Rotan Hoitokirja

[Pipsa]

8.10.2012 – Rotta tuntiratsuna

”Että osaa olla hirveä keli”, ikkunasta ulos vilkaiseva Anthon hymähtää inhoa äänessään.
”Älä muuta virka”, myönnän irrottaen katseeni hetkeksi uutukaisesta hevosvarustekatalogista. ”Tosin eipähän tässä enää pitäs hirmusesti olla syksyä jälellä”
”Jep”, poika nyökkää.
”Mitä mieltä oot, sopisko Sikelle tällänen sinapinkeltanen huopa?”, kysyn vieressäni sohvalla löhöävän Britan mielipidettä. Haukotellen tyttö kurottautuu vilkaisemaan osoittamaani kuvaa.
”Se on ehkä turhan Siken turkin värinen”, tyttö pohtii. ”Turkoosi sille sopii ainakin tosi kivasti”

Keskusteltuani kaikesta aina satulahuovista kännyköihin asti, ahmittuani mehukkaat evääni ja tehtyäni osan valtavasta läksypinostani, näyttää kello jo puolta seitsemää.
”Mikä se seittemältä alkava tunti olikaan?”, Anthon kysyy ruskeita hiuksiaan haroen.
”Sennujen jatkoryhmä”, totean tietävästi. ”Rotta mennee sinne tunnille”
”Taiga menee kanssa”, poika tuhahtaa. ”Pitäs vissiin mennä tsekkaamaan tarvitaanko sen kanssa apua”
”Samoin”, haukottelen leveästi nousten vaivalloisesti ylös ihanan kutsuvasta sohvasta. Se veti minua puoleensa magneetin lailla.

Vastuuntuntoisena hoitaja kuitenkin pakotan itseni raahautumaan alakertaan.

”No morjes Jättirotta!”, tervehdin herasilmäistä hoidokkiani. Hermostuneen oloisena se vilkaisee minua; ulkona pauhaava myrsky ei selvästikään ollut sen mieleen. Vilkuilen ympärilleni käytävälle, mutta kukaan ei näy olevan tulossa Rotan luo.
”Pipsa, siinähän sie oot!”, Fiia hihkaisee Tiian karsinasta.
”Mitäs sie Tipsun luona oot?”, luon punapäähän kysyvän katseen, astellen rapsuttamaan karsinan oven raosta kurkkivaa läikikästä puoliveristä.
”Rotan ja Tiian ratsastajat oli sanonu, että ne pääsee tulemaan tallille vasta joskus melkein tasalta, joten ne ei kerkee laittaa näitä kuntoon”, tyttö selittää Tiian vierestä. ”Ja miut nakitettiin laittamaan Tiia kuntoon, kun sen hoitaja ei ollu nyt paikalla”
”Ok”, totean tietoa sulatellen. Luon pikaisen katseen kelloon, joka näytti nyt olevan kahtakymmentäviittä vaille seitsemän – aikaa Rotan kuntoon laittoon olisi siis hyvin jäljellä.

Satulahuoneesta käyn hakemassa ruunan harjapakin, joka sylissäni palaan karsinalle. Löyhästi sitaisen hoidokkini kiinni, riisuen siltä pois ruskean sadeloimen. Siististi viikkaan loimen karsinan oveen, ryhtyen reippain vedoin harjaamaan hevosen moniväristä karvaa. Loimen ansiosta sen ryntäät, selkä, maha ja lautaset olivat puhtaat, mutta jalkansa se oli onnistunut kuraamaan. Kuivunut kura tippuu kuitenkin melko helposti pois ruunan hoikista kintuista. Mustan harjan ja hännän käyn vielä kaikessa rauhassa läpi, kavioiden puhdistustakaan unohtamatta.

Kun kello näyttää kymmentä vaille, kipaisen hakemassa Rotan satulan ja suitset. Karsinalle palatessani jätän suitset hetkeksi karsinan ovessa olevaan koukkuun roikkumaan, sipsutellen ruunan luo satula sylissäni.
”Noniin, laitetaas nyt tää satula…”, mumisen eläimelle nostaen mustan nahkasatulan sen kapeaan selkään. Huolellisesti liutan satulan paikoilleen ja oion satulahuovan. Vyötä kiristäessä ruuna näyttää kovin happamalta korvat luimussa, mutta seisoo kyllä silti ihan nätisti aloillani. Tottunein ottein sujautan hevoselle vielä suitset päähän ja kiinnitän niiden remmit.

”Moi”, vieras ääni tervehtii selkäni takaa. Kääntyessäni ympäri näen vieraan, noin kolmekymppisen naisen kapeat kasvot.
”Moi”, huikkaan takaisin. ”Sie meet vissiin Rotalla?”
”Joo”, blondi nyökkää hymyillen lämpimästi. ”Kiitos kun laitoit sen kuntoon”
”Eipä mitä”, hymyilen takaisin sujahtaen ulos karsinasta. ”Hyvää tuntia!”

”Hyvää tuntia?!”, talliin tulevien hevosten tieltä kanssani syrjään siirtyvä Fiia nauraa.
”No vähän niin kun hyvää joulua tai hyvää päivää…”, selitän virne kasvoillani.

[Anne]

Mörköjä maastossa



Spessu Pipsalle!

[Pipsa]

Kiitos ihanasta kuvasta!

14.10.2012 - Mikä tahansa on kaunista, jos sitä rakastaa

Tyytyväisenä taputan Rotan hikeentynyttä kaulaa leveä, lähes korviin asti yltävä hymy huulillani – treeni ruunan kanssa oli mennyt tänään täydellisesti nappiin. Puoliverinen oli tuntunut aivan mahtavalta ratsastaa ja oli suoriutunut tämän päiväsestä, suurimmaksi osaksi ravityöskentelyyn keskittyvästä harjoituskerrastamme hienosti. Ravin sisällä tehdyt siirtymät olivat erityisesti tuntuneet sujuvan tänään.

”Ai että olit hieno heppa!”, kehun ruunaa rapsuttaen sitä pikimustan harjan tyvestä. Rauhallisesti kevennän ravin tahtiin, vilkaisten meitä maneesin seinällä möllöttävästä peilistä. Juuri nyt näytimme kieltämättä melko tyylikkäiltä; Rotta kulki pyöreänä rennossa, mutta silti ilmavassa ravissa. Kulmassa käännän ruunan voltille, josta jatkan lievässä avotaivutuksessa uraa pitkin.

Maneesin kolahtava ovi saa puoliverisen jännittymään, sen nostaessa päänsä ylös. Häiriöstä huolimatta pyydän ruunaa jatkamaan reippaassa ravissa, tehden suuren pääty-ympyrän ovea vastapäätä olevaan maneesin päätyyn.

”Moi!”, Salma hihkaisee ovelta aloillaan steppailevan Bonnien vierestä. ”Mahtuuks tänne?”
”Juu, myö oltiin just lopettelemassa”, totean vastaukseksi. Hymyillen katselen kaunista kimo ja sen vieressä kävelevää tyttöä. ”Ajattelin, että mennään Rotan kanssa maastoon jäähdyttelemään”
”Oliko kiva treeni?”, ratsuponia kiinni pitävä, Salman tueksi tullut Miira kysyy uteliaasti. Salma kiristää samalla varoen satulavyötä, Bonnien viuhtoessa kiukkuisesti hämmästyttävän puhtaalla ja tasaiseksi leikatulla hännällään.
”Olihan tuo, Rotta oli ihan superkiva”, myönnän ohjaten ruunan käynnissä kohden maneesin ovea, jonka punapää kiiruhtaa avaamaan. Ystävällisesti kiitän tyttöä, ohjaten ratsuni ulos valoisasta maneesista.

Tallin edustalla huomaan Topin satulavyötä löysäävän Annen.
”Maastoonko ootte menossa?”, nainen hymyilee pirteästi, taputtaen ryhdikkäästi seisovaa oriaan.
”Jep, ajattelin että mennään sinne jäähyttelemään”, nyökkään.
”Aijai, eihän teillä oo heijastimia…”, nainen hymisee huolehtivasti. ”Ota nyt vaikka tää Topin heijastinloimi, niin näytte ees vähän”
”Juu”, mumisen punastuen vastaukseksi, laskeutuen näppärästi alas ruunan selästä. Reippaasti viritän ratsastusloimen paikoilleen, nousten pehmeästi takaisin Rotan selkään.

Pitkin, innokkain askelin suomenpuoliverinen astelee lehtien peittämää polkua pitkin. Ilta on jo alkanut pimenemään, kuun loistaessa kelmeää valoa taivaalta. Viiltävä syystuuli ravisuttaa lehtipuiden jo osittain paljaita oksia. Pää valppaasti ylhäällä ja korvat ympäriinsä pyörien ruuna pysähtyy. Sen sieraimet laajenevat ja silmät pyörivät levottomasti.

”Höpsö, ei siellä mittään pelättävää ole”, juttelen Rotalle rauhoittelevasti, pyytäen sitä lempeästi mutta varmasti eteenpäin. Tähän ruuna reagoi lähtemällä peruuttamaan. Pyydän puoliveristä jälleen liikkumaan eteen, pyrkien itse pysymään mahdollisimman rentona. Tällä kertaa ruuna pomppaa kevyesti pystyyn. Adrenaliini alkaa virrata suonissani ja sydämeni hyppää lähes kurkkuun, kun Rotta hypähtää liikkeelle, lähtien sipsuttamaan pää taivaissa. Levottomasti ruuna pärskyy, valkean kuolan täplittäessä sen ryntäitä. Hevonen yrittää kiihdyttää askeltaan, vilkuillen yhä epäluuloisesti pimeään metsään. Syvään hengittäen istun syvälle satulaan, pidättäen Rotan käyntiin.

Pian ruuna kuitenkin rauhoittuu, kun pääsemme valaistulle polulle. Pakko oli kyllä myöntää, että maastossa Rotta toi vaihtelua Sikkeen – vuonohevonen kun ei tuntunut säikähtävän mitään, toisin kuin Rotta, joka tuntui välillä kavahtavan omaa varjoansakin. Ajatus hevoskaksikosta saa lähes huomaamattani lempeän hymyn kohoamaan kasvoilleni. Aika Rotan kanssa oli tuntunut vilahtavan kuin siivillä, nyt meillä oli jo viisi kuukautta yhteistä taivalta takana. Alun perinhän minun oli pitänyt huolehtia ruunasta vain kesän ajan, mutta Rotan kanssa jatkaminen oli kyllä ollut yksi parhaita päätöksiäni, vaikka olinkin sitä alkuun epäröinyt. Hassua, miten kaikki olikin mennyt näin hyvin, enää en olisi edes osannut ajatella elämääni ilman tuota herasilmäistä ruunaa.

”Eiköhän lähetä kotia kohti”, hymisen ruunalle hoputtaen sitä reippaampaan käyntiin.

Tallille saavuttuamme jään vielä hetkeksi Rotan kanssa pihalle ihailemaan sinistä tähtitaivasta. Ruuna näyttää niin kauniilta, että sydämeni on pakahtua ylpeydestä. Mutta niinhän sitä sanotaan, että mikä tahansa on kaunista, jos sitä rakastaa.


Syksy 1 -merkki ansaittu syksyisestä suorituksesta! =)

~Anne

[Pipsa]

Kirjoitettu tiistaille, hoitokirjaan laittaminen vain hieman venähtänyt...

23.10.2012 Kengittäjä ja karkulaisia

Rotta kulkee perässäni pää taivaissa, vilkuillen levottomasti ympärilleen. Haukotellen johdatan ruunan käytävälle, kiinnittäen sen molemmin puolin.
”Ai tuleeks se kengittäjä tänään?”, Britta kysyy kurkaten ulos uuden hoidokkinsa Hyperionin karsinasta.
”Joo, Rotalla on tänään vapaapäiväkin, niin se ei vaikuta mitenkään sen tunteihin”, kerron riisuen pois kostean takkini. Avaan hieman tummanpunaisen fleecetakkini vetoketjua, vaalean t-paidan näkyessä sen alta. Britta nyökkää, aloittaen kertomaan, miten yhteistyö Hyperionin kanssa oli alkanut sujumaan. Tyytyväisenä kuuntelen nyökkäillen. Kumarrun availemaan hoidokkini ruskean sadeloimen remmejä, pian jo kiskoen loimen alas selästä. Muutamat vesipisarat vierivät pitkin loimen liukasta pintaa.

”Miksei Sentti voi olla noin puhdas?!”, Linnea tuskailee siistiessään voikkoa puoliveristä liasta.
”Oli taktinen veto ottaa tällänen tumma hoidokki, niin lika ei näy niin pahasti”, virnistän taputtaen Rotan kaulaa, johon oli vähitellen alkanut muodostumaan lihaksia. Sadeloimi rapisee raahatessani sen kuivumaan pesuboksin lähistölle.
”Hei Anne, monelta sen kengittäjän pitikään tulla?”, huikkaan toimistoa kohti tallustelevalle naiselle.
”Noin puolelta, eli vähän yli puolentunnin päästä. Rotta varmaan osaa käyttäytyä, niin tuskin sitä tarttee sen kummemmin vahtia”, brunette nainen toteaa. Nyökäten palaan tallin keskiosaan, jossa Rotan karsina sijaitsee.

Noudan harjapakin käytävän päässä olevasta kaapista, kohdaten valkean suomenhevosen katseen. Ori katsoo minua ystävällisesti, odottaen selvästi namupalaa.
”Onpas hurmaava otus”, totean hoidokkiaan yhä puunaavalle Britalle.
”Susi on hieno hevonen, tollanen satujen uljas valkea ori”, tyttö virnistää kurottautuen ottamaan kaviokoukkua karsinan ulkopuolella olevasta harjapakista.
”Niin, vain se prinssi puuttuu”, vitsailen nostaen punaisen harjapakin syliini. Brunette tyttö naurahtaa, vilkaisten sitten taakseni, etsien tutun äänen aiheuttajaa.

Rotusiskokset Siiri ja Pampula kirmaavat peräkkäin pitkin käytävää, suunnaten selvästi kohti nurkan takana sijaitsevaa rehulaa. Äsken Senttiä harjannut Linnea mukanani syöksymme eteenpäin marssivien ponien perään. Muutamalla loikalla ehdimme kaappaamaan shetlanninponit kiinni, minä entisen hoitoponini Pampulan ja Linnea taas ilkikurisen Siirin.
”Yllätän vikkeliä kokoonsa nähden”, Siiriä riimusta kiinni pitelevä tyttö virnistää.
”Niimpä, arvaa vaan monestikko sain jahdata Pampulaa kiinni, silloin kun hoisin sitä!”, virnistän taluttaen tamman omaan karsinaansa. Kun molemmat ponit ovat taas karsinassa lukkojen takana, palaan silmät suurina tuijottavan Rotan luo.

”Etkö sie nyt ennen ponia oo nähnyt?”, hymähdän aloittaen harjaamaan sen hieman likaantuneita jalkoja.
”Ponit ne vaan jaksaa olla aina niin hämmästyttäviä otuksia”, Britta toteaa nyt hoidokkinsa karsinan ulkopuolelta.
”Totta”, myönnän kiihdyttäen hieman harjaus tahtiani. Kello on liikkunut jo tovin eteenpäin, kengittäjän saapumiseen pitäisi olla enää vain noin kymmenisen minuuttia.

Ei kestä kauaa, kun puoliverinen on täysin mudaton, ja katselee minua odottavasti.
”Ei myö kuule nyt mennä lenkille, vaan sie saat kohta ihan uudet kengät”, jutustelen hevoselle, kaivaen leivän palaa taskustani. Ahnaasti ruuna nappaa herkkupalan, tonkien turvallaan taskujani.
”Ei kyllä tunnistais Rottaa samaksi hevoseksi kun keväällä”, äsken sisälle talliin astellut Fiia toteaa.
”Niin, Rotta ei oo läheskään niin epäluuloinen enää”, totean rapsuttaen hevosen otsaa ylpeänä.

Pian ulko-ovi aukeaa, tummatukkaisen miehen astellessa sisään. Mies moikkaa paikalle ilmestynyttä Annea, vaihtaen tämän kanssa pari sanaa. Taputan ruunan kaulaa, kaapaten sitten harjapakin syliini, ja kiikuttaen sen omalle paikalleen. Nopeasti vielä vilkaisen ruunikonpäistärikköä puoliveristä, ennen kuin suuntaan kohti Siken karsinaa, sekin tarvitsisi liikutusta vielä tänään.

[Pipsa]

4.11.2012 Siivousta seuran kera

”Onpas se pyöristynyt!”, Catrina hämmästelee tuijottaen Seppeleen oman kasvatin, Liinun tiineydestä pyöristynyttä mahaa. Naurahdan kevyesti, taputtaen tamman kaulaa.
”Kohtahan sen varsan pitäis jo syntyä. Onkohan se ori vai tamma?”, pohdin kutittaen vaaleanruunikon suomenhevosen otsaa.
”Kohtahan sen näkee”, Catrina virnistää, tassutellen rapsuttelemaan karsinassaan yksin olevaa Siiriä. Jätän suomenhevosen rauhaan, suunnaten lähes vastapäisessä karsinassa seisoskelevan hoidokkini luo.

”Mitäs jos mentäis tänään vaikka kävelylenkille maastoon?”, mietiskelen ääneen, ruunan vilkuillessa minua kuuntelevan näköisenä. ”Niin, onhan siellä kyllä vähän pimeää, mutta jos laittais kunnolla heijastimia…”, jatkan pohdiskelua. Haukotellen noudan käytävän päässä olevasta kaapista sen jo tutuksi käyneen punaisen harjapakin. Pujahdan sisään karsinaan, katsellen puoliverisen jalkoja.
”Onkos nyt hyvät uudet kengät?”, tuhisen nostaen ruunan etujalkaa. ”Pakko kyllä puhdistaa nää harjat tänään, kauheen likasiks päässyt!”

Hetkessä alan tuumasta toimeen, harjapakki mukanani suuntaan pesuboksille, jossa harjojen pesu onnistuisi varmasti helpoiten, muutkin tilat pysyisivät todennäköisesti puhtaina.
”Oleskelutilassa pitäisi olla pullo fairya, sillä niiten luulis lähtevän puhtaiksi”, Topi rinnallaan kulkeva Anne huikkaa. Nyökkään tökäten harjat sankoon kellumaan lämpimän veden joukkoon. Pirteästi loikin oleskelutilaan, josta kantautuu iloista puheen sorinaa. Raottaessani ovea, kantautuu nenääni glögin jouluinen tuoksu.
”Hei eiks nyt vielä oo liian aikaista glögille?”, virnistän harppoen ruskean tason luo.
”Jouluunhan on enää… 50 yötä!”, ruskeahiuksinen Britta hihkaisee muki kädessään. Hymyilen, tosiaan, eihän jouluun loppujen lopuksi ollutkaan enää kovin pitkä aika. Hetken jutustelun jälkeen palaan takaisin yhä vedessä lilluvien harjojen luo. Vesi on tummunut vähitellen, nyt se muistuttaa väriltään lähes kahvia.

”Eikai haittaa jos liityn seuraan?”, Mappe kysyy hieman ujosti hymyillen, laskien hoidokkinsa harjakasan jo maahan.
”Ei, yksin tää homma on aika puuduttavaa”, hymyilen ystävällisesti, katsoen tytön suuriin vihreisiin silmiin. Tyttö hymyilee, aloittaen puhdistusoperaationsa. Kaadan vanhan veden pois, huuhdellen harjat vedellä, ennen kuin kippaan ne saippuoidun veden joukkoon.
”Pitäis muistaa puhdistaa nää harjat useammin”, naurahdan samalla huokaisten.
”Onks siulla muuten jo mitään joulusuunnitelmia? Tykkäät sie edes joulusta?”, miltei punapäinen Mappe utelee kohteliaasti.
”Kyllä mie joulusta tykkään, joskus se ihmisten hössötys on vaan tosi ärsyttävää. Oon myös tosi tosi huono hankkimaan lahjoja, en ikinä keksi mitään kivoja lahjaideoita, paitsi tietenkin Sikelle ja Rotalle”, naurahdan hinkaten pölyharjaa puhtaaksi.
”Joulun vietän ihan vaan kotona mässäten ja leväten. Seppeleessä on varmaan tänä vuonnakin kanssa joku joulumaasto”, jatkan tarinoimistani.
”Joulumaasto kuulostaa tosi kivalta! Oot sie ollut monessakin joulumaastossa?”
”Varmaan kolmessa, ehkä neljässä. Muisti alkaa jo heikkenemään”, virnistän kipaten nyt veden pois sangosta. Vielä huolellinen huuhtelu, ja harjat ovat puhtaudeltaan kuin uusia.

”Kiitti seurasta!”, hihkaisen hymyn kera asetellessani harjat kuivumaan, ja suunnatessani vihdoin Rotan luo.
”Noniin, enää vain heijastimet, niin päästään lähtemään kävelylle!”, hymyilen Rotalle, joka katselee minua jo odottavana.

[Pipsa]

15.11.2012 - 39 päivää jouluun

Jään sinisellä taivaalla leijailee parvi mustia lintuja. Ne näyttävät aivan pieniltä tummilta pisteiltä. Hengitän syvään kylmää ilmaa. Jäätynyt maa kolahtelee Rotan kavioiden kolahdellessa siihen. Pakkasta on vain parisen astetta, mutta silti lähes tärisen kylmästä. Mikähän siinä oli, etten koskaan oppinut pukemaan tarpeeksi päälle? Kiskon toppaliivin vetoketjun niin ylös kun sen vain saa, kiiruhtaen askeleitani.

Talliin päästyämme Rotta automaattisesti kävelee omaan karsinaansa. Se tuntui kotiutuneen erinomaisesti, ja teki tuntejakin mielellään. Näppärin sormin availen sadeloimen kiinnitykset, raahaten loimen mukanani käytävälle. Uteliaana ruuna katseleee karsinan ovelta, kun taittelen loimen siistiksi ja laitan paikalleen.
“No, pysys vaan siellä”, hymisen työntäen hellästi karsinastaan liian ulos tulleen hevosen. Sen perässä astelen sisälle karsinaan, vetäen liukuoven takanani paremmin kiinni. Huolellisesti käyn ruunan läpi, tarkistaen ettei se ole onnistunut satuttamaan itseään tarhassa. Mitään nirhaumia ei puoliveriseltä kuitenkaan onneksi löydy, joten pääsen luomaan raukean vilkaisun kännykkäni näyttöön. Kello näyttää vasta kolmea, joten päädyn tassuttelemaan oleskelutilaan.

“Mooi”, hihkaisen lysähtäen sohvalle violetille sohvalle Inkerin ja Britan väliin. Haukottelen leveästi venyttäen raajani äärimmilleen.
“Haistanks mie väärin vai tuoksuuks täällä joku ruoka?”, havahdun koomastani kiiruhtaen puisen pöydän luo. “Oi, pipareita!”
“Joo, ajattelin jo valmistautuu jouluun”, Britta nauraa silmää iskien. “Eihän jouluun oo enää kun… öö…”
“39 päivää”, Inkeri myhäilee. “Eli 5 viikkoa ja 4 päivää”
“Mut arvatkaas.. mmm.. mikä on huomenna”, hymisen syöden piparia samalla.
Epätietoisina kaksikko pudistelee päätään.
“Miun synttärit tietenkin”, virnistän. “No, jokos on lahjat hankittu?”
“Oi, onnea!”, Britta henkäisee syöksyen nappaamaan minut tiukkaan halaukseen. “Voi että, Pipetsuhan on jo iso tyttö”
“Äläs nyt, senkin pentu”, nauran itseäni pari vuotta nuoremmalle brunetelle. Hymyssä suin otan vielä onnittelut Inkeriltäkin vastaan. Hetken juttelemme keskenämme, ennen kuin minun on pakko siirtyä takaisin karsinoille Rotan luo.

“Oliks jo ikävä?”, hymyilen minua kiltisti napittavalle ruunalle. “Joo, kohta pitäs siun lähtee töihin”

Matkalla Rotan luo olin poikennut katsomaan uudelleen tuntilistat läpi. Niiden mukaan ruuna menisi tänään kahdelle tunnille; neljältä alkavalle junnujen alkeistunnille ja vielä seitsemältä starttaavalle sennujen alkeistunnille.

Karsinassa sitaisen ruunan napakasti kiinni, katsellen käytävällä astelevia lapsia. Pian lettipäinen vaaleaverikkö astelee Rotan karsinan luo.
“Moi!”, hymyilen tytölle ystävällisesti. “Sie meet vissiinkin Rotalla?”
“Joo”, blondi vastaa.
“Tartteet sie apua Rotan kuntoon laittamisessa?”, kysyn silittäen ruunan kaulaa.
“Joo varmaan satulan ja suitsien laittamisessa”, listan mukaan Emilia toteaa sivellen samalla vaaleita hiuksiaan.
“Okei, mie voin auttaa”, kerron. Rennosti nappaan harjan käsiini, ryhtyen harjaamaan ruunaa toiselta puolelta.

Hetkessä istun jo loimeen kääriytyneenä maneesissa, katsellen sivusilmällä uraa pitkin hölkkäileviä hevosia. Ratsastajat näyttävät ihanan iloisilta leveine hymyineen, keventäessään ratsujensa ravin tahtiin.

[Pipsa]

4.12.2012

Rotta näyttää syötävän suloiselta napittaessaan minua tarhan portilta. Puhtaanvalkeat lumihiutaleet ovat takertuneet sen pikimustaan, tasaiseen ratsuharjaan.
”No mitäs?”, hymyilen ruunalle. ”Onko kylmä?”

Kankein sormin aukaisen valkean portin. Portin narahdus saa kuvankauniin Suden ja muhkean Frankinkin saapumaan paikalle.
”Noniin, väistäkääs heppaset vähän!”, naurahdan ohjaten riimunnarun päässä olevaa Rottaa lähemmäs porttia. Toisella kädellä huidon tarhan muut asukit kauemmas.

Rotan kaviot kolahtelevat vasten maata; vaikka muualla oli jo paksu lumikerros, oli tarhalle vievä polku jo talloutunut lähes lumettomaksi. Sää oli tänään ollut aamusta asti kaunis; aurinko paistoi kirkkaasti sinisellä taivaalla, eikä tuullut juurikaan. Pakkasta oli kuitenkin lähes kymmenisen askelta.

Tallin ovelle päästyämme tuntuu sisäilma ihanan lämpimältä. Posket punaisina hipsuttelen Rotta vanavedessäni ruunan omalle karsinalle, minun vilkuillessa samalla ympärilleni. Seinältä tuijottava kello kertoo ajan olevan kaksikymmentä yli kolme, joten ei ole ihmekään, että talli on vielä lähes tyhjillään.
”Mitäs hauskaa keksittäs tänään?”, rupatellen hoidokilleni sivellen sen tummanruskeaa kaulaa. Ruuna säpsähtää tallin oven auetessa kuin vastaukseksi kysymykseeni.

”Mooi”, tuttu ääni huikkaa ovelta. Kestää hetki, ennen kuin tunnistan pipoon ja nenän yli vedettyyn kaulahuiviin pukeutuneen tytön Iluksi.
”Morjes!”, hihkaisen pirteän vastauksen, liuttaen karsinan liukuoven kiinni takanani, sipsutellen tytön luokse. ”Mitäs sie?”
”Mitäs tässä”, tyttö kohauttaa olkapäitään. ”Kamalan kylmä tuolla ulkona, hyrr…”
”On joo”, nyökkään hymyssä suin. Oli ihanaa nähdä Ilu taas Seppeleessä. ”Lähtisiks sie ja Pella miun ja Rotan kanssa maastoon?”
”Toki!”, tummahiuksinen tyttö naurahtaa. ”Kutsut sie Sikkeä nykysin rotaks?”
”Ainii, sie et tiiäkkään vielä!”, hihkaisen kasvojeni vetäytyessä leveään virneeseen. ”Annas kun mie esittelen siulle miun hoitsun, Rotan”

Iloisesti hihitellen ohjaan Ilun ruunan karsinalle, liuttaen ovea auki.
”Rotta tuli tänne… ööö… ootas… toukokuun puolivälissä”, kerron rapsuttaen ruunaa harjantyvestä. ”Yli puolvuottahan se on jo täällä ollu, hirmu nopeesti menny aika!”
”Aika nätti kyllä”, tyttö ihastelee. ”Mites vanha se on? Näyttää aika nuorelta”
”Nii, ei se oo kun kuusvuotta vasta”, hymyilen. ”Se oli aika kauheessa kunnossa tullessaan, kylkiluut paisto ja karva oli ihan karmea. Nyt se on kyllä jo ihan erinäkönen”
”Ei uskois”, tyttö toteaa.
”Hei, laitetaan nää hepat nopsaan kuntoon niin päästään maastoon ennen pimeetä”, hän jatkaa. ”Nähhään vaikka tossa kymmenen yli pihalla?”
”Sovittu!”

Vauhdilla satuloin ja suitsin Rotan, suunnaten pian pihalle sen kanssa. Kylmä viima käy vasten kasvojani, minun värähtäessä kylmästä.
”Että olin viisas, kun tajusin laittaa tuon loimen siulle”, hymisen ruunalle laskien jalustimet alas. ”Enkö ollukkin?”
Toppautumiseni takia nousen selkään kankeasti, koukaten metalliset jalustimet jalkoihini. Niiden pituuden olin säätänyt jo tallissa, jotta säästyisin kuolioon paleltuneilta sormilta.
”Miten sie olit noin nopee”, Pellan Rotan viereen parkkeerannut Ilu puhisee.
”Miehän oon nopee….” aloitan virnistäen.
”kuin elohopee, tiedetään”, tyttö lopettaa lauseeni. ”Onpa outoa että siulla on isompi ratsu alla kun miulla!”
”Älä muuta sano”, myönnän.

Kun viimein pääsemme matkaan, on jo melkein tullut hämärää. Kumpaankin hevoseen olimme onneksi tajunneet viritellä heijastimia, joten värikylläisyydessään jo lähes joulukuusia muistuttavat ratsumme näkyisivät varmasti. Pimeys tai edes aina silloin tällöin viiltävä kylmä tuuli ei tunnu hevosia haittaavan, vaan tyytyväisinä ne kävelevät rintarinnan leveää, lumeen peittynyttä tietä pitkin.

Juuri tätä minä olin kaivannutkin.

[Pipsa]

31.12.2012 - Juoksutusta

Kirkkaat auringonsäteet saavat lumeen osuessaan sen pinnan kimaltelemaan kristallisena. Kaksi ruunaa kiitää kilpaa tarhaa ympäri, heitellen aina väliin iloisia pukkeja.
”Voi hyvänen aika, ootte ihan kun pikkuvarsoja”, naurahdan astellen kohti hetkeksi hengähtämään jäänyttä puoliveriruunaa, Rottaa. Frank on heittäytynyt maahan kyljelleen, piehtaroiden nautinnollisena pehmeässä lumessa. Sen noustessa ylös, on sen punainen loimi lumen verhoama.
”Rotta, tuus tänne”, kutsun hoidokkiani. Syrjäsilmällä hevonen vilkaisee minua, pinkaisten kuitenkin taas juoksuun valkea Frank rinnallaan.
”Niillähän on virtaa”, ohi kulkeva, tummansinistä riimunnarua pyörittelevä Britta hymyilee.
”Näyttää olevan joo”, virnistän. ”Tosin hyvä vaan jos ne riehuu ne ylimääräset virrat nyt ulos”
”Jep”, tyttö nyökkää. ”Oot sie mitä tekemässä tänään? Haluisitko lähtee matkaan, kun myö ajateltiin suunnata maastoon Hypen kanssa?”
”En mie, kun ajattelin tänään juoksuttaa Rottaa, kun kerrankin mahtuis hyvin kun ei oo tunteja”, pahoittelen. ”Ehkä joku toinen kerta sitten”
”Jep”, tyttö hymyilee edelleen. ”No, moikka!”

Pyydystettyäni Rotan kiinni ja pyyhittyäni enimmät lumet sen päältä, suuntaan sen kanssa talliin. Ennen sisälle menoa koputtelen vielä ruunan kavioihin kertyneet tilsat pois. Tallissa porukkaa on taas riittämiin; suurin osa hoitajista oli palannut jo arkiseen elämään joulun jäljiltä. Nopeasti joulu oli totisesti mennytkin, hyvä että olin sitä kerennyt edes huomaamaan. Löyhällä solmulla sitaisen ruunan kiinni, ennen kuin ryhdyn aukomaan ruudullisen sadeloimen nyörejä. Pakkasta ulkona ei ollut juuri mitään, mutta lähes räntämäinen lumisade oli saanut tehokkaasti kasteltua Rotan ruskean kaulan.
”No voi parkaa, ootko pikkasen märkä?”, hymisen hevoselle kiskoen kahisevan loimen käytävälle. Nopsasti taittelen loimen syliin sopivaksi mytyksi, kantaen sen pesuboksille, jonne virittelen sen ilmavasti kuivumaan. Hymisten palaan takaisin Rotan luo, luoden lämpimän hymyn karsinastaan käytävälle kurkkivalle ruunalle. Karsinan ulkoseinään nojaavasta harjapakista nappaan suan, jolla ryhdyn reippain vedoin käymään läpi puoliverisen ohutta turkkia. Pikainen harjaus saa kuitenkin riittää, sillä karvapeite on täysin puhdas, kiitos loimen. Käyn myös läpi pikimustan hännän ja tasaiseksi leikatun harjan, selvittäen niiden takut huolella.

”Tänään on kuules sitten viiminen päivä vuotta 2012”, rupattelen ruunalle sujauttaen sille samalla metallinväriset nivelkuolaimet suuhun. Näppärin sormin kiskon niskahihnan yli puoliverisen suurten korvien ja oikaisen otsaharjan pienin, valkein timantein koristellun otsapannan päälle. Satulahuoneesta aiemmin hakemani juoksutusvyön olin jo viskannut Rotan selkään, kuten myös suojat sen jokaista koipea suojaamaan. Viritän vielä sivuohjat kiinni löyhästi, kiinnitän liinan ja nappaan kypärän päähäni. Sitten olemmekin valmiita suuntaamaan maneesille.

Maneesin suuri liukuovi aukenee naristen, saaden Rotan jännittymään, mutta onneksi vain hetkeksi. Leveän haukotuksen lomassa suljen oven perässämme. Lämmittelyksi ryhdyn kävelemään reipasta tahtia maneesin hiekkaan painautunutta kaviouraa pitkin. Kuuliaisesti hevonen seuraa minua, roikuttaen rennosti päätään. Kävellessä pyydän ruunaa myös pari kertaa pysähtymään, sen totellessa kiltisti. Käveltyämme tovin kiristän sivuohjia hiukan ja ohjaan puoliverisen suurelle ympyrälle. Maiskauksella pyydän hitaasti tassuttelevaa Rottaa reippaampaan käyntiin, huolehtien ettei se puske ympyrän sisälle.
”Ravi”, komennan napakasti, maiskauttaen ja heilauttaen varovaisesti pitkää juoksutusraippaa. Kumeasti pärskähtäen ruunikonpäistärikkö siirtyy raville. Jälleen saan pyytää sitä kuitenkin kulkemaan enemmän eteenpäin, sillä alkuun se jää lähinnä vain sipsuttelemaan. Pieni kehotus kuitenkin riittää ja Rotta ryhtyy askeltamaan reippaammin.

Kun Rotta näyttää ravissa ja aina väliin tehdyissä käyntipätkissä hyvältä ja tyytyväiseltä, pyydän minä sen laukkaan. Noston ruuna tekee tyylikkäästi, siirtyen jopa yllättävän hyvin pyörivään laukkaan, liidellen kauniisti ympyrällä.
”Hyvä poika!”, kehaisen eläintä pirteästi, ihastellen sen letkeää menoa. Ruuna liikkuu energisesti, myödäten hyvin niskastaan. Ravin kautta siirrän hevosen käyntiin ja siitä pysähdykseen, ohjaten sen vaihtamaan suuntaa. Toiseen suuntaan otamme myös laukkaa ja ravia. Kun meno näyttää tähänkin kierrokseen hyvältä, kävelytän hevosta taas jäähdyttelyksi.
”Olit kyllä tänään taas tosi hieno poika!”, tuumaan vielä lopuksi ruunalle, halaten sen jo huomattavasti lihaksikkaampaa kaulaa. Nyt meillä oli jo yli puolivuotta yhteistä taivalta takana, sekä toivottavasti vielä enemmän edessä!

[Pipsa]

26.01.2013 - Peruslauantai

Rotan sileä, tummanruskea turkki tuntuu lohduttavalta poskeani vasten. Hevosen sydän lyö tasaisesti ja varmasti. Hengitän samaan tahtiin eläimen kanssa, nauttien sen läsnaolosta. Viritän aistini äärimmilleen, keskittyen vain tähän hetkeen. Laahaavat askeleet kaikuvat käytävällä, Rotan jännittyessä.
”Ai toiko on sitä natural horsemanshippia? Vai kenties hevoskuiskausta?”, Jaakon käheä ääni toteaa. Parhaillaan ympäriinsä kiertelevä flunssa oli mitä ilmeisesti iskenyt häneenkin, kuten myös minuun.
”Joo, sitäpä sitä…”, hymähdän kääntyen rapsuttamaan ruunaa sään kohdalta.
”Mitähän sitä tänään tekisi”, juttelen Rotalle. Haukotuksen lomassa kumarrun nappaamaan punaharjaksisen harjan maasta, jatkaen harjausta rivakoin vedoin. Puoliverinen tuhahtaa tyytyväisesti.

Puunattuani ruunan putipuhtaaksi ja kipaistuani vaihtamassa ratsastusvaatteet itselleni, suuntaan satulahuoneelle. Vasta puhdistettu satula tuoksuu nahkarasvalta ja kuolaimet kilahtavat heleästi minun napatessani ohjat olkapäälleni. Karsinalle kulkiessani vilkuilen muihin karsinoihin. Rotan omaa lukuun ottamatta kaikki karsinat ovat tyhjillään, vain lisäosasta kuuluva kolina paljastaa jonkun muunkin olevan tallissa.

Päätäni pudistellen työnnän osittain käytävälle tunkeutuneen Rotan takaisin karsinaan (mikä on melko hankalaa satulaa ja suitsia samaan aikaan pidellen!) ja suljen liukuoven paremmin. Varmoin ottein nostan mustan satulan ruunan selkään, asetellen tummansinisen huovan hyvin. Jälleen leveästi haukotellen kiinnitän satulavyön kiinni suht löyhästi; maneesissa kiinnittäisin sen sitten paremmin. Kuolaimet hevonen ottaa suuhunsa esimerkillisesti, eikä remmien kiinnittämisessäkään mene kuin hetki. Käytävältä kahmaisen vielä turvakypäräni päähäni, ennen kuin suuntaamme maneesille.

Rotan selkään kivutessani käyn vielä läpi tämänpäiväiset suunnitelmani. Koska Rotalla oli eilen ollut kaksi suht raskasta tuntia ja toisella vielä hypättykin, olin päätynyt tänään vain ihan rentoon ratsastuskertaan. Luvassa olisi siis paljon erilaista taivuttelua ja tavoitteena olisi saada ruuna liikkumaan rennosti ja reippaasti eteenpäin, käyttäen hyvin selkäänsä. Jo ensimmäisistä metreistä lähtien pyydän hevosta liikkumaan eteen pitkin askelin, antaen ohjien kuitenkin roikkua pitkinä. Vähitellen ryhdyn kasaamaan ohjia kevyelle tuntumalle. Napakasti pyydän Rotan siirtymään raviin, keventäen itse mahdollisimman pehmeästi. Suurilla ympyröillä ja muilla kaarevilla linjoilla asettelen ja taivuttelen ruunaa, huolehtien, että se kuuntelee hyvin sisäpohjetta. Saatuani puoliverisen taipumaan hyvin kumpaankin suuntaan ravissa, siirrän sen reippaaseen laukkaan. Itse nousen kevyeeseen istuntaan, antaen Rotalle hyvin tilaa. Tyytyväisesti pärskähdellen ruuna laukkaa pitkin askelin. Laukassakin teen suuria ympyröitä, sekä teen pieniä tempon muutoksia.

Kumpaankin suuntaan otettujen laukkojen jälkeen teen vielä pitkät ja huolelliset jäähdyttelyt, huolehtien kokoajan ettei ruuna jää vain hipsuttelemaan aloilleen, vaan liikkuu kunnolla. Loppukäynnitkin venähtävät pitkiksi, kun jään juoruamaan maneesiin saapuneen Britan kanssa. Vasta kun olemme saaneet puitua Seppeleen uusimmat asiat – ylisöpöt kaksosvarsat, uudet asukit, yksityishaun ja hoitajahaut – pääsen Rotan kanssa takaisin talliin.

Karsinalla puran Rotalta nopeasti varusteet ja harjaan pikaisesti ennen tarhaan vientiä. Katseltuani hetken tarhassa kilpaa pinkovaa Frankia ja Rottaa, suuntaan oleskelutilalle. Sieltä löytyisi takuuvarmasti juttuseuraa, siitä voisin pistää vaikka pääni pantiksi.

[Anne]

Tammimaasto - laukkailua Liekkijärvellä




Rotta ja Humu hieman innostuvat =)
Spessu Odelle ja Tarulle!

[Pipsa]

17.02.2013 - Avain tuntemattomaan

Auton tuuttaus takaani saa minut lähes hyppäämään ulos nahoistani, minun luoden äkäisen katseen kuskiin. Kestää hetki, ennen kuin tajuan kuka kuskin paikalla oikein istuukaan. Tyttö viuhtoo minulle kiivaasti.
 
”Fiia!”, puuskahdan ääneen, tarpoen auton ovelle. Varoen aukaisen oven auki, istahtaen pelkääjän paikalle.
”Millon sie oot auton saanu?”, vilkaisen punapäähän kysyvästi. ”Tai siis… Onhan siulla kortti?”
”Mitä turhia, eihän sitä sillä kortilla ajeta”, Fiia nauraa. ”No hei, totta kai on!”
”Hyvä”, henkäisen. Toki minä olin tytön syntymäpäivät muistanut, mutta autoa en ollut tajunnut ajatellakaan.
Saatuamme ratsastuskoulun juorut ja uutiset puitua läpi, saavumme Seppeleen parkkipaikalle. Iloisesti hypähdän ulos autosta, vilkaisten sitä vielä ulkoa päin arvostelevasti.
”Tuota… Minkä merkkinen toi on?” kysyn kierrellen autoa ympäri. Myönnettäköön, että autotuntemukseni ei ollut kovin laaja, hyvä että osasin edes luetella edes viittä automerkkiä, saati että olisin osannut niitä tunnistaa. 
”Fiat Bravo”, punapää myhäilee. 
”Sopii hyvin siulle, niin kun Fiia ja Fiat…”
 
Talliin sisään päästyäni kipaisen heittämässä tavarani oleskelutilaan, josta suuntaan tarhoille. Kylmästä hytisten kiiruhdan tarhalle pikavauhtia. Kurja kelikään ei vaikuta minun leveään hymyyni nähdessäni Rotan – portilla seisovan ruunan ilme on mitä säälittävin suurien korvien roikkuessa märkinä sivuilla.
”Voi raukkaa”, leperrän puoliveriselleni kiinnittäen riimunnarun sen punaiseen riimuun. Vikkelästi kävelen ruuna perässäni sisälle talliin.
 
Venyttelen kipeytyneitä hartioitani, katsellen haukottelevaa puoliveriruunaa. Hevonen venyttää kaulaansa alaspäin. Viereiseen karsinaan teljetty Laila mulkoilee Rottaa tympääntyneenä, ruunan kiinnittämättä siihen huomiota. Laiskasti haukotellen laahustan käytävän päässä olevalle kaapille, huomaten Rotan varustepakin kaatuneen. Päätäni puistellen mätän harjoja koriin pysähtyen hetkeksi ja vilkaisten taakse kuullessani askeleita. Salma tallustelee Bonnie perässään kohti pesuboksia, mumisten jotain valkoisen hevosen miinuspuolista.
”Missä ihmeessä se kaviokoukku on?”, mumisen itsekseni turhaan, se ei auta minua löytämään kateissa olevaa koukkua. Dramaattisesti huokaisten kohottaudun ylös, heilauttaen hiukset pois kasvoiltani. Pitkin askelin lähden harppomaan kohti hoidokkini karsinaa. PUFF, aivan taakseni putoaa jotain. Vinkaisen säikähtäneesti, hypäten samanaikaisesti ympäri.
”Sori, ei kai se osunut?”, Ilun ääni huikkaa säikähtäneesti heinävintiltä. Ja toden tosiaan minut lähes teilannut esine on heinäpaali, joka nyt lojuu keskellä käytävää.
”Ei se osunut, ihan hengissä oon”, virnistän sydämeni kuitenkin tykyttäessä normaalia lujempaa.
”Sori, olin etsimässä kadottamiani avaimia täältä, enkä huomannut tuota tiputusreikää”, tyttö selittää pahoittelevasti.
”Juu, ei se mitään. Löysitkö ne avaimet? Tartteetko apua?”
”En, ihan kuin etsisi neulaa heinäsuovasta”, Ilu huokaisee. ”Apu olis kyllä tarpeen”
”Juu, tuun sinne ihan hetkessä”, huikkaan työntäen heinäpaalin käytävän sivuun ja heivaten Rotan harjat sen karsinan edustalle. Nopeasti hipsuttelen oleskelutilan kautta heinävintille, kohdaten lattialla konttaavan Pellan hoitajan.
 
”Ootko ihan varma, että ne avaimet on täällä?”, varmistan katsellen heinän peittämää lattiaa.
”Voisin panna vaikka pääni pantiksi”, ruskeahiuksinen tyttö kertoo. Nyökkään. Silmäni huomaavat jotain kiiltävää viereisen heinäpaalin lähellä. Kuin harakka hyökkään katsomaan mistä kiilto johtuu. Kaappaan sen käteeni, virnuillen lähes mielipuolisesti. Ilukin on kääntynyt katsomaan minua.
”TÄDÄÄ!”, hihkaisen roikottaen avainnippua, joissa roikkuu pieni melko vanhannäköinen hevosenpään muotoinen avaimenperä. Tyttö katsoo minua hämmästyneenä.
”Nuo ei oo miun avaimet. Kenenköhän nuo sitten on?
”En tiedä, aika vanhannäköiset”, totean tarkastellen avaimia tarkemmin. Yhdessä tutkiskelemme avaimia, pohtien niiden alkuperää.
 
Nuori, pienikokoinen tyttö kurkistaa ovensuulta.
”Löysin tämmöiset avaimet pihalta, onkohan nää teiän jommankumman?”, tyttö kysyy ujosti, pyöritellen samalla oljenvaaleaa hiussuortuvaansa.
”Nuo on miun avaimet! Kiitti, oonkin etsinyt niitä”, Ilu hymyilee ystävällisesti.
”Heh, oli kiva olla avuksi”, tyttö hymyilee, minun tunnistaessa tämä Huiskan uudeksi hoitajaksi. Vähitellen katoamme jokainen omille teillemme; minä Rotan luo, Ilu aitalle ja Nia ilmeisesti satulahuoneeseen.
 
Rotta vilkaisee minua hieman närkästyneesti, rentoutuen kuitenkin kun alan harjaamaan sitä pitkin vedoin. Kännykkäni pirahtaa soimaan, ruunan vilkaistessa minua hetken, ennen kuin se jatkaa taas vasemman takasensa lepuuttamista. Hymähtäen työnnän käteni takkini taskuun, tuntien kylmän metallin koskettavan ihoani. Avain ja sen hevosenmuotoinen koriste. Päätäni pudistellen työnnän nipun takaisin taskuuni ja vastaan pirisevään kännykkääni.

Ajatus avaimesta ei kuitenkaan jätä minua rauhaan. Kysymykset parveilevat päässäni; kelle avain mahtaisi kuulua ja ennen kaikkea minkä lukon se aukaisisi?

[Pipsa]

21. helmikuuta 2013 - Yhteishoito Sikelle ja Rotalle - Pipsan päivä

Aurinko paistaa siniseltä taivaalta. Pitkään aikaan ei se ollut näyttäytynytkään, mutta nyt pilvet olivat vetäytyneet syrjään sen edeltä. Tuntuu kuin kirkas taivaankappale hymyilisi minulle. Vilkaisu siihen pimentää hetkeksi näköni. Kävelen mahdollisimman reippaasti, mutta pystyn juuri ja juuri talsimaan normaalivauhtiakaan. Jalkani tärisevät vieläkin, sillä olin joutunut juoksemaan jälleen kerran bussiin, minkä lisäksi olin päätynyt istumaan juuri siihen ärsyttävälle penkille, jonka jalkatila olisi korkeudeltaan ollut sopiva ykkösluokkalaiselle. Silti ei bussireissu ollut onnistunut pilaamaan hyvää mieltäni - olihan tänään vapaapäivä.

Kymmenisen minuutin päästä saavun Seppeleen pihalle. Kännykkääni räpläten suuntaan tallin suurelle ovelle, sujahtaen sisään lämpimään talliin. Karsinat ovat tyhjillään, Jaakko siivoaa yhtä karsinoista manaillen työtään ja Elli tulee minua vastaan yönmusta Blade vanavedessään. Kummallekin tallintyöntekijälle huikkaan pirteän tervehdyksen, minkä jälkeen tipsuttelen portaat yläkertaan.

Leveän haukotuksen lomassa kaivan avaimen tallireppuni ylätaskusta. Tottunein ottein saan väännettyä kaappini metallisen oven auki. Hetken lokeron siisteyttä ihasteltuani kaivan kaikkien roinieni seasta tallikenkäni ja chipsit, sillä ratsastussaappaani olivat eilisen tunnin jäljiltä kotonani putsattavina - seuraavaan valmennukseen tuskin kehtaisin mennä yhtä kuraisilla saappailla. Sikke sen sijaan oli onneksi ollut ihan superkiva; jos se jatkaisi samaa mallia, olisi koulukisoista tulossa entistäkin parempia prosentteja. Kuvitellessani Siken palkintojen ja ruusukkeiden keskelle seppele kaulassaan vaihdan tennarini ratsastuskenkiini. Onneksi huoneessa ei ole peiliä, sillä ilmeeni olisi suorastaan ällöttävän omahyväinen. No, kai sitä omasta ponistaan ja itsestään sai olla ylpeä.

Saatuani kiskottua vaatteet päälleni ja vietyäni mehukkaan tonnikalasalaattini ja pepsipulloni jääkaappiin odottamaan, suuntaan alakertaan. Siken karsinalta käyn ottamassa salmiakkikuvioidun riimunnarun matkaani, ennekuin jatkan matkaani tarhoille.

Astellessani ponitarhan valkeaksi maalatun portin luo, saan poneilta vain pikaiset vilkaisut. Edes Sikke ei harmikseni tule minua tervehtimään, vaan ahmii tarhaan hetki sitten tuotua heinäkasaa. Korvat luimussa ja vihaisella hännänhuitaisulla Bonnie häätää ponini kasalta, vuonohevosen köpöttäessä minun luokseni.
“Vooi, kiusaako Bonnie sinnuu”, nauran rapsuttaen tamman otsaa. “Tosin hyvä vaan että joku pitää kuule huolen siun linjoistas!”
Aivan kuin poni ymmärtäisi sanani, sillä sen naamalla värähtää loukkaantunut ilme ja se kääntyy minusta poispäin.
“Noh, eläs nyt mussukka”, hymisen kurottautuessani kiinnittämään riimunnarun tamman punaiseen riimuun. En ollutkaan aiemmin huomannut, miten kulahtaneelta riimu näyttikään, ponin oli täytynyt hangata sitä johonkin. Pitäisi kai ostaa uusi.
“Saat vähän heiniä sitten myöhemmin”, jatkan ponini lohduttamista. Päätään roikuttaen se seuraa minua ulos lumisesta tarhasta.

Karsinan sijaan päädynkin viemään Siken harjauspuomille. Solmiessani tamman puomiin kiinni käytän erityistä huolellisuutta, sillä tamman Houdinia muistuttavat piirteet olivat kyllä tulleet minulle hyvin selväksi - harva se päivä sain olla pyydystämässä sitä ties mistä. Tosin nyt kun meillä oli yhteistä taivalta useampi vuosi takana, ei karkauksia ollut tapahtunut onneksi yhtä paljon kuin alussa. Muutenkin oli poni kehittynyt paljon, kuten minäkin.

Rapsuteltuani ja hellittyäni Sikkeä tovin, kipaisen hakemassa tallista sen harjapakin ja suitset. Tänään olin ajatellut mennä ilman satulaa jotain peruskeveää köpöttelyä maneesissa. Sen suurempiin saavutuksiin tuskin tänään pystyisin, sillä vatsalihakseni tuntuivat huutavan hallelujaa eilisen jälkeen. Tunnin kerkeäisin Siken kanssa touhuamaan maneesissa ilman mitään ongelmia, sen jälkeen minulle jäisi noin tunti aikaa puuhailla kaikkea ja sitten alkaisivatkin jo ensimmäiset tunnit. Tuntilistoja ei vielä ollut laitettu näkyviin, joten pitäisi valmistautua laittamaan Rotta kuntoon jo kolmeksi.

Kuskattuani kamppeet puomille, ryhdyn harjaamaan tammaa. Sen pyöreiltä kyljiltä irtoaa paljon karvaa. Vaihdan puuselkäisen suan metsänvihreään kumisukaan, jota ryhdyn pyörittelemään tamman ruumista pitkin. Vaaleaa, pitkää karvaa lähtee paljon. Karvat leijailevat maahan, parin rohkeimman talitintin uskaltaessa nappaamaan niitä matkaansa.
“Missähän se siun terävä hikiviila on…”, hymisen hieroen yhä tammaa kumisualla. “Sillä lähtis paremmin”
Saatuani suurimman osan irtokarvoista poistettua sujautan tummat suojat tamman jänteviin jalkoihin. Poni tuhisee niskaani, tökäten viimein minua selkään.
“Noh, koitas nyt käyttäytyä”, hymähdän Sikelle työntäen sen turvan kauemmas. “Kannattas kuule olla varovainen etten lähetä sinnuu Findukselle… Vois tulla hyvää lasagnea kuule siusta kun oot noin haba poni”

Ennen kuolainten laittoa lämmittelen niitä hetken puhallellen ja hieroen. Kun metalli ei enää tunnu jäätävän kylmältä, sujautan ne ponin avonaiseen suuhun. Niskahihnan kiskon ponin suippojen korvien yli ja kiinnitän remmit. Nappaan vielä kypäräni lumipenkalta ja tungen sen päähäni.
“Sitten ei kun treenaamaan!”

Maneesilla pistän radion soimaan, ennen kuin ohjaan Siken tuolin luo. Tukevalta tuolilta pääsen kepeästi kipuamaan ponin leveään selkään. Pehmeällä kosketuksella kylkiin pyydän sen reippaaseen käyntiin uralle. Tamman pehmeät askeleet ovat mukavat istua. Käveltyämme tovin pyydän ponin raviin. Korvat hörössä se puksuttaa menemään, minun ohjaillessa sitä erilaisille kiemuroille. Eilisen jäljiltä poni tuntuu hyvältä ratsastaa - se kuuntelee tarkkaavaisena apujani ja liikkuu hyvin eteenpäin. Kun ravissa verryttely riittää, ryhdyn työstämään Sikkeä avotaivutuksilla. Pitkillä sivuilla pyydän tammaa avotaivutukseen ja lyhyillä teen kaksi pysähdystä ja peruutusta. Avoissa poni taipuu hyvin koko rungostaan ja pysähdyksissä pieni istunnanmuutos riittää. Vaihdettuani suuntaa ja toistettuani tätä hetken siirryn tekemään avot ravissa ja lyhyellä sivulla aina ravi-pysähdys-siirtymän. Alkuun avot menevät lörinäksi, mutta kun muistan itse tukea enemmän ulkoavuilla, alkaa homma sujua kuin rasvattu.

Kun olemme menneet avoja enemmän kuin tarpeeksi, otamme laukkaa ensin pääty-ympyrällä, sen jälkeen kokouralle levittäytyen. Kevyesti lyhennän ja pidennän laukkaa, Siken toimiessa kuminauhamaisen joustavasti. Vielä hetkeksi ennen raviin siirtymistä annan ohjien valua hieman pidemmiksi, tamman venyttäessä tyytyväisesti pärskien kaulaansa. Ravissa pyydän siltä samanlaista eteen-alas muotoa hetken, kunnes siirrymme käyntiin. Käynnissä annan ohjin lipua pitkiksi.

Palattuamme maneesilta talliin viskaan hieman hikeentyneelle Sikelle loimen niskaan. Vetrein sormin riisun tammalta suitset ja suojat.
“Moi!”, heleä ääni tervehtii karsinan ovelta. Kirsikka.
“Morjes”, huikkaan tunkiessani suojat pakkiin. Tyttö oli ilmeisesti tuonut sen sisälle puomin luota.
“Oliks kivaa?”, tyttö kysyy rapsuttaen Sikkeä.
“Oli joo, Sikke oli tosi kiva. Vähän veny kyllä tuo ratsastus, mentiin vähän ajateltua rankemmin kun Sikke ei tuntu yhtään väsyneeltä”, kerron.
“Halluut sie mennä yläkertaan niin mie voin hoitaa Sipsukan?”, Kimi hymyilee auttavaisesti.
“Joo, jos vaan viitit”, totean kiitollisena. “Sille vois antaa vähän heinää ja käyä heittämässä pihalle, jos se on kuivunu ennen kuin sie lähet. Tosin tuut varmaan kuitenkin tonne yläkertaan?”
“Jep, selvä homma!”, tyttö nyökkää.

Raajojani venytellen kipuan puiset portaat yläkertaan. Ähkien kiskon kengät jaloistani ennen kuin hipsuttelen oleskelutilaan. Huoneessa on melko paljon porukkaa, minun moikkaillessa kaikkia. Sohvalle änkeydyn hevoslehteä selaavan Ilun viereen. Porukan jutut vaihtelevat aina koulujutuista tuleviin kesäsuunnitelmiin. Osa hoitajista oli jo nyt hiihtolomalla. Minulla loma alkaisi vasta ensiviikolla.
“Hih, huomenna alkaa se estekurssi”, lattialla istuva Linnea iloitsee. “Olit sie Pipsa siellä?”
“Ei kun mie oon koulukurssilla”, hymyilen. “Se on vasta ei ens vaan sitä seuraavalla viikolla”
“Tietääks teistä hei kukaan mistä tää vois olla peräsin?”, näytän taskussani lojuvaa avainta, jota koristaa hevosenpää-avaimenperä. “Löyettiin tää Ilun kaa vintiltä”
“Näyttää aika vanhalta”, Aino toteaa pöydän äärestä.
“Aika siisti!”, Anthon virnistää. “Ehkä se on jonnekin aarrekammioon”
“Joo, mut ne aukenee kun sanoo seesam aukene”, Akku nauraa.
“No, sanokaa jos keksitte jotain”, totean.

Syötyäni herkulliset evääni ja puituani Seppeleen asioita vielä hetken lähtee osa hoitajista hoitamaan hoitohevosiaan tunnille. Ilun käytyä katsomassa tuntilistoja oli käynyt ilmi, että Rotta menisi neljän ja seitsemän tunneille. Kumpikin tunneista oli alkeisryhmiä, joten apuani mitä todennäköisemmin tarvittaisiin. Itse jään oleskelutilaan selailemaan hevoslehtiä ja kuolaamaan niiden sivujen kiiltäviä puoliverisiä ja järkyttävän kalliita ratsastusvarusteita.

Kun kello näyttää kahtakymmentä yli kolmea, suuntaan minäkin alas karsinoille. Harmikseni Rotan karsina ammottaa tyhjyyttään, joten joudun menemään hakemaan sen. Nappaan riimunnarun karsinalta ja kiskon takkini kauluksen ylemmäksi. Mitään kiirettä ei onneksi vielä ole, sillä tuntilaiset tulisivat aikaisimmillaankin vasta noin kymmenisen minuutin päästä.

“Rottaa!”, huhuilen hoitohevostani. Totta kai se on löntystellyt juuri tarhan kaukaisimpaan ja lumisimpaan nurkkaan, kuinka muutenkaan. Päätäni pudistellen lähden tallustamaan hevosten painamia jälkiä pitkin kohden suomenpuoliveristä. Korvat hörössä tallin melko uudet yksityshevoset, Susi ja Alex, seuraavat kulkuani.
“Rottaa, tänne!”, hihkun ruunalle sen vain tuhahtaessa. Huokaisten astelen vielä viimeiset kymmenen metriä sen luokse ja kiinnitän riimunnarun riimuun. “Pöhkö eläin”

Raahauduttuamme ympäristöään ylväästi tutkivan Rotan kanssa, ohjaan minä sen omaan karsinaansa. Napakalla solmulla kiinnitän hevosen kiinni. Hymyssä suin vilkuilen käytävälle, yrittäen muistaa ruunan ratsastajan nimeä. Jokin R:llä alkava se oli ollut, ehkä Rita… Ei, varmasti se oli ollut Riina. Vai oliko se sittenkin ollut Miina.

Hiljainen “moi” hätkähdyttää minut ajatuksistani. Karsinan oven suulla seisoo noin yksitoistavuotias lettipäinen tyttö musta kypärä kädessään.
“Moi!”, hymyilen ystävällisesti. “Sie menit varmaankin Rotalla?”
“Juu”, tyttö toteaa hiljaa nyökäten. “
“Tartteet sie apua varusteitten laittamisessa?”, kysyn yrittäen vaikuttaa mahdollisimman vähän pelottavalta.
“Joo”, vaaleaverikkö toteaa edelleen.
“En mie varmaan yltäs ees laittamaan sille varusteita”, tyttö jatkaa pienen hymyn vilahtaessa hänen kasvoillaan. Hymyyn vastaten kehotan tyttöä ottamaan harjan käteensä, ryhtyen itse harjaamaan Rottaa toiselta puolelta.
“Oot sie aikaisemmin menny Rotalla?”, kysyn tytöltä rapsuttaen ruunaa. Tyttö pudistaa vastaukseksi päätään.
“Joo no Rotta on kyllä tosi kiva ratsastaa ja sillä on aika kiva ravi, ei sellanen pomppiva niin kun poneilla. Hoitaessa se on niin kuin huomaat vähän arka, mutta muuten tosi kiltti”, selitän. “Nyt sie voisit puhistaa nuo kaviot jos haluut. Oot sie aiemmin puhistanu? Joo no, mie voin neuvoo. Liukutat kato kättä tälleen sen jalkaa pitkin….

Opastettuani Ritaksi paljastunutta tyttöä myös varusteiden laitossa, onkin aika jo suunnata maneesille. Ritan ja Rotan vierellä kuljen maneesille, jossa avustan tämän ruunan selkään. Lupaudun myös jäämään tunnille taluttamaan ja juoksemista riittääkin, sillä ryhmä opettelee keventämistä. Tunnin jälkeen autan Ritaa vielä hoitamaan Rotan kuntoon tunnin jälkeen. Väsyneenä ja nälkäisenä päädyn suuntaamaan kotia kohti, Linnean lupautuessa tuuraamaan minua Rotan seuraavalla tunnilla.

Jälleen oli takana yksi pitkä ja raskas, mutta silti niin mukava tallipäivä. Ja edessä toivottavasti vähintäänkin tuhat samanlaista!

[Pipsa]

1. huhtikuuta 2013 - Aprillipäivä

Aurinko paistaa pilvettömältä taivalta suurena ja kirkkaana, mutta onneksi aurinkolasini suodattavat hyvin kirkkautta. Rotan askel on pitkä ja letkeä sen tallustellessa pitkin paikoittain paljasta hiekkatietä. Lumisilla kohdilla kulkiessa narskahtelee lumi ruunan vaaleiden kavioiden alla.
”On tää kevät sitten ihanaa aikaa, eikö?”, hymisen puoliveriselle hipaisten sen kaulaa. Mustaan ratsastushanskaani jää tukko ruskeita karvoja. ”Ja enää pari viikkoa, niin miulle vaihtuu kevyempi jakso. Sitten pääsen miekin touhuilemaa enemmän siun kanssas”. Rotta pärskähtää rennosti, venyttäen pitkää kaulaansa kohti ruskeaa maata.
”Niin ja kohta pitää alkaa treenaamaan miun enemmän siun kanssas, kun ilmotin meiät ensviikolla oleviin kisohin. Tosin nehän on vaan harjoituskisat, mutta silti se on kuitenkin helppo A. Eiköhän myö kuitenkin siitä selvitä, vai mitä tuumit?”, rupattelen hevoselle. Korvat heilahdellen se kuuntelee höpötystäni.

Tuttuun risteykseen tultaessa haluaisi Rotta siirtyä raville, mutta rauhallisella pidätyksellä ja äänellä pidän sen edelleen käynnissä. Tänään oli tarkoituksenamme ihan vain käydä kiertämässä hieman päälle tunnin kestävä käyntilenkki, ei mitään sen kummempaa.

”Pian pääset siekin kuule taas töihin”, hymisen vilkuillen ympärilleni.

Metsä oli edelleen täynnä valkeaa lunta, mutta keväästä ei silti voinut erehtyä. Sitä paitsi, olihan tänään jo kuitenkin huhtikuun ensimmäinen päivä. Siitä puheen ollen, olin minä tänään jo joutunut kerran julman aprillipilan uhriksi; Salma oli saanut minut pomppaamaan unenpöpperöisenä ylös sängystäni ilmoitettuaan Siken pinkaisseen karkuun. Hädissäni olin kerennyt jo kiskomaan tallivaatteet niskaani ja pinkaisemaan bussipysäkille, ennen kuin tyttö oli viimein nauraen todennut sen aprillipäivän vakiolauseen – ”aprillia, syö silliä, juo kuravettä päälle!” Sen jälkeen olin koko päivän osannut olla epäileväinen kaiken suhteen. Muun muassa Annen kertomuksen pienen Rasmus-varsan syntymästä olin uskonut vasta nähtyäni hontelon suomenhevosvarsan emänsä rinnalla.

Palattuamme viimein tallipihaan, jalkaudun näppärästi Rotan selästä. Hymyssä suin nostan jalustimet ylös ja löysään hieman satulavyötä.
”Oliks kiva maasto?”, Emmy huikkaa siron hoitoponinsa Patronin rinnalta.
”Olihan tuo”, hymyilen. ”Käytiin vaan tosin kävelemässä, oli aika liukasta nimittäin tuolla”
”Jep”, tyttö nyökkää. ”No, myö tästä lähetäänkin hyppäämään”

Tallissa puran Rotalta varusteet ja kuskaan ne omalle paikalleen. Sen jälkeen saankin tovin hinkata irti karvaa niin ruunasta itsestään, kuin omista ratsastusvarusteistani ja satulahuovasta puhumattakaan. Saatuani enimmät karvat poistettua, suuntaan yläkertaan punomaan aprillipiloja leveä virne kasvoillani.

[Pipsa]

11.02.2013 - Askelpituuden säätelyä

[Pipsa]

16. huhtikuuta 2013 - Elämä on yllätyksiä täynnä

”Hyvä Pipsa! Nyt se meni sen takaosakäännöksen miljoona kertaa paremmin kuin aiemmin. Muutenkin nyt tänään teillä tuntu olevan ihan erilainen fiilis, et itse vaan höntsäillyt siellä selässä, vaan ihan oikeesti ratsastit. Huomasitko ite eron?”, Anne hymyilee maneesin keskeltä, ottaen kulauksen vesipullostaan.
”Joo, nyt ite sain kanssa jotenkin istuttua paljon paremmin ja etenkin noissa vastalaukoissa se tuntu menevän paljon paremmin, kun en hidastellu sitä liikaa”, nyökkään antaen ohjan valua pidemmäksi sormieni välistä. Tyytyväisenä Rotta venyttää kaulaansa.
”Jep”, nainen toteaa.
”Pitääkin selvästi alkaa useammin käymään yksityistunneilla ja valmennuksissa Rotankin kanssa. Monesti sitä vaan ajattelee sen toimivan samalla tavalla kun Sikenkin, vaikka on ne kyllä aika erilaisia”, henkäisen pyöräyttäen olkapäitäni. ”Ajattelin, että mennään Rotskun kanssa maastoon jäähyttelemään”
”Fiia, viitit sie tuua sen loimen sieltä? Sen tummansinisen”, huikkaan katsomossa oleilevalle Fiialle.
”Tietty!”, punapää hypähtää ylös katsomon penkiltä, kaapaten loimen syliinsä.
”No, minä lähdenkin tästä kattomaan mites hommat tuolla tallissa sujuu”, Anne hymyilee. ”Tuut sie sitten Fiia auttamaan noitten hevosten tunnille laittamisessa?”
”Joo tuun”, tyttö toteaa vastaukseksi. Varoen säikäyttämästä Rottaa Fiia auttaa minua asettelemaan loimen pysyvästi Rotan selkään. ”Teillä näytti menevän tänään superkivasti, paljon paremmin kun siellä kisoissa”
”Joo, niin meni”, nyökytän. ”Tosin haluun silti tietää sen kikan, millä te napsitte Elmon kanssa voittoja joka kisasta. Siis ihan oikeesti, mitä kisoja työ ette ois voittanu?”
”Nojaa, eihän myö ihan hirveesti olla voitettu”, tyttö mumisee vaatimattomasti.
”Ai ette? Ratsastuskoulumestaruuksissa olitte ykkösiä ja noissa harjoituskisoissa veitte kummassakin luokassa voiton!”, naurahdan. ”Ootte kyllä tosi hyvä parivaljakko”
”Niin no”, hymy välähtää tytön kasvoille.

Pian olemmekin jo suuntaamassa kohti maastopolkuja. Treenin jäljiltä puissa hyppelehtivät linnutkaan eivät tunnu kiinnostavan Rottaa, mikä on erinomainen asia. Itsekin tunnen itseni Annen pitämän yksityistunnin jäljiltä väsyneeksi, mutta silti ilo pulputtaa rinnassani keväisen joen lailla. Onnistumiset tuntuivat aina yhtä ihanilta ja loivat motivaatiota koko touhuun. Tunti oli kyllä ehdottomasti ollut koko rahan arvoinen, joten täytyisi kai jättää ne ratsastusvarusteliikkeen katalogissa ihailemani upeat pikeepaidat myöhempään ja pistää rahat ennemmin valmennuksiin ja tunteihin.
”Eiko ookkin ihana keli?”, hymisen pitkin askelin eteenpäin köpöttävälle ruunalle. Aurinko oli jo sulattanut lumet tieltä, paljastaen kuraisen maan. ”Pitää kyllä pesasta nuo siun kintut kun palataan kottiin. Ja eipä venyttelykään ois pahitteeks”
Ruuna pärskähtää, pysähtyen hetkeksi rapsuttamaan jalkojaan. Kevyellä kosketuksella sen pyöristyneisiin kylkiin pyydän sen jatkamaan matkaa pitkin tietä.

Varis rääkkyy läheisen kuusen latvassa, satula narahtelee ja tuuli suhisee. Hymyillen otan oikein rennon asennon satulassa ja katselen kevätmaisemaa. Lumi peittää metsää vielä ja tulisi vielä tovin peittämäänkin, mutta en malttaisi odottaa jo kesää, joka toivon mukaan tulisi olemaan pitkä ja lämmin.

Kaksi varttia käveltyämme olemme päätyneet takaisin tallille, jonne on tullut paljon eloa lisää. Kello näyttää kahtakymmentä yli kahta, joten tämän päivän tunnitkin olivat startanneet. Kehaisen reipasta ratsuani pehmeällä taputuksella kaulalle, irrotan jalustimet jalastani ja ponkaisen alas maankamaralle.
”Olit tänään kyllä tosi hieno ja uljas Rottasduudeli!”, leperrän ruunalle kiskoessani ylös jalustimet. Näppärästi vielä löysään hieman satulavyötä, ennen kuin suuntaamme kohti puoliverisen omaa karsinaa.

”Olikos hyvät treenit?”, käytävää lakaiseva Salma kysyy pirteästi.
”Olihan nuo, kerrankin meni just eikä melkein”, hymyilen ohjaten ruunan sen omaan karsinaan. ”Mites sie noin pirtsakkana oot?”
”Oonpahan vaan…” tyttö virnuilee salaperäisesti.
”Hei, tiiät sie jotain mitä mie en?”, vilkaisen luudan kanssa tanssahtelemaan ruvennutta tyttöä.
”Jaa, ehkäpä”, Salma hymisee. ”Kuten vaikka, että tänne tulee joku uus työntekijä”
”Ai”, naurahdan nojautuen lähemmäs tyttöä. ”Kuka?”
”En oikein tiiä, kuulin kun Anne puhu jonkun kanssa puhelimessa. Se tulee kuulemma oppisopimuksella hevosenhoitajaks. Joku Kasper”
”Uuu”, nauran. ”Voitkin kertoo lisää ja auttaa samalla minnuu puunaamaan Rotan kuntoon”
”Sovittu!”

Venyteltyämme Rotan jalat, harjattuamme sen läpikotaisin ja heitettyämme sille vielä loimen takaisin niskaan suuntaamme Salman kanssa oleskelutilaan. Uutiset uudesta työntekijästä olivat selvästi levinneet, eikä tilan puhutuinta puheenainetta ollut vaikea keksiä.

Kuultuani kaikki uusimmat juorut, nautittuani evääni ja loikoiltuani muuten vaan sohvalla päädyn palaan takaisin alakertaan. Siellä olen törmätä Anneen.
”Ai Pipsa! Huvittasko sinnuu tulla estetunnille Siken kanssa? Tuli yksi peruutus, niin mahtuisitte siihen sopivasti”
”No mikä ettei”, naurahdan.

Tämä päivä oli totisesti yllätyksiä täynnä.


Kevät 2 -merkki suoritettu keväisestä hoitomerkinnastä:

~Anne