Bonnien ja Blisin Hoitokirja

[Sara]

30. Marraskuuta (24.11 tunti)

Bonnie käveli reippaasti uraa pitkin, kun Anne saapui maneesiin. Olisi taas koulutuupin aika, jonka aiheena on laukan hallinta. Olin itse kiinnostunut tästä aiheesta kun Anne oli osallistumislistan seinään laittanut, joten päätin ilmoittautua. Luulen että tunti olisi hyvää harjoitusta meille ja toisi vähän erilaista näkökulmaa siihen, miten laukan kanssa voi työskennellä. Mukana oli nähtävästi enemmän ja vähemmän tutut ratsukot. Hevoset ja ponit olivat myös aika vaihtelevia kokonsa puolesta; maneesista löytyi ratsuja shettiksestä puoliveriseen.

” Tänään aiheena siis laukkatyöskentely. Pyritään parantamaan siirtymisiä ja kiinnitämme huomiota laukan ylläpitoon. Koska teitä on monen tasoisia ratsastajia tällä tunnilla, jokainen pyrkii parantamaan omaa ratsastustaan laukassa. Muihin ei tarvitse vertailla.”, Anne selitti.
Saimme kuulla paasausta myös siitä, miten tuntiratsastajat yleensä odottavat laukkaa sillä sitä ratsastetaan niin vähän normaaleilla ratsastuskoulun tunneilla. Koko juttu ei oikein kuulostanut tutulta itselleni, sillä kun olin pikkutyttö, oli meillä aina ollut hevosia. Yläasteen tullessa päätin kuitenkin siirtyä ratsastamaan tunneilla haluamiseni mukaan. Pyrin myös itsenäiseen ratsasteluun, sillä tätähän olin tehnyt päivät pitkät pienempänäkin. Laukan himoitseminen ei siis ollut lainkaan tuttua, sillä oman valmentajan kanssa olin aina ratsastanut ne jo alkuverryttelyissä pois.

Seuraava käsky kuului: ” Nyt voittekin kerätä ohjat ja valmistelette oikean laukan noston. Jokainen nostaa laukan itsenäisesti, jos edellä oleva lähtee laukkaan, teette voltin tai käännätte radan poikki. Noston voit tehdä voltillakin, kunhan se vaan on itsenäinen.”
Keräsin ohjia käteen ja tunsin kuinka Bonnie jännittyi hieman allani. Sehän oli kuin sellainen ratsastaja josta Anne oli juuri selittänyt. Sellainen joka odottaa vauhdin huumaa. Rentoutin tamman kädelläni pikaisesti, ja kun sillä ei ollut ennakkoluuloja, päätin valmistella noston. Onnistimme siinä melko hyvin ja poni jatkoi rentoa laukkaa uralla. Anne sanoi että voisimme tehdä pääty-ympyröitä ja temponvaihteluita, joten päätin aloittaa sillä, että ratsastaisin isoa laukkaa pitkät sivut ja kokoaisin lyhyempään laukkaan lyhyellä sivulla, jossa ratsastaisin Bonnien pääty-ympyrälle ja työstäisin laukkaa siinä.

Laukan pidennys onnistui omasta mielestäni erittäin hyvin, eikä Annellakaan tainnut olla mitään sanomista. Kokoaminen taas täytyi aloittaa tarpeeksi ajoissa, sillä se vaati vielä työtä. Ympyrällä sain tamman kuitenkin lyhyempään mutta silti rentoon laukkaan paljon helpommin. Näin lyhyetkin sivut alkoivat vähitellen onnistua.
Anne pyysi käyntiä, kun kaikki olivat onnistuneet rennon laukan ylläpidossa. Kun tämä oli selittänyt verryttelyn tarkoituksen, siirryimme ensimmäiseen tehtävään:
” Ensimmäisenä tehtävänä harjoitellaan nostoja. Jokainen tulee käynnissä pituushalkaisijalle. Otatte pysähdyksen, kun olette ratsastaneet noin kymmenen metriä. Sitten taas käyntiä. Seison tuossa kentän keskiosassa ja minun kohdalla nostetaan myötälaukka. Myötälaukka on se, jonka suuntaan olette kääntymässä halkaisijan jälkeen. Laukkaatte uralle ja lyhyen sivun lopussa siirrätte käyntiin. Sara voi aloittaa!”
Minun oli aika aloittaa. Aloitin siis rentouttamalla Bonnien käynnissä ja kävelemällä pituushalkaisijalle ottamaan pysähdyksen. Anne ehti välissä kehua pysähdystä, ja antoi sitten neuvoja nostoon. Minun pitäisi varoa kovaa kättä, ja pohkeet antaessa työntää lantiolla eteen.
”Vau, hieno nosto! Sitten vaan puolipidätteillä tasaat laukan normaaliksi.”, Anne kehui.

Kun kaikki olivat tehneet pari nostoa näin, vaihdoimme suuntaa ja tarkoituksena oli tehdä itsenäisiä siirtymisiä raviin ja käyntiin laukan välillä. Bonnie jännittyi ennen laukannostoa ja kulki pää pystyssä siirtymisien ajan. Anne neuvoikin vaatimaan siltä rentoutta ennen nostoa, ja ratsastamaan pehmeällä kädellä. Meidän tehtävänämme oli nyt kävellä uran sisäpuolella, ja yllättäen koota tamma laukkaan. Tämä toimi paremmin, ja pian poni olikin rennompi, kun ei tiennyt mitä odottaa.

Annoimme hevosten ja itsemme hengähtää viisi minuuttia, kunnes oli lopputunnin tehtävien aika. Anne kertoi että keskittyisimme nyt laukan ylläpitoon ja ratsastusradan teiden ratsastamiseen. Tarkoituksena oli taas nostaa laukka ja työstää sitä pääty-ympyröillä. Bonnie tuntui nyt erittäin miellyttävältä ratsastaa, ja Anne kehuikin sen laukkaa hyväksi. Ponitamma pärski allani ja hikoili kaiken tämän työskentelyn jälkeen. Tuuppaus kyllä kannatti, sillä Anne oli tyytyväinen ja oli aika lopettaa tunti. Ratsastimme vielä ravipätkän ja tämän jälkeen loppukäynnit pitkin ohjin maneesissa, sillä ulkona pakkasti. Pyysin Annea heittämään katsomoon jättämäni enkkuviltin ponineitini selkään loppukäyntien ajaksi, sillä se oli hikoillut paljon. Kuivatusoperaatiosta tulisikin mielenkiintoinen..

# 14

[Sara]

Bonnien karsina joulukuntoon !

12. Joulukuuta

# 15

[Sara]

Bonnie Joulumielellä!

19. Joulukuuta 2011

Seisoskelen tarhassani tylsistyneenä. Olisi jo aika päästä pois lumisateesta, takaisin lämpimään talliin iltaa viettämään. Omistajaani ei kuitenkaan kuulu vielä missään. Poneja haetaan sisälle vähitellen, mutta Sara on jäänyt jonnekin. Aksukin lähtee tarhasta, ja jään sinne yksin. Osoittaisin mieltä rikkomalla aidat ja karkaamalla, mutta turha hommahan se olisi. Josefiina ja Sara eivät ainakaan tarjoaisi ylimääräisiä herkkuannoksia. Herkuton Jouluhan olisi kaikkein pahin.
Omiin ajatuksiini sulkeutuneena huomaan pian, että olen matkalla talliin Sara vierelläni. En ollut huomannut koko ihmistä, ja tämä oli pujahtanut tarhaani ja napannut minut matkaansa. Olimme matkalla koristeltuun karsinaani, joka näkyi käytävän päässä.
”Noniin poni, riisutaas sulta noi loimet..”, tyttö selitti minulle. Haistelin toppatakin taskuja kun tämä otti selästäni ulko- ja fleece loimen. Jäin odottamaan karsinaani kun Sara lähti hakemaan tavaroitani satulahuoneesta.

Katselin omistajani koristelemaa karsinaani ja haistelin koristeita. Enhän nyt sentään tuhoaisi niitä, tutkin vain hieman. Toppatakkiin pukeutunut Josefiina käy pikaisesti rapsuttamassa otsaani, ja katoaa sitten tallin melskeeseen. Pian Sara palaakin jo, ja astuu karsinaani harjaamaan minua. Nautiskelen, kun tämä rapsuttaa minua kaulasta ja selvittää takkuisen harjani. Mahan alta harjaamisesta kuitenkin protestoin, sillä siitä en pidä. Sara yrittää pomotella ja näpäyttää minua turvalle. Nostan pääni korkealle, ja heilautan häntääni. Kun Sara on putsannut kavioni, olo on puhdas ja olen taas virkeämmällä tuulella.
”Nyt sä oot puhdas. Hyvä. Tänään saat vapaapäivän, koska ollaan treenattu aika ahkerasti viime viikolla. Mut mitäs sanot, käviskö pieni kävelylenkki?”

Toivottavasti ei mitään rankkaa duunia, mietin. Helpotuksekseni Sara kuitenkin tuo vain villaviltin, suojat, ja suitset, joten nähtävästi mitään tuuppia ei olisi luvassa. Ratsastajani heittää selkääni viltin, ja kiinnittää suojat huolellisesti. Samalla saan turvalleni rapsutuksen jaa suuhuni porkkanan. Katselen karsinastani, kun Sara pistää kypäränsä päähän ja laittaa kenkiinsä vielä yhdet villasukat. Sitten tämä palaa karsinaani, ja avaan kiltisti suuni kun kuolaimet osuvat hampaisiini. Tyttö avaa oven ja pyytää minut mukaansa lumisateeseen. Mietin hetken: olisiko tuonne enää järkevä lähteä? Sara kuitenkin vetää minut mukaansa ja päätän lähteä kiltisti.

Tunnin pituisella metsälenkillä ehtiikin mietiskellä, mitä tämä Joulu tuo tullessaan meille poneille. Porkkanoita, omenoita, lisää kauraa, näkkileipää.. Herkkulista voisi jatkua loputtomiin. Mutta joillekin meistä yksi tärkeimmistä Joulun antimista on rakas ystävä joka jaksaa olla kanssasi huonoina että hyvinä päivinä. Tällainen on minun ystäväni Sara.

#16 + toinen jouluaskare

[Anne]

MK-kurssi 18.2.2012



Sara ja Bonnie odottavat maneesin edustalla vuoroaan irtohypytykseen. Sara lähetti ryhmän muut tytöt hakemaan loimea ja muita tilpehöörejä Bonnielle.

Spessu Saralle!

[Salma]

Voisiko syystuuli puhaltaa kauniimmin

8.10.2012 maanantai

Seppelen tallipihaa ympäröivät koivut taipuivat rankassa, viiltävän viileässä puhurissa toisiaan vasten ja hakkasivat kovaa vauhtia kaljuuntuvia oksiaan aitan ja tallin kattoon niin lujaa, että keltaisenoranssit lehdet lepattivat märkinä läiskinä sinne tänne. Karpalonkokoiset sadepisarat rummuttivat voimakkaasti mutaista pihaa, ruoho painui kuin turvaa hakien maata vasten ja melkein näki, kuinka sienet putkahtelivat maanpinnalle syksyä tervehtien.

Minä seisoin keskellä tallipihaa ja nautin, nautin, nautin. Hei, syksy, sanoin mielessäni. Oletkos kuullut, mitä on käynyt?

Hetki sitten, kun seisoin vielä sisällä Seppeleen lämpimässä satulahuoneessa, Anne oli kiiruhtanut perääni tallikäytävää pitkin ruskeat silmät sirrillään ystävällisestä hymystä.

”Hei kuule, Salma”, hän oli sanonut. ”Sut on valittu Bonnien sponsoriratsastajaksi!”

Hän oli painanut käteeni vaaleanvihreän päiväkirjan, jonka sivujen välistä lepatti hiirenkorvaisia papereita, ja jonka kanteen oli sommiteltu tyylikkäästi kuvia kimosta ponista erilaisissa tilanteissa. Sinne pitäisi kirjoittaa, mitä minulle ja Bonnielle kuuluu, hän oli selittänyt. Minä, sanavalmiina ja tilanteet tyynesti vastaanottavina, olin tuijottanut häntä kuin mikäkin pässi.

”Mahtava juttu!” sain lopulta sanottua. Vatsanpohjassani kierähti onni, ja hetkessä ajatukseni lakkasi sylttyämästä ja kirkastui taas. ”Kiitos! Upeeta!”

”Kannattaa hakea se saman tien sisälle”, Anne oli neuvonut tietäväinen ilme kasvoillaan, aivan kuin hän olisi tiennyt, kuinka ihanasti sisälläni myllersi. ”Ulkona raivoaa aika lailla.”


Siinä minä siis seisoin keskellä tallipihaa punainen riimunnaru kädessäni ja odotin, että joku tulisi huutamaan ähäkuttia tai aprillia. Olin hakenut Bonnien sponsoriratsastajaksi, vaikka en ollut käytännössä odottanut, että niin tuoreena kävijänä minut valittaisiin. Hakijoita oli ollut paljon, ja sen perusteella mitä olin kuullut juttuja muilta tallitytöiltä, moni heistä oli aktiivisia, osaavia pitkäaikaiskävijöitä.

Olin ottanut selville tallikäytävällä vastaan tulleelta Chaolta, että Bonnie tarhattiin ponitarhaan, joka sijaitsi aivan päärakennuksen vasemmalla puolella. Siellä, suuren lehmuksen alle suojautuneina, seisoikin hännät vastakkain kolme ponia, joista tunnistin vaalean karvan perusteella Bonnien. Se oli tainnut piehtaroida tai leikkiä rajusti, sillä kimoponia täplitti joukko savenruskeita täpliä ympäri selkää ja ryntäitä.

Lähdin kulkemaan tarhaa kohti kuin unessa. En ollut vielä edes tehnyt tarkempaa tuttavuutta tamman kanssa – totta kai olin tallilla pyöriessäni silloin tällöin rapsutellut sitä tai puhellut sille karsinan oven ylitse, mutta tämä kohtaaminen tuntui silti ensimmäiseltä oikealta. Tarhan hakanen pysyi visusti kiinni tärisevissä käsissäni, ja jouduin lopulta riistämään katseeni irti ponista ja keskittymään kokonaan haan avaamiseen, ennen kuin se taipui käsieni alla. Koko ajan kasvoilleni pyrki typerä hymy, aivan kuin olisin esimurrosikäinen tyttö, joka on juuri istunut ihastuksensa viereen koulun ruokalassa.

Naksautin kieltäni poneille, kun astelin lähemmäs kuraisella ruoholla, ja tähtäsin askeleeni niin, että saavuin suoraan Vennan ja Taigan väliin parkkeeranneen Bonnien eteen. Poni kohotti päätään ja loi minuun tummanruskeista silmistään niin kipakan katseen, että minulle ei jäänyt epäselväksi, kuinka mukavaa sillä oli pihalla kaatosateessa – tai ainakin kuinka paljon mieluummin se olisi siellä kuin tulisi minun kanssani sisälle.

”Sä et kuule Bonnie tiedäkään, millainen yhteinen matka tästä meille alkaa”, mutisin suupielestäni samalla, kun astuin viimeiset askeleet tamman luokse ja kohotin käteni napsauttaakseni riimunnarun kiinni sen nahkariimuun, jonka turparemmi ja otsahihna oli koristettu hienolla tummansinisellä kangaskaistaleella. Poni pärskähti, heilautti kauniinmuotoista päätään korkealle ja oli peruuttaa, muttei päässyt taemmas, koska muu lauma seisoi niin tiiviisti sen takana. Käytin sekunnin hämmennystä hyväkseni ja napsautin valmiina auki odottaneen riimunnarun lukon kiinni riimuun.

Bonnie ei ollut mielissään. Muut ponit saivat seisoa yhdessä pihalla, eikä se nähnyt yhtään hyvää syytä, miksi sen pitäisi kuljettaa vieraan ihmisen viemänä sievät pikkukavionsa läpi kaikkien pihan kuralammikoiden. Se steppasi eteenpäin, pyörähti ympäri ja oli horjahduttaa minutkin selälleni maahan, ellen olisi saanut otettua tukea sen lavasta. Päästin rauhoittavan äänen suustani ja annoin riimunnarun valua muutaman sentin pidemmäksi sormieni lomitse, jotta tamma saisi kohottaa päätään ylväästi ja riekkua riekkumisensa pois nyt, ennen kuin lähtisin taluttamaan sitä ulos tarhasta. Hetken me kuljimme raisua hevosenleikkiä ympäri tarhaa, Bonnie häntä korkealla kaarella ja kaviot tanssien edellä ja minä polvia myöten märkänä perässä. Lopulta, kun olin jo alkanut miettiä uutta taktiikkaa tamman sisälle saamiseksi, Bonnie äkkiä pysähtyi, puhalsi ilmaa ulos sieraimistaan ja laski päänsä niin, että vaalea otsatukka valahti silmille ja peitti niiden pilkkeen.

”Nytkö sä olet valmis?” kysyin tammalta hengästyneenä. Olin saanut olla tarkka liikkeissäni, etten olisi jäänyt prinsessaleikkejään leikkivän tamman alle, ja olo tuntui helpottuneelta, kun sain itsekin hengittää hetken.


Loppujen lopuksi Bonnie kulki talliin mukisematta. Ongelmia meinasi tulla ainoastaan aivan sen oman karsinan edessä, kun sen naapuri, suurikokoinen puoliveriori Bris, työnsi päänsä karsinan puolioven ylitse ja olisi halunnut viettää mukavan hörinähetken pikkutamman kanssa. Bonnie huiskautti pöyristyneenä häntäänsä, astui takajaloillaan sivuun ja asteli perässäni kaula majesteettisella kaarella suoraan karsinaansa.

”Olet sä kyllä rapainen”, sanoin ääneen ponille, kun olin saanut karsinan oven suljettua, riimunnarun irrotettua ja itseni orientoitua tilanteeseen, jossa minä todellakin nyt olin uuden sponsoriponini karsinassa valmiina aloittamaan yhteistä taivalta. ”Pitäis varmaan kehittää jokin hevosfööni, että sut saisi nopeasti puhtaaksi.”

Nyt, sisätiloissa ja kirkkaiden sähkövalojen alla vasta oikeasti huomasin, kuinka likainen Bonnie todellakin oli. Selän savikokkareiden lisäksi sen vaaleanharmaa karva oli paikoitellen läikittynyt tummanruskeasta, paikoitellen vihertävästä ravasta, ja jopa häntäjouhetkin riippuivat kintereitä nuollen sameanharmaina. Mutta hätä ei ollut ollenkaan sen näköinen – mikä olisikaan parempi tapa tutustua uuteen poniin, kuin perusteellinen puhdistus!


Hoitajakurssilla olin oppinut, että pesuboksi sijaitsi satulahuoneen vieressä ja että mikäli sitä haluaisi käyttää, sinne olisi parasta mennä nyt heti, ennen kuin kuraisia tuntihevosia alettaisiin taluttaa sisälle. Päättäväisyyteni puuskassa ei tuottanut ongelmia kalastaa tammaa takaisin riimunnarun jatkeeksi ja taluttaa se tallin poikki boksille. Minun ja Bonnien onneksi se tosiaankin oli tyhjä. Talutin tamman sisään, käänsin sen pään ovea kohti ja kiinnitin ketjut riimuun sen pään kummallekin puolelle. Pieneksi poniksi Bonnie jaksoi pitää yllättävän hyvin yllä prinsessan rooliaan: se luimisti tyytymättömänä korviaan, kun avasin hanan ja suihkuttelin pitkästä letkusta kylmät vedet seinään säätäessäni lämpötilaa, ja potkaisi jopa vasemmalla takasellaan vihreään kaakeliseinään, kun annoin ensimmäisen vesisuihkun valua sen etukavioille.

Minusta oli hauska katsella, kuinka epämääräinen ruskea vesi valui viemäriin ja muuttui lopulta ajan kuluessa likaisensameasta tulvasta puhtaaksi noroksi. Bonnie luimisteli edelleen korviaan ja loi minuun syyttäviä silmäyksiä harmaan otsatukkansa alta, mutta ei kuitenkaan reuhtonut tai esitellyt inhoaan mitenkään muuten. Minusta tuntui, että kaiken kaikkiaan se melkein piti lämpimästä suihkustaan.

En pitänyt pestessäni mitään kiirettä. Kun olin saanut jalat, kyljet ja vatsanalusen suihkuteltua puhtaiksi, täytin pesarissa olleen tummanvihreän ämpärin puolilleen lämpimällä vedellä, käänsin hanan kiinni ja upotin Bonnien hännän ämpäriin. Karheat jouhet muuttuivat puhtaan sileiksi selvitellessäni niitä käsipelillä ämpärissä, eikä minun tarvinnut setviä häntää kuin hetken verran, kun se jo oli vaalentanut sävyään pari astetta ja näytti jo paljon paremmalta. Kaadoin harmaan veden likavesikaivoon Bonnien kavioiden juurelle, suoristauduin ja taputin tammaa tyytyväisenä kaulalle. Nyt se oli puhdas.


Punaiseen loimeen loimitettu Bonnie seisoi tyynenä karsinassaan ja hamusi pehmoisella turvallaan niitä harvoja heinänkorsia, joita se ei ollut vielä syönyt. Katsellessani tammaa karsinan leveän puolioven yli en enää voinut estää onnellista hymyä pilkahtamasta kasvoillani. Se oli niin pieni, niin suloinen, mietin hyvilläni. Ja kuinka pippurinen se samalla olikaan! Kuivatelkoot rauhassa, jatkoin ajatustani. Nyt olisi minun vuoroni pitää pikku tauko.


Yläkerran taukohuoneessa lojui pehmeän upottavalla, violetilla sohvalla kolme nuorta tyttöä hevoslehtiä lueskellen. Kun raotin ovea ja kurkkasin sisään, he kohottivat päänsä lehdistä ja katsoivat minua kirkkaat silmät uteliaasti pyöreinä.

”Hei, sä se olet!” huudahti heistä vanhin, ehkä arviolta 17-vuotias punatukkainen tyttö. ”Me nähtiin tuolta pikkuikkunasta, että sä talutit Bonnieta.”

”Joo. Moi, mä olen Bonnien sponsoriratsastaja Salma”, esittäydyin hieman huvittuneena ja yllättyneenä siitä, että tytöt olivat seuranneet minun ja Bonnien kulkua tarhasta talliin.

”Fiia”, punatukkainen esitteli itsensä. ”Mä hoidan Elmoa.”

”Siirin hoitaja Inkeri”, jatkoi pikkuruinen vaaleahiuksinen tyttö. ”Ja tuo tuossa on Alman hoitaja Jenny.”

Tervehdin tyttöjä ystävällisellä nyökkäyksellä ja hymyllä, ja he kehottivat minua ottamaan kaakaota ja istumaan heidän seuraansa. Tuntui, että heillä oli kokonainen kysymystulva minua odottamassa.

”Kuinka sä tulit Seppeleeseen? Miksi juuri Bonnie? Onko sulla ollut aiemmin hoitohevosta? Kuinka kauan sä olet ratsastanut? Mitä – asutko sä siinä ihanassa puutalossa Lehmusjoenkujalla?”

Istuimme tunnelmallisessa tuvassa juttelemassa pitkään ja juoden ihania, lämpimiä kaakaomukillisia toinen toisensa perään. Osoittautui, että tytöt tunsivat toisensa jo hyvin ennestään ja toimivat niin suvereenisti Seppeleessä, että olisi voinut luulla heidän asuneen siellä koko elämänsä ajan. Minä kerroin ummet ja lammet edellisestä tallistani ja siitä, miltä oli tuntunut tulla Seppeleeseen (”Siellä oli ihanaa, mutta ehkä täällä voi olla vielä ihanampaa!”) ja tytöt puhua pulputtivat minulle Seppeleen tapahtumista, riehoista ja hevostelumahdollisuuksista. Tuntui mukavalta tulla otetuksi niin lämpimästi vastaan ilman minkäänlaisia ennakkoluuloja tai kyräilyjä.

Olimme jutelleet varmasti melkein puolitoista tuntia, ennen kuin irroittauduin vastahakoisesti keskustelusta vedoten siihen, että Bonnie odotti edelleen alakerrassa. Tytöt nyökkäsivät pirteästi, hyppäsivät itsekin ylös sohvalta, jolle olimme koko porukka ahtautuneet istumaan, ja lähtivät kanssani oleskeluhuoneesta. Fiia ja Jennyfer lähtivät hoitoponiensa luokse, mutta Inkeri halusi tulla kanssani katsomaan Bonnieta.

”Oi, se on niin nätti”, hän melkein kuiskasi, kun pysähdyimme karsinan eteen. Olihan se: Bonnie punaisessa loimessaan ja puhtaat jouhet melkein loistaen oli kuin satuponi. Kaunis kuva kuitenkin särkyi rämähtäen, kun astuin sen karsinaan. Tamma kohotti päätään, veti korvansa päätä myöten ja teki elekielellään selväksi, että olin mennyt keskeyttämään tärkeän mietiskelyhetken.

”Mutta on se kyllä äkäinenkin”, Inkeri jatkoi selkäni takaa tallikäytävältä, jonne hän oli suosiolla jäänyt.

”Mä uskon, että se tarvitsee vain aikaa”, vastasin. Vaikka lause olikin kliseisen kuuloinen, uskoin, että tämän tamman kohdalla se piti paikkansa. Ei Bonnie ollut lainkaan ilkeä, se oli vain herkkä ja sisukas, eikä antanut muiden hyppiä silmilleen. Sen kanssa pitäisi toimia yhteistyössä, ei sitä vastaan.

”Kyllä meistä Bonnien kanssa tulee vielä hyvät ystävät”, jatkoin Inkerille astuessani lähemmäs tammaa ja kumartuessani avaamaan loimen vatsavyön. ”Sitä ennen mun tulee vain oppia varomaan teräviä hampaita ja olemaan itse yhtä iso sinnipussi kuin Bonniekin. Mut hyvällä, ei pahalla.”


Inkeri seurasi hetken verran vierestä, kun asetin loimen kuivumaan karsinan ulkopuolelle telineeseen ja aloin harjailla tamman pehmeää karvaa tummanruskealla juuriharjalla, jonka olin ottanut karsinan edessä roikkuvasta hieman kauhtuneesta harjapussista. Kun hän lähti katsomaan, mitä Siirille kuului, tallikäytävälle laskeutui lämmin hiljaisuus. Sähkövalot sirittivät hiljaa yläpuolellamme, Bris kahisteli viereisessä karsinassa ja Bonnie loi minuun silloin tällöin silmäyksiä, joista pystyi päättelemään mitä tahansa, mutta silti me olimme siinä yhdessä ja hyvillä mielin. Minulla oli mukavaa tamman vieressä: se oli oikea pieni tuittupää, sähikäinen, menninkäinen, mutta silti sisältä kultainen kuin mikä.

[Salma]

Tihkua ja timantteja

9.10.2012 tiistai

Aamupäivä oli mitä mainioin ajankohta saapua tallille, mietin kulkiessani reipasta tahtia Seppelettä kohti kasvot pirteässä virneessä ja posket omenanpunaisina. Kello lähenteli vasta yhtätoista ja ilma oli kuulas, vaikka harmaat pilvenlongat enteilivätkin myöhemmäksi sadetta. Hyvin nukutun, hevosunien täyteisen yön jälkeen minä olin kuitenkin loistotuulella.

Tallilla oli hiljaista. Ponitarhassa, jossa Bonnie seisoskeli pää alhaalla ruohoa jauhaen, oli tyyni tunnelma. Laskin nopeasti vaaleista ja erisävyisen tummemmista selistä, että tarhassa käyskenteli syysheinää näykkien kaiken kaikkiaan yhdeksän erikokoista ponia. Shettikset Pampula ja Siiri näyttivät auttamattoman suloisilta lyhykäisine jalkoineen ja pörröisine harjoineen. Pian ne varmasti alkaisivat kasvattaa jo talviturkkia.

Avasin haan, astuin sisään tarhaan ja päästin hampaitteni välistä pehmeän Bonnielle osoitetun vihellyksen. Tamma seisoi muutaman metrin päässä Vennan kanssa ja korviaan lotkauttamatta jatkoi laiduntamistaan, vaikka oli vallan hyvin huomannut, että minä seisoin tarhassa. Puhahdin hiljaa. Tarhasta hakiessani toivoin aina kilttiä automaattia, joka seisoisi tikkana portilla odottamassa jo silloin, kun minä vasta vedin kotiovella saappaita jalkaan. Tiesin, että jos lähestyisin edelleen ponia, pääsisin mukaan niin villiin jahtiin, että juoksisin jalkani puhki. Nyt tarvittaisiin kierompia konsteja.

”Bonnie, tyttö”, huhuilin ystävällisellä äänellä ja työnsin käteni paksun vaaleanruskean toppaliivini sisään. Suurena karkkirohmuna ei ollut mikään ihme, että tunsin sormissani Omar-karamellin liukkaan käärepaperin. Rapistelin pikkuista, kiiltelevää houkutinta kämmenessäni hiljaisella äänellä jutellen ja suuntasin askeleeni ehkä enemmän Vennaa kuin Bonnieta kohti. Welsh-poniin temppu tepsi kuin häkä. Vaikka olin jo ehtinyt kuulla paljon juttuja sen kipakasta luonteesta, utelias tamma kiinnostui karkkitempustani niin, että ojensi punertavaa kaulaansa pitkälle minua kohti ja hamusi turvallaan niin, että mustat jouhikarvat värähtelivät. Bonnie, joka ei halunnut jäädä kaveriaan huonommille osingoille, tunki Vennan viereen pienet, teräväkärkiset korvat terhakasti höröllä.

Yhä toisessa kädessäni paperia rapistellen tartuin Bonnien nahkariimuun ja kiinnitin riimunnarun siihen kiinni. Taputin kevyesti sekä sen että Vennan kaulaa, ja nyhdin maasta ruohotupot niille palkinnoksi. Olisi ollut keljua vain huijata poneja.

Olin ehtinyt jo etukäteen suunnitella, kuinka välttyisin edellisen päivän hevosentanssilta ja saisin Bonnien kauniisti sisälle. Tarkat suunnitelmat menivät kuitenkin täysin hukkaan, sillä kimo seisoi sievästi riimunnarun mitan päässä minusta, eikä näyttänyt pätkääkään siltä eiliseltä hurjimukselta, jonka tummat silmät kipunoivat melkein huvittavalla tuittupäisyydellä sen pieneen kokoon nähden.

Samassa päässäni välähti idea – olisikohan nyt aika tutustua Seppeleen syysmetsiin?


Minä olen niitä ihmisiä, jotka kerran jotakin keksittyään eivät enää pääse kuningasideoistaan eroon, vaan toteuttavat ne itsepintaisesti loppuun saakka. Typerä en kuitenkaan ollut: en luottanut Bonnieen vielä niin paljoa, että olisin uskaltanut lähteä taluttelemaan sitä lähimetsiin pelkällä riimunnarulla. Mielessäni välähti kauhukuvia irtipäässeistä poneista, tallautuneista varpaista ja pitkistä öistä, jotka saisin kulkea ympäri vierasta rämeikköä hevosetsinnöissä. Niinpä talutin tamman innosta kiiruhtaen sen karsinaan tallin perälle, kävin hakemassa satulahuoneesta suitset (kauniit, tummanruskeat taipuisat nahkasuitset, joissa oli hieno timanttinen otsapanta) ja palattuani karsinalle pujotin riimun pois ponin päästä.

Bonnien korvat ponnahtivat pystyyn, kun se huomasi suitset kädessäni. Tämä tietäisi jotakin kivaa ja hurjaa, sen katse kertoi. Se viskasi kapeaa päätään, tömäytti pikkuisen harmaan takakavionsa maahan ja pärskähti kuin suurikin ori. Minä, tilanteen vaaranpaikan huomaten, jouduin pysähtymään hetkeksi karsinan ulkopuolelle. Täytyi rauhoittaa sisällä kuplivaa innostusta, etten omalla häsellykselläni innostaisi Bonnieta liikaa.

Avasin suitset paketista, jolle ne oli näppärästi kieputettu, ja vedin ohjat ponin kaulan yli. Bonnie askelsi paikallaan, kohotti päänsä korkealle ja väläytti silmänvalkuaisiaan minulle. Sitä ei todellakaan suitsittaisi väkisin, tajusin.

”No niin, Bonsku”, juttelin tyynellä äänellä ja painoin sisälläni velloville innostuksen tunteille peiton päälle ja pään tyynyyn. ”Nyt ollaan rauhassa.”

Kohotin ratsastushansikkaan peittämän vapaan käteni ja silitin kevyesti ponin lapaa, sitten kaulaa, korvantaustaa ja lopulta otsaa, jonne juuri ja juuri yletin Bonnien yhä keekoillessa yläilmoissa turpa pystyssä. Hitaasti, väsyttävän rauhallista tahtia, tamma laski päätään lähemmäs syliäni ja antautui silitettäväksi. Vein nyrkissäni lämmenneet kuolaimet lähemmäs sen suuta ja painoin peukaloni kevyesti sen tyhjään hammaslomaan, jotta sain suun raolleen. Bonnie mulkaisi minua silmäkulmastaan, mutta avasi suunsa ja antoi minun vetää niskahihnan sen korvien taakse. Hymyilytti.


Taivaalta tihutti ärsyttävää, sumuista piskua, kun astuimme Bonnien kanssa tallipihalle. Olin ikkunasta kurkatessani pelannut varman päälle ja loimittanut ponin kevyellä sadeloimella, jottei sen kuivaamiseen menisi ikuisuutta, kun palaisimme sisälle. Ennen lähtöä olin käynyt vielä hakemassa satulahuoneesta lainaksi ratsastuskypärän: vaikka minulla ei ollut minkäänlaista aikomusta hypätä vielä vieraan ponin selkään keskellä metsää, katsoin parhaaksi suojata myös itseni. Koskaan ei voisi olla varma, mitä tapahtuisi.

Olimme kulkeneet jo puoleenväliin pihaa maneesin kohdalle, kun takaamme kuului käskevä huuto. Pysähdyin yllättyneenä – eikö taluttelu ollut luvallista – mutta kun sain selvää huutajan sanoista, rentouduin.

”Odottakaa! Mä tulen mukaan!”

Tallinovella viittoili keltaiseen sadetakkiin sonnustautunut ruskeatukkainen hahmo. En tunnistanut tyttöä, mutta hänen vierellään pää matalalla seisova ruunikonpäistärikkö, hieman laiha puoliveriruuna oli minulle tuttu. Sehän oli Rotta, hoitajakurssin opetushevoseni. Rottakin oli loimitettu sen väriin kauniisti sävyttyvällä, hieman kahisevalla tummanvioletilla loimella, ja sen suitsien turparemmissä oli hauskannäköinen violetti karva.

”Lähdetkö sä taluttelemaan? Kivempi, kun mennään yhdessä”, iloisesti hymyilevä, minua arviolta pari vuotta nuorempi tyttönen sanoi reippaasti. ”Mä olen Pipsa. Hoidan Rottaa ja omistan Siken, se on sellainen norjanvuonohevostamma. Oikee remupelle, mut tosi ihana. Oletko sä Bonnien uusi sponsoriratsastaja?”

”Joo, mun nimi on Salma”, esittäydyin hyvilläni siitä, että saisin juttuseuraa. Oli mahtavaa, kuinka vanhat tallilaiset ottivat uudet niin avosylin vastaan. Edellisellä tallillani hoitajien hierarkia oli ollut tarkka, ja uusia oli katsottu pitkään nenänvartta pitkin.

”Kävelläänkö tuon pikkumetsikön poikki ja sitten lantalan ohi takaisin tallille?” Pipsa ehdotti, kun läksimme kävelemään vieretysten.

”Mä olen itse asiassa vielä ihan hukassa täällä Seppeleessä”, tunnustin. ”Mahtavaa, kun mukaan tulee joku, joka osaa liikkua täällä.”


Bonnie ja Rotta tulivat hyvin toimeen. Vaikka kumpikaan ei ollut mikään perinteinen automaattipolle, ne kulkivat melko siivosti vierellämme, kun astuimme pienessä lehmusmetsikössä kulkevalle hiekkatielle. Se oli niin leveä, ettei meillä ollut minkäänlaisia ongelmia kulkea vierekkäin. Aina silloin tällöin, kun märkäsiipinen pikkulintu räpisteli liian läheltä tai vesipisara tippui matalalle taipuneelta puunoksalta Bonnien lautasille, poni säpsähti ja hyppäsi pari askelta eteenpäin, mutta toisen hevosen seura tuntui rauhoittaneen sitä jonkin verran.

”On tää vain ihanaa”, Pipsa huoahti jonkin ajan kuluttua. ”Onneksi mulla oli tänään aikaa tulla jo näin ihan aamusta tallille. On niin kiva tutustua uusiin hoitajiin.”

”Täällä otetaan kyllä uudet tosi hyvin mukaan”, sanoin ääneen äskeiset mietteeni. ”Joillain talleilla saa käydä vuosia, ennen kuin saa edes varustaa itse hevosen. Ja täällä - ihan tajutonta!”

Pipsa nyökkäsi tietäväisen näköisenä.

”Seppeleessä onkin tosi hyvä henki. Odotas vain, kunhan pääset tutustumaan koko porukkaan!” hän sanoi ja päästi ilmoille helähtävän naurun. ”Sitten, kun sä ja Bonnie tutustutte vähän paremmin, meidän täytyy lähteä maastoon yhdessä. Täällä on tosi kaunista syksyisin.”

Sen näki nytkin, vaikka olimme edelleen melkein tallipihan tuntumassa, ja vain muutama hassu oja ja puunrunko erotti meidät takatarhan valkoisesta aidasta. Puunoksat olivat täällä vielä täysissä puvuissaan, vaikka suuret, kirkkaissa väreissään melkein tähän maailmaan kuulumattomat lehdet olivat melkein tippumaisillaan. Hiekkatiellä kieppuvat, jo puunsa jättäneet sahalaitaiset ruskalehdet toivat väriloiston sivuiltamme ja päältämme myös allemme. Tuntui, kuin olisi ollut elävän, kieppuvan tulen sisällä – paitsi että tämä tuli puhalsi virvoittavasti ja lähetti kasvoillemme aina silloin tällöin kevyitä vesiryöppyjä taivaankannelta tai puiden oksilta.

Minulla ja Pipsalla riitti juttua aina takaisin tallille asti. Kun kopisuttelimme hevosinemme takaisin sisälle ja moikkasimme erotessamme omia karsinoitamme kohti, en olisi voinut olla tyytyväisempi syysretkeen. Bonniekin näytti hyväntuuliselta. Se oli kulkenut sievästi koko matkan – väistellyt totta kai lätäköitä, pärskinyt pöyristyneenä liian lähellä kulkevalle Rotalle ja kieltäytynyt kulkemasta lehtikasan läpi – ja olin jo niin tuudittautunut senpäiväiseen kiltteyteen, että olin hypätä tallikengistäni, kun tamma suitsia riisuessani nappasi hampaillaan kiinni vaalean pusakkani kyynärpäähän ja puri kipeästi.

”Hei!” älähdin. ”Mehän oltiin jo kavereita!”

Bonnie kääntyi kapeaan tilaan nähden hyvinkin sulavasti nakertamaan suolakiveään ja näytti niin ilkikuriselta, kuin poni vain saattoi näyttää kaikessa pyöreydessään ja suloisuudessaan. Ähäkutti, sen olemus sanoi. Olitpas liian tyytyväinen käytökseeni!


Tuntui uskomattomalta, että kello lähenteli vasta yhtä. Minulla olisi vielä koko päivä edessä tallilla vietettäväksi – ehtisin harjata Bonnien perusteellisesti, puhdistaa sen varusteet, joiden olin satulahuoneessa huomannut kuorruttuneen kevyellä likakerroksella ja juoda vaikka kuusi kaakaokuppia yläkerrassa, mikäli haluaisin. Kyynärpää ei tuntunut kipeältä, ja kun kurkkasin hankalasti hihansuusta sisään, en nähnyt muuta kuin punaisen pintaraapaisun.
”Hölmö”, toruin hellällä äänellä ponia. ”Olet säkin yhdenlainen lurjus!”

Tiesin, että loppupäivästä tallilla tulisi ihana. Oikea syyspäivä Kangasalla!



Syksy 1 -merkki ansaittu syksyisestä suorituksesta! =)

~Anne

[Salma]

minä, Bonnie, Pipsa ja Rotta maastokävelyllä

(En omista skanneria, joten kuvan saaminen koneelle aiheutti tiettyjä muutoksia laadussa... (: )

[Salma]

Ihanaa, ihanaa, onhan ratsastaa

12.10.2012 perjantai

Rankka viikko alkoi olla takanapäin. Pitkät päivät, joita vierailut Bonnien luona olivat läikittäneet kestettävämmiksi, kallistuivat viimeinkin helpottavasti viikonlopuksi, ja minulla oli aikaa hiukan hengittää. Edellisenä päivänä olin ehtinyt vain piipahtaa tallilla, sillä olin viettänyt aikuispisteiden keruupäivää: olin käynyt Kelassa, pankissa ja huonekaluliikkeessä ja kuluttanut illan pimenevät tunnit raahaten valtavalla jyrinällä uudenkarheita huonekalujani pitkin asuntoni vaaleita lautalattioita. Nyt siellä näytti jo omalta ja kodikkaalta, kun värikkäät räsymatot peittivät lattioita, keittiössä oli muutamia iloisenvärisiä astioita ja olohuoneessa oli television lisäksi myös pehmeä, vaaleanruskea sohva ja pikkuinen rahi.

Ilmakin oli päättänyt juhlistaa alkavaa viikonloppua. Taivas oli vuodenaikaan nähden häkellyttävän pilvetön ja aurinko räkitti taivaalta, kuin ei olisi koskaan ennen saanut tehdä niin. Olin pukeutunut lämpimästi punaiseen kaulahuiviin, vaaleaan villaneuleeseen ja pitkävartisiin ratsastussaappaisiin, mutta jo puolessavälissä kävelymatkaa totesin, että vaatetta oli aivan liikaa. Hikisenä kiedoin huivia pois kaulastani ja tungin sen vauhtiani hidastamatta haaleanvaaleaan muovipussiin, jota kannoin mukanani. Pussista pilkisti raipan pää ja sen pohjaa painoi siistilinjainen musta ratsastuskypärä. Olin aamulla päättänyt, että tänään olisi Se Päivä.

Kun saavuin tallille, kipitin suorinta tietä yläkertaan ja lokeroille. Olin käynyt lokerollani ensimmäistä kertaa vasta edellisenä päivänä. Anne oli antanut minulle pienen, ketjussaan killuvan hopeanvärisen avaimen jo ensimmäisenä hoitopäivänä, mutta olin ollut niin kiireinen ja pää pyörällä kaikesta uudesta, etten ollut ehtinyt tutustua lokerosysteemiin sen paremmin. Toimiva se kuitenkin oli: lokerossa oli hyvin tilaa ratsastuskypärälleni, raipalleni, punaiselle, paksusta vohvelikankaasta tehdylle harjapussille, jonka olin ostanut Bonnielle ja harmaalle untuvatoppaliiville, jonka olin varmuuden vuoksi tuonut edellisenä iltana tallille. Tallilla kylmissään oleminen oli pahempaa kuin missään muualla, ja olin päättänyt minimoida riskit jo etukäteen rahtaamalla paksuimman talviliivini jo valmiiksi tallille. Se päälläni en voisi paleltua.


Bonniella näytti olevan energinen päivä. Iloisenkirkas ilma selvästi innosti sitä, sillä se kirmaili ympäri tarhaansa pää korkealla ja vaalea häntä lippuna perässä liehuen. Se oli ollut kovin kevyellä käytöllä koko viikon, joten katsoin jo melkein velvollisuudekseni liikuttaa sitä tänään kunnolla. Vatsanpohjassani hypähti onnesta: olin nähnyt pari kertaa Annen ratsastavan Bonniella, joten ennakko-odotukseni huitelivat korkealla auringonkehrän tuntumassa. Se oli näyttänyt erittäin lupaavalta ja taitavalta ratsulta, vaikka reagoi melkein liiankin nopeasti ja otti nokkiinsa kovakouraisista tai epäselvistä avuista. Olin kuitenkin ratsastanut ratsastuskouluhevosilla uraa ympäri jo niin monta vuotta, että odotin innolla pääseväni tekemään töitä ihan tosissani.

Minulle ja Bonnielle oli ehtinyt syntyä jo pienoinen rutiini tarhasta hakemiseen. Kun saavuin aidalle ja vihelsin tammalle hampaideni välistä, se ei näennäisesti lotkauttanut korvaansa kutsulleni, mutta kääntyi aina hiukan nähdäkseen haalle, jonka luona seisoin. Hetken puhistuaan ja ravailtuaan kirkkaat silmät loistaen tamma aina hidasti ja jäi seisoskelemaan muka syysruohoa nyhtäen, jotta saisin sen kiinni. Suoraan se ei voinut tulla luokseni ja antautua narunjatkeeksi, mutta saadessaan toimia omilla ehdoillaan sen kanssa ei ollut ongelmia.

Auringonpaiste lokakuun puolessavälissä tuntui niin pakahduttavan hyvältä, että olisin halunnut pysähtyä keskelle valossa kylpevää, syksyisen kirpeäntuoksuista tallipihaa, vetää keuhkot täyteen kuulasta, kevyttä ilmaa ja huutaa ilonhuudon. Punaisen riimunnarun päässä jalkojaan korkealle nosteleva Bonniekin pärski tyytyväisenä, heilautti päätään ja pukkasi minua sitten pehmeällä turvallaan kevyesti, melkein vain hipaisten olkapäähän.


Tuntui kummalliselta lähteä perusteellisen harjauksen ja puunauksen jälkeen Bonnien karsinasta satulahuonetta kohti. Ratsastussaappaideni kannat loivat betonilattiaan aivan erilaisen äänen kuin paksupohjaisemmat tallikengät, joita olin parina edellisenä päivänä käyttänyt ahkerasti Bonnieta hoitaessani.

Hetken etsinnän jälkeen löysin satulahuoneesta tamman hienot, tummanruskeat suitset ja samantyylisen satulan, jonka alla oli pörröinen lampaantalja ja roosanvärinen satulahuopa. Pinteleitä ja hivutussuojia sain haeskella hetken verran, ennen kuin löysin huovanväriset, pehmeät rullat, niiden alle sopivat paksut patjat ja tutunnäköisen suojaparin. Ladoin kantamukset satulan päälle, kohensin tiukkaan pakettiin pyöritettyjen suitsien asentoa olkapäälläni ja suuntasin takaisin karsinalle. Olo tuntui melkein epätodelliselta – pian minä ihan todella ratsastaisin Bonniella.

Tamma kohotti uteliaasti päätään, kun huomasi kantamani varusteet. Nostin suitset karsinan vieressä olevaan kapeaan metallikoukkuun, nostin satulan puoliovelle odottamaan ja karsinaan astuttuani aloin pyöritellä tottunein käsin pinteleitä ponin kapeisiin jalkoihin. Se käänsi kaulaansa minua kohti, puuskahti kevyen ilmavirran niskaani ja seisoi niin hiljaa ja kauniisti paikallaan, että arvelin senkin jännittävän hieman tilannetta. Poni taisi ainakin aistia minun sisälläni pyörivän innostuksen ja hermostuksen, vaikka yritinkin toimia mahdollisimman rauhallisesti ja varmasti, etten omalla käytökselläni lietsoisi herkkää tammaa minkäänlaiseen hölmöilyyn.

Pintelit oli pian pyöritetty tamman takajalkoihin ja hivutussuojat kiinnitetty etujalkoihin. Roosa väri näytti hienolta Bonnien vaaleaa karvaa vasten. Olin ottanut kunnia-asiakseni harjata ponin tavallista perusteellisemmin läpi joka kerta, kun hain sen tarhasta sisälle. Se näytti niin kauniilta vastasuittuna ja kiiltävänä, että olisi ollut sääli, jos olisin vain hutaissut juuriharjalla sinne tänne ja puhdistanut kavioista vain pahimmat paakut.

En tiennyt vielä Bonnien satuloimiskäytöksestä mitään, joten oman turvallisuuteni vuoksi päätin suitsia tamman ensimmäisenä. Osasin jo varautua korkealle ponnahtavaan päähän, kun sain ohjat sen kaulalle, mutta tällä kertaa osasin toimia näppärämmin kuin viimeksi käydessäni taluttelemassa tammaa. Olin varannut jo kotiovella taskuuni hevosnamin (pakkauksen mukaan vastustamattoman omenan ja maukkaan kauran makuisen) jonka vedin ratsastushousujeni taskusta ja asetin kämmenelleni nivelkuolainten alle. Bonnie tarkasteli lyhyen hetken ruskeaa palasta, ja kun tarjosin sille kuolaimia, se otti ne vastustelematta suuhunsa katsoen kuitenkin tarkkaan, että sai samalla napattua myös herkun. Ponin rouskutellessa palkintoaan minä kiinnitin leukahihnan ja turparemmit. Vedin Bonnien lyhyehkön, harmaanvaalean otsatukan timanttisen otsahihnan päälle ja rapsutin sitä hellästi korvan takaa.

”Sitten enää satula”, sanoin ääneen kannustaakseni puoliksi ponia, puoliksi itseäni.

Oman turvallisuuteni vuoksi napsautin punaisen riimunnarun kiinni Bonnien vasempaan kuolainrenkaaseen ja kiinnitin narun vetosolmulla, jonka toimivuuden vielä tarkistin vanhasta tottumuksesta. Olin uutena hevosharrastajana hoitanut paria ponia, joiden satuloiminen oli ollut joka kerta järkyttävän vaikeaa. Ponit olivat pyörineet, puhisseet tyytymättöminä, potkineet takajaloillaan vatsansa alle ja yrittäneet näykkiä ja minä, nuorena ja osaamattomana, en ollut uskaltanut komentaa niitä ollenkaan. Minulta oli mennyt kuukausia oppia, kuinka saisin hoitoponini satuloitua ilman showta.

Satula tuntui kevyeltä sylissäni, kun nostin sen puoliovelta ja käännyin Bonnieta kohti. Edellisellä tallillani olin tottunut hoitohevoseni Vivaldan raskastekoisempaan koulupenkkiin, joten Bonnien siroon selkään istuva yleissatula oli melkein kuin lelu. Nostin satulan helposti tamman sään yläpuolelle, liu’utin sen oikealle paikalleen ja suoristin niin huovan kuin lampaantaljankin, jotta ne eivät hankaisi ja hiertäisi Bonnien selkää. Kun kuljin tamman kaulan alitse laskeakseni satulan päällä lepäävän vyön, se luimisti korviaan ja näykkäisi varoittavasti ilmaa. Minua kohti se ei tähdännyt, mutta vinkistä tiesin, että jos en olisi helläkätinen, tuntisin naskalihampaat hyvinkin pian takalistossani.

Palasin kiristämään hiukan joustavaa, tummaa satulavyötä hyvin varovaisesti, ensin vain ensimmäiseen reikään, ja seurasin samalla silmäkulmastani tarkasti Bonnien elekieltä. Se ei erityisemmin pullistellut, joten löysimmässä reiässä vyö roikkui vielä kunnon ilmavaralla ponin pyöreähkön vatsan alla. Nappasin kaulalla roikkuvat ohjat kyynärkoukkuuni ja kiristin aavistuksen verran oikeaa ohjaa, jotta sain ponin päätä käännettyä poispäin itsestäni. Näin se ei pääsisi näykkimään muuta kuin tyhjää ilmaa. Kiristin samalla rauhallisella tahdilla vielä muutaman reiän verran vyötä ja kilautin sitten riimunnarun irti tamman suitsista. Ratsastuskypärä ja raippa, jotka olin käynyt hakemassa kaapistani samalla kun harjapussinkin, roikkuivat koukussa odottamassa karsinan ulkopuolella. Kurotin ottamaan kypärän, heilautin vaaleat suortuvat pois kasvoiltani ja painoin kypärän päähäni. Leukahihna oli päässyt löystymään hieman sinä aikana, jona en ollut ratsastanut, joten vedin sitä hieman kireämmälle. Otin raipan koukusta vasempaan käteeni, vedin notkeat ohjat pois Bonnien kaulalta ja avasin karsinan ovea niin, että mahduimme reilusti ulos siitä. Bonnien tummat silmät pilkahtelivat innokkaasti.


Olin arponut aamulla ratsastusta suunnitellessani kentän ja maneesin välillä ja melkein jo päätynyt turvallisesti suljettuun maneesiin, jossa riskitekijöitä olisi huomattavasti vähemmän. Raikas syyssää flirttaili minulle kuitenkin niin avoimesti, että hylkäsin ajatukseni pimeästä, pöllyävästä maneesista, ja askelsin Bonnie vierelläni tyhjää kenttää kohti. Tamma alkoi innostuneesta puhinasta ja vilkkaasti kääntyilevistä korvista päätellen jo hieman kerätä kierroksia tulevaa koitosta varten. Juttelin sille puoliääneen koko matkan kentälle asti, enkä hiljentynyt, ennen kuin olin kiristänyt satulavyön ja mitannut jalustimet asettamalla sormenpääni viileään lukkoon satulasiiven alla ja säätämällä jalustimen yltämään kainalooni. Vasta, kun tuli aika asettaa ratsastussaapas jalustimeen, hiljenin.

Keräsin ohjat niin, että otteeni oli hyvä, mutta Bonnie ei vielä tuntenut painetta suussaan, kohotin jalkani vasempaan turvajalustimeen, otin tiukan otteen satulasta ja ponnistin Bonnien selkään. Tamma huiskaisi hermostuneesti häntäänsä valkoisena suhauksena, mutta antoi minun tarkistaa selästä käsin jalustimien pituuden ja vetää pari kertaa syvään henkeä, ennen kuin painoin pohkeeni hyvin kevyesti sen lihaksikkaita kylkiä vasten. Bonnie lähti keinuvaan käyntiin, piti päätään melko matalalla, mutta käänteli edelleen tarkkaavaisesti korviaan puolelta toiselle. Ura tuntui pehmeältä allamme, ja olin tyytyväinen, ettei kukaan ollut katselemassa meitä. Näin sain keskittyä täysin mukautumaan ponin miellyttäviin liikkeisiin, kun se kiersi laajaa kenttää kerta toisensa jälkeen. Annoin tamman kulkea normaalia pidemmät alkukäynnit, jotta me molemmat rentoutuisimme ja jotta saisin itse totutella ratsastusasentoon tauon jälkeen. Tarkistin istuntani muutamaan kertaan toivoen, että myös kentälle saisi kiinnitettyä peilit helpottamaan ratsatuksensa tarkkailua. Mutta voi kuinka aurinko silloin häikäisisikään, kun se jo nytkin teki tietyssä osassa kenttää katsomisen hankalaksi ja sai siristämään koko kasvot kippuralle kuin jännitysvarpaat.

Katsottuani, että olimme lämmitelleet tarpeeksi, lyhensin ohjastuntumaa. Bonnie kohotti päätään valpastuneena, tihensi askeltaan ja jopa hieman hypähti eteenpäin. Helmasyntini ratsastuksessa oli myödätä käsillä liian pitkälle eteenpäin, joten loin tietoisen yhdeksänkymmenen asteen kulman käteeni ja istuin syvemmälle satulaan. Katse Bonnien valppaiden korvien välistä eteenpäin kohotettuna painoin pohkeeni jälleen tamman kylkiin. Se pyrähti helposti liitävään, reippaaseen suuriliikkeiseen raviin, ojensi sääriään kuin paraskin kouluhevonen, mutta liikkui samalla hämmentävän rennosti. Selästä käsin liikkeet tuntuivat valtavilta, ja vaikka sainkin kevennykseni sovitettua Bonnien liikkeisiin, se tuntui epävarmalta ja liikaa sivusuuntaan keinuvalta. Keskityin pitämään kevyen tuntuman tamman suuhun ja puolipidätteellä merkin annettuani käänsin katseeni kentän poikki. Antamani kääntävät avut olivat niin keveitä, että olin epäillyt tamman tottelevan niitä, mutta se kääntyi pyöreästi voltille ja totteli tarkkana apujani, kun säätelin voltin kokoa. Uralle palattuamme käänsin tamman uudestaan kentän poikki, vaihdoin hiukan kömpelösti kevennyksen ja ohjasin sen oikeaan kierrokseen.

Taivutellessani tammaa seuraavien viidentoista minuutin ajan huomasin pian, että kädellä tätä hevosta ei ratsastettaisi. Vaikka Bonnie kulki näennäisesti hyvin, joka kerta, kun lisäsin painetta sen suussa, se heitti päätään ja ravasi muutamat seuraavat askelet töksähtäen ja hieman epätasapainoisesti. Minun oli vaikea olla tekemättä samaa virhettä toistuvasti, sillä vaikka istuntani oli useimmiten tasapainoinen ja rento, kädet tuottivat minulle monesti suurimmat ongelmat. Kokeilumielessä annoin ohjien valua hieman löysemmiksi, uskaltamatta kuitenkaan kadottaa tuntumaa Bonnien suuhun, ja heti poni alkoi liikkua vapaammin ja paremmassa tahdissa. Koin itse vaikeaksi ratsastaa pelkällä istunnalla, joten jouduin taistelemaan jatkuvasti vastaan halua lyhentää ohjia. Olin nähnyt Annen alla, kuinka räjähdysherkkä Bonnie saattoi välillä olla, joten tuntui melkein pelottavalta antaa ohjastuntuman olla niin kevyt.

Pieneksi poniksi Bonniella oli laajat liikkeet. Vaikka olin ratsastanut suuremmilla hevosilla toistuvasti vuosien ajan, kadotin kevennyksen tahdin aina muutaman kierroksen välein ja nousin satulassa joko liian tiuhaan tai liian hitaasti. Se hermostutti Bonnieta. Yritin pitää käden rauhallisena, jalan kevyenä ja kevennyksen ryhdikkäänä, mutta niin monen asian muistaminen yhtä aikaa uudella hevosella oli haasteellista. Vaikka Bonniesta näki, että se kulki mielellään oikein ja polki takajaloillaan pyöreästi pitkälle vatsan alle, nyt se alkoi keekoilla pää liian ylhäällä ja etupainoisena. Ohjasin sitä edelleen volteille, mutta ne alkoivat muistuttaa enemmän pääsiäismunia tai jopa loivareunaisia kukkakuvioita, eikä alun tasaisesta ravista tuntunut olevan enää tietoakaan. Bonnie pureskeli kuolainta niin, että narske kuului selkään asti, liikkui kireästi eikä kuunnellut istuntaani enää samalla tavalla kuin äsken. Ravattuamme epämääräiseltä, kiemuraiselta voltilta takaisin uralle suoristin makkaralle taipuneen hevosen ja satulaan raskaasti istumalla ja hyvin kevyellä pidätteellä hidastin sen käyntiin.

Bonnie heitti päätään niin, että suitsien metalliosat kilahtivat. Minä laskin jalustimet pois jaloistani ja keskityin mielikuvaan, jossa jalkani valuivat tamman kylkiä pitkin keitettynä spagettina, niin pitkälle, että ne hipoivat uraa joka askeleella. Samanaikaisesti kuvittelin luotisuoran siiman, jonka joku oli kiinnittänyt kypäräni nuppiin ja kiristänyt niin, että pääni kohosi pilviä kohti. Siirsin molemmat ohjat vuorotellen kädestä toiseen voidakseni pyöritellä ranteitani ja ravistella sitten koko käden rennoksi.

Ehdin juuri palauttaa ohjat takaisin käsiini ja säätää tuntuman niin, että ohjat tuntuivat vain aavistuksen liian pitkiltä, kun Bonnie kyllästyi uralla köpöttelyyn, säpsähti liioitellusti ja hypähti uran sisäpuolelle. Se steppasi pari askelta, säikkyi kentän aidan ulkopuolella tuulenvirissä kahahtelevaa puolikaljua pensaikkoa ja pyrki kääntymään ympäri voidakseen arvatenkin pyrähtää reippaaseen pelkolaukkaan. Istuin syvälle satulaan uudesta ja ehommasta istunnastani itsevarmempana, painoin päättäväisesti vasemman pohkeeni tamman kylkeen ja katse tiukasti oikealle käännettynä sain kuin sainkin Bonnien hylkäämään pakoajatuksensa, pyörähtämään ainoastaan sirosti kierroksen ympäri ja palaamaan sitten takaisin uralle. Se huiskautti ihmetellen häntäänsä, väisti hieman pensaan kohdalla pysyen kuitenkin napakasti uralla, ja siirtyi takaisin laajaliikkeiseen raviin, kun kehotin sitä. En antaisi sille toista tilaisuutta hölmöillä.

Kaiken kaikkiaan neljänkymmenenviiden minuutin ratsastuksen jälkeen olin hikinen, janoinen ja suhteellisen tyytyväinen. Olin tehnyt loppuajan käynti- ja ravisiirtymisiä ja taivutteluja keskittyen hyvin pitkälti istuntaani ja siihen, että Bonnie kulki mahdollisimman oikeinpäin ja saisi tilaa hakeutua oikeaan muotoon. Pari kierrosta kerrallaan se liikkuikin poikkeuksetta sievästi, mutta tarttui hyvin hanakasti tekemiini virheisiin ja joko kiihdytti hermostuneena, jännittyi tai sekä että. Loppukäyntejä kulkiessani soin Annelle äänettömän kiitoksen siitä, että hän oli luvannut järjestää minulle ja Bonnielle valmennuksia. Jos minä ja poni kisaisimme joskus, meidän täytyisi todellakin oppia toimimaan yhdessä. Tämänkaltaisella sähläyksellä vain hämmentäisimme toinen toisiamme.


Aurinko oli jo painunut ylimpien puunlatvojen tasalle ja ilma kylmentynyt muutaman asteen verran, kun viimein laskeuduin alas selästä Bonnien kaulaa vuolaasti taputellen. Ilman hanskoja kylmettyneet käteni tuntuivat kohmeisilta ja toimivat hitaasti, kun nostin jalustimet ja löysäsin satulavyötä muutaman reiän verran. Bonnien kylki satulavyön alla tuntui niin lämpimältä, että minun teki mieli työntää kylmät sormet piiloon ja lämmittää niitä siellä.

Kuljimme hitaasti, Bonnie rentona perässäni seuraten, takaisin tallia kohti. Tauon jäljiltä ratsatukseen tottumattomat jalkani tuntuivat veteliltä ja voimattomilta kaiken sen keskittymisen jälkeen. Olin niin ajatuksissani, että en meinannut tuntea minua vastaan kävelevää Anthonia, ennen kuin olimme melkein kasvokkain. Olimme osuneet viime päivinä tallille monesti yhtä aikaa ja tutustuneet jo jonkin verran, vaikkakin vielä melko pintapuolisesti. Salavihkaa kohonnut tuuli pörrötti leikitellen lyhyehköt, toffeensävyiset hiukset hänen silmilleen.

”Terve!” Anthon sanoi rempseästi. ”Oletko sä käynyt ratsastamassa?”

”En, käytiin huviksemme Bonnien kanssa varustekävelyllä, et saatais vähän katu-uskottavuutta”, vastasin virnistäen ja nostin käteni rapsuttamaan ponin harjantyveä. Anthon astui lähemmäs Bonnieta ja poni antoi hänen silittää otsaansa siitä kohtaa, jossa karvat kasvoivat pieneen pyörteeseen.

”Fiksu veto”, Anthon hymyili Bonnieta katsellen, työnsi sitten kätensä syvälle tummanharmaan pusakkansa taskuihin ja vaihtoi painoa jalalta toiselle. ”Yläkerrassa on tallilikkoja juoruamassa. Tuutko mukaan, kun olet riisunut Bonnien?”


Tieto siitä, että saisin pian kupillisen lämmintä kaakaota niin käsien kuin vatsankin lämmikkeeksi sai minut riisumaan Bonnien varusteet ripeää tahtia. Toisin kuin minä, se ei ollut juurikaan rehkinyt ratsastuksemme aikana, ja oli vain hieman hikinen satulan kohdalta. Vietyäni varusteet oikeille paikoilleen, pestyäni kuolatahrat ja vaalean vaahdon kuolaimista ja käärittyäni pintelit napakoille rullille, palasin harjaamaan Bonnien. Poni päristeli sieraimiaan melkein tylsistyneen kuuloisena, ihan kuin äskeinen ratsastus olisi ollut sille vain pientä välipalahupia, mutta oli kuitenkin joko niin raukea tai niin hyvällä tuulella, ettei se edes mulkoillut minua, kun harjailin sen läpikotaisin pitkillä vedoilla. Kavioita puhdistaessa se käänsi jälleen tuittuvaihteen päälle, eikä suostunut nostamaan vasenta etustaan ennen kuin ohikulkenut Anthon kävi auttamassa minua koko 160-senttisen pojan voimallaan, mutta vaikkapa ensimmäisen päivän käytökseen verrattuna tamma oli oikein mallikkaalla tuulella. Kun se oli lopulta puhdas, siisti ja kevyellä, siniruudullisella talliloimella loimitettu, rapsutin tyytyväisenä sitä sään kohdalta.

”Hyvä, Bonnie. Olet sä vaan hieno!”


Oleskeluhuoneeseen pääseminen tuntui melkein samalta, kuin pitkän työpäivän jälkeen kotiin tuleminen ja sohvalle romahtaminen. Pöydän ääreen tai upottaville sohvatyynyille oli ahtautunut iloinen joukko: pienikokoinen Selena, jonka tiesin hoitavan Pellaa, punapäinen Miira, kanssani samaan aikaan hoitajana aloittanut Mappe, Anthon ja vieras parikymppinen nainen, jonka Mappe kuiskasi olevan Januksen hoitaja Jeccu. Minä ahdoin itseni kaakaokupin saatuani Selenan ja Miiran väliin ja hörppäsin kupista pitkään silläkin uhalla, että poltin samalla kieleni.

”Uuu-aaa!” valitin epäselvästi kieli hetkellisesti tunnottomana. ” –Olttaa!”

”Ei kai se Bonsku purrut sulta kieltä irti sillä aikaa, kun harjasit sitä?” Mappe hihitti, mutta kipitti silti avuliaasti astiakaapille ja toi minulle lasillisen autuaallisen kylmää vettä. Kulautin lasin parilla hörppäyksellä tyhjäksi.

”En mä tuolla nyt kieli ulkona suusta kulje”, nauroin. Kurotin laskemaan lämpimän kaakaokuppini pitkän pirtinpöydän reunalle saadakseni hetken tunnustella, olisiko minusta vielä puhujaksi vai paloiko kieleni kokonaan, mutta mietteet unohtuivat, kun Selena hyökkäsi salamana kuppia kohti ja kulautti sen vanhan tekijän elkein tyhjäksi.

”Äääh, mitääh!” valitin tyrmistyneenä, vaikka tunsin jo, että nauru kupli sisälläni. Nappasin pehmeän, violettikuvioisen tyynyn sohvan nurkasta ja heitin sen Selenaa päin. Hän maastoutui ketterästi Jecun selän taakse.

”Kyllä se Bonnie sen kielen vei!” hän tirskui suloisesti ja peitti suunsa pienellä kädellään.

Naurunremakka kaikui oleskeluhuoneessa.

[Salma]

Ravatessa roiskuu

13.10.2012 lauantai

Letkallinen pirteinä puhisevia hevosia kiemurteli siistiä tavoittelevassa jonossa tallipihaa kohti ja punaposkiset, hyväntuulisen näköiset ratsastajat venyttelivät niiden selässä nilkkojaan pitkiksi ja pörröttivät maastolenkillä muutenkin tuulentuivertamia harjoja. Kärpäskimo Frank, jolla ratsasti iloisen vihreään syystakkiin pukeutunut tyttönen, erottui ryhmän kärjestä kuin merkkilippu vaalean värinsä vuoksi. Anne, joka oli ottanut alleen minulle vielä vieraan tummanpunaruunikon läsipään ja ratsasti Frankin rinnalla, heilautti minulle kättään. Minä vastasin vilkutukseen tallin ovelta.

Vierelläni seisoi varustettu Bonnie, joka katseli letkaa uteliain silmin. Se höristi siroja korviaan, puhalsi ilmaa tummista sieraimistaan ja astui pari askelta muita kohti kuin kokeillen, saisiko sekin liittyä seuraan. Painoin vaaleanruskealla ratsastushansikkaalla peitetyn käteni ponin lämmintä rynnästä vasten ja pyysin sitä pysymään paikoillaan.

Olin ennen aamun maastotuntia keskustellut Annen kanssa ja kertonut hänelle eilispäivän ratsastuksestani. Anne oli kuunnellut, nyökytellyt ja neuvonut sitten, että pyytäisin ensi kerralla jonkun tallin henkilökunnasta mukaan katsomaan ratsastusta. Virheet oli helpompi korjata nyt, kun vasta etsin yhteistä säveltä Bonnien kanssa, enkä ollut vielä ehtinyt juurtua minkäänlaiseen käytösmalliin. Hetken mietinnän jälkeen Anne oli nakittanut sivustaseuraajan osaan Seppeleen tallimestarin Jaakon.

Minä ja Jaakko emme olleet tavanneet aikaisemmin. Tallityttöjen puheista minulle oli selvinnyt, että hän asui tätä nykyä hoitajakurssilla kanssani samaan aikaan olleen Chaon kanssa ja että heillä oli pieni lapsi. Tyttöjen äänensävystä olin ymmärtänyt, että Jaakko oli huumorimiehiä, mutta joku oli sivulauseessa maininnut, että hän oli selkeästi rauhoittunut lapsen saatuaan. Tyypillinen tarina.

Anne oli huikannut minulle ennen tuntia, että oli sopinut Jaakon kanssa meidän tapaamisemme kahdeksi maneesiin. Tällainen tiedonkuljetus välikäsien kautta huvitti minua vähän: olin yrittänyt etsiskellä Jaakkoa samalla, kun varustin Bonnieta, mutta mies oli todennäköisesti huidellut tallin toisella laidalla, sillä vastaani oli tullut ainoastaan maastotunnin ratsastajia. Nyt, kun tapaaminen oli sovittu kahden tuntemattoman ihmisen välille tiettynä kellonaikana, minua jännitti huomattavasti enemmän. Olisi ollut mukava edes moikata Jaakkoa ja esitellä itsensä, ennen kuin joutuisi hänen arvioitavakseen.

Bonnie oli pirtsakalla tuulella. Kun talutin sitä maneesia kohti, se otti pieniä sivuloikkia, sipsutteli ja yritti pyöriä väkkärää niin, että sain toden teolla tehdä töitä pitääkseni sen aloillaan. Kypärän leukahihna hiersi inhottavasti, hiukset jäkittivät itsepintaisesti silmillä peittäen näkyvyyttä ja Bonnie sen kun hääräsi ympäriinsä. Saisi nähdä, mitä tästäkin tunnista tulisi.

Ehdin jo hetken luulla, että tilava, hämärästi valaistu maneesi oli tyhjä. Seinät olivat ylhäältä vaaleaa, alhaalta liuskasta tummemmansävyistä ruskeaa, ja tasaisin välein niitä täplitti suorakulmion muotoinen ikkuna, joka toi maneesiin kaivattua valoa. Pienehkössä katsomossa, jonka spottasin vasta hetken kuluttua, näkyi kuitenkin istuvan vaalea mies, joka nousi ylös ja harppoi maneesin poikki meitä kohti. Maneesin pohja pöllysi hänen askelissaan.

”Moi! Mä olen Jaakko!” hän tervehti ja nyökkäsi päätään. Arvioin Jaakon olevan melko nuori, varmasti alle 25-vuotias.

”Mä olen Salma”, tervehdin. Bonnie ei pitänyt Jaakosta, vaan tuijotteli häntä hiukan taaksepäin nojautuen niin, että ohjasperät kädessäni kiristyivät.

”Hyppää selkään vain! Onpa hauska päästä näkemään, kuinka tuo pikkuneiti tänään käyttäytyy!” Jaakko virnisti.

Nostin ohjat Bonnien kaulalle, laskin jalustimet alas ja kiristin satulavyön. Vakihevosessa oli se hyvä puoli, ettei jalustimia tarvinnut alkaa mittaamaan joka kerta uudelleen. Bonnie tömäytti mielenosoituksellisesti takasensa maahan, vaikka yritin kiristää vyön tasaisesti, mutta seisoi silti sievästi paikoillaan maneesin keskihalkaisijalla. Jaakko seurasi hiljaa vierestä, kun nousin tamman selkään ja asettauduin istumaan satulaan.

”Ota ensin käyntiä pitkin ohjin. Istu keskelle satulaa, just noin. Muista kyynärkulma!” Jaakko aloitti kuin paraskin ratsastuksenopettaja, kun lähdimme rauhallisessa käynnissä uralle. Olin tyytyväinen, että hänellä oli ollut aikaa tulla seuraamaan ratsastustani. Totta kai Anne, joka tuntui jo tutulta ja turvalliselta auktoriteetilta, olisi ollut mukava saada antamaan opetusta, mutta minulle tekisi vain hyvää tutustua myös muuhun tallin henkilökuntaan.

Bonnie askelsi kauniisti alkukäyntien ajan. Olin kuitenkin varuillani: sen tämänpäiväisestä ailahtelevaisesta karsinakäyttäytymisestä osasin päätellä, että sen sisällä tikitti pikkuinen aikapommi. Poni oli hyväkuntoinen ja energinen, joten tänään sen täytyisi toden teolla päästä liikkumaan kunnolla. Vaikka se saikin juosta mielin määrin tarhassaan, se tarvitsisi myös tämänkaltaista aivojumppaa.

Otin ohjat, painoin pohkeeni kevyesti Bonnien kylkiin ja kannustin sen raviin. Muistin vasta hiukan liian myöhään, ettei ohjia saanut kiristää tuntumaan, johon olin aikaisempien hevosten kanssa tottunut. Bonnie viskasi päätään, siirtyi kyllä raviin, mutta pureskeli kuolainta tyytymättömänä ja piti häntäänsä tiukkana lyhtynä takajalkojaan vasten. Vaikka sen liikkeet olivat laajat, se ei liikkunut rentona, vaan jännitti selkäänsä ja kaulaansa omituiselle kaarelle.

”Anna ohjaa, Salma!” Jaakko komensi kuuluvalla äänellä. Hän seisoi kädet lanteilla maneesin keskellä ja seurasi ratsastustani haukankatse silmissään. Annoin ohjien valua pidemmiksi, tarkistin kevennykseni ja helpotuksekseni tunsin, kuinka Bonnie venytti kaulaansa ja alkoi liikkua halukkaammin.

Aloitin ratsastuksen eilisen tapaan volteilla, pääty-ympyröillä ja kiemuraurilla, jotka pyrin pitämään siisteinä ja selvälinjaisina. Bonnien pitkissä liikkeissä oli edelleen hankala löytää oikeaa keventämisen rytmiä, mutta sain tahdista kiinni nopeammin kuin eilen ja pysyin siinä kerta kerralta pidempään. Nopeasti opin, että tamma seurasi painopisteeni muutosta hyvin tarkkaan ja aloitti käännöksen usein jo silloin, kun minä vasta käänsin katseeni menosuuntaan. Pohjeapuni saivat olla hyvin pieniä ja käteni aivan rauhallinen, jotta se liikkuisi oikein.

”Istu harjoitusraviin!” Jaakko neuvoi noin vartin ravailun jälkeen. Vilkaisin häntä kuin tarkistaakseni, olinko kuullut oikein. Tämän ponin ravissa istuminen ei olisi mitenkään päin helppoa!

En ollut kuitenkaan tullut hakemaan mukavaa sunnuntairatsastelua. Huuliani yhteen puristaen istuin satulaan, yritin painaa jalat pitkiksi ja rentouttaa alaselän mukautuakseni ponin liikkeisiin. Hiukan taaksepäin nojaten, molemmat kädet kuin aloittelijana satulan nahkaista etukaarta puristaen hölkyttelin Bonnien selässä.

”Rentoudu! Istu suorassa ja kuuntele sen ponin liikkeitä!” kuului Jaakon käsky. Laitoin kaikki pienenä oppimani mielikuvaharjoitukset peliin: kuvittelin kypärästäni lähtevän siiman, spagettina venyvät jalat ja kymmenentuhannen euron setelin, jonka ratsastuksenopettajani oli minulle alkeiskurssilla väittänyt sujauttaneensa satulan alle. Minun täytyisi istua satulassa niin tiiviisti, ettei seteli pääsisi tipahtamaan.

Vähitellen, usean tuskaisen kierroksen jälkeen, joina sain tehdä tosissani töitä istuakseni kauniisti myös silloin, kun ohjasin Bonnieta voltilla tai pääty-ympyrällä, pompotus yhtäkkiä helpottui. Luulin aluksi, että Bonnie muutti liikettään, mutta Jaakko vakuutti minulle, että olin yllättäen rentouttanut keskivartaloni, tiivistänyt istuntaani ja suoristanut selkäni. Jokin näkymätön voima oli ehkä käynyt asettelemassa minut tuulenpuuskan muodossa parempaan asentoon, sillä itse olin kuvitellut tehneeni vain pienen muutoksen istunnassani.

Ravirääkin jälkeen hidastin Bonnien kevyellä pidätteellä käyntiin ja otin sen kanssa muutaman käynti-seis-peruutus –siirtymän. Kun muistin tehdä vähemmän käsilläni ja enemmän istunnallani, poni kuunteli tarkasti apuja ja totteli nopeasti ja tehokkaasti. Sen vaaleat takajalat työskentelivät voimakkaina vatsan alla, kaula pyöristyi ja turpa lakkasi huitelemasta korvien tasalla. Tuntui, että poni oli korvanpäistä vuohistupsuihin skarppina.

Muutaman onnistuneen siirtymän tehtyämme kannustin Bonnien takaisin raviin. Kun ohitimme katsomopäädyn lyhyen sivun, tein puolipidätteen, asetin tamman kevyesti ja painoin vasemman pohkeeni hiukan satulavyön etupuolelle ja oikean sen taakse. Bonnie pyrähti salamana reippaaseen laukkaan. Sen askel oli pitkä, matkaavoittava ja miellyttävä istua, ja se pärski tyytyväisenä niin, että minua alkoi naurattaa. Äsken sen selässä oli tuntunut samalta, kuin alkeistunnilla taluttajan hölkätessä punanaamaisena vieressä, mutta nyt olo oli kuin silloin, kun olin voittanut ensimmäisistä harjoituskisoistani kultaa. Ponin liikkeisiin oli helppo mukautua, ja kun ohjasin sen voltille, se antoi laukan rummuttaa maneesin pohjaa tasaisessa temmossa.

”Hyvä!” Jaakko kehui, kun kuljimme hänen ohitseen. Nostin ylpeänä leukaani ja vilkaisin sivusilmällä seinällä olevaa pitkää peiliä. Siellä näkyi laukkaavan kaunis kimoponi harja hulmuten ja silmät kirkkaina, ja sen selässä istuvalla tytöllä oli tasainen tuntuma ponin suuhun ja kasvoillaan iloinen virne.


Palatessani tallille hikistä Bonnieta taluttaen olin huipputuulella. Laukkapätkän lopussa Bonnie oli kuumennut ja alkanut hakea liikkeeseen liiankin nopeaa tahtia, mutta Jaakon ohjeilla olin saanut sen tyyntymään raviin ja liikkumaan sulavin, joskin aavistuksen liian reippain askelin. Olin kiitellyt Jaakkoa vuolaasti neuvoista, mutta hän oli vain huitaissut suurella kädellään ja todennut, että mieluummin hän auttoi uusia ratsukoita kuin lappoi lantaa tai siivosi tarhoja. Olin luvannut vastapalvelukseksi hänelle auttaa jonakin päivänä siivouspuuhissa ja Jaakko oli hymyillen ottanut avun vastaan.

Frankin karsinassa seisoi ruunaa harjailemassa hoikka tyttö, jolla oli pitkät, lähes mustana ryöppynä selkää pitkin valuvat hiukset ja säpsäkän sininen huppari yllään. Kun hän kuuli Bonnien kavioiden kopinan lattiaa vasten, hän kääntyi katsomaan meitä. Hymyilimme toisillemme.

”Oletko sä Frankin hoitaja?” kysyin itsestään selvän kysymyksen. Olin huomannut, että sillä tavalla Seppeleessä usein tutustuttiin – hoidatko sä sitä, omistatko sä tän, oletko sä ratsastamassa tuolla.

”Joo. Hei, mun nimi on Catrina”, tyttö esittäytyi. ”Onpa nätti poni!”

”Tää on Bonnie. Mä olen sen sponsoriratsastaja Salma”, kerroin. Bonnie ravisti päätään tyytymättömänä siitä, että oli joutunut pysähtymään rupatteluni takia tallikäytävälle, joten talutin sen karsinaansa ja käänsin sen pään ovea kohti.

”Oletko sä pitkään jo hoitanut Frankia?” huikkasin availlessani suitsien metallisolkia.

”Ihan vasta aloitin”, Catrinan ääni kuului karsinoita erottavan väliseinän toiselta puolelta.

”Mäkin olen ihan uusi!” paljastin. ”Pitäisköhän meidän tehdä joku yhteinen tutustumisratsastus joku päivä?”

”Kenties!” Catrina vastasi ja kurkkasi Frankin karsinasta niin, että näin hänen iloiset kasvonsa. ”Pyydetään muitakin mukaan ja mennään oikein porukalla!”

Palkintoleirillä sitten viimeistään, ajattelin vetäessäni satulan pois Bonnien selästä. Ponin karva oli selästä kosteaa ja kääntyi pienille pyörteille. Silloinhan me saisimme olla monen monta vuorokautta pelkästään Seppeleessä. Ihanaa!

[Salma]

Tuplasti tulokkaita

15.10.2012 maanantai

Kimoponi kulki teutaroiden punaisen riimunnarun nokassa, luimi pikkuisia korviaan ja polki vaaleilla kavioillaan maata niin, että metallikengistä lensi märkää multaa ja lakastuneita ruohonkorsia. Se viskoi päätään ilmaan, hypähti sivuaskeleen ja tepasteli ärtyneen näköisenä kohti matalaa ojaa, jonka viertä sitä talutettiin. Minä, riimunnarun toisessa päässä, olin tuupahtaa nenilleni maahan, kun tamma otti uuden loikan ja veti päätään sivulle kauemmas minusta. Auringonsäteet häikäisivät silmissä epämukavasti.

Punatukkainen Fiia kulki pienen matkan päässä takanamme juron näköistä Elmoa taluttaen. Ruuna näytti koko 144-senttisellä poninkehollaan olevansa tyytymätön siihen, että se tultiin hakemaan sisälle kesken parhaimpien leikkien. Se väisteli eilispäiväisiä myrskyn luomia lätäköitä, vilkuili silmäkulmastaan taaksepäin tarhan suuntaan ja ravisteli silloin tällöin jämäkkää päätään. Heidän perässään teputteli kurainen Venna, jonka vaaleat jouhet olivat takkuiset ja roikkuivat risuja ja lehtiä, ja sitä talutti ponin hoitaja Robert. Fiia oli pukeutunut ainoastaan ohueen vaaleanruskeaan syystakkiin, sillä kutsu lähteä yhdessä hakemaan poneja sisälle oli tullut nopeasti, ja hän hytisi hiukan viileässä ilmassa.

”Pääseekö Bonnie vähän lujempaa?” Fiia huikkasi. Minä maiskautin kuuluvasti Bonnielle, mutta tamma vain mulkaisi minua ja harasi vastaan kaikilla neljällä jalallaan tajuamatta, että jos se kulkisi kauniisti, aamupäivämme alkaisi paljon helpommin. Minua nolotti Bonnien temppuilu. Fiian kanssa me olimme jo tutustuneet jonkin verran ja hän tiesi minun tekevän kovasti töitä ponin kanssa, mutta Robertin olin tavannut ensimmäistä kertaa vasta tänään. Hän oli noin 16-vuotias mukavanoloinen vaalea poika, ja tavalla, jolla hän oli ottanut Vennan kiinni tarhassa, arvelin hänen olevan miellyttävä ja johdonmukainen hevosenhoitaja. Hävetti, että Bonnien täytyi järjestää nyt tällainen ohjelmanumero, kun se karsinassa toimi jo niin kauniisti.

Tallin puuovi lähestyi hitaasti, mutta vääjäämättä. Aurinko kimposi ikkunoista hajoten kirkkaiksi säteiksi ja korkealta tallin räystäältä putoili vesipisaroita eilisen myräkän jäljiltä. Sää oli syksyisen kaunis, kuin kirpeä syysomena, jota puraistessa aivan tuntee heräävänsä eloon.

Viimein kolmen ponin letkamme kopisutteli sisään talliin. Bonnie järjesti vielä viimeisen tempauksen tallinovella ja kieltäytyi asettelemasta sieviä pikku kavioitaan kynnyksen yli, ennen kuin olin pyörtänyt sen jonon viimeiseksi ja antanut Vennan ja Elmon kulkea edeltä. Ei Bonniekaan niin tyhmä ollut, että jäisi yksin sisälle, kun kaverit vietiin karsinoihin.

Eilen oli ollut niin kova myrsky, että märkien hevosten kuivaamiseen oli tarvittu koko tallin väki. Pesuboksissa seisovat nyrpeäilmeiset, pian pois päästäkseen takakenoon nojautuneet hevoset, joiden harja valui kapeina kaistaleina kaulaa pitkin, oli saatu kuivattua ja loimitettua vasta myöhään illalla. Tuntui ihanalta, että tänään koko katraan kanssa menisi paljon vähemmän aikaa, eikä eilisenkaltaisia suurtalkoita tarvittaisi. Vaikka ne nostattivat tallin yhteishenkeä kaikkien toimiessa saman asian eteen, oli kuivaaminen ollut pitkäpiimäistä ja epämiellyttävää. Ainakin Bonnie näytti suhteellisen siistiltä, jalkansa se oli saanut sotkettua mutaisessa tarhassa, mutta kaikeksi onneksi se ei ollut halunnut piehtaroida.

Kahden karsinan päässä Bonniesta puolioven yli kurkki suuri cremello-värinen puoliverinen, jolla oli sileä vaalea otsatukka ja viisaat siniset silmät. Pysähdyin kuin seinään ja tunsin Bonnien puuskahtavan tyytymättömänä, kun sen kulki niin yllättäen keskeytyi. Minä en kuitenkaan saanut katsettani irti hevosesta. Sehän seisoi Brisin karsinassa, mietin kuumeisesti. Olin monta kertaa ihastellut orin kaunismuotoista päätä ja ylvästä ilmettä, kun se nojautui karsinastaan ulos vain puolittain ja katseli etäältä tallin menoa.

Seisoin edelleen hönttinä paikallani, kun pojanääni rykäisi takaani.

”Hei, te seisotte keskellä tallikäytävää”, vieras ääni sanoi. Käännyin hätkähtäen ympäri – näytin varmasti naurettavalta silmät hämmennyksestä laajenneina ja pitkästynyt poni riimunnarun varressa steppaillen. Takanani seisoi pitkänhuiskea vaalea pörröpäinen poika, joka kantoi toisessa kädessään harjapakkia ja jonka suu oli levinnyt huvittuneeseen hymyyn.

”Ai! Anteeksi!” sain sanottua. Kokosin itseni, naksautin kieltäni Bonnielle ja talutin tamman karsinaansa häiritsevän tietoisena siitä, että poika oli jäänyt seisomaan aloilleen ja seurasi meitä katseellaan.

”Mä olen Jesse”, hän sanoi, kun olin riisunut riimun Bonnielta ja kurotin sulkemaan karsinan oven säppiin.

”Sua mä en olekaan ennen nähnyt täällä. Mä olen Salma”, vastasin yhä keräillen itseäni. Uusi hevonen oli saanut pasmani sekaisin.

”Mä ja Tollo tultiin tosiaan vasta tänään. Ihan äskettäin”, Jesse kertoi nyökäten päällään kellanvaalean hevosen suuntaan. Se oli kääntänyt päätään hassunnäköisesti karsinastaan ulos, jotta voisi katsella meitä.

”Tollo?” toistin, enkä pystynyt pidättelemään pientä tirskahdusta. ”Sekö sen nimi on?”

”Voit sä sitä ML Woodooksikin sanoa, mut Tollo mikä Tollo. Sä allekirjoitat sen nimen täysin, kunhan opit tuntemaan sen”, Jesse naurahti. ”Mikäs tää sun poni on?”

”Bonnie. Mä olen ollut viikon verran sen sponsoriratsastajana”, esittelin tamman. Tuntui mukavalta, että se nyt seisoi karsinassaan niin kauniisti, eikä tepastellut ärsyttävästi tai pyrkinyt luimimaan vieraalle. Olin unohtanut itseni nojailemaan karsinan puolioven yli voidakseni jutella Jesselle, varvistellen totta kai, jotta näkisin hänet kunnolla, mutta nyt kurotin hamuamaan kädelläni puuselkäisen puolikovan harjan harjapussista.

”Meitähän on sitten kaks uutta!” Jesse sanoi. Hymyilin hänelle, ennen kuin käännyin harjaamaan Bonnien kaulaa. Vaikka tuntuikin omituiselta, ettei päätykarsinasta enää kurkkinut Bris – mielessäni välähti kysymys myös siitä, minne se oli joutunut – minusta tuntui, että Jesse ja Tollo olisivat eloisaa seuraa.

Hämmennykseni vain kasvoi, kun tunnin kuluttua astuin tallipihalle kottikärryjä työntäen lähteäkseni puhdistamaan ponitarhaa, ja olin kärrätä itseni melkein tallinoven suulle pysäytettyyn vinkkaan. Liuska oli alhaalla, ja vaalea tyttö, jonka tunnistin Seppeleen omaksi Reegaksi, hääräili juuri kimon suomenhevosen vierellä. Työnsin kottikärryt syrjään kulkuväylältä ja kurkkasin sitten uudelleen kuljetuskoppiin.

”Kuka se on?” huhuilin Reegalle. Hän kääntyi minua kohti, naurahti iloisen yllättyneenä, ja painoi kätensä hevosen tuuhean harjan alle.

”Tää on mun oma hevonen Susi”, hän kertoi hellällä äänellä. Kuulin, miten hän maisteli ja pyöritteli suussaan sanoja oma hevonen. Mahtoi tuntua hienolta tuoda se Seppeleeseen.

Meillä olisi siis nyt kaksi uutta yksityishevosta, mietin kärrätessäni kottikärryt loppumatkan ponitarhalle. Olin jättänyt Reegan pian rauhaan, jotta hän saisi puuhailla Suden kanssa kahden, eikä hevonen stressaantuisi ympärillä pyörivistä vieraista. Seppeleen hevoskatras näytti kokevan jatkuvaa muutosta: läsipäisen Riina-tamman varsa Scimmy oli lähtenyt tallista pari päivää sitten, mutta melkein saman tien Anne oli ilmoittanut, että suloinen Liinu oli astutettu upealla suomenhevosoriilla. Ainakin yksi uusi pikkuhevonen oli siis vielä tulossa talliin.

Lapoin lantakikkareita tarhasta kottikärryihin harmitellen mielessäni sitä, etten ollut tajunnut ottaa minkäänlaista musiikkisoitinta mukaan. Sulosäveliä kuunnellen työnteko olisi sujunut vielä rattoisammin, vaikkei kauniissa ilmassa ja rehdissä auttamisessa mitään vikaa ollutkaan. Viihdykettä saadakseni päätin itse puhjeta lauluun. Tarha oli sen verran syrjässä, ettei kukaan kuulisi tunteikkaita tulkintojani suomihiteistä.

Työ kului sutjakkaammin kuin olin kuvitellut. Olin päättänyt pyhittää aamupäivän hevosenhoidolle ja käydä vasta illalla ratsastamassa napakan kouluväännön Bonnien kanssa, ihan vain jotta pysyisimme molemmat terässä, mutta tarha oli siistimpi kuin luulin, eikä minun tarvinnut kulkea lantalan ja tarhan väliä kuin muutaman kerran. Oi onnea!

Nyt olisi ratsastuksen aika, mietin palauttaessani kottikärryjä oikealle paikalleen. Mitähän Bonnie tänään keksisi?

[Salma]

Saderatsastus syksyssä pitää lääkärin loitolla

3.11.2012 lauantai

Sade piiskasi maata sanalla sanottuna lujaa. Olisin halunnut kertoa, että ilma oli täynnä kimaltavia timantteja, jotka eivät kastelleet vaan haihtuivat ilmaan osuessaan sadetakkiini, ja että violetinsinisten pilvien takaa loisti silti kajastus auringosta, mutta se olisi ollut valehtelua. Satoi niin rehellisesti ja niin antaumuksella, ettei se jättänyt tilaa millekään muulle. Paitsi ehkä märkyydelle.

Olin ollut jo aamuvirkkuna ylhäällä, joten siinä vaiheessa, kun olin ikkunasta kurkatessani nähnyt tummina pyörteilevät pilvet, olin ennakoinut iltapäivää, hypännyt paahtoleivänpala klassisesti suussani pyörän selkään ja veivannut lyhyen matkan vaahteroiden värjäämältä kotikujaltani Seppeleeseen. Juuri aamukauransa saanut Bonnie näytti pöllämystyneeltä, kun tupsahdin sen karsinaan niin aikaisessa vaiheessa. Tukka joka suuntaan unisesti pystyssä, tyköistuva vaalea villapaita hiukan vinossa ja tallikenkien kärki rutussa minä heitin punaisen, vettä erinomaisesti hylkivän sadeloimen tamman selkään. Se sentään näyttäisi tänään hyvältä ja siistiltä, vaikka minä olin kuin heinävintiltä herätetty.

Saatuani Bonnien tarhaan olin niin uninen, etten jaksanut lähteä enää pyöräilemään kotiin. Energiaa oli juuri ja juuri sen verran, että jaksoin hakea kolhiintuneet, metallinsiniset kottikärryt ja lappaa pyöreät lantakikkareet ponin karsinasta kottikärryjen kautta lantalaan. Onneksi Bonnie oli niin siisti, että piti karsinansa tarkasti puolittain vessana, puolittain ruokailutilana. Lantapaakut olivat tarkalleen karsinan kauimmaisessa nurkassa ja niin suolakiven, vesiautomaatin kuin ruokakupinkin alustat olivat aivan puhtaita.

Väsymys painoi jäseniä. Olin edellisenä iltana ratsastanut Bonniella perusteellisen koulutreenin ja jankannut samoja peruskuvioita niin tarkkaan, että lopulta puolipidätteet, tiiviit istunnat ja rauhalliset kädet olivat tursunneet korvista ulos. Siitä oli kuitenkin varmasti ollut hyötyä: lihaksissa kiristi ja jomotti siihen malliin, että ainakin minun kroppaani treeni oli vaikuttanut. Vaikka ratsastus olikin ollut rankka, minulle oli kuitenkin jäänyt hyvä mieli. Palkintoleirillä minä ja Bonnie olimme rikkoneet niin monta muuria väliltämme, että nyt minusta vähitellen alkoi tuntua meidän todellakin olevan pari. Pikku tirriäinen ja valkoinen tuittupääponi eivät enää olleet ainakaan pelkkä hevonen ja hoitaja, jotka kaahoilivat yhdessä miten sattuu.

Tallilla ei ollut vielä ketään, eikä mitään elintärkeitä työtehtäviäkään näyttänyt olevan tekijäänsä vailla. Anne ja Jaakko olivat molemmat tainneet lähteä syömään aamupalaa, ja talli tuntui omituisen hiljaiselta, kun kaikki hevosetkin olivat ulkona. Kun kolina karsinoista ja hevosten äännähtelyt puuttuivat, hiljaisuus alkoi soida korvissa. Onneksi tuttu hevosentuoksu sentään oli tallessa, eikä tarvinnut kuin kurkata jonkin karsinan ikkunasta nähdäkseen lähimmän kauraturvan seisoskelemassa rauhallisena tarhassaan. Ehkä minäkin voisin suoda itselleni yhden rauhallisen hetken, ajattelin. Olisi aamupäiväunien vuoro.

Nousin verkkaista tahtia portaat ylös taukotupaan ja heti oven avattuani kaaduin makoilemaan violetille sohvalle. Voi kuinka se oli pehmeä! Sama turruttava lämpö täytti ajatukseni melkein saman tien ja tunsin, kuinka raskas uni kietoi minut peiton lailla sisäänsä…

Heräsin siihen, että sade ropisi vaativasti ikkunan takana kuin kaivaten sitä, että joku tulisi oikein suureen ääneen päivittelemään, kuinka valtavan reippaasti se aina vaan jaksoikin vihmoa pilvistä. Olo oli lämmin – kesti hetken tajuta, että joku oli tosiaankin peitellyt minut suurella, vaalealla täkillä ja asetellut vielä vaaleanvioletin koristetyynyn pääni alle.

Pitkän pirtinpöydän ääressä istuivat Jaakko ja Jesse hiljaiseen keskusteluun syventyneenä. Kummallakin oli edessään höyryävä, laakea kaakaokupillinen, ja piripintaan täysistä kupeista arvelin, etteivät he olleet istuneet huoneessa vielä kovinkaan pitkään. Minusta oli mukavaa, että he olivat madaltaneet ääntään niin paljon, etten minä herännyt heidän jutteluunsa. Itsepintainen sade sen sijaan hakkasi itseään ikkunaruutua vasten kaikin voimin.

Kasvot minua kohti istuva Jesse sattui vilkaisemaan minua kohti ja hänen kasvonsa levisivät hymyyn.

”Hyvää huomenta, päivänsäde! Säkö olet muuttanut tänne jo asumaan?” hän kiusoitteli minua. Nauroin unisena.

”Mä olen vaan niin reipas, että hoidan ponin ennen ku muut ehtii edes paikalle”, näpäytin. Jaakkokin kääntyi katsomaan minua olkansa yli ja nyökkäsi hyväksyvästi.

”Ihan oikein. Mä huomasin, et sä olit loimittanut Bonskun. Hyvä, se on muuten niin rapainen, että sitä saa putsata koko tallin voimin”, hän sanoi. Minä ja Jaakko emme olleet tavanneet tallilla kovinkaan monta kertaa sen yhden iltapäivän jälkeen, jona hän oli seurannut minun ja Bonnien ensimmäisiä ratsastuskertoja, mutta pidin hänen tavastaan olla jo kuin kaveri, vaikka vasta tutustuimme. Tallimestarille se olikin tärkeää, hänhän monesti vastasi juoksevista asioista ja oli mukana tallin arjessa kuulemassa, mitä siellä ihan oikeasti tapahtui.

”Just puhuttiin, että mitä jos tänään vähän maastoilis Tollolla, mutta tuolla on niin karsea ilma, ettei siitä tuu mitään. Mut ainahan se menee niin, et ku olis aikaa ja energiaa, niin tulee sää vastaan”, Jesse selitti minulle.

”Varustelukysymyksiä”, vastasin. Olin itsekin haaveillut illalla, että voisin palautella Bonnieta maastokävelyllä, se kun tuppasi olemaan aina niin täynnä virtaa, jos sai täydellisen vapaapäivän. Tuossa kurasäässä se tuskin juoksisi tarhassakaan kovinkaan paljoa.

”Onks toi haaste?” Jesse kysyi kulmiaan kohottaen.

”On!” tokaisin miettimättä. Yllytyshullu Salma nosti päätään sisälläni ja hihkaisi riemusta: jotain jännitystä tähänkin päivään.

Parin tunnin unosten jäljiltä touhukkaana sovin Jessen kanssa, että kävisimme ratsastamassa vasta puolenpäivän jälkeen. Sitä ennen tehtävänä olisi varustaa sekä itsensä että hevonen niin, että retkestä tulisi mukava eikä lainkaan märkä, liejuinen tai tympääntyneiden ilmeiden täyteinen.

Bonnie näytti tyytyväiseltä päästessään sisään tarhasta. Se liihotteli ympärilläni vain pari kierrosta, ennen kuin antoi ottaa kiinni lähes vaakatasossa kohisevassa sateessa. Kiersimme tarhaan muodostuneet syvät lätäköt parhaamme mukaan – tai ainakin minä kiersin, Bonnielle tuli niin kiire sen tajutessa, että olimme matkalla talliin, että se loiskutteli suoraan syvimpien pikku järvien läpi ja kasteli itsensä kintereitä myöten.

Tallissa oli ihanan kuivaa. Minä ja Bonnie jätimme perässämme mahtavan suuria vesipisaroita ja puroja, kun kopisuttelimme pikkupuolelle reipasta vauhtia. Pikajunana puuskuttava poni näytti luulevan, että oli jo päiväheinien aika, ja näytti pettyneeltä huomatessaan, ettei karsinassa ollut muuta syötävää kuin pari orpoa kauranjyvää, jotka se oli sirotellut edellisellä ruokailullaan karsinan puolioven juurelle.

Pyyhe aseenani aloin kuivata Bonnieta ja pohtia samalla, kuinka olisi järkevintä suojata itsensä ja poni. Ainakin sadeloimi olisi välttämätön, samoin sadetakki minun päälläni ja omenanpunaiset kumisaappaat, jotka olin eräänä iltana tuonut ihan vain varmuuden vuoksi kaappiini (asiaan saattoi toki vaikuttaa myös oman kenkätelineeni rajallinen tila).

Puolen tunnin kuluttua Jesse ja kermanvaalea Tollo harppoivat talliin.

”Siellä on kyllä aika karmea ilma!” Jesse huoahti kääntäessään oriaan karsinaansa.

”Jänistäks sä?” kurkkasin karsinan puolioven yli hikiviila kädessäni.

”No en!” Jesse sanoi painokkaasti ja naurahti sitten. ”Ei me sokerista olla kukaan!”

Hevosten hoito sujui iloisesti hyörien. Bonnie arasteli hieman Jesseä, vaikka poika yrittikin tulla hyvin rauhallisesti ja kiltisti silittämään sen kaulaa, ja lopulta leikkiloukkaantunut Jesse lähti niskojaan nakellen satulahuoneen suuntaan ja palasi sieltä mukanaan niin Tollon kuin Bonnienkin ratsastussadeloimi.

”Aina näitä neitejä saa olla lahjomassa, että ne edes vähän antais silittää”, hän sanoi muka harmissaan, kun Bonnie lopulta suostui nuuhkaisemaan Jessen hihansuuta liioitellun poissaoleva katse silmissään.

”Bonnie on vaan hieno neiti, se ei kaveeraa joka pojan kanssa”, vastasin ponin kaulaa taputellen. Olihan minullakin ollut omat vaikeuteni aluksi, ja oli monesti edelleen, emmehän me olleet työskennelleet Bonnien kanssa yhdessä kuin reilun kuukauden verran. Sen käytös oli kuitenkin parantunut aivan huimasti ensimmäisiin viikkoihin verrattuna. Nyt se jo hakeutui hiukan minun seuraani ja näytti, ettei nyt ainakaan ihan sydämensä pohjasta inhonnut minua. Ehkä poni jopa vähän pitikin minusta, vaikka sen pitikin olla tuittupää ja peittää se neitikäytöksellään.

Kello tuli puoli kaksi, ennen kuin olimme valmiita. Olo tuntui hassulta sadetakissa, kumisaappaissa ja vanhassa kypärässä, jonka samettipäällys oli jo hiukan kauhtunut, mutta niin vain Jessekin oli tavallista huvittavamman näköinen keltaisessa takissaan, jonka hihat olivat hiukan liian lyhyet. Tollo ei ollut moksiskaan paksukankaisesta loimesta, joka sen selkään oli heitetty, mutta Bonnie käänteli korviaan epäluuloisesti ja pureskeli kuolainta suussaan niin, että narske kuului kauas.

Sade oli laantunut jo hiukan. Enää se ei hakannut yhtä raivokkaasti kuin aiemmin, mutta edelleen sää muistutti enemmän koiran- kuin kissanpäivistä. Bonnie meinasi lyödä tallinovella jarrut pohjaan tajutessaan, että sen odotettiin ulkoilevan tällä ilmalla, mutta napakka maiskautukseni ja takana asteleva Tollo saivat sen asettelemaan pikkukavionsa sirosti tallin mutaiselle pihalle ja sipsuttamaan pienin, hermostunein askelin ympyrää paikallaan. Minun oli vaikea saada poni rauhoittumaan ja pysymään paikallaan, jotta pääsisin sen selkään, mutta Jesse tarjoutui pitämään ohjista kiinni sillä aikaa, kun minä puuhasin satulavyön kimpussa. Tollo oli edelleen rauhallinen ja katseli lievän uteliaasti ympärilleen. Pari hevosista oli kerääntynyt tarhan portille toiveikkaan näköisinä – ei tainnut sadesää olla ihan niiden mieleen.

Jesse heilautti pitkän jalkansa kevyesti Tollon selän yli, tarkisti satulavyön tiukkuuden ja kääntyi sitten ohjasperät käsissään katsomaan minua. Sade vihmoi kummankin kasvoille ja teki ääriviivoista sumuisia.

”Mihin suuntaan lähdetään?” hän kysyi ja sipaisi vaaleat hiuksensa pois silmiltä kypärän lipan alta.

”Mennäänkö peltotietä pitkin? Siellä voi laukata.”

Hevoset tuntuivat reippailta ja eteenpäinpyrkiviltä, kun ratsastimme rinta rinnan tallipihalta. Kaviot loiskahtelivat lätäköissä, sade pisaroi kasvoille ja sadetakkia pitkin valui kapeita vesinoroja. Bonnie ei häiriintynyt sateisesta ilmasta yhtä paljon kuin olin pelännyt, vaan nähdessään Tollon touhottavan vauhdilla eteenpäin se tikutti perässä korvat hörössä ja askel keveänä. Onneksi sekin unohti joskus olla prinsessaponi.

Rupattelimme niitä näitä ratsastaessamme hiekkatietä eteenpäin. Jesse kertoili elämästään edellisellä tallillaan ja minä avauduin hänelle siitä, kuinka mukavaa oli ollut tulla Seppeleeseen. Oli kivaa, että me molemmat olimme uusia ja katselimme Seppelettä pitkälti samasta näkökulmasta. Talliarki oli samanlaista melkein kaikkialla, joten meillä riitti juteltavaa.

Ravisuora alkoi yllättäen. Tollo kiihdytti pitkine jalkoineen suuriliikkeiseen raviin ja Bonnie, vaikka hienoaskelinen olikin, meinasi jäädä auttamattomasti jälkeen. Korvat tiukasti taaksepäin painautuneina – se ei häviäisi varmasti – se painoi eteenpäin niin lujaa, että minun oli kevennettävä hirvittävän lujaa tahtia. Polku ei ollut kovinkaan liukas, mutta Bonnien tasapainon parantamiseksi annoin silti ohjien liukua hiukan pidemmiksi, jottei minun ohjasotteeni ainakaan kahlitsisi sen pään liikkeitä. Jesse näytti olevan melkein sunnuntairatsastuksella keventäessään rauhassa Tollon askeleiden tahdissa, ja häntä nauratti nähdä, kuinka lujaa kimotamma joutui pinkomaan.

Sade vihmoi edelleen, mutta se ei haitannut. Yksi mainio saderatsastus syksyssä todellakin piti mielen virkeänä!

[Salma]

Ilta esteillä

6.11.2012 tiistai

Bonnie valmistautui talveen. Sen kaunis, harmaaseen taittuva karvapeite oli äkkiä kaksin verroin tuuheampi kuin aiemmin ja hokitetut kaviot kopisivat tallin betonilattiaa vasten aivan eri tavalla kuin kesäkengityksessä. Ruokaakin poni tuntui odottavan suurempia määriä: kun sen pehmeä turpa oli hamunnut viimeiset kauranjyvät ja heinänkorret, se kohotti päänsä pystyyn pörröiset suippokorvat tanakasti hörössä ja vaati katseellaan lisää.

Minä taas odotin lunta. Mielestäni maailman tunnelmallisimpia asioita oli ratsastaa täyttä laukkaa pöllyävässä lumessa tai paijata talviturkkista ponia toppavaatteissa kuullen, kuinka talvituuli vinkui tallin nurkissa. Syksy oli kaunista aikaa, mutta talvella sai todella tuntea elävänsä.

Tänään olin ehtinyt tallille vasta iltapäivällä. Jatkotuntilaiset kuuluivat harjoittelevan pohkeenväistöä maneesissa, Annen ratsastuksenopettajaääni kaikui seinän läpi vuoroin kannustavana, vuoroin vaativana. Ehkä tänä iltana minä ja Bonnie voisimme hypätä hieman, mietin. Olin hypännyt ponilla vasta verrattain vähän, mutta ajattelin, että mukava jumppasarja voisi toimia tänään. Saisin lisätuntumaa Bonnien hyppytyyliin ja taitoihin, kun etenisimme hitaasti ja testailisimme, mikä sopi juuri meille.

Bonnie oli haettu jo sisälle. Se seisoi karsinassaan puolinukuksissa, toinen korva rentona lerputtaen, ja näytti olevan vallan tyytyväinen siihen, ettei joutunut juoksentelemaan ulkona leudossa syyssäässä. Viereisessä karsinassa kärpäskimo Frank, jonka muistin nauttivan tänään vapaapäivästä, päristeli tyytyväisenä sieraimiaan. Ainakin tällä hetkellä näillä kahdella näytti olevan mitä rennoin iltapäivä.

”Herätys, Bonsku”, sanoin lempeästi avatessani puolioven ja astuessani sisään tamman karsinaan. Se avasi toisen tummanruskean silmänsä, katsoi raukeana minuun ja tuhahti kuin sanoen, että olikin jo odotellut, koska sen unta näin häirittäisiin. Rapsutin naurahtaen tammaa sään kohdalta ja käännyin voidakseni kurotella harjapussin puoleen.

Silloin Bonnie iski – ei ilkeyttään, mutta selväksi varoitukseksi. Se nappasi hampaillaan minun ruskeiden ratsastushousujen peittämästä takalistosta, riuhtaisi kipakasti ja peruutti sitten päätään viskoen kauemmas minusta kohti karsinan nurkkaa. Minä olin juuri ehtinyt ottaa punaisen pölyharjan käteeni, mutta jähmetyin paikoilleni tuntiessani kipeän puraisun. Silmäni vetistyivät, ja kun käännyin tamman puoleen, en voinut estää pettymyksen aaltoa tulvahtamasta lävitseni. Minä olin luullut, ettei Bonnie toimisi noin.

Minulta kesti hetken koota itseni. Seisoin paikoillani karsinan nurkassa silmiään pyörittelevää Bonnieta tuijottaen ja annoin harjakäteni riippua tahdottomana kylkeäni vasten. Bonnie oli vain hevonen, ajattelin. Se ei ollut ilkeä tahallaan. Minä olin tullut sen kotiin kesken sen unien, eikä se unenpöpperössä ollut ehkä tunnistanut minua – tai vaikka olisikin tunnistanut, oli silläkin ihmisten tapaan hetkiä, jolloin se ei kaivannut seuraa.

Ryhdistäydyin. Sipaisin silmille kaartuvat hiukset pois tieltä, nostin leuan pystyyn ja hellällä äänellä puhellen astelin Bonnieta kohti. Kipu jomotti edelleen pakarassa, mutta olin ollut jo vuosikausia aina silloin tällöin hevosten puruleluna ja pystyin päättelemään kivun laadusta, ettei mitään mustelmaa pahempaa ollut käynyt.

Bonniekin oli jo leppynyt minulle. Kun ojensin sille paljasta kättäni, se painoi vaaleanpunertavan turpansa sitä vasten ja hamusi ystävällisesti. En minä millään pahalla, se tuntui sanovan.

Ratsastustunnit maneesissa kestäisivät vielä yli tunnin verran, joten minulla oli reilusti aikaa harjailla Bonnieta. Pitkäksi puskeva talvikarva vaati enemmän hoitoa kuin siisti kesäkarva, ja vaikka maa alkoikin olla jo paikka paikoin jäässä, Bonnie oli onnistunut löytämään muutaman kuralätäkön, joissa se oli sotkenut jalkansa kintereisiin asti. Kuivunut muta oli helppo harjata irti, mutta parhaimman lopputuloksen saavuttamiseksi harjasin jalat vielä pari kertaa läpi kovalla harjalla ja pyörittelin koko ponin vaaleansinisellä kumisualla. Jouhet, Bonnien kruunun, olin pyrkinyt aina pitämään hiukan keskivertoa paremmassa kunnossa, joten niiden suhteen minun ei nyt tarvinnut tehdä erityisen paljoa töitä.

Kun kuljin Bonnien karsinalta satulahuonetta kohti, olin seinän kulmalta kääntyessäni kulkea suoraan päin lyhyehköä, noin yläasteikäistä tyttöä, jonka tunnistin hoitajaksi ja jonka nimikin löytyi aivojen perukoilta hetken kaivelun jälkeen: Ansqu. Mikäli en ihan väärin muistanut, hänen lemmikkinsä oli tiikerinkirjava Reino-ruuna. Minä en ollut tutustunut Reinoon kovinkaan hyvin, mutta olin usein ihaillut kauempaa sen hauskanväristä karvapeitettä.

”Moi!” tervehdin ja astahdin askeleen taemmas, etten jyräisi Ansqun ylitse.

”Hei!” tyttö vastasi hiukan ujosti. Hän kuitenkin hymyili ja kohotti sinisten silmiensä ystävällisen katseen minuun, joten päätin jatkaa juttelua. Olisi mukava tutustua Ansquunkin hiukan paremmin.

”Me ei kauheesti ollakaan vielä juteltu. Mä oon Salma, tuon Bonnien sponsoriratsastaja”, esittäydyin.

”Mä oon Ansqu”, hän sanoi.

”Etkö sä hoidakin Reinoa? Se on niin kauheen nätti hevonen!” varmistin vielä.

”Joo!” Ansqun kasvot kirkastuivat. ”Reino on kyllä mahtava!”

Rupattelimme niitä näitä kymmenisen minuuttia. Ansqu reipastui selvästi, kun sai jutustella Reinosta ja kertoa hevosen hassuista tavoista, suloisesta tavasta katsoa otsatukkansa alta ja siitä, kuinka mahtavaa oli kuulua Seppeleen hoitajaporukkaan. Etenkin viimeisessä minä komppasin häntä täysin. Kun kerroin, kuinka Bonnie oli hetki sitten puraissut minua, hänen silmänsä pyöristyivät.

”Sä oot kyllä rohkea! En mäkään pelkää säpäköitä hevosia, mutta on silti kiva, kun Reinon kanssa ei tarvi miettiä, mitä se keksii”, hän huoahti.

”Bonniekin on ihan kiltti, se vaan sanoo vastaan aika herkästi”, puolustin tammaa hymyillen. ”Ja ratsastaessa se on kauheen mukava!”

”Voitaskohan me ratsastaa joku päivä yhdessä?” Ansqu ehdotti.

”Kiinni veti!” vastasin.

Reino oli kulkenut tänään jo kahdella tunnilla, joten päätimme siirtää yhteisen ratsastuksen myöhempään ajankohtaan. Minä sen sijaan kiiruhdin lämpimään satulahuoneeseen, jossa pari viimeisen tunnin ratsastajaa edelleen jutteli ja jonotti päästäkseen lavuaarin alle pesemään ratsujensa kuolaimia. Huoneessa oli lämmin tunnelma ja tuntilaisten posket loistivat innostuksesta punaisina. Ratsastus oli tainnut sujua kaikkien kohdalta hyvin.

Bonnie oli unohtanut aikaisemman pikku räjähtelynsä ja antoi varustaa itsensä ilman minkäänlaisia ongelmia. Se oikein avasi suunsa kuolaimille ja oli niin kilttiä ponia, että minun teki mieli tuupata sitä kylkeen ja käskeä hellästi lopettamaan esittäminen. Yhteistyöhaluista ponia oli kuitenkin niin mukava hoitaa, että satuloin ja suitsin sen hyvillä mielin ja sujautin sille jopa sokeripalan, jonka olin kähveltänyt lokerostani käydessäni hakemassa kypärän ja raipan. Bonnie rouskutteli kovaäänisesti sokeripalan ja meni vielä oikein esittelemään herkkuaan karsinan ovelle, kun Catrina kulki Frank riimunnarun päässä karsinan ohi. Catrina virnisti minulle iloisesti ja maiskautti Frankille, joka oli jäänyt jumittamaan herkkupalan toivossa paikoilleen.

Maneesi ei ollutkaan pimeänä, niin kuin olin odottanut. Hiukan hämärässä, kauimmaisella sivulla ovelta katsottuna, kulki pitkässä käynnissä näyttävännäköinen kimo suomenhevonen. Pysäytin Bonnien ryntäistä maneesin ovien sisäpuolelle, ulkona vallitsevan luonnollisen syyshämärän ja maneesin keinotekoisen valon rajamaille.

”Hei! Haittaako, jos me tullaan hyppäämään tänne?” huikkasin.

Reega, jonka nyt tunnistin kimo-orin selästä, käänsi hevosensa ja ratsasti lähemmäs.

”Tulkaa vaan. Mä ja Susi voitais hypätä kans.”

Susi ja Bonnie tulivat yllättävän hyvin toimeen. Vajaan tunnin mittaisen ratsastushetken aikana niiden kahden yhteiselo sujui mallikkaasti: jos ongelmia tuli, ne johtuivat Bonniesta ja esteistä, minusta ja Bonniesta, Sudesta ja esteistä, minusta ja kipeästä takalistostani tai Bonniesta ja siitä kamalan oudosta sirittävästä äänestä, jonka se kuuli ja tiesi varmasti vaaralliseksi, vaikka minusta se johtui vain katon sähkövaloista. Minä ja Reega pysyimme kuitenkin alusta loppuun napakasti hevostemme selässä ja saimme ne ylittämään esteet välillä jopa niin mallikkaasti, että meidät olisi voinut lisätä ratsastusoppaan sivuille. Estekorkeus pidettiin tarkoituksella matalana, jottei Bonnie, joka innostui tajutessaan esteet, olisi hyppinyt yötä vasten itseään aivan ylikierroksille.

Minä pääsin lähtemään tallilta vasta myöhään illalla. Bonnie oli hionnut jonkin verran, ja kun olin saanut sen riisuttua varusteista, kuivattua, harjattua ja loimitettua, kellon viisarit huitelivat jo ties kuinka pitkällä illassa. Mieleeni tupsahti ajatus: olikohan Bonnie ollut tapana klipata?

Pitäisikin kysyä asiaa huomenna Annelta.

[Salma]

Lumihiutaleita hevosenkengissä

7.11.2012 keskiviikko

Ja niin vain joulu joutui jo kauas pohjolaan ja lumi satoi maahan. Ensin vain ajatuksenhienoina, läpikuultavina hiutaleina, sitten yhä sakenevana pyrynä, joka suli saman tien osuessaan tummaan, kosteaan maahan.

Minä olin juuri hakemassa Bonnieta tarhasta, kun ensimmäiset hiutaleet pystyi erottamaan tallin seinää vasten. Seisahduimme keskelle tallipihaa ihastelemaan sulavasti tanssivia, ohuenohuita lumikiteitä, jotka pyörteilivät tuulenpuuskissa ympärillämme ja laskeutuivat Bonnien lihaksikkaalle selälle niin kevyinä, että vain niiden vienon kylmyyden pystyi tuntemaan.

Bonnie höristi korviaan, nosti turpaansa kohti taivasta ja katseli mantelinmuotoisilla silmillään uteliaasti hiutaleita. Ne takertuivat sen tummiin ripsiin ja turpajouhiin ja jäivät valkoisiksi helmiksi niihin…

Ja juuri silloin takaamme kuului matala hörähdys ja kavioiden hiljainen tumina tallipihan kovaa maata vasten. Vähän matkan päässä meistä paikoillaan tepasteli siro, ruunikonkimo Hyperion – tallin uusi hevonen, jonka kauniit liikkeet ja hyvä rakenne aina hiukan mykistivät minut. Nuoren ruunan sinisen riimunnarun päätä piteli Britta, joka oli vetänyt tummien hiustensa peitoksi iloisenvärisen pipon.

”Ensilumi!” Britan ei tarvinnut henkäistä muuta. Hän laski kätensä Hyperionin kaulalle, jotta hevonen rauhoittuisi paikoilleen, ja nosti nauttien kasvonsa taivasta kohti.

”Voiko olla mitään nätimpää?” vastasin puoliääneen. Tuntui, että kristallinhienossa ilmassa lujaa puhuminen olisi puhaltanut kaikki ilmassa leijuvat lumihelmet pois ja jättänyt jälkeensä vain mustaa maata.

Talutimme hiljaisuuden vallitessa Bonnien ja Hyperionin talliin. Ne molemmat, nuoria hevosia kun vielä olivat, näyttivät olevan hiukan pöllämystyneitä lumesta. Kevyt pyry oli maalannut kapean vanan kosteaa karvaa Bonnien selkään sulaessaan siihen ja Hype, joka herrasmiesmäisen kohteliaasti tuli haistelemaan pikkutammaa, vietti hyvän hetken selkää silkkisellä ylähuulellaan tutkien.

”Meidän täytyy käydä ratsastamassa tuolla joku päivä!” Britta totesi ykskantaan, kun tiemme Hyperionin karsinalla erosivat.

”Todellakin!” vastasin. ”Vaikka jo heti loppuviikosta, jos lumi jää maahan!”

Tänään pitäisimme kuitenkin ensilumen kunniaksi vapaapäivän, ajattelin kaivaessani harjoja Bonnien harjapussista. Tamma oli selvästi leppoisammalla päällä kuin eilen. Se katseli minua toisella silmällään pää puoliksi rehukaukaloon työnnettynä ja hamusi kauranjyviä, jotka se olisi saattanut viime kerralta unohtaa. Höperö poni.

Harjailin Bonnien huolellisesti. Se ei ollut onneksi piehtaroinut pihalla, kuten olin huomannut monien ponien tekevän silloin, kun ratsastajat ovat hiukan hullaantuneita jostakin ja askartelevat ajatuksineen muualla. Vasemman etusen vuohiskuopan yläpuolelta sen sijaan löysin punaisen nirhauman. Hetkeksi pelästyin: ei kai se ollut riviä, vaikka olin pyrkinyt hoitamaan erikoisen hyvin Bonnien jalkoja koko rapakauden ajan? Ei kai kaikki letkuttaminen, harjaaminen ja rasvaaminen ollut turhaa työtä, minä kun olin itse kokenut sen kovin hyödylliseksi? Siveltyäni nirhaumaa uudemman kerran totesin kuitenkin, että epätasaisen reunansa perusteella se oli tullut katalasta takajalan hokkikengästä, jolla tamman oli täytynyt polkaista itseään tarhassa. Onneksi jälki ei ollut syvä eikä enää verestänyt lainkaan. Jätin kuitenkin varmuuden vuoksi harjailun sikseen, riensin toimiston ja satulahuoneen ohitse pesuboksiin ja pyysin liinaharjaisen Vennan kosteaa karvapeitettä kuivaavalta Robertilta, josko hän voisi ojentaa ensiapukaapista desinfiointiainetta. Robertin kasvoille kohosi huolestunut ilme ja hän pysäytti vaaleansinisen pyyhkeen liikkeen.

”Ei kai mitään oo sattunut?” hän kysyi.

”Bonnie vaan kolhaisi itseään”, selitin. ”Ei mitään vakavaa!”

Robertin ilme huojentui. Hän kääntyi, avasi ankaranpunaisen kaapin oven ja ojensi minulle Vennan ohitse läpinäkyvän pumppupullon ja muutaman pyöreän vanulapun. Venna heitti kipakasti päätään.

Pyörittelin desinfiointiaineella kyllästettyä vanulappua tarkasti rosoreunaisen haavauman ympärillä ja päällä. Bonnie, jota käsittely taisi kirveltää ikävästi, veti häntänsä nippuun ja viuhtoi sillä niin kiukkuisesti, että katsoin parhaaksi keskeyttää hoidon ja vetää punaisen riimun ponin päähän. Kiinnitin Bonnien vetosolmulla, tarkistin solmun toimivuuden ja jatkoin hoidon loppuun kyykyssä lattialla yrittämättä välittää yläpuoleltani kuuluvista kimpaantuneista äänistä.

Kun pääsin hoitotoimenpiteissä grande finaleen eli kavioiden puhdistukseen, Bonnie oli niin loukkaantunut kivusta ja särystä, jonka olin aiheuttanut, ettei se suostunut nostamaan vasenta etustaan. Sain kokeilla läpi kaikki temput: nojasin vuorotellen joka jalkaan, maanittelin, lahjoin ja tein temppuja, mutta jalka sen kuin vain pysyi tiukasti karsinan turvepohjassa. Minua alkoi jo hiukan ärsyttää. Bonnie oli pikkuponi, ei sillä ollut oikeutta temppuilla tällä tavalla, kun minä yritin parhaani mukaan tehdä sen olon hyväksi ja huolehtia, etteivät kaikenmaailman pöpöt pitäisi kekkereitä sen säärissä.

”Bonnie, älä enää kehtaa”, puhisin sivellessäni ponin jalkaa kaikkien hevosoppaiden ohjeiden mukaan alaspäin ja nojaten sitten kevyesti jalkaa vasten.

Ja – hyvin vastahakoisesti tosin – Bonnie nosti etusensa ilmaan ja salli minun kaapia kaviokoukulla pari hyvin pienimuotoista ja sievää kivensirua pois tumman säteen reunamilta.

Vapaapäivä ei Bonnien kohdalla voinut missään nimessä tarkoittaa tylsänä paikoillaan seisomista karsinassa. Jos olisin jättänyt energisen, hyvintreenatun ponin tojottamaan paikoilleen, olisin huomenna saanut nousta niin täyteenladatun ruutitynnyrin selkään, että siellä pysymiseen olisi tarvittu jo turvavyöt ja –tyynyt joka puolelle.

Niinpä kurotin karsinan puolioven yli vetämään kahisevan, melko paksun ruutukuvioisen syysloimen syliini ja nostin sen siitä edelleen Bonnien kimokarvaiseen selkään. Tänään se saisi ulkoilun lomassa leikkiä lumileikkejä. Toivottavasti jaksaisi pyryttää niin paljon, että huomenna saisimme ratsastaa jo oikeissa nietoksissa.

[Salma]

Tarinoita satulasta ja saappailta, osa I

11.11.2012 sunnuntai

Aamulla herätessäni en varmasti olisi osannut arvata, kuinka tapahtumarikas tämänpäiväisestä Seppele-käynnistäni tulisi. Jos olisin tiennyt etukäteen, olisin varannut mukaani videokameran ja taltioinut tapahtumat muistoksi tulevaisuutta varten.

Isäinpäivä valkeni kuulaana ja kauniina. Pilvet, jotka peittivät auringon hennonharmaalla hunnullaan, näyttivät loistavat lävitseen valoa. Minä, tänne Liekkijärvelle muutettuani, en ollut nähnyt vanhempiani yli kuukauteen. Niinpä vietin ihanan aamuhetken makuuhuoneeni vaaleanruskeaksi värjätyllä lampaantaljalla yöpuvussa makoillen ja jutellen ensin isän ja sitten äidin kanssa. Äiti hössötti tapansa mukaan siitä, kuinka minä pärjäsin, olinko muistanut syödä ja riittäisikö aikani Jenten hoitamiseen. Punalaikukas pikkukoirani näytti ainakin olevan sitä mieltä, että huomioni sitä kohtaan oli riittämätöntä: se ärisi punavalkoisen aamutossuni kimpussa pikkuruiset naskalihampaat irvessä, jähmettyi aina välillä paikoilleen vaanimaan minua niin, että vain kapea valkoinen hännänpää väpätti paikoillaan ja vipelsi sitten kimeästi haukahdellen minua kohti. Olin Bonnien kanssa välillä niin kiireinen, että aikani Jenten kanssa tosiaan oli kutistunut jonkin verran aikaisemmasta. Kävimme silti edelleen pitkillä kävelylenkeillä ja leikitimme toinen toisiamme päivittäin. Alakerran vuokranantajatäti, jolta vuokrasin huoneistoani, oli myös tykästynyt Jenteen ja antoi koiran kuljeskella vapaana niin ylä- ja alakerrassa, mikäli se niin tahtoi.

Tänään minä en kuitenkaan jättäisi Jenteä yksin kotiin, päätin. Vuokraemäntäni oli lähtenyt aamulla kovaäänisesti kolistellen idyllisestä keittiöstään, köpötellyt kävelykeppi mukulakivikujaa pitkin kopisten siniselle pyöreäkattoiselle autolleen ja huristellut matkoihinsa.

Avasin pienen valko-ovisen parvekkeeni ja vedin keuhkot täyteen kevyttä syysilmaa. Se nipisteli paljaiden varpaitteni tienoilla vilpoisena, mutta totesin, että paksua kerrospukeutumista ei tänään tarvittaisi. Palasin sisälle jalat lankkulattioilla läpsytellen, vedin ylleni valkoisen jumpperin ja tummanruskeat ratsastushousut ja harjasin polkkatukkani nopeasti sileäksi.

”Tänään, Jente, sä tapaat Bonnien!” sanoin hyväntuulisena jaloissani kiehnäävälle terrierille. Se heilutti häntäänsä sanoilleni, istahti pyöreälle pepulleen ja antoi tassua.

Kulkea viipotimme reippaasti kirpeässä ilmassa. Pakkasasteita ei ollut, mutta siellä täällä maata läikyttävät lätäköt kiilsivät kirkkaassa huurteessa, joka rikkoutui kevyimmästäkin kosketuksesta. Jente kirmaili pitkän, tumman nahkaremminsä päässä iloisena päästyään ulkoilemaan ja kulki välillä niin syvällä märkiä, lehtien täyttämiä ojanpohjia myöten, että ainoastaan sen leveä punainen kaulapanta loisti tielle asti.

Seppeleen tielle päästyämme otin koiran lyhyemmälle hihnalle ja komensin sen teputtelemaan vieressäni. Jente oli kyllä pyörinyt mukanani paljonkin edellisellä tallillani, mutta uusi paikka oli aina uusi, eikä koskaan voinut tietää, kuinka hevoset reagoisivat villinä hypähtelevään pikkukoiraan. Toki olin alkanut totuttaa Jenteä tallille jo silloin, kun olin vieroitusikäisenä pentuna saanut sen ensi kertaa syliini. Hevoset olivat niin tiivis osa elämääni, että koiranikin olisi pakko tulla niiden kanssa moitteetta toimeen.

Bonnie seisoskeli tarhassaan pää korkealla ja näytti niin säpsäkältä ja kauniilta siroine piirteineen, että sydämeni ihan täyttyi rakkaudesta. Olin kyllä onnentyttö, kun olin saanut sponsoriponikseni senkaltaisen ponskin!

Jente terästäytyi nähdessään hevoset. Sen kulku hidastui, liike madaltui ja edestä taipuneet korvat pyrkivät nousemaan pystympään.

”Jente, paikka”, komensin koiraa rauhallisen matalalla äänellä, josta se tiesi minun olevan tilanteen rouva ja tosissani. Olimme käyneet pikkukoiran kanssa niin monilla tottelevaisuuskursseilla sen kolmivuotisen elämän aikana, että se tunsi käskyääneni ja kunnioitti sitä. Kuin pieni valkoiseen maaliin kastettu kettu se kallisti naamaansa ja jäi seisomaan paikoilleen tarhan vierellä kulkevan ojan pientareelle.

Minä harpoin lätäköitä väistellen tarhan portille. Joku oli jättänyt pari riimunnarua roikkumaan portinnokkaan, joten valitsin vähiten rispaantuneen (sinimustan, shakkikuvioisen ja hyvin taipuisan) ja astuin sisään tarhaan. Näin sunnuntaina puolenpäivän aikaan suurin osa hevosista oli vielä pihalla, joten jouduin olemaan tarkkana kalastellessani energistä ponitammaa riimunnarun jatkeeksi. Hetken verran Bonnie jaksoi ravailla pitkin, liitävin askelin minua karkuun, mutta sitten se kyllästyi, kun kukaan hevoskavereista ei lähtenyt juoksuleikkiin mukaan. Kun vilkaisin olkani yli napsauttaessani metallista lukkoa kiinni riimuun näin, että Jente seisoi kuin liimattuna siinä, mihin olin sen jättänyt, mutta värisi innostuksesta terävien korvien kärjistä aina valkoiseen, kapeaan hännänpäähän asti.

Bonnie pysähtyi tajutessaan, että tuo pieni otus, joka nökötti tarhan ulkopuolella lyhyet jalat jännittyneinä, kuuluisi meidän seurueeseemme ja tulisi mukanamme sisälle. Se nojautui taaksepäin inhoavan näköisenä, painoi korvansa luimuun ja mulkaisi minua pitkien tummien ripsiensä takaa niin syyttävästi kuin poni voi tehdä.

”Hei Bonnie, kai sä nyt olet ennenkin koiran nähnyt!” lepyttelin sitä ja nostin käteni taputtamaan sen vaaleaa kaulaa. ”Tuu, Jente, esittäytymään. Vapaa.”

Terrieri pinkaisi luokseni – kaikeksi onneksi minun puoleltani eikä Bonnien vatsan alta, joka olisi ollut sille nopeampi reitti. Kaappasin vapaalla kädelläni koiran kainalooni ja sen viuhtoessa onnellisena juttelin hiljaisella äänellä Bonnielle. Poni näytti äärimmäisen epäluuloista naamaa ja nyrpisti hiukan siroa turpaansa, mutta suvaitsi silti nuuhkaista pienellä vaaleanpunaisella kielellään innoissaan lipovaa Jenteä. Koiran karheakarvainen kylki painautui käsivarttani vasten, kun se haukahti riemuissaan ja yritti ponnistaa sylistäni riehakkaaseen hyppyyn. Bonnie, joka oli selvästi tottunut koiriin, muisti sävähtää ihan vain tavan vuoksi hiukan kauemmas. Peloissaan se ei onneksi ollut, ainoastaan hiukan tyytymätön siitä, että jokin toinen olento vei osan sen huomiosta.

Jente sai odottaa hihnassaan karsinan ulkopuolella sillä aikaa, kun harjasin Bonnien. Olin hakenut sille oleskeluhuoneesta matalan muovikulhon, jonka täytin vedellä, mutta aina tasaisin väliajoin uroksen täytyi innostua ohikulkevista ihmisistä tai tallikäytävältä kuuluvista äänistä niin paljon, että se ponnahti seisaalleen ja joko työnsi pieneen kokoonsa nähden jykevän tassunsa kuppiin tai keikautti sen nurin. Kuuliaisesti kävin täyttämässä kupin Bonnien juoma-automaatista uudelleen raikkaalla vedellä. Bonnieta minun käytökseni kummastutti suuresti: se kulki aina perässäni seuraamaan, mitä puuhasin sen vesivarannon luona, ja asteli karsinan ovelle varmistaakseen, mihin kupista läikkyvä vesi joutui.

Mutta Jentestä tuli nopeasti vetonaula, kuten mistä tahansa otuksesta, joka ei ihan täysin kuulu jokapäiväiseen ympäristöön. Siken uusi hoitaja Kirsikka, joka kulki Bonnien karsinan ohitse loimikasa sylissään, palasi loimet vietyään lepertelemään pikkukoiralle.

”Onpa se ihana! Ja niin kauheen kiltti! Mä luulin ennen, että jackrussellinterrierit olis tosi ärhäköitä!” hän sanoi kasvot loistaen kyykystä Jenten kiipeillessä terävine koipineen vaikean näköisesti hänen syliinsä.

”Jente onkin showpersoona”, vastasin samalla, kun kurotin kaivamaan Bonnien harjapussista kaviokoukkua.

”Taitaa tuo Bonnie mennä samaan kastiin”, Kirsikka nauroi. Hänellä oli mukavankuuloinen, heleä nauru, johon oli helppo yhtyä.

”Mä luulen, että tällaiset draamantajuiset valopilkut on mun heikkous”, kuittasin Bonnien kaunismuotoiseen kavioon keskittyen.

Juuri silloin, kun yhteisestä sopimuksesta, Jente haukahti kimakasti ja Bonnie viskasi päätään niin, että silmäkulmastani näin, kuinka vaalea harja lennähti kaarena sen kaulan yli. Kylläpä niiden nyt piti liittoutua ja esiintyä yhdessä.

Maastolenkki Jenten kanssa ei tullut kuuloonkaan, joten päätin, että tänään olisi valtavan hyvä päivä harjoitella hiukan kouluratsastusta. Koiran ottaminen maneesiin olisi ollut aivan toimiva ratkaisu, mutta Kirsikka tarjoutui katsomaan Jenten perään ja käyttämään sitä vaikka pikku lenkillä, mikäli jaksaisi. Hänen seuraansa liittyi vielä juuri Taigan harjaillut Anthon, joten koirani jäi viettämään kissanpäiviä, kun minä Bonnien varustettuani suuntasin sen kanssa maneesiin.

Selkään nousu ja alkukäynnit sujuivat meidän osaltamme nykyisin jo tutulla rutiinilla. Kun olin kiristänyt satulavyön, tarkistanut kypärän lukituksen leuan alta ja ottanut ohjasperät käsiini, lähdimme kiertämään maneesin kiinteäpohjaista uraa rauhallista tahtia. Bonnie tapasi kulkea hyvin rentona, mikäli muistin pitää käteni alusta asti rauhallisena, ja kuunteli tarkkaan minun istunta-apujani. Ohjia keräämättä taivuttelin tammaa volteilla, kiemuraurilla ja erisuuruisilla ympyröillä, kunnes se alkoi tuntua vetreämmältä. Vasen puoli oli selvästi jäykempi ja sen kanssa sain tehdä hieman enemmän töitä. Pienentämällä ja suurentamalla ympyrää reippaassa käynnissä sain Bonnien kuitenkin hylkäämään jännityksen.

Painoin pohkeeni kevyesti tamman kylkiin ja se pyrähti epäröimättä ja liitävin kavioin raviin. Jatkoin maneesin lyhyeltä sivulta kiemurauralle ja henkistä hammasta purren istuin ala satulaan harjoitusraviin. Bonnien suuret liikkeet pomputtivat minua sivulta sivulle, mutta tartuin toisella kädelläni satulan nahkaiseen etukaareen pysyäkseni syvemmällä satulassa. Ilahduin huomatessani, kuinka hyvin Bonnie taipui pohkeen ja istunnan voimasta, vaikka ohjat olivat edelleen vain kevyellä tuntumalla. Tunsin ponin suun, mikäli liikuttelin sormiani, mutta pääasiassa en tehnyt kädelläni kovinkaan paljoa töitä. Anne olisi ollut ylpeä, jos olisi nähnyt nyt Bonnien.

Uralle päästyäni aloin vaihdella ravin tempoa. Maneesin sähkövaloissa, peileillä ympäröitynä, minun oli helppo seurata liikkeen muutosta. Bonnie työskenteli kauniisti turpa melkein luotisuorassa, pureskeli kuolaimiaan rauhallisesti ja keskittyi kuuntelemaan, mitä siltä pyysin. Yhtä hienosti se ei ollut hetkeen kulkenut allani, sillä vaikka olimmekin harjoitelleet ahkerasti, emme olleet monestikaan saaneet toimia vain kahdestaan. Nyt, kun muita ratsukkoja ei ollut häiritsemässä kummankaan keskittymistä, tämänkaltainen omistautuminen tuntui hienolta.

Pari kierrosta harjoitusravissa sinniteltyäni armahdin itseäni ja aloin keventää. Bonnien askeleet tömähtelivät kevyesti maneesin pohjaan, metalli kilahti suitsissa ja satula narskahti kodikkaasti. Käänsin tamman pääty-ympyrälle, istuin alas satulaan ja uralle palattuamme annoin laukkapohkeet. Bonnie höristi korviaan ja pinkaisi kevyesti vasempaan laukkaan.

Työskentelimme reippaassa temmossa vielä puolisen tuntia, ennen kuin hidastin Bonnien käyntiin, ratsastin maneesin ovelle, avasin sen hiukan hankalasti selästä käsin ja ohjasin ponin ulos. Hämärsi jo hiukan, vaikka kello olikin vasta suunnilleen kolme. Talvi oli tulossa, totesin. Pilvet kerääntyivät yhteen muuttuen mustiksi ja kun lähdimme loppukäynneille tallin kiertävälle hiekkatielle, ensimmäiset räntähiutaleet läiskähtivät äänettä Bonnien takaosalle ja sulivat siihen.

Se tapahtui aivan yllättäen. Olimme juuri kadottaneet tallipihan näköpiiristämme ja minä olin ottanut jalustimet pois jaloista voidakseni venytellä ja pyöritellä nilkkojani. Kevyt tuuli pöyhötti tietä vierustavia pensaita, Bonnie vaikutti rennolta ja minä näpräilin harjaa sen sään yläpuolelta samalla, kun annoin katseen vaeltaa meitä ympäröivässä, harmaasävyisessä maalausmaisessa maisemassa. Puoli sekuntia tämän melkein idyllisen hetken jälkeen jossakin rasahti kovaäänisesti – oliko se ehkä lentoon nouseva lintu – ja Bonnie viskasi päänsä alas, potkaisi jalat varoittaen ilmaan ja pinkaisi laukkaan. Minä, ilman jalustimia ja ohjatkin maastolenkkiä ajatellen liian pitkällä, lensin pitkälle sen kaulalle. Olisin varmasti tippunut saman tien, ellei Bonniella olisi ollut niin kiire vetäistä päätään ylös ja ryöstää eteenpäin.

Tarrasin kädet täyteen kasvojani piiskaavaa vaaleaa harjaa ja hilauduin parhaani mukaan vähä vähältä taaksepäin, kunnes tunsin satulan taas peppuni alla. Bonnie puuskutti vauhkona, enkä pystynyt seuraamaan sen kulkemaa reittiä etsiessäni jalustimia ja pidellessäni mahdollisimman lujasti kiinni, etten pian löytäisi itseäni lehtien täplittämältä märältä hiekkatieltä. Ohjat läiskivät ponin kaulaa ja vasen jalustin, jota en ollut vielä saanut takaisin jalkaani, hakkasi Bonnien kylkeä aina muutaman askeleen välein. Bonnien pelko tarttui minuun. Nyt voisi oikeasti käydä huonosti.

Valtavaa tahdonvoimaa käyttäen irrotin vasemman käteni ohjista, painoin sen satulasiiven alle kohtaan, josta jalustinhihna alkoi ja liu’utin kättäni nahkahihnaa pitkin alas, jotta jalustin ei liikkuisi valtoimenaan viimassa, joka ponin vauhdista aiheutui. Hankalassa ja vaarallisessa asennossa vasemmalle kumartuneena sain viimein saappaani työnnettyä jalustimeen. Suoristauduin, otin ohjat molempiin käsiin ja nyt, kun ensimmäistä kertaa uskalsin oikein todella hengittää, puhalsin keuhkot tyhjiksi ja istuin oikein syvälle satulaan.

”Prrrr!” pruuasin toivoakseni rauhoittavalla äänellä. Se kuitenkin hukkui tuulenviriin, eikä eteenpäin kavioillaan rummuttavalla Bonniella näyttänyt olevan pienintäkään halua hidastaa vielä. Tie, jota pitkin se oli kulkenut, kapeni poluksi. Räntäsade piiskasi minua silmiin ja sai ne vetistämään niin, että pian koko kasvoni olivat märät ja kylmästä viimasta tunnottomat.

Sain tiivistää istuntaani ja pidättää Bonnien herkkyyteen nähden vahvasti useita kertoja, ennen kuin tamman tiukasti niskaharjan alle painuneet korvat nousivat luimusta ja kääntyivät kuuntelemaan minua. Polulla en pystynyt kääntämään ponia ympyrälle, mutta kun se lopulta hidasti harjoituslaukan kautta raviin ja siitä edelleen käyntiin, ohjasin sen kohti suuren männyn kaarnaista runkoa ja pysäytin sen eteen. Jalat vapisten valuin alas satulasta ja jäin nojaamaan ponin kylkeen.

Minulla ei ollut pienintäkään haisua siitä, missä me olimme. Vieressämme kulki sammalen ja ruskanväristen lehtien peittämä kapea ratsastuspolku, ympärillämme kohosi mäntyjä, kuusia ja jokunen vanha koivu. Lakastuneen heinikon ja matalien pensaiden ympärillä kohoili suuri, punertavanruskea juurakko, joka levisi polun tällä puolella niin laajalle, että epäilin sen sekoittuvan jossain kohtaa toiseen juurakkoon.

Tietenkään en ollut tajunnut ottaa kännykkää mukaan. Se lojui turvassa Bonnien harjapussissa kaviokoukun ja kumisuan kanssa, eihän minulle nyt tullut mieleenkään, että olisin kaivannut sitä maneesissa pyöriessäni. Loppukäynnit maastossa toki olivat aina jo maastoilua, mutta koskaan ennen ei niin lyhyellä lenkillä ollut käynyt mitään. Bonnie oli pillastunut sillä viiden minuutin matkalla, jona talli ei ollut näköetäisyydellä.

Ei auttaisi. Metsään me emme voisi jäädä, eikä kukaan osaisi tulla etsimään meitä täältä, kun olin sanonut meneväni maneesiin. Vaikka minua pelotti nousta Bonnien selkään, kävellen joutuisimme tarpomaan varmasti ainakin tunnin verran. Bonnie oli edennyt laukassa niin syvälle metsään, että ratsastaenkin varasin mielessäni matkaan ainakin puolisen tuntia.

Käänsin Bonnien kapealla polulla ja lähdimme verkkaisessa käynnissä tulosuuntaamme. Nyt ei voisi kuin toivoa, ettei polussa tulisi kovinkaan paljoa risteyksiä – tai että Bonnie olisi hyvä suunnistamaan.

Ei ollut. Luulen, että Bonnie jopa nautti saadessaan kulkea metsän keskellä ja asetella kavionsa turvallisesti polun satunnaisten kivien, kantojen tai juurien lomassa. Olihan tämä aika lailla erilaista kuin koulutuuppi, jota se oli saanut nyt parin viime päivän aikana kestää. Ensimmäisen risteyksen kohdalla minä annoin ponille vapaat ohjat – ajattelin, että kyllähän se ohjaisi meidät kotiin – ja Bonnie kääntyi itsevarmasti vasemmanpuoleiselle, hiukan toista kapeammalle polulle. Ehdimme kulkea sitä pitkin hetken aikaa, ennen kuin huomasin, miten maasto muuttui kumpuilevammaksi ja kivenmurikat kasvoivat päänkokoisista ihmisenkokoisiksi. Siinä vaiheessa, kun puusto harveni ja tie alkoi mutkitella ja kohota jo huomattavasti ylöspäin, tiesin, ettemme löytäisi kotia ainakaan tästä suunnasta.

Ehkä me kuitenkin näkisimme Seppeleen sen nyppylän päältä, jolle olimme kiipeämässä. Nousin kevyeen istuntaan, liu’utin käteni ylöspäin Bonnien kaulalla ja annoin ponille tilaa kivuta yhä jyrkkenevällä polulla. Kallio paistoi harmaana ja kovana nyt jo lähes koko polun mittaisena, eikä pehmeä metsämaasto ollut kuin pelkkä muisto. Bonnien hokkikengät kolahtelivat ilkeän kuuloisesti kallioon. Minua pelotti pinnan liukkaus, sillä räntää sateli edelleen, mutta hokkeineen ponilla ei näyttänyt olevan vaikeuksia nousta.

Kallion huipulla oli mökki. Se oli pieni, hirsiseinäinen ja hiukan kallellaan, ja kolme samealasista ikkunaa olivat pimeinä. Lähestyin Bonnien kanssa hitaasti hökkeliä päästyämme tasaiselle maalle. Sen tummalla katolla nökötti nokinen savupiippu ja ulko-ovi oli lahoa, melkein mustaa puuta. Lukkoa ei näkynyt.

Minuun iski uteliaisuus. Mitähän mökissä oli?

Ovesta lähti kostea homeen haju. Sinisenharmaa sienirihmasto ympäröi pystylautoja, ja ovenkahva, joka oli joskus ehkä ollut messinginvärinen, oli rapistellut maalipintansa pois jo aikapäiviä sitten ja kiilsi himmeää metallinhohdetta. Bonnie, jonka ohjia pidin toisessa kädessäni ja joka seisoi hiukan takanani, kurotti olkani yli nuuhkimaan pää kenossa ovea. Se tuuppasi ponimaiseen tapaansa ovea, ja se aukeni hirvittävästi naristen muutaman sentin. Jännityin, mutta kun mitään sen erikoisempaa ei tapahtunut, työnsin hansikkaan peittämällä kädelläni oven kokonaan auki ja astuin askeleen sisään. Bonnie puhahti selkäni takana.

Minulla kesti hetki totutella pimeään. Kun olin seisonut hetken sokkona paikoillani, aloin erottaa tummia hahmoja. Mökki oli yksihuoneinen, niukasti kalustettu ja hyvin pölyinen. Suurimman osan tilasta vei vasemmanpuoleisen ikkunan alle työnnetty suuri, tummapuinen pöytä, jonka vieressä seinällä oli vanhanaikainen telefooni, jollaisia näki tavallisesti ehkä vanhoissa valokuvissa. Huoneen vastakkaisella puolella oli kapea laverisängyn runko, hyvin pieni takka ja säilytysarkku, joka jo olemassaolollaan karmi minua niin paljon, että käännyin siitä poispäin. Joka ikisessä kirjassa ja elokuvassa kaikki kamaluudet oli piilotettu juuri arkkuun, enkä minä kaivannut ylimääräistä jännitystä vaan sitä, että pääsisimme pian takaisin kotiin.

Bonnie ei mahtunut sisälle mökkiin, mutta minä uteliaana halusin päästä näkemään, mitä pöydän luona olisi. Irti en ponia päästäisi, eikä suitsista kiinni sitominen tulisi näin herkän tamman kanssa puheeseen, joten irrotin ohjan toisesta kuolainrenkaasta ja näin saamani pitkä talutusnuora kädessäni pystyin kulkemaan syvemmälle huoneeseen. Bonnie, jota minun tutkimusretkeni pääasiassa tylsistytti (se oli tainnut juosta kaiken energiansa paetessaan päättömästi) puuskahti, vaihtoi asentoaan ja alkoi lepuuttaa oikeaa takastaan korvat puolitangossa, mutta silmät minua ovenraosta seuraten.

Pöydällä oli useita papereita. Ne olivat täynnä tekstiä, mutta niin hämärässä en pystynyt lukemaan sanoja. Pöydän toisessa nurkassa oli kuitenkin kasa kulmistaan käpristyneitä kuvia, jotka hetken tulkittuani tunnistin kartoiksi. Olikohan tämä vanha metsästys- ja retkeilymaja, jollaisissa metsänkävijät saattoivat levähtää yön yli? Niukka kalustus ainakin puhui sen puolesta. Kovin lämpimät olot mökissä tuskin oli yöllä, mutta ainakin katto oli ehjä ja takassa pystyi laittamaan ruokaa, mikäli savupiippu veti.

Selasin varovaisesti karttoja. Osa oli niin vanhoja, että pelkäsin niiden murentuvan käsiini. Kun vein sattumanvaraisesti erään niistä ikkunasta tulevan himmeän valon piiriin, näin, että niissä kuitenkin kuvattiin varsin tarkasti lähimaastoa. Kartan mukaan olimme pitkänmallisella kalliolla, jonka sekä vasemmalla että oikealla puolella noin kahdensadan metrin päässä oli epäsymmetrinen lampi. Hiukan alempana näkyi musta pitkulainen läikkä, jonka arvelin rakennukseksi.

Olikohan se Seppele?

Palasin kartta mukanani pihalle Bonnien luo ja kiinnitin ohjan soljen takaisin. Muistelin, että Seppeleen vanha talli oli ollut ennen navetta, ja että se oli rakennettu suunnilleen 1900-luvun alussa. Sen perusteella kartassa näkyvä läiskä olisi etäisyytensä puolesta hyvinkin voinut tarkoittaa nykyistä Seppelettä.

Kartta toisessa kädessäni ponnistin Bonnien selkään ja käänsin sen toistamiseen tulosuuntaamme. Vaikka hämärässä alkoi olla vaikea tulkita karttaa, etenkin, kun se oli tehty sotkuisella tummalla lyijykynällä hapertuneelle paperille, ohjasin itsevarmasti Bonnien rinnettä alas. Kyllä me kotiin löytäisimme.

Tunnin harhailun ja moninkertaisen reitintarkituksen jälkeen Seppeleen valot viimein pilkottivat puiden takaa. Minun teki mieli melkein itkeä tirauttaa ilosta. Bonnie, joka olisi halunnut pyrähtää raviin, sai useat taputukset kaulalleen, vaikka koko ekstempore-maastolenkki olikin alun perin sen syytä. Se oli kuitenkin johdattanut minut hienosti kotiin – vanha kartta apunamme totta kai.

Tarina jatkuu seuraavassa merkinnässä

[Salma]

Tarinoita satulasta ja saappailta, osa II

11.11.2012 sunnuntai

Iltapäivä oli kääntynyt jo punertavanharmaaksi illan hämyksi, vaikka kello tikuttelikin vasta puoli kuuden tienoilla. Kun valuin alas Bonnien selästä jalat maitohapoilla, poni laski päätään niin, että ohjasperät valuivat sen korvien taakse, ja puuskahti syvään. Vaikka olimme suunnistaneet koko matkan tallille verkkaisessa käynnissä (minä tosin olin ollut skarppina koko ajan siltä varalta, että Bonnie taas säikkyisi), reissu oli tainnut ottaa senkin voimille. Sen normaalisti valkoisina hohtavat jalat olivat kintereisiin asti harmaassa savessa ja paakkuuntuneessa mudassa, ja kuraiset pintelit näyttivät siltä, että ne painuisivat tämän maastolenkin jälkeen arkiston puolelle.

Hämärässä kellanvaaleana hohtavaa Senttiä taluttava Linnea pysähtyi tallipihalle nähdessään meidät.

”Oletko sä ollut maastossa?” hän kysyi pöyristyneen kuuloisena. ”Yksin?”

”Joo. Käytiin loppukäynneillä tallin ympäri, mutta Bonnie ryösti”, tunnustin nolona. ”Mä oon harhaillut viimeisen tunnin tuolla rämeikössä.”

”Mikä sulla on siinä kädessä?” Linnea oli huomannut kartan, jota edelleen puristin toisessa nyrkissäni. Hän kurottui lähemmäs nähdäkseen paremmin ja pitkät, tummanruskeat hiukset valuivat hänen silmilleen.

”Ai! Mä löysin yhdeltä kalliolta mökin, se oli varmaan joku vanha metsästysmaja. Otin tän sieltä”, kerroin. Vaikka räntäsade oli hellittänyt pian lähdettyämme mökiltä takaisinpäin, kartta oli nyt niin kostea ja kulmistaan nuhraantunut, että sen kynänvedoista sai hädin tuskin selvää.

”Näytä!” Linnea ojensi kätensä siniset silmät innostuksesta kiiluen. ”Makea! Kukahan tän on tehnyt?”

”Kuka tietää”, vastasin. ”Mutta onneksi me löydettiin sen avulla perille. Kato, se on niin vanha, että Seppeleen paikalla on vaan kaks länttiä, ehkä vanha navetta ja päärakennus…”

Bonnien väsymys muuttui ärtyisyydeksi, kun talutin sen lopulta sisään talliin. Kopisutellessaan karsinaansa kohti se painoi korvansa nuutuneesti luimuun, laski päänsä alas ja tyytyi luomaan syyttäviä katseita minuun. Ihan niin kuin olisi minun syyni, että koulutreenin jälkeen olimme päätyneet harhailemaan metsään!

”Älä yhtään mökötä”, mutisin hellästi tammalle, kun käänsin sen karsinassaan ympäri ja kurotin vetämään puolioven perässämme kiinni. Salpa loksahti turvallisesti säppiin – nyt voisimme viimein rentoutua, olimme taas Seppeleessä.

Catrina, joka oli ollut harjailemassa pian näyttelykuntoiselta näyttävää Frankia, kurkkasi viereisestä karsinasta kuullessaan meidän palanneen.

”Olittepa te kauan!” hän päivitteli. ”Mä tulin tallille vähän yli kolme ja te olitte jo silloin poissa!”

Kertasin nopeasti reissumme käänteet ja Catrina mutristi myötätuntoisena suppusuutaan.

”Haluatko sä, et mä autan sua Bonnien kanssa?” hän kysyi.

Halusinhan minä.

Bonnie, joka oli painanut päänsä mielenosoituksellisesti karsinassaan odottelevaan heinäkasaan ja teki siitä selvää, ei välittänyt karsinaansa astuvasta Catrinasta. Tyttö oli silitellyt Bonnieta useammankin kerran ja puuhaili pitkiä aikoja naapurikarsinassa, joten hänhän oli jo tuttu tapaus, eikä vaatinut testailuja. Kaksissa tuumin Catrinan kanssa me riisuimme Bonnien satulan ja suitset ja kävimme juoksuttamassa ne satulahuoneeseen. Onneksi varusteet olivat säilyneet ehjinä päättömästä maastokaahailusta huolimatta.

Pintelit sen sijaan olivat melkein surkuhupaisa näky. Ne olivat olleet aamulla vielä vitivalkoiset, siistit ja kauniisti käärityt, mutta nyt niiden väri muistutti harmaansekaista ruskeaa. Niitä saisi jynssätä juuriharjalla tuntikausia, eikä väri muuttuisi siltikään yhtä loistavan puhtaaksi.

”Älä huolehdi, laitetaan ne pesukoneeseen”, Catrina sanoi hymyssä suin, kun asettelin voivotellen toista pinteliä kuivumaan satulahuoneessa. Rullalle niitä ei voisi kääriä, niin märät ja kuraiset ne vielä olivat.

Catrina lupautui auttamaan myös Bonnien jalkojen letkutuksessa. Apu tulikin tarpeeseen, sillä vaikka poni olikin saanut jo hetki sitten heinänsä syötyä, se oli päättänyt aloittaa uniaikansa eikä pitänyt siitä, että halusimme sen uudelleen ulos karsinasta.

”Oo kiltti kunnolla!” maanittelin Bonnieta, mutta poni vain veti päänsä ylös ja muljautteli silmänvalkuaisiaan. Vasta, kun Catrina kiiruhti rehulaan ja kävi hakemassa juuttisäkistä kuivan ruisleivänkannikan, me saimme houkuteltua Bonnien jalka kerrallaan karsinan kynnyksen ylitse. Se seurasi kaula pitkällä ja pää uteliaasti eteenpäin venyen meitä pesuboksiin ja jäi tyytyväisenä rouskuttelemaan palkintoaan, kun kiinnitimme metalliketjut sen punaiseen riimuun.

Catrina keskittyi rapsuttelemaan Bonnien harjantyveä ja jutustelemaan ponin kanssa sillä aikaa, kun minä säädin vesiletkusta ryöppyävän virran lämpötilan sopivaksi. Sain letkutella surutta jokaisen jalan ylhäältä alas ja katsella, kuinka ruskea vesi vähitellen muuttui sameasta kirkkaammaksi. Mahanaluskarvatkin olivat ottaneet uuden, harmaan sävyn omakseen, joten kevyellä paineella letkutin myös ponin mahanalusen. Bonnie vilkuili aluksi epäluuloisena letkua, mutta kun sieltä pulppuava vesi oli rauhoittavan lämmintä ja joku rapsutteli mukavasti kaulaa, se rentoutui ja alkoi lepuuttaa takastaan alahuuli pitkälle venyneenä ja silmät puolitangossa.

Kuivattuani ponin jalat ja mahan pieneen punaiseen froteepyyhkeeseen, talutin sen takaisin karsinaansa. Catrina seurasi perässämme, mutta yläkertaan johtavien portaiden kohdalla hän pysähtyi ja vilkaisi ranteessaan olevaa kapeahihnaista kelloa.

”Me sovittiin, että aloitetaan puoli seiskalta se hemmotteluilta. Tuutko sä perässä?” hän kysyi.

”Joo! Mee sä vain. Mä vielä harjaan ja loimitan Bonnien.”

Tieto siitä, että muut aloittelivat jo rentouttavaa iltamaa, sai kipinää kinttuihini. Kävin Bonnien läpi otsasta takajalkojen vuohisiin ensin pehmeällä ja sitten hiukan kovemmalla harjalla, siistin sekaisin menneen harjan ja puhdistin kaviot. Poni otti hoitotoimenpiteet vastaan lunkisti: se oli tänään saanut reuhuta niin paljon, että sen energiamittari taisi olla aikalailla nollissa. Kipaisin vielä hakemassa kaapistani tikatun, valkoreunuksisen talliloimen, jonka heitin Bonnien selkään, ennen kuin astuin askeleen taaksepäin ihailemaan työni tuloksia. Bonnie näytti hienolta, nyt sen voisi hyvillä mielin päästää yöpuulle.

Olimme sopineet pitävämme hemmotteluillan saunamökillä. Olin varautunut iltaan jo alkuviikosta varaamalla kaappiini rennot mustat oleskeluhousut, hiukan liian suuren islantilaisvillapaidan ja ratsastussaappaita mukavammat tallikengät, joiden suuta ympäröi ohuesta ruskeasta karvasta ommeltu reunus. Kirjavaa Tiiaa hoitava Soffi oli luvannut tuota kotoaan Aliaksen, Kimblen ja vuosikausia sitten Polluxista tulleen Tallimestari-pelin, joka jäljitteli hyvin tarkoin Monopolia. Olin itse pelannut pienenä hyvinkin ahkerasti Tallimestaria, joten osasin varautua vahvaan nostalgiapiikkiin.

Saunamökin ikkunoista loisti kodikkaasti valo. Kun avasin jämerän ulko-oven ja astuin pieneen eteiseen, vastaan pelmahti iloinen kikatus ja puheensorina. Jente, jolle joku oli solminut kaulapantaan sievän sinisen rusetin pakettilahjanarusta, tepsutti minua vastaan ja päästi pitkän haukkusarjan tunnistettuaan minut. Se kierähti riemusta selälleen, meni kylkimyyryä eteisen mattoa pitkin ja hypähti sitten sääriäni vasten.

”Salmako sieltä tuli?” joku kuului huhuilevan. ”Tuu tänne, kaakao on just valmista!”

Saunamökin sohville oli kokoontunut pehmeisiin, lämpimiin vaatteisiin pukeutunut joukkio. Soffi, Inkeri ja Miira olivat ahtautuneet vaalealle kangassohvalle ja heitä vastapäätä istuivat Catrina, Taru, Kirsikka ja Jesse, jonka pitkät kintut näyttivät hassuilta toisen kaartuessa punapäällysteisen sohvan käsinojan ylitse. Jente, joka oli tainnut saada paljonkin huomiota porukalta, kipitti tottuneesti Miiran jalkoihin ja tapitti pää kallellaan, kunnes punapää nosti sen syliinsä.

Sohvien väliin asetellulla matalalla, vaaleapuisella sohvapöydällä oli yhdeksän höyryävää kaakaokuppia, joiden tumman juoman päälle oli pursotettu reilulla kädellä kermavaahtoa. Makeannäköisen hötön päällä lepäsi suklaaströsseleitä ja koko komeuden koristi suklaanappi, joka oli hukkunut puolittain kermavaahdon joukkoon. Juomisen helpottamiseksi jokaiseen kuppiin oli tökätty keskelle kermavaahtomerta kirkasvärinen pilli.

”Voi ei! Ihanaa!” henkäisin. Juuri tätä olin kaivannut uuvuttavan maastorämpimisen jälkeen.

Britta, joka oli lupautunut ruokavastaavaksi, ilmestyi paikalle ainoastaan minuutti sen jälkeen, kun olin istahtanut aloilleni mykistyneenä kaakaounelmista, jotka höyrysivät viattomina pöydällä täysin tietämättöminä herkullisuudestaan. Tyytyväisyydestä hehkuen hän saapui kantaen kaksin käsin kukkurallista tarjotinta, jolle oli lastattu valtaisa pino köyhiä ritareita, kaksi erilaista hillopurnukkaa ja keko kermavaahtoa.

”Mä saan makeaähkyn jo pelkästä katsomisesta!” Taru huoahti onnellisena.

Kävimme herkkujen kimppuun kuin susilauma. Söimme pitkään hiljaisuudessa, jonka rikkoi vain silloin tällöin kuuluva tyytyväinen mumina tai innostunut hyrinä, joka alkoi, kun joku kaivoi repustaan avaamattoman karkkipussin, repäisi sen ja laittoi kiertoon.

Vietimme monen monta ihanaa tuntia mökillä. Osa porukasta lämmitti saunan ja ne, joille mökin lämmitys ei riittänyt, painuivat lauteille jatkamaan rupatteluaan. Me muut, joiden olo oli mukava ilman saunan tuomaa lisärentoutustakin, syvennyimme lautapelien pariin. Etenkin Alias osoittautui menestykseksi. Inkeri oli kuin kone tykittäessään oikean vastauksen toisensa perään kertalaakista, Soffi taas heitti mitä mielikuvituksellisempia vastauksia laidasta laitaan ja hauskuutti meitä ihmeellisillä ajatusketjuillaan.

Viisarit saunamökin seinällä näyttivät pian puolta yhtätoista, kun nuorimmat alkoivat nuokkua siihen malliin, että päätimme koko joukko laittaa pillit pussiin ja lähteä unimaahan. Minä päätin käydä vielä tallilla katsomassa, että Bonniella oli kaikki hyvin. Iltatalli oli jo melkein valmis ja väsyneen näköinen Anne jakoi juuri viimeisiä rehuja, eikä näyttänyt huomaavan minua, vaikka tervehdin häntä matalalla äänellä. Tallin syvä hiljaisuus tuntui rauhoittavalta pitkän tohinapäivän jälkeen.

Kuljin vanhan tallin poikki ihan vain voidakseni nauttia tyyneydestä, joka Seppeleessä vallitsi. Olin juuri ohittamassa Liinun karsinaa tallikäytävän puolimaissa, kun erikoinen liikehdintä herätti mielenkiintoni. Pysähdyin ja olin vähällä hypätä nahoistani, kun tajusin, että tamma ei ollut karsinassaan yksin. Sen vierellä, pitkän pitkillä, huterilla jaloilla, seisoi pieni, sopusuhtainen orivarsa. Se oli tummanrautias, tunnistin hämärästä huolimatta, ja sillä oli otsassaan kaunismuotoinen piirto. Varsa katseli minua hiljaisena, sen suipot korvat värähtivät ja pieni kiharainen hännäntöpö viipahti puolelta toiselle.

”Se on Huijari”, Annen kuiskaus kuului takaani. Jo toisen kerran minuutin sisällä olin vähällä parahtaa ääneen, olin ollut niin lumoutunut varsasta, etten ollut kuullut Annen lähestyviä askeleita. ”Syntyi tänään päivällä.”

”Maailman kaunein pieni hevonen”, kuiskutin takaisin.

”Kauniimpi kuin Bonnie?” Anne naurahti matalasti, katse viipyillen hetken minussa, ennen kuin hän kääntyi jälleen Huijarin puoleen.

”Maailman toiseksi kaunein pieni hevonen”, korjasin hellästi. ”Heti Bonnien jälkeen, totta kai.”