|
|
Post by Anne on Aug 23, 2011 10:25:29 GMT 2
Voi osallistua, jäljellä olevista hevosista voi valita haluamansa! Seppeleessä järjestetään Hubertusratsastus 16.10.11Päivä alkaa klo 11, jolloin starttaamme syksyiselle, reippaalle maastoreitille. (reittikartta tulossa) Maastoreitin jälkeen, kokoonnumme sänkipellolle, jossa on ketunhännän metsästys-laukkakisat sekä hevos- että poniratsukoille. Pellon reunalle pystytetään pieni buffetti, josta saa virvokkeita. Noin klo 15 palailemme takaisin tallille. Pukukoodina on siisti ratsastusasu. Ratsastustakki ei ole pakollinen, mutta on suotava. Mukaan ovat tervetulleita hoitajat ja yksityisten omistajat. Toivottavasti saamme myös tähän mennessä uudet hoitajat mukaan! Maksuna käy tarina tai kuva, jotka on palautettu 10.11. mennessä. Silloin saa Hubertusratsastus-merkin: 
Tervetuloa!www.seppele.piirroshevoset.com/hubertus2011.php |
|
|
|
Post by Anne on Aug 24, 2011 7:59:06 GMT 2
Saa maksaa heti. =) En varmaan jaksa mitään kehystarinaa värkätä, yritän keskittyä kuviin. Mie ja Sikke liitytään porukkaan. Kukas on muuten kettuna ja tulokset tuosta ketunhännän-mehästyksestä vissiin arvotaan? (: Ketunhännän metsästys korvataan laukkakisoilla. Eli laukataan pellon poikki ja maalissa on ketunhäntä. Arvon tulokset hubertuksen päivänä. Maastoreissulle saa ottaa omia koiria mukaan, jos ovat hevosiin tottuneita! |
|
|
|
Post by Carkki on Oct 25, 2011 10:51:48 GMT 2
"Yritä nyt seistä paikkoillasi, että saisin tämän letin loppuun!", tiuskaisin karsinaa ympäri pyörivälle orille. Välillä se kuopi lattiaa tylsistyneenä, ja välillä ravisteli harjaansa niin, ettei siihen varmasti saanut tehtyä siistiä lettiä. Leevi kuitenkin säikähti hieman tiuskaisuani ja seisoi sen hetken paikoillaan, että sain verkkoletin toisenkin rivin tehtyä. "Noniin, saa kelvata nyt noin", totesin ja katsoin luomustani kauempaa. Ori tuijotti paksun otsatukkansa alta minua ja hörisi matalasti. Ei siinä voinut muuta kuin rapsutella tuota jokseenkin rasittavaa otusta. Jätin orin hetkeksi karsinaansa ja kävin hakemassa sille varusteet karsinan eteen. Olin pohtinut pitkään kuolainasiaa, mutta päädyin kuitenkin kolmipaloihin, ehkä se joskus vielä pysähtyykin.. Satulahuovaksi olin valinnut vaaleanharmaan flättihuovan, olihan uusi kilpailutakkinikin sen värinen, eikä ratsuni värikoodi voinut paljoa erota siitä. Olin kovin ylpeä myös uusista Vereduksen suojistamme, jotka muiden nahkavarusteiden mukaan olivat vaaleanruskeat. Samalla reissulla hain myös aiemmin mainitsemani kilpailutakkini ja vaihdoin collarini valkoisiin kisahousuihini. Vetäisin vielä saappaat jalkaan ja kypärän päähän. Sitten olin itse raippaa vailla valmis. Kävelin takaisin orin luokse ja nostin aamulla puhdistetun estesatulan sen selkään. Ori luimisti vähän korviaan, muttei reagoinut sen kummemmin. Ilmassa oli jännitystä, joka oli tarttunut myös Leeviin. Kiinnitin vatsapanssarin viimeisiin reikiin ja tuskastelin orin kasvanutta mahaa. Se otti mielellään kuolaimet suuhunsa ja sain kiinnitettyä remmit heti paikoilleen. Sitten olimme valmiita, ja talutin orin ulos. Olin suunnitellut ottavani ihan vähän ravia kentällä, joten muita ei vielä näkynyt.
Kapusin orin selkään ja kiristin vyötä sopiviin reikiin. Ohjastin Leevin kentälle, jonne se kävelikin kovin innokkaasti. Käveltyämme muutaman kierroksen otin ohjat tuntumalle, ja pyysin parit väistöt käynnissä. Ori tuntui suhteellisen hyvältä, kovin energiseltä vain. Kello alkoi näyttää varttia vaille 11, joten pyysin oria raviin. Se hypähti liikkelle ja venytti raviaskeltaan vähän turhaankin. Annoin sen kuitenkin edetä reippaasti, ettemme aiheuttaisi mitään vaaratilanteita maastossa. Vaihdoin suuntaakin, ja ravasin vielä muutamat ympyrät. Sitten otinkin jo takaisin käyntiin ja kävelimme tallin pihaan takaisin. Odottelimme hetken aikaa, jotta muut ratsukot tulisivat ja pääsisimme lähtemään. Kun loputkin olivat ulkona ja selässä, saatoimme aloittaa matkan. Paikkamme oli heti Annen ja Topin takana. Allani oleva ori pureskeli kuolainta malttamattomana ja viskeli päätään protestiksi. Se ei olisi halunnut olla toisten takana, vaan kaikkien edessä!
Reissu sujui varsin vauhdikkaasti ja laukkapätkät vielä vauhdikkaammin. Leevillä taisi olla tavoitteena saada minut alas, se nimittäin pukitteli sen verran suuria pukkeja ja sivuloikkia, että sain käyttää kaiken tasapainoni pysyessäni kyydissä. Perillä sänkipellolla meidän jaettiin kahteen ryhmään, ja me menimme Leevin ponikokoisuuden takia poneihin. Olin aiemmin viikolla klipannut orin, vain satulan alla, päässä ja jaloissa oli karvat tallessa, mutta siitä huolimatta se oli jo ehtinyt hiota reilusti matkan varrella. Lähtöviivalle pyydettäessä se esitti minulle kahdella jalalla seisomisen taitojaan, ja onneksi olimme tarpeeksi kaukana muista. Lähtömerkin tullessa tunsin hirveän voiman lähtevän orista kun se pinkaisi matkaan. Onneksi olin varautunut pukkisarjan tullessa ja pyysin oria liikkumaan eteenpäin. Muut olivat siinä vaiheessa jo edellämme, mutta ori nousi kuin nousikin hurjaan kiriin. Vesi valui silmistäni kun maaliviiva tuli yhä lähemmäs. En nähnyt juuri mitään, enkä ketään, kunnes tunsin orin viimein jarruttavan. Katsoin taakseni ja olimme rytistelleet jonkin verran yli maaliviivan. Siitä en ollut varma kuka voitti, se ei haitannut, vaan se oli hienoa, että ori lopultakin hidasti. Rapsutin sitä harjan tyvestä ja annoin sen venyttää kaulaa. Sen se tekikin tyytyväisenä pärskähtäen.
|
|
|
|
Post by Lina on Oct 27, 2011 15:16:46 GMT 2
Lievästi sanoen minua jännitti kävellessäni hyvissä ajoin tallille satuloimaan Taigaa. Tämä olisi ensimmäinen hubertusratsastukseni. Tallilla leijaili melko juhlallinen tunnelma, sen aisti heti astuessaan pihalle. Suuntasin kuitenkin pian Taigan luo, ja ponineitihan seisoskelikin boksissaan.
- Eikö se jo kiillä tarpeeksi? Harjaat sen kohta kaljuksi, Elisabeth virnuili viereisessä boksissa Humua hoitaen. - Paraskin puhuja, tuhahdin ja katsahdin Taigaan arvioivasti. No jaa, ehkä Ellu oli oikeassa. Tämä saisi riittää. Sitten vain kavioita putsaamaan ja jouhia setvimään. Taigakin pysyi kiitettävästi aloillaan, ja katseli jännittyneenä pihan tapahtumia. Kaipa hevosetkin aistivat että jotain erityistä oli tapahtumassa.
Sain viimein Taigan satuloitua. - Äh, ootkos sä nyt tarpeeks edustava, kysyin ponilta. Olin jättänyt jouhet auki. Minusta Taiga oli paljon söpömpi niin. - Ellu, onks Taiga sun mielestä ihan lähtökunnos, vai unohdinko mä jotain, kysyin varmuuden vuoksi. Unohtelin välillä asioita jännityksessä, joten paras laittaa Elisabeth tarkistamaan. Tyttö loikin hallakkoon pitkän ja harkitsevan katseen. - No hmm, menettelee, tuo aloitti ja virnisti sitten. - Hyvä se on. Mutta Humu on kaikista kaunehin, tämä totesi. Naurahdin hieman ja taputin Taigaa. - Taiga se kaunein on.
Pian järjestäydyttiinkin pihaan. Jännitin melko paljon siinä pikkuiselta tuntuvan ponin selässä. Taiga ei ollut nimittäin juuri minkään kokoinen, kun verrattiin hevosratsukoihin. - Olethan sitten tän kerran taas kiltisti, mutisin ja taputin Taigaa. Toivottavasti ponineidillä olisi tänään hyvä päivä. No, onneksi Taiga oli yleensä kiltisti. Toivottavasti tänäänkin. - Saat porkkanan jos kaikki menee hyvin, lupasin vielä. Pian jonot nytkähtikin liikkeelle. Eikä tarvittu kuin parikymmentämetriä luottavaisen Taigan selässä niin jännityskin haihtui, kun savuna ilmaan. Ihme kyllä, nautin jo nyt tästä menosta. Laukkakilpailu tosin kummitteli vielä mielessä. Täällä olisi monta nopeampaa ponia kuin Taiga... Mutta ei se mitään. Voitto oli aina toiveissa, mutta se ei olisi ollenkaan tärkeää. Ja Taiga oli sen verran luotettava ratsu, että pahimmillaan voisin vain tippua selästä. Tuskin juuri tämä olisi se päivä kun ponineiti riistäytyisi hallinnasta.
Anne piti vauhtipuolestakin kiitettävästi kiinni - siirryimme pian nopeampaan askel-lajiin. Päätin mielessäni kuitenkin säästää Taigan voimia. Mutta unohdin sen melko pian. Tosin, vauhtihulluna minulla ei olisi ollut mitään mahdollisuutta hillitä itseäni, kun olisi mahdollisuus laukata kunnolla.
Kauniissa syysmaisemassa tehtävät laukkapätkät osoittautuivat kyllä tähänmennessä päivään parhaaksi osaksi. Taigassa tuntui pihisevän energiaa, ja tunnelma oli sanoinkuvaamattoman mahtava. Se laukkakisojen tapahtumapaikka tosin lähesyti uhkaavan nopeasti. Ennenkuin sitä oikein huomasikaan, se pelto oli edessä ja pieni jännitys vaan palasi, vaikka kuinka koitin ajatella järkevästi. Mitään jännittämistä ei totuudessa ollut. Voisiko joku vain kertoa sen niille perhosille jotka liihottivat vatsassani?
Kuuntelin tarkasti säännöt ja matkan. Minun tuurillani unohtaisin reitin, mutta siitä tuskin olisi nyt huolta kun olisi isompi määrä osallistujia, ja paikkana pelto. Jännittyneenä sitten taputtelin Taigaa ja odottelin kisan alkamista. En ostanut mitään buffetista, rahanpuutteen ja jännityksen takia. Mikään ei menisi kuitenkaan nyt kurkusta alas. Tai no, juotavaa voisi kyllä ottaa kohta.
Huomasin pian myös unohtaneeni hanskat tallille. Sen sainkin huomata kun sormeni tuntuivat jääkylmiltä. Koitin parhaani mukaan lämmittää niitä, ja pian keksinkin hyvän ´patterin´. Taigan kaula nimittäin oli lämmin, kiitos pehmeän turkin. Tungin kylmät sormeni tuon ruskin sekaan. - Sori Taiga, sanoin ponineidille anteeksipyytävästi. - Ja mä oon kuitenkin se joka harjaa keväällä tän turkin susta Wearin kanssa irti, joten mäkin tahdon hyötyä siitä, naurahdin sitten puolustavasti. Tosin, hallakko ei edes näyttänyt huomaavan kylmiä sormiani.
Aivan liian nopeasti se alkoikin. Poniratsukot pyydettiin lähtöpaikalle. Nousin Taigan satulaan ja pujotin jalustimiin jalkani. Kiristin vielä varmuudenvuoksi satulavyötä selästä käsin ja ohjasin sitten lähtöpaikalle jännittyneenä. Ehkä jännityksen toivat hevosratsukot jotka seurasivat kisaa silmät kovina. Tai sitten se epäonnistumisen kuva ajatuksissa. No, kumpi se oli, sitä en itsekkään teinnyt.
Kun Anne sitten lähetti ratsukot, automaattisesti vain ajoin Taigan laukkaan ja kannustin juoksemaan kunnolla. Se vähäinenkin kilpailuhenki ponilla heräi, ja tamma syöksähti tavallista kovempaan laukkaan. Huomasin pian nauttivani menosta. Tottapuhuen en edes tuntenut olevani laukkakilpailussa. Tuntui lähes samalta kuin normaalit maastolaukat Taigan kanssa. Paitsi että osallsitujia oli enemmän, ja vauhti oli nopemapi. Kannsutin Taigaa loppusuoralla yhä kovempaan laukkaan. Tunsin silmieni sumenevan kiitos tuulen tuomien kyynelten, mutta en voinut pyyhkiä niitä pois ettei vauhti hiljenisi.
Kisa oli pian ohi. Pääsin viimein pyyhkimään silmäni. Tottapuhuen en ollut kiinnittänyt juuri mitään huomiota muihin ratsukoihin, enkä nähnyt silmieni takia kuka voitti. Mutta ehkä se oli vain hyväkin. Ei voinut toistaiseksi pettyä tai juhlia. Olo oli mahtava. Kumarruin halaamaan Taigaa. - Kiitos, kuiskasin. - Kyllä se oli porkkanan arvoinen suoritus.
// Pahoittelen mahdollisia kirjoitusvirheitä, en laiskana jaksanut paljao tekstiä tarkistaa
|
|
|
|
Post by Dreamer on Nov 10, 2011 21:00:57 GMT 2
"Herran jumala mie oon tulossa vanhaksi." valitin ähkiessäni itseni vaivaalloisesti Bladen selkään, lihakset valittivat inhottavasti vastaan, sen siitä sai kun hankkiutui tehdassiivoojan hommiin; mikään paikka ei taatusti viestinyt nuoruuden vetreydestä. Loviisaa minun valitukseni lähinnä nauratti.
"Äläs yhtään virnuile, tää on kuule sullaki vielä eessä." varoitin tyttöä virnistäen, kiristäen satulavyötä, mustan hännän heiluessa protestiksi. Taputin mustan kaulaa ja tarkistin vielä tyytyväisenä puoliveriselle värkkäämäni lettien kunnon. Olin ollut vaihteeksi ahkera ja puunannut tähtipään turvasta hännänpäätyyn, olin jopa öljynnyt kaviotkin. Turhaa työtä tosin sekin kun vilkaisi hieman maahan, kiitos tyypillisen syyskelin joka ikinen reissuun lähtevä hevonen palaisi ruskeana.
"Ei akka sitten mitään metkuja." muistutin Bladelle ohjatessani tamman jonon jatkoksi, vilkuillen nopeasti läpi muut ratsukot, enemmän tai vähemmän tuttuja kaikki. Uudemmat hoitajat tosin tunsin lähinnä hoitohevosten ansiosta. Asetuin letkaan, kiittäen luojaani edessä olevasta hieman reippaamasta maastosta, allani oleva tähtipää kun tuntui keränneen kaasua muutaman päivän edestä. Tuntui kuin olisi jännitetyn jousen selässä istunut, tällä ruutitynnyrillä en olisi henkeni uhallakaan läksinyt sänkipellolle kaahaamaan kaasupohjassa. Olisi vielä hirttänyt kiinni.
Blade ei ilmiselvästi ollut ainoa hieman kevyemmin kavioin matkaan lähtenyt, vaan sain seurata onneksi vain sivusta esimerkiksi Leevin edesottamuksia. Suomenhevonen oli selvästi ottanut tavoitteekseen Carkin karistamisen kuskin penkiltä. Myös Elmosta näytti aluksi olevan Fiialle kiitettävästi haastetta, joskaan en ehtinyt pahemmin seurata ratsukon edesottamuksia, oli minulla omankin kulkuneuvoni kanssa hommia. Musta puoliverinen tuntui saaneen pahimman diivavaihteen silmään, tamma pörhisteli allani ja kuulin hännän huitovan takanani villisti. Tähtipään korvat viuhoivat uteliaan oloisina ympäriinsä, kuin etsien syytä totaalisen kohtauksen järjestämiseksi. Hyvä siinä oli minunkin rentoutua, kun ratsu allani tepasteli nykivin askelin sieraimet levällään.
Reissusta kuitenkin selvittiin täysin ehjin nahoin ja kuin ihmeen kautta Bladekin pehmeni allani loppujen lopuksi, joten loppu matka sujui minun kohdallani melko leppoisasti. Perhoset kuitenkin levahtivat välittömästi lentoon mahassani katsahtaessani sänkipeltoa, kaipasin kunnon laukkapätkää ja hyvä jännitys kohosi lihaksiini. Myös tähtipää allani huomasi mielentilani ja ryhdistäytyi allani uteliaan oloisena, päätin pysytellä suosiolla mustan selässä siinä pelossa etten jännitykseltäni pääsisi enää äheltämään itseäni selkään. Ponilähdön seuraaminen vain innosti minua entisestään, alkujännityksestä huolimatta jokainen ratsukko tuntui unohtaneen kilpailun ja näytti vain nauttivan vauhdin hurmasta.
Hevosten vuoron tullessa ohjaan Bladen osaksi joukkoa, kooten ohjat huolellisesti käsiini ja nojaudun siron mustan kaulalle tuntien ratsun jännittyvän allani. Vain lähtölupa puuttuu.
Nyt sitten mennään eikä meinata.
|
|
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!