Post by Jaana on Oct 6, 2011 21:15:17 GMT 2
Kiitos upeasta spessusta Anne! :) Se on ihan mahtava!
_______________________________________________________________________________________________
6.10.-11
Painoin pääni bussin ikkunaan ja katselin ohi vilistäviä maisemia. En voinut pidättää haukotustani. Kello oli vasta varttia vaille kahdeksan, ja olin joutunut heräämään jo ennen seitsemää. Tai no, joutunut ja joutunut, tietysti olin itse päättänyt herätä silloin. Halusin nimittäin, että ensimmäisellä kerrallani ratsastaessani Eppua tallilla olisi mahdollisimman vähän ihmisiä. Mikä siten olisikaan parempi ajankohta, kuin arkipäivänä aamulla kello kahdeksan? Virkistyin hieman astuessani ulos bussista viileään aamuilmaan.
Raahasin mukanani tallille isoa kapsäkkiä, joka sisälsi ratsastuskamppeeni.
”Onneksi tämä täytyy tehdä vain kerran”, mutisin, ja tunnustelin taskussanin olevaa avainta.
Kuljin viimeiset metrit tallille melkein juosten. Vaikka kouluni alkaisi vasta kymmeneltä, minulla ei olisi yhtään ylimääräistä minuuttia.
Avasin tallin oven ja sain kuulla oikean tervetulohörinöiden kuoron. Se sai minut hyvälle mielelle, ja kävelin vihellellen yläkertaan. Siellä etsin heti kaapit. Ilokseni huomasin, että numero 9 oli kulmassa. Loistava paikka ihmiselle, joka ei halunnut olla tapahtumien keskipisteessä. Ennen kuin heitin laukkuni kaappiin, otin sieltä kypäräni ja saappaani, jotka vedin heti jalkaan lenkkareitten tilalle. Nappasin kypärän mukaani ja lähdin alas.
Kävin hakemassa Epun pakin satulahuoneesta, ja samalla huomasin pienen laatikon, jonka sivussa luki ”Epun pintelit”. Muistin Annen käskyn laittaa Epulle pintelit aina ratsastaessa, joten nappasin myös laatikon mukaani karsinalle.
”Huomenta poika”, sanoin reippaasti Epulle, joka oli jo onneksi syönyt aamuruokansa loppuun.
Otin riimun ja narun ovesta ja astuin karsinaan. Eppu katseli minua kiinnostuneena, pää korkealla. Huokaisin ja muistutin itseäni siitä, että tekisin sen kanssa pään alhaallapitoharjoituksia. Mahdollisimman pian, mahdollisimman paljon. Kaivoin taskustani porkkananpalan ja näytin sitä Epulle. Se hamusi porkkanan tyytyväisenä, samalla saaden riimun päähänsä. Talutin sen käytävälle, ja kiinnitin seinistä roikkuviin riimunnaruihin.
Harjaillessani kuulin käytävän päästä tomeria askelia.
”Kuka siellä on?” kuulin Jossun kysyvän.
”Jaana”, vastasin ja katsoin kuinka Jossu harppoi käytävälle.
”Oletpa sinä aikaisessa”, hän totesi.
”Joo, mun koulu alkaa vasta kymmeneltä... Ajattelin tulla nyt ratsastamaan Epun ihan kevyesti, kun mä en illalla enää kerkiä ja sit mulla oiski jo se tunti seuraavalla kerralla”, selitin, ja tunsin punan kohoavan kasvoilleni. ”Voin mä kyl lähtee jos mä en ois saanu tulla.”
Jossu näytti miettivältä.
”No mene nyt tämän kerran. Mut muista tulevaisuudessa, että kaikki ratsastaa yleensä iltapäiväisin tai iltaisin näin arkipäivinä, kun tallilla on porukkaa. Meinaan vaan, et jos ihmiset ratsastelis täällä ihan yksinään, sit vois olla kuumat paikat jos vaikka sattuis jotain”, Jossu kertoi.
”Okei, kyl mä ymmärrän”, sanoin hiljaa.
Jossu hymyili.
”Meeppä nyt sit äkkiä, ennen ku mä muutan mieleni”, hän sanoi ja vinkkasi silmää.
Hymyilin takaisin ja jatkoin harjausta.
Harjasin tarkkaan Epun jalat pinteleitä ajatellen. Eppu näytti nauttivan harjauksesta täysin siemauksin, se tukeutui riimunnaruihin niin, että pelkäsin niiden katkeavan. Lopulta Eppu kiilsi. Harjauksen jälkeen otin pintelilaatikon esille. Pyörittelin vihreitä pinteleitä käsissäni hetken, ennen kuin aloin käärimään niitä Epun jalkoihin. En ollut pitkään aikaan käärinyt pinteleitä, joten jouduin ottamaan koko homman muutaman kerran alusta. Lopulta kuitenkin Epun jaloissa oli neljä oikeaoppisesti käärittyä pinteliä. Taputin Eppua, ja menin hakemaan sen varusteita.
Raahasin satulahuoneesta Epun varusteet käytävälle. Nyt ne ongelmat alkaisivat.
”Okei”, sanoin itselleni päättäväisenä, ”Ongelma uno: Eppu on korkea kuin vuori. Keksi ratkaisu.”
Katselin ympärilleni tutkivasti, kunnes näin pelastuksen. Oliko se siinä minua varten? Ainakin se tuntui kutsuvan minua. Nimittäin korkea jakkara. Tyytyväisenä tapahtumien kulkuun kannoin jakkaran Epun viereen. Onneksi Eppu oli lauhkea luonne, eikä hypännyt kattoon tuodessani sen lähelle vieraan esineen. Kiipesin jakkaran päälle satula sylissäni; Eppu käänsi korvansa minua kohti. Asetin satulan Epun kaulalle ja siirsin sen siitä oikeaan kohtaan; Eppu huokaisi. Kipusin alas jakkaralta, kiinnitin satulavyön ja hukutin Epun taputuksiin. Se käyttäytyi hienosti!
Nappasin suitset käteeni ja avasin niputuksen. Normaalien avattavien remmien lisäksi avasin vasemmalla puolella olevan soljen, joka piti kuolaimet kiinni poskihihnassa.
”Mä toivon todella, että saan sulle suitset päähän tätä kautta”, sanoin Epulle.
Raahasin jakkaran Epun pään viereen ja nousin sille suitset kädessäni. Eppu katseli minua hämmentyneenä. Mitä nyt tapahtuisi?
”Ihan rauhassa vaan”, sopotin sille.
Vein ohjat Epun kaulalle, ja nostin niskahihnan sen korvien taakse. Tottuneesti kiinnitin leukahihnan, ja sen jälkeen otin sivulla riippuvat kuolaimet käsiini ja yksinkertaisesti taitoin kuolaimet Epun suuhun. Kiinnitin kuolainrenkaan takaisin poskihihnaan ja taputtelin Eppua.
”Olet sinä vaan niin hieno hevonen.”
Kiinnitin vielä turparemmin, painoin kypärän päähäni ja lähdin taluttamaan Eppua kohti kenttää.
Kentällä laskin jalustimet ja kiristin vyön. Ja – kas kummaa – törmäsin uuteen onglemaan. Miten pääsen Epun selkään, kun sen selkä on 15 senttiä korkeammalla kuin pääni? Kuikuilin kentän reunoille, mutten nähnyt yhtään jakkaraa. Tuskastuneena päätin lopulta vain taluttaa Epun aidan viereen ja nousta siltä. Eppu oli kuitenkin toista mieltä, eikä halunnut millään seistä rauhassa aidan vieressä. Lopulta sain sen pysymään paikallaan kaksi sekuntia, jonka aikana onnistuin hyppäämään selkään. Tuntiessaan painoni selässään Eppun otti muutaman askeleen eteenpäin, mutta otin tilanteen haltuuni kokoamalla ohjat ja kiertämällä jalkani sen ympärille. Eppu tajusi, ettei nyt saanut liikkua, joten se jäi seisomaan. Taputin sitä, kiristin vyötä ja aloin mittaamaan jalustimia. Jouduin lyhentämään niitä aika paljon, mutta en onneksi joutunut kieputtamaan jalustinremmejä jalustimen ympärille. Kun kaikki oli kunnossa, istuin hetken paikallani ja tunnustelin Eppua. Hetken päästä annoin käyntipohkeet ja annoin Epun kävellä vapain ohjin uralla.
Kun olin kävellyt kymmenisen minuuttia, otin ohjat ja aloin työstämään Eppua käynnissä. Huomasin, että Eppu vierasti hieman vaakatasossa olevaa ohjasotettani, mutta pidin käteni kevyenä ja keskityin ohjaamaan sitä istunta- ja pohjeavuilla. Tein voltteja ja kiemurauria, ja yritin saada Epun käyttämään takapäätään. Kun olin tyytyväinen käyntiin, siirryin raviin. Yllätyin Epun isosta ja lennokkaasta ravista, sillä olin tottunut pieneen poniraviin. Ravasin vain ympäri kenttää muutaman kierroksen, totuttelin ravin tahtiin, ennen kuin rupesin tekemään isoja ympyröitä ja temponvaihteluita. Ravissa huomasin selvästi, että Eppua häiritsi ohjasotteeni, mutta yritin tehdä koko ajan erilaisia tehtäviä, jotta sille ei jäisi aikaa miettiä mitään muuta.
Olin luvannut Jossulle mennä tänään vain kevyesti, joten en pyytänyt Epulta ravissa mitään ihmeellistä. Halusin vain, että se liikkuisi hyvin takapäätään käyttäen. Jonka se tekikin, alun kangerteluista huolimatta. Olin tyytyväinen varsinkin ravilisäyksiin, jotka tuntuivat olevan Epun parhaita puolia. Se höristi korviaan ja venytti askeltaan niin, että tuntui kuin olisimme lentäneet...
Ennen ratsastusta olin ajatellut, etten ottaisi yhtään laukkaa, mutta nyt en voinut vastustaa kiusausta. Annoin kulmassa laukkapohkeet, ja mukauduin Epun matkaavoittavaan askeleeseen. Epun ravi oli lennokasta, mutta tämä vasta oli jotain! Tunsin tuulen viuhuvat kasvoillani kun vastustin halua nauraa ääneen. Otin laukassa vain muutaman pääty-ympyrän, kunnes siirryin raviin. Huokaisin ihastuksesta. Laukka oli ollut ihanaa! Annoin Epulle ohjaa, se venytti päätään ja askeltaan ravatessaan. Taputin sitä, ja siirryin käyntiin. Eppu pärskähti ja minun hymyni ulottui varmaan korviin saakka. Olin pelännyt Epun vierastavan täysin ratsastustyyliäni, mutta tämä olikin mennyt hyvin. Eppu oli paljastunut ihanaksi ratsastaa.
Loppukävelyjen jälkeen hyppäsin alas selästä. Olin kuitenkin unohtanut, että olin korkeuksissa, joten kaaduin istualleni tullessani maahan. Onneksi kentän pohja oli pehmeä, eikä kohdalla ollut edes lätäkköä. Eppu katsoi minuun, ja tuntui, että se olisi nauranut minulle.
”Senkin pönttö”, sanoin Epulle hilpeästi.
Lähdin taluttamaan sitä takaisin talliin.
”Minä luulen, että sinä olet ansainnut omenan.”
J&E ~ 3HM
_______________________________________________________________________________________________
6.10.-11
It's pony ride
Painoin pääni bussin ikkunaan ja katselin ohi vilistäviä maisemia. En voinut pidättää haukotustani. Kello oli vasta varttia vaille kahdeksan, ja olin joutunut heräämään jo ennen seitsemää. Tai no, joutunut ja joutunut, tietysti olin itse päättänyt herätä silloin. Halusin nimittäin, että ensimmäisellä kerrallani ratsastaessani Eppua tallilla olisi mahdollisimman vähän ihmisiä. Mikä siten olisikaan parempi ajankohta, kuin arkipäivänä aamulla kello kahdeksan? Virkistyin hieman astuessani ulos bussista viileään aamuilmaan.
Raahasin mukanani tallille isoa kapsäkkiä, joka sisälsi ratsastuskamppeeni.
”Onneksi tämä täytyy tehdä vain kerran”, mutisin, ja tunnustelin taskussanin olevaa avainta.
Kuljin viimeiset metrit tallille melkein juosten. Vaikka kouluni alkaisi vasta kymmeneltä, minulla ei olisi yhtään ylimääräistä minuuttia.
Avasin tallin oven ja sain kuulla oikean tervetulohörinöiden kuoron. Se sai minut hyvälle mielelle, ja kävelin vihellellen yläkertaan. Siellä etsin heti kaapit. Ilokseni huomasin, että numero 9 oli kulmassa. Loistava paikka ihmiselle, joka ei halunnut olla tapahtumien keskipisteessä. Ennen kuin heitin laukkuni kaappiin, otin sieltä kypäräni ja saappaani, jotka vedin heti jalkaan lenkkareitten tilalle. Nappasin kypärän mukaani ja lähdin alas.
Kävin hakemassa Epun pakin satulahuoneesta, ja samalla huomasin pienen laatikon, jonka sivussa luki ”Epun pintelit”. Muistin Annen käskyn laittaa Epulle pintelit aina ratsastaessa, joten nappasin myös laatikon mukaani karsinalle.
”Huomenta poika”, sanoin reippaasti Epulle, joka oli jo onneksi syönyt aamuruokansa loppuun.
Otin riimun ja narun ovesta ja astuin karsinaan. Eppu katseli minua kiinnostuneena, pää korkealla. Huokaisin ja muistutin itseäni siitä, että tekisin sen kanssa pään alhaallapitoharjoituksia. Mahdollisimman pian, mahdollisimman paljon. Kaivoin taskustani porkkananpalan ja näytin sitä Epulle. Se hamusi porkkanan tyytyväisenä, samalla saaden riimun päähänsä. Talutin sen käytävälle, ja kiinnitin seinistä roikkuviin riimunnaruihin.
Harjaillessani kuulin käytävän päästä tomeria askelia.
”Kuka siellä on?” kuulin Jossun kysyvän.
”Jaana”, vastasin ja katsoin kuinka Jossu harppoi käytävälle.
”Oletpa sinä aikaisessa”, hän totesi.
”Joo, mun koulu alkaa vasta kymmeneltä... Ajattelin tulla nyt ratsastamaan Epun ihan kevyesti, kun mä en illalla enää kerkiä ja sit mulla oiski jo se tunti seuraavalla kerralla”, selitin, ja tunsin punan kohoavan kasvoilleni. ”Voin mä kyl lähtee jos mä en ois saanu tulla.”
Jossu näytti miettivältä.
”No mene nyt tämän kerran. Mut muista tulevaisuudessa, että kaikki ratsastaa yleensä iltapäiväisin tai iltaisin näin arkipäivinä, kun tallilla on porukkaa. Meinaan vaan, et jos ihmiset ratsastelis täällä ihan yksinään, sit vois olla kuumat paikat jos vaikka sattuis jotain”, Jossu kertoi.
”Okei, kyl mä ymmärrän”, sanoin hiljaa.
Jossu hymyili.
”Meeppä nyt sit äkkiä, ennen ku mä muutan mieleni”, hän sanoi ja vinkkasi silmää.
Hymyilin takaisin ja jatkoin harjausta.
Harjasin tarkkaan Epun jalat pinteleitä ajatellen. Eppu näytti nauttivan harjauksesta täysin siemauksin, se tukeutui riimunnaruihin niin, että pelkäsin niiden katkeavan. Lopulta Eppu kiilsi. Harjauksen jälkeen otin pintelilaatikon esille. Pyörittelin vihreitä pinteleitä käsissäni hetken, ennen kuin aloin käärimään niitä Epun jalkoihin. En ollut pitkään aikaan käärinyt pinteleitä, joten jouduin ottamaan koko homman muutaman kerran alusta. Lopulta kuitenkin Epun jaloissa oli neljä oikeaoppisesti käärittyä pinteliä. Taputin Eppua, ja menin hakemaan sen varusteita.
Raahasin satulahuoneesta Epun varusteet käytävälle. Nyt ne ongelmat alkaisivat.
”Okei”, sanoin itselleni päättäväisenä, ”Ongelma uno: Eppu on korkea kuin vuori. Keksi ratkaisu.”
Katselin ympärilleni tutkivasti, kunnes näin pelastuksen. Oliko se siinä minua varten? Ainakin se tuntui kutsuvan minua. Nimittäin korkea jakkara. Tyytyväisenä tapahtumien kulkuun kannoin jakkaran Epun viereen. Onneksi Eppu oli lauhkea luonne, eikä hypännyt kattoon tuodessani sen lähelle vieraan esineen. Kiipesin jakkaran päälle satula sylissäni; Eppu käänsi korvansa minua kohti. Asetin satulan Epun kaulalle ja siirsin sen siitä oikeaan kohtaan; Eppu huokaisi. Kipusin alas jakkaralta, kiinnitin satulavyön ja hukutin Epun taputuksiin. Se käyttäytyi hienosti!
Nappasin suitset käteeni ja avasin niputuksen. Normaalien avattavien remmien lisäksi avasin vasemmalla puolella olevan soljen, joka piti kuolaimet kiinni poskihihnassa.
”Mä toivon todella, että saan sulle suitset päähän tätä kautta”, sanoin Epulle.
Raahasin jakkaran Epun pään viereen ja nousin sille suitset kädessäni. Eppu katseli minua hämmentyneenä. Mitä nyt tapahtuisi?
”Ihan rauhassa vaan”, sopotin sille.
Vein ohjat Epun kaulalle, ja nostin niskahihnan sen korvien taakse. Tottuneesti kiinnitin leukahihnan, ja sen jälkeen otin sivulla riippuvat kuolaimet käsiini ja yksinkertaisesti taitoin kuolaimet Epun suuhun. Kiinnitin kuolainrenkaan takaisin poskihihnaan ja taputtelin Eppua.
”Olet sinä vaan niin hieno hevonen.”
Kiinnitin vielä turparemmin, painoin kypärän päähäni ja lähdin taluttamaan Eppua kohti kenttää.
Kentällä laskin jalustimet ja kiristin vyön. Ja – kas kummaa – törmäsin uuteen onglemaan. Miten pääsen Epun selkään, kun sen selkä on 15 senttiä korkeammalla kuin pääni? Kuikuilin kentän reunoille, mutten nähnyt yhtään jakkaraa. Tuskastuneena päätin lopulta vain taluttaa Epun aidan viereen ja nousta siltä. Eppu oli kuitenkin toista mieltä, eikä halunnut millään seistä rauhassa aidan vieressä. Lopulta sain sen pysymään paikallaan kaksi sekuntia, jonka aikana onnistuin hyppäämään selkään. Tuntiessaan painoni selässään Eppun otti muutaman askeleen eteenpäin, mutta otin tilanteen haltuuni kokoamalla ohjat ja kiertämällä jalkani sen ympärille. Eppu tajusi, ettei nyt saanut liikkua, joten se jäi seisomaan. Taputin sitä, kiristin vyötä ja aloin mittaamaan jalustimia. Jouduin lyhentämään niitä aika paljon, mutta en onneksi joutunut kieputtamaan jalustinremmejä jalustimen ympärille. Kun kaikki oli kunnossa, istuin hetken paikallani ja tunnustelin Eppua. Hetken päästä annoin käyntipohkeet ja annoin Epun kävellä vapain ohjin uralla.
Kun olin kävellyt kymmenisen minuuttia, otin ohjat ja aloin työstämään Eppua käynnissä. Huomasin, että Eppu vierasti hieman vaakatasossa olevaa ohjasotettani, mutta pidin käteni kevyenä ja keskityin ohjaamaan sitä istunta- ja pohjeavuilla. Tein voltteja ja kiemurauria, ja yritin saada Epun käyttämään takapäätään. Kun olin tyytyväinen käyntiin, siirryin raviin. Yllätyin Epun isosta ja lennokkaasta ravista, sillä olin tottunut pieneen poniraviin. Ravasin vain ympäri kenttää muutaman kierroksen, totuttelin ravin tahtiin, ennen kuin rupesin tekemään isoja ympyröitä ja temponvaihteluita. Ravissa huomasin selvästi, että Eppua häiritsi ohjasotteeni, mutta yritin tehdä koko ajan erilaisia tehtäviä, jotta sille ei jäisi aikaa miettiä mitään muuta.
Olin luvannut Jossulle mennä tänään vain kevyesti, joten en pyytänyt Epulta ravissa mitään ihmeellistä. Halusin vain, että se liikkuisi hyvin takapäätään käyttäen. Jonka se tekikin, alun kangerteluista huolimatta. Olin tyytyväinen varsinkin ravilisäyksiin, jotka tuntuivat olevan Epun parhaita puolia. Se höristi korviaan ja venytti askeltaan niin, että tuntui kuin olisimme lentäneet...
Ennen ratsastusta olin ajatellut, etten ottaisi yhtään laukkaa, mutta nyt en voinut vastustaa kiusausta. Annoin kulmassa laukkapohkeet, ja mukauduin Epun matkaavoittavaan askeleeseen. Epun ravi oli lennokasta, mutta tämä vasta oli jotain! Tunsin tuulen viuhuvat kasvoillani kun vastustin halua nauraa ääneen. Otin laukassa vain muutaman pääty-ympyrän, kunnes siirryin raviin. Huokaisin ihastuksesta. Laukka oli ollut ihanaa! Annoin Epulle ohjaa, se venytti päätään ja askeltaan ravatessaan. Taputin sitä, ja siirryin käyntiin. Eppu pärskähti ja minun hymyni ulottui varmaan korviin saakka. Olin pelännyt Epun vierastavan täysin ratsastustyyliäni, mutta tämä olikin mennyt hyvin. Eppu oli paljastunut ihanaksi ratsastaa.
Loppukävelyjen jälkeen hyppäsin alas selästä. Olin kuitenkin unohtanut, että olin korkeuksissa, joten kaaduin istualleni tullessani maahan. Onneksi kentän pohja oli pehmeä, eikä kohdalla ollut edes lätäkköä. Eppu katsoi minuun, ja tuntui, että se olisi nauranut minulle.
”Senkin pönttö”, sanoin Epulle hilpeästi.
Lähdin taluttamaan sitä takaisin talliin.
”Minä luulen, että sinä olet ansainnut omenan.”
J&E ~ 3HM