Rotan Hoitokirja

[Pipsa]

15.06.2013 - KESÄ KAIKILLA, LOMA YKSILLÄ
tarkoitettu huomiselle

Rotta ravaa rytmikästä ravia ympärilläni. Sen kupeet hohtavat auringossa ja musta, ratsumitasta ylikasvanut harja heiluu joustavien askelten tahtiin. Sen silmät, toinen lempeän ruskea ja toinen taivaansininen, tarkkailevat minua herkeämättä. Myös suurista korvista toinen on suuntautunut minuun päin. Kun ruuna viimein laskee siron päänsä alemmas, astun rauhallisesti taaksepäin. Hitaasti käännyn ruunasta poispäin. Hetken tumma puoliverinen vain nuuskii ratsastuskentän pöllyävää hiekkaa, mutta pian se kääntää katseensa takaisin minuun. Rennoin askelin se kävelee luokseni, alkuun hieman epävarmoin mutta pian reippaantuvin askelin. Hitaasti käännyn takaisin ruunaan päin, koskettaen pehmeästi sen jäntevää kaulaa.
”Hyvä poika”, kehun sitä hiljaa. Lempeä katse silmissään hevonen puhaltaa lämmintä ilmaa käsilleni. Hymyssä suin mutta päättäväisesti lähden kävelemään kohden kentän valkeaa porttia. Palveluskoiramaisella tarkkuudella Rotta seuraa minua. Kuin varjo, kuten Josefiina oli join-up kurssillaan opastanut.

Auringon kanssa kilpaa säteilevä Salma taputtaa portin luona.
”Meidän Bonnien kanssa pitäisi varmaan kanssa kokeilla!”, tyttö puhisee. ”Näytti tosi kivalta nimittäin, nyt Rotta näyttää paljon rauhallisemmalta ja rennommalta”
”Jep, tulee aina hyvä mieli itellekkin”, naurahdan kiinnittäen riimunnarun kiinni ruunan punaiseen riimuun. Kuuluu pehmeä kliksahdus.
”Ajattelitko sä mitä vielä tehdä tänään?”, Salma vilkaisee minuun kävellessämme rinnakkain kohti tallia.
”En tiiä vielä”, kohautan olkapäitäni. ”Pitäis ainakin harjata Rotta, puhistaa sen varusteet, ja sitten ihan vaan tehä jotain tallihommia. Sikkekin pitäis kyllä liikuttaa, jos Kirsikka ei tuu tänään”
”Siinähän sulla sitten riittääkin hommia”, tyttö hymyilee jälleen. ”No, mä taian lähtee Beetä pyydystämään, jos se vaan malttais millään lähteä lenkille. No, moikka!”

Tallissa on kovin rauhallista. Pääskynen livertää lähellä korkeaa kattoa ja pikimusta kärpänen pörrää Rotan ympärillä. Vain Jaakon kumea ääni pilaa täydellisen maalaisidyllin.
”Miten se nulikka, oikea laiskamato, on muka vapaalla tänään?”, mies murahtaa punarautiaalle täysveriselle, Alexille. Kookas ruuna steppailee aloillaan niskojaan nakellen. ”No seisos nyt elukka aloillas.”
”Ai onks Kasper vapaalla?”, kysyn ohjaten hoitohevoseni oikeaan karsinaan.
”Jep, samasta tyypistä puhutaan”, Jaakko hymähtää suihkauttaen hyönteiskarkotetta Alexin punertavalle lautaselle. Hevonen säpsähtää hiukan.
”Mie voin kyllä viiä vaikka heiniä tai jotain jos apua tartteet”, totean avuliaasti harjaten samalla Rottaa. Sen karvapeite pöllyää kentällä piehtaroimisesta.
”Heinät kävin kyllä jo heittämässä, mutta jos viittisit pari karsinaa siivota.”
”Juu toki, harjailen vain Rotskun eka ja käyn heittämässä pihalle.”

Reippain ottein putsaan hoidokkini korvantupsusta kavionkärkeen, suihkaisen pikaisesti tujauksen hyönteiskarkotetta ja kipaisen viemässä sen pihalle. Keli on lämmennyt, mutta taivaalla leijailee yhä tummia pilviä. Ei olisi ihmekään, jos illalla alkaisi sataa.

Tallissa etsin heti siivousvälineet ja ryhdyn hommiin. Siitä oli pitkä aika kun olin viimeksi ollut karsinoita siivoamassa, mutta aina homma tuntui yhtä rentouttavalta. Kärpänen surisee jossain läheisyydessäni, talliin saapunut Salma lepertele ponilleen ja radio soittaa hermot kireälle vetävää poppia. Kymmenen karsinan jälkeen sain jo pyyhkiä hikeä otsaltani ja käsiä pakotti hieman, mutta muuten olo tuntui yllättävän hyvältä.

Kun talli kiiltää puhtauttaan, suuntaan yläkertaan. Pieni lepohetki armaan Coca-Cola-pulloni kanssa olisi ehdottomasti tarpeen, kuten myös hetken juttelutauko oleskelutilaan porhaltaneiden Fiian ja Emmyn kanssa. Se minne sieltä sitten jatkaisin, matkaani olisi vasta sen ajan murhe.

[Pipsa]

01.07.2013 - Syksyllä taas tavataan!

Olin herännyt kukonlaulun aikaan ja kiiruhtanut tallille jo normaalien ihmisten vielä koisiessa kaikessa rauhassa. Aamuisin tuntui luonto olevan kauneimmillaan, se vasta heräili öisen levon jäljiltä. Yöllä oli satanut reippaasti ja nyt ruoho kimmelsi aamukasteesta. Verkkaisin askelin tassuttelin sisälle tallin punaisista, sepposen selälleen avatuista ovista. Kärpäsen surinaa korvissani suuntasin takaisin pihalle heitettyäni ensin kamppeeni Rotan karsinan luo. Linnut olivat yltyneet visertämään puiden oksilla ja taivas lupasi erinomaista säätä - yksikään valkea pilvenhattara ei verhonnut kirkkaansinistä taivasta. Tallin seinään kiinnitetty lämpömittarikin näytti lähes hellelukemia.

Aamutunnelmaa hyräillen katselen tarhassa laiduntavaa viisikkoa. Frank ja Rotta nuokkuivat vieretysten, Huijari makasi rentona aloillaan, Alex vilkuili minua kiinnostuneena ja Susi esitti tyylikkäintä raviaan viereisen tarhan tammoille.
“Rottaa!”, kutsun ruunaa. Se raottaa hieman silmiään, nostaa siroa päätään ja kääntää katseensa minuun. “Tuus tänne poika”, hymisen keskittyen samalla avaamaan valkean portin aisan. Se rämähtää hieman, kaikkien hevosten kääntäessä hetkeksi katseensa ääneen päin. Varoen pujahdan sisälle tarhaan, työntäen auringossa upeasti hehkuvan Alexin pois tieltäni. Täysverinen olisi mielellään lähdössä pihalle. Kierrettyäni myös ylös nousseen Huijarin ohi saavun viimein kohteeni luo.
“Noh, lähetäänkös Rotta nyt?”, maanittelen vielä ruunaa. “Pääset pitkälle lenkille ja sen jälkeen vielä pidemmälle lomalle lihomaan ja rentoutumaan”

Kun hoidokkini antautuu kiinni, suuntaamme tallille. Matkalla ruuna yrittää napsia heiniä polun varrelta, mutta lopettaa kyllä sitä kieltäessäni. Koska talli on tyhjillään, päädyn kiinnittämään Rotan molemmanpuolin käytävälle. Hetken se ihmettelee paikkaansa, mutta rentoutuu taas pian ryhtyessäni harjaamaan sitä. Pikaisesti luon silmäyksen kelloon, joka näyttää jo viittätoista yli yhdeksää. Muiden laitumelle lähtevien hevosten hoitajien kanssa olimme suunnitelleet lähtevämme kymmenen maissa kohti Artsilassa häämöttäviä vehreitä kesälaitumia.

Vähitellen muutkin alkavat valua hoidokkeineen sisälle talliin. Iloisesti moikkailen kaikkia, sukien vielä hetken Rottaa. Kun muutkin alkavat olemaan samassa vaiheessa, kipaisen hakemassa ruunan varusteet. Samalla muiden kanssa jutellessani varustan ratsuni, sekä puen kypäräni ja hanskani.

“Maha sisään ja rinta ulos…”, jupisen Rotalle kiskoessani sen satulavyötä. Saatuani vyön vielä reiän tiukemmalle, heivaan maassa lojuvan reppuni selkään. Repun mukaan ottamista olin harkinnut pitkään, sillä se saattaisi reippaammin mennessä hakata ikävästi selkääni, mutta siihen olin saanut kätevästi tungettua kaikki tarpeelliset kamppeet; kännykän, juomapullon, sateenkestävän takin, riimun ja riimunnarun. Maasta käsin säädän jalustimet itselleni sopiviksi ja nousen pehmeästi Rotan selkään. Se seisoo nätisti aloillaan kun sujautan jalustimet jalkaani ja kiristän hieman reppuni naruja.
“Kaikki valmiina?”, yönmustan Bladen selässä istuva Anne käy meidät läpi tarkkailevalla katseellaan. Nyökkäilen muiden mukana. “No, sitten matkaan!”

Sentin ja Huijarin välissä kulkeva Rotta tuntuu varsin tyytyväiseltä kävellessään pitkin leveää hiekkatietä. Satulat narisevat ja hevosten kaviot ääntelevät osuessaan tiehen. Raukeasti haukottelen ja venyttelen jäseniäni. Aurinko siivilöityy läpi metsän puiden, varjojen muodostaessa raitoja Sentin vaaleille lautasille.

Jonkun ajan päästä siirrymme kaikki rauhallisen letkeään raviin. Hevoset liikkuvat innokkaina eteenpäin, aivan kuin ne tietäisivät pääsevänsä pian lomailemaan. Rotta pärskähtelee hölkötellessään eteenpäin, viuhtoen samalla hännällään kimppuumme ilmaantuneita lihavia paarmoja.
“Eiks Sikke muuten mene laitumelle?”, takanamme ratsastava Akku ihmettelee.
“Ajattelin kyllä ekaks laittaa sen sinne, mutta sitten päädyin siihen että keretään hyvin treenaamaan kesällä, se voi lomailla sitten vähän myöhemmin”, selitän. “Ja kun tunnitkin on tauolla, niin on hyvin tilaakin treenata”

Ravattuamme tovin olemme jo maastoesteiden kohdalla. Rotta painaa hieman ohjalle ja viskoo jälleen päätään toiveikkaasti.
“Ei mennä nyt hyppäämään”, hymähdän hevoselle sipaisten sen kaulaa. “Ehkä sitten kun tuut takasin lomalta”
“Jos hevoset suostuu enää palaamaan takaisin töihin”, Linnea virnistää Sentin selästä.
“Siiri tuskin ainakaan “, Inkeri nauraa jonon hänniltä. “Paitsi jos sille tulee Pampua ikävä”
“Voihan olla, että sillä aikaa Walmasta tulee Pampun uusi BFF”, virnistän.

Loppumatkalla otamme vielä yhden pätkän oikein reipasta laukkaa, niin ratsastajien kuin ratsujenkin nauttiessa vauhdin hurmasta. Hetkeksi poikkeamme myös kipaisemaan matkan varrella olevassa kyläkaupassa, josta Anne anteliaasti ostaa meille kaikille jäätelöt. Tuutit kädessämme kävelemme loppumatkan Artsilaan.

“Hei tuolla se näkyy jo!”, Britta hihkaisee innoissaan. Ja toden totta, edessämme siintää Artsilan pihapiiri.
“Tässä voidaan jalkautua satulasta ja riisua hevosilta kamppeet. Ottihan kaikki riimut ja narut mukaan? Hyvä. Laitsalle on tästä vähän päälle kilometri, joten eiköhän me jakseta se kävellä. Hevosten varusteet voitte viedä Kasperille, joka voi pakata ne auton kyytiin”, Anne ohjeistaa. “Laitumella toimimisesta annan tarkemmat ohjeet paikan päällä”

“Äh, nää housut on ihan kun liimaantunu satulaan”, Britta virnistää. “Oli kyllä hyvä reissu, vai mitä Hypsy?”
“Samat sanat”, nyökkään päästäessäni jalustimet sujahtamaan jaloistani. Rotta painaa päänsä alas korkeaan heinikkoon. “Olit kyllä tosi hieno Rotta!”
Kehuttuani ruunaa selästä käsin luiskahdan alas satulasta, napaten tukevan otteen ohjista. Reippain ottein riisun hoidokiltani satulan, sekä vaihdan suitset riimuun. Varmuuden vuoksi kiepautan riimunnarun vielä ruunan turvan ympäri, sillä eihän sitä koskaan tietäisi miten paljon se riemastuisi laitumen viimein nähdessään.

“Noniin, olettehan kaikki valmiita? Okei, lähdetään nyt siis tallustelemaan sinne laitumelle. Sama järjestys kun ratsastaessa!”, Anne huikkaa pidellen innokkaan näköistä Bladea. Sentin perässä pistelemme jalkaa toisen eteen. Tallissa pidemmän aikaa olleet yksilöt, Blade, Sentti ja Siiri, tuntuvat muistavan tutun paikan. Niiden innostus tarttuu Rottaankin, jonka askel alkaa vähitellen pidetä ja vauhti lisääntyä.

Yllättävän pian aukeaakin jo suuri ja vehreä laidun edessämme.
“Noniin, homma menee sitten näin; edelleenkin jonossa talutetaan hepat nättiin riviin, pää tännepäin. Irti kaikki päästetään yhtä aikaa kun käsken, sitten poistutaan ulos aitauksesta”, Anne ohjeistaa. “Pidelkääs napakasti kiinni, ne on kaikki aika innoissaan”

Nopeasti ohjaamme kaikki hevoset riviin. Rotta korskahtelee ja astelee aloillaan malttamattomasti.
“Siihen onkin sitten pitkä aika että ens kerran nähdään”, henkäisen ruunalle. “Miulle tulee kyllä kova ikävä sinnuu”
Pehmeästi Rotta koskee poskeani turvallaan, aivan kuin sanoakseen että niin sillekin. Lähes tippa linssissä suukotan nopeasti sen turpaa.
”Kaikki valmiina?”, Anne varmistaa. “Irti!”

Kuin rasvattu salama Rotta käännähtää ympäri, nelistäen ympäri suurta laidunta. Sen kupeet hehkuvat auringossa ja kavioiden kumina täyttää korvani. Hetkeksi ruuna kuitenkin palaa aidan luo, esitellen ilmavaa raviaan häntä korkealla. Ylpeä hymy täyttää kasvoni ja lämmittää rintaani. Milloin siitä luisevasta ja arasta rääpäleestä olikaan tullut noin komea ja uljas eläin?


Kesä 2 ansaittu kesäisestä suorituksesta!

~Anne

[Pipsa]

28.08.2013 - Syksy saapuu silloin kun sitä vähiten odottaa

"Taas se on täällä, syksy", Ilona tuumii kävellessämme rinnatusten Seppeleen vihreän tallipihan halki.
"Joo ja kylmä on kun Siperiassa", hytisen kietoen käsivarret kehoni ympärille. Ulkona oli tuskin 10 astettakaan ja lähes tärisin kylmästä.
"Noo, se on vaan...", tyttö aloitti.
"Pukeutumiskysymys. Joo tiedetään", päätin lauseen kepeästi naurahtaen. "Pitääkin varmaan käyä santsaamassa lisää vaatetta päälle kaapilta kohta"
"Katoit sie sattumalta meniks Rotta monta tuntia? Olin äsken muka kattovinani mutten kyllä muista...", juttelen sujahtaessani ystäväni vanavedessä sisälle tarhaan.

Juuri ilmeisesti päiväuniltaan herännyt Rotta suo minulle laiskan katseen ja vielä sitäkin laiskemman, käheän pörähdyksen. Etanan tahdilla se matelee poimimaan nirsosti kirkkaan punaisen ja kiiltävän omenan kämmeneltäni. Jopa itse Lumikki ja Lumikin äitipuolikin olisivat muuttuneet vihreäksi kateudesta tuon, omenoiden valioyksilön nähdessään. Urheasti olin taivaltanut viidakkoa muistuttavan metsämme halki käydessäni hakemassa omenan Rotalle tuliaiseksi, ja lopputulos oli tuo.
"Ois pitäny vaan antaa se Sikelle", hymähdän napaten kiinni ruunan punaisesta riimusta.
"Hei Ilu, miks viet sie Lailan sisälle vai täh?", vilkaisen ihmetellen tumman tammaa ja siitä kiinni pitävää Ilonaa.
"Tuota Pipsa, et taia olla ihan ajan hermoilla?", tyttö nauraa. "Mä hoian nykyisin Lailaa"
"Mitääh", tuijotan kaksikkoa hetken silmät suurina. "Sehän on ihan huippua! Tai siis mieti, ennen mie,sie, Sikke ja Pella oltiin poniteam, mut nyt myö ollaan pv-tiimi!"
"Joo", Ilona nauraa. "Nyt voiaan vetää ihan kunnon treenejä ja..."
"Kiitää ihan superkovaa pellolla!", täydennän lauseen.

Puidessamme läpi uusia tulevaisuuden suunnitelmiä päädymme lähes huomaamatta sisälle talliin. Lailan hyviin puoliin kuului myös sen karsinan sijainti suoraan Rotan karsinan vieressä, joten pälätyksemme sai jatkua tallissakin.

Karsinassa ryhdyn harjailemaan Rottaa kaikessa rauhassa, sen kuunnellessa tarkkaavaisesti tallin ääniä. Kasperkin oli kaivautunut esiin piilostaan ja harjasi nyt antaumuksella tallin lattiaa.

"Käyänkö syömässä nyt ennen kun aletaan puunaamaan heposia?", huikkaan Ilonalle pidellen murisevaa mahaani.
"Hyvä idea Pipsaseni", tyttö virnistää. "Viimen jääkaapilla on.... Ööö... Nääntynyt!"

Luissani asti tunsin jo, että edessä olisi hyvä syksy.

[Pipsa]

Avaimen Pipsa löysi helmikuussa 2013, tarina löytyy Rotan päiväkirjasta

21.09.2013 - Maastoilua puoliverisillä

Maneesi tuntui hyytävän kylmältä. Tai ehkä syy ei ollut maneesissa, vaan minun riittämättömässä pukeutumisessani - oli karu tosiasia, ettei pelkällä normaalipaksuisella hupparilla meinannut enää pärjätä, jos tarkoituksena oli vain istuskella.
"Pipsa, nostatko tota vihreevalkeeta okseria noita kumpaakin?", Salma kaarsi Bonnien kanssa minua lähemmäs. Poni heitti kevyesti päätään, vaalean kuolan roishkadellessa sen ryntäille.
"Juu", tyydyin nyökkäämään ja nousin jäykästi ylös paikaltani. "Millos teillä olikaan se valmennus?"
"Ens viikon sunnuntaina. Harmittaa etten kerenny osallistua siihen Pirren estetunnille, olis kyllä tehny hyvää meille kahelle", Salma selitti taputtaen poninsa siroa kaulaa.
"Joo, miekään en kerenny sinne", henkäisen. "Sikke ja miekin tarvittas kovasti treeniä, jos aiotaan vielä keretä kilpailemaan. Pitää nyt kattoo, kahen viikon päästä ois kyllä yhet seurakisat"
Ripein ottein korotan esteet, palaten takaisin omalle paikalleni. Hytisten kiskon hupparini kaulaa ylemmäs ja kiedoin käsivarteni ympärilleni.

Kun Salma oli hypännyt vielä noin kymmenisen minuuttia ja ryhtyi viimein jäähdyttelemään, sujahdin minä ulos maneesista. Jesse oli sanonut hyppäävänsä Salman jälkeen, joten esteet saivat jäädä aloilleen. Omat suunnitelmani sen sijaan tältä päivältä olivat vielä pahasti auki, mutta kylmän tuulen viiman avittamana päätin käydä ensin hakemassa Rotan sisälle. Anne oli kehottanut käymään virkistämässä ruunanrupukkaa metsälenkillä rankan tuntiviikon jälkeen, joten se olisi suuntamme tänään. Reitiksi olin ajatellut Pyöstinvuoren lenkkiä, poiketen toki laukkasuoralla. Kunnon päästely varmasti virkistäisi ruunaa ja tekisi sille fyysisestikin hyvää.

Matka maneesilta tarhalle oli vain vaivaiset parikymmentä metriä. Tätä nykyä tarhasi Rotta oritarhassa (jossa tosin vain 2/5 oli oreja) ja tuntui olevan laumahierarkiassa alimmaisena, mikä tosin näytti sopivan sille vallan loistavasti. Nyt parhaillaan se seisoi heinäkasalla suuren Frankin rinnalla turpa heiniin upotettuna. Komea Susi taas pörhisteli aloillaan ja Huijari roikkui portilla. Alex oli mitä ilmeisimmin joko sisällä tai Odelien ratsuna, sillä sitä en tarhasta onnistunut bongaamaan.
"Rottaa!", kutsuin hoidokkiani. Kuten muutkin hevoset, se kyllä vilkaisi minuunpäin, mutta yllätyksekseni myös tallusteli luokseni. Etanavauhdilla tosin, mutta parempi hitaasti kuin ei ollenkaan.

Raahattuani Rotan sen omaan karsinaan ja riisuttuani siltä ohuen sadeloimen, suuntasin yläkertaan. Oleskelutilan avoimen oven takaa kuului iloista puheensorinaa, ja Ilonan huudahteluista pystyin päättelemään uuden hevostarvike-kuvaston saapuneen. Ennen huoneeseen seilaamista käyn kuitenkin kaapillani vetäisemässä tummansinisen, valkein kirjaimin brodeeratun ja hyvin tuulta pitävän syksytakkini niskaan. Mustat saappaanvarteni ja kypärän jätän siististi kaapin eteen ennen lukitsemista.

"... Ja sitten se vaan veti ihan kunnon rodeota ja mä roikuin siellä selässäni henkeni edestä, puristaen ohjia rystyset valkoisena...", Jesse selittää sohvalta suu vaahdoten. Tyyppi tuntui olevan omimmillaan päästessään kertomaan kokemuksistaan hevosten parissa. Jopa niin omillaan, että hyppytreeni oli saanut siirtyä hieman myöhemmäksi. Moikat huikaten lysähdän sohvalle Ilonan viereen.
"Et lähtis kunnon pv-lenkille Lailan kanssa?", virnistän tytölle. Kurottaudun nappaamaan jaffakeksin pöydällä lojuvasta kulhosta.
"Voisin vaikka lähteekin", tyttö hymyilee. "Mut Pipsa, mikä ihmeen pv-lenkki"
"Ratsuina vaan tallin parhaat puoliveriset, ratsastajina tallin parhaat ja varusteina kiiltävät merkkikamppeet jotka maksaaa yhtä paljon kun hevonen, tietysti", irvistän.
"Toi kuvaus sopii aika hyvin meihin", Ilona nauraa.
"Niin miustakin!"

Saatuani tietooni kaikki tallin uusimmat ja polttavimmat puheenaiheet Britan ja Robertin suhteenlaadusta aina Piritan hevoseen asti. Kun aivoni olivat viimein sisäistäneet tämän valtaisan tietoryöpyn, hipsin minä Ilonan perässä takaisin rakkaan sinisilmäni luo.

Rivakasti pistin Rotan ratsastuskuntoon putsaamalla sen kaviot, käymällä karvapeitteen pikaisesti läpi sualla ja heittämällä varusteet niskaan. Kuolaimia laittaessa ruuna näytti oppineen nostelemaan päätään, mutta alistui pian tahtooni. Venyttelyn lomassa vetäisin saappaanvarret kinttuihini ja nakkasin kypärän päähäni. Sitten sain odotella vielä viitisen minuuttia Ilua, joka yritti epätoivoisesti löytää Lailan omille teilleen lähteneitä suojia. Viimein suojat kyllä löytyivätkin - tosin Edin harjapakista, jonne jokin eilispäivän tuntiratsastajista oli ne erehtynyt laittamaan.

Kun viimein olimme päässeet pihalle, näytti kello jo kymmentä yli kahta. Jos maastossa ja poislaitossa menisi noin puolitoistatuntia Rotan kanssa ja sen lisäksi kävisin vielä ratsastamassa Siken kentällä + putsaisisin kummankin varusteet (ellen siis saisi nakitettua Kimiä tekemään sitä), kerkeäisin vielä kenties lukea hieman ensiviikon kokeisiinkin. Luotuani pikaisesti päänsisäisen aikataulun ja kiristettyäni samalla Rotan satulavyön, ponkaisen jäykästi sen selkään. Eilisellä koulutunnilla oli Rotalla ratsastanut ilmeisesti jokin kilometrikoipinen tuntiratsastaja, sillä saan lyhentää jalustimia liki neljällä reiällä saadakseni ne itselleni sopiviksi.

Kun minä ja Ilona olemme kumpikin tukevasti puoliveristemme selässä, suuntaamme jonossa kohden metsätietä. Rotta liikkuu rennoin askelin Lailan perässä, minun selittäessä innoissani tytölle torstaina olleesta koulutunnistani, jolla olin pitkästä aikaa päässyt ratsastamaan Frankia. Oli tullut kyllä selväksi, että tunnit niin koulu- kuin esteratsastuksessa olivat minulle selvästi tarpeen, sillä Sikke ei tasoltaan ollut aivan huippuluokkaa, vaikka oman rotunsa edustajaksi olikin täyttä priimaa. Myös Rotta oli vielä hieman raaka, vaikka ero entiseen olikin valtava. Siispä olinkin päättänyt ilmoittautua ainakin yhdelle vakiotunnille hoidokkini liikuttamisen ja Siken kanssa treenaamisen lisäksi.

Kapean polun vaihtuessa leveään tiehen pyydän Rotan raviin. Vasta pestyt ja rasvatut saappaanvarteni narahtelevat vasten satulaa ja ruuna pärskyy. Juuri kun olen pyytämässä ruunaa reippaammaksi, alkaa kännykkäni soida. Rauhallisesti pidätän ääntä jännittyneenä kuuntelevan ratsuni käyntiin, rohkaisten sitä pehmeällä taputuksella kaulalle. Kiitos kosketusnäyttöisen kännykkäni, joudun kiskomaan hanskan kädestäni ennen vastaamista. Soittajana on Salma.

"Moi! Toivottavasti en pahasti häirinny teiän lenkkiä", tyttö aloittaa. Äänestä voin päätelöä hänen hymyilevän.
"Ääh, oltiin vaan ravailemassa", hymähdän uteliaasti.
"Ajattelin vaan kysyä, että kun ollaan Annen kanssa tilaamassa hierojaa Beelle syyskuuhuun, niin tartteisitko sä Sikelle kanssa hierojaa?"
"Hei hyvä kun kysyit! Miun onkin pitäny jo jonkun aikaa tilata Sikelle kanssa. Onks se sama hieroja joka oli Bonniella aikasemminkin?"
"Jep, just se sama"
"Okei, no vois sitten ottaa samalla Sikellekkin. Hei tiiätkö muuten, onko siltä hierojalta tippunu avain? Mie helmikuussa löysin yhen avaimen vintiltä, mutta kukaan ei tunnistanu sitä omakseen. Niissä oli sellanen hevosen päänmuotonen avaimenperä, tosin se vaikutti kyllä aika vanhalta"
Salma hiljenee hetkeksi puhelimen toisessa päässä.
"Tota, en tiiä. Pitää varmaan kysyä"

Lopetettuani puhelun Salman kanssa siirrymme jälleen raviin. Ehkä avaimen alkuperä paljastuisi viimein. Tai sitten ei.



Syksyistä ratsastuskoulutunnelmaa, nami nami =)

[Anne]

Treenaamaan lähdössä



Pipsa lähdössä ratsastamaan Rotalla. Anne tulee juuri Eelan kanssa sisälle ja heittää pari vinkkiä Rotan treeniin.

Spessu Pipsalle!

[Anne]

Rotta-pojulle pääkuva:

[Pipsa]

Kiitos jälleen ihanasta kuvasta ja pahoittelut epäaktiivisuudestani!

20.10.2013 - October, be kind

Aamu oli alkanut lupaavana; aurinko oli paistanut kirkkaasti taivaalta, eikä yksikään tuulenvire puhaltanut pois sen lämpöä. Kun minä aamupäivällä saavuin tallille, oli tuo kaunis syyspäivä kuin poispyyhkäisty. Ympäriinsä kiertelevä kylmä viima puri luihin ja ytimiin ja sai vetämään takin kaulusta ylemmäs palelevan kurkun peitoksi. Ympäriinsä lehahtelevat, punaiset ja oranssit, pelottavasti kahisevat lehdet saivat Rotterdamin silmät pyörimään levottomasti. Minut nähdessään se näytti lähes huokaisevan helpotuksesta. Kun en heti astellut sen luokse, muistutti se kimakalla hirnahduksellaan olemassaolostaan.
"Ah, taas niin miehekästä", naurahdin hevoselle, pujahtaen samalla tukevien puulankkujen välistä tarhaan.
"Mitäs Rotta?", hymähdin sinisilmäiselle hoidokilleni. Se oli asettunut seisomaan jämerästi valkean portin eteeen, mustan harjan roikkuessa märkänä sen kaulalla. Ruunaa näytti palelevan, vaikka sillä olikin oranssi sadeloimi yllään.
"Raukkaparka kun sie oot tuommonen ohutkarvanen vilukissa", totesin säälivästi puoliveriselle. "Mennään tänään maneesiin ratsastamaan, niin ei palelluta"

Tallissa riisuin sadeloimen Rotan päältä ja kuivasin ruunan nopsasti. Ennenkuin suuntasin oleskelutilalle päin, viskasin hevoselle vielä loimen niskaan ja pienen kasan heinää turvan eteen. Niiden avulla se kestäisi tyytyväisenä useammankin tovin.

"Moi!", hypähdin huoneeseen sädehtivä hymy kasvoillani. Tosin turhaan, sillä huone oli tyhjä. Hymähtäen totesin siis turhaksi jäädä vain peukaloita pyörittämään, joten jäniksen lailla loikin portaat alas. Portaissa olin lähes törmätä kahvimukia kantavaan Elliin.
"Jestas", henkäisin onnistuen viime hetkellä väistämään törmäyksen. "Sori!"
"Hyvä ettei pulla menny henkeen", punapää köhähti näyttäen voisilmäpullaa kädessään. "Nyt kun oot siinä, niin ajattelit varmaan ratsastaa Rotan tänään?"
"Mjoo", nyökkään nojautuen vasten puista kaidetta.
"En tiiä kuulitko, mutta läpiratsastin sitä vähän eilen ja muutenkin", Elli selitti. "Niin jos viittisit tänään käydä maastossa kävelemässä"
"Okei", myönnyin kuulaisesti. Lämmin maneesi kuulosti kyllä houkuttelevammalta, mutta emmeköhän me metsästäkin selviytyisi hengissä.
"Muista sitten laittaa heijastinliivi ja vaikka heijastinloimi Rotalle, nyt on hirvenmetästysaika!", Elli huikkasi vielä olkansa yli.
"Tuskin minnuu ja Rottaa hirvestä muuten erottaskaan kun heijastinliivien kanssa..."

Pikaisesti palasin yläkertaan korjaamaan varustautumistani. Ohuen sadetakkini vaihdoin siniseenkevyttoppatakkiin, jonka alle tungin vielä paksun fleecetakin. Ruskeat ratsastuskenkäni vaihdoin mustiin tallinkenkiin, joihin tunkin villasukat sisälle. Nappasin myös mukaani toppahanskat, pipon, kypärän ja heijastinliivin. Eiköhän tällä pukeutumisella pärjäisi vallan mainiosti.

Rotan varustamisessa kesti vain pieni hetki. Se ei ollut lähdössä mukaan kovin innostuneena, muttei viitsinyt pistää vastaankaan. Ulos viimaan lähteminen ei saanut minuakaan hymyilemään, mutta tulisi varmasti olemaan kuitenkin ihan kiva.

Tallipihalla nousin Rotan selkään. Hetken olin jo pohtinut satulan jättämistä tallille, mutta päätynyt kuitenkin ratsastamaan satulan kanssa. Kova tuuli sai ruunan säpsähtelemään ja pörhistelemään, joten oli mukavampi mennä edes vähän rennommin. Ellin jäljiltä jouduin lyhentämään jalustimia hiukan, mikä oli hiukan haastavaa Rotan astellessa ympäriinsä. Pian kuitenkin sukelsimme jo syksyiseen metsään pakoon viimaa.

[Pipsa]

24.01.2014 Pureva pakkanen

Pakkanen oli jo yli viikon ajan ollut pureva, mutta tänään oli silti taatusti kylmin päivä tähän mennessä. Pakkanen pisteli nenääni ja sai sen pistelemään. Jalkojanikin pisteli. Käsiä taas ei enää edes kihelmöinyt, mikä sai pääni täyttymään google-haulla hakemistani kuvista paleltumista. Joskus tosiaan oli parempi elää epätiedossa.

Viiltävästä kylmyydestä huolimatta polku ympärilläni näytti suoraan satukirjan sivuilta repäistyltä. Puiden oksat olivat huurtuneet jäänvalkeiksi ja taivas oli kirkkaan sininen. Kaikesta tästä kauneudesta huolimatta olin helpottunut astuessani viimein tallin ulko-oven kynnykselle. Olisi tarvittu vain enää hetki, kuin olisin jäätynyt paikoilleni.

Tallin lämmin ilma tuntui painavalta, mutta ihanan lämpimältä punoittavaa ihoani vasten. Hevosten pehmeä tuoksu, kaukaa kuuluva musiikki ja Jaakon viheltely saivat minut jälleen kerran tuntemaan, kuin olisin juuri tullut kotiin. Matkalla yläkertaan heitin vielä nopeat moikat Patronin karsinan kimpussa ahertavalle miehelle.

Portaat ylös päästyäni suuntasin kaapilleni. Liki tunnin mittainen kävelymatkani tallille oli selkeästi osoittanut heikkouksia pukeutumisessani, mutta onneksi täyteen ahdetun kaappini sisältö tarjosi helpotusta viluun. Vedettyäni päälleni villapaidan, fleecetakin ja vaihdettuani farkkuni topparatsastushousuihin, alkoi kylmyys helpottaa. Kaapin pohjalta kaivoin vielä esille kellertävät, lehmännahkarukkaset ja tupsupiponi. Ratsastussaappaiden laittaminen ei näillä pakkasilla olisi tullut kuuloonkaan, joten päädyin vetämään jalkaani pari kerrosta raidallisia villasukkia ja kermanvaaleat, lyhytvartiset feikki-uggit. Kaulaan vielä nappasin tuubihuivin, jonka kiskoin nenän yli. Vilkaisu seinän kokovartalopeiliin paljasti ettei pukeutumiseni kenties ollut kaikkein tyylikkäin ja toi minulle noin kymmenen lisäkiloa, mutta eipä sillä olisi mitään väliä.

"Pipsa moi!", Kirsikan pää ilmestyi oleskelutilan oven raosta. "Mites sulla kesti näin pitkään tulla?"
"Bussi ajo suoraan ohi", hymähdän hivenen närkästyneesti. "Ja jouduin sitten kävelemään. Plus miun kännykästä loppu akku jälleen kerran, enkä sit voinu soittaa siulle"
"Auts", Kirsikka totesi myötätuntoa äänessään.
"No, tulipahan ainakin lenkkeiltyä", huokaisin. "Hyvä vaan tosin ettei ripsetkin jäätynyt kiinni ja se kuski ei voinu ees hiljentää vaikka juoksin pitkän matkaa sen bussin perässä ja sitten melkein tukehuin pakkaseen ja sitten veinasin soittaa siulle ja sitten miun kännykkä sammu ja..."
"Kuulostaa sun peruspäivältä", tyttö virnisti. "Ei kannattas lähtee siihen bussiin yhtään aikasemmin?"
"No kun en mie päässy kun oli matikan tunti kesken", tuhahdin. "Mites sie?"
"Mitäs tässä, kittasin kaakaota ja mässytin pullaa sua oottaessa", tyttö virnisti jälleen. "No, lähetäänks eka ratsastamaan ja pesemään niitä varusteita?"
"Lähetään ratsastamaan eka. Hupi ennen vapaa-aikaa... Ei kun siis työtä", nauroin.

Pakkasen oltiin luvattu tänään laskevan noin kahteenkymmeneenkolmeen, joten tunnit oltiin peruttu. Aitoina suomalaisina, ei pullamössösukupolven edustajina, minua ja Kimiä ei kuitenkaan pieni (tai vähän isompikaan) pakkanen häirinnyt, vaan olimme päättäneet mennä hevosten kanssa kävelemään ilman satulaa. Koko alkuvuoden Sikke oli ollut lähinnä Kirsikan liikutettavana, joten pelkäsin sen räjähtävän, ellei se pääsisi edes hieman purkamaan energiaansa. Rotta taas oli talven myötä jähmettynyt aloilleen portin eteen seisomaan paksusta toppaloimesta huolimatta, joten sillekkään ei pieni jaloittelu olisi vahingollista.

Yhteistuumin kävimme Kimin kanssa pyydystämässä ratsumme. Kylmänarka Rotta lähes rynni sisälle talliin, kun taas Sikke innostui hetkeksi jopa vetämään pukkilaukkaa ympäri lumen peittämää tarhaa. Mitä enemmän pakkasta oli, sitä enemmän virtaa poniiin tuntui aina kasautuvan. Matkan talliin se tipsutteli pää korkeuksissa, sieraimet levellään ja silmät päässä pyörien. Hupsu poni.

Tallissa parkkeerasimme Siken omaan karsinaansa, Rotta taas sai lainata Huijarin omaa.
"No mitäs Viluville?", loin leppoisan hymyn Rottaan. Ohutkarvainen ruuna oltiin puettu ruskeaan, kaulakappaleelliseen toppaloimeen. Näppärästi taittelin loimen karsinan ovessa olevaan telineeseen ja kipaisin hakemassa kummankin hevosen harjapakit. Rotta ei juurikaan harjausta kaivannut, sillä loimi oli pitänyt sen turkin puhtaana. Kavioista kopsuttelin lumet (joita juurikaan ei ollut, kiitos tilsakumien) pois ja tarkastin jalat. Kirsikan vielä puunatessa Sikkeä selvitin huolellisesti ruunan pikimustan hännän ja kävin hakemassa heppojen suitset.

Vain hetki ja me seisoimme jo hoidokkiemme kanssa tallipihalla. Pakkanen pisteli kasvojani, mutta Rotan selkään kipuaminen Kirsikan puntatessa toi heti lämpöä kehooni. Puoliverisen selkään lämmittämään heittämäni loimi tuntui liukkaalta, eikä toppahousujeni pitokaan ollut parhaasta päästä. Toisaalta enköhän minä silti selässä pysyisi. Tai niinhän sitä ainakin luulisi.

Talvista touhua =)

[Pipsa]

1.3.2014 - 6 vuotta Seppeleessä

Kun annat kaikkesi, se ei koskaan ole liian vähän

Posliinimukin pinta polttelee käsiäni. Kaakaon pinta höyryää, tuoksun ollessa huumaava.
"Miten pitkään Pipsa sä oot oikein käyny täällä? Siis Seppeleessä?", Britan kysyvä ääni tunkeutuu läpi ajatuksiini. Hätkähdän ja kohennan asentoani tummansinisellä sohvalla.
"Tasan kuusi vuotta tänään", hymyilen kiristäen alas valahtanutta poninhäntääni. "Ajatella, että siitä on jo niin pitkä aika! Tuntuu ihan kun mie oisin vasta eilen tullu tänne ekaa kertaa, mut toisaalta taas siitä tuntuu olevan niin kauheen pitkä aika"
"Sähän hoisit sillon... ööö... sitä vuonista?", tyttö muistelee, yrittäen kaivaa nimeä päästään.
"Joo, Berttiä", nyökkään. Hetkessä uppoudun muistojeni syövereihin.

Olimme vasta muuttaneet uuteen kaupunkiin. Olin aloittanut ylä-asteen. Voi, kuinka kaikki oli ollut niin uutta! Vuonna 2008, helmikuussa oli lunta ollut paljon. Valkeat kinokset olivat peittäneet tallille vievää tietä, jota ei oltu auratttu. Lumessa olin kahlannut Seppeleeseen ensimmäistä kertaa. Olin jännittänyt koko yön niin, etten ollut saanut nukuttua kuin pari silmäystä. Perhoset hakkasivat mahaani ja käteni tärisivät. Mutta kun olin astunut talliin, oli jännitys kadonnut. Berttiin rakastuin heti ensisilmäyksellä. Se oli ollut niin kaunis ja herttainen, oikea herrasmies. Parempaa hoidokkia en olisikaan voinut saada.

Minun ja Bertin yhteinen aika oli ihanaa. Bertin kanssa pääsin osaksi Seppelettä, tutustuin uusiin ihmisiin, sain ystäviä ja kehityin hurjasti niin ratsastuksessa kuin muussakin hevosiin liittyvässä. Saisin ikuisesti olla kiitollinen siitä, että Lilly-Marie valitsi juuri minut, kokemattoman keltanokan, hoitamaan silmäteräänsä. Ilman sitä en minä olisi tässä.

Valitettavasti minun ja Bertin yhteinen aika kesti vain hieman päälle vuoden. Rakkaan hoidokkini lähtö oli niin kova paikka, että hetken jopa harkitsin hevoshommista luopumista. Bert oli ensimmäinen hevonen, joka oikeasti merkitsi minulle paljon. Mutta luopuminen opetti minulle paljon. Se opetti olemaan kiitollinen siitä, mitä minulla juuri nyt oli. Se opetti, että kaikella oli alkunsa ja loppunsa. Se opetti, ettei mikään ollut ikuista.

Vuonna 2008, toukokuussa, aloitin hoitamaan myös Pampulaa. Pientä shetlanninponitammaa hoidin marraskuuhun 2010 asti, siis noin kaksi ja puoli vuotta. Kujeileva pikkuponi toi piristystä päiviini hauskoilla tempauksillaan. Sen avulla tutustuin myös Nanaan, josta tuli pian paras ystäväni. Lukuisia kertoja kiisimme ponikaksikon kanssa pitkin metsiä, sekä jaoimme niin ilomme kuin surummekin. Olimme olleet erottamaton kaksikko. Tieni Pampulan kanssa erosi pituuteeni. Vaikka olen edelleenkin varsin lyhyt, en silti enää silloinkaan ollut enää pikkuponikokoa. Niinpä oli luonnollista luopua Pampulan hoitamisesta ja keskittyä isompiin kaviokkaisiin.

"Millos muuten Sikke tuli sulle?", Britta kysyy.

Ja joulukuussa toteutui suurin unelmani, kun ensimmäinen ikioma ponini, Sikke, muutti Seppeleeseen. Jo vuosia olin kinunnut omaa ponia vanhemmiltani, mutten en ollut saanut lupaa. Ja ihan hyvä niin, sillä olinhan vielä melko kokematon ja nuori. Olin jo hieman luopunut ajatuksesta itsestäni hevosenomistajana, kun sain kuulla tuttavaltani myynnissä olevasta ponista, joka olisi kuulema juuri täydellinen minulle.

Kinuttuani ja rukoiltuani vei isäni minut koeratsastamaan vuonohevosta. Ja jo ensimmäisestä silmäyksestä kermanvaaleaan tammaan olin myyty. Koeratsastus ei mennyt nappiin, vaan Sikke paahtoi menemään eteenpäin, minun istuessa hämmentyneenä selässä. Mutta vaikka järki sanoi toista, päätin luottaa sydämeeni ja ostaa tuon vireän, paikoittain hieman haastavankin tamman itselleni. Ja päivääkään en kyllä ole katunut.

Tai no, ehkä olen joskus. Ei minun ja Siken yhteinen taival aina ole yhtä onnea ollut. Meillä on ollut omat ongelmamme, mutta kuten sanotaan, "se joka katsoo tähtiin, lyö usein varpaansa". En olisi silloin voinut ikinä uskoa, että vielä jonain päivänä me oikeasti kisaisimme menestyen helppoa A:ta, tai että meillä joskus ihan oikeasti olisi useampia sijoituksia metrin luokasta.

Siken kanssa me tähdätään korkealle. Toki tiedostan sen, että se ei rakenteellisesti pysty ihan kaikkeen, mutta omalla tasolla me pyritään jatkamaan kisaamista ja saamaan parempia tuloksia. Mutta meidän mottona on, "Et koskaan tiedä rajojasi, ellet ylitä niitä".

Siken rinnalle tuli kesäkuussa 2012 Rotta, kaltoinkohdeltu ja vähän reppana ruuna, jota lupauduin kuntouttamaan. Alkuun minun oli tarkoitus työskennellä Rotan kanssa vain syksyyn asti, mutta kun homma ryhtyi sujumaan niin hyvin, niin päädyin jatkamaan ruunan kanssa. Rotankaan kanssa ei elämä aina ole ollut yhtä ruusuilla tanssia, mutta jokainen päivä on ollut antoisa. Rotan kanssa olen oppinut kärsivällisyyttä ja rauhallisuutta. Sinisilmästä on tämän liki kahden vuoden aikana tullut minulle hyvin rakas. Se tuo hyvin vaihtelua tuttuun ja turvalliseen Sikkeen. Ainakin kuvitelmissani saisin Rotasta kivan kaverin kisoihinkin, mutta se päivä olisi vielä kaukana tulevaisuudessa.

Hetken päästä olen seisomassa tallipihalla. Kuuntelen talitinttien laulua ja vedään syvään henkeen raikasta ilmaa. Aavistus kevättä on jo näkyvissä, kun vihreä kaistale maata paljastuu lumivaipan alta. Metsän laidalla puut huojuvat tuulessa.

En olisi ikinä uskonut, että vielä kuuden vuoden päästäkin minä olisin tässä. Seisomassa samalla tallipihalla. Niin paljon oli muuttunut. Minä itsekin olin vanhentunut ja viisastunut. Hiljaa katselen tallille johtavaa tietä, joka on jo sulanut lumesta.

Tie ei kerro kulkijalle mitä tien päässä odottaa. Mutta tämä tie oli ollut erinomainen valinta. Toivottavasti seuraava olisi edes lähes yhtä hyvä.

[Pipsa]

07.05.2014 - Why is the sky blue?

Kirkkaansininen, kuin keväisestä maalauksesta varastettu taivas siivitti matkaa tallille. Tielle kaareutuvien koivujen silmuisilla oksilla istui pikkulintuja sirkuttamassa ja yksinäinen västäräkki hyppeli tiellä, lehahtaen lentoon pyörän tieltä. Oli vain ajan kysymys, milloin vihreät silmut puhkeaisivat lehdiksi, tai viimeisetkin muuttolinnut löytäisivät tiensä Suomeen. Näitä tuumien Pipsa pyyhkäisi tuulen tuivertamat hiukset kasvoiltaan ja tiukensi otettaan pyörän sarvikosta. Vielä yksi tuttu, loiva kaarre ja viimeinen ponnistus, ennen kuin talli siinsi tytön edessä.

Pipsa jätti vanhan uskollisen ajokkinsa nojaamaan tallin viileää seinää vasten ja suuntasi kohden tarhoja. Pari päivää sitten maahan laskeutunut sade oli tehnyt hyvää ruoholle, joka nyt kasvoi jo jokseenkin vihreänä. Tuuheaksi tai tummanvihreäksi ei se ollut vielä talven koitosten jälkeen onnistunut kasvamaan, mutta yritti kyllä parhaansa mukaan.

Tarhan valkean portin narahdus kiinnitti hevosten huomion, tosin vain hetkeksi. Suomenhevoskaksikko yltyi pistämään laukaksi ympäri tahraa, kun taas suuri kärpäskimo ja sen rinnalla pieneltä näyttävä, herasilmäinen ruuna löntystelivät aidalle.
"Mitäs pojat?", Pipsa loi hevosiin lämpimän katseen. Hevosten katseleminen sai hänet aina iloiseksi.
"Mitäs sanosit jos lähettäis Rotta käymään vähän lenkkeilemässä", hän jatkoi kurottautuen silittämään pienen puoliverisen otsaa. Hevonen tuhahti lämmintä ilmaa tytön kasvoille.
"Kai tuo oli myöntävä vastaus", Pipsa naurahti, aukaisten portin varoen. Tottunein ottein hän kiinnitti riimunnarun kirkkaanpunaiseen riimuun ja komensi muut hevoset pois portilta.

Karsinan sijaan Pipsa päätyi viemään hoidokkinsa harjauspuomille - olisi ollut sääli tuhlata kaunista kevätpäivää hämärässä tallissa. Pikaisesti tyttö pinkaisi hakemaan ruunan harjalaatikon ja ryhtyi hommiin. Rotta oli selkeästi käynyt vasta äsken piehtaroimassa, sillä sen turkki pöllysi lautasten kohdalta niin, että Pipsa pystyi maistamaan hiekan suussaan. Myös silmiä tuo hiekka kutitti niin, että aina välillä täytyi tytön pysähtyä pyyhkimään kasvojaan hupparinsa hihaan. Rotta nautti käsittelystään täysin rinnoin, tarkkaillen samalla laiskasti ympäristöään korvat eri suuntiin sojottaen. Pian rentoutui se viimein täysin, lepuuttaen vasenta takastaan ja alahuultaan roikuttaen.

Kun Pipsa oli viimein saanut putsattua hoidokkinsa kokonaan hiekasta ja pölystä, putsannut sen kaviot ja selvittänyt korpinmustat jouhet, kävi hän hakemassa satulahuoneesta ruunan satulan ja suitset. Mustat nahkavarusteet tuoksuivat vielä satulasaippualta ja nahkarasvalta eilisen käsittelyn jälkeen.
"Pitäsköhän meiän mennä tänään metsän vai Pyöstintien kautta...", tyttö pohti kiristäen suitsien turparemmiä. Vakain ottein hän lyhensi vielä jalustimia hiukan, sekä painoi mustan kypärän päähänsä.
"Mennään sitten Pyöstintien kautta", tyttö totesi olkapäitään kohauttaen. Vikkelin sormin hän irrotti ruunan puisesta puomista, kiskoi alas metalliset jalustimet, kiristi satulavyön ja nousi selkään. Ruuna vetäisi syvään henkeä, venytti kaulaansa ja lähti tallustelemaan tallipihan halki.

Oli vaikeaa sanoa, kumpi oli kaivannut enemmän näitä rentoja maastolenkkejä, tyttö vai hevonen.

[Pipsa]

30.07.2014 -
And If all our days are numbered
Then why do I keep counting

Rotta tarkkailee minua. Sen taivaansininen ja tummanruskea silmä tuntuvat seuraavan jokaista liikettäni. Sen katseessa tuntuu olevan jotain outoa, aivan kuin se tietäisi, että tänään tapahtuisi jotain. Ehkä se aisti sen hermostuneesta elekielestäni. Kurkkuani kuivaa.

"Mitäs poika?", hymisen sujahtaessani sisälle tarhaan. Valkea puuaita karhaisee selkääni.
"Rotta, tuus tänne", jatkan höpötystäni. Laiskoin askelin, samalla paarmoja pikimustalla hännällä viuhtoen ruuna astelee luokseni.

Polku tarhalta talliin tuntuu kilometrien mittaiselta paarmojen yrittäessä parhaansa mukaan syödä minua elävältä. Rottaa eivät huitomiseni ja yllättävät hypähtelyni tunnu kiinnostavan, vaan se keskittää huomionsa tallin nurkalla kasvavaan voikukkarypeikköön. Tarvitaan kuitenkin vain pieni nykäisy ja puoliverinen unohtaa kasvit.

Tallin sisäilma tuntuu ihanalta, aivan kuin viileältä tuulenvireeltä. Rottakin höristää korviaan tyytyväisenä päästessään hetkeksi pakoon pihalla vaanivia hyönteisiä ja paahtavaa aurinkoa. Tänäänkin elohopea oli noussut hellelukemiin. Moni seppeleläinenkin oli ilmeisesti päätynyt suuntaamaan rannalle, sillä talli huokuu hiljaisuutta.

Rotan raudoitetut kaviot rikkovat hiljaisuuden kolahdellessaan betonilattiaan. Sydämelläni tuntui raskas pistos ja ahdistus painoi hartioillani. Olin tehnyt ennen tallille tuloa raskaan päätöksen, enkä tiennyt oliko se oikea vai väärä, tai tulisinko katumaan sitä myöhemmin. Ruunan katse saa minut empimään entisestään. Kaksi vuotta olimme olleet toistemme tukena, olin nähnyt sen pelokkaana, laihana ja takkuisena. Nyt vuosia myöhemmin oli siitä tullut uskomattoman komea, lihaksikas ja taustoihinsa nähden rohkea ruuna, joka luotti minuun luultavasti lähes yhtä paljon kuin minä siihen. Tuntui siis oudolta ajatukselta hylätä Rotta juuri nyt, kun kaikki sujui paremmin kuin hyvin. Vaikka tiedän, että se on Rotan parhaaksi.

Varmoin sormin varustan Rotan. Tämäkin prosessi oli aikoinaan vaatinut jonkin verran työtä - alkuun ruuna ei ollut juuri antanut koskea itseään, mutta nyt se melkeinpä kerjäsi rapsutusta. Suitsia laittaessakaan ei se enää pistänyt vastaan, vaan jopa laski päätään. Kehuksi hyvästä käytöksestään se saa tiukan halauksen.

Tallin ovelta kuuluu kolahdus.
"Argh!", Salma murahtaa. Hän oli juuri kaatanut lattiaharjan ja lyönyt samalla päänsä ovenkarmiin. "Onks täällä ketään?"
"Moi", huikkaan vaisusti Rotan karsinasta. Juuri nyt en ollut juttutuulella.
"Heips! Oot sä maastoon menossa?", tyttö hypähtää paikalle.
"Juu", nyökkään kiinnittäen samalla kypäräni leukaremmin.
Salma pysähtyy hetkeksi katsomaan minua tarkkaavaisesti, mutta ei sano mitään. Vaisusti käännän katseeni syrjään. Tällä hetkellä halusin vain tilaa ajatuksilleni, päästä jo kaikkea pakoon metsän siimekseen.
"No, mä taiankin mennä sitten kattomaan Bonskua", Salma toteaa hieman kiusaantuneesti. Hetken päästä on tallikäytävä taas tyhjillään.

Aurinko ulkona tuntuu paistavan luonnottoman kirkkaasti. Pimeyteen tottuneet silmäni sokeutuvat hetkellisesti. Yksinäinen pääsky pujahtaa sisälle talliin.

Metsä ottaa meidät vastaan pimeänä ja hiljaisena. Puiden tuuheat latvustot peittävät auringon ja kirkkaansinisen taivaan. Pimeyden myötä saapuu myös ihana viileys. Rotta pidentää askeltaan ja ravistaa kaulaansa niin, että sen korpinmusta harja lennähtelee puolelta toiselle. Haparovin käsin silitän sen tummaa kaulaa.

Päiväni Rotan kanssa eivät olleet olleet aina helppoja. Niihin oli sisältynyt verta, hikeä ja kyyneleitä, mutta toisaalta ne olivat myös olleet yksiä elämäni parhaita. Mutta aina joskus oli muututtava, luovuttava tutusta löytääkseen jotain uutta. Se kuului elämään.

Silti vaikeinta elämässä on valitseminen.

16.05.2012 - 30.07.2014

Tunteikas kertomus <3

[Sussu]

06.09.2014 Ensimmäinen kerta Seppeleessä

Varovaisesti, mutta uteliaasti kurkistan sisään täysin vieraan tallin ovesta. Suljin oven hiljaa perässäni, mutta joku oli selvästikkin kuullut sen, sillä samassa jostain karsinasta kurkisti minua luultavasti nuorempi ruskeahiuksinen tyttö. Kun tämä huomaa vieraan ihmisen hänen kasvoilleen leviää virnistys.
"Oletan että oot joku niistä uusista hoitajista? Tervetuloa talliin!" tämä hihkaisee ja sulkee karsinan oven ja kävelee luokseni.
"Joo, uusihan mä. Oon Sussu", esittäydyn kohteliaasti ja jatkan; "niin aloitin muuten Rotan hoitajana."
"Ihanaa! Mä oon Britta ja hoidan tuota Hypeä", Britaksi esittäytynyt brunette kertoo ystävälliseen sävyyn ja nyökkää hoitohevosensa karsinan suuntaan. Kurkistan Britan ohitse karsinan suuntaan ja näen kohtu pienikokoisen trakehner-ruunan.
"Oonkin katellut Hypen kuvia Seppeleen sivuilta. Se on tosi nätti", kehun ja hymyilen sitten Britalle.
"Jep. Se on vähän tommonen herkkis vielä", Britta naurahtaa ja kävelee Hypen karsinalle ja avaa karsinan oven. Seuraan tätä ja moikkaan Hypeä ojentamalla käteni tälle. Ruuna haistelee kättäni ja katsoo minuun sitten herkkujen toivossa. Naurahdan pienesti ja katsahdan sitten ympärilleni. Samassa näenkin vähän matkan päässä karsinan, jonka ovessa olevassa kyltissä lukee "Rotterdam". Hätkähdän pienesti ja kävelen karsinalle. Tämä siis on uuden hoitohevoseni karsina. Sivelen sormillani jotenkin lamaantuneesti karsinan ovea, kun kuulen Britan hihityksen. Käännyn tämän suuntaan hämmentyneenä.
"Ei mitää! Näytit vaan niin lumoutuneelta", tämä tirskahtaa ja naurahdan itsekkin pienesti.
"Varmasti näytin! Oon odottanut tätä hetkeä niin kauan", iloitsen.

     Britta oli lupautunut esittelemään tallin minulle nopeasti ennenkuin hänen piti lähteä takaisin Hypeä hoitamaan. Olimme käyneet koko tallin läpi ja Britta oli näyttänyt minulle mitä löytyy mistäkin ja nyt mielessäni oli jonkin sortin kartta Seppeleen tallista, joten toivoin löytäväni sieltä kaiken mitä tarvitsen. Vaikka hoitajakurssilla olinkin käynyt seppeleessä, en muistanut siitä enään mitään. Tallikierroksen jälkeen suuntasimme vielä ulos ja Britta selittää minulle missä on kenttä ja maneesi, jonka jälkeen suuntaammekin Rotan tarhalle. Mahassani alkaa leijailla perhosia kun ruskeahiuksinen tyttö johdattaa minua sen tarhalle. Kauempaa näenkin jo kuvista tutuksi tulleen ruunikonpäistärikön. Saavumme vihdoin, ikuisuudelta tuntuneen kävelymatkan jälkeen Rotan tarhan portille ja Britta ojentaa minulle ruunan riimunnarun kouraan ja kehottaa minut tarhaan. Rotan kanssa samassa tarhassa on Britan kertoman perusteella Frank, Väinö, Huijari ja Alex. Tiedän suurinpiirtein millaisia kaikki ovat, joten pystyn melko hyvin tunnistamaan ne. Tarhaan mennessäni ensimmäisenä syliini oli tunkemassa nuori suomenhevosori Huijari. Pyydän nuorukaista kuitenkin väistämään ja jatkan matkaani Rotan luokse. Saapuessani puoliverisen luokse, annan sen ensin haistella rauhassa kättäni. Ruuna peruttaa muutaman askelta luotani, mutta seisoo vain rauhassa samalla kun kiinnitän riimunnarun riimuun. Tässä vaiheessa rentoutan itseni ja silitän kevyesti Rotan sileää karvaa. Kun ruuna ei säntää pois luotani, virnistän iloisesti tarhan portilla olevalle Britalle ja lähden rauhassa taluttamaan Rottaa tarhasta. Britta avaa portin huiskien samalla muita innokkaita hevosia pois ja lähtee sitten kävelemään minun ja Rotan kanssa talliin.
"Rotta on periaatteessa tommonen melko lempeä, mut se tosiaan on vieläkin hiukan arka", Britta kertoo ja katselen vieressäni löntystelevää puoliveristä. Puskasta lehahtaa kuitenkin samassa lentoon lintu, ja Rotta havahtuu mietteistään ja peruttaa muutaman askelta pää ylhäällä. Ruuna jää katselemaan ihmeissään ympärilleen, mutta minä vain taputan sen kaulaa rauhoittavasti.
"Se oli vaan lintu", puhelen ja ruuna laskee päänsä ja jatkaa rauhassa kävelyä perässäni.

     Tallissa löydänkin jo ihan itse Rotan karsinalle ja Britta palaa paijailemaan omaa hoitohevostaan sillä väliin, kun itse riisun Rotalta riimun. Se laskee päänsä maahan ja alkaa etsiskellä karsinastaan mahdollisia heinänpätkiä tai muita herkkupaloja. Itse jään seisoskelemaan karsinaan nojaten selkäni seinään ja annan ruunikonpäistärikön tottua läsnäolooni. Araksi kuvailtu ruuna ei tunnu olevan moksiskaan ja haisteleekin kengänkärkiäni muutamaan otteeseen, jonka jälkeen se nostaa päänsä ja katsoo minuun ihmetellen mitä oikein teen siinä. Sen silmissä on hitusen epäröivä katse, mutta puhelen sille rauhassa kaiken maailman hölynpölyä. Rotta hamuaa hieman paitani helmaa varovaisesti, mutta vetää turpansa pois kun kuulee tallin ovelta äänen. Joku saapuu sisään. Kurkistan ovesta ja oletan että sisään saapunut blondi on myöskin uusi hoitaja, sillä muistan hänet hoitajakurssilta.
"Moi! Oon Wenla ja pääsin Gitan hoitajaksi. Mä oletan että sä olet..... Sussu? Rotan uusi hoitaja", tämä hihkaisee innoissaan.
"Juu. Rottaa aloin hoitamaan", sanon iloisella ja rauhallisella äänellä, sillä huomaan että Rotta tarkkailee tulijaa. Kauaan ruuna ei kuitenkaan jaksa tapittaa Wenlaa silmät kierossa, vaan laskee päänsä ja jatkaa heinien metsästystä. Livahdan ulos karsinasta ja suljen oven perässäni huolella. Brittakin on ilmestynyt jostain satulahuoneen kätköistä käsissään ilmeisesti Hypen satula. Tämä toivottaa uuden tulokkaan tervetulleeksi samalla kun menee satuloimaan hoitohevostaan. Itse lähden suuntaamaan satulahuoneelle. Astun sisälle satulahuoneeseen ja katselen hetken ympärilleni. Britta näytti kyllä minulle Rotan harjojen sijainnin, mutta hetki siinä meni ennenkuin ne käsiini löysin. Harjapakki kourassani sitten livahdan takaisin tallin puolelle ja huomaan että Wenlakin on lähtenyt tutustumaan talliin. Kävelen Rotan karsinalle ja lasken harjapakin oven edustalle maahan ja otan käteeni perus pölyharjan, sillä Rotta näytti kohtuu puhtaalle. Sujahdan takaisin karsinaan ja ojennan kättäni Rotalle näyttääkseni että olen vain se sama ihminen joka äskenkin möllötti karsinassa. Rotta haistaa nopeasti kättäni ja keskittyy sitten hamuamaan ruokakuppia, joten alan harjaamaan ruunaa. Aloitan harjaamisen luonnollisesti kaulasta, mistä vähitellen etenen hevosen runkoon. Harjatessani sivelen ruunan kylkiä toisella kädelläni ja nautin täysin siemauksin omasta hoitohevosesta. Huomaan että Rotta tarkkailee minua kokoajan, mutta seisoo aloillaan kohtuu rauhallisesti, vaikkakin hätkähtää heti hieman jos teen vahingossa äkkinäisemmän liikkeen. Harjattuani toisen puolen, kävelen Rotan pään viereen ja kehotan ruunaa väistämään, jotta pääsen toiselle puolelle. Ruuna heilauttaa hieman päällään ja väistääkin reippain askelin. Rauhallisesti aloitan taas harjaamaan toista puolta jutellen hiljaisella äänellä Rotalle.

     Harjattuani Rotan, puhdistan vielä ruunan kaviot huolella ja rauhassa. Ruuna nosti jalkansa kiltisti, mutta yritti muutaman kertaa hieman vetäistä jalkaansa, mutta tukevassa otteessa jalka kuitenkin pysyi ja Rottakin ymmärsi että puhdistan vain sen kaviot. Kaviot puhdistettuani rapsuttelen Rottaa pienen hetken, jonka jälkeen laitan kaviokoukun harjapakkiin ja karsinan oven suljettuani vien harjapakin takaisin paikalleen satulahuoneeseen. Talliin on laskeutunut täysi hiljaisuus, sillä Wenla oli lähtenyt hakemaan Gittaa harjattavaksi ja Britta oli mennyt Hypen kanssa ilmeisesti kentälle. Palasin sitten Rotan karsinalle ja otin riimun ja narun karsinan ovesta. Karsinassa puin riimun Rotalle pienten vastustelujen jälkeen, sillä ruuna ei olisi halunnut että kosken sen päähän. Riimun sain kuitenkin asennettua ja tämän jälkeen kuin siedätykseksi silittelin hieman Rotan poskia. Avasin sitten karsinan oven kokonaan ja lähdin taluttamaan Rottaa takaisin tarhalleen. Ennen tarhalle paluuta, tein hoitohevoseni kanssa pienehkön kävelylenkin tallialueella. Rotta oli kokoajan valppaana, mutta ei keksinyt mitään mörköjä, joten hienosti päästiin takaisin tarhalle. Käänsin Rotan tarhan portista sisälle ja ruunan tarhakaveritkin saapuivat uteliaasti katsomaan että missä yksi lauman jäsenistä oli ollut. Päästin Rotan sitten irti ja tämä lähti käpöttelemään muiden mukana jonnekkin päin tarhaa. Itse livahdin ulkopuolelle ja suljin portin. Ripustin riimunnarun tolppaan ja lähdin kävelemään takaisin talliin. Vilkaisin vielä jonkin matkan päästä Rottaa ja huomasin tuonkin katselevan perääni. Eiköhän meistä vielä hyvät kaverit tulisi!

Sussu ja Rotta 1hm

[Sussu]

07.09.2014 Käppäilyä ja tutustumista

"Tules nyt Rotta. Ei jäädä liikaa haaveilemaan", puhelin puoliveriruunalle kun se jäi pällistelemään maisemia. Ruuna katsahti minuun kummissaan, mutta lähti seuraamaan vielä lähes vierasta ihmistä, eli minua. Ilma oli ihanan aurinkoinen ja kuulinkin veden solinan jossakin purossa. Auringonsäteet leikkivät Rotan kiiltäävällä karvalla, jonka olin hetki sitten tallissa jynssännyt puhtaaksi varsin mukavasta pölykerroksesta. Hoitaessa Rotta oli ollut lähinnä väliinpitämätön, mutta kaikkia äkkinäisiä liikkeitä se oli säikkynyt. Lisäksi tänään se ei olisi halunnut ensin antaa tarhasta kiinni, mutta karkkipaperin rapina taskussani sai kiinnitettyä ruunan, sekä sen kaverilauman huomion. Loppujen lopuksi sain Rotan kohtuu hyvin ulos tarhasta, eivätkä tarhan muut asukitkaan päässeet livahtamaan tarhan portista, vaikka kovasti yrittivätkin. Olin lähtenyt kävelemään Rotan kanssa ihan vain tallin lähimaastoihin. Lähinnä kiertelin vain pihassa, mutta kävimme myös pienen matkaa tiellä katselemassa. Rotta vaikutti todella uteliaalta ja oli kokoajan vilkuillut ympärilleen ja itse sainkin olla varovainen etten saanut innokkaan puoliverisen turpaa niskaani.

     Palasimme kävelylenkiltämme ja talutin Rotan takaisin talliin. Tallin ovelta ruuna bongasikin sitten hurjan pelottavan muovipussinraadon, jonka minä sitten poimin käsiini. Puristin pussin nyrkkiini niin ettei siinä ollut lepattavia reunoja ja näytin viatonta muovipalleroa Rotalle. Ruuna päästi ilmoille huvittavan kuuloisia pärskähdyksiä ja loppujen lopuksi ei se muovipussikaan niin kamalan pelottava ollut. Tungin pussinraadon taskuuni ja pääsimme turvallisesti tallin ovista sisään. Vein Rotan suoraan karsinaan ja nappasin siltä vain riimun pois ja taputin iloisesti ruunan kaulaa. Samassa näinkin että karsinan ovelle oli saapunut ruskeahiuksinen hahmo. Hahmon tunnistinkin melkein heti tallin omistajaksi Anneksi.
"Mitens sulla on lähtenyt Rotan kanssa kaikki sujumaan?" nainen kysyy ystävälliseen sävyyn.
"Tosi hyvin. Oon vaan harjaillut ja käynyt taluttelemassa sitä ja Rotta on käyttäytynyt kyllä hyvin", kerroin hymyillen ja silmäilin samalla ylpeästi hoitohevostani.
"Hieno juttu! Rotan kanssa kannattaakin edetä ihan rauhaksiin kun se on vielä hieman tuollainen arka. Mutta kyllä teistä vielä hyviä kavereita tulee", Anne sanoi ja hymyillen lähti seuraavan uuden hoitajan luokse. Tallissa on paljon vilinää, mutta lähes kaikki ovat keskittyneet vain omien hoitohevostensa paijailuun ja harjailuun, joten kohtuu hiljaista on. Puhdistan Rotan kaviot vielä ennenkuin lähden viemään harjapakkia paikoillen. Ruunan kaviot olivat puhtaat, joten jätin sen hetkeksi karsinaan oleskelemaan yksinään, kun kipaisin viemässä harjapakin satulahuoneeseen. Vaikka tämä oli vasta toinen päiväni seppeleessä, löysin kaikki paikat kohtuu hyvin.

     Vietyäni Rotan takaisin tarhailemaan, päätin kavuta yläkerran oleskelutilaan, koska olin täysin varma että sielä on muitakin hoitajia. Päästyäni oleskelutilaan, näinkin sielä kaksi tuttua kasvoa ja kolme täysin vierasta. Tunnistin Britan, joka ohjeisti minua eilen ja Wenlan, joka on uusi hoitaja niinkuin minä. Kolme vierasta kasvoa olivat ilmeisesti jo vanhaa talliporukkaa.
"Moi kaikki, mä olen Sussu, Rotan uusi hoitaja", esittäydyin. Näin yhden vieraan kasvoille leviävän leveän hymyn.
"Mä olen Pipsa. Rotan vanha hoitaja ja Siken omistaja", tuo kertoo. Naurahdan iloisesti. Ihanaa tavata joku joka tuntee Rotan jo kunnolla. Kaksi muuta vierasta esittäytyivät Claraksi ja Fiiaksi. Asettauduin istumaan Wenlan viereen yhdelle sohvalle. Aloitamme puhumaan niin hevosista, kuin siitäkin mitä teemme vapaa-ajallamme ja onko meillä muita harrastuksia. Nauroimme ja tutustuimme ja aina välillä oleskeluhuoneeseen saapui lisääkin porukkaa, kun taas joku välillä lähti.

     Samassa tajusin katsoa kelloani ja lähes kauhukseni huomasin sen olevan jo kuusi. Miten aika nyt näin pääsi vierähtämään? Melko kiireellä sanoin kaikille heipat ja lähdin kiiruhtamaan alakertaan. Harpoin nopeasti tallipihan poikki autolleni, jolla sitten lähdin ajelemaan takaisin kotiin, sillä olin luvannut vanhemmilleni olla kuudelta syömässä.



Sussu ja Rotta 2hm

[Sussu]

08.09.2014

Aurinko kun päätti retken siskoistaan jäi jälkeen hetken päivänsäde viimeinen. Hämärä jo metsään hiipi, päivänsäde kultasiipi juuri aikoi lentää eestä sen, kun menninkäisen pienen näki vastaan tulevan, se juuri oli noussut luolastaan. Kas menninkäinen ennen päivänlaskua ei voi milloinkaan elää päällä maan.

Kävelin rauhallisin askelein melko helppokulkuista metsäpolkua Rotta perässäni. Ruuna yritti nappailla välillä oksista lehdenpaloja, mutten antanut sen häiritä. Välillä tunsin varovaisen töytäisyn olkapäässäni ja hymyilin itsekseni. Olin päättänyt rauhassa lähteä uuden hoitohevoseni kanssa metsäkävelylle, vaikken reittejä vielä kovin hyvin tuntenutkaan. Tarkkailin maastoa kuitenkin kokoajan sen verran, että tiesin mistä olin tullut. Rotta oli leppoisalla tuulella, vaikka alkumatkasta sitä olikin melko paljon jännittänyt, eikä se olisi halunnut vierasta ihmistä seurata synkkään metsään. Kello oli jo melko paljon, mutta edelleen auringonsäteet leikittelivät puiden oksilla. Niitä ihaillessani huomasinkin jonkin matkan päässä seisovan kauriin. Rottakin huomasi sen, sillä ruuna takanani jähmettyi tuijottamaan näkyä. Kauris ei ensin meinannut huomata meitä, mutta meidät nähtyämme se lähti juoksemaan syvemmälle metsikköön ja Rotta kavahti taaksepäin. Tiuksensin otettani riimunnarusta ja puhelen Rotalle rauhoittavasti.
"Se oli vaan kauris", mutisen ja kurottaudun silittämään Rotan kaulaa. Ruunan silmät pälyilevät ympäristöä, mutta tämä kuitenkin laskee päänsä rauhallisesti.

Katselivat toisiansa, menninkäinen rinnassansa tunsi kummaa leiskuntaa. Sanoi: "Poltat silmiäni, mutt' en ole eläissäni nähnyt mitään yhtä ihanaa! Ei haittaa vaikka loisteesi mun sokeaksi saa - on pimeässä hyvä asustaa. Käy kanssani niin kotiluolaan näytän sulle tien - ja sinut armaakseni vien!"

Pysähdyimme kauniille metsäaukiolle ja annoin Rotan laskea päänsä. Ruuna alkoi mutustella aukean heinää ja itse keskityin tarkastelemaan ruunikonpäistärikköä. Rotta on rakenteeltaan melko siro ja sen piirteet ovat kauniit. Ruunan herasilmä on ehdottomasti huomiotaherättävä ja se on omaan silmääni todella lumoava. Seison aloillani kaikessa rauhassa ja välillä otan muutaman askelta johonkin suuntaan Rotan perässä, jotta ruuna saa vapaasti syödä. Silittelen Rotan kaulaa ja sormeilen sen harjaa. Välillä ruuna nostaa päänsä ylös ja katselee minua uteliaasti, muttei lainkaan aran oloisesti. Taputan sitten Rotan kaulaa ja naksautan kielelläni merkiksi siitä että olisi aika palata tallille. Ruuna lähtee hieman pettyneesti, mutta kuitenkin kiltisti perässäni takaisin metsäpolulle josta tulimmekin. Palasimme takaisin tallille samaa reittiä mistä tulimmekin ja Rotta vaelteli kaikessa rauhassa perässäni ilman kiireitä. Jonkin matkaa käveltyämme näinkin jo vähän tutummaksi tulleen tallirakennuksen. Kentällä näin muutaman ratsukkoa ja kentän laidallakin notkui hieman porukkaa. Vein Rotan suoraan sen omaan karsinaan, jossa sitä odottelikin pieni heinätuppo. Riisuin Rotalta riimun ja jätin sen syömään heinätupsuja rauhassa. Jätin riimun ja narun roikkumaan karsinan ovessa olevaan koukkuun ja lähdin ulos. Katsoessani taivaanrantaan näin auringon katoavan puiden taakse. Huomaa että syksy on tulossa, sillä aurinko laskee paljon aikaisemmin. Kävelen rauhallisesti autolleni ja lähden ajamaan kohti kotia iloisin mielin.

Säde vastas: "Peikkokulta, pimeys vie hengen multa enkä toivo kuolemaa. Pois mun täytyy heti mennä, ellen kohta valoon lennä niin en hetkeäkään elää saa!" Niin lähti kaunis päivänsäde, mutta vieläkin, kun menninkäinen yössä tallustaa, hän miettii miksi toinen täällä valon lapsi on ja toinen yötä rakastaa.

Sussu ja Rotta 3hm

[Sussu]

09.09.2014

"Jätkät hei, vähän rajaa", naurahtaen tuupin innokkaita kauraturpia pois luotani astellessani Rotan tarhaan. Kaikki kuulivat sadetakkini rapinan ja olivat innokkaina hamuamassa herkkuja, joita minulla ei valitettavasti ollut.
"Frank nyt se kärsä pois mun hupusta, se ei ole mikään ruoka-astia", huomautan valkoista ruunaa, joka tyytyy katselemaan minuun pettyneesti. Itse suunnistan sitten hevoslauman keskeltä Rotan luokse, joka seisoskelee hieman syrjemmässä katsellen minua ystävällisillä silmillään. Kävelen rauhallisesti puoliverisen luokse ja silmäilen sen kuraisia jalkoja.
"Ajattelin jo antaa sun vaan olla tarhailemassa, mutta ehkäpä mä pesaisen nuo sun koivet", puhelen Rotalle rauhalliseen sävyyn. Nappaan rauhallisesti kiinni hieman varuillaan olevan Rotan riimusta kiinni ja se lähtee kävelemään hitain askelin perässäni portille. Hätistän Huijarin ja Alexin kauemmas portin tuntumasta ja nappaan sähkölankojen lomasta Rotan riimunnarun käteeni. Varmistan vielä ettei muita innokkaita hevosia ole änkeämässä portista ulos ja avaan portin vapaalla kädelläni. Rotta astelee portista ulos tottuneesti ja odottaa kohtuu rauhassa että saan portin suljettua. Kaunis ruuna seisoo pää pystyssä katsellen kauemmas tielle, jossa näkyykin Bonnie ratsajansa kanssa. En ole aivan varma olemmeko tavanneet, mutta moikkaan tätä kohteliaasti hymyillen ja talutan sitten Rotan sisälle talliin. En ole aivan varma minkä verran Rotta on tottunut pesarissa olemiseen ja letkusuihkuun, mutta päätin ainakin kokeilla.

Kiinnitettyäni Rotan molemmin puolin pesariin, silittelin sitä ensin sen verran, että ruuna rentoutui. Avaan hanan ja päästän vettä ihan hiljalleen. Näytän letkua Rotalle ja se päästää hullunkurisiä pärskähdyksiä suustaan ja mulkoilee pelottavaa vesisuihkua. Suihkutan sitten rauhallisesti ruunan jalkoihin ja aluksi se steppaileekin jonkin verran ja yrittää paeta vesisuihkua, mutta vähitellen ruuna alkaa asettua aloilleen, ja pääsen jo hieman käden kanssa hankaamaan mutakerrosta pois tämän jaloista. Muutaman vesisateen jälkeen ovat tarhat jo päässeet hieman kuraisiksi, joten Rotankin on hyvä tottua jalkojen suihkutteluun. Vähitellen mutakuorrutuksen alta löytyy Rotan siistit jalat ja katkaisen vesisuihkun. Napsautan Rotan riimunnarun kiinni tämän riimuun ja suuntaamme sitten takaisin ulos. Olin käynyt kädelläni hevosen läpi ja Rotta olikin muuten ihan puhdas, joten en viitsinyt tänään harjata jo valmiiksi melkein puhdasta hevosta. Kävelytin Rottaa muutamat kierrokset pihapiirissä ennenkuin vein sen takaisin tarhaan, jotta jalat ehtisivät hieman kuivua ennen mutaan palaamista.

Palautettuani Rotan laumansa luokse, suuntasin kulkuni takaisin talliin, josta löysinkin jo hieman tutumman kasvon, nimittäin Gitan uuden hoitajan Wenlan. Tyttö on minua muutaman vuotta nuorempi, mutta ainakin ensimmäisten päivien aikana olemme tulleet hyvin toimeen.
"Moi Wenla! Onks sulla jotain erityisiä suunnitelmia?" kysyn tältä pirteästi.
"Eipä mulla kai. Oliks sulla jotain ideaa?" tämä sanoo ja katsahtaa minuun.
"No ajattelin että haluisitko sä tulla mulle varusteidenpesuseuraksi. Mulla on paljon aikaa, mutta ajattelin antaa Rotan vaan hengailla tänään tarhassa kun ollaan kävelty nyt joka päivä", kerron ideani ja virnistän pienesti.
"Sopii. Itekkin ajattelin että voisin pestä Gitan varusteet parin päivän sisällä", tämä kertoo hymyillen. Asia oli siis sovittu ja suunnistimme molemmat hakemaan hoitohevostemme satulat ja suitset.

Sade oli lakannut ja aurinkokin uskalsi jo näyttäytyä, joten menimme pesemään hoitohevostemme varusteita tyhjälle puomille. Nostin satulan puomin päälle ja perehdyin sitten tutkimaan pesuvälineitämme. Ojennan toisen sienen Wenlalle ja otan toisen itselleni. Kastan sienen veteen, puristan siitä ylimääräiset nesteet pois ja otan satulasaippuaa käyttööni. Alan hinkata jo hieman likaista satulaa. Pesemme varusteita huolellisesti ja eteenkin satulavyöt vaativat rajua kuurausta, jottai kaikki pöly ja muta saatiin irtoamaan. Suitsetkin vaativat puhdistusta ja niistäkin saimme hinkattua hienot, kiiltävät ja melkein uuden näköiset. Tälläisena sottapyttynä olin tietenkin onnistunut kastelemaan vaatteitanikin ja käteni haisivat ihanasti satulasaippualle, mutta ainakin varusteet saatiin puhtaiksi.

Palautimme varusteet paikoillemme, samoin kuin pesuvälineet, jonka jälkeen kapusimme yläkerran oleskelutilaan, josta löysimmekin Britan, Pipsan, Inkerin, Helgen ja kaksi vieraan näköistä ihmistä, jotka paljastuivat sitten Emmyksi ja Loviisaksi.
"Jotenkin kauheen hassua kun täällä on taas niin paljon uutta porukkaa", joku sanoi.
"Jep! Mulla kestää varmaan yli kuukausi et alan ees hiukan muistamaan kuka on kukakin", kuulin Britan naurahtavan.
"No arvatkaa vaan meneekö meillä. Teitä vanhempia seppeleläisiä on enemmän kuin meitä uusia", Wenla huomauttaa ja naurahtaa pienesti.
"Kyllä mä nyt jo osan muistan, mut must tuntuu etten oo ees nähnyt kaikkia vielä", ilmoitan virnistäen. Vähitellen keskustelumme nimien muistamisesta alkaa vaihdella hieman joka suuntaan ja kaikki kertoilevat mitä hullumpia sattumuksia hoitohevostensa kanssa. Jälleen takana on yksi onnistunut tallipäivä uudella tallilla, enkä ainakaan vielä ole kohdannut mitään erityisen vaikeita haasteita.

Sussu ja Rotta 4hm