakaa ohjaa!” hän huikkasi kuuluvalla äänellä jonon kärjestä.

Bonnie puuskutti hiukan, mutta näytti erinomaisen tyytyväiseltä reippaaseen yölenkkiin. Silitin sen kaulaa suupielet hymyyn vetäytyen ja kohotin katseeni kohti taivasta. Siellä, repaleisten pilvenlonkien takana ja melkein täytenä mollottavan kuun ympärillä, kuin loistavalla maalilla roiskittuna, tuikutti tähtien meri.


---

Koulutunti

Viiden ratsukon joukko kulki uralla reippaassa laukassa, hevoset pärskyen ja pienemmät ponit päitään heitellen pysyäkseen isompien tahdissa. Minä, allani kultainen Bonnie, joka kaartoi kauniisti kaulaansa ja antoi laukan rummuttaa hiekkapohjaa, istuin satulassa kuin siihen valettuna ja käänsin tamman aina kentän päädyssä pyöreälle pääty-ympyrälle. Tamman pehmeä askel oli helppo istua, vaikka mielessä olivat edelleen tuoreessa muistissa ensimmäiset kerrat, kun olin saanut tutustua pienikokoisen Bonnien yllättävän laajoihin liikkeisiin.

Olin leiriviikon aikana ehtinyt tykästyä kovasti Annen opetukseen. Hän vaati meitä ratsastamaan tasomme mukaan tavoitteellisesti, ei päästänyt ketään liian helpolla mutta myös osasi antaa kiitosta, kun jokin asia onnistui. Nyt hän oli pyytänyt meitä ratsastamaan hevoset pitkässä muodossa lämpimiksi. Meitä oli onneksi niin vähän, että jokaisella oli hyvin tilaa lämmitellä hevonen tavalla, jonka koki parhaaksi. Monet olivat käyntityöskentelyn jälkeen siirtyneet lyhyiden ravipätkien jälkeen suoraan laukkaan, mutta Fiia ja Reega ravasivat tarmokkaasti Elmolla ja Sudella hiukan uran sisäpuolella. Aina silloin tällöin Reega teki voltin ja kannusti Suden laukkaan – temponvaihtelut näyttivät pitävän suokin hyvin hereillä.

Lämmittelyjen jälkeen oli aika aloittaa varsinainen tunti. Notkeaksi taivutellut hevoset pidätettiin käyntiin ja Anne alkoi jaella ohjeita, joilla ne toivottavasti saisi jossain vaiheessa tuntia koottua lyhyempään muotoon. Minä pidin ohjastuntuman kevyenä ja työskentelin enemmän istunnallani. Bonnie vastasi edelleen liian tiukkaan ohjasotteeseen heittämällä päätään ja jännittymällä, mutta nykyisin tein sen kanssa sitä virhettä yhä harvemmin. Tiukassa paikassa meinasin edelleen pidättää ohjalla, mutta rauhassa ratsastellessamme pystyin jo sanomaan, että toimimme hyvin yhteen.

Tunti ei ollut helpoimmasta päästä, mutta koulutunnit harvoin olivatkaan. Työskentelimme suurimmaksi osaksi käynnissä ja ravissa, kukin vaihtelevasti menestyen, mutta tunnin loppupuolella hikisillä kasvoilla näkyi jo tyytyväisiä hymyjä. Jokaisen ratsu näytti paljon paremmalta kuin tunnin alussa. Voimakkaasti työskentelevät takajalat työntyivät vahvoina selkien alle ja hyrräsivät moottoreina hevosia reippaampaan käyntiin. Huomasin, että monen ratsastajan istuntakin oli nyt muuttunut rennommaksi ja luonnollisemmaksi, vaikka tunnilla olikin keskitytty enemmän ratsuun kuin ratsastajaan.

Ja Bonniekin näytti tyytyväiseltä. Ehkä koulutuuppi teki hyvää senkin kipakalle luonteelle.


Jatkoa tulee! Tarkoituksena on kirjoittaa jokaisesta ratsastustunnista, tämä toimii siis yhtenä maksuna. Toisena maksuna tulee kertomuksia vapaa-ajalta. (:

[Selena]

Maksu nro 2, sunnuntai

- Äää, onko tänään oikeesti jo sunnuntai? Vastahan oli keksiviikko ja me tultiin! Loviisa parkaisi pakatessamme laukkujamme aamun vapaa-aikana.
- Niimpä! Tää viis päivää on menny ihan sairaan nopeesti! Ansqu valitti sulloessaan bikineitään laukkuunsa.
- Ansqu, miks sulla on bikinit mukana? Inksu hihitti.
- Öö, no... Ei sitä koskaan tiiä! tyttö kikatti. Yhdyimme muutkin nauruun ja kohta hekotimme kaksinkerroin laukkujemme äärellä.
- Kop kop! kuulimme Annen äänen ovelta. Pinja sai ensimmäisenä rauhoituttua ja vastasi.
- Niin?
- Oletteko jo pakkaamassa? brunette kysyi.
- Ollaan! hihkaisimme yhteen ääneen.
- No hyvä. Koittakaahan sitten selviytyä urakastanne ennen tuntien alkua! Anne huikkasi ja lähti ovelta.
- Hei älkää dissakko Ansquu, on mullaki biksut mukana! naurahdin valkoista uimapukuani heilutellen.
- Anteeks mut miks? Taru kysyi.
- No ei sitä koskaan tiiä!

Pakkailimme tavaroitamme juttelun ja naurun merkeissä, vaikka väsymys paistoikin kaikista varmaan kilometrin päästä, ainakin minusta. No, eihän siitä voitu muita syyttää kuin itseämme, kun olimme arvokkaan nukkumisajan käyttäneet kikattamiseen ja pervoiluun.

Saimme tavarat pakattua juuri sopivasti tuntia ennen estetunnin alkua. Koko mökkimme Ansqua lukuunottamatta oli menossa estetunnille, joten lähdimme yhtä matkaa tallille. Pella oli onnistunut kuraamaan itsensä ehkä paremmin kuin koskaan, joten olin onnellinen, että aikaa ennen tuntia oli paljon. Anthon ja Taru joutuivat tosin ihan yhtä runsaan urakan eteen ja saimmekin kuraiset ponit suurin piirtein yhtä aikaa putsatuksi.

Verryttely estetuntia varten sujui kutakuinkin itsenäisesti. Keskityin saamaan esteistä innostunutta Pellaa rentoon mutta reippaaseen raviin sekä kuulolle. Tein pääty-ympyröitä ja voltteja ja muutamia pysähdyksiä ja lisäksi temponvaihteluita ravin sisällä. Tamma kuunteli mukavasti ja silitin sen kaulaa aloittaessamme hyppäämisen.
Ensimmäinen tehtävä oli laukkakavalettisarja. Pella höristi korviaan ja yritti hieman liikaa kiihdyttää, mutta tein pidätteen, jonka jälkeen nousin kevyeeseen istuntaan ja tarrasin tukasta kiinni. Pella hoiti homman reippaasti. Tunsin pientä voitonriemua sisässäni. Ensimmäiset esteemme!
Seuraavaksi tulimme kolmen esteen tehtävän, ensin lävistäjällä oleva este, jonka jälkeen pitkällä sivulla oleva sarja. Annoin Pellan hoitaa homman itse, mitä nyt vähän käänsin ja pidätin, sekä vaihdoin laukan ravin kautta, sillä en tajunnut lävistäjällä olevan esteen päällä antaa vaihtavia apuja. Pidättämisestäni huolimatta rata oli melko vauhdikas. Viimeisen esteen jälkeen siirsin Pellan ravin kautta käyntiin ja silitin harmaan ponin kaulaa. Toisella kierroksella vauhtia oli yhä hiukan liikaa, mutta nyt saimme laukan vaihdettua jo esteen päällä. Tehtävä sujui mielestäni hyvin myös viimeisellä kerralla, jolloin esteitä oli pari lisää.
Hyppäämisen jälkeen annoin Pellalle hieman pidemmät ohjat ja annoin sen hiukan venyttää kaulaansa myös ravissa. Keventelin rauhaisaan tahtiin ja tein muutamia ympyröitä, jotta saisin ravin taas rennoksi ja tarpeeksi hitaaksi, sillä esteistä innostuneena Pella oli hiukan turhan vauhdikas.


Kiitos ihanasta leiristä!

[Anne]

Kiitoksia kaikille maksuista!

Olen pahoillani, mutta Catrinan maksujen tallentamisessa on sattunut jotain. Muistan kyllä ne lisänneeni ja merkkikin on annettu, mutta ilmeisesti tiedosto ei ole tallentunut oikein. Jos tarinat ovat vielä tallessa, voit lähettää ne uusiksi. Mutta jos ei, se ei haittaa. Pahoittelen kämmäilyjä!

[Catrina]

Eipä haittaa, tämän tapaista sattuu silloin tällöin ja siksi kirjoitan kaikki tarinat Wordpadiin : )


Maksu nro. 1
Minun päiväkirjani ~ Palkintoleiri

17.10 Keskiviikko

Ahh, vihdoin on keskiviikko! Tätä päivää olen odottanut melkein kaksi viikkoa! Tänään alkaisi Seben oma palkintoleiri. Olin ilmottautunut leirille Frankin kanssa ja viettäisin koko leirin herran kanssa! I'm living a dream! Sora rapisi kenkieni alla lähestyessäni Seben tilaa. Minua alkoi jo särkeä olkapäitäni painavan reppuni takia. Olin työntänyt sinne vaatteita, pari kirjaa, kaikkea epäterveellistä mitä voisimme pistää poskeen ja jotain pientä ajanvietettä. Työnsin tallin oven auki ja kipaisin suoraan oleskeluhuoneeseen. Anne oli selittänyt että siellä kuulutettaisiin missä yöpyisimme ja mitä tekisimme tänään.

" Mun peti! " Kiljaisin ja kiipesin yläsänkyyn. Tämän leirin ajan minä yöpyisin keittiömökissä Miiran, Anthonin, Britan, Soffin ja Mapen kanssa. Muut valitsivat oman petinsä ja heittivät kamppeensa pehmeille patjoille.
" Mikä tunti viideltä alkaa? Unohdin mitä Anne sanoi tästä päivästä... " Soffi kysyi.
" Eiks se ollu ilman satulaa -tunti? " Miira arvasi.
" Joo, muistaakseni Anne mainitsi jotain ilman satulaa -tunnista... " Mappe mutisi.
" Toiko kukaan muuten mitään pelejä? " Anthon kysyi.
" Mulla taitaa olla korttipakka repussani. " Britta sanoi ja alkoi tonkia reppuaan.
" Jes! Pelataanko vaikka Mafiaa? " Ehdotin ja kuulin myöntäviä vastauksia. Vietimme sitten mukavat tunnit pelaten korteilla ja jutellen leiristä. Leiri oli saannut oikein lupaavan alun.

No, leirin ensimmäinen tunti ilman satulaa -tunnilla. Ekaksi lämmiteltiin ja minulla oli vaikeksia löytää tasapaino... Me keräsimme ohjia ja haettiin reipas käynti. Sitten siirryttiin raviin ja harjoitettiin voltteja ja ympyröitä. Laukassa ylitimme puomeja. Samalla piti pitää hepo kunnolla pohkeiden välissä ja mennä keskeltä puomia. Minun mielestäni se oli vähän haastavaa ja ensimmäiset kokeilut menivät vähän huonosti, mutta lopulta sain Frankin menemään keskeltä. Tunnin lopuksi teimme pohkeenväistöjä käynnissä ja ravissa. Sen tunnin jälkeen saimme ratsastaa itsenäisesti ulkona. Siellä sitten oli aika rentoa köpöttelyä. Omaan ratsastukseeni sisältyi vähän ravia, vähän laukkaa ja jokusen voltin. Tunnin jälkeen vein Frankin karsinaansa ja harjasin herran oikein kunnolla kiitokseksi ihanasta tunnista.
" Tästä tulee kyllä maailman paras leiri! " Kuiskasin Frankin korvaan ja silitin sen silkinpehmeää turpaa.

18.10 Torstai

Tänään on sitten leirin toinen päivä. Eilen olin mennyt nukkumaan noin kello kaksitoista yöllä ja tänään olin herännyt kymmeneltä. Olin kyllä ollut vähän hämmentynyt, kun heräsin koska mökissä ei ollut ketään. Onneksi lopulta selvisi, että muut olivat menneet pienelle talutusretkelle ja he olivat antaneet minun nukkua rauhassa. Napsautin kypäräni kiinni ja etsin käsiini pitkän raipan.
" Hopi, hopi leiriläiset! Tunti alkaa jo! " Anne kailotti tallikäytävelle ja katosi maneesiin. Menin kipin kapin Frankin karsinalle ja tartuin ohjaksiin. Maiskutin ja talutin Frankin ripeästi maneesiin. Tunnin alkajaisiksi harjoittelimme reipasta näyttelykäyntiä.
" Catrina, Frank jää nyt vähän jälkeen! " Anne huusi maneesin keskeltä ja napautin raipalla jotta saisin ruunan menemään reippaammin. Sitten kun kaikki osasivat sen kunnolla, aloitimme pysähtymisten kanssa. Kuuntelin tarkasti Annen neuvoja ja nostin raipan pään kärpäskimon silmien eteen.

Tunnin jälkeen saimme harjoitella itsenäisesti. Ajattelin harjoitella pysähtymisiä ja ravia.
" Pruuu... " Sanoin hiljaa ja pysäytin Frankin. Nostin raipan ruunan silmien eteen uudemman kerran ja tarkistin että hevosen pää oli ryhdikkäässä asennossa.
" Mainiota Catrina! Nyt löyty hieno asento! " Anne kehui kun hänen katseensa osui minuun ja kärpäskimoon. Nyökkäsin itsekseni ja taputin ruunaa kaulalle. Napautin sitä raipalla ja siirryimme raviin. Yritin löytää liidokkaan ja reippaan ravin. Se onnistui, puoliksi. Jatkoin harjoittelua viellä jonkin aikaa, kunnes näyttelyravi meni kuin vettä vaan.
" Hyvää työtä! Nyt menkää hoitaa hepot kunnolla, muistakaa että kymmeneltä alkaa yömaasto! " Anne kailotti hymyillen. Talutin kullannuppuni talliin Miiran kanssa ja puhuimme koko ajan yömaastosta joka jännitti molempia.

Tärisin jännityksestä. Nappasin Annen ojentaman lampun ja yritin laittaa sitä päähän. Nyt on yömaaston aika! Olen odottanut sitä niin, niin kauan. Koko leiriporukka, mukaan lukien minä, seisoi toimistossa ja odotimme että Anne jakaisi meille otsalamput ja heijastinliivit.
" Britta, helppiä? " Kysyin vieressäni seisovalta brunetelta. Hän nyökkäsi ja napsautti lampun kypäräni ympärille.
" Autatko? " Hän kysyi ja hymyili. Napsautin lampun hänenkin päähänsä ja otin vastaan Annen antaman heijastinliivin. Laitoin sen päälleni ja koko konkkaronkka lähti varustamaan omat hevosensa tai hoitohevosensa.
" Moi ukkoseni, nyt mennään maastoon. " Juttelin rauhallisesti karsinassa seisovalle isolle kärpäskimolle. Frank hörähti ja antoi minun harjata itsensä pikaisesti. Talsin satulahuoneeseen jossa oli kamala ruuhka. Satulahuoneen nurkasta kuului hysteeristä kikattelua ja käänsin katseeni sinne. Inkeri ja Loviisahan ne siellä kikattavat.
" Teillähän on sokerihumala! Mitä te ootte syönny? " Kysyin heiltä.
" Karkkia, limsaa, suklaata ja karkkia! " Loviisa hihitti.
" Olisi pitänyt arvata... " Mutisin ja menin ruunan karsinalle.

Oksat rasahtelivat painavien eläinten alla, pöllöt huhuilivat puissa ja jossain kaukana kuului autojen ääniä. Aika karmivaa, ainakin minun mielestäni. Jalkani olivat jo kamalan kipeät kevennyksestä ja olimme aloittaneet maaston vastaa 10 minuuttia sitten! Jos tulisimme keventämään koko matkan, voi voi! En minä tule selviämään!
" Okei tytöt! Nyt mennään ravia! " Anne huudahti ja Toivo siirtyi raviin.
" Ööhh... Tytöt? " Anthon kysyi.
" Sori... Korjaan! Tytöt ja pojat! " Anne korjasi. Porukasta kuului pientä hihitystä. Hevosten alla rasahtelevat oksat saivat jotkut hevoset jännittyneiksi, mutta minun rauhallinen jättini ei niistä hätkähtänyt. Ravasimme sitten havuoksien peittämää polkua pitkin. Olin omassa haavemaailmassani ja en huomannut edessä olevaa oksaa...
" Auu... " Olin kiljaisemassa, mutta läppäsin käteni suun päälle. En haluaisi hevosten pelästyvän kiljuntaani.
" Mikä nyt? " Takanani ratsastava Mappe kysyi.
" Mä en huomannu edessä olevaa oksaa ja se osui mun naamaan... " Vastasin.
" Muuten varo tulevaa oksaa... "
" Mikä ok... " Mappe aloitti, mutta lause pysähtyi siihen kun Mappe sai oksan päin pläsiään. Hänkin tukahdutti kivun huutonsa ja alkoi hieromaan naamaansa jossa näkyi selvästi oksan jälki.

Kiitos ihanasta leiristä!

Kakkos maksu on mystisesti kadonnut joten lisäsin vain ykkösen.