Elmon Hoitokirja

[Josefiina]

[Fiia]

30. marraskuuta 2010

Nenä punaisena ja niiskuttaen, sormet ja varpaat jäässä ja pipo syvälle päähän vedettynä kiskaisin tallin oven auki ja astuin sisään. Oli tavanomainen tiistai-ilta hiukan ennen kello viittä: jatko 1 –tunnilla ratsastavat valuivat ratsuineen maneesiin mukanaan kourallinen avustajia, lasten vanhemmat seisoskelivat käytävillä odottaen tallin tyhjenemistä ja suuri osa hoitajistosta oli todennäköisesti pakkautunut yläkertaan. Pian talli hiljenisi asiakkaista ja hevoset saisivat hetken henkäistä, ennen kuin hoitajat saapuisivat laittamaan kuuden tunnille meneviä ratsuja valmiiksi.

Sen hetken minä olin valinnut tallikäynnille lähes kahden viikon tauon jälkeen. Tarkoituksenani oli käydä hakemassa kaapista loput tavarat pois ja tietenkin myös tervehtiä tuttuja. Väistin Tiiaa ovella ja hymyilin Ilulle.
- Onnea, tyttö huikkasi ja kiiruhti sitten niin nopeasti auttamaan pikkuruista tyttöä läiskikkään hevosen taluttamisessa, etten ehtinyt kiittää saati kysyä, miksi minua onniteltiin. Kelasin nopeasti päässäni kalenteria – ei syntymäpäivää, ei edes nimipäivää, eihän Fiian nimeä nimipäiväkalenterista löytynyt.

Kävelin portaat ylös oleskeluhuoneeseen ja istahdin sohvalle Lynnin ja minulle tuntemattoman tytön, joka naputti tekstiviestiä, väliin. Kaivoin taskusta jo puhtaimmat päivänsä nähneen nenäliinan ja niistin kovaäänisesti. Sitten mumisin tervehdykseni Lynnille päänsäryn alkaessa jälleen jyskyttää – näemmä en ollut vieläkään ihan terve.
- Onnea, Lynn lisäsi tervehdyksen perään ja tökkäsi minua kylkeen. Kaivelin sekunnin sadasosan aivojani muistaakseni sen, minkä olin ilmiselvästi missannut – ei mitään havaintoa.
- Kiitos, mutta mistä mua onnitellaan? kysyin kulmiani kurtistaen samalla kun imeskelin taskun pohjalta löytyneitä kurkkupastilleja. Lynn naurahti.
- No siitä Elmon hoitajanpaikasta.
- Anteeks mistä? kähähdin vetäen Mynthonit väärään kurkkuun. Köhin pastilleja pihalle Lynnin selittäessä, että hoitajahaut olivat umpeutuneet jo päiviä sitten ja että Josefiina oli aivan varmasti laittanut minulle viestiä. Viestiä en ollut saanut, mutta eipähän olisi ollut ensimmäinen kerta, kun rakas Nokiani temppuili tai puhelinlangat kadottivat viestin.

Olo oli kuin puulla päähän lyödyllä. Minä olin tullut hakemaan kamppeita kotiin, mutta saisinkin saman tien täyttää kaappini uudelleen. Minä olin hoitaja. Vieläkin. Tai taas, riippuen siitä mistä kulmasta asiaa katsoi.

- Mahtavaa, henkäisin kuin henki kulki jälleen ja olin jotenkuten alkanut tajuta, että minut oli toden totta valittu Elmon hoitajaksi.
- No eikö, Lynn nauroi ja nousi venytellen ylös. – Mä menen laittamaan Sentin kuntoon, se menee jatkokakkosella. Tuutko?
Minäkin ponkaisin jaloilleni. – Mä käyn vilkaisemassa sitä uutta hoitohepsuani. Elmoa, makustelin nimeä suussani. Elmer, Elmo. Miksei sitä kutsuttu Elmeriksi?

Seisoskelin hetken aikaa käytävällä harjapakki kädessä katsellen tummaa ponia karsinan perällä. Se oli paljon isompi kuin Pella, paljon tummempi ja paljon tympeämmän näköinen kököttäessään aloillaan korvat takakenossa. Ja ruuna. Tulisin varmasti ajan mittaan havaitsemaan tuhansittain lisää eroavaisuuksia, mutta ehkä myös jonkun yhtäläisyyden. Niitä en kuitenkaan saisi koskaan tietää, jos en menisi tekemään tuttavuutta hevosen kanssa. Jos en käyttäisi satoja tunteja tutustuen siihen ja opetellen tuntemaan sen luonteenpiirteet. Niinpä astuin ratkaisevat kaksi askelta karsinan ovelle, aukaisin sen, astuin sisään ja suljin oven perässäni. Elmo kääntyi ympäri korvat edelleen hienoisesti luimussa ja asento kielien varautuneisuudesta, mutta sen silmissä oli pienenpieni mielenkiinnon pilke.

- Elmo, vai niin, juttelin ponille ja raaputin varovasti sen kaulaa. – Fiia tässä terve. Tulisko meistä kavereita? Tulee, tietenkin tulee.
Ruunaa alkoi kiinnostaa. Minun puoleinen korva kääntyi hitaasti, mutta varmasti tapittamaan suuntaani, toinen pysyi takana. Poni kuunteli, ei ymmärtänyt eikä tiennyt, että minä tässä uhosin ystävystyväni sen kanssa vaikka se veisi vuosia, mutta kuunteli ääntä. Joku päivä se muistaisi minut ja tunnistaisi tämän äänen, vaikka tässä vaiheessa se tuntuikin mahdottomalta ajatukselta. Pujotin riimun ponin päähän ja sitaisin ruunan kiinni, aukaisin sitten pakin ja aloin harjaamaan. Elmo ei reagoinut mitenkään, se seisoi aloillaan kuin patsas, epäluuloisen oloisena, huiskien välillä hännällään. Seurasin itsekin jännittyneenä sen reaktiota ja yritin kaikin voimin saada selville kylmän oloista hevosesta edes jotain – kutisiko se jostain erityisen pahasti, pitikö se harjaamisesta ylipäätään, oliko se arka päästään tai tarkka kavioistaan? Tein tutkimusretkeä sen rungolla saamatta mitään irti. Elmo vain oli ja seisoi, väisti painetta kuuliaisesti mutta hitunen vastenmielisyyttä liikkeissään, nosti kaviot pyydettäessä, ei vastustellut harjausta mutta ei tuntunut siitä erityisesti nauttivankaan.

Pikkuhiljaa varovaisuus kuitenkin valui pois jäsenistäni ja sain tarmoa liikkeisiini. Olinhan minä hevosia ennenkin harjannut. Muitakin kuin Pellaa. Se, että hevonen ei suoranaisesti tunkenut syliin ensitapaamisella, ei ollut mikään negatiivinen piirre. Hienoinen flegmaattisuus oli pienempi paha kuin aggressiivisuus. Tällä hevosella vain oli kuori. Sen sisältä löytyisi varmasti hieno eläin, omaperäinen ja luonteikas otus, sellainen, jonka halusin kaivaa esiin. Kiirehtimättä. Olihan meillä aikaa.

Fiia ja Elmo osa 1

[Fiia]

3. joulukuuta 2010

Tunsin tanssivani ruusuilla kipittäessäni hakemaan Elmoa tarhasta. Koeviikko oli viimein ohi, mikä tarkoitti vapaa-ajan räjähdysmäistä lisääntymistä, mikä tarkoitti mahdollisuutta tehdä mitä vain ihanaa koulun jälkeen. Edes viidentoista asteen pakkanen ja pimeät illat eivät voineet vähentää iloani - tallin ylisillä minua odotti pussillinen lakritsia, ja edessä oli pitkä ja rauhallinen viikonloppu. Ei hassumpaa, tuumasin luikahtaessani tarhan portin ali. Viimeisiä heiniä aidan vieressä mutusteleva Pella hörisi tervehdyksenä. Taputin ohimennen sen kaulaa ja vedin syvään henkeä nauttien kirpeästä ilmasta ja iltapäivän sinisestä hetkestä. Aksu, Sikke ja Taiga kököttivät yhtenä laumana metsän reunassa, Elmo seisoi muista hiukan erillään takapuoli tuulta vasten käännettynä. Bonnie käveli edestakaisin ja otti välillä ravispurtteja niskojaan nakellen, yrittäen välillä hätyyttää ponikolmikkoa liikkeelle. Lähdin rämpimään hevosten tallaamaa polkua pitkin kohti Elmeriä, jolla ei ilmeisesti ollut pientäkään halua tulla sisään.

- Senkin mörökölli, moi, tervehdin ruunaa päästyäni sen luokse ja taputin tummaa kaulaa reippaasti nostattaen pienen pölypilven ilmaan. Elmo nytkäytti korviaan ja lähti kulkemaan perässäni kohti tallia yllättävän ripein askelin. Tummahiuksinen ja lyhyt tyttö ratsastushousuissaan ja toppatakissaan tuli meitä vastaan Bonnieta huhuillen. Clara, kaivoin nimen muististani. En ollut ennättänyt tapaamaan uusia hoitajia ollenkaan, mutta olin kuullut nimet tallilaisilta. Toivottavasti viimeistään joulun alla olisi aikaa tutustua toisiin paremmin. Väläytin Claralle leveän hymyn ja sain takaisin hiukan maltillisemman.

Karsinassa riisuin Elmon loimen ja taittelin sen telineelle. Elmo menisi tunnille viideltä, joten en ehtisi sen selkään vielä tänään – enkä oikeastaan olisikaan halunnut vielä sinne kiivetä. Mutta minulla oli runsaasti aikaa harjata ja satuloida hevonen ja jatkaa siihen tutustumista.

Harjaustuokio noudatti pitkälti samaa kaavaa kuin viimeksi. Elmo jökötti paikoillaan näyttäen myrtyneeltä eikä tehnyt oma-aloitteisesti tuttavuutta. Harjauksen lomassa rapsuttelin sitä sieltä täältä, vuoroin hellemmin, vuoroin enemmän voimaa käyttäen, etsiskellen jotain paikkaa, jonka hipsuttelusta poni joko pitäisi tai ei pitäisi. Pella oli pitänyt mahan rapsuttelusta, Elmo ei reagoinut siihen mitenkään. Osalle hevosista säkä oli mukava paikka, tämän ponin selkälihakset olivat kireät sormieni alla. Poskesta rapsuttaminen tuotti ensimmäiset tulokset. Elmo laski päätään rentouttaen niskan ja ummisti hetkeksi silmänsä. Sen olemus pehmeni hippusen verran, ja minä olisin voinut hihkua innosta.

Satuloidessa koin lisää sydämentykytyksiä. Tällä ponillahan oli säkä! Asettelin satulaa paikoilleen ainakin viiden minuutin ajan ja tunsin itseni kovin tumpulaksi. Painelin lapoja varmistaakseni, ettei satula painanut niitä, peruutin takaseinään katsoakseni kokonaisuutta ja totesin, että satula oli ihan liian edessä, vedin sitä taaksepäin ja päätin sitten sen olevan liian takana aloittaen koko homman alusta. Lopulta tulin siihen tulokseen, että ruuna vain sattui olemaan pidemmän mallinen kuin pikkuponit, joille satulaa ei käytännössä voinut laittaa väärään kohtaan, luotin intuitiooni ja liu’utin satulan kaulalta siihen paikkaan, johon se tuntui luonnollisesti jäävään. Laitoin satulavyön kiinni – ruuna nakkasi päänsä ylös, painoi korvat tiukemmin niskaa vasten ja muljautti silmiään, vaikka yritin olla varovainen - ja jätin Elmon hetkeksi yksin. Se ei varmasti olisi pahemmin välittänyt, vaikka koko Seppele olisi tunkenut sen karsinaan käymään, mutta halusin antaa sille silti mahdollisuuden rentoutua ennen työntekoa.

Tasan seitsemän vaille viisi lähdin suitsimaan Elmeriä, koska tiesin sillä menevän ratsastajan, vanhemman naishenkilön, tulevan harvemmin paikalle ennen kuin muutamaa minuuttia vaille. Ruuna aukaisi suunsa heti eikä välittänyt, vaikka taittelin sen korvat niskahihnan ali hiukan hankalasti. Kun olin saanut remmit paikoilleen ja soljet kiinnitettyä, punahiuksinen nainen ilmestyi paikalle ja otti kiittäen ponin ohjat. Hetken perästä isosta tallista lähti neljä ratsukkoa Josefiinan johdolla maneesiin ja yksi liittyi letkaan aitasta. Minä lakritsisäkkeineni ja muutama muu hoitajatyttö tulimme viimeisinä ja istahdimme katsomoon. Ilu ja Elkku olivat älynneet ottaa muutaman ylimääräisen loimen tallista mukaan, jotka sitten levittelimme jaloillemme. Tarjosin tytöille lakritsia, ja juttelimme niitä näitä alkukäyntien ajan. Sen jälkeen huomioni oli täysin Elmossa.

Sitä ei olisi tunnistanut samaksi hevoseksi. Se kulki pitkällä askeleella ratsastajaa kuunnellen. Alkutunnista ruuna oli hirveän jäykkä, kääntyi runko suorana ja niska kireänä, vastusti kääntäviä apua ja korvasi puuttuvan taivutuksen vauhdilla, mutta puolen tunnin jälkeen tapahtui muutos. Elmo alkoi tehdä töitä takaosalla, pehmeni ja keveni edestä, alkoi jo taipuakin. Se liikkui hyvässä tahdissa, melko lujaa yhä, mutta kuunteli kyllä pidätteitä. Nainen sen selässä oli kirkkaanpunainen kasvoiltaan. Ponista huomasi, ettei se tehnyt täydellä teholla eikä pistänyt ihan kaikkea peliin, mutta se teki kyllä rehellisesti töitä ja antoi, mitä pyydettiin – ei siis myöskään enempää. Oikein taitavalla ratsastajalla ja pitkällä lämmittelyllä Elmo olisi varmasti uskomaton näky. Sormet jo syyhysivät päästä kokeilemaan, miten se minun allani toimisi!

Fiia ja Elmo osa 2

[Fiia]

8. joulukuuta 2010

Keskiviikkoiltapäivä. The day, jolloin pääsisin kipuamaan hoitohevoseni selkään ensimmäistä kertaa. Olin jättänyt koululiikunnan välistä yhä mukana sinnittelevän flunssan takia ja suunnannut tallille hetimmiten psykologiantunnin jälkeen. Eihän se ratsastus liikuntaa ollut? Hevoset oli otettu hyvissä ajoin sisälle kovin pimeiden ja tuulisten iltojen takia, eikä minulle ollut jäänyt muuta puuhaa kuin harjata jälleen suolapatsaan oloinen Elmo läpi ja alkaa sitten satuloida sitä. Ehtisin hyvin istua hetken ponin selässä, tutustua sen liikkeisiin ja kääntää muutaman pikku ympyrän ennen kuin junnutuntilaiset valtaisivat maneesin. Illasta Elmo menisi sennutunnille tekemään muutaman ympyrän lisää, ja sen minä halusin nähdä, joten tiedossa olisi taas pitkä ilta.

Josefiina oli antanut aika kattavasti ennakkotietoa Elmon ratsastettavuudesta, vaikkei nainen ollut itse ponin selkään kiivennytkään, minkä lisäksi olin saanut paljon infoa sen käyttäytymisestä katsellessani viimeksi tuntia. Luvassa oli kuulemma vauhdikasta kyytiä, mutta myös työtä. Tämä pieni tummaverikkö ei antaisi mitään ilmaiseksi, mutta palkitsisi sen, joka jaksaisi ratsastaa ja antaisi satakymmenen prosenttia itsestään. Puolivaloilla tehdessä poni tekisi ilman valoja. En voinut kieltää, etteikö minua olisi hiukan jännittänyt.

Into kuitenkin tuntui sormenpäissä saakka, kun vedin satulavyön kiinni ja taputin Elmoa kupeelle. Lämmitin kuolaimia hetken lapasteni välissä ja suitsin ponin sitten pikavauhtia, nappasin kypärän ja raipan ja lähdin taluttamaan ponia maneesille. Pikkupakkanen nipisteli poskia ja reidet olivat jo valmiiksi jäässä, mutta keli oli muuten kaunis ja selkeä, taivaalla jopa kaistale sinistä.

Maneesi oli tyhjä ja hiljainen. Elmo katseli ympärilleen korvat muutaman sekunnin ajan hörössä, sitten se tajusi olevansa yksin ja käänsi korvat takaisin taaksepäin. Talutin sen keskelle maneesia, kiristin satulavyötä – Elmo osasi toden totta pullistaa – ja väistätin sitä muutaman askeleen sivulle, kiristin vyötä vielä reiällä ja vedin sitten jalustimet alas. Pellaan verrattuna Elmo oli valtavan kokoinen enkä minä ollut venytellyt sitten viime kevään, mutta sain jotenkuten nostettua jalkani jalustimeen ja ponnistettua selkään.

Ensimmäinen tunne oli hätäännys. Ruuna oli verrattain hoikka ja jännittyneen tuntuinen, iso mutta lyhytkaulainen. Sillä oli omituisesti jalat lonkasta auki kääntävä satula, ja minusta tuntui, etten saanut pohjetta kiinni sen kylkeen vaikka kuinka yritin. Lähinnä olisi tehnyt mieli lyhentää jalustimia viidellä reiällä. Heilautin jalkaa hiukan taaksepäin saaden Elmon pomppaamaan kiireiseen käyntiin. Hain oikeaa asentoa ensimmäiset kierrokset, vaikka loppujen lopuksi se löytyi vain rentoutumalla. Kun selkä ja kyljet rentoutuivat, lantio asettui oikein ja lonkat aukesivat itsestään, joka sai jalat rentoutumaan ja valumaan pitkinä hevosen kupeille.

Alkuun Elmo tuntui mahdottomalta ratsastettavalta. Se kulki pää korkealla, niska jännittyneenä, kirein ja nykivin liikkein. Se nyppi ohjaa, ravasi puolikkaita askelia, reagoi jokaiseen korjaavaan apuun joko ei ollenkaan tai aivan liioitellusti ja tuntui suoralta kovalta laatikolta. Asiaa ei suinkaan auttanut se, että jännitin itsekin – epävarma jalka sai sen sinkoilemaan ja jännittynyt käsi kovetti suun. Purin hampaat yhteen, pidin ohjista kiinni ja yritin muistaa pitää pohkeen lähellä. Tein joitain järjettömiä siirtymisiä ja käänsin voltteja, joilla Elmo tuntui kaatuvan kaikkia mahdollisia apuja vasten. Tuntui, ettei tästä tule koskaan mitään. Että johan oli kumma, jos ei yksi poni suostunut yhteistyöhön. Tai paremminkin - että johan oli kumma, kun en osannut suostutella sitä yhteistyöhön.

Annoin Elmon kävellä hetken pitkin ohjin ja hain taas rentouden omaan asentooni. Sitten ohjasin ponin pääty-ympyrälle, otin niin hellän ohjastuntuman kuin osasin ja pyysin ponin raviin. Ruunanreppanalta löytyi enää kaksi vaihdetta: lyhyttä ravia pää taivaissa tai täyttä vauhtia horisonttiin etupainoisena. Päätin, että jälkimmäinen oli vähemmän paha. Annoin sen viilettää tekemättä ensin mitään muuta kuin pidin sen ympyrällä. Sitten, pikkuhiljaa, kun sen ravista oli pahin jännitys kadonnut, toin ulkoavut lähemmäs, ulko-ohjaan hiukan enemmän tukea, ulkojalan hiukan paremmin kiinni kylkeen. Tein pienenpieniä pidätteitä ja aloin hetken kuluttua pyytää asettumista kaarteen suuntaan. Siirsin sisäkättä hiukan ympyrän keskustan suuntaan, pistin sormet liikkeelle, houkuttelin ravia tahdikkaammaksi puolipidätteillä ja pyysin takaosan mukaan pohkeella.

Muutaman ympyrän jälkeen Elmo vastasi. Se käänsi päätään niskasta ympyrän suuntaan, pehmeni sisäjalan alla, alkoi ravata ja keskittyä. Kuin huomaamattaan se venyi hiukan eteen-alas ja alkoi imeskellä kuolainta. Voimakkaasta taipumisesta ei voinut puhua, se ei ollut varsinaisesti kuolaintuella eikä tehnyt töitä aivan riittävästi takaa, mutta ainakin olimme molemmat rentoja. Se riitti.

Pyöritin hevosta toiseen suuntaan, kunnes se alkoi tuntua hyvältä, ratsastin muutamat kulmat ja suorat ja annoin Elmon sitten kävellä. Se pärskähteli muutaman kerran, venytti kaulaansa ja liikkui pitkin rennoin askelin. Alun häsläämiseen oli mennyt niin paljon aikaan, etten ehtinyt tehdä enää työskennellä laukassa, mutta ainakin olimme päässeet alkuun. Junnujen tullessa Josefiina etunenässä maneesiin laskeuduin ratsailta ja lähdin Elmon kanssa talliin. Ilta oli pimennyt, mutta taivaalla kuu valaisi taivaltamme. Sekä minun että ponin hengitys höyrysi ja ainakin meistä toisen mieli oli valoisa.

Fiia ja Elmo osa 3

[Fiia]

13. joulukuuta 2010
(Toissapäivälle, koska aloitettu pieni ikuisuus sitten, ja jottei mene päällekäin Alinan ihanan tarinan kanssa!)

Pakkasta oli ainakin viisitoista astetta ja ilta tähtikirkas. Tarvoin puolisääreen ulottuvassa lumihangessa tennareillani tuntematta enää varpaitani ja roikuin Elmon riimunnarussa ponin tanssiessa milloin edessäni, milloin takanani, milloin vierellä. Ruuna hengitti kiivaasti kyljet voimakkaasti kohoillen ja vilkuili ympärilleen. Se säpsähteli alituiseen, pomppi edestakaisin ja pysähteli välillä tuijottelemaan kaukaisuuteen korvat tapillaan. Muutaman kymmenen askeleen välein se kohotti turpansa ja päästi kimeän hirnahduksen sieraimet väristen.

- Nyt elukka asetut, äsähdin, kun Elmo sadannen kerran säntäsi eteenpäin kuullessaan minimaalisen risahduksen pimeästä metsästä ja tallasi mennessään varpailleni. Nykäisin narusta saaden ruunan peruuttamaan ja kävelemään hetken siivosti lapa olkapääni kohdalla, kunnes se taas kuuli tai oli kuulevinaan jotakin ja loikkasi sivulle vetäen minut mukanaan pois minimaaliselta polulta.

Päivä ei ollut muutenkaan ollut kehuttava. Koulussa oli ollut raskas päivä, kotona jääkaapissa näkyi vain valo, matkalla Seppeleeseen olin kaatunut kolme kertaa ja lopulta perille päästyäni huomannut jättäneeni puhelimeni kotiin. Elmo taasen oli alkanut osoittaa minulle joitain tunteita – lähinnä negatiivisia. Tarhasta haettaessa se oli pelleillyt urakalla, harjatessa mulkoillut minua jopa tavallistakin pahemmin ja satuloidessa näykkäissyt olkavarresta. Olin juuri saanut taiteiltua sille suitset päähän, kun Josefiina oli tullut ilmoittamaan, että ratsastaja ei ollut saanut autoa käyntiin eikä näin ollen pääsisi tunnille, ja minä voisin liikuttaa ruunaan kevyesti miten parhaaksi näkisin. Minua ei ollut huvittanut ratsastaa polvet ja reidet jäässä kentällä, joten olin päättänyt lähteä Elmon kanssa maastoon kävelylenkille. Tiesin, että poni oli vauhdikas ratsu maastossa, mutta että se olisi sellainen myös maasta käsin – en ollut osannut kuvitellakaan.

Olin riisunut ponilta satulan, heittänyt sen päälle ohuen loimen, pistänyt deltan suitsiin ja narun deltaan, ja suunnannut metsäpoluille otsalamppu pipon päälle vedettynä. Olin kävellyt isompaa kärrytietä vajaat puolisen kilometriä Elmon kävellessä jännittyneenä, mutta melko fiksusti vierelläni, kääntynyt oikealle, jatkanut jonkin matkaa suoraa ja poikennut sitten polulle, jonka tiesin ennemmin tai myöhemmin vievän takaisin Seppeleen pihalle. Siinä vaiheessa poniruunan kärsivällisyys loppui ja se pisti pystyyn oikean show’n.

Nyt, Elmon pyöritellessä silmiään ja peruuttaessaan pois ilmeisesti huiman kamalan lumipeitteisen kiven lähettyviltä, alkoi minunkin kärsivällisyys loppua. Tukahdutin halun päästää irti narusta ja antaa ponin juosta niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, ja otin sen sijaan askeleen lähemmäs Elmoa. Naru löystyi ja poni pysähtyi. Kävelin mahdollisimman rennoin askelin sen viereen, taputin sitä kaulalle ja huokaisin syvään.

- Mentäskö sitten, kysäisin hetken perästä ja otin askeleen eteenpäin. Elmo epäröi, nytkäytti päätään, tuli sitten luojan kiitos perässä. Sekin alkoi varmasti olla yhtä väsynyt kuin minä. Tarvoimme hiljaisuuden vallitessa loppumatkan. Tunsin Elmon säpsähtelevän vähän väliä ja sen askeleet muuttuivat sitä levottomammiksi, mitä lähemmäksi tallia saavuimme, mutta se pysyi kuitenkin takanani eikä riehaantunut enää.

Päästyämme talliin vaihdoin ponille loimen – se oli jopa hionnut sählätessään – ja jätin sen sitten oman onnensa nojaan. Hiivin viimeisillä voimillani oleskeluhuoneeseen ja heitin kengät ja sukat pois. Varpaat olivat punavalkoiset ja niitä pisteli. Pompin pöydän äärestä vedenkeittimen luo ja pistin veden kiehumaan. Olin juuri saanut kaiveltua puhtaan mukin mikron takaa, kun Elkku ja Emmu töytäisivät huoneeseen.

- Kaada meillekin teetä! Elkku pyysi ja tuli vertailemaan teelaatuja päätyen lopulta sitruunaan. Kaadoin vettä kuppeihin, teepussin jaoimme, ja Emmu liotti jokaiseen kuppiin lusikallisen hunajaa. Pikkuhiljaa sormet, korvat ja jopa varpaat alkoivat lämmetä yhtä mittaa mielen kanssa. Huomenna olisi varmasti parempi päivä.

Fiia ja Elmo osa 4

[Fiia]

23. joulukuuta 2010

Järkyttävä kylmyys oli vallannut Suomen, eikä ulkona olo todellakaan houkutellut, ei minua eikä ilmeisemmin ketään muutakaan. Silti, jostain kumman syystä, olin päättänyt raahautua Seppeleeseen viettämään aatonaattoa. Tallilla oli vähän väkeä, eikä ihme – joulusiivousta ja lahjojen paketointia riitti varmasti vielä kaikilla, ja aattonahan suurin osa porukasta tulisi joulumaastoon. Minä, Sara, Clara ja Alina istuimme hoitajienhuoneen sohvalla ja kittasimme tuttuun tapaan teetä edelleen kylmissämme haettuamme äsken hevoset sisään Josefiinan ja Jaakon apuna.

- Kehtaisikohan tänään liikuttaa hevosia, Sara pohti ja vilkaisi lämpömittaria. Kaksikymmentäneljä astetta pakkasta.
- Mä en ainakaan, Allu ilmoitti, - tarvittaessa vaikka juoksutan Jansalta huomenna enimmät energiat ennen aattoratsastusta. Mutta tohon pakkaseen en lähde.
- Lähdetpäs. Mä meinasin käydä Elmon kanssa heittämässä muutaman ympyrän maneesissa ja meinasin myös että sä tuut mukaan, minä hymähdin. – Siellä on kuitenkin jonkun verran lämpimämpi kuin ulkona, et sä jäädy. Jätät vaikka satulan pois, ponis on lämmin.
Alina pyöräytti epäuskoisena päätään, mutta tiesin kyllä, että lopulta hän suostuisi.
- Mä taidan käydä vähän ponirallaamassa maastossa, Sara päätti lopulta. Vilkaisin kysyvästi Claraan.
- Me käytiin jo Bonnien kanssa, hän totesi.
- Okei, minä nyökkäsin ja nousin ylös. – Alas tulla sitten, Alinainen, niin mennään.

Pihalla muistin taas, miten kylmä siellä tosiasiassa olikaan. Pakkanen puri välittömästi kiinni poskipäihin ja nenään. Elmoa ja Janusta keli ei haitannut – ne olivat molemmat virkeitä ja valmiita karauttamaan horisonttiin.
- Hrr, Alina värähti. – Olikohan tää nyt taas miten hyvä idea?
- Erittäin hyvä, minä vakuutin uskomatta itsekään. – Mennään nyt vaan sinne maneesiin, siellä on lämmin.
- Näinköhän, Allu epäili, mutta lähti minun ja Elmon perässä taluttamaan ratsuaan kohti hallia.

Maneesissa oli toki hiukan vähemmän kylmä kuin ulkona, mutta lämpimästä ei voinut puhua. Könysimme kuitenkin rohkeasti hevosten selkään. Elmo oli jopa tavallista levottomampi ja Janus testaili Alinan tasapainoa ensi töikseen, mutta hetken kuluttua saimme ponit kävelemään uraa pitkin suhteellisen rauhassa. Sormet ja varpaat olivat jo tuskaisen jäässä ja reidetkin alkoivat kylmetä. Lyhensin ohjaa ja pyysin Elmon raviin, kun olimme käpytelleet muutaman kierroksen. Poni hölkkäsi vailla minkäänlaista kontrollia – minä olin niin jäässä, etten pystynyt tekemään puolipidätteitä herkällä jalalla ratsastamisesta puhumattakaan.

Kahdenkymmenen minuutin holtittoman ravailun jälkeen en ollut sulanut juurikaan, eikä Alinan ja Januksenkaan meno näyttänyt kovin hilpeältä. Connemara ravaili hissukseen ja Alina istui sen paljaassa selässä nenä punaisena.
- Ei oikein irtoa, myönsin Elmon suostuessa viimein laskemaan ravin käynniksi. Ponista tämä oli ilmiselvästi kivaa, minusta ei niinkään.
- Ei, Alina huokaisi ja heilautteli jalkojaan. – Joko mennään?
- Mä otan laukat vielä, päätin ja ohjasin Elmon pääty-ympyrälle. Tein pidätteen ulko-ohjasta, painoin ulkopohkeen kiinni ja pyysin sisäjalalla laukkaa.

Virhe. Poni ampaisi eteenpäin, minun huuliltani karkaisi epämääräinen huudahdus, joka sai Elmon lisäämään vauhtia. Se nelisti päin maneesin seinää ja teki siinä tyylikkään liukupysähdyksen loikaten sitten oikealle. Minä tipahdin hiekkaan kuin kivi. Jäin istumaan aloilleni kiukun kyyneliä nieleskellen ja katselin kerrassaan huvittavaa maneesin toisessa päädyssä tapahtuvaa näytelmää. Siinä esiintyivät rooliaan mahtavasti vetävä Elmo sekä Alina ja Janus, jotka yrittivät pyydystää edellä mainittua pirulaista. Januksesta kuoriutui vallan mainio lehmiponi ja Alinasta vielä mainiompi lehmipoika ja alle kymmenen minuutin Elmo tanssi Januksen vierellä Alinan pidellessä toisella kädellä sen ohjista.
- Dänke scöön, virnistin ja nousin ylös. – Se oli sitten siinä. Eiköhän mennä talliin.
- No ei varmasti mennä, Alina tokaisi, - kiipeät sen ponin selkään nyt ja otat uusinnan. Toi oli kivaa. Näitkö, Janushan on ihan luonnonlahjakkuus!
- Niinpä niin, huokaisin ja ponnistin takaisin satulaan. Elmo tuntui episodista vain virkistyneen ja yritti välittömästi samaa kuin aikaisemminkin, mutta olin varautunut siihen. Nykäisin ohjasta, käskin ulkojalalla ponin kääntyä ympyrälle ja pidin sen sitten niin kiireisenä, ettei se ehtinyt ajatellakaan pelleilyä.

- Okei, joko nyt mennään? Alina kysyi, kun olin saanut laukattua molempiin suuntiin muutaman kierroksen kunnialla ja käveltyä sitten hetken. – Mä oikeasti jäädyn.
- Ei kai, mulle tuli just lämmin, hämmästelin, mutta nauroin sitten päälle.
- Mennään, mennään. Ja hei muuten, jos mä huomenna maastossa tipun, voinko luottaa siihen, että sä nelistät Januksella hakemaan uljaan ratsuni ennen kuin saan jonkun hypotermian?
- Et sä tipu, Alina lupasi valuessaan Januksen kylkeä pitkin alas. – Mut jos niin käy, niin mä toki pelastan. Kuten aina.

Fiia ja Elmo osa 5

[Fiia]

4. maaliskuuta 2011

Alkuvuoden hullut pakkaset olivat takana ja kevät kurkisteli ihan nurkan takana. Hailakankeltainen aurinko lämmitti jo hiukan ja sulatti jääpuikkoja muutamana tuntina vuorokaudesta, ulkona raaski jo viettää aikaa eikä hevosiakaan tarvinnut piilottaa kymmenien loimikerrosten alle. Elmo oli alkanut taas tasoittua oltuaan muutaman viikon täysin kestämätön vähäisen liikunnan vuoksi – tunteja oli jouduttu perumaan ja tarhausaikaa lyhentämään hiukan kelin takia. Olin käynyt harvakseltaan juoksuttamassa sitä hiljaisessa maneesissa tuntien jälkeen, mutta selässä en ollut Josefiinan helmikuisen tunnin jälkeen käynyt. Koulun kanssa oli toki kiireitä, mutta suurin syy ratsastamattomuuteeni oli se, etten vain ollut halunnut. En luottanut yhtään räjähdysalttiiseen tummaan poniin, jonka kanssa en vielä tuntenut oloani kotoisaksi, enkä ollut tahtonut toikkaroida sen kanssa ilman ohjausta.

Perjantaina pääsin koulusta yhden jälkeen ja suunnistin suoraan tallille. Linnut lauloivat, pilviverho oli niin ohut, että sitä tuskin olikaan, kaikki tuntui helpolta ja kevyeltä. Seppele oli hiljainen, hevoset ulkona ja hoitajienhuone tyhjä. Vaihdoin keltaisen takin isoveljen entiseen tuulitakkiin, joka muistutti enemmän jätesäkkiä kuin vaatekappaletta mutta joka toimi tallilla täydellisesti, kiskoin jalkaani vielä toistaiseksi vaaleankeltaisten Conversien sijaan kumisaappaat ja solmin vaaleanoranssit hiukseni sotkuiselle letille niskaan. Nappasin laukusta omenan ja lähdin vihellellen alakertaan. Tervehdin Jaakkoa, joka puhdisti karsinoita, ja lupasin ottaa Elmon karsinan. Minulla ei ollut kiire enkä oikeastaan ollut vielä keksinyt, mitä tekisin Elmon kanssa tänään. Kävin hakemassa kottikärryt ja talikon, työnsin kuulokkeet korviin ja napsautin iPodin päälle. N niin kuin Nirvana, L niin kuin Lithium, ja Kurt Cobain aloitti.

Saatuani karsinan putsattua pesin ruokakupin samaan syssyyn, lakaisin pätkän käytävää ja lähdin sitten hakemaan Elmoa sisälle. Poni tervehti minua luimistamalla korviaan pahaenteisesti, mutta en antanut sen haitata. Kyllä kevät vielä sillekin saapuisi. Harjatessani Elmoa huomasin vielä yhden kevään merkin – karvanlähdön. Tummaa karvaa leijaili pilvinä purukerroksen päälle, kun pyörittelin hevosta kumisualla. Puolen tunnin jälkeen luovutin tuloksettoman taistelun ja päätin jatkaa myöhemmin. Karvoja oli joka paikassa ja Elmokin tuntui jo kyllästyneeltä paikallaan seisomiseen, se nakkeli niskojaan ja liikehti edestakaisin.

- Käytäskö me maastossa, kysyin ponilta putsattuani vielä kaviot ja katsottuani kelloa. Elmo menisi Jatko 1 –tunnilla neljältä, kello kävi nyt puoli kolmea. Jokunen hoitaja oli saapunut paikalle hetkeä aikaisemmin ja lähtenyt ottamaan hevosia sisälle, Josefiina oli kiirehtinyt toimistoon vähän jälkeen kahden ja muutama alkeistuntilainenkin oli jo saapunut paikalle. Minua ei tarvittu taluttamaan, enkä ennen tunnin alkua ehtinyt käyttää maneesiakaan, joten päätin käydä pienen lenkin Elmon kanssa maastossa, sikäli kun ponikin näytti siltä, että idea sopi.

Puolta tuntia myöhemmin olin saanut vaatteet jälleen kerran vaihdettua, Elmon satuloitua ja suitsittua ja lisäksi onnistunut väistämään muutaman kieltämättä aika taidokkaankin näykkäisy-yrityksen. Tallipihalla ruunanreppana oli tajunnut joutuvansa tai pääsevänsä yksin maastoon ja minulla oli ollut aika tekeminen, että sain satulavyön kiristettyä, jalustimet laitettua ja vielä hilattua itseni kyytiin, mutta loppujen lopuksi olimme nyt onnellisesti matkalla. Elmo oli jännittynyt kuin viulunkieli, se liikkui niska jäykkänä ja pärski vähän väliä, loikki eteenpäin pienimmänkin risahduksen kuullessaan ja pureskeli kuolainta levottomana. Olin päättänyt mennä juuri niin hitaasti ja niin lyhyen lenkin, kuin tuntui hyvältä, ja tällä hetkellä tuntui, että kävelisimme koko matkan ja olisimme takaisin ennen kuin huomaisimmekaan.

Elmo kuitenkin rauhoittui muutamien satojen metrien jälkeen niin hyvin, että uskalsin antaa sen ravata hiukan. Poni ei ollut varsinaisesti hallinnassani enkä tiennyt mitä olisin tehnyt, jos se olisi päättänyt karata kiitolaukkaa taivaanrantaan, mutta se ravasi pitkin askelin ihan rauhassa tuntumatta enää yhtään kiihtyneeltä. Jossain lähistöllä pikkulintu taas puhkesi lauluun, pilviverho raottui paljastamaan auringon, Elmo lisäsi hiukan vauhtia ja minä annoin ohjan valua sormieni välistä hiukan pidemmäksi. Kevät.

Fiia ja Elmo osa 6

[Anne]

Tuntia odottelemassa

Fiia oli satuloinut Elmon valmiiksi maastoon lähtevälle tuntilaiselle.

Spessu Fiialle laadukkaasta hoitamisesta!

[Fiia]

Kiitos Anne, ihastuttava kuva!

22. toukokuuta 2011

- Seiso nyt, tyhmä elukka, puuskahdin ärsyyntyneenä posket punaisina hohtaen ja nyppäisin Elmoa harjasta. Poni nosti takajalkaansa ja painoi korvansa luimuun yrittäen selkeästi näyttää mahdollisimman isolta ja pelottavalta. Sitä ei ilmeisestikään huvittanut seisoa paikoillaan, sen olin totisesti huomannut sen vajaan puolen tunnin aikana, jonka olin kuluttanut leikatakseni sen pystyharjaa vähän lyhyemmäksi. Ruuna nakkeli niskojaan, liikehti edestakaisin ja muka säikähti joka ikistä käytävällä kulkevaa tallilaista. Kaksikymmentä astetta lämmintä tai ei, kirkkaansininen taivas tai ei, Elmo ei selvästikään ollut tänään yhtään kesäfiiliksellä liikenteessä.

Nipsaisin korvien juuresta vielä muutaman jouhen poikki ja astuin sitten muutaman askeleen taakse ihaillakseni työni tuloksia. Kukaan muu kuin asiaan vihkiytynyt ei eroa varmasti huomaisi, mutta minusta Elmo näytti hitusen siistimmältä kuin vielä tänä aamuna. Ainakin harja pysyi nyt pystyssä ja oli suurin piirtein tasamittainen. Taputin ponin kaulaa mielestäni hellävaroen, mutta karva- ja pölypilvi lennähti silti ilmoille. Syljettyäni ylimääräiset karvat suustani ongin harjapakista pölyharjan ja sudin Elmon vielä kertaalleen läpi. Irtokarvat takalistolla eivät olleet erityisen tyylikkäitä, vaikka tietenkin näin keväisin pikkutarkkuus oli turhaa. Kuraa, hiekkaa, vettä ja karvoja oli joka paikassa, ja se oli kai vain hyväksyttävä.

Jätin Elmon mässyttämään viimeisiä heinänkorsia karsinan nurkasta ja kävin hakemassa sen varusteet satulahuoneesta. Sara puhdisteli Aksun varusteita sormet satulasaippuassa ja ylhäällä oli ollut muutama tyttö, kun oli vajaa tunti sitten tullut, mutta ymmärrettävistä syistä tallilla oli aika hiljaista näin sunnuntai-iltapäivästä. Oletettavasti maneesikin olisi kokonaan meidän käytössämme, mikä kyllä kelpasi. Edellisestä ratsastuskerrasta oli kulunut taas muutama viikko ja muutenkin olin koko alkuvuoden ratsastellut Elmolla hyvin epäsäännöllisesti ja lähinnä maastoillen. Olimme tehneet useampia vajaan tunnin käyntilenkkejä lähimetsissä ja käyneet muutaman kerran maneesissa harjoittelemassa molemmille helppoja kouluratsastusliikkeitä. Yhteistyö ei ollut vieläkään oikein huipussaan, ja vaikka vastaanhangoittelevan Elmon kanssa tappelu tappoi kerta kerralta motivaatiota, tiesin, että saavuttaakseni kantavan luottamussuhteen ponin kanssa oli sitä myös ratsastettava.

Saatuani hetkeä myöhemmin satulan kapeaan selkään ja suitset ponin päähän poimin kypärän ja raipan käytävältä ja lähdin Elmon kanssa maneesia kohden. Ponilla tuntui olevan virtaa – tavallisesti sitä piti taluttaessa vetää enemmän tai vähemmän perässä, mutta nyt ruunan askel oli pitkä ja korvat hörössä. Maneesi oli tyhjä, kuten aavistelinkin. Steppaavaan ponin selkään pääseminen olikin sitten asia erikseen eikä ratsaille hyppäämiseni todellakaan ollut ratsastuksen oppikirjasta, mutta muutaman yrityksen jälkeen olin kuin olinkin satulassa. Elmon käynti oli kiireistä, ja se sai myös muutaman kerran päähänsä säikähtää katsomoon jäänyttä yksinäistä takkia, mutta heti kun otin ohjat käteen ja aloin oikeasti tehdä itse töitä, poni asettui. Se lopetti kulmien ja päätyjen kyräilyn, kuunteli pohjetta ja ihme kyllä myös ohjaa. Pidin käden pienessä liikkeessä, ratsastin paljon voltteja ja kiemurauria ja houkuttelin Elmoa asettumaan ja taipumaan – alkuun huonolla menestyksellä, mutta työskentely muuttui koko ajan helpommaksi.

Ensimmäiset ravikierrokset olivat aikamoista kaahotusta, vaikka poni olikin kuunnellut käynnissä hyvin. Se kaatui sisäänpäin, oikoi ja rupesi painamaan ohjalle, ravasi kaksi kertaa niin lujaa kuin olisi tarvinnut ja ennemminkin liihotti kuin polki. Juuri siinä vaiheessa alkuverryttelyä yhteistyön puutteen aina huomasi – Elmo juoksi ja minä yritin kovasti estellä, kunnes jompikumpi hermostui ja otti uuden taktiikan hommaan. Nyt minä päätin olla olematta se, jolle riitti, hengitin syvään ja ohjasin Elmon keskiympyrälle. Pidin jalan lähellä ja aloin tehdä puolipidätteitä ulko-ohjasta antaen sisäkäden olla kevyt. Kevensin hiukan hitaammin kuin poni ravasi, mutta muuten en yrittänyt jarruttaa ruunaa. Se teki sen ihan itse päästyään tasapainoon ja tultuaan paremmin avuille. Vaihdoin ympyrällä suuntaa, rauhoittelin ravin myös vasempaan kierrokseen ja nostin sitten laukkaa.

Ruuna yllätti minut, kuten aina. Yleensä se yllätys oli epämääräistä kaahotusta vailla mitään kontrollia, joskus loikka sivulle tai eteen, mutta aina silloin tällöin – hyvin harvoin – kaunista tasaista laukkaa, kuten nyt. Elmo tuntui pirteältä ja innokkaalta, mutta laukkasi pienesti ja pysyi ympyrällä yrittämättäkään karata horisonttiin. Vähä vähältä uskalsin rentoutua itsekin, vaihdoin suuntaa ja ravin kautta laukkaa ja nautin liikkeestä. Ei poni peräänannossa ollut eikä meno vieläkään näyttänyt tai tuntunut sopusointuiselta yhteistyöltä, mutta minulle riitti, että Elmo kuunteli eikä sinkoillut ja laukka pyöri.

Ravailtuani muutaman kierroksen pidemmällä ja ohjalla ja tehtyäni muutaman helpon väistön molempiin suuntiin päätin käydä loppukäynnit maastossa. Taivaalle oli kerääntynyt muutama vaaleanharmaa pilvi, mutta vielä pitkiin aikoihin ei sataisi. Ilmassa leijui sitruunaperhosia ja kesän tuntu, Elmo venytti kaulaansa ja pärskähteli itseensä tyytyväisenä. Kesä kärpäsineen, mansikoineen ja tasaisine niittyinen odotti ihan nurkan takana, ja mieli alkoi jo askarrella lomasuunnitelmien parissa. Hiljaisia tunteja tallilla, pitkiä maastolenkkejä hyvässä seurassa, tiivistä koulupuurtamista kentällä. Ehkäpä hyppäämistäkin jo. Into tuntui mahanpohjassa saakka, ja olin valmis tekemään tulevasta kesästä parhaan pitkiin aikoihin.

Fiia ja Elmo osa 7

[Anne]

Elmo vaelluksella



Lina ja Elmo kahluupaikalla.

[Fiia]

2. heinäkuuta 2011

Elmo vaihtoi laukkaa kulmassa, nykäisi päänsä ylemmäs ja korvat höröön. Se lyhensi askeltaan, ponnisti pienellä loikalla yli ristikon ja puolimetrisen pystyn ja otti kaksi pitkää laukkaa seitsemänkymmensenttiselle okserille. Hiekka lensi takajalkojen alta, kun poni sinkosi itsensä ilmaan, veti etuset koukkuun mahan alle ja lennähti esteen yli laskeutuen kissamaisen pehmeästi toiselle puolelle. Minä hihkuin mielessäni innosta. Esteet olivat pieniä, mutta ruunasta huomasi kyllä, että se oli tottunut hyppäämään.

Houkuttelin Elmon porkkananpalalla luokseni ja pitelin sitä kiinni sen aikaa, että avuksi nakittamani Pipsa nosti esteitä kymmenen senttiä. Sitten päästin ruunan irti. Sitä ei tarvinnut juuri houkutella hyppäämään – poni säntäsi laukkaan heti luvan saatuaan ja suuntasi ohjaamatta puomikujalle. Elmo pärskähti mennessään ja ylitti esteet voimakkailla loikilla. Sen liikkeissä ei näkynyt epäröintiä: tämän homman se osasi ja tästä se nautti. Viimeisellä kierroksella okseri oli hiukan yli metrin korkuinen, eikä poni tuntunut olevan siitä vielä moksiskaan. Se hyppäsi liioittelematta, oli täsmällinen ja äärimmäisen tarkka varoen kolhimasta puomeja.

- On se hieno, minä huokaisin Pipsalle, kun Elmo ponnisti okserin ylitse vaivattoman näköisesti, heitti muutaman pukin mennessään ja laski sitten raville tullen luoksemme herkkujen toivossa. Pyyhkäisin sen tummaa otsaa ja otin sen liinaan, ohjasin ympyrälle ja pyysin ravia.
- On, Pipsa myönsi ja siirtyi virnistäen kentän aidalle istumaan. – Nyt vaan rupeat hyppäämään sillä.
Minä virnistin takaisin. En voisi kieltää, etteikö se olisi käynyt mielessäni jo useampaan kertaan, kun olin katsellut Elmon menoa estetunneilla ja nyt irtohypytyksessä. Näin potentiaalista ponia olisi harmi ratsastaa vain maastossa ja sileällä. Toisaalta en tiennyt, olinko vielä valmis. Siitä oli niin pitkä aika, kun olin viimeksi hypännyt, ja silloinkin Pellan kanssa. Minun taitoni olivat ruosteessa ja Elmo oli kuumempi, nopeampi ja myös haastavampi ratsastettava kuin pieni harmaa. Juuri ne ominaisuudet tekivät siitä hienon esteponin, mutta juuri niiden ominaisuuksien takia minua hiukan jännitti ajatus ruunalla hyppäämisestä. Ehkä vielä joku päivä, mutta ei aivan heti.

Elmo ravasi pitkällä askeleella eikä tuntunut juuri välittävän hellekeleistä. Aurinko lämmitti kuitenkin melkein liian kuumasti, joten annettuani sen hölkätä molempiin suuntiin niin kauan, että se lakkasi puhaltamasta, kerin liinan lyhyemmälle ja lähdin ponin kanssa varjoisaan metsään kävelemään Pipsan suunnatessa tallille. Hyppääminen oli kuluttanut Elmosta turhat energiat, joten se ei hötkyillyt kuten usein maastossa, vaan käveli vierelläni rennoin askelin kaula pitkällä.

Palattuamme metsän siimeksestä kello lähenteli kahdeksaa ja minä olin väsynyt, pölyinen ja nälissäni, joten päätin suosiolla lykätä illalle suunnittelemaani Elmon pesu-operaatiota hiukan myöhemmäksi. Pyyhkäisin ponia karsinassa sienellä ja puhdistin pikaisesti suitset, päätin sitten olevani valmis ja aloitin henkisen valmistautumisen kuumaa kotimatkaa varten. Muutaman asteen lämpötilanlasku ei todellakaan olisi pahitteeksi.

Fiia ja Elmo osa 8

[Fiia]

26. elokuuta 2011
alkeiskurssilla avustaminen

Notkuin muiden hoitajien kanssa ison tallin käytävällä. Syksyn alkeiskurssilaiset olivat hetki sitten pakkautuneet toimistoon ilmeisesti kuulemaan Annen ohjeistusta tunteja koskien. Tunti oli täynnä – osallistujia oli kymmenen, joten hoitajia tarvittiin avustamaan heitä alkuun. Minä olin lupautunut hommaan jo loppukesästä ja iloinen saatuani tietää, että saisin auttaa Elmon kanssa. Ponilla menisi kurssin ainoa poika, Jesse. En ollut ennen nähnyt häntä tallilla mutta odotin innolla, mitä tuleman pitäisi.

Kurssilaiset ja Anne kävivät katsomassa ilmoitustaulun ja hevosjaon ja jakautuivat sitten kahteen ryhmään katsomaan ensin satuloinnin Toivon tai Liinun kanssa. Sen jälkeen kävin nappaamassa Jessen mukaani ja näytin pojalle ensin Elmon tavaroiden paikan satulahuoneessa ja sitten ponin karsinan.
- Se varmaan kannattaa laittaa kiinni, arvelin ja ojensin Jesselle riimunnarun. Hän sitoi ruunan löysälle kiinni ja alkoi sitten harjata sitä varovaisin vedoin. Meitä avustajia oli opastettu olemaan tarvittaessa apuna mutta antaa kurssilaisten tehdä mahdollisimman paljon itse, joten lähinnä nojailin karsinan oveen ja juttelin Jessen kanssa tallista ja hevosista. Hänellä ei luonnollisesti ollut aikaisempaa ratsastuskokemusta, mutta hän oli todella kiinnostunut hevosista ja varmaotteinen siihen nähden, että hän oli vieraalla tallilla ensimmäistä kertaa.

- Itse asiassa mä toivoinkin Elmeriä, Jesse paljasti harjatessaan pienellä pääharjalla Elmon päätä.
- Hyvä valinta, minä nauroin. – Se on hurjan kiva poni. Sen kanssa työskentely on tosi opettavaista. Tulet varmasti tykkäämään.
- Sä siis hoidat sitä?
- Joo. Marraskuussa tulee vuosi, minä vastasin ja pyöräytin päätäni epäuskoisena. Muistin viime vuoden kuin eilisen – ponin, joka ei ollut pitänyt minusta enkä minä siitä. Nyt sen saattoikin jo myöntää, kun meillä meni kaiken kaikkiaan paljon paremmin. Sen ratsastaminen oli toisinaan yhä pelkkää tuskaa ja vaikeuksia, mutta oli sitä yhdeksässä kuukaudessa oppinut tuntemaan. Tiesin, kuinka herkkä se tosiasiassa olikaan, ja kuinka paljon se teki töitä kätkeäkseen sen ja esittääkseen pelottavaa ja tavoittamatonta.

Jesse satuloi Elmon puhdistettuaan vielä kaviot. Ruuna painoi korvat luimuun, mutta muuten se tuntui olevan taas kuin paikoilleen kivettynyt.
- Onko tässä hyvä? Jesse varmisti liu’utettuaan satulan selkään.
- Oikein hyvä. Suorista vielä huopa toiselta puolelta, hymyilin pojalle. – Satulavyö kiinni ja sitten suitset päähän ja menoksi.
Elmo käyttäytyi mallikelpoisesti Jessen ujuttaessa kuolaimet sen suuhun, taittaessa korvat varovasti niskahihnan alta ja kiinnittäessä remmit. Sitten poika haroi hiekanvärisiä hiuksiaan, pisti kypärän päähän ja lähti taluttamaan Elmoa kentälle. Seurasin heidän vieressään ja katselin huolestuneena taivaalle. Ilma oli vielä lämmin, mutta taivas peittynyt harmaaseen pilviverhoon. Muutamia pisaroita tipahteli, mutta suuresta sateesta ei voinut onneksi puhua.

Kaikkien ratsukoiden päästyä kaartoon kentän keskelle Anne opasti selkään nousun. Jesse ponnisti kevyen näköisesti Elmon satulaan. Lyhensimme jalustamia muutamalla reiällä, ja Jesse otti oikeaoppisesti ohjat käteen omin avuin. Kaikkien ollessa valmiita lähdimme kävelemään uraa pitkin. Jessen ryhti oli luonnostaan hyvä ja jalat rentoina. Elmo käveli kaikessa rauhassa, pää alhaalla ja askel pitkänä. Muutaman kierroksen jälkeen ratsastajat keräsivät ohjat, ja se sai ponin sähäköitymään heti. Se kuitenkin rauhoittui huomattuaan, että emme olleet säntäämässä minnekään, ja jatkoi tasaista askellustaan antaen Jessen rauhassa tunnustella liikkeitä.

Lopputunnista teimme muutaman pysähdyksen ja käännöksen. Jesse käänsi ruunaa taitavasti herkällä kädellä, ja vaikka Elmo vastustelikin pidättäviä ohjasotteita, se kuunteli lopulta ja teki muutaman mallikelpoisen pysähdyksen tasajaloin. Tänään ei vielä siirryttäisi raviin, vaan lyhyiden loppukäyntien jälkeen kurssilaiset ratsastivat takaisin kaartoon ja laskeutuivat ratsujensa selästä. Jesse taputti Elmoa kaulalle ja virnisti.
- Sehän meni hyvin, minä kehuin ja näytin, miten jalustimet nostetaan. Jesse talutti itse Elmon karsinaan ja riisui avustuksellani varusteet. Veimme ne paikoilleen ja olin vielä seurana, kun poika harjasi Elmon pikaisesti.
- Ensi viikkoon, toivotin, kun kaikki oli valmista ja Jesse lähdössä kotiin. Poika heilautti kättään ja suuntasi ulos yltyvään sateeseen.

Fiia ja Elmo osa 9

[Anne]

Tunnilla 1.9.2011



Spessu Fiialle!

[Fiia]

Kiitos Anne, upea kuva!

1. syyskuuta 2011
Annen koulutunti

”Tuntilaiset hei! Annella kestää, auto hajosi. Olkaa ihan rauhassa älkääkä satuloiko hevosia vielä turhaan. Infoan kun saan tarkempaa tietoa”, Josefiina huusi toimistolta käytävälle. Kello oli kaksikymmentä vaille kuusi ja minä vein juuri Elmon tavaroita sen karsinalle. Tieto tunnin myöhästymisestä oli oikeastaan helpotus – minulle oli tullut kiire tallille lähdössä ja ponikin oli vielä harjaamatta. Nyt minulla olisi ruhtinaallisesti aikaa tehdä se.

Puoli seitsemältä ruuna kiilsi tumman mahongin värisenä ja sen jouhet olivat pitkästä aikaa kunnolla selvät. Elmo katseli minua utelias ilme silmissään ja näytti kerrassaan kauniilta.
”Hieno poika”, sanoin sille hellästi ja rapsutin ponin leveää otsaa. Toivottavasti kaikki menisi tänään tunnilla hyvin. Minä ainakin kuplin innosta päästä pitkästä aikaa ratsastamaan kunnolla koulua. Toivoin vain, että myös Elmo olisi suotuisalla tuulella.

Lopultakin, kellon käydessä kahdeksaa, olimme kaikki kuusi ratsukkoa valmiina kentälle kävelemässä ja Anne saapunut paikalle autovaikeuksista huolimatta. Hän asettautui kentän aidalle, komensi meidät raviin ja käski pitää ohjat puolipitkänä. Elmo lähti ensimmäisestä pohjemerkistä liikkeelle, mutta sen ravi oli tasaista ja sitä sai jopa vähän patistaa pirteämmäksi. Yllätyksekseni pidemmillä ohjilla ratsastaminen sopi poniruunalle loistavasti – se venyi ohjan mukana ja rentoutui, kun sen ei heti alkutunnista tarvinnut lyhentyä ja koota itseään.

Muutaman kierroksen jälkeen otimme mukaan isot pääty-ympyrät. Elmo oli tapansa mukaan vähän jäykkä, mutta mukavan ja melko tyytyväisen tuntuinen siitä huolimatta. Sen ravi oli pitkää ja matalaa, liikkeet isoja ja irtonaisia.
”Fiialla ja Elmolla on hyvä tempo ja Elmo näyttää rennolta. Pikkuisen, Fiia, voit suunnata painoa ulommas ympyröillä. Varo kuitenkin, että kevennys ei jää taakse ja olet lähellä satulaa”, Anne ohjeisti. Suoristin sisäkylkeni ja painoin painoa hitusen enemmän ulkojalalle. Elmo reagoi heti – se tuli parempaan ryhtiin eikä kaatunut sisäänpäin ympyröillä.

Hetken kuluttua vaihdoimme suuntaa ja jarrutimme hevoset käyntiin. Elmo pärski itseensä tyytyväisenä ja muutkin ratsukot näyttivät hyvin vertyneiltä ja lämpimiltä viilenevästä illasta huolimatta. Seuraavana tehtävänä oli siirtymisiä käynnistä raviin ja takaisin sekä vapaata käyntiä. Kuulosti helpolta mutta osoittautui yllättävän haasteelliseksi, varsinkin paluu vapaasta käynnistä käyntiin ohjastuntumalla. Elmo vastusti alkuun joka kerta ohjaa ja jäi painamaan vastaan niska jäykkänä. Ravisiirtymiset olivat muutamalla ensimmäiselle kerralla hätäisiä. Rentous löytyi kuitenkin jokusen kierroksen jälkeen, kun poni allani pehmeni ja keskittyi tehtävään ollen lopulta oikein mallikelpoinen. Se ravasi pehmeällä askeleella, teki täsmälliset mutta sulavat siirtymiset, käveli tarmokkaasti myös vapaassa käynnissä ja kuunteli painoapuja tarkasti.

Useamman kierroksen jälkeen Anne käski meidän nostaa laukan. Elmo sinkosi heti matkaan ja minulla kesti hetki, että sain sen ohjan ja pohkeen väliin ja rauhalliseen kolmitahtiseen harjoituslaukkaan, jossa oli helppo työskennellä. Nautin ruunan vetävistä liikkeistä ja yritin pysyä mahdollisimman rentona – silloin ponikin pysyisi, sen olin oppinut. Saatuamme vähän laukkaa alle aloimme tehdä siirtymisiä laukan ja ravin välillä.

Alkuun Elmo teki hurjan hitaat laukka-ravi –siirtymät ja toisaalta taas turhankin tehokkaat ravi-laukka –siirtymiset. Ravipätkät olivat hätäisiä ja laukkaosuuksistakin puuttui rentous. Tein ensimmäisiä siirtymisiä ympyrällä, jossa poni pysyi paremmin rauhallisena ja keskittyi tekemiseen eikä viilettämiseen. Sitten kun palasimme taas uralle, se oli huomattavasti mukavampi. Saimme paljon onnistumisia, vaikka parannettavaakin jäi. Toiseen kierrokseen jatkoimme samaa tehtävää, kunnes laukka ja siirtymiset alkoivat onnistua. Puuskutin naama punaisena, kun lopulta saimme siirtyä loppuravailuun, ja Elmonkin kaula oli hiestä kostea.

Loppuraveissa huolehdin lähinnä vain siitä, että poni liikkui hyvin eteen mutta pysyi silti rentona. Annoin sille ohjaa, jota se seurasi eteen-alas ja kulki pyöreänä pitkässä muodossa. Tunti oli ollut todella hyödyllinen ja keskittymistä vaativa ja tehnyt ilmeisen hyvää sekä minulle että Elmolle. Taputin sen kaulaa tyytyväisenä itseeni ja siihen ja annoin sen sitten siirtyä käyntiin. Sekä hevosten että ratsastajien hengitykset höyrysivät kentän valojen kajossa ja melkein kaikkien kasvoilla oli väsynyt, mutta onnellinen hymy.

Fiia ja Elmo osa 10

[Fiia]

5. syyskuuta 2011
Siirretty viikolla taaksepäin, jottei menisi Annen estetunnin päälle.

Elmo laukkasi tasavauhtista harjoituslaukkaa pitkin pehmeää hiekkasuoraa. Syksyinen aurinko sai poniruunan välkehtimään tumman suklaan värisenä, kun se pärski ja painoi ohjalle saadakseen luvan lisätä vauhtia. Tein muutaman puolipidätteen estäen newforestin aikeet ja sain sen tyytymään rauhalliseen, rytmikkääseen laukkaan. Siitä huolimatta sen pitkät, voimakkaat liikkeet nielivät matkaa joka askeleella ja saivat suoran päättymään aivan liian pian. Istuin alas satulaan ja jarrutin vaivalloisesti ponin ensin raviin ja sitten käyntiin. Se tanssahteli paikoillaan tuskin hionneena ja päästi matalan hörähdyksen, kun harmaanruskea Taiga hölkkäsi vierellemme.

Wear ponitamman selässä virnisti iloisena posket laukan jäljeltä punoittaen.
”Mahtavaa”, hän huokaisi ja antoi ratsulleen ohjaa. Rauhallinen poni venytti kaulaansa ja käveli joustavin askelin Elmon rinnalla – ruuna sen sijaan oli taas jännittynyt kuin viulunkieli ja valmis hetkenä minä hyvänsä singahtamaan matkaan. Annoin sen tanssia, sillä luotin siihen, ettei se lähtisi Taigan viereltä minnekään.
”Äläpä”, minä nauroin, ”ihana sää. Tällaisia maanantaipäiviä saisi olla enemmänkin.”

Tiesimme olevamme onnekkaita. Koko edellisen viikon oli sadellut enemmän tai vähemmän päivittäin. Maasto oli vieläkin kosteaa ja lätäköitä siellä täällä, mutta hiekkapohjaiset tiet olivat juuri loistavassa kunnossa rauhallista syyslenkkiä ajatellen. Aurinko lämmitti selkää, kokonaiset lintuparvet lensivät ylitsemme matkallaan kohti etelää ja taivas oli raikkaan kirkkaansininen. Kävelimme pitkin metsänrajaa antaen hevosten palautua rauhallisesta, mutta pitkästä laukasta ja nautimme itse siitä kaikesta – poneista, auringosta, oransseista lehdistä polun varrella. Syksystä ja luonnosta.

Minä nautin myös siitä, että Elmo käveli nyt pitkin ohjin kyttäämättä ojanpenkkoja ja koivikkoja. Se oli ollut alkumatkasta mahdoton, temponut ohjia Taigan perässä ja muutaman kerran onnistunut yllättämään minut niin, että se oli ehtinyt sännätä Taigan ohi ja edelle ennen kuin olin ehtinyt kissaa sanoa. Teillä se oli ajelehtinut tien laidasta toiseen ja saatoin vain kiittää onneani, ettei yhtäkään autoa ollut tullut vastaan. Satojen metrien päähän pellolle pysäköityä traktoria se oli onnistunut kavahtamaan ja melkein nakkamaan minut selästään. Viime hetkellä olin tarrannut satulan etukaareen ja pystyharjaan ja sinnitellyt selässä.

Olimme antaneet ponien ravata aika reippaasti ja laukata peräkanaa hyväkuntoisimmilla teillä, ja jossain vaiheessa Elmo oli vain asettunut. Laukassa se ei ollut yrittänytkään pelleillä, ja nyt se käveli kaula pitkänä rennoin askelin. Satakymmenprosenttisesti siihen ei voinut luottaa, mutta olin aika varma, että selviäisimme tallille kommelluksitta.

”Viimeksi kun me käytiin maastossa, joku kaahari melkein ajoi meidän päälle”, Wear paljasti, kun keräsimme jälleen ohjia ja annoimme ponien ravata. Hän selitti lyhyesti reissunsa vaiheet.
”Hui kamala. Kävikö teille kuinkaan?”
”Ei onneksi. Mutta aina pitää olla varovainen. Tosi kiva huomata, ettei Taiga jännitä maastoilua yhtään sen enempää kuin ennen äksidenttiäkään”, Wear hymähti ja silitti tamman kaulaa. Poni oli käyttäytynyt koko matkan mallikelpoisesti ja kaikesta huomasi, että sillä ja Wearilla oli vahva, lämmin suhde. Sellaisen minäkin joskus halusin Elmon kanssa saavuttaa.

Tallipihaan saavuimme rauhallisessa käynnissä juuri, kun aurinko painui pilven taakse ja kylmä tuuli alkoi puhaltaa pohjoisesta.
”Se siitä ilosta sitten”, minä huokaisin valuessani alas Elmon selästä. ”Olihan se kivaa niin kauan kuin sitä kesti.”
”Jep. Kiitos seurasta, otetaan joskus uusiksi”, Wear virnisti ja lähti taluttamaan poniaan aittaa kohden. Minä vilkaisin kelloa. Viisitoista vaille viisi. Elmo menisi jatko 1 –tunnilla, joten ei ollut mitään mieltä heittää siltä varusteita pois. Talutin sen silti talliin ja heitin fleeceloimen sen takaosan peitoksi. Poni ei ollut hionnut, mutta ilma oli kuitenkin kylmä. Pieni vaaleahiuksinen Vilma, joka kävi tallilla usean kerran viikossa ja auttoi kaikessa mahdollisessa, tuli heti Elmon karsinan eteen ja kertoi ratsastavansa sillä seuraavalla tunnilla.
”Kiva juttu. Tarviitkohan sen kanssa apua maneesissa? Tai täällä tallissa?” tiedustelin tytöltä.
”Kyllä me pärjätään”, Vilma sanoi silittäen Elmon leveää otsaa.
”Jees. Otathan ton loimen pois ennen kuin lähdette maneesille, jooko?” kysyin vielä ja saatuani myöntävän vastauksen lähdin kohti yläkertaa ja olohuonetta. Kupponen teetä saattaisi tehdä hyvää.

Fiia ja Elmo osa 11