Elmon Hoitokirja

[Anne]

Elmo - rakenne




Seppeleen ihanin tuntiponi -äänestyksen voittaja!

[Fiia]

18. tammikuuta 2013: Hevos- ja ihmislapsia

”Upeita”, henkäisen puoliääneen Pipsalle. Tuijotamme molemmat täysin haltioituneena kahta saman päivän puolella syntynyttä pikkuvarsaa. Tumma läsipäinen tamma nukkuu pienet sieraimet väristen, isompi ori on Bladen nisällä. Se seisoo jo varmoin jaloin, ja vaikka Blade näyttääkin väsyneeltä, sen silmissä on äidinrakkautta.

”Niin ovat”, Pipsa sanoo hellästi. Katsomme uuden elämän ihmettä vielä muutaman sekunnin, ennen kuin vastahakoisesti irtaudumme karsinan ovesta ja lähdemme pois häiritsemästä vastasyntyneitä ja niiden emää.
”Mitkä niiden nimet olivat, kertoiko Anne?” tiedustelen, kun olemme päässeet kauemmas karsinalta.
”Ori on Deathbringer ja tamma Durandal”, Pipsa kertoo.
”Sopii teemaan”, virnistän. ”Durandal. Ihana nimi. Toivottavasti siitä tulee oikein iso ja terve tamma.”
”Niinpä”, Pipsa vahvistaa. ”Meinasitko muuten ratsastaa tänään?”
Nyökkään. ”Meen taluttamaan Elmoa puolen tunnin päästä, ja käyn sitten pienen lenkin maastossa. Poni menee vielä seitsemältä hyppäämään.”
”Mie voisin tulla mukaan”, Pipsa ehdottaa. ”Rotalla on tänään tunteja, mutta ajattelin joka tapauksessa käydä Siken kanssa maastossa.”
”Joo, kiva”, ilahdun. ”Kolmelta etupihalla?”
”Jep!” Pipsa nyökkää ja lähtee hakemaan vuonohevostaan sisälle. Minä suunnistan varustehuoneen kautta Elmon karsinalle.

Kävellessäni varsojen kuva vielä mielessäni pitkin käytävää saan muistutuksen myös elämän rajallisuudesta. Yhdessä tallikäytävän karsinoista on uusi asukki. Isokokoinen ja terhakka ponitamma Gitta on viehättävä, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että kirjava, rauhallinen Tiia on nyt poissa. Ähkykohtaus hiukan alle viikko sitten. Ei mitään tehtävissä. Niin voisi käydä mille hevoselle tahansa. Kaikkeen ei voi varautua, ja se vain on osa elämän kiertokulkua. Kamala, pelottava ja epäreilu osa, mutta sellainen, jonka olemassaoloa ei voi kieltää.

”Hei, mies”, tervehdin Elmoa astuessani sisään karsinaan. Ruuna höristää korviaan ja näyttää oikein tyytyväiseltä elämäänsä – ehkä silläkin on vähän perjantaifiilis. Kiedon käteni ponin kaulaan ja painan ohikiitäväksi hetkeksi kasvoni sen pörröistä lapaa vasten. Minulla on ollut onnea hoitohevosteni kanssa, ja toivon että niin on jatkossakin. Pella ei ollut eikä ole juuri koskaan kipeä, sen varsominen sujui täysin mutkattomasti, Svante ei ole ontunut suunnilleen kertaakaan elämässään enkä muista päivää, jolloin Elmo olisi ollut sairaslomalla. Se on paljon.

Vedän sinipunaisen fleeceloimen Elmon selästä ja taittelen sen karsinan oven päälle. Ruuna tuntuu jopa vähän hellyydenkipeältä, se haistelee ja maistelee harjoja aivan kuin ei olisi niitä ennen nähnyt ja hinkkaa päätänsä selkääni. Symppistelypuuska menee kuitenkin ohi kun ehdin satulointivaiheeseen – Elmon korvat painuvat välittömästi niskaa vasten ja se vilauttaa hampaita, vaikka ei oikeasti yritäkään näykkiä. Jätän satulavyön vielä löysälle. Nostaessani katseeni huomaan, kuinka pikkuruinen tyttö on ilmestynyt karsinalle. Vaaleat enkelinkiharat hyppivät kypärän alla, kun tyttö nyökyttelee päätään kysyessäni, ratsastaako tämä Elmolla seuraavan tunnin.
”Mun nimi on Fiia ja talutan sua tunnilla”, esittelen itseni. ”Haluatko itse laittaa Elmolle suitset?”
”Mun nimi on Vilma ja haluan”, lapsi vastaa reippaasti.
Otan suitset käteeni. ”Tuu vaan sitten tänne lähemmäs. Tiedätkö mikä osa tulee Elmon korvien taakse?”

Meillä on reilusti aikaa, joten ehdin opettaa pikku-Vilmalle suitsinnan alkeet. Oikeastihan tyttö ei yletä edes lähelle Elmon korvia, mutta tärkeintä onkin antaa pienten uskoa, että he tekevät kaiken itse. Vähän ennen puoli kolmea lähdemme Annen johdolla maneesiin, jossa autan tytön selkään. Jalustimissa on lyhentämistä, mutta lopulta saamme ne oikean mittaisiksi ja pääsemme siirtymään käynnissä uralle. Näin pienten kanssa tunnit ovat lähinnä kävelyä, hevoseen tutustumista, muutamia pysähdyksiä ja käännöksiä ja joidenkin kanssa pari pitkää sivua ravia. Puoli tuntia käyntiä ei käy Elmon eikä minun kunnon päälle, mutta lapsille se selvästi on tärkeää. Lopputunnista Vilmakin saa kokeilla ravata muutaman askeleen. Pidän enemmän kiinni tytöstä kuin ponista, mutta se ei tunnu haittaavaan – lapsi hihkuu innosta ja taputtaa rukkasen peittämällä kädellä ponin kaulaa koko lopputunnin.

Kolmelta suuntaamme takaisin tallille. Koska Vilma on valtavan innoissaan Elmosta ja oppimistaan uusista asioista, annan hänen ottaa ruunalta suitset pois ja silittää sitä turvalta, ennen kuin huomattavan paljon lastaan muistuttava nuori äiti hoputtaa tyttärensä kotimatkalle. Minä laitan hitusen hämmentyneen oloiselle Elmolle suitset takaisin, vedän kypärän pipon päälle ja lähden ulos viltti toisessa kädessä, ohjat toisessa. Pipsa odottelee meitä jo Siken selässä. Meidän kaikkien hengitykset höyryävät pakkasessa, eivätkä toppahousut ja –kengät ole yhtään liioittelua. Heitän viltin Elmon takaosan peitoksi, ponnistan selkään ja istahdan satulaan puoliksi viltin päälle.
”Sitten menoksi”, Pipsa sanoo pirteästi ja ohjaa Siken pois pihasta. Elmo kävelee vetävällä askeleella perässä. Iltapäivä on uskomattoman kaunis, ja ehdimme hyvin käydä vajaan tunnin lenkin ennen pimeäntuloa.
”Mä tiedän ettei meidän pitänyt kuin kävellä”, minä virnistän Pipsalle, ”mutta kunnon peltolaukkakin voisi tehdä ihan hyvää.”
”Tiedätkö, mietin äsken ihan samaa”, Pipsa nauraa. ”Pellolle siis!”

Fiia ja Elmo osa 38

[Fiia]

5. helmikuuta 2013: Satunnaispomppuja

Pieni ja karvainen Elmo tuntuu tänä iltapäivänä tavallistakin pienemmältä ja karvaisemmalta – olemme nimittäin puoliveriseurassa. Laila laukkaa maneesin toisessa päädyssä Riellan alla isoa, reipasta laukkaa, minä Elmon ja Britta Hypen kanssa verryttelemme toisessa. Me kolme satuimme samaan aikaan tallille jo ennen kolmea ja päätimme hyödyntää tilaisuuden lähtemällä hyppäämään vammaistunnin jälkeen. Rakensimme molemmille lävistäjille suhteutut linjat – toisella linjalla on kaksi pystyä ja toisella ristikko ja kaksi tasaokseria.

Elmo nostaa laukan siististi käynnistä. Asetan sen ensin sisälle, sitten ulos ja puolen kierroksen jälkeen jälleen sisälle. Ruuna on oma itsensä – herkkä pohkeelle mutta edestä vähän kova ja kyljistään jäykkä. Ohjien päässä ei tunnu olevan oikein mitään elävää ja laukka rullaa vain keskinkertaisesti. Tiedän kuitenkin, että sinnikkäällä jumppaamisella Elmo lämpenee yllättävän nopeasti, joten jatkan työskentelyä lannistumatta. Isonnan ja pienennän ympyrää, vaihtelen tempoa muutaman askeleen välein, käännän, jarrutan ja myötään. Kun Elmo alkaa vastata apuihin ja kerätä laukkaa alle, nousen kevyeen istuntaan ja annan sen venyttää askelta. Ruuna liikkuu mielellään ja tuntuu jo suhteellisen hyvältä.

”Vaihdetaanko suunta?” huikkaan Britalle, joka jarruttelee Hypen käyntiin. Vaihdamme Riellan kanssa ympyröitä ja samalla suuntaa ja jatkamme laukkatyöskentelyä vielä toiseen kierrokseen. Elmo on jo paremmin tuntumalla ja avut menevät läpi helposti, joten sen siirrän sen suhteellisen nopeasti käyntiin ja annan kävellä pitkällä ohjalla, kunnes seuralaisenikin ovat valmiita hyppäämään.

Miira, joka on lupautunut puominnostelijaksi ja kuvaajaksi, asettuu kameran kanssa keskelle maneesia.
”Antaa tulla vaan”, tyttö virnistää pirteästi.
”Mä voin aloittaa”, Britta sanoo.
Hyperion nostaa helposti laukan ja näyttää innokkaalta. Britta ohjaa sen pääty-ympyrän kautta pystylävistäjälle ja siitä ristikolle ja oksereille. Esteet ovat pieniä eivätkä tuota nuorelle kimolle minkäänlaisia ongelmia. Seuraavana vuorossa oleva Laila ottaa tehtävän astetta rauhallisemmin, vaikka senkin korvat ovat pystyssä ja toisessa päädyssä se on näkevinään pieniä vihreitä miehiä. Riella ottaa tamman hölmöilyt nauraen vastaan ja saa sen palautettua reitille sivuloikankin jälkeen.
”Meinasiko joku syödä sut”, mustahiuksinen tyttö toteaa Lailalle myötätuntoisesti. ”Onhan se nyt aika vaarallista, on.”
Minäkin nauran ja nostan Elmolla laukan. Ruuna polkee hyvin alleen ja liikkuu höyhenkevyesti, mutta tuntuu vähän turhankin pirteältä. Yritän päästää sisäisestä kouluratsastajastani irti, annan ponin olla innokas ja eteenpäinpyrkivä ja vaikka sitten vähän pidätteille hidas. Se tulee hyppyihin tasaisen reipasta laukkaa ja hoitaa oman osuutensa hyvin ja tarkasti.

Seuraavilla kierroksilla harjoittelemme kuka mitäkin – minä keskityn ensin laukan lyhentämiseen. Miiralla riittää töitä vähän ylemmäs hinattujen puomien nostelussa, sillä aluksi en saa yhteistyötä Elmon kanssa toimimaan mitenkään päin. Ruuna haluaisi kovasti tehdä omaa juttuaan eli suorittaa esteiden välit sujuvasti viidellä ja neljällä laukalla, minä taas haluaisin kovasti kuusi ja viisi askelta. Saan jarruteltua ponia jonkun verran, mutta en tarpeeksi, joten se tulee aivan esteiden juureen ja hyppää puomit rymisten. Käymme hyvän aikaa keskustelua sopivasta tahdista ja minusta alkaa tuntua, ettei tänään hyppääminen kerta kaikkiaan vain suju, mutta sitten kaikki napsahtaa kohdalleen. Ehkä minä ratsastan itse rauhallisemmin ja kevyemmin, ehkä Elmo sai purettua ylimääräiset energiansa, mutta yhtä kaikki se alkaa odottaa ohjeita ja tulee esteiden jälkeen nopeasti takaisin avuille.

”Nosta vaan vielä”, Riella huikkaa Miiralle muutaman hyppykierroksen jälkeen. ”Ainakin noita pystyjä. Vai mitä? Sujuu niin hyvin.”
”Sujuu kellä sujuu”, jupisen, mutta virnistän sitten. ”Nosta vaan.”
Miira tekee työtä käskettyä. Esteet eivät ole vielä lähelläkään Elmon kipurajaa, ja poni alkaa vasta kunnolla lämmetä, joten miksipä ei. Hyppääminen on minulla suhteellisen harvinaista herkkua, etenkin kun olen jälleen jättänyt estetunnit väliin ja keskittynyt kouluratsastukseen. Satunnainen pomppiminen virkistää silti mieltä ja tuntuu hyvältä, varsinkin mukavassa paineettomassa seurassa.

Miira nostaa esteet ja päätämme yhteisesti ratsastaa kukin vielä yhdet sarjat.
”Paitsi jos menee ihan päin honkia”, Britta vannottaa, ”niin silloin saa uusiksi.”
”Deal”, Riella naurahtaa. ”Vaan eihän se mene. Hype näyttää tosi hyvältä.”
Ja niin näyttää Lailakin. Puoliveriset suorittavat tehtävän peräjälkeen, molemmat siististi. Vaaleampi kimo tuijottelee äskeistä isompia tasaoksereita epävarmasti, mutta hyppää rohkeasti Britan rohkaistessa hoidokkiaan tasaisella pohkeella. Tummempi on jälleen kerran varma ulkoavaruuden olentojen hyökkäyksestä joutuessaan vähän kauemmas Hypestä ja Elmosta, mutta hypätä se kyllä osaa. Elmo joutuu näillä esteillä tekemään jo vähän töitä, ja minä kahta kauheammin. Pitäisi tukea mutta ei pitäisi jäädä puristamaan, pitäisi ratsastaa mutta pitäisi myös mennä virran mukana, tuntea flow. Hyvin menneiden lyhennysharjoitusten jälkeen annan ruunan nyt lisätä laukkaa aavistuksen, niin ettei se rynni eikä paina ohjaa vastaan vaan laukkaa voimakkaasti alle, pyrkii eteen ja liikkuu matkaavoittavalla askeleella. Puomit pysyvät kannattimillaan, laukat osuvat hyvin kohdilleen ja Elmo tuntuu mahtavalta.

”Olipa se hauskaa”, hymyilen ravatessani muiden luo. ”Kiitos, tytöt.”
”Niin oli!” Britta nyökkäilee.
”Hyppääminen on”, Riella nauraa. ”Siivotaan esteet vaikka samalla kun kävelytetään hevosia, ok?”
”Ok”, minä ja Britta sanomme kuin yhdestä suusta.
Alamme loppuverrytellä hevosia reippaassa ravissa. Minun mieleni alkaa askarrella jo tulevan parissa. Tällekin päivälle olisi vaikka mitä tekemistä: Elmon varusteet pitäisi käydä kevyesti läpi satulasaippualla illan tuntien jälkeen, suojat voisin nakata pesuun ja vaihtaa satulahuovan puhtaampaan. Tulevaan äidinkielen tekstitaidon ylioppilaskokeeseen pitäisi lukea, vieraista kielistä nyt puhumattakaan. Onneksi olen ollut aika hyvä monisuorittaja. Ponin harjaamisen pitäisi onnistua yhdellä kädellä, ja sama pätenee saksan verbien taivutusmuotojen opetteluun.

Fiia ja Elmo osa 39

[Fiia]

7. helmikuuta 2013: Valokuvia

Suurin osa torstai-iltana Seppeleessä olevasta hoitajaporukasta pakoilee yläkerrassa lumisadetta ja pikkupakkasta. Käsieni välissä höyryää kuppi teetä, ja oleskeluhuoneen puheensorina on tuttavallinen. Minulla on silti jokseenkin apea olo. Tänään oli se päivä, jonka jälkeen minä en enää ikinä astele lukiolle mennäkseni oppitunnille. Monta viikkoa kaikkien ikätovereideni päässä soinut laulu on saanut viimeisen säkeensä: sadan, kymmenen ja viiden sijasta nolla aamua jäljellä. Ei enää lukiota. Ikinä. Ei sen pitäisi tuntua pahalta, mutta kyllä se vaan tietyllä tasolla tuntuu.

”Hei Fiia, muuten”, Miira huikkaa keskeyttäen vatvomiseni, ja hyvä niin. ”Tulostin tiistailta muutamia parhaita kuvia, haluaisitko sä?”
”Joo, totta kai”, ilahdun. ”Onko sulla nyt mukana?”
”Juu”, Miira nyökkää ja kaivelee kassistaan paperin. Otan sen kiittäen vastaan.
Kuvassa Elmo leijuu punakeltaisen okserin päällä kaikki neljä jalkaa ilmassa. Sen korvat ovat hörössä ja ilme juuri niin innostunut kuin saatoin odottaakin. Oma ilmeeni on luonnollisesti kelvoton, mutta muuten kuva on todella hyvä. Pitäisi ripustaa se kaappini oveen.

Ripustamisesta mieleeni muistuu ne monet muut valokuvat, jotka odottavat jossakin kaappini pohjalla pääsyä oven sisäpuolelle. Paremman tekemisen puutteessa – Elmo hölkkäilee sennujen jatkotunnilla – päätän tarttua tuumasta toimeen heti. Hörppään teeni loppuun ja siirryn oleskeluhuoneesta kaappien puolelle. Tervehdin vaatteita vaihtavaa Odelieta ja kaivelen sitten kaapistani kaiken muun romun alta nipun kuvia. En olekaan katsellut niitä pitkiin, pitkiin aikoihin. Niin paljon muistoja!

Vanhin kuva on jo hiirenkorvilla, ja sen takapuolella on sinitarratahroja. Kuvassa minä ja Alina hymyilemme Pellan molemmin puolin. Kuva on ehkä vuodelta 2008, siltä ajalta kun vasta aloittelin hoitajanuraani Seppeleessä. Näin jälkeenpäin kun ajattelee, olin aivan järkyttävän nuori. Kolmetoista. Kai siitä on johonkin suuntaan edetty, ainakin poni on vaihtunut isompaan. Seuraavaksi on kuva muutaman päivän ikäisestä Svantesta. Varsa on syötävän suloinen kiharakarvoineen ja töpöhäntineen, ja vaikka sekin on kasvanut, ei ikikurinen ilme ole hävinnyt mihinkään.

Sen jälkeen hyppäys eteenpäin on jo useamman vuoden mittainen: seuraava kuva on vuodelta 2011, Elmon aikaan. Se on otettu koulutunnilta, poni tosiaankaan ole parhaimmillaan ja minä olen selässä melko lailla hätää kärsimässä. Jokin tunnelmassa on kuitenkin ainutkertainen. Siksi kuva on kai kaappini etsiytynytkin turvallisten kotialbumien sijaan. Elmosta on myös toinen kuva, viime kesän lopuilla otettu rakennepotretti. Poni seisoo kiiltäväkarvaisena lyhyellä nurmella ja näyttää upealta. Valo käy lihaksiin mairittelevasti, ja ruunikon tummat kohdat kiiltävät mustaakin mustempina.

Viides kuva on vajaan vuoden takainen, ja se on otettu Yhdysvalloista Greywood Ranchilta. Kuvassa minä hymyilen silmiä siristellen Libbyn, kauniin quarter-tamman selässä, ja vieressäni matkaseurani Lina pitelee vuokrattavaansa, Noahia. Reissu oli todella yksi mieleenpainuvimmista. Lähtisin heti takaisin, jos seura ja rahoitus järjestyisivät. Ehkä vielä joskus; ja hyväähän kannattaa aina odottaa.

Nämä viisi ja uusimman hyppykuvan teippaan kiinni kaappini oven sisäpuolelle siistiin aikajärjestykseen. Näyttää heti paremmalta, vaikka perinpohjaisempikaan suursiivous ei varmasti tekisi kaapilleni yhtään pahaa. Näiden vuosien aikana sinne on päässyt kertymään vähän kaikenlaista.

Tuijoteltuani aikani kätteni jälkeä lähden alakertaan. Tuntilaiset eivät ole vielä tulleet, joten vaeltelen päämäärättömästi käytävän päästä päähän. Yhden karsinan ovi on auki, mutta siitä kurkistava punaruskea pää ei näytä tutulta. Menen lähemmäksi ja tajuan lopulta: Odelien hevonenhan muutti Seppeleeseen Rensun entiseen karsinaan.
”Onpa upea”, hymähdän, kun olen kuuloetäisyydellä. Ruuna höristää korviaan. Se on todella iso ja timmissä kunnossa. ”Täysiverinenkö se oli?”
”Joo, Alex”, Odelie sanoo ylpeästi. ”Entinen laukkaratsu.”
”Mainio.” Ruuna maistelee takkini hihaa ja näyttää varsin eloisalta, vaikka se on Odelien kertoman mukaan ”jo” yksitoista.

Aikani Odelien kanssa rupateltua lähden talliin saapuneiden sennutuntilaisten avuksi. Elmolla ratsastaneella keski-ikäisellä naisella on homma hallussa, mutta Reinon ratsastaja sen sijaan pyytää apua suitsien paketoinnissa ja Lailan mielestä loimi on niin järkyttävä kapistus, että menen avuksi, kun pienikokoinen nainen yrittää saada sitä tamman päälle oikein päin. Talli tyhjenee nopeasti – senioreilla kun ei oikeastaan ole tapana jäädä luuhaamaan tallille oman tunnin jälkeen. Lakaisen nopeasti käytävän, katson että Elmolla on kaikki hyvin ja hetken peukaloita pyöriteltyäni päätän lähteä takaisin yläkertaan: voisihan tuo toinen kupillinen teetä vielä maistua.

Fiia & Elmo osa 40

[Fiia]

12. maaliskuuta 2013: Aamun taikaa

Tuntuu keväältä. Taivas on juuri sellaista kirkasta sineä, mitä ei vaan näe tammi- eikä vielä helmikuussakaan. Pakkasta on ehkä kuutisen astetta, mutta pohjoistuuli saa ilman tuntumaan kylmemmältä kuin mitä se onkaan. Se ei minua kuitenkaan haittaa. Tiedän, että muutaman tunnin kuluttua aurinko alkaa lämmittää ja pakkanenkin varmasti laskee lähemmäs nollaa astetta.

Matkallani autolta talliin haukottelen niin, että leukaperät naksahtelevat. Kello seitsemän aamulla ei ole minulle ihan luonnollisin ajankohta olla liikenteessä, etenkään nyt kun olen saanut viikkotolkulla valvoa niin pitkään kuin sattuu huvittamaan. Lukuloma ei todellakaan ole tehnyt hyvää elämäntavoilleni, ei tule nukuttua eikä syötyä säännöllisesti, siitä lukemisesta sitten puhumattakaan.

Tänä erinomaisena tiistaina ajattelin kuitenkin reipastua ja lähteä auttamaan aamutallissa. Jaakko on jo jakamassa kauroja – hevoset liikehtivät levottomasti, joku hirnahtelee, toisen kavio käy karsinan ovessa.
”Morjens”, tervehdin miestä, joka hätkähtää ja kääntyy vauhdilla ympäri.
”Ai kappas”, Jaakko hymähtää. ”En odottanut näkeväni täällä ketään… tähän aikaan.”
”Mulla ei ole koulua enää, niin ajattelin että aamupäivä kuluu vähän mukavammin näin”, kohautan olkiani. ”Jos vaan sopii tulla avuksi.”
”Ainahan se apu kelpaa”, Jaakko vastaa. ”Aittalaisille voisi käydä laittamassa väkirehut, ne on jo valmiina rehulassa sankoissa, ja sitten ruveta viemään hevosia ulos. Mä käyn nakkaamassa aamuheinät tarhoihin. Loimitusohjeet taitaa olla ovessa kaikilla, suurin osa kyllä pärjännee ilman tässä kelissä.”
”Yes sir”, nyökkään. ”Jos mä otan sen ponitarhan, kun ainakin muistan, ketä siellä on.”
”Jep! Ne voi viedä kaksi kerrallaan ja laita shettikset myös sinne”, Jaakko ohjeistaa ja jatkaa sitten puuhiaan. Minä lähden rehulasta sankot haettuani takaisin ulos.

Taiga, Humu ja Pella odottavat kiltisti aamuruokiaan. Kaadan kaurat ja kivennäiset ruokakaukaloihin ja katson, kuinka tammat käyvät ruokiensa kimppuun. Tekisi mieli jäädä rapsuttelemaan Pellaa, mutta ulospääsyä varmasti odottavat hevoset ja selkään käyvä tuuli ajavat minut kuitenkin takaisin sisälle. Aloitan uuden osan poneista, jotka saivat ruokansa ensimmäisinä ja ovat varmasti jo syöneet. Bonnie nakkelee niskojaan, kun kiinnitän loimen sen klipatun kropan lämmikkeeksi. Sikke taas selviää hyvin ilman.
”Mennääs sitten”, sanon reippaasti tammoille saatuani niille riimut päähän. Hiukan vastahakoisen Bonnien otan oikeaan käteen, Sikke tulee rauhallisesti perässä pitkällä narulla.

Tammat vietyäni otan narun päähän ensin shetlanninponit, sitten Vennan ja Elmon ja lopuksi Pellan ja Taigan. Ponit asettuvat muutaman kierroksen hölkättyään Jaakon tuomien aamuheinien pariin.
”Tuutko ottamaan vielä mun kanssa orit ulos, niitä ei viitsisi viedä kahta kerrallaan”, Jaakko huikkaa heitettyään hevostarhalaisillekin heinät. ”Sitten onkin kaikki valmista… karsinansiivoukseen!”
”Jee”, hymähdän kuivasti. ”Mutta toki.”
Tallissa saan käteeni ensin Topin narun. Puoliverinen puhisee Tollon perässä puoliksi kävellen, puoliksi hölkäten, ja irti päästyään se innostaa Jessen vaalean orin leikkimään.

”Jos vielä jelppiminen kiinnostaa, niin perältä saa aloittaa siivoamaan”, Jaakko virnistää talliin palatessamme. ”Mä käyn vielä viemässä sen Sentin.”
”Kiinnostaa, kiinnostaa”, vakuuttelen.
Jaakko nauraa ja lähtee Sentin karsinalle. Minä käyn hakemassa kottikärryt ja talikon ja aloitan Suden karsinasta. Boksien siivous on minusta jotenkin todella terapeuttinen tapa kuluttaa aikaa. Se ei vaadi ajattelua eikä edes suurta paneutumista, sillä seuraavana aamuna karsina on joka tapauksessa aivan yhtä likainen. Ja siinä saa mukavasti lämmön pintaan – hetken aikaa talikkoa heiluteltuani on pakko ottaa takin alta huppari pois, ja kuusi karsinaa siivottuani kättä särkee siihen malliin, että lihaksia olisi paras olla tulossa.

”Okei”, huokaisen saatuani karsinan numero seitsemän valmiiksi. ”Taidan lähteä liikuttamaan Elmeriä.”
”Joko loppu kunto?” Jaakko kiusaa, mutta heilauttaa sitten kättään. ”Pistä se pesupaikalle, niin saan siivottua boksin.”
”Selvä pyy!”
Käyn vaihtamassa ratsastusvaatteet yläkerrassa ja lähden sitten hakemaan ponia. Ulkona on, jos mahdollista, vielä kirkkaampaa kuin aikaisemmin. Ponit jauhavat viimeisiä heinänkorsia kuin hidastetussa filmissä, hännät heiluvat kaikessa rauhassa puolelta toiselle. Bonnie kököttää portilla ja tulisi väkisin mukaan, kun yritän saada vain Elmoa tarhasta. Hetken huitomisen ja yhden reilumman ärähdyksen jälkeen tamma kuitenkin uskoo, että sen nyt on vain tyydyttävä ulkoilemaan, vaikka kaveri pääseekin sisälle. Elmo kävelee korvat hörössä pitkällä askeleella. Sillä on alla kolme vapaapäivää, koska en eilen ehtinyt tallille ollenkaan, joten ei ihmekään, jos energiaa löytyy.

Pesupaikalla harjaan ruunan pitkästä aikaa oikeasti kunnolla. Se on alkanut jo pudottaa talvikarvaansa, joten työtä riittääkin. Pyörittelen Elmoa kumisualla, kunnes kättä särkee entisestään, pyyhkäisen sitten pölyharjalla irtokarvat pois, ja lopuksi harjaan jalat, pään ja selvitän hännän. Elmo tuntuu olevan hyvällä tuulella – se ei edes irvistele, kun satuloin sen. Tallista lähtiessäni nappaan kypärän lisäksi juoksutusliinan mukaan. Ajattelin pyörittää Elmoa hetken narun päässä ennen selkään kiipeämistä.

Se osoittautuu ihan hyväksi ideaksi, sillä heti kun alkukäyntien jälkeen hoputan ruunan raviin, siitä irtoaa aikamoiset pukkiloikat. Lumi vain pölisee, kun Elmo pistelee menemään. Se kuitenkin rauhoittuu nopeasti ravaamaan, mutta liikkeestä näkee, että poni on suunnattoman pirteällä tuulella tänään. Juoksutan sen kevyesti molempiin suuntiin ja kiipeän sitten selkään.

Koska poni on jo hyvin alkuverrytelty, aloitan suoraan ravityöskentelystä. Elmoa ei mitenkään hirveästi tunnu kiinnostavan tehdä mitään pikkutarkkaa, joten hylkään suosiolla ajatukset avotaivutustreenistä ja ratsastan ponia sen sijaan isolla kahdeksikolla. Taivuttelen sen kunnolla läpi niin sisälle kuin uloskin, ratsastan muutamat lisäykset lävistäjällä ja teen sitten samaa laukassa. Elmo tuntuu hyvältä, reippaalta ja vähän häslältä, mutta kuitenkin vastaanottavaiselta. Mistään pukeista ei enää ole tietoakaan, vaan ruuna tekee töitä innoissaan, mutta rehellisesti. Loppuun otan lyhyen vastalaukkatreenin kaarevilla kiemuraurilla ja ravailen sitten Elmon kunnolla eteen-alas.

”Mitäs sanot”, juttelen ponille, kun jarrutan sen käyntiin ja annan pitkää ohjaa. ”Pitäisikö meidän mennä kävelemään loppukäynnit maastoon?”
Elmo ei sano mitään, mutta valoisat polut houkuttelevat minua sen verran, että päätän tehdä niin joka tapauksessa. Läheltä kuuluu linnunlaulua, aurinko alkaa lämmittää selkää ja tuulikin on vaiennut. Tuntuu keväältä, toden totta.

Fiia ja Elmo osa 41

[Fiia]

14. maaliskuuta 2013: Itkua ja hampaiden kiristystä

Lyhytjalkainen, pisamanaamainen Mia ratsastaa Elmoa hyvin. Sitä ei käy kieltäminen. Ruuna tuntuu liikkuvan mielellään ja este toisensa jälkeen ylittyy helposti, Mia istuu selässä kädet pehmeinä ja jalat vakaina. Menoa on todella mukava seurata, eikä aika käy yhtään pitkäksi, vaikka olenkin junnujen hyppytunnin aikaisen ajankohdan vuoksi ainoa katsoja. Vahvasti ponipainotteinen ryhmä hyppää helpohkoa radanpätkää noin seitsemänkymmentäsenttisillä esteillä.

”Tullaan sitten lopuksi vielä vasemmasta kierroksesta ristikko katsomopäädystä, hyvä tie lävistäjälle, sarja, huolellinen käännös takaisin vasemmalle, okseri pitkältä sivulta ja ristikko uudestaan! Venna aloittaa, sitten Edi, Pella, Patron, Janus, Humu ja viimeisenä Elmo. Hitaammille isoa laukkaa alle, Janusta ja Elmoa saa vähän rauhoittaa sarjalle”, Anne huutaa toisesta päädystä. Vennalla ratsastava pikkutyttö nostaa laukan ja ratsastaa ponin kohti ensimmäistä estettä. Vaalea poni näyttää pirteältä, eikä parivaljakolla ole mitään ongelmia.

Kun muut ovat suorittaneet radan, Mia pyytää Elmon laukkaan ja ratsastaa pääty-ympyrän ennen ristikolle suuntaamista. Ruunalla on korvat hörössä, ja heti kun Mia antaa sille tilaa edestä, se säntää esteelle. Sarjalle tyttö kuitenkin pitelee ponin paremmin aisoissa ja saa sen ottamaan väliin yhden pitkän, mutta tasaisen laukka-askeleen, aivan kuten pitikin.

Esteen jälkeen Elmo kuitenkin pääsee pitkäksi. Mia saa taisteltua sen pitkälle sivulle, mutta rytmi katoaa siinä. Ohjauksen ja tuen puuttuessa poni tekee omat ratkaisunsa, tulee aivan esteen juureen ja hyppää sitten kuitenkin, melkein paikaltaan. Mia on jo kaulalla siinä vaiheessa kun Elmo hidastaa, ja kun ruuna lähtee hyppyyn, tyttö lentää lavan yli maahan selälleen. Ponin kaviot eivät kaikeksi onneksi käy lähelläkään tyttöä, mutta ilmat häneltä kyllä lähtee pihalle, sen näkee jo tänne saakka.

Anne menee heti Mian luokse. Elmo ei jää ihmettelemään tapahtunutta vaan ottaa ilon irti yllättävästä vapaudesta – pukkeja satelee, kun se kaartaa pitkälle sivulle päätään heitellen. Tytöt osaavat onneksi pysäyttää ratsunsa siihen missä sattuvatkin olemaan, eikä kukaan muu riehaannu. Minä lähden pyydystämään Elmoa. Ruuna juoksee muutaman kerran lyhyttä sivua edestakaisin ja yrittää näyttää uhkaavalta, mutta antaa sitten kuitenkin kiinni. Talutan sen Annen ja Mian luokse. Jälkimmäinen on päässyt jaloilleen, mutta näyttää itkuiselta.

”Mene vaan takaisin selkään”, Anne kannustaa tyttöä.
”Onko pakko hypätä vielä?” Miasta näkyy kauas, että jos hän saisi päättää, hän välttelisi okseria koko loppuelämänsä. Ehkä Elmoakin.
”Ei tietysti pakko ole”, Anne vastaa, ”mutta voidaan laittaa este ihan pieneksikin. Muistat vaan odottaa hevosta, ennen kuin lähdet hyppyyn, niin pääsette Elmon kanssa yhtä matkaa yli.”
Mia hymyilee arasti ja ponnistaa ponin selkään. Minä päästän ohjasta irti, kun tyttö on saanut jalustimet jalkaansa ja ohjat käteen, ja lähden takaisin katsomon puolelle. Onneksi ei tälläkään kertaa käynyt pahemmin.

”Ota Mia sen kanssa vaikka pääty-ympyrällä vähän ravia ja laukkaa, ja tule sitten tuo okseri. Otan takapuomin alas. Muut voivat ottaa loppuraveja!”
Tyttö nyökkää ja siirtää Elmon raviin. Kontrolli on enemmän ponilla kuin ratsastajilla, ja kaikki varmuus Mian ratsastuksesta jäi maneesin hiekkaan. Elmo tekee kuitenkin kuuliaisesti työtä ja hyppää, vaikka tyttö jättää sen selviytymään esteestä itse.
”Hyvä, Mia. Siirry senkin kanssa sitten raviin”, Anne ohjeistaa.

Minä autan Annea siivoamaan esteet pois, ja kun alkeistuntilaiset Ellin perässä tulevat maneesiin, punttaan muutamat pikkulapset ponien selkään. En jää katsomaan lasten mahdollisesti ensimmäisiä laukannostotreenejä, vaan seuraan hyppytuntilaisia tallille.
”Elmo menee vielä viideltä tunnille, joten sen varusteet voi jättää tähän karsinan eteen”, huikkaan Mialle ja kurkistan karsinaan. Tyttö riisuu Elmolta satulaa ja näyttää surkealta. Hänen jalkansa tärisevät ja nutturalta on karannut muutama luonnonpunainen kihara, jotka pomppivat poskien vieressä.

”Onko kaikki ok? Sattuuko johonkin?”
”Ei”, Mia sanoo ääni väristen, enkä minä tiedä kumpaan kysymykseen vastaus on.
Tyttö laskee satulan telineelle, ottaa fleeceloimen, laskee sen Elmon selkään ja kiinnittää soljet. Sitten hän istuu heinien päälle selkä karsinan seinää vasten ja alkaa itkeä.

Minä hätäännyn. En minä osaa lohduttaa tyttöä, jonka tunnen vain nimeltä. Ensiapua osaisin antaa, jos jalka olisi poikki tai Elmo olisi puraissut. Siitä ei kuitenkaan taida olla kyse, joten hetken tyhmän näköisenä seisoskeltuani istun Mian viereen.

Minun ei edes tarvitse kysyä, mikä on hätänä, ennen kuin tyttö jo aloittaa vuodatuksen. Sieltä tulee koko viisitoistavuotiaan olemassaolon kriisi: ärsyttävät kaverit, vielä ärsyttävämmät opettajat, yhteishaku, kesätöiden puute, kiinnostavien poikien puute, äiti, pikkusisko, viime kuussa kuollut koira, se kun tuntuu ettei osaa mitään. Edes hypätä yhtä tyhmää okseria yhdellä tyhmällä Elmolla.
”Viimeisimpään nyt ei auta kun harjoittelu”, virnistän varovaisesti, kun Mia hiljenee.
Poni tulee lähemmäs, puhaltaa lämmintä ilmaa kasvoille. ”Sä voit kysyä Annelta, voitko mennä sillä ensi viikollakin.”
Mia nyökkää ja huokaisee. ”Niinpä kai. Jotenkin vaan… olis kiva olla hyvä edes jossakin.”
”Jokainen on hyvä jossakin”, rohkaisen. ”Se oma juttu pitää vaan löytää. Kaivaa esiin.”

Istumme hetken hiljaa vierekkäin. Sitten Elmo kyllästyy siihen, että olemme sen iltapäiväruuan päällä, ja alkaa töniä meitä päällään.
”Elmo”, äsähdän sille, kun ruuna tökkää minut kumoon. ”Ei kai se auta kuin lähteä. Tuletko Mia teelle ylös?”
Tyttö harkitsee pitkään mutta nyökkää sitten. ”Joo.”
Minä ojennan käteni ja vedän Mian jaloilleen. Hän pudistelee turpeen housuistaan. ”Kiitti.”
”Eipä mitään”, hymyilen. Ehkä se siitä, teen, hunajan ja ajan kanssa.

Fiia ja Elmo osa 42

Superykkönen eläväisesti kirjoitetusta tarinasta. Erilainen ja mielenkiinnon herättävä lähestymistapa hoitotarinaksi =)
~Anne

[Anne]

Talvisella koulukurssilla



Fiia riisumassa Elmoa varusteista lauantain tunnin jälkeen.

Sepssu Fiialle!!

(Ja pahoitteluni laadusta. Tämä kuva osoittaa, etten oikein osaa enää piirtää.. =D Elmo siis ravistelee päätään tässä. Puolustukseksi: oli hankala kuvakulma ja valokin tulee tuolta takaa, joten ei ihan helpoin kuva. Jeb!)

[Fiia]

9. maaliskuuta 2013: Koulukurssilla

Lauantai-aamu on aurinkoinen, mutta kylmä. Ei varmasti kuitenkaan pitkään – Elmon hoitamisen lomassa olen tutustunut Annen meille jakamaan monisteeseen, jolla on koulukurssin toisen päivän ensimmäisen tunnin tehtävä. Väistöä, laukkaa, avo- ja sulkutaivutuksia… Yksittäiset tehtävät eivät ole ylitsepääsemättömiä, mutta vaikeaksi homman tekee se, että kaikki tapahtuu niin nopealla rytmillä. Ihmettelyyn ei jää aikaa, vaan apujen on oltava täsmällisiä ja hevosen hyvin kuulolla. Laitan jalkaan lyhyet pallopäiset kannukset ja valmistaudun henkisesti kouluvääntöön, jossa Anne ei varmasti tule päästämään meitä helpolla.

Itse tunti aloitetaan kuitenkin verryttelyllä. Koska kaikki tietävät, mitä tuleman pitää, saamme ratsastaa aika lailla omaan tahtiin eilisiä ohjeita hyödyntäen. Anne pistää pieniä korjausehdotuksia väliin, jos tarvetta on. Minä aloitan kävelemällä ensin kunnolla ja ravaamalla sitten isoja ympyröitä ja voltteja. Elmo on edellispäivän jäljiltä tavallista notkeampi, mutta tiedän kuitenkin, että avot ja eritoten sulut vaativat ihan eri taivutus- ja kokoamisastetta kuin tavallinen jumppailu ja irrottelu. Lähden hakemaan ponille voimaa alle tekemällä ympyröiden lomaan suoria pätkiä, joilla otan vuoron perään lisäyksiä ja kokoamisia.

Pikkuhiljaa Elmo alkaa tulla nopeammaksi ja ravata enemmän alleen, jolloin sen peräänantokin syvenee.
”Ratsasta Fiia sitä Elmoa aktiivisesti ryhdikkäämmäksi”, Anne huutaa. ”Se on rento ja taipuu hyvin, mutta nyt pitäisi saada turpaa vähän ylemmäs ja etuosaa kevyemmäksi. Kanna käsi!”
Nostan kättä hitusen ylemmäs ja yritän ratsastaa jalalla ohjaa kohden. Elmo tuntuu ehkä pikkiriikkisen paremmalta, mutta minä olen jo hiestä märkä. Varmasti hyvä merkki, etenkin kun emme ole vielä edes päässet varsinaiseen tehtävään.

Laukassa jatkan temponvaihteluja hetken molempiin suuntiin. Sitten annamme ratsujemme Annen komennosta kävellä muutaman kierroksen pitkin ohjin, ennen kuin aloitamme kiemurakimaran. Tulemme ensin taivutukset ja väistöt käynnissä, mutta kuulemma ravissakin pitää yrittää, sujui tai ei. Joskus esimerkiksi avot voivat olla ravissa jopa helpompiakin, kun yksinkertaisesti ei vain ehdi tehdä niin paljon. Elmo tosin ei taida kuulua niihin hevosiin, jotka kulkevat sitä paremmin, mitä vähemmän niihin yritetään vaikuttaa.

Käyntiväistö on meille helppoa kauraa. Poni astuu siististi ristiin, eikä myöskään kaadu apuja vastaan vaan kantaa itsensä hyvin ja keskittyy tehtävään korvat tötteröllä. Elmo suoristuu hyvin ja väistää takaisin uralle päin yhtä kauniisti, vaikka itse hienoisen puolieron huomaankin. Laukannoston valmistelu on huono ja laukka siksi vähän tasapainotonta kaahotusta, jota poni ei anna kiinni kuin vasta hyvän matkaa kulman jälkeen. Avoon se ei tunnu yhtäkkisen innostuneena taipuvan sitten millään, joten jätän tällä kierroksella tehtävän välistä ja keskityn tulevaan sulkutaivutukseen. Se onkin hallittu ja hyvä molempiin suuntiin. Lyhyen sivun ravaan, ja sitten sama homma alkaa alusta.

Anne neuvoo meitä kaikkia tasaisesti pitkin matkaa. Elmo kulkee kuulemma väistössä hiukan takaosa edellä, laukannosto saisi olla terävämpi, avotaivutuksessa sen pitäisi venyttää ulkokylkeään enemmän eikä poikittaa niin paljon, sulku on vähän hätäinen ja takaosa laahaa… Pientä korjattavaa on paljon, mutta toki parempi, että saamme korjausehdotuksia kuin pelkkiä ”hyvä”-kommentteja. Poni kuitenkin petraa joka kierroksella ja siinä vaiheessa, kun siirrymme tekemään tehtävää ravissa, erityisesti käynti-laukka-käynti –siirtymiset toimivat kuin junan vessa.

Ravissa en saa väistöihin sitä irtonaisuutta, jota kouluratsukoissa itse niin arvostan, mutta muuten olen suorituksiin tyytyväinen. Joskin töitä saa tehdä – mutta ahkera ratsastaminen kyllä palkitaan. Elmo kokoaa ravia avotaivutuksiin todella hyvin, kun taas sulut ovat mukavan letkeitä. Laukka ei varmaan koskaan ole ollut parempi. Loppuverryttelyssä ruuna venyy kuin kuminauha, sen liike tuntuu elastiselta ja minä en voi lopettaa hymyilemistä.

Loppukäynneissä niin minä kuin ratsunikin puhallamme kuin viimeistä päivää, mutta kaikki rääkki oli ehdottomasti saavutetun ahaa-elämyksen arvoista. Odotan innolla, miltä Elmo tuntuu huomenna koulukisoissa!

Fiia & Elmo osa 43

[Fiia]

Höpsis, Anne, tuohan on tosi hieno! Iso kiitos!

7. huhtikuuta 2013: Valmennuspäivä

Valmennuksen kolmosryhmä, johon kuulun Linnean, Danielin ja Pipsan kanssa, alkaa mukavasti vasta yhdeltä sunnuntai-iltapäivänä. Ehdin kaikessa rauhassa harjata Elmon kunnolla, setviä sen jouhet ja kokeilla, kannattaisiko häntä ensi lauantain harjoituskisoihin letittää vai jättää letittämättä. Letistä sojottaa lyhyitä itsepäisiä karvoja joka suuntaan, joten päätän, että auki on parempi. Puoli yhden maissa satuloin ja suitsin Elmon, muistutan itseäni puhdistamaan varusteet vielä ennen kisoja ja lähden sitten ratsuineni kentälle.

Pipsa kävelee vielä vähän lumisella ja hyvin märällä kentällä Rotan kanssa pitkin ohjin, Linnea pidentää jalustimia Sentin selässä ja Daniel ottaa tyylikkäänmustan Bladen kanssa ravia siellä, missä kenttä on jo hyvässä kunnossa. Minä kiristän satulavyötä ja ponnistan sitten satulaan. Elmo heiluttelee korviaan tyytyväisen oloisena. Keli ei ole kehuttava, mutta silti tuntuu vähän keväältä. Ainakaan pakkasta ei taida olla.

Otan alkuun reilusti käyntiä uralla pitkin ohjin ja teen sitten joitakin isoja ympyröitä puolipitkällä ohjalla. Elmo tuntuu rennolta ja rauhalliselta, joskin se on tapaansa mukaan aluksi vähän laiska taipumaan pohkeen ympäri. Etenen asetuksesta pieneen taivutukseen ja siitä vähän reilumpaan jumppaamiseen, ennen kuin vaihdan suuntaa ja aloitan saman alusta toiseen kierrokseen.

Vielä ennen kuin edellinen valmennusryhmä purkautuu maneesista ja me pääsemme Annen haukankatseen alle, ehdin hyvin ottaa pari kierrosta ravia. Niinpä olemme kaikki verrytelleet kevyesti ja voimme aloittaa suoraan tositoimista. Emme tee mitään tiettyä tehtävää, vaan Anne katsoo jokaisen kanssa ongelmakohtia erikseen ja antaa vinkkejä verryttelyyn kisoissa.

Elmon kanssa aloitamme yksinkertaisesti siitä, että saan ponin nopeaksi, kevyeksi ja vastaanottavaiseksi avuille. Tuntiponina se osaa myös luistaa hommista ja tekee yhtään epäröimättä vähän sinne päin, jos ratsastaja ei saa sitä oikeaan mielentilaan. Anne kehottaa minua tekemään runsaasti voltteja ja ympyröitä ja pitämään ulko-ohjan reilulla tuella. Minulle tulee kuuma heti toisen voltin jälkeen, mutta Elmo vastaa ratsastukseen ja meno alkaa tuntua huomattavasti helpommalta, kun jaksan vielä hetken työstää.

Kun poni sitten kulkee oikein päin ja keskittyy apuihin, siirrymme ravin lisäämiseen ja kokoamiseen. Lisääminen on helpohkoa; Elmo venyttää halukkaasti askeltaan, liikkuu vähän avoimemmassa muodossa eikä lähde kuitenkaan juoksemaan alta. Kokoaminen on taas sitten asia erikseen, vaikka olinkin osannut varautua hankaluuksiin nyt, kun olen juuri saanut ratsastettua Elmon eteenpäinpyrkiväksi ja sähäkämmäksi. Oma käteni jää kovaksi, kun yritän saada ponia askeltamaan lyhyempää ravia, ja sitten Elmo menee pitkin seiniä. Se heittää joka kerta takaosan uralta ja alkaa kiskoa ohjaa, viskoa päätään ja jännittyä koko rungostaan.

Anne neuvoo yhä uudelleen ja uudelleen suoristamaan ja ratsastamaan eteen ja yrittämään uudelleen, kun tuntuu taas siltä, että molemmilla on tilaa hengittää. Kymmenien huonojen yrityksien jälkeen oppi alkaa mennä perille. Ensimmäisen onnistuneen kootussa ravissa ratsastetun voltin jälkeen minusta tuntuu siltä, että voisin järjestää juhlat ihan vain sen fiiliksen kunniaksi. Poni on pehmeä, lyhyt mutta ei kasassa, herkkä ja vastaanottavainen. Se kuuntelee ja minä kuuntelen sitä. Kehun ruunaa ruhtinaallisesti ja annan sen venyttää hetkeksi pitkälle ohjalle ennen laukkatyöskentelyä.

Päivän aiheeksi meille valikoituu vastalaukka. Oikea on hyvä, Elmon tasapaino riittää ympyröidenkin tekemiseen vastalaukassa, kunhan vain muistan tukea sitä riittävästi. Vasen taas ei nouse, ei sitten millään. Oma toispuoleisuuteni yhdistettynä Elmon hienoiseen jäykkyyteen vasemmalle johtaa siihen, että poni tarjoaa tunnollisesti oikeaa. Saan Annen avustuksella työstää heikompaa puolta kauan ja hartaasti, ennen kuin laukka nousee ja pysyy pitkän sivun.

Loppuverryttelyssä työskentelen hetken harjoitusravissa ja keventelen sitten pidemmällä ohjalla ponin eteen ja alas. Hiki virtaa pitkin selkää ja kasvoni helottavat kirkkaanpunaisina, Elmokin on hionnut, mutta valmennuksesta jäänyt tunne on loistava. Ensi lauantaikaan ei enää pelota niin paljon – ja ainakin tiedän, mitä meidän pitää vielä harjoitella.

Fiia & Elmo osa 44

[Fiia]

14. huhtikuuta 2013: Kisapäivä Villahaassa

Lauantaiaamu, kello seitsemän kolmekymmentä. Tavallisesti olisin mennyt muutama tunti sitten nukkumaan ja vetäisin sikeitä vielä suunnilleen kuutisen tuntia. Seppeleessä hevoset mutustelisivat aamuruokiaan, ja vajaan tunnin päästä ne värjöttelisivät todella tyypillisessä kaatosateessa ulkona. Mutta tänään kaikki on toisin. Tallikäytävä on täyttynyt Jaakon ja Annen lisäksi minusta ja kymmenestä muusta hoitajasta, ja käynnissä on täysi vilske ja hyörinä.

Me olemme nimittäin lähdössä kisoihin! Villahaassa järjestetään harjoituskoulukilpailut, johon olemme ilmoittautuneet ja sittemmin treenanneet Annen valmennuksissa. Elmon kanssa ilmoittauduin kisaamaan sekä helppoa B:tä että A:ta, joista ensimmäinen on meidän ensisijainen luokkamme ja toinen enemmän tai vähemmän hyvää harjoitusta.

Yhdentoista hevosen kisakuntoon saaminen ei ole mitenkään helppo juttu. Tietenkin olemme puhdistaneet varusteet, pesseet hevoset, etsineet kisahuovat, kiillottaneet saappaat ja ostaneet/lainanneet kisatakit ja –housut jo hyvissä ajoin, mutta silti jotakin on aina kateissa, rikki tai muuten vaan pielessä. Hype on nukkunut yönsä märässä läntissä ja nyt sen kylkeä koristaa iso keltainen läiskä, Linnea unohti kannukset kotiin, Taigan kisahuopaan on ilmestynyt mystinen harmaanruskea tahra, Inkeri ei löydä toista hanskaansa mistään ja niin edelleen.

Käyn kaikessa rauhassa vielä läpi omat ja Elmon varusteet. Sadevaatteet minulla on päälläni. Saappaat, housut, paita, takki, kypärä, kannukset, hanskat – siististi laatikkoon pakattuna. Satula, suitset, kisahuopa, pintelit, kuljetussuojat, loimi ja viltti, riimu ja naru – kaikki löytyvät. Tarkistan vielä varmuuden vuoksi ja sadannen kerran myös yhteisten varusteiden laatikon. Pyyhkeitä, harjoja, teippiä, kuminauhaa, Showshinea ja varalle kaikkea satulavyöstä ja jalustinhihnoista lähtien. En keksi mitään lisättävää. Tavaravuori on melkoinen, mutta varmasti parempi niin kuin että jotain oleellista puuttuisi.

Vaeltaessani tallikäytävää tyhmän oloisen Britta kiskaisee minut mukaansa pesukarsinaan.
”En tajua, miten se on saanut pissitahran tuohon kohtaan, vaikka sillä oli loimi ja kaikki”, tyttö marmattaa. Hype katselee meitä pirteänä eikä tajua ollenkaan, mitä se on tehnyt väärin. Otan saippua pursuavan sienen käteeni ja alan hinkata vähän pienempää läiskää sen takalistosta.
”Onneksi meillä on aikaa pestä vaikka kaikki kimot ennen lähtöä”, lohdutan. Elmon tummanruskea väri on todella käytännöllinen juuri tästä syystä. Puhumattakaan sen pystyharjasta! Daniel on koko aamun kiroillut Bladen letityksen parissa, mutta luulen kuulleeni, kuinka Pipsa lupasi näppäränä tyttönä letittää Rotan lisäksi Uljaan Mustankin.

Huuhdeltuamme Hypen hetkeä myöhemmin havaitsemme, että läiskät ovat yhä edelleen paikoillaan, haaleampina vain.
”Saa kelvata”, Britta päättää kädet lanteilla. ”Sehän on papurikko muutenkin.”
”Totta”, nyökkään. ”Hyvä se on. Mutta älä vaan anna sen nyt enää piehtaroida.”
”Vahdin sitä silmä kovana lähtöön saakka”, tyttö julistaa päättäväisesti, enkä minä epäile yhtään. Ulkona on tosin niin kammottava koiranilma, ettei Britta mitenkään saa pidettyä hoitohevostaan vaaleana enää sitten, kun se on saanut ottaa muutaman askeleen mutalammikoissa.

”Aletaan lastaamaan hevosia yksi kerrallaan heti kun alkaa olemaan valmista”, Anne kailottaa ovelta.
Minä lähden ripeästi Elmon karsinalle. Ruuna on syönyt aamuruokansa jo hetki sitten ja nyt se näyttää vain odottavan lisäheinäannostaan, joka odottaa kuljetusautossa. Rapsuttelen ponia hetken.
”Ollaanhan tänään sitten hyviä?” kysyn Elmolta luottavaisesti. Se ei vastaa. Toivottavasti hiljaisuus on myöntymisen merkki.
Laitan ruunalle vastapestyn sinipunaisen fleeceloimen. Sen pitäisi riittää matkalle nyt, kun keli ei ole kovin kylmä, vaikka sataakin, eikä kopissa liiemmin vedä. Paluumatkalle minulla on sille mukana varastosta kaiveltu ohutvuorinen talliloimi siltä varalta, että Elmo hikoaa kovinkin paljon, ja kisapaikalle sadeloimi pitämään hevosta edes jotenkin kuivana. Kiinnitän kuljetussuojat, napsautan riimunnarun kiinni riimuun ja lähden sitten ulos. Poni kävelee jalkojaan nostellen, mutta selvästi innokkaana. Se tietää, että olemme lähdössä jonnekin.

Taluttelen Elmoa sateen armoilla sen aikaa, että Anne, Jaakko ja Pipsa saavat tuupittua Rotan kyytiin. Puoliverinen on järkytyksestä lamaantunut, mutta kävelee hetken tilanteeseen totuteltuaan kuitenkin kyytiin Sentin seuraksi. Elmo tykkää matkustamisesta, eikä sitä juuri tarvitse houkutella lastaussillalle. Poni hyökkää saman tien heinäverkon kimppuun eikä huomaakaan, kun sidon sen kiinni ja luikahdan etupuomin alta pois Odelien taluttaessa Edin seuraavaksi kyytiin.

Reilua puolta tuntia myöhemmin kaikki hevoset ja varusteet ovat autoissa. Jaakko jää tarhaamaan kotiin jääviä hevosia, mutta Elli on ilmestynyt paikalle ja lupautunut lähtemään Villahakaan avuksi.
”Sitten matkaan”, Anne ohjeistaa. ”Nähdään kisapaikalla, ajelkaa perässä jos ette osaa reittiä.
Pakkaudun Inkerin, Anthonin ja Emmyn kanssa Odelien autoon. Mahassa on kokonainen tarhallinen perhosia.


Myöhemmin samana päivänä
Elmo kaartaa pitkälle sivulle ja pinkaisee vauhtiin. Minä annan sen mennä – enää emme ole kisaradalla, vaan palkintojenjaon kunniakierroksella, ja nyt jos joskus saakin painella kovaa. Perässämme viipottaa upea pikkuinen shetlanninponi ja sen takana punarautias puoliverinen. Elmon suitsissa lepattaa sinivalkoinen ruusuke, jo toinen tänä päivänä.

Minä en voi uskoa hyvää onneani. Tänään meillä onnistui kerta kaikkiaan joka ikinen asia. Helppo B tuntui niin helpolta ja hyvältä, että olisin voinut itkeä onnesta jo pelkän radan jälkeen – puhumattakaan siitä hetkestä, kun sain kuulla, että prosenttimme riittivät voittoon. Luokkien välissä kävelytin ruunaa jo tihkutukseksi laimenneessa sateessa ja verryttelin ennen A:ta vain kevyesti. Ja silti, tai ehkä juuri siksi, poni toimi kuin ajatus, tai ei; paremmin kuin olisin osannut ajatellakaan.

Että se onkin hieno poni, ja että se onkin rakas. Elmo ei haluaisi hidastaa ravin kautta käyntiin, mutta antaa lopulta päätään viskoen kiinni. Valkoiset pintelit eivät ole enää kovinkaan valkoiset ja raparoiskeita on housuja ja satulahuopaa myöten, mutta sillä ei ole väliä, ei tänään.

Fiia & Elmo osa 45

[Fiia]

16. huhtikuuta 2013: Uusia tuulia

Janus on muuttanut pois. Se on ensimmäinen uutinen, jonka kuulen astuessani sisään talliin. Mieli synkkenee välittömästi. Ruunivoikko connemara oli Pellan lisäksi viimeinen asia, joka muistutti minua jatkuvasti Alinasta, ja olisin mielelläni pitänyt sen Seppeleessä elävänä muistomerkkinä niistä ajoista, jolloin punatukkaisia ponityttöjä oli täällä kaksi. Ja hauska ponihan se oli muutenkin, niin persoonallinen ja eläväinen kaveri.

Mutta show must go on, ja samassa syssyssä Januksen myyntiuutisen kanssa saan kuulla tytöiltä, että Seppeleeseen etsitään korvaavaa tuntiponia. Se on joka kerta iso juttu. Minkä värinen tulokas on? Otetaanko sille hoitaja, minkä tasoisilla tunneilla se juoksee? Onko se kiltti vai kamala? Jos minä saisin päättää, uusi poni olisi rautiaanlehmänkirjava tamma, sataneljäkymmentäseitsemän senttimetriä. Sellainen pyöreärunkoinen työmyyrä, joka tekisi aina sata lasissa hommia, hyppäisi hyvin ja olisi myös laadukas kouluponi. Mutta nähtäväksi jää, mitä on luvassa! Pääasiassahan minä kuitenkin ratsastan Elmoa eivätkä hoitajahaut kosketa minua pätkän vertaa, mutta silti on jännittävää saada uutta poniverta tallille.

Seuraava yllätys koittaa, kun astun muutaman askeleen Elmon karsinaa kohti. Jaakko maleksii käytävällä ja osoittelee hevosia höpisten samalla itsekseen, ei mitään uutta auringon alla. Uusi on kuitenkin punatukkainen, hoikka pisamanaama, joka hiihtää Jaakon perässä ja näyttää vähän kauhistuneelta.
”- Ja siinä on sitten Elmo, tuo pystytukka, ja sen vieressä on Patron, ja tuossa on sitten pesuboksi ja tosta ovesta mennään satulahuoneeseen sisäkautta, toimistossa käytiin jo –” Jaakko selittää täyttä vauhtia eikä hänen seuralaisensa selvästi ymmärrä mistään mitään.

”Kasper, kuulemma”, Loviisa kertoo avuliaasti. ”Oppisopimuksella täällä tai jotakin.”
”Jaakko on varmasti mielissään”, arvelen. Kolmenkymmenen hevosen ratsastuskoulu ei ole se helpoin pyöritettävä tallimestarille/hevosenhoitajalle/remonttireiskalle. Itse en suostuisi ikinä. Kymmenen karsinaa aamuun on minulle aika maksimi, vaikka toki paljon johtuu rutiinin puutteesta. Ei hevosala kyllä muutenkaan taida olla minun tulevaisuuteni, ei ainakaan näillä näkymin. Ensi syksy on vielä yksi kokonainen musta aukko. Hain opiskelemaan yliopistoon tähän lähelle ja myös kauemmas, mutta en ole sulkenut pois välivuodenkaan mahdollisuutta. Muuttujia on matkassa vielä aika monta.

Käyn katsomassa tuntilistat. Elmo menee vasta junnutunnille illalla, joten minulla on aikaa tehdä vaikka mitä. Maneesi olisi vapaana, mutta minä haluan maastoon – kouluratsastusta on tullut lähiaikoina harrastettua ihan riittävästi kisoineen, valmennuksineen ja kursseineen. Mutta ulkona totta kai sataa, joten ehkä en lähde liukastelemaan mutaisille poluille. Vaellan Elmon karsinalle ja avaan oven.
”Elmo”, parkaisen heti kun näen tumman ponin kokonaisuudessaan.
Ruuna ei tiedä mikä on vialla. Minä tuijotan sen jalkoja ja mahaa – poni on yltä päältä ravassa. Jaloissa on oikeat kerrostumat mutaa ja pitkistä vatsanaluskarvoista tippuu hiljalleen vettä.

”Voihan kevät”, manaan tarttuessani riimuun. Pakkohan se poni on pestävä. Juuri tätä inhoan keväässä: koiranomistajana tiedän, mitä on pestä eläin joka ikinen kerta ulkoilun jälkeen, ja hevoset ovat pitkäsäärisinä vielä asteen työläämpiä.
Talutan Elmon perässäni pesukarsinaan ja laitan sen kahdelta puolen kiinni. Ruuna on veden ystävä ja haluaa välttämättä juoda ensimmäisenä, kun avaan hanan. Sitten se rauhoittuu odottamaan hievahtamatta paikoillaan, kun käyn jalkojen kimppuun veden, sienen ja harjan kanssa.

Puolta tuntia myöhemmin olen litimärkä kaikkialta muualta paitsi jaloista, sillä olin kaikeksi onneksi tajunnut laittaa kumisaappaat tähän keliin. Elmo sen sijaan saa pikkutarkan kuivauksen koivilleen, ennen kuin vien sen takaisin karsinaan. Salma taluttaa Bonnien pesulle heti vesikarsinan vapauduttua ja irvistää mennessään. Hymyilen myötätuntoisesti. Onneksi, onneksi Elmo ei ole kimo.

Olen matkalla ylös hoitajienhuoneeseen, mutta sitten vastaani tulee Pipsa Rotan kanssa.
”Ootsä menossa ratsastamaan?” kysäisen, vaikka kysymykseni on toki tyhmä - hevosellahan on varusteet päällä ja Pipsalla kypärä päässä - ja taputan puoliveristä kaulalle.
”Joo, Anne pitää meille tunnin”, tyttö hymyilee innokkaasti.
”Ai kun kivaa! Mä taidankin tulla sitten katsomaan”, päätän ja teen U-käännöksen lähtien Pipsan ja Rotan perässä maneesille. Teetä saisi yläkerrasta varmasti vähän myöhemminkin.

Fiia ja Elmo osa 46

[Fiia]

25. huhtikuuta 2013: Arkinen kevät ja keväinen arki

Ei sada eikä paista. Lunta on enää siellä täällä, maa on märkä ja ilma jos nyt ei lämmin, niin ainakin leuto. Bravo on kurassa, mutta en jaksa välittää. Olen korviani myöten täynnä hevosten ja koirien pesemistä enkä missään nimessä aio kuluttaa aikaani enää autojen suihkutteluun. Vaellan kuralätäkköjä väistellen tallin puolelle. Se on hiljainen, jopa siinä määrin, että kuulen yläkerrasta naurua.

Tuntikalenterin mukaan Elmo on hyppäämässä juuri alkaneella estetunnilla. Ratsastajaksi sille on merkattu Mia, jota en olekaan nähnyt sitten viime kuun. Pitäisi muistaa käydä tervehtimässä, kunhan ratsukot palaavat tallille. Matkallani yläkertaan en näe ristin sielua, mutta korvat eivät petä – avatessani oleskeluhuoneen oven tuttu sekasorto tervehtii minua yhdessä viiden hoitajan kanssa.

Seinällä on lappu. ”VappuVaihtarit”, teksti ilmoittaa ja minä tavaan sen ääneen.
”Saadaan vaihtaa hoitohevosia päiväksi”, Emmy selventää avuliaasti. ”Vappuaattona.”
”Hei miten kivaa”, ilahdun. Minulla on ehkä vappuna muutama muukin suunnitelma, mutta tottahan sitä nyt uuden hevosen kokeilemiselle raivaa tilaa.
”Musta olisi kiva kokeilla tuntsaria, jos joku haluaa ponittamaan Bonniella”, Salma ehdottaa.
”Mä”, vastaan salamannopeasti, nappaan pöydältä keksin ja istun sohvalle sen kanssa. ”Jos vaan Elmo kelpaa.”
”Kelpaa toki”, Salma virnistää. ”Tehdään sitten vaihtokaupat!”
”Jee”, hymyilen. Siitä onkin hetki aikaa, kun olen viimeksi kavunnut Bonnien selkään. Melkein kaksi ja puoli vuotta, jos tarkkoja ollaan. Siinä ajassa nuori poni ehtii muuttua paljonkin, ja siksi onkin kiva kokeilla, millainen tammasta on tullut Salman käytössä.

Pipsa kaupittelee Sikkeä vaihtoon, samoin kuin Odelie Alexiaan. Molempia olisi ollut mukava testata, mutta kaikkea ei voi saada – ja eihän sitä tiedä, vaikka vaihtareista tulisi uusi perinne Seppeleeseen muiden joukkoon. Alan järsiä keksiäni hitaasti. Aamupalasta on jo hetki aikaa ja eväinä minulla on luonnollisesti vain muutaman viikon vanha lytistynyt lakritsapatukka, jonka olin ajatellut säästää illemmalle.

Tytöt suunnittelevat maastoreissua. Elmo on menossa vielä toiselle tunnilla vähän myöhemmin, joten en ehdi tänään ratsastamaan. Keväiset maastot vetävät silti puoleensa, varsinkin kun kouluratsastus on nyt lähiaikoina ajanut metsärallaamisen ohi. Ehkä ensi maanantaina, kun Elmolla on arkivapaa, voisin käydä oikein kunnon lenkillä ja napata tallista jonkun kaveriksi. Tälle päivälle olin ajatellut varusteiden puhdistamista. Elmon karvanlähtö alkaa olla suoritettu, joten satulahuovan voisi ainakin vaihtaa puhtaaseen ja laittaa suojat pesuun.

Estetunnin päättymistä odotellessani selaan uusimmat hevoslehdet, joissa kaikissa varoitellaan herpesviruksesta. Seppeleessä kaikki hevoset ovat pysyneet terveinä, ja toivottavasti niin on jatkossakin. Tarttuvat taudit ovat aina ikäviä ja desifiointirumba rasittava. Otan toisen keksin.

Puoli tuntia myöhemmin lähden valumaan alakertaan maastoon lähtevien jäädessä vielä sumplimaan reittiä ja aikataulua. Nappaan harjat mukaani ja lähden suorittamaan niille pikapuhdistuksen ulkona. Junnut lopettavat hyppytuntinsa, Anne avaa oven ja joukko purkautuu Venna etunenässä ulos. Huiskautan kättäni Mialle, jonka posket hehkuvat melkein yhtä punaisina kuin hiukset ja joka heilauttaa reippaasti takaisin. Puhdistan harjat verkkaisesti loppuun ja seuraan sitten ponityttöjä sisälle.

Mia vetää satulaa haukottelevan Elmon selästä, laskee sen telineelle ja nappaa pakista harjan. Ruuna on hionnut huovan alta ja ryntäiltä ja se alkaa hangata päätään selkääni heti, kun astun karsinan puolelle.
”Lopeta, pöhkö poni”, tuskailen. ”Hinkkaa oveen. Miten meni?”
Mia kohottaa katseensa Elmon karvasta minuun ja virnistää.
”Tosi hyvin! Mä olen mennyt nyt Elmolla aika paljon sen tippumisen jälkeen, kolmesti ehkä, ja se on kyllä ollut joka kerta tosi kiva.”
”Mukava kuulla”, vastaan ja hymyilen. ”Millaista olette hypänneet?”
”Jumppasarjaa mentiin tänään”, tyttö selittää. ”Ja sitten kaikenlaisia kontrolliharjoituksia, opeteltu vaihtamaan laukkaa esteen päällä ja tehty vähän suhteutettuja linjoja ja ympyrällä hyppäämistä.”

Harjaan Elmon toista kylkeä samalla kun kuuntelen Mian selitystä. Toissaviikolla tyttö oli mennyt Edillä, ja se ei ollut kuulemma ollut yhtään niin mukava kuin Elmo. Pientä eestinhevosta minä en ole kokeillutkaan, joten en osaa sanoa mitään. Tietysti on mukava kuulla, että Elmosta pidetään. Hitaasti lämpeävänä ja jatkuvaa työskentelyä vaativana ruunana se ei ole ihan joka tytön ja pojan suosikki, vaikka poni onkin kiltti ja toimiva joka tason tunneilla.

Mia puhdistaa kaviot ja alkaa tehdä sitten lähtöä. Minä lupaan tulla joku kerta katsomaan ryhmän hyppäämistä ja alan sitten kuumeisesti miettiä, mitä ihmettä tekisin vielä kaksi tuntia, ennen kuin pääsen varusteiden kimppuun. Ratkaisu tulee kuin taivaan lahjana Odelien muodossa.
”Fiia! Näytät tylsistyneeltä, haluttaisiko tulla nostelemaan esteitä? Me ollaan menossa Alexin kanssa vähän hyppäämään maneesiin, Anne pitää kuulemma loput tunnit ulkona”, nainen ehdottaa säteilevästi hymyillen.
”Toki”, vastaan pirteästi ja lähden ratsukon perässä maneesille. Matkalta hankin vielä seurakseni Pipsan, joka on jo kuulemma ehtinyt ratsastaa kaksi hevosta ja puhdistaa tarhankin. Sen lisään to do –listalleni seuraavaksi. Kakkakikkareiden raahaaminen ei ole ehkä ihan suosikkipuuhani tallilla, mutta se on kuitenkin varma merkki yhdestä asiasta – keväästä.

Fiia ja Elmo osa 47



Kevät 2 -merkki suoritettu keväisestä hoitomerkinnastä:

~Anne

[Fiia]

19. toukokuuta 2013: Estevalmennuksessa

Kaikkeen sitä joutuukin, kun on tarpeeksi sekopäinen/yllytyshullu/Fiia. Sillä huolimatta siitä, että olen hypännyt rataa viimeksi luoja tietää milloin - lukuun ottamatta Jessen estetuntia, mutta silloin allani oli Hyperion eikä Elmo - ja siitä, että olen vannonut olevani tätä nykyä kouluratsastaja, olen ilmoittautunut estevalmennukseen. Eikä siinä vielä kaikki! Jos selviän valmennuksesta hengissä, on seuraavalla viikolla luvassa estekilpailut Mustikkapolussa. Estekilpailut. Jo pelkkä sanakin saa minut värähtämään kauhusta.

Tiedän kuitenkin, että Elmo on rutinoitunut, kokenut ja hyvä hyppääjä, joka aivan varmasti selviämme sellaisesti pikkuluokasta kuin kuusikymmentä senttimetriä. Poni hyppää tasaisen varmasti metrinkin ratoja, jos kuskin paikalla on napakka ihminen. Minä taas… no, olen parhaina päivinäni hypännyt ties mitä. Vähän yli puolimetriset esteet aliarvioivat nykyistä tasoani kuitenkin vain hiukan ja tuntuvat tällä hetkellä ihan tarpeeksi suurilta.

”Mennään sitten”, Anne kailottaa tallin ovelta. Vedän ohjat Elmon kaulalta, nappaan raipan mukaani ja lähden Emmyn ja Patronin perässä kentälle. Kasper, Elli ja Jaakko ahertavat radan parissa, aurinko paistaa pilvien lomasta ja ilma tuntuu hyvin keväiseltä. Parkkeerattuani ponin keskelle kenttää kiristän satulavyötä ja ponnista sitten satulaan. Lyhennän jalustimia estemittaan. Tuntuu vähän hassulta, mutta enköhän tunnin mittaan totu lyhyempiin jalustimiin ja kevyeen istuntaan.

Alkuverryttelyssä Elmo tuntuu pirteältä ja ehkä vähän turhankin sähäkältä. Se tuijottelee kulmia, juoksee alta ja painaa ulkoapuja vastaan, vaikka taipuukin kohtalaisesti. Minä saan tehdä tosissani töitä, ennen kuin poni tulee oikeasti avuille. Yritän unohtaa edessä olevat esteet ja ratsastaa kuten aina koulutunnilla, reilusti kohti ohjaa ja sitten pidätteistä takaisin. Elmo alkaa reagoida yllättävän nopeasti, se unohtaa häsläämisen ja keskittyy yhtäkkiä kunnolla. Saan venyteltyä sen hyvin molempiin suuntiin ja ratsastettua sitten hiukan lyhyemmäksi ja terävämmäksi ohjan ja pohkeen väliin, ennen kuin aloitamme verryttelyhypyt.

Ensimmäinen nelikymmensenttinen pysty näyttää pieneltä ja tietysti onkin sitä, mutta tuntuu vuoren kokoiselta. Elmo kuitenkin tietää, mikä on homman nimi: korvat tötterölle, laukkaa alle ja kevyt, liioittelematon tiikerinloikka ylitse. Minäkin alan muistaa, mitä pitää tehdä. Esteistunta tulee luonnostaan vaikka käykin selkään ja pohkeisiin, käsi venyy harjaa pitkin kohti ponin korvia aivan kuin kyseessä olisi isompikin este. Muutaman hypyn jälkeen siirrymme okserille. Otamme sille muutamat onnistuneet hypyt, minkä jälkeen Anne selittää radan. Se ei ole vaikea, tiet saavat olla isoja ja laukka sujua, mutta silti kontrollin pitää olla ratsastajalla.

Elmo alkaa käydä vähän kuumana, joten ravailen sen kanssa rauhassa toisessa päädyssä keksiäkseni sille muuta tekemistä sillä aikaa, kun ensimmäiset ratsukot suorittavat ratansa. Meidän vuoromme on kolmantena. Siihen mennessä olen saanut ponin ja itseni jälleen kouluratsastusmoodiin, ja radalle lähtiessämme laukka pyöriikin hyvin, Elmo polkee napakasti alleen ja ottaa pidätteet tosissaan. Ensimmäinen hyppy tuntuu hyvältä, ja toiselta se laskeutuu alas halutussa laukassa. Ruuna on energinen, muttei liian kuuma, eikä minulle siten tuota ongelmia saada sitä toisen hypyn jälkeen pidätteistä takaisin ja käännettyä voltille.

Voltin aikana ehdin ratsastaa sitä vielä vähän paremmaksi, laukan vielä kontrolloidummaksi, eivätkä loput esteet tuota meille ongelmia. Radan jälkeen taputtelen Elmoa tyytyväisenä ja mietin, mitä ihmettä ajattelin – tätäkö minä jännitin niin paljon? Hyppääminen tuntuu hyvältä, samalta kuin palaisi kotiin pitkän reissun jälkeen.
”Hyvä, Fiia”, Anne kommentoi. ”Okserille tuli vähän juureen, kuten huomasit. Vaikka on hyvä, että se kuuntelee ja laukka polkee, Elmo saa liikkua hypätessä vähän reilummin eteenkin. Etenkin noille oksereille se tarvitsee enemmän sujuvuutta, että poni saa rytmitettyä laukan ja hypyn kunnolla. Ja sun pitäisi katsoa eteenpäin eikä maahan.”

Prosessoin kommentteja tauon aikana, ja toiselle kierrokselle ratsastankin Elmoa hitusen enemmän eteen – en niin paljon, että ruuna lähtee kaahottamaan tai muuttuu etupainoiseksi, mutta sen verran kuitenkin, että hypyt ovat laakeampia. Yritän myös olla tuijottamatta maata, vaikka katseen paikaan korjaamiseen tarvittaisiin vielä treeniä. Onneksi kisat Mustikkapolussa eivät kuitenkaan ole tyyliarvostelulla. Niin kauan kun pysyn selässä, Elmon pitäisi hoitaa homma siististi kotiin.

Fiia ja Elmo osa 48

[Fiia]

31. toukokuuta 2013: Anonyymit lusmuilijat

Aamu on lämmin ja aurinkoinen. On toukokuun viimeinen päivä, kevään viimeinen päivä ja joidenkin onnettomien viimeinen koulupäivä. Minä olen yhteentoista mennessä ehtinyt jo ajaa Svanten, rahdata kaikki parakkitallien hevoset tarhailemaan ja siivota karsinat ja ajaa sitten Seppeleeseen. Nyt venyttelen auringonpaisteessa keskellä pihamaata ja seuraan ponitarhalaisten hevosenleikkiä. Vaikka huomenna luvassa on ylioppilasjuhlat ja niiden myötä sukulaisten hiillostettavana olemista, kakun ahtamista mahaan kyllästymispisteeseen saakka ja ehkä myös joitakin kirveleviä jäähyväisiä, tänä päivänä minua ei häiritse mikään.

Taivutan itseni jalkojeni päälle ja tarraan tennareiden pohjista kiinni. Aurinko lämmittää selkää ja takareisi venyy pienen kivuntapaisen saattelemana. Vähän kauempana uskoakseni Danielin rotisko kurvaa parkkipaikalle, sitten läimitään ovia, ja lopulta kuulen lähestyvät askeleet soralla. En jaksa nousta, vaikka näytänkin ehkä vähän kajahtaneelta siinä ollessani.
”Onks Fiia kaikki hyvin?” huvittunut ääni kysyy vierestäni. Kohotan katseeni ja varjostan silmiä kädelläni.
”Joo.” Sitten minulla välähtää, mihin aamun voisi erityisen hyvin käyttää. ”Lähetäänkö maastoon?”
Daniel harkitsee hetken, mutta nyökkää sitten. ”Oolrait. Puoli tuntia lähtöön?”
”Jep!” Kapuan jaloilleni ja lähden saman tien hakemaan Elmoa sisään. Poni tulee rauhallisesti maleksien kutsusta luokse ja hankaa tervehdykseksi päätään selkääni. Ötököitä alkaa olla jo.

Olen juuri saanut harjattua ja satuloitua irvistelevän Elmon, kun tallikäytävältä kuuluu kavioiden kopinaa. Näen Tollon vaaleankellertävän hahmon pysähtyvän keskelle käytävää, ja hetken kuluttua kuuluu Jessen ääni: ”Däni? Ratsastamaan menossa?”
”Joo, lähdetään Fiian kaveriksi”, Daniel vastaa.
”Me tullaan mukaan”, Jesse ilmoittaa saman tien. Poika laittaa oriinsa kiinni käytävälle ja rientää hetken kuluttua ohitseni hakemaan varusteita, tervehtien matkalla kättään huiskuttaen. Huiskautan takaisin. Minä saankin näköjään maastoilla tänään miesseurassa.

Jesse on nopea, sillä sovittuna ajankohtana olemme kaikki tallipihalla. Orit pörhistelevät toisilleen, ja Elmokin saa pari senttiä lisää säkäkorkeutta yrittäessään vaikuttaa isommalta kuin mitä se onkaan. Olemme juuri valmiina lähtöön, kun Akku kurvaa paikalle pyörällään.
”Oottako mua jooko”, tyttö pyytää hengästyneenä. ”Mä en halua lähteä Huijarilla yksin maastoon, kun se on sellainen sählä.”
Jesse huokaisee. ”Eiks sun pitäisi muutenkin olla koulussa?”
Akku mumisee jotakin turhanpäiväisestä elokuvankatselusta ja oivan ratsastussään hukkaanheittämisestä, ennen kuin katsoo meitä vetoavaa: ”Mä lupaan olla nopea, tän kerran jooko?”
”No me mennään jo kentälle kävelemään”, Daniel päättää. ”Ota se Kasper sieltä avuksi.”
”Jee! Viisi minuuttia”, Akku lupaa ja livistää tiehensä.

Siitä todella tulee hevosen kuntoonlaiton nopeusennätys. Olemme juuri ja juuri ehtineet kävellä riittävästi pitkin ohjin molempiin suuntiin, kun Akku jo juoksuttaa nuoren suomenhevosen pihalle ja kapuaa selkään. Järjestäydymme jonoon: Tollo menee ensimmäisenä, sitten tulee Topi, jolla ei pitäisi olla ongelmia tarhakaverinsa perässä kulkemisessa, sen jälkeen tulee Elmo pitämään tilanteen orien välillä edes vähän rauhallisempana, ja viimeisenä on Huijari. Sanattomasta sopimuksesta suunnaksi otetaan laukkasuora. Hevosilla tuntuu olevan menohaluja ja minua vähän jännittää, miten selviämme tällä porukalla. Molemmat puoliveriset ovat isoja, pitkäjalkaisia ja nopeita. Huijari taas on nuori ja kokematon – ja ori sekin. Elmo on porukan ainoa hevonen, jolla testosteroni ei juuri sumenna päätä. Kaiken kukkuraksi minä toivun vielä aikaisemmin samalla viikolla olleesta Pyöstinvuoren valloituksesta.

Kaikki sujuu kuitenkin aluksi hyvin. Taitamme matkaa alkukäyntien jälkeen pitkälti ravissa. Jesse pitää Tollon ravin maltillisena niin, että myös Elmo pysyy ravilla, vaikka kovaa se joutuukin pinkomaan. Topi on herrasmiesmäisen rauhallinen, mutta Akku taas juttelee jatkuvasti Huijarille ja rauhoittelee sitä tasaisempaan raviin. Pääsemme kuitenkin sen suuremmitta ongelmitta metsän läpi laukkasuoralle, joka aukeaa edessämme pehmeänä ja houkuttelevana. Jesse pysäyttää ratsunsa ja me teemme saman perässä. Elmo liikehtii vähän paikoillaan. Se on ollut oma itsensä, vikkeläjalkainen ja yli-innokas, mutta kaikeksi onneksi maastoilu ei ole sille tätä nykyä mitään uutta ja jännittävää, eikä se siksi ole säikkynyt tai sinkoillut muutenkaan.

”Ehdotan että annetaan näiden vaan baanata”, Jesse tokaisee. ”Ei tätä ainakaan kamalasti ehkä pidellä. Tai siis, voin toki yrittää.”
Nyökkään. ”Antaa mennä vaan. Huijarin saa ohjata tän häntään, jos sille tulee stressi.”
Akku nyökäyttää päätään vakavalla naamalla. Käännämme hevosemme menosuuntaan. Puoliveriorit pysyvät käynnissä tasan neljä askelta, sitten Tollo hyppää yhdellä sujuvalla loikalla laukalle, painuu pitkäksi ja kiihdyttää saaden hyvän etumatkan. Topilla kestää muutama askel saada itsensä liikkeelle, mutta sen jälkeen orin korvat painuvat luimuun ja se ampaisee kaverinsa perään. Elmon lähtö ei ole ihan yhtä räjähtävä, mutta minä tarraan kuitenkin harjasta kiinni. Nojaan eteenpäin ja nousen jalustimille, ja sitten poni lentää. Se todella pääsee kovaa halutessaan – tai pinkoessaan itseään kolmekymmentä senttiä isompien tykkien perässä. Huijari kuuluu tulevan suhteellisen rauhallista laukkaa perässä, joten annan Elmon mennä. Sen pienet kaviot hakkaavat hiekkaa ja minä siristän silmiäni. Tämä se vasta on elämää!

Fiia&Elmo osa 49

[Fiia]

19. kesäkuuta 2013: Suunnistuskisoissa

Seppeleen juhannuksen kisaviikko alkaa keskiviikkona suunnistuskisalla. Vaikka olen ainoa osallistuja luokassa Liekkikallion löytäjät, olen silti saanut luvan lähteä etsimään viittä rannan tuntumaan piilotettua rastia. Oikeasti en osaa edes lukea karttaa mistään kompassin käytöstä puhumattakaan, mutta onneksi kovin kauas ei tarvitse mennä – Salma ja muut löytäisivät meidät varmasti ennemmin tai myöhemmin, jos jäämme Elmon kanssa pyörimään kehää pöpelikköön.

Silti olen melkein säälittävän innoissani! Päivä on kaunis, lämmintä riittää ja lokit huutavat jossain veden yllä. Elmo tuntuu pirteältä, se steppailee rantahietikolla ja odottaa lupaa sännätä matkaan. En ole maastoillut yksin ihan lähiaikoina, mutta emmeköhän me selviä. Pyöritän ponia isolla ympyrällä ja yritän saada sitä kuulolle. Lopulta Salma antaa meille luvan lähteä matkaan ja toivottaa onnea.

Elmo nyppäisee ohjan pois heti, kun suoristan sen, ja siirtyy omin lupineen reippaaseen raviin. Annan ponin mennä. Kartta on rypistyneenä toisessa kädessäni, ja yritän epätoivoisesti lukea sitä vauhdissa. Muistan ensimmäisen rastin olevan kallion lähellä, joten suuntaan sinne. Ravaan tietä pitkin hetken, ennen kuin käännyn pienelle kinttupolulle kohti kalliota. Elmo suostuu jarruttamaan käyntiin, joskin siitä huomaa kyllä, että varastossa on ylimääräistä energiaa – ruuna säpsyy matalalla lenteleviä pääskysiä ja kävelee ripeästi, pää ylhäällä ja korvat pystyssä.

Ensimmäinen rasti löytyy helpottavan kivuttomasti ja alan ajatella, että ehkä me emme eksykään. Elmo suostuu seisomaan paikoillaan sen aikaa, että saan silmäiltyä karttaa nopeasti. Pitäisi löytää puro, siitä mutka ja sieltä rasti. Puron löytäminen helppo nakki ottaen huomioon sen, että siihen on käytännössä pakko törmätä, jos lähtee niiltä jalansijoiltamme suorinta reittiä Seppeleeseen. Elmon askel on varma ja päämäärätietoinen, se kääntyy puroon törmätessään reippaasti oikealle, kun minä vielä jahkailen kartan kanssa, ja siirtyy niitylle saapuessaan reippaaseen raviin. Katselen ympärilleni silmä kovana ja bongaan kuin bongaankin punaisen rastimerkin puron rannalla, kun sukellamme jälleen metsän puolelle.

”Bingo!” hihkaisen innoissani ja saan linnut lehahtamaan pakoon läheisistä puista. Tämähän on yllättävän hauskaa, ja löytämisen ilo on huumaava. Vielä kun vain olisi kilpakumppaneita – tosin itseäänkin vastaan kisaaminen on mukavaa.

Olen kuitenkin iloinnut vähän liian aikaisin, sillä kolmatta rastia ei tunnu löytyvän millään. Seuraan kartan mukaisesti kiltisti puronvartta yläjuoksulle kiviä vähän väliä väistellen, menen luullakseni lian kauas ja palaan vielä takaisinkin, mutta punaista ei näy eikä kuulu. Lopulta törmään Anneen, joka tarjoaa mehua. Elmo hörppää purosta ja minä nesteytän itseni.
”Auta meitä”, pyydän epätoivoisena ja kuumissani. ”Joko me mentiin ohi? En löydä!”
Anne nauraa. ”Ei ole pitkälti, jatka vaan yläjuoksulle.”

Ja niin minä jatkan takaisin sinne, mistä tulinkin. Elmo haluaisi jo laukkaamaan ja minulla on pieniä vaikeuksia pitää se käynnissä. Hetken haahuilun ja muutaman pikkuvoltin jälkeen kirjaimellisesti törmään siihen koivuun, jossa rasti roikkuu. Puuhun tömähtänyttä polvea särkee hitusen, mutta silti minulta pääsee helpotuksen huokaus. Emme joudukaan vaeltamaan metsässä pimeään tuloon saakka.

Nelosrastille menemme kovaa polkua pitkin ja pellon läpi. Elmo tykittää korvat luimussa, kaviot pehmeää maata hakaten, eikä sitä todellakaan tarvitse käskeä kahdesti. Rannalla joudun ravuuttamaan ponia hetken edestakaisin, mistä se ei liiemmin innostu, mutta lopulta näen kaislikossa pilkahduksen punaista. Enää yksi jäljellä! Ehkä minusta sittenkin tulee suunnistaja!

Viimeiselle rastille annan Elmon ravata rantaa pitkin. Kostea hiekka on suhteellisen painava pohja, mutta ponia se ei haittaa. Se painelee vauhdilla menemään, mutta suostuu myös hidastamaan, kun alamme lähestyä olettamaani rastipaikkaa. Rasti ei ole vaikea, ja sen poimittuani käännän ponin ympäri. Nautin puoli sekuntia ihanista maisemista, mutta Elmo tietää mitä tehdä: täyttää laukkaa maaliviivaa kohden!

Fiia & Elmo osa 50!!