Kritiikkipiiri

[Britta]

Salma - Kesäkeittoa ja mansikkamaitoa

Ensinnäkin, tykkään hirveän paljon tekstisi kielikuvista. Kielesi on tosi rikasta, etkä tyydy "yleisiin" verbeihin tai muihin sanoihin vaan lisäät mukaan myös jotakin erikoisempaa, jota ei ehkä arkikielessä tule käytettyä.

Pikavilkaisulla olisin kaivannut tekstiin enemmän kuvailua ja kerrontaa - ensisilmäyksellä teksti näyttää pursuilevan vuorosanoja, mikä voi tarkemman tarkastelun jälkeen osoittautua myös tarinaan sopivaksi, mutta jotenkin vilkaisusta jäi vähän liikaa vuorosanoja vilisevä tarina. Tutustutaanpas tarkemmin.

Vuorosanat paljastuvat hauskoiksi, ja niihin sopii erittäin hyvin puhekieli. Yhäkin viljelet paljon arkikielestä poikkeavia sanoja, mikä tekee tarinaan erityisen tunnelman. Vuorosanoja olisi voinut jaotella enemmän, kun nyt osa kappaleista tuntuu olevan melko pitkiä. Samoin pilkkuja puuttuu joistain kohdista yhdistämästä lauseita, mutta pilkkujen tauottelu on onnistunutta. Uudet kielikuvat, kuten vastinhihna solahti toiseen, ovat kekseliäitä!

Tarinan kerronta on kokonaisuutena erittäin onnistunutta - voin mielessäni kuvitella koko tarinan kulun ja sen ympäristön. Juoni ihanan kekseliäs, eikä virheitäkään montaa löytynyt. Loppu oli ehkä hieman töksähtävä, siihen olisi voinut lisätä ehkä jonkun kokoavan lauseen mutta hyvä näinkin. Hyvää työtä Salma!

Multa voisi arvostella vaikkapa tämän.

[Fiia]

Britan tarina alkaa ihanan erilaisella ja uniikilla tavalla! Kuvailu on tässä lintuosiossa mukavan tarkkaa - lukijana mä näen heti tilanteen mielessäni tosi tarkasti. Hyvin koukuttava ja kiinnostava alku, saa heti lukemaan lisää.

Teksti kuitenkin oikein puhkeaa kukkaan tuon ajassa taaksepäin palaamisen jälkeen!! Lauseet soljuvat helposti ja sujuvasti eteenpäin, kuvailu on kaunista ja tyyli edelleen hyvällä tavalla uusi ja erilainen. Tosi mukava pikku sivuhuomautuksia Britan urasta Seppeleessä, erityisesi pidin tuosta tosi-tv-vertauksesta.

Lukijan puhuttelu on hyvä tehokeino tuolla, kun palataan takaisin nykyhetkeen. Siitä lähteekin tosi koskettava lopputarina, joka kaikeksi onneksi saa melkein onnellisen lopun! Britan suru ja shokki on kuvailtu hienosti ja kovin uskottavasti, ihan itsekin liikuttuu sitä lukiessa. Fiilis on melkein lohduton joissain kohdissa, mutta onneksi loppu on tosiaan pehmoisempi.

Vähäiset vuorosanat tukevat tarinaa hyvin, kiva että Robert puhuu (mun silmään korrektia) englantia! Kappalejaot ovat paikoillaan ja teksti helppolukuista. Muita virheitä en huomannut kuin satunnaisia pilkkujuttuja erityisesti lauseenvastikkeissa tuossa ihan tarinan alussa. Hyvä sä!

Kokonaisuudessaan hienon erilainen, surumielisestä vireestään huolimatta tosi kaunis teksti. Kolmannessa persoonassa kirjoittaminen on aina jännittävää vaihtelua ja kertoo paljon kirjoittajan monipuolisuudesta, että osaa tarvittaessa käyttää molempia - ja tässä oli tehostettu tätä vielä lukijan puhuttelulla. Hieno kokonaisuus ja hyvä loppu, kyllä varmasti yksi sun parhaista teksteistä tähän asti.

// Multa saa arvioida minkä tahansa tekstin Elmon hoitokirjasta.

[Kikka]

Arvostelin täältä tekstin 8. joulukuuta 2010. Halusin arvostella nimenomaan tämän  tarinan, koska kauan sitten sitä lukiessani ihastuin Fiian tyyliin kirjoittaa. Pidän merkinnästä vieläkin.

Tarina alkaa mukavasti keskeltä tapahtumia, eikä lukijan tarvitse kuluttaa aikaa tallimatkasta lukemiseen, vaan lukija pääsee sujuvasti keskelle tapahtumia. Tarinassa on pieni alustus, mitä kirjoittajalle tapahtui ennen tallille tuloa, pidän siitä. Se avaa henkilön päivän tapahtumia sopivasti, ei takerru liirunlaarumeihin mutta kertoo sen mikä on tarpeellista.

Pikkupakkanen nipisteli poskia ja reidet olivat jo valmiiksi jäässä, mutta keli oli muuten kaunis ja selkeä, taivaalla jopa kaistale sinistä. Tämä kuvaa tarinan tämänhetkistä säätä loistavasti, ja yhdessä lauseessa tuodaan esille koko keskitalven tunnelma. Juuri tuolta oikeassakin elämässä joulukuussa tuntuu, ja lause tuo tarinaan realistisuutta ja kuten jo aiemmin sanoin, tunnelmaa. Voin kuvitella hetken mielessäni, näen sen silmieni edessä. 

Ensimmäinen tunne oli hätäännys. Ruuna oli verrattain hoikka ja jännittyneen tuntuinen, iso mutta lyhytkaulainen. Sillä oli omituisesti jalat lonkasta auki kääntävä satula, ja minusta tuntui, etten saanut pohjetta kiinni sen kylkeen vaikka kuinka yritin. Lähinnä olisi tehnyt mieli lyhentää jalustimia viidellä reiällä. Heilautin jalkaa hiukan taaksepäin saaden Elmon pomppaamaan kiireiseen käyntiin. Hain oikeaa asentoa ensimmäiset kierrokset, vaikka loppujen lopuksi se löytyi vain rentoutumalla. Kun selkä ja kyljet rentoutuivat, lantio asettui oikein ja lonkat aukesivat itsestään, joka sai jalat rentoutumaan ja valumaan pitkinä hevosen kupeille. Tästä pätkästä olen pitänyt aina. Se kuvaa hyvin, millainen Elmo on selästä käsin ja luo tilanteen tuntua. Tuntuu kuin lukija istuisi itse ponin selässä, niin hyvin hetki tiivistyy tuossa pätkässä.

Seuraavaksi kuvailet Elmon ratsastettavuutta, hyvin aidosti ja realistisesti jälleen. Tilanne on itselle tuttu, ja jälleen kerran tuntuu siltä kuin lukija olisi itse keskellä tapahtumia, istuisi satulassa ja yrittäisi epätoivoisesti onnistua. Loistavaa kerrontaa ja kuvailua! 

Tämän jälkeen ratsastaja selvästi terästäytyy, ja alkaa pienin askelin hakea yhteistyötä ponin kanssa. Hyvin kulkevaa ratsua ei heti irtoa, mutta työnteon ja yrittämisen jälkeen vaikeudet voitetaan. Lopussa vielä tiivistetään tunnelma kokoon pätkällä: Ilta oli pimennyt, mutta taivaalla kuu valaisi taivaltamme. Sekä minun että ponin hengitys höyrysi ja ainakin meistä toisen mieli oli valoisa. Kaksi upeaa lausetta, jotka huipentavat koko tarinan. Pieniä ja huomaamattomia, mutta ainakin minun huomioni ne kiinnittivät.

Kamalasti kritisoitavaa tästä en kyllä keksinyt, koska pidän tarinasta kaikinpuolin. Aika vaikea tästä oli palautetta antaa, mutta toivottavasti tästä sai jotain irti.

Multa voisi arvostella Vennan hoitokirjasta pätkän nimeltään Kauhujen ilta.

[Jusu]

Yleisestä toiveesta pistetään tämä taas liikkeelle.

Varaan Kikan Kauhujen illan kommentoitavakseni ja linkitän seuraavalle Marrasmurheet.

---

Kikka: Kauhujen ilta

Ensimmäiseksi on sanottava, että mua alkoi naurattaa, kun tajusin, että tarinahan on siltä ajalta kun Eetunpentele levitteli Danielin rumia naamakuvia pitkin tallia.

Sitten asiaan. Kappalejako tuntuu etenkin alussa melko raskaalta, ja kun vuorosanoja ei ole eritelty omille riveilleen, tekstin seuraaminen on melko haastavaa. Testin alussa on arkista henkeä matikanläksyineen ja sotkuisine kaappeineen. Kynän tervehtiminen on sympaattinen kohta, mutta hieman särähtää silmään muiden tallilaisten (tässä tapauksessa ilmeisesti Kasperin) kutsuminen "punatukkaiseksi ilotytöksi" ja "henkisesti jälkeenjääneeksi alkeistuntilaiseksi" - niin huumorilla kuin nämä onkin kirjoitettu, erityisesti ensimmäinen tuntuu vähän kummalta. Toisaalta nämä ajatuksenjuoksut tuovat esille kertojan persoonaa.

Venna vaikuttaa ihanan yrmeältä ja kujeilevaltakin. Tekstin sekaan on ujutettu mukavia vuodenajasta kieliviä yksityiskohtia, kuten kavioiden alla rapiseva lehtimatto, talvikarvan ensimmäiset haituvat ja pimenevä ilta.

Loppuhuipennus onkin sitten melkoisen jännittävä ja mystinen. Lopussa tarinassa tapahtuu selkeä tahdinmuutos, kun alun hidastempoisuus katoaa karmivien vihellysten myötä. Tarina, joka alkoi kaikessa rauhassa tallin turvallisessa oleskelutilassa, loppuukin melkoisella ryminällä pimeässä metsässä. Koska tarinan loppu jäi niin cliffhangermaiseen kohtaan, vilkaisin seuraavaa tarinaa, jossa Venna muisteli kauhujen iltaa, joka taisikin osoittautua parivaljakon luottamuspulaisen alkutaipaleen käännekohdaksi. Tässähän onkin ponikirjameininkiä. Kirjoitusvirheitä korjaamalla, hieman tarinan rytmiä pohtimalla ja kappalejakojen selkeyttämisellä tässä olisi ainesta jännittävään merkintään.

[Salma]

Lynn - Marrasmurheet

Tykkään jo lähtökohtaisesti siitä, miten asettelet Lynnin hoitomerkinnät: isompi otsikko ja kursivoitu päivämäärä on tyylikäs linjaveto.  Marrasmurheet on nimenä kiinnostava, ja antaa koko tekstille jo valmiiksi oman melankolisen vireensä. Se tukee osaltaan tekstin alkua, kun lukija vasta arvailee missä mielentiloissa Lynn kuljeskelee tallille.

Alun kultamietiskely on kiinnostava, ja on hyvä että siihen palataan vielä myöhemmin tekstin loppupuoliskolla. On hyvä, että perinteiseen saavun juuri tallille -aloitukseen on saatu syvyyttä ja kiinnostavuutta kertomalla heti miten syvissä pohdinnoissa hahmo sinne taivaltaa. Ilmojen sekoittuminen tallin ovella on mieleenpainuvan hieno kuva, hyvin poimittu ja kuvattu pieni hetki.

Huumori on ihanan lämmintä ja uskottavaa. Etenkin Pirren miehen vertaaminen Daavid-veistokseen sai minut hymähtämään. Tykkään siitä, että Lynnin huumori on herttaisempaa ja kiltimpää esimerkiksi Danieliin verrattuna. Toinen huumoripaikka on Ransun kuvailu: hevosesta tehdään hellyyttävän höntti, ja lukijana alan oikein odottaa että sen hassutteluista kerrottaisiin taas lisää. Hirvieläin-vertaus on loistava.

Alun rauhallisen uoman jälkeen päästään toimintaan, kun Lynn varustaa Ransun. Tempo kasvaa juuri sopivasti ja pysyy yllä hyvän aikaa: päästään eteenpäin, maneesiin, mutta siellä Lynn voi taas vajota tarinan pääaiheeseen eli mietteisiinsä. Kuljetus on hyvin kirjoitettu ja uskottava.

Tekstin sävy muuttuu hienosti keveistä Pirre-mietteistä huolestuneempiin ajatuksiin Danielin lähdöstä. Lynnin vaikea tilanne tuntuu sydäntäsärkevän aidolta ja samaistuttavalta, ja kultamitalisti-vertaus on koskettava. Yleisemmän pohdinnan keskellä on tärkeinä palasina Lynnin omia ajatuksia ("Joskus se uuvutti."), jotka keventävät tekstiä ja tuovat siihen lisää kiinnostavuutta ja omakohtaisuutta.

Inkeri-pätkässä on hyvää dialogia ja hahmokuvailua. Erityisesti pidän kohdasta "kukaan ei ollut koskaan väittänyt, että inkereiden vahvin puoli oli muiden kuunteleminen" - hienoa ja jälleen lynnmäisen ystävällisen pohtivaa kuvailua.
Inkerin repliikit ovat ehkä hitusen liian pitkiä, mutta toisaalta ne sopivat hahmon suuhun ja kuvaavat hyvin puheenpälätystä, joka Inksusta varmasti kuuluu melko pitkän matkan päähän.

Tekstiä on helppo lukea, kirjoitusvirheitä en huomannut ja kappaleet olivat miellyttävän mittaisia. Kielellinen tyyli oli selvästi mietitty ja kautta linjan lynnimäinen. Ajatukset ovat selkeitä. Saat hyvin syötettyä lukijalle monimutkaisempia lauserakenteita sekoittamatta aivoja. Siellä täällä tosin on melko pitkiä lauseita, jotka olisi voinut katkoa erillisiksi virkkeiksi.

Ylipäätään Lynnillä on aina mukavan rauhallinen oma tunnelma. Teksti on tasokasta ja kiinnostavaa, eikä merkintää ole venytetty turhalla jaarittelulla. Kuvailet tilanteita hyvin ja loikit hienosti omalla painollaan pyörivän talliarjen ja Lynnin ajatusmaailman väliä.

---

En oo ehkä ikuisuuteen ehtinyt kirjoittaa Salmalla, joten seuraavalle annan Aleksanterilta sen, jossa sillä on hiusongelma.

[Robert]

Ensinnäkin, mulla on ihan jäätävä viharakkaussuhde Alluun. Salman kohdalla en ikinä ole kokenut muuta kuin rakkautta, mutten Allun teksteistä tirisevä huumori ja lunki ote saa aina pienen osan musta ihan raivon valtaan kun itse en osaa :D Eli toisin sanoen kirjotat Allua niin hyvin, että mä olen ihan mielettömän kateellinen!!

Heti ensimmäisenä pakko sanoa, että kaksoispisteen jälkeen pitäisi olla pieni alkukirjain. Sanoisin melkein jotain tosta kokocaps-CELLAstakin, mutta se sopii tekstin teemaan ja toistuu myöhemmin, joten aivan nerokas tehostuskeino. Allu on niin ihana pohdinnoissaan! Voin kuvitella sen ilmeet kun se miettii noita tyyliin ajomatkalla tallille. Sellainen kunnon inner dialogue!

Vauvahevosten suuri tuttipullonlämmittäjä on ihana termi :D Just niin aleksanterimaisen kirjaimellinen. Muutenkin nää sun käyttämät kielikuvat ja vertaukset on oikeesti niin mahtavia ja oon aina ihan >:OOOO miten mä en ole ikinä keksinyt tällaista! Kengänpohjien maahan jäätyminen ja irtoaminen, tallin pihan vertaaminen tundraan, huulilla törmääminen, huono kauhutalonähtävyys, näkymätön hajustettu maljakko...

Koko tarinan paras kohta on mun mielestä tää ruokakuppihinkkaamisen aikana tapahtuva ajatuksenjuoksu. Mä voin vaan nähdä ton koko homman sieluni silmin ja läntätä siihen päälle Aleksanterin sisäisen äänen oikein elokuvamaisesti! Musta on ihanaa, että Allu on niin hukassa :D Windin kakkoshoitaja -ajatus sai multa naurutkin vaikka yleensä en kuin hymyile teksteille!

Okei, ehkä toi Andreikin kohta sai mut jotenkin kihertämään. Sun ehdoton lahjakkuus on kirjottaa seppeleläiset ihmiset just sellaisina kuin mäkin oon aina kuvitellut niiden olevan! Joskus lukee tekstejä, joissa hahmot eivät vaikuta yhtään siltä kuin niiden "kuuluisi" vaan ne seuraa kirjoittajan hahmon luonnetta. Allu antaa Andrein olla myrtsi ja Annin olla ilonen ja Cellan nauraa sille cellamaisesti. Se on hyvä se!

Mä ajattelin tarinaa lukiessani, että ei tää voi mennä hullummaksi hevosten hiusaineilla läträämisestä, mutta sitten toi #cellanteri-dialogi on kyllä ihan kultaa. Allu on hahmona yksinkertaisesti nerokas ja ennenkaikkea yhtenäinen, eli sulla on selvät sävelet sen kanssa ja tiedät just eikä melkein miten se toimisi missäkin tilanteessa.

Pienet virheet häiritsee mua aina, esimerkiksi pikkuvirheet (muistin(,) että joululoma ja hyvä(,) ettei ääni kuulunut esimerkiksi) ja Andrein repliikin jälkeen se-pronomini pienellä... Lisäksi muuta negatiivista kälätettävää siitä, että pitäisi valita kappalejaoiksi joko yksittäiset rivinvaihdot JA sisennykset tai sitten kaksi rivinvaihtoa. Esimerkiksi dialogi menee tosi helposti jotenkin tukkoisen näköiseksi kun on vain yksi enter välissä. Vaikka ne rivit olisikin lyhyitä.

Mutta kirjoittana sä olet tietenkin mahtava! Omaperäinen ote kirjoittamiseen ja se näkyy. Kaikessa on aina humoristinen vivahde vaikka itse pääaihe olisikin vakava, ja sepä jos mikä on hyvän kirjoittajan merkki. Lisäksi sun vitsit ja hauskat sanankäänteet eivät ikinä vaikuta pakotetuilta vaan tulevat ihan luonnostaan. Allun (eikä Salmankaan!) tekstejä oo kyllä ikinä tylsä lukea, vaan tarinat etenevät sopivaan tahtiin, pysähtyen juuri oikeisiin kohtiin miettimään ja dialogeilemaan, ilman mitään turhia fillereitä.

Summa summarum: oon iidafani 4ever.

/oho seuraavalle vaik 6.1.2016

[Cella]

Dibs! Varaan Pöpön

//

Noniin!

Yleiskatsauksena tämä tarina oli kieliopillisesti mun silmään aikalailla virheetön, mahtavan tapahtumarikas ja piiitkä. Tää taitaa olla pisimmästä päästä koko Harryn päikyn repertuaarista, ja se on paljon sanottu, kun kovin lyhkäisiä siellä ei ole yksikään. Mä myönnän täysin olevani välillä sen verran arsesta, että loikin lukiessani tarinoissa joidenkin pätkien yli jos ne mun mielestä ovat liian pitkiä tai muuten eivät tarraa otteeseensa – mutta tämän tarinan kanssa se ei käynyt mielessäkään. Vaatii taitoa rakentaa pitkä tarina ilman että kiinnostavuus kärsii, laatu heikkenee tai lukukokemuksesta tulee turhan raskas, ja Robsulta se taito löytyy.

Mä oon alkujen ja loppujen fani ollut aina, ne on tärkeimmät osat koko tarinassa. Tästä alusta mä pidin, se toi lukijan paikalle siihen hetkeen, kylmään talvipäivän tunnelmaan, joka pysyi taustaväreenä koko tarinan ajan. ”Kylmä” sanan toistelu tehokeinona toimi, ja se loi napakan kontrastin kun siirryttiin Robertin mukana oleskeluhuoneen lämpöön.

Sulla on kiva tapa kirjoittaa repliikit ja vuoropuhelut jokaisen omaan ”kappaleeseensa”, se nostaa ne erityisen hyvin esiin ja päästää hahmojen vivahteet oikeuksiinsa. Tässä tarinassa on paljon vuoropuhelua, ja siitä jos jostain mä tykkään: muut hahmot tekevät tarinoista sekä hauskempia lukea, kuin sävyiltään monipuolisempia. Tästä tarinasta pitää nostaa erityisesti esille se, että kaikki vuorovaikutustilanteet eivät olleet yksinomaan positiivisia, kuten pääasiassa aina on. Vaatii kirjoittajalta rohkeutta pistää hahmo peliin tällä tavoin, mutta se rohkeus tässä tapauksessa palkitaan täysin. Tuo Robertin ja Cellan pienimuotoinen sananvaihto tarinan loppupuolella jäi terävästi mieleen juurikin harvinaisuudellaan, mutta toisaalta niin täydellisen aitona ja samaistuttavana. Tässä tarinassa pääsi alkuunsa myös Robärtin ja Mikaelan erikoinen mutta niin kovin kiehtova kaveruus, jonka suuri fanittaja mä myönnän olevani jo nyt.

Vaikka Harryn loukkaantuminen jotenkin kosketti lukijaa itseasiassa kovemmin kuin monen muun virtuaalihevosen olisi, sen ja Robertin suhteen ja Hartsan sympaattisuuden vuoksi, mun on pakko kiittää siitä että päätit tällaisen käänteen tamman tarinaan tehdä. Todella hyvä ja omaperäinen idea, joka tuo virtuaalitallielämää eloon kaikissa sävyissään.

Tässä stoorissa oli sitä jotain. Tai oikeammin sanottuna tässä on sitä kaikkea. Vuorovaikutusta muiden tallilaisten kanssa, toimivaa kuvailua, mainio draaman kaari ja eräänlainen ”jatkotarinamainen” jännittävä lopetus, joka sai lukijan ihan janoamaan lisää. Robertin sielunelämästä on aina niin huippua päästä lukemaan, ja vaikka tämän tarinan huippukohta oli negatiivissävytteinen, tarinasta jäi valtavan hyvä maku suuhun. Arkielämän ja hevosenomistajuuden tämän nurjan puolen olit osannut vangita niin hyvin, että se jättää vähän sanattomaksi. Aitous, jännittävyys, ja robertmainen yksityiskohtiin paneutuminen ja kiireetön kerronta tekivät tästä tarinasta ainutlaatuisen – ja ehkä Pöpön tarinoista mun tähänastisen suosikin.


- Seuraava saa luettavaksi loppukevään hölmöilyjä: Aikuiset