|
|
Post by Loviisa on Sept 14, 2015 22:20:33 GMT 2
Hei vaan ja tervetuloa syksy!
Syys. Syys. Syyskuu. Mun lemppari vuodenaika oli tulossa räminällä. Sillon kun pyöräilessä poskia nipistelee kirpeä, raikas ilma ja sumu leviää aamuisin pelloille kuin hattarasta revityt ohkaiset siivut. Lehdetkin muuttaa väriään kameleonttien tavoin. Mutta kaikista erehtymätön ja varmin syksyn merkki oli se kun Seppele oli täynnä toimintaa.
Matkalla tallille ryöväsin tien varressa olevasta omenapuusta kolme pientä, haaleanpunaista omenaa. Yhden minulle, kaksi Frankille. Uudet synttärilahjaksi saamat kiiltävänahkaiset ruskeat jodphurit koreilivat jaloissani ja huusivat pääsyä jalustimiin.
Heti tallille tullessani suuntasin ensiksi Frankin luokse. Siellähän se, tarhan perukoilla oleili vaalea kärpäskimo. Huutelin sitä nimellä ja rapisuttelin karkkipaperia taskussa. Uteliaisuus vei voiton ja ruuna tassutteli tarhan suulle. Rapsuttelin, taputtelin, pusuttelin ja paijailin toista. Haistelin tuttua hajua. Omenatkin katosivat parempiin suihin.
Hellyttely tuokion jälkeen kipitin hoitajien valtakuntaan yläkertaan. Siellä istuivat, Cella, Clara ja Fiia lumoutuneena kaikki omiin juttuihinsa. Tervehdin iloisesti jokaista ja pikakuulumisten jälkeen halusin tietää kaikki Seppeleen kuulumiset. Olin kuullut puhetta oudoista tapahtumista ja nyt halusin kuulla kaikki yksityiskohtaisesti. Koko kolmikon suut vaahtosivat ja sormet huitoivat varastetuista tavaroista, kummallisista Ruskamäkeläisistä, yöpartioista, uusista hoitajista ja monesta muusta. Nautiskelimme kupit kuumaa kaakaota ja pikkuleipiä samalla. Tarinan jälkeen kihisin halusta saada tietää kuka/ketkä näiden outojen tapahtumien takana oli. Cella kertoi myös nähneensä epäillyttävän miehen jonka paikatut housut viittasivat hyvinkin siihen että kyseessä saattaisi olla itse ponivaras.
”Tää touhu on ollu kyllä ihan uskomatonta, sais varmaan tehtyy kokonaisen jännitystä tihisevän heppakirjasarjan” Fiia totes ja me muut hihiteltiin sille.
Jutustelussa vierähti tovi ja tajusin vasta Claran alettua höpisemään viime viikkoisesta alkeistunnista että munkin kannattais käydä kurkkaa tuntilista. Kipitin ilmoitustaululle ja tarkastin tilanteen.
”Jaahas, se olis junnujen alkeistunti tasan puolentunnin päästä”
Pikkuhiljaa tuntilaisia alkoi valua talliin, muista hoitajista mallia ottaen odottelin Frankin karsinan edustalla. Vaaletukkainen tyttö joka esitteli ittensä Saraks ja sano menevänsä tunnin Franksulla oli tosi reippaan olonen. Esittelin itekki itteni ja lähettiin yhessä hakee pollee tarhasta, Sara hoiti kiinnioton mallikkaasti eikä mun tarvinnu auttaa yhtään.
Saran harjatessa ruunaa, kattelin varusteet läpi jotta kaikki olis tallessa ja kunnossa. Hengen sai salpaamaan ku tajusin kaviokoukun puuttuvan ja olin valmiina menossa Annen juttusille et munki hoitsu on kokenu ilkivaltaa mut sit tajusin epäillä sen hukkuneen jonkun toisen pakkiin, joten kävin tarkistaa Huiskan ämpäristä olisko se siellä. Tattadaa, sieltä se vihreä kaviokoukku löyty. Nappasin sen mukaan ja huokasin helpotuksesta.
Tarkistettiin satulavyö. ”Frank.... Et voi olla tosissas, kaks reikää c'moon jotain rajaa”, polle oli ollu hyvällä syötöllä koko kesän. Sara talutti muiden perässä Frankin kentälle. Aurinko paisto ja keli oli kiva. Katottiin vielä yhessä jalustimet ja Sara ponkas näppärästi ite selkään. Katoin viel edestäki et ne oli saman mittaset, sitte vaan menoks. Sara kerto et voi mennä alkukäynnit yksin, menin Inkun ja Tuulian (joitten ei kanskaa tarvinnu taluttaa alkukäyntejä) istuu kentän laidalle. Jutusteltiin ja katottiin kuinka onnellisilta ratsastajat näytti selässä. Miten paljon ratsastus toikaa iloa.
Tunnin jälkeen oli niin kuuma. Hölköttely pollen vierellä ja patistaminen reippaaseen raviin ei ollu ihan helppoa. Nostettii jalustimet ja Sara talutti F:n talliin. Kyselin oliko tyttö tyytyväinen tuntiin ja sain kuulla piitkän litannian Frankin ja ratsastamisen ihanuudesta. Hymyilin. Leveästi. ”Mä niin tiiän ton tunteen”
Olis tehny niin kovin mieli hypätä vaan selkään mutta oli pakko odottaa huomiseen. Tänään pollella oli vielä jatkotunti illalla mutta huomenna sillä oli vapaapäivä. Ja sillon mä tuun ja ratsastan aamusta iltaan!
22HM!
Heräsin yöllä ja olin nähny unta sebestä. Otin puhelimen muistion esiin ja aloin kirjottaa.
|
|
|
|
Post by Loviisa on Sept 18, 2015 19:56:04 GMT 2
Hoplaa!
Silmäluomet painu alaspäin. Tasapaksu ääni selosti jotain jossain taustalla, kaukana. Keskity nytte. Ei, ei pysty. Pää nuokahti pulpettiin. Nukahdin.
Kello pirisi, pulpetit ja tuolit kolahteli. Hetkeä myöhemmin tajusin saman vanhan kuvion tapahtuneen taas. Toinen ääni sano päässä: ”yritä ees, oot ihan toivoton” ja toinen taas: ”ei sillä yhellä kerralla oo niin väliä.” En osannu päättää kumpaa niistä uskosin. Olo oli virkeä mutta omatuntoa kolkutti. Pois lähtiessäni loin ”olenpahoillani” katseen opettajalle. Luojan kiitos että oli vaan yks tunti tänään.
Jo 20 minuutin kuluttua juoksin tallitietä pitki niinku Lasse Viren Münchenin olympialaisissa. Vaikka avautunu kengännauha sai mut hetkeks halailee maata, en jääny siihen lepoasentoon makaamaan tai manannu mun mielessä vaan nousin mahollisimman nopeeta ylös. Onneks talli oli jo ihan lähellä koska puuskutin kieli suusta roikkuen naapurissa asustelevan Rape-bulldogin tavoin. Joka aamu Rape jölköttelee uskollisesti isäntänsä kanssa hakee aamupostia ja jo viimesen 4 vuoden ajan oon aatellu, et tuo koira saa kyllä kohta sydänkohtauksen kun se juoksee laahustaa niin henkihieverissä. Mutta ei, mikään ei oo Rapessa muuttunu muutamaa vyötärömakkaraa ja harmaata karvaa lukuunottamattta.
”Noniin hoitsuni mun, tänään päästään tosi toimiin”
Frank katteli mua ihan kummastellen, se ei oikeen tajunnu mitä olin tekemässä. Enkä mä itekkää, kun olin niin innoissani että hössötin vaan. Puunasin pollen älyttömän tarkasti, setvin jokasen jouhen erilleen toisista ja kiillotin kaviot. Ja kyllä oikeesti puunattava nautti kans, yhtälailla ku mäki. Vaikka vähän sitä tais nolottaa, ku sen hännässä roikku kalanruotoletti..
Huvikseni vaan silittelin Frankin hyväkuntosta yleissatulaa ennenku heitin sen käsivarsille ja palasin takas pollen luo. Talli oli hiljanen. Itseasiassa olin ainut ihminen koko rakennuksessa. Hetki sitte Kassu ja Jaakko oli lähteny hakee jotain muonakuormaa kaupungista ja Anne oli sanonu lähtevänsä kotiin tekemään ruokaa ennen ekan tunnin alkua. Oli oikeestaan tosi kiva olla kahestaa ja vielä hiljaa. Ruunaa ei paljon hetkauttanu kun liu'utin satulan kevyesti selkään. Se oli niin tuttua hommaa sille et epäilin sen ees tuntevan sitä. Vieläki jaksoin ihmetellä herran kasvanutta mahanseutua, onneks tunnit ja arki oli täällä. Heitin suitset päähän, suojat jalkoihi ja suuntasin kohti kenttää. Ennen sitä omaan päähän tietty kypärä.
”Äääh, unohin kokonaan rakentaa esteet ensiks, sori kamu, joudut oottaa hetken nyt tässä” huokasin ja sidoin kopukan valotolppaan kentän laidalle. Raahasin puomit ja tolpat kentälle ja kyhäsin meille nopeasti pienen radan, kaks ristikkoa, kaks pystyä. Toiseen päätyyn laitoin pari puomia alkuverkkaa varten. Katoin vielä läpi et rata näytti ees suhteellisen normaalilta, totesin sen ihan meneväks. Menevä riitti meille. ”Funky Frank, ready to rock?”
Fiilis oli korkeella. Alkulämpässä kaikki askellajit läpi tuttuun tapaan. Tavote saaha hevonen rennoks ja pehmeeks. Pyöriteltiin voltteja, isot ympyrät päädyssä, joissa kaveri oli jäykkä ku rautakanki. En saanu millään sisäpohjetta läpi. Ulko-ohjalla puolipidäte, sisäohja myötää, pakko sen on vielä taipua. Ja taipuhan se.
Olin jättäny yhen ristikon verkkahypyille, sukellettiin sitä kohti. Frank oli virkeenä ja laukka oli pirteetä. Hyvällä tempolla estettä kohti. Verkkahypyt meni ihan hyvin. Me molemmat, mä ja polle oikeen innosta puuskuen suunnattiin muille. Eihän ne muutkaan isoja ollu, mut Frank sytty niille ja mun taidotki oli vähä ruosteessa kesän jäljiltä mut pikkuhiljaa ne palautu mieleen jostain aivojen syvistä lohkoista.
Tuli semmonen flow. Täähän onnistuu. Me osataan ja me pystytään.
Tajuttiin jossain vaiheessa lopettaakin. Frank oli väsyny, samate mä. Loppuverkat lähettii köpöttelee maastoon. Annoin pitkät ohjat, istuin rauhassa syvälle satulaan, annoin jalkojen roikkua suorina ilman jalustimia, en keskittyny mihinkää. Pistin silmät kiinni. Haistelin ja kuuntelin syksyä.
Kunnes.. Frank päätti että häntä ei enää kiinnosta tämmönen lässynlää kävely. Se jättiriiviö käänty ympäri ja lähti jölköttelemään kotia. Sillä hetkellä pohdin onko kukaan, kukaan tässä seitsemän miljardin ihmisen asuttamassa maailmassa niin tolvana että istuu silmät kiinni hevosen selässä.
Ja kyllä, oli eka ja vika kerta.
23HM!
|
|
|
|
Post by Loviisa on Oct 11, 2015 22:07:29 GMT 2
Lupsakka matka maastossa
Kaunis sunnuntaipäivä oli pyhitetty talleilulle. Viimeisetkin unihiekat karisivat jäähileinä silmistä kun hinasin itteni pirteään ulkoilmaan. ”Juu, ei ei ja ei” Pohjoistuuli puhalsi niin koleasti että ilman mun paksua ja lämmintä parkatakkia ei vaan ollu mahollista tareta ulkona joten ennen kun kerkesin askeltakaan ottaa, käännyin ympäri ja tallustelin suoraan kellariin. Nappasin varulta mukaan takin lisäksi paksummat ratsastushousut ja kun viimein astelin ulko-ovesta ulos, kylmyys oli todellakin selätetty. Olo oli heti ku etelänlomalaisella, hikinen ja kuuma. Kerrospukeutumine teki liikkeistä hitaanpuoleisia, taisin hiukan yliarvioida pukiessani kolmet kalsarit kollareiden alle. Mutta en valittanut. ”Hei äiti, hidasta, onko toi...” tien laidassa seisoi tummahiuksinen tyttö pyöräänsä säätäen. Tunnistin tytön. ”Sandra! Pyöräkö rikki?” huikkasin avatusta ikkunasta. Tyttö katto hetken hätääntyen ennen kuin tunnisti mut. ”Ai, moi Loviisa! Tais mennä kumi puhki” ”Ootko menossa Sebeen? Pääset meidän kyydissä, hyppää vaa takapenkille” ehdotin. Sandra näytti helpottuneelta ja nousi autoon. Äiti alotti tietenki heti kyselytunnin ja mä yritin katkasta sen puheet selittämällä meidän ärsyttävästä englannin opettajasta. Onneksi kohta huristeltii jo tuttuaki tutumpaa hiekkatietä, pihassa kiitettiin kyydistä ja äiti lähti takas kotiin. ”Käydäänkö nopee Sent.. eiku siis Lemonin karsinalla. Mä en oo tavannu vielä sitä” sanoin. Kävelimme tallikäytävää pitkin uuden hevosen karsinalle. Sentin tapaus oli ollut niin surullinen etten ollut kyennyt käymään katsomassa uutta kaveria ensinkään. Karsinasta kurkisteli vaalea tamma jolla oli niin ystävälliset silmät, se näytti uteliaalta. Se oli juuri tuotu sisälle huuruavasta hengityksestä sekä loimesta päätellen. Tuota pikaa keltaista harjapakkia kantaen karsinalle saapui vaalea, suurinpiirtein saman ikäinen tyttö, joka esittäytyi Lemonin hoitajaksi, Kikaksi. ”Mä oon Loviisa, Frankin hoitaja ja..” ”Mä oon Sandra ja hoidan tota Aristoa” Sandra lisäs ja heilautti kättään taaksepäin jonnekkin Arin karsinan suuntaan. Rupateltiin hetki, kunnes Kikka alkoi harjaamaan Lemonia ja me lähettiin käymään oleskeluhuoneessa. Huoneessa ei ollut ketään, mutta huomasin lapun pöydällä. ”Jee, kivaa, tottakai mennään! Kello on kakstoista vasta, eikä meidän oo järkee vielä varustaa heppoja. Mennäänkö vaikka puhistaa varusteita? Arskan suitset on ainaki kamalassa kunnossa” Sandra totes ilosesti ja suuntas satulahuoneen suuntaan. Haimme höyryävän kuumaa vettä ämpäreihin ja purkin satulasaippuaa ennen satulahuoneeseen menoa. Koska aikaa ei ollut perusteelliseen puhdistamiseen, irrotettiin ainoastaan kuolaimet ja tiputettiin ne likoamaan lämpimään veteen. Tuntien alettua suitset likaantuivat tuhat kertaa nopeammin kuin kesällä. Juteltiin Sandran kaa syysloman suunnitelmista, joita mulla kylläkään ei ollut, yllätys yllätys. Mutta olipahan ainakin aikaa käydä tallilla. Mustat kynnenaluset muistuttivat siitä mitä juuri olimme tehneet. Kello osoitti jo paljon, joten lähdimme hakemaan polleja tarhasta. Tiemme erkanivat, kun Sandra jatkoi matkaa maneesin taakse hakemaan Aristoa ja minä nappasin Frankin jo aikaisemmasta tarhasta. Talutin Frankin talliin, omaan karsinaan ja aloin harjaamaan. Pidin kiirettä sillä harjauksen jälkeen mulla oli enää kymmenen minuuttia aikaa. Astelin kuitenkin juuri ajoissa kentälle, jossa Anni ja muut odottelivat. Sunnuntai oli kirkas, aurinko sädehti taivaalla mutta ilma oli silti viileä. Kentällä meitä oli yhteensä kahdeksan. Minä, Sandra, Anni, Emmy, Robert, Wenla, Aurinko ja Myntin hoitaja, jonka nimeä en muistanut (Sandra kertoi pojan nimen olevan Aleksanteri). Anni näytti iloiselta ja ehkä vähän yllättyneeltä että meitä oli näinki monta. Suunniteltiin ennen lähtöö vähän reittiä ja sitte lähdettiin Pyöstin vuoren suuntaan. Me järjestäydyttiin sikin sokin jonkin näköseen parijonoon. Reitti joka suunnittelimme menevän kestäisi noin kaksi tuntia. Jonon kärjessä juttelivat Anni ja Emmy, heidän jälkeen Robert ja Aleksanteri. Minä ja Sandra toiseksi viimeisinä ja hännän pitäjinä Aurinko ja Wenla. ”Kattokaa noita puolukoita, upeita!” Emmy henkäs ja osotti sormellaan maata kohti. Pakkanen oli kuorruttanut puolukat uskomattoman näköisiksi, ne kiiluivat mättään päällä niin kuin timantit. ”Stop, stop! Oottakaa, näistä on pakko ottaa kuva instagramiin” Wenla huudahti ja ennen kuin kerettiin mitään vastalauseita sanomaan, tyttö oli hypännyt ihmettelevän Gitan selästä, iphone kourassa puolukoita kohti. ”Me ei sitte ootella filtterien laittoa” Robert sano jo eteenpäin tepsuttelevan Harryn selästä. Vaikka tapahtuma kesti korkeintaan kolme minuuttia, Frank kerkes vissiinki nukahtaa jo siinä ajassa. Liikkeelle se lähti yhtä tahmeesti kun mä heräsin aamusin. Tää kirpeä syksyinen ilma ei ainakaan tehny mitään vaikutusta mun hoitsuun. Kierrettiin mäet ja notkot, pellot ja metät, polut ja tiet. Laukattiin. Ravattiin. Käveltiin. Hypittiin ja pujoteltiin. Pohdittiin asioita, kerrottiin vitsejä ja naurettiin. Semmonen epätavallisen tavallinen sunnuntaimaasto. 24HM!
|
|
|
|
Post by Loviisa on Nov 5, 2015 0:02:46 GMT 2
Poikaystäväkö?Oleskeluhuoneen kuumin puheenaihe oli viime aikoina ollut pojat ja erillaiset suhdekiemurat, jostain kumman syystä. Olin keksinyt uskottavat tekosyyt poistua paikalta aina kyseisen aiheen tullessa esille, kerran olin jopa mennyt vapaaehtoisesti taluttajaksi alkeistunnille. Tänään en ollut keksinyt mitään syytä miten livetä paikalta, joten yritin istua sohvan nurkassa mahdollisimman huomaamattomasti puhelinta pläräten. ”Arvostelkaa tää poika asteikolla 5-10”, ”Mä näin eilen niin hyvännäkösen pojan”, ”Mulla ei taida olla mitää mahkuja siihe yhtee poikaa”, ”Mä en jaksa niitä enää”, ”Niin ketä?”, ”No poikia”. Tän kaltasia lauseita mun korvat oli rekisteröiny muutaman viikon ajan. Poikia siellä, poikia täällä. Tänään keskustelu kävi taas kiivaana. Ja sieltä se sitten tuli. Ihan yhtäkkiä. Salamana kirkkaalta taivaalta. ”Loviisa, miks sulla ei oo poikaystävää? Sähän oot tommonen urheilullinen ja kaikkee” Mä hämmennyin. Ehkä vähän punastuinki. Mitä mä nyt tähän vastaisin? Ja miten se urheilullisuus mihinkään liitty? Mun aivot jääty totaalisesti. ”Ö-ö-ö.. Hyvä kysymys” änkytin. Tytöt katto mua odottavasti. Teki mieli heittää kaikki, pojat on paskoja kortit kehiin mutta päätin hillitä itseni. ”Ei mua vaan täl hetkel kiinnosta, pojat siis, tai seurustelu ylipäätään” Nyt ne katto mua silmät suurella, kysyvästi. Pystyin niin selvästi lukemaan niitten ajatukset. ”Meinaatkosä että sä et tykkää pojista sillee?” ne kysy arasti. ”Ei ei ei, te ymmärsitte väärin, kyllä mä silleen tykkään. Mutta mulla on urheilu, talli, Frank ja lukioki vielä, ei mulla oikeesti olis aikaakaan” Olin niin vaivaantunu että mun teki mieli vaan juosta johonki niin kauas ettei kukaa enää koskaa näkis mua. Sainko tän ansiosta Seppeleen outolintu-tittelin? Olinhan mä jo 16, kait mun pitäs jo kovaa kyytiä seurustella? Katoin lattiaa, yritin esittää viileetä vaikka tiesin että se oli ihan turhaa. Helottavan punanen naama paljasti kaiken. (Nopeella vilkasulla olis voinu luulla tomaatiks, heh heh...) ”Just noin, asiat tärkeysjärjestykseen. Inkerin sanoin, ne vaan saa sut ahdistuneeks ja kaikkee muuta kamalaa” tytöt totes yhteen ääneen. Huokasin. Helpotuksesta. Ehkä mä nyt en saanutkaan sitä kaikkien havittelemaa (tai pelkäämää) titteliä. Oleskeluhuone-episodista selvisin uittamalla naaman jääkylmään veteen vessan lavuaarissa. Punasuus lähti joo, nyt naamasta sai kahmettua jääsirpaleita (okei, okei, hieman liioteltu, mutta siltä se ainakin tuntui), asiaa ei ainakaan auttanut yhtään se, kun lähdin katsomaan kentän laidalle Frankin tuntia. Lämpömittari oli näyttänyt montaa plusastetta mutta kylmä tuuli sai ilman tuntumaan lähemmäks pakkasasteita. Frankilla ratsastavan tytön oli lähdettävä aikaisemmin tunnilta joten sain tehdä loppuverkat. Jottemme häirinneet tuntia enenpää, lähdimme käppäilemään maastopolkua pitkin. Ilta oli jo pimennyt, joten menimme edes hieman turvallisemmalta tuntuvalle valaistulle polulle. Pelkäsin ja olin pelännyt pimeää koko ikäni. Tulevat kuukaudet olivat siis pahimmat pimeää pelkääville. Toivoin ettei Kauna laahustaisi hiukset hulmuten ojan pohjalta tai moottorisahamurhaajan seuraavan meitä. Vaikka kävimme vain pienen lenkin, tuntui ihanan turvalliselta nähdä tallin lämpöä hehkuvat valot. Sisällä oli rauhallista, suurin osa hoitajista ja tuntilaisista oli lähtenyt jo kotiin. Vain muutama hassu, innokas tuntilainen rupatteli ilmoitustaulun luona ja pari hoitajaa puunasivat hoitsuja valmiiksi iltaunille. Hoidin Frankin, vein varusteeta paikoilleen ja hain loput kamani lokerosta. Ennen lähtöä kävin vielä Frankin karsinassa. Olisin voinut klisesti sanoa Frankin olevan ainoa mies mun elämässä tällä hetkellä ja sen riittävän, en sanonut. Päädyin vain hyräilemään sitä iän vanhaa laulua. ”Pojat, miksi kiusaatte ja tuotatte vain harmin..”
25HM!
|
|
|
|
Post by Loviisa on Nov 13, 2015 23:05:04 GMT 2
Perjantai kolmastoista
 Ei riitä, että osaa nousta hevosen selkään,
on osattava myös pudota.
26HM!
//Eihän mulla oo täällä mitään piirustuspaperia tai kyniä ni siks vähän tämmönen raakile, enkä keksiny tähä oikee mitään tarinaa ni tuli ihan random otsikko+teksti.
|
|
|
|
Post by Loviisa on Apr 7, 2016 17:47:30 GMT 2
Joulukuun kahdestoista,
Ei vaan huvittanut käydä tallilla. Halusin keskittyä johonkin aivan muuhun. Hevosen haju, heinän korret hiuksissa ja likaiset vaatteet eivät enää houkutelleet. Oliko mun heppahöperyys katoamassa niin kuin Helinä Keijun taikapöly. Noh, päätin odotella, ehkä tää oli vaan joku vaihe.
Tammikuun kahdeskymmeneskolmas,
Ei mun oikeesti tarvinnu lukee, ei vaan kiinnostanu mennä, mutta enhän mä Salmalle sitä suoraan päin naamaa voinu sanoo. Olinhan mä kuitenkin heppatyttö vielä, vai olinko? Helmikuu, Maaliskuu & Huhtikuu
En enää ees jaksanu keksii tekosyitä, jätin vaan kokonaan vastaamatta. Se oli inhottavasti tehty, mutta kyllä mä vielä Tuulialta anteeks pyytäisin. Kunnes viimeinen viesti pysäytti mun sydämmen. Kylmä virtaus kulki läpi mun kehon. Onneks mä istuin tukevasti olohuoneen sohvalla, muuten multa olis menny jalat alta. Silmissä sumeni. Mitä mä just olin lukenu. Mitä tää tarkotti?? Eihän aprillipäivä ollu tänään, se oli jo eilen. Oliko tää totta? Salaa mä sen tiedostin, joku ääni mun päässä sano sen olevan totta, tottakai se oli totta. Tuulia ei vitsailis tämmösellä asialla. Vaikka kello oli jo paljon ja tiesin että iltatalli oli melkeen jo tehty, mun oli pakko lähtee tallille. Ihan pakko. Mitä mä olin menny tekemään, menny ja pilannu kaiken. KAIKEN. Kyyneleet valu mun silmistä. Pikku hiljaa ne vaan voimistu ja voimistu. Oli mahdottomuus pidätellä niitä. Tän oli pakko olla unta, pahaa sellasta, olispa tää unta. Tein varmasti reittiennätyksen, niin kovaa mä vispasin sitä sata kertaa aiemmin poljettua reittiä. Huokasin helpotuksesta ku saavuin pihaan, tallissa oli vielä pieni hento valo. Heitin pyörän maahan, juoksin ovelle ja avasin sen. Ei se eka meinannu ees aueta, kiskoin täysillä. Mun päässä ei liikkunu ku yks ainoo ajatus, äkkiä, mahollisimman nopeaa ilmotustaululle. Kompastelin lattialla lojuviin ämpäreihin, kuka idiootti nää oli tähän istuttanu. Joku huihuili tallin pääkäytävältä. Se oli varmaan kuullu mut. En vastannu, kiiruhin vaan odottelutilaan. Taululla näin isolla ilmoituksen hoitajahausta. Ahisti kattoa ne läpi. Ei, tää ei ollu unta. Ei ollu. Rojahin istuu sille pienelle puupenkille ja itkin. Se ei ollu mitään elokuvaitkua, muutama artsy pisara ja that's it. Ei, se oli vollotusta silmät ja naama punasena. Se aikasempi huhuilija oli löytäny mut, paljastu Pyryks. Ei se onneks sanonu mitään, osas kyllä yhistää palaset ja tiesi mitä mä siinä rääyin. Taputti mua selkään vaivaannuttavasti, sano olevansa pahoillaa ja lähti. Hyvä niin, en olis halunnukkaan sen jäävän lohduttamaan. Halusin olla yksin. Tarpeeks itkettyä ja hetken rauhotuttuani aloin miettimään asiaa ees vähän enemmän järjellä. Mä olin viimeset kuukaudet ollu ehkä yks maailman välinpitämättömin, inhottavin ja huonoin hoitaja. Olin vaan ajatellu itteäni. Hävetti niin paljon. En käyny kattoo Frankia. En pystyny vielä, mun oli pakko mennä huomenna juttelee Annen kanssa. Se tulis olemaan aivan kamalaa. Seuraavana päivänä mä keräsin itteni. Silmät oli muurautunu yön aikana umpeen. Naamaki oli turvoksissa mutta ei auttanu ku lähtee. Jos en ees yrittäis, katuisin sitä niin pitkään. Toivoin vain että kukaan ei olis näin aikasin vielä sielä, en haluis nähä ketään. Tallin pihassa mä vielä tärisin viis minuuttia. Jännitti, hävetti ja nolotti niin paljon, mutta ei auttanu muu kun mennä ja kysyy se yks kysymys. ”Voisinko mä mitenkään saada tätä anteeks” Puol tuntii myöhemmin mä itkin taas. Luojan kiitos en itkeny enää surusta. Nää oli niitä kuuluisia onnen kyyneleitä. Anne oli niin kiltti, onneks se oli ymmärtäny mua. Frankin kohtaaminen oli kummallista. Ehkä se oli jo unohtanu mut. Ei kait se olis voinu unohtaa. Mä kävelin tarhaan. Näin sen siellä kaukana, tarhan nurkassa. Mietin huutaisinko. Huusin eka ihan hiljaa, pelkäsin että se ei tavalliseen tapaan lunkisti kävelis sieltä mun luo. Huusin vähän kovempaa. ”Tuu nytte..”, ei se tullu. Teki mieli karjua, mikä sua koni oikein vaivaa?? Mutta sitte se nosti päänsä ja katto mua. Sillon pyysin sitä tulemaan mun luokse. Eka se epäröi, mietti viittiskö tulla mutta kohta se jo tallusti rauhassa mun luo. Sydämmessä joku oikeen liikahti. ”Anna anteeks Frank” sain kuiskattuu kyyneleitten seasta kärpäskimon korvaan. Lovvu & Frank 27HM!
|
|
|
|
Post by Loviisa on Jun 6, 2016 16:27:30 GMT 2
VapausTaivas oli pilvetön ja niin sininen. Frankin harja ja mun hiukset hulmuivat tuulenvireessä. Kesäloma oli alkanut. Ajatus siitä, että olin seuraavat kaksi ja puoli kuukautta ilman koulustressiä lämmitti, kuin aurinkoinen kesäpäivä. Pienen hetken, sadasodasekunnin tunsin jotain erityistä, mitä en ollut tuntenut pitkään aikaan. Se oli vapauden tunne. Tähän ei muu enää sopisi kuin Spirit. Ei pidä vangita vapauden lasta,sen sä huomaat vasta,Vapautta, vapautta, vapautta kaipaan.Ei voi aallokko lyödä jos tuuleton on taivasja taas sun seisoo laivas,Vapautta, vapautta, vapautta kaipaan.Sä et mua saa, et saa.Lovvu & Frank 28 HM!
// En tuu kyllä ikinä oppii piirtämään mutta kiva oli tehä  . Skanneri haalentaa värejä niin että franksun pilkutki katos.
|
|
|
|
Post by Loviisa on Aug 23, 2016 22:31:15 GMT 2
Sata ja yks syytä Seppeleen syksyn viralliseen alkamiseen.
Mistä tietää että syksy on oikeasti täällä? Mäpä kerron sulle, jo yli kaheksan vuoden kokemuksella. Tallille mennessä sulla on päällä se kulahtanu hihoista rispaantunut huppari, jota oot pitänyt joka syksy tallilla, koska se on niin mukava ja lämmin! Jalassa ehdottomasti kumpparit. Tää on se tavallinen tallitytön syystyyli, lämmin, käytännöllinen ja äärettömän epätyylikäs. Me näytetään just siltä että ei olla vilkastukkaan sitä Horzelta tullutta syyskuvastoa (poikkeuksiakin löytyy). Mutta varma syksyn merkki on se, kun avaat tallin oven, tunnit on alkanu ja talli on täyttyny pikkulikoista. Ne tallustelee vastaan ihka uudet viininpunaset neuleet ja Kingslandin toppaliivit päällä. Jaloissa niillä on niin kiiltävät saappaat, joista lähes pystyy peilaamaan naamaansa (mun tapauksessa todella nyrpeän naaman).
Mä aattelin että luojankiitos mun ei tarvinnu tehdä keneenkään vaikutusta...
Ulkona oli kamala tuuli, olin tyytyväinen onnistuneeseen vaatevalintaan, siis siihen nuhjuiseen huppariin. Tallin pihassa muutama tyttö yritti epätoivoisesti etsiä pokemoneja, ainakin eleistä päätellen. Ei löydy, kokeiltu on ja monesti. Franksu odotti tarhassa kamujen kanssa. Ajattelin käydä sen kanssa pienen lenkin ennen iltatallia. Pujottelin tarhaan, koko kööri halusi tulla mukaan.
”Kyllä te tiedätte että mulla sopii vaan Frank” rupattelin samalla kun yritin huiskia Kössiä ja Lassea kauemmaksi portilta. Sain pujoteltua vain minut ja Frankenstainin ulos tarhasta.
Harjaus sujui nopeasti, Frank oli ollut jo tunneilla aikasemmin, eikä se ollut kerennyt likaantua tarhassa. Lähdin hakemaan varusteita satulahuoneeseen. Nappasin suitset naulasta, satulan pidikkeeltä ja korin jossa suojat olivat. Tasapainoilin takaisin ruunan luokse yrittäen olla tiputtamatta mitään. Joka syksyn tuttu päivittely oli, kun yritin kiristää satulavyötä. Frank oli kuin joku heliumilmapallo, toivoin vain ettei se posahtaisi kun kiristin vielä yhden reiän.
”Huh huh Frank! Ilmotan sut siihen Rakas susta on tullu pullukka-ohelmaan”.
Frank vilkaisi silmäkulmastaan ja hörähti, niin kuin se olisi ymmärtänyt. Laitoin suitsen ja viimeisenä aloin etsimään suojia korista. Löysin kolmet, yhdet puuttuivat. Ehkä olin tiputtanut sen käytävälle. Kävelin takaisin satulahuoneeseen ja tutkin viereiset koritkin. Ei merkkiäkään Frankin suojasta. Manasin alkaneet tunnit ja huolettomat tuntilaiset suohon ja päätin lähteä ilman suojia.
Oli jo vähän hämärää. Tiesin ettei yksin maastoon lähteminen ollut idea viisaimmasta päästä, mutta päätin käydä vain pienen lenkin lähellä tallia. Oli rentouttavaa istua Frankin selässä, siellä sain aina unohtaa kaiken muun. Sanonta että ratsastus on parasta terapiaa ei ollut oikeasti vedetty vain hatusta. Mun mieli ja keho rauhottuu aina hepan selässä (paitsi koulutunnilla..). Frankilla ratsastaminen oli niin leppoista, niin tuttua ja niin turvallista. Kävimme vain reilun puolen tunnin lenkin kiertäen lähellä Seppeleen tiluksia.
Ratsastuksen jälkeen varusteita huoltaessa muistin taas kadonneet suojan. Kiukun noustessa kipitin äkkiä hakemaan oleskeluhuoneeseen vertaistukea.
”JA TAAS!!! En tajua minkä takia nuo tuntilaiset ei voi pitää asioita tallessa, nyt oli kadonnu Frankin suoja!!” kihisin kiukkua huoneissa olleille Salmalle, Emmylle, Claralle ja Robertille. ”Ottaa niin hermoon että tekis mieli hankkii joku munalukko noihin varusteisiin. Tosi kiva Annellekki, ku varmaa on muutaki mihi laittaa rahaa ku kadonneisii varusteisii”
Välillä Emmy ja Salma yritti keskeyttää mua mutta en hermostuneena muuta kuin mesonnu niitten päälle.
”Loviisa, kuuntele! Täällä on käyny varas, joka on pölliny suojia, ei vaan Frankilta, monelta hepalta. Me ollaan nimitetty se pintelimieheks” vihdoin Salma sai henkästyä.
Katsoin hetken suu pyöreenä. Mitä ihmettä, kuka hölmö pöllis hevosen suojia ja vielä yks kerrallaan??
”Kertokaa mulle kaikki tiedot tästä tyypistä!”
Seppeleen syksy oli todella alkanut.
Lovvu & Frank 29HM!
|
|
|
|
Post by Loviisa on Sept 23, 2016 13:33:16 GMT 2
Sykkivä sydän
Syksy oli mun ehdoton lemppari vuodenaika, jonka moni oli varmasti huomannut vuosien varrella. En tiedä miksi, mutta melankolinen tunnelma, pimenevät illat, sateen ropina katossa, ikkunasta takaisin heijastuvat tuikut, ruska, kaikki se tuntui syvällä sielussa. Ehkä olin vain syksynlapsi.
Ja syksyyn kuuluu tottakai syysmaasto. Just se rauhallinen, yksin tehtävä maasto, jonka varmasti melkein jokainen tallityttö tekee joka syksy (tai sitten kuvittelen vain tekevän). Itse olin päättänyt sen päivän olevan tänään. Anne oli laittanut viestiä, että tuntilainen jonka piti mennä Frankin kanssa heB-A tunnin oli sairastunut, joten minun kantilleni jäisi Frankin liikuttaminen. Katsoin jo päivällä koulussa säätiedotuksen, joka lupasi aurinkoa illalle. Jes, mahtavaa!
Syksyn myötä tunnit olivat taas alkaneet. Olin jo pitkään käynyt tunneilla viikottain, mutta silti tuntui etten ollut kehittynyt hetkeen. Tänä vuonna syksy toi uusia muutoksia ja Annen kanssa käyty keskustelu lisäsi varmuuttani ja uskaltauduin ottamaan toisen vaativamman tunnin lisäksi. Olin myös päättänyt käydä lukion neljään vuoteen, joten nyt minulla oli paljon enemmän aikaa tehdä muitakin juttuja eikä illat menneet vain koulujuttuihin.
Koulun jälkeen suuntasin suoraan tallille. Röykkyisellä hiekkatiella bussissa syöminen oli kovin hankalaa ja lähtiessä makaroonisalaattia taisi olla enemmän lattialla mitä mahassani. Stop-painike ei toiminut vaikka painoin sitä lähes sata kertaa, jouduin turvautua kantavaan ääneeni: ”Mä jään tässä!!” huikkasin kuskille.
Vanha, lihava ja kärttyinen bussikuski kurvasi pysäkille ja mumisi kiukkuisena stop-napin painamisesta. Ihmeellistä kyllä en edes jaksanut vaivautua selittämään ettei nappi toiminut. Kiitin kohteliaasti kyydistä, vaikka kyydissä ei tosiaan ollut mitään kiittämisen arvoista. Viime aikoina oli alkanut tympimään koko bussifirma. Liekkijärven liikenne oli taas nostanut hintoja, kuuden kilometrin matka keskustasta tallille maksoi 5 euroa (opiskelijalta!! maltaita aikuiselta..) ja vastineeksi me saimme ystävällistä palvelua ja turvallisen tuntuista kyytiä (iso NOT). Kumpa olisi jo ajokortti...
Tallilla oli tuttuun tapaan säpinää. Kello oli vähän vajaa neljä ja tuntilaiset valmistelivat ratsujaan tunnille. Eri ikäiset tuntilaiset säntäilivät hätäpäissään hakemaan viime hetkillä suitsia, satuloita, raippoja ja kypäriä. Tyttö Elmon karsinassa yritti epätoivoisen näköisenä kädet täristen saada kuolaimia ruunan suuhun. Elmo heitteli kiusallaan päätään.
”Mä voin auttaa sua!” sanoin tytölle hymyillen.
Tyttö nyökkäsi helpottuneen näköisenä ja ojensi suitset mulle. ”Ei, sä saat laittaa ne ite! Mä autan pitää pään alhaalla. Heitä eka ohjat kaulalle”.
Saimme yhteistyössä laitettua suitset pollelle.
”Toivottavasti tää ei oo samanlainen tunnilla” Ninaksi esittäytynyt tyttö puuskahti.
”Voi kuule, usko mua, Elmo on tosi mukava ratsastaa vaikka aluks voi olla vähän hankala” rohkaisin tyttöä.
Kun tuntilaiset olivat lähteneet tunnille, tuntui talli ihanan rauhalliselta. Nyt oli minun vuoro laittaa Frank valmiiksi. Hain sen tarhasta ja vein karsinaan. Se oli niin nuokkunut koko päivän, sillä sain kirjaimellisesti vetää sitä perässä tarhalta tullessa. Me oltiin niiiin samikset, yhtä laiskoja ja mukavuuden haluisia. Kaikkien innolla odottamat kurakelit olivat taas täällä ja Frankin hipiä oli sen mukainen, mukavan mutakuoren alla. Sen puhdistamisessa meni puoli ikuisuus.
Vihdoin olin tallin pihalla valmiina lähtemään. Mulla ei ollut mitään hajua mihin päin lähtisin, joten lähdin vain ensimmäistä vastaan tulevaa polkua pitkin. Vuosien aikana Seppeleen maastopolut ovat tulleet todella tutuiksia, joten tuskin pääsisin eksymään. Lehdet kahisivat Frankin jykevien askelten alla. Haistelin syksyä, viileää ilmaa. Keinun hiljalleen askelien tahtiin satulassa. Annoin pohkeet ja Frank lähti niin laiskasti, että pysyin helposti kyydissä ilman kevennystä. Tulimme viljapellon reunaan, läpi sen meni pieni peltotie. Syksy oli maalannut viljan tumman keltaiseksi, joku oli tainnut unohtaa puida viljansa. Toisella puolella pellon reunassa oli kaksi valkohäntäpeuraa. Ennen kuin kerkesin tajuta, salamannopeasti olivat ne jo tajunneet meidät ja hypänneet metsään turvaan. Samaan aikaan toisaalla kuulin pyssyn laukauksia. Toivoin mielessäni, että peurat kerkeisivät kauaksi pois, syvänmaalle ennen huomista. Huomenna alkaisi hirven ja peuran metsästys.
Tiesin missä olimme, kohta tulisimme Liekkijärven rantaan.
Pian tulimmekin kevyesti ravaillen järven rantaan, lähelle uimarantaa ja liekkikalliota. Lähdin tietä pitkin takaisin päin, laukkasuoran kautta takaisin tallille. Nostin laukan tiellä, jotta saisin vähän esimakua ennen laukkasuoraa. Frank kuunteli kiltisti, sekin heräili pikkuhiljaa horroksesta.
Laukkasuoraa lähestyessämme alkoi jo innostus kihelmöidä mahassa. Sytyin laukkasuoralle aina, sama se olimmeko porukalla maastossa vai ihan vain kahdestaan Frankin kanssa. Kun suora aukeni edessä, annoin laukkapohkeet ruunalle. Se tiesi missä olimme ja antoi mennä. Kaviot kopisivat hiekkaan ja Frank puhisi. Puista tippui lehtiä päällemme, taas oli niiden riisuttava kesämekkonsa ja alastomina ne nyt odottivat lumiviittaa harteilleen.
Niin mun kun Frankinkin rinnassa sykki iloinen ja onnellinen sydän. Aitona. Eläen hetkessä.
Lovvu & Frank 30HM!
|
|
|
|
Post by Loviisa on Nov 5, 2016 21:14:13 GMT 2
Ensilumi Lovvu & Frank 31HM! // Sori Clara samasta otsikosta! Huomasin vasta näi jälkeepäin..
|
|
. Skanneri haalentaa värejä niin että franksun pilkutki katos. 
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!