Svanten päivyri

[Fiia]

24.08.2014

Puhelin piippaa kertaalleen viestin merkiksi. Annan Svanten hölkätä etusuoran loppuun, ennen kuin jarrutan sen käyntiin ja valutan ohjan pitkäksi sormieni välistä. Poni pärskii muutaman kerran. Kaivelen puhelimen takin taskusta ja vilkaisen näyttöä nopeasti. Viesti on Inkeriltä, joten avaan sen saman tien. Tiedän mitä odottaa: varsauutisia!

Se lähti jostain yöllisestä keskustelusta Inkerin kanssa aikaa sitten. Tyttö halusi russponin, minä Svantelle jälkikasvua. Olin toistaiseksi luopunut suunnitelmistani jättää siitä varsaa itselleni, mutta Inkulle sanoin, että senkun etsii tamman, Svante on kyllä käytettävissä ennen ruunaustaan. Ja Inkkuhan etsi, löysi ja sopi astutuksen. Tamma, Petäjävaarassa asuva kaunis, punarautias Joulutähti, oli kouluratsastuksessa ansioitunut ja luonteeltaan ponimainen, mutta Svantea helpompi – täydellinen emä siis.

Yksitoista kuukautta myöhemmin upea pieni tammavarsa, Inkerin oma russponi, näki päivänvalon terveenä ja elinvoimaisena. Minullekin melkein iski varsakuume Inkerin lähettämiä kuvia katsellessani, niin täydellinen varsa oli. Svanten lapsi! Tavallaan täysin uskomatonta, tavallaan maailman hienoin tunne.

Viestissä on kuva tälläkin kertaa. Varsa, joka sai nimekseen Solbritt, on kasvanut jo hurjasti. Siitä tulee varmasti Svantea sentin tai kaksi isompi ja rakenteeltaan ehkä vähän rotevampi, mutta kuitenkin tyypiltään urheilullinen russ. Ponilapsella on utelias ilme, se tuijottaa kameraan pienet pyöreät korvat hörössä ja isot kosteat silmät kirkkaina.

Svantella ei ole aavistustakaan, miten hienon jälkeläisen se on saanut. Se kävelee ripeää käyntiä kierroksen loppuun saakka, tietäen pääsevänsä kävelyiden jälkeen talliin päiväruuille. Ori oli hyvä, ei pukitellut eikä kiukutellut muutenkaan. Ehkä se on sitten tosissaan aikuistunut. Juoksu kulki puhtaasti, vaikka mitään kisavauhteja en ponilta pyytänytkään. Se tietänee hyvää ensi viikon raveja ajatellen. Nyt Svante saisi olla kevyemmällä, jotta paukkuja riittää tositilanteessa viikon päästä.

Svante osaa tien parakeille. Se pysähtyy oven eteen odottamaan, että saan silmäni irti puhelimestani ja hyppään pois kärryiltä. Toimin rutiininomaisesti: poni kiinni, kärryt pois, valjaat ja suojat pois, kevyt sienellä vetäisy ja kuivatusloimi päälle, poni karsinaan ja suitset pois, ruoka ponin naaman eteen. Svante käy kaurojen kimppuun kuin se ei olisi viikkoon ruokaa nähnyt. Puhdistan varusteet nopeasti sillä aikaa, kun Svante syö ja kuivuu loimensa alla. Heinille se pääsee ulos Humman kanssa. Molemmat orit jäävät samalle kasalle vieretysten. Muistan ajan, kun ne olivat ihan naperoita molemmat, varsoja vasta; sitten nuoria väkivahvoja oreja. Ja nyt Svantella on jo oma jälkeläinen. Mihin aika oikein menee?

[Fiia]

31.08.2014

Tähän se päättyy, juuri näin, niin kuin sen kuuluukin olla.

Svante seisoo ryhdikkäästi, huputetut korvat tarkkaavaisesti pystyssä. Se kiiltää teräksenharmaana, ja sietääkin kiiltää – niin antaumuksella minä sitä eilen pesin ja tänä aamuna harjasin. Syksyä enteilevä tuuli puhaltaa sen mustan harjan puoliksi pystyyn. Vaaleahiuksinen Verna pitää siitä kiinni ylpeänä melkein-poninomistajana ja hoitajana ja hymyilee minulle, kun astelen lähemmäs.

”Valmiina?” tyttö kysyy ja taputtaa Svantea kaulalle.
”Valmiina”, toistan.

Valmiina starttiin? Tämän valmiimpi ei voisi olla.
Valmiina päättämään minun ja Svanten yhteisen kisauran? Voisinpa sanoa samalla varmuudella kyllä.

Hyppään kevyille kilpakärryille ja ohjaan Svanten radalle. Se on rento mutta tarkkaavainen, hyvällä tuulella. Lämmityksessä se kulki hyvä – nyt pitäisi kulkea vain vielä paremmin. Tämä on viimeinen koitos, viimeinen näytön paikka. Jos poni vielä joskus juoksee kilpaa, se tekee sen Verna kärryillään.
”Tän kerran, mua varten”, pyydän Svantelta kääntäessäni sitä voltille. Ori ei kuule enää mitään, se näkee vain kuinka suora aukeaa sen edessä. Se tietää mitä pitää tehdä, imee hanakasti eteenpäin, painaa ohjalle.

Yksi – kaksi – aja. Ja sitten se kurja poni päättää hypätä laukalle. Laukalle.

Svante löytää ravinsa nopeasti, mutta siinä vaiheessa olen ehtinyt jo ohjata sen ulkoradalle ja A.D. Sugar Honey, tamma jonka ennätys on likipitäen kahdeksantoista sekuntia Svanten ennätystä parempi, on mennyt menojaan muut perässään.

Pettymys iskee voimalla. Svante ei koskaan saisi kärkijoukkoa kiinni, ei sen kirillä – niin kovaa vauhtia A.D. Sugar Honey pitää. Ponini ei kuitenkaan tiedä siitä mitään. Sen askel pitenee, raviin löytyy tahti ja korvat painuvat kevyesti luimuun. Haaste vastaanotettu, Svante sanoo ja ampaisee eteenpäin.

Tammat kärjessä pitävät tasaisen tappavaa tahtia. Svante painaa perässä minkä pystyy. Ensin yksi, sitten toinen ja kolmaskin poni jää taakse. Kirinsä aloittava Jugi sen sijaan nousee takaa rinnalle vaivattoman näköisesti ja yrittää ohi. Mutta mitä tekee Svante? Se vilkaisee toista oria sivusilmällä ja vaihtaa vielä uuden vaihteen silmään. Poni, jolla ei pitänyt olla vaihteita ensinkään.

Maaliviiva lähestyy. Svante ei ole kaukana kärkikolmikosta eikä Jugi sitäkään vähää Svantesta. Matka loppuu kesken molemmilta – Svante jää poninmitan Toy’s Birgetistä ja Jugi kaulanmitan meistä. Neljäs sija. Jollekulle toiselle se olisi pettymys, mutta minun tekisi mieli tuulettaa sitä kuin Elitloppetin voittoa.

Vielä enemmän tekisi mieli tuulettaa silloin, kun saan kuulla aikamme. Se on yli kolme sekuntia parempi kuin Svanten edellinen ennätys - tuntuu surrealistiselta. En edes tiedä, nauranko vai itkenkö enemmän, kun Verna syöksyy varikkoalueella meitä vastaan ja minä hyppään kärryiltä halaamaan Svantea.

Maailman hienoin poni. Vaikka saisinkin, en vaihtaisi sitä yhtään mihinkään - en isompaan, en kiltimpään, en nopeampaan. Minulle riittää Svante, minulle riittävät lukemat 2.09,3.

[Inkeri]

Puskat liikenteessä

6.9.2014

Voisin vaikka harjotella tasasta värittämistä, papurikkotäpliä, takajalkoja ja kivojen taustojen tekoo ens kerraks :--)

Inksu&Svante 1HM

[Verna]

lauantai 13.9.2014

10min päästä siellä, ala vaan jo kävellä, Fiian lähettämässä tekstiviestissä lukee. Jo oli aikakin – me ollaan Svanten kanssa odotettu varusteet päällä varmaan vartti. Fiia on luvannut pitää meille pienimuotoisen tunnin raviradan keskellä olevalla nurmialueella, mutta se on tapansa mukaan myöhässä.

Svante seisoo kyllästyneen näköisenä karsinassaan ja lähtee vastahakoisesti mun perässä ulos. Siellä ei onneksi sada, vaikka taivas synkän näköinen onkin. Kapuan Svanten selkään ja pidennän jalustimia muutamalla reiällä. Mua lyhyempi Inkeri, joku Fiian Seppele-tuttu jonka se nakitti Santun hoitajaksi, on mennyt sillä viimeksi. Poni oli kuulemma ollut ihan asiallisesti, yllättävää kyllä. Mua se on testannut kuin hullu niin kärryiltä, selästä kuin maastakin. Suunnilleen koko syyskuun mä olen joutunut kulkemaan pitkähihaisissa peitelläkseni kieltämättä aika hurjan näköisiä, mustelmaisia puremajälkiä molemmissa käsivarsissa. Mutta hauskaa mulla on Svanten kanssa ollut, joten en mä valita – siinäpähän sitten opin.

Hoputan Svanten radalle ja lähden kiertämään sitä myötäpäivään puolipitkällä ohjalla. Poni tuntuu kuolleelta lahnalta ja suunnilleen kompuroi omiin jalkoihinsa. Mä en tajunnut edes ottaa raippaa mukaan, joten ei auta kuin yrittää potkia Santtua hereille ennen Fiian tuloa. Orin ainoa reaktio on kiukkuinen hännän huiskauttelu ja puolihuolimaton potku mahan alle aina, kun työnnän mun kantapäät sen kylkiin.

Me ollaan juuri ehditty kävellä kierros, kun Fiia marssii paikalla edelleen ratsastusvaatteissaan (se on ollut maastoilemassa Seppeleessä, muistan äkkiä; ei ihmekään että on myöhässä).
”Tuu tänne keskelle”, se kailottaa ja ojentaa mulle Svantea pidemmän raipan, kun me ollaan ponin kanssa raahauduttu kosketusetäisyydelle.
”Miten menee, ootte varmaan ehtinyt kävellä jo aika hyvin?”
”Käveltiin kiekka”, kommentoin. ”Tää on laiska.”
”Ota se vaan sitten ympyrälle niin että mä jään tähän keskelle”, Fiia komentaa. ”Ohjat tuntumalle, naputa vähän raipalla vauhtia jos se ei kuuntele jalkaa!”

Sitten Fiia alkaakin höpistä kouluratsastusslangia sellaista vauhtia, että mä en pysy yhtään perässä. Pitäisi aktivoida takajalkoja, irrotella sisältä, ajatella sulkutaivutusta, lisätä tempoa mutta ei rikkoa tahtia, pyytää vasta-asetusta, avata lonkkaa – en edes tiedä mun vai ponin – ja mitähän vielä, puolet menee ohi korvien. Svante himmailee eteenpäin korvat luimussa ja puree kiinni kuolaimeen, kun yritän yhtään taivuttaa sitä, ja raipasta se heittää laiskan pikku pukin.

”Mä en yhtään tiedä mitä sä selität”, keskeytän Fiian, kun me ollaan räpelletty joku vartti pääsemättä puusta pitkälle.
Fiia tuntuu tajuavan kerralla ja näyttää vähän katuvalta. ”Sori. Musta vaan teidän perustyöskentely on jo sen verran toimivaa, että voisit ruveta vähän haastamaan itseäsi ja ponia. Mutta mä tuun sinne niin katsotaan ensin vaikka sitä takaosan väistätystä ihan pala palalta.”
Tyttö marssii lähemmäs – Svante melkein karauttaa karkuun, mutta en päästä – ja nappaa ponin ohjasta kiinni. ”No niin. Nyt otat pidätteen ulko-ohjalla, kas näin.. hyvä, ulkojalka kiinni niin sen lapa ei karkaa. Ja sitten tällä sisäpohkeella käsket sen takajalat pois uralta.”
No ohjeet on ainakin jo selkeämmät, mutta Svantea ei mikään väistöhomma kiinnosta. Fiia käskee rätkäisemään sitä raipalla takalistolle, ja vasta se saa ponin ottamaan ristiaskeleen.
”Hyvä!” Fiia innostuu. ”Kehu ja jatka.”

Taputan ponia sisäkädellä kaulalla ja jatkan. Fiia päästää muutaman askeleen jälkeen irti ja palaa ympyrän keskelle. Sieltä se komentaa vuoroin suoristamaan, vuoroin väistättämään, ja karjaisee välillä jotain epämääräistä jos Svante ei tottele. Poni kuitenkin alistuu muutaman ympyrän jälkeen kohtaloonsa ja tekeekin sitten molempiin suuntiin aika lailla väistön tuntuisia väistöjä.
”Superhyvä”, Fiia sanoo tyytyväisenä kädet lanteilla. ”Sitten suoristat sen ja nostat laukan.”

Mä olen vähän epäileväinen käynnistä noston suhteen, mutta Svantepa hyppääkin sopuisasti laukalle ensimmäiselle yrittämällä. Laukkakaan ei ole sellaista epämääräistä pinkomista, mihin mä olen tottunut, vaan aika tasapainoisen oloista. Oho. Ehkä Fiian höpinöissä sitten joku pointti oli. Laukkaan pari kierrosta molempiin suuntiin, eikä Svante tee tempun temppua.
”Tosi hyvä, sitten riittää”, Fiia sanoo ollessaan tyytyväinen näkemäänsä. Mee hetki ravia ja kävele sitten. Mun pitää mennä, mutta yritän päästä ensi viikolla taas katsomaan miten teillä menee.”
”Kiittihei”, ehdin juuri ja juuri huikata, ennen kuin se on jo tiessään. Ihmeen kiire sillä on nykyään, mutta samakos tuo. Saisinpahan mä olla Svanten kanssa enemmän.

[Verna]

sunnuntai 19.10.2014

Raviradalla on ihan oikeaa kisatunnelmaa. Seppeleestä tyypit ovat tulleet ratsain ja muutama vieras kauempaa trailerilla, ja kaikkialla liikkuu iloisia ihmisiä vilkkaasti rupatellen. Hevoset pärskivät ja hirnahtelevat toisilleen. Osa ekan luokan ratsastajista näyttää verryttelevän jo radalla, vaikka mikään kiire ei kyllä vielä olisi. Mä yritän haravoida katseellani väkijoukkoa kysyäkseni Fiialta vielä viime hetken neuvoja. Serkkua ei kuitenkaan näy missään, kuten ei sen pystyharjaista hoitohevostakaan, joten mä palaan parakin rauhaan Svanten luokse.

Niin tyhmäksi poniksi Svante on tajunnut yllättävän nopeasti, että jotain on tekeillä. Se kuikuilee karsinanoven yli kaula pitkällä ja päästää pitkän kimeän hirnahduksen, kun mä astun sisään.
”Nyt lähdetään kisoihin”, totean ponilla tiukasti. ”Nyt pitää käyttäytyä.”
Ori nyökyttelee päätään ihan kuin se tietäisi, mistä mä puhun. Me ei olla vielä koskaan kisattu missään, joten laukkakisat omalla tallilla on varmaan hyvä startti meidän loisteliaalle kisauralle. (Kyllä, laukkakisat raviponilla.) Toivottavasti Svante vaan ei heittäisi mua tantereeseen ja säntäisi astumaan Seppeleen ponitammoja.

Suitsin irvistelevän ponin ja talutan sen ulos. Äiti, joka on luvannut kuvata meidän lähdön, pitelee Santtua sen aikaa paikoillaan, että saan kiristettyä vyön ja ponnistettua selkään. Jalustimia mun ei tarvitse säätää, joten ratsastan ponin suoraan radalle kävelemään. Me ollaan jo pari viikkoa tehty laukkaspurtteja raviradalla pari kertaa viikossa, eli ainakaan rutiinin puutteesta ei meidän häviö johtuisi. Oikeastaan meillä taitaa olla muihin nähden vähän kotikenttäetua, mutta tasoitusta me Santun kanssa kyllä tarvittiinkin.

Mä ehdin verkata Svanten huolella kaikissa askellajeissa. Otan reipasta ravia, niin että poni saa lavat auki, ja sitten vähän rentoa harjoituslaukkaa kevyessä istunnassa. Fiiakin ilmestyy jostain rinnalle ottamaan mun kanssa muutaman ihan lyhyen reippaamman laukkapätkän, ennen kuin se komentaa mut kävelemään loppuajaksi ennen starttia. Ettei Svante kuulemma väsyisi, just joo, ei se edes tiedä miten paljon mä olen sen kuntoa kasvattanut viime aikoina.

Kisat alkaa lopulta ja me neljä pikkuponiratsukkoa keräännytään lähtöviivan luokse. Svante käy vähän kuumana ja pomppii paikoillaan kuin mikäkin sähköjänis, mikä on sille äärimmäisen epätyypillistä. Ehkä muakin vähän jännittää, mutta sitä en näytä kilpakumppaneilleni. Muut on tuntikäytössä shetlanninponeja, joten periaatteessa meidän pitäisi kisakireänä kaksikkona voittaa skaba ihan leikiten.

Svante ei kuitenkaan tiedä periaatteista mitään. Kun lähtökäsky annetaan ja muut ampaisevat matkaan, Santtu jää pomppimaan paikoilleen viivan tuntumaan. Saan lätkäistä sitä tosissani raipalla kaulalle, ennen kuin elikko saa jalkansa järjestykseen ja lähtee kiitämään muiden perään.

Kilometrin matkalla poni ehtii saada muut kiinni, mutta ohi se ei suostu menemään, vaikka ehkä jaksaisikin. Svante painaa päätä ryntäisiin ja jumittaa heti, kun se alkaa lähestyä kärkiponia, jota siinäpä sitä sitten ollaan. Santtu tekee pienen rautiaan shettiksen kanssa jonkinlaisen YYA-sopimuksen ja jättäytyy mun komennoista huolimatta sen kanssa taka-alalle, kun kaksi muuta kiitävät edellä voittoon kuin karvaiset lihapullat.

Joo, olisi se paremminkin voinut mennä. Mutta ainakaan mä en pudonnut.

[Verna]

torstai 30.10.2014

Svantea kiukuttaa kunnolla. Sen pää on ylhäällä, silmänvalkuaiset vilkkuvat eikä korvia erota tuuheasta harjasta. Hännän poni on painanut jalkojensa väliin ja painoa se pitää takaosallaan, täysin valmiina latomaan takajalkansa kenen tahansa sen takaa kulkevan päälle. Eläinlääkäri, nuori vaaleatukkainen nainen, seisoo vähän hassun näköisesti Svantesta metrin päässä ja kuuntelee sen sydänääniä isolla stetoskoopilla. Tappi, kaikista maailman ihmisistä, seisoo ponin toisella puolella ja pitelee kaksin käsin sen nahkariimusta kiinni. Mä katselen vierestä toimettomana.

Svanten sieraimista valuu kirkasta limaa ja se yskäisee hetken kuluttua niin että eläinlääkäri melkein hypähtää.
”Ebola”, Tappi kuiskaa mulle pahaenteisesti virne naamallaan. Eläinlääkäri vilkaisee sitä hätääntyneenä ja mä alan epäillä, tietääkö se mistään mitään.
”Itelläs on”, kiukustun. Me ei edes tunneta Tapin kanssa, ja siltikin se jaksaa ärsyttää. Vaikka mun poni on kipeänä.

”Vaikuttaa ihan vain hevosinfluenssalta”, lääkäri sanoo hetken kuluttua. Se taputtaa Svantea lavalle ja saa ponin näykkäisemään ilmaa niin, että hampaat kalahtelevat yhteen. Nainen vetäytyy pois ja työntää stetoskoopin laukkuunsa. ”Pitäkää se nyt levossa kolmisen viikkoa ja tarkkailkaa sen vointia. Jätän teille kipulääkkeen, jota voi antaa tarvittaessa. Antibioottia ei tarvita, ellei mitään jälkitauteja tule.”
”Selvä, kiitos”, mä yritän sanoa mahdollisimman vakuuttavalla äänellä, vaikka eläinlääkäri puhui käytännössä vaan Tapille.
”Lasku tulee postissa”, nainen huikkaa vielä ovenraosta, ennen kuin livistää tiehensä.

”Sillähän oli kiire”, Tappi nauraa ja taputtaa Svantea. ”Hullu-Svante pelotti sen tiehensä.”
Poni on kipeän oloinen ja näköinen, mutta seuraa kuitenkin Tappia karsinaansa ja ottaa pienen hörpyn vettä. Sitten se jää korvat tiukasti takakenossa kököttämään boksiinsa eikä vilkaisekaan mua. En mene häiritsemään, vaan alan putsata varusteita, kun Tappi kaikkoaa parakista. Vielä tunti pitäisi odotella, että isä pääsisi töistä. Fiiakaan ei ollut ehtinyt paikalle eläinlääkärin tullessa, vaan sen sijaan se oli pirauttanut ravitallille ja käskenyt jompaakumpaa miehistä pitämään Svantea tutkimuksen ajan.

Svante näyttää surkealta ja vähän yksinäiseltä. Se joutuu nyt olemaan yksin koko parakissa, kun Humma siirrettiin jo edellispäivänä pois, varmuuden vuoksi. Mä toivon sormet ristissä, että poni paranee äkkiä. Kyllä mä kolme viikkoa ratsastamatta jaksaisin, tai vaikka kolme kuukautta, jos vain Svante olisi sen jälkeen terve.

Tämä on ehkä se osa poninomistamisesta, mitä mä en olisi kaivannut ja mitä Fiialle ei tullut ikävä. Svantekin on rokotettu ja kaikkea, eikä heinässä tai sisäilmassa ole varmasti mitään valittamista. Suurimman osan päivästähän se on ulkona. Varmaan se sitten sai jonkun pöpön ketunmetsästyksestä. Mutta no, ei kai kaikkea voi ennustaa. Ja kyllä Svante toipuisi. Tietenkin se toipuisi.

Mun silmiä kutittaa yhtäkkiä ja kurkussa tuntuu karheutta. Pyyhin kiukkuisesti satulasaippuaisilla käsillä silmiä ja tunnen, kuinka kirvely lisääntyy. Hemmetin Svante. Miten siitä onkin tullut näin tärkeä vain muutamassa kuukaudessa? Ponista, jonka kaviota mä en välillä vieläkään saa putsattua. Ponista, jonka selkään mua välillä vieläkin pelottaa kiivetä.

Ihan kumma juttu.

[Inkeri]

Moni kakku päältä kaunis, jotkut myös sisältä
18.1.2015

"Mä en vieläkään tajua sua", Britta tokaisi kävellessämme Simorasta Artsilaa kohti. Käännyin katsomaan tyttöä toinen kulma koholla, kysyvän näköisenä.
"Miten sä hoidat Sirpan lisäksi vielä jotain Nettee, tai siis omistat, ja koulutat siihen päälle jotain varsaakin vielä! Ja sitten tietty Svantekin on ja varmaan joku unohtukin. Kohta tuut varmaan takas Ennin luo Ruolampeenkin jonkun uuden kopukan kanssa. Ainiin, ja käyt vielä lukiookin", se naurahti litaniansa lopuksi. Pakko myöntää, että mulle näitä hevosia oli vähän kertynyt tässä semilyhyen ajan sisällä, mutta en mä vaan raaskinut luopua yhdestäkään. Nette oli niin vanha, että sen ainoa reitti pois mun luota oli makkaratehtaalle ja Sipen mä olin vartavasten itse halunnut. Seppeleestä mä en lähtisi kulumallakaan ja kun kerran Fiia tarvitsi apua Svanten kanssa niin täältä sitä löytyisi. Koulu, pah, se nyt meni sitten siinä sivussa.
"Itseasiassa oon tässä kyllä kehitellyt ajatusta omasta welshistä, jonka vois hyvinkin majottaa Ruolampeen", virnistin, "mutta toisaalta, Ruolammesta tulee liikaa mieleen Viveka."

Viveka oli ollut mun ensimmäinen oma poni, jonka olin saanut ollessani jotain kolmentoista. Se ehti olla mun kisaponina puolitoista vuotta ennen kuin tamma sai ähkyn ja kuoli. Se pallomahainen shetlanninponi oli jäätävän hyvä hyppäämään, aivan ihana ja täydellinen. Enkä mä ollut vieläkään kunnolla päässyt yli tapahtuneesta.

"No, ehkä ihan hyvä vaan. Et sä ton ikäsenä voi omistaa viittäsataa ponia vaan siksi, että ne on kivoja", Britta järkeili.
"Enhän mä omista kuin kaks. Ja Nettekin varmaan kupsahtaa kohta."
"Pliis harkitse sitä welshiä vasta, kun Nette on oikeesti vihreillä laitumilla."
"Okei äiti."

Oli iltapäivä, jolloin Artsikin oli päässyt toivottavasti pahimman darran yli ja reippaasti raahannut hevoset pihalle tallista Svantea myöten. Poni riehui tarhassaan jopa aika iloisen näköisenä, tosin vain siihen asti, kun mä ja Britta ilmaannuttiin leveät virneet naamoillamme paikalle. Svanten korvat kääntyivät luimuun orin pyöräyttäessä samalla takapäätään 180 astetta ympäri ja nostellessa takajalkojaan oih-niin-uhkaavasti. Kyllä taas huomasi, kumman vanhempansa geenit mun Solbrittkin oli saanut - sillä varsalla kun sattui olemaan maailman yltiökiltein emä.
"Onpa se pirteän positiivisella tuulella", Britta nauroi. "Miten te Fiian ja Vernan kanssa kestätte tota?"
"Toi nyt ei oo vielä mitään", vastasin ja marssin päättäväisesti tarhan aidan ali Svanten luo riimunnaru selkäni takana. Salamannopeasti tartuin kiinni harmaan ponin riimusta, sitten tyytyväisesti vihellellen kiinnittäen pikalukollisen narun paikalleen. Hah, Inksu 1, Svante 0.
"Haluutko tulla pitään kiinni tuolta toiselta puolelta, ettei tää lähe viemään?" pyysin kameran kanssa innokkaasti heiluvalta kaveriltani, joka - ihme kyllä - teki työtä käskettyä. Ei vaan, Britta oli oikeesti aina kiva ja valmiina auttamaan. Heh.

Svante ehti esitellä kiiltävän keltaista pepsodenthymyään monet kerrat sillä lyhyellä matkalla tarhasta aina parakkitalliin ja karsinaan G asti. Oli meinaan hieno hymy. Britta piti mua aivan totaaliseinähulluna, kun vapaaehtoisesti halusin hoitaa Svanten kaltaista "hirviöponia", mutta kun muistutin sitä sen omasta Ärmätistä, tytön äänihuulet kummasti lopettivat toimintansa. Svante oli kiva juuri sellaisenaan; poneissa piti olla haastetta tai ne eivät olleet poneja!

Koska orille oli laitettu karsinaan päiväheinät jo valmiiksi, se keskittyi lähinnä syömiseen, mitä nyt pari kertaa yritti purra, ja aiheuttaa mulle juhannusöisin liikennöivien hyttysten kohtalon jättämällä mulle viisi millineliötä tilaa seinän ja ponin väliin. Haba-Inksu hoiti kuitenkin homman kotiin kunnialla - eikä ihme, jos saa kehaista - ja puolen tunnin taistelun jälkeen Svante seisoi karsinassaan täydessä varustuksessa, korvat luimussa ja silmänvalkuaisten vilahtaessa näkyviin aina ajoittain.
"Sä meinaat oikeesti ratsastaa tolla?" Britta kysyi epäuskoisena. Vähättelikö se mun poninkäsittelytaitoja?
"Saat säkin, jos haluut", virnistin ja naksautin kypärän leukahihnan kiinni. Let's mentiin!

Kaiken varmuuden vuoksi Britta piti russista kiinni mun kavutessa sen selkään, kiristäessä vyön ja säätäessä jalkkareita. Svante osoitti mieltään steppailemalla edestakaisin ja riuhtomalla päätään joka ilmansuuntaan, mutta onneksi Brisundeerus osasi myös olla vähintään yhtä päättäväinen ponin kanssa kuin mä. En siis lentänyt alas ennen kuin olin kunnolla selässäkään. Painoin pohkeet Santtuskan kylkiin, jolloin miniponi lähti laiskasti kulkemaan eteenpäin. Arselan kentänpuutteen takia piti ratsastaa raviradalla, mutten mä koko kilsan pituista aluetta tarvinnut; lähinnä ympyrätyöskentelyä oli siis tarkoitus harrastaa.
"Pistä se käveleen kunnolla", Britta ohjeisti. "Eihän se edes liiku mihinkään."
Metrin mittainen kouluraippa oli ihan kätevä silloin tällöin, vaikka se melkein laahasi maassa. Svante säpsähti, luimi, jumitti, heitti päänsä ylös - mutta lähti sitten marssimaan ihan kelpovauhtia. Jes.

Kun me oltiin kävelty viisi kierrosta kymmenestä ihanokeisti, siirsin orin raviin - pukin kautta. Sain tehdä paljon töitä sen eteen, että vauhti säilyi tasaisen reippaana koko ajan, eikä ollut vain raipankäytön jälkeisen megakiihdytyksen jälkeen hidastuvaa ja lopulta täyteen äkkipysäykseen päättyvää pelleilyä. Svanten kulkiessa viimein jopa kivan näköisesti ja tuntuisestikin, aloin kiinnittää enemmän huomiota asetuksiin ja taivutuksiin lähinnä suorakulmioksi venyneellä "ympyrällämme" - eikä ori edes hangannut enää vastaan! Tuntui niin kivalta, kun työnteko alkoi tuottaa jo tulosta, vaikken ollutkaan toiminut ponin hoitajana kuin vajaa puoli vuotta.

Ei silti olisi kannattanut nuolaista ennen kuin tipahti. Laukannosto tuotti järkyttävästi vaikeuksia, sillä puolipidätteistä ja selvistä avuista huolimatta Svante päätti, että nyt ravataan ja kunnolla; kiihdytti kuin ponikunkkareiden loppusuoralla olisi ollut, kamppailemassa kärkikahinoista. Päätin puoliväkisin hidastaa orin takaisin käyntiin, sillä joillekin hevosille käyntinostot olivat paljon helpompia. Näköjään ainakin tänään myös Svantelle, sillä vaikka pätkä olikin kuorrutettu jäätävällä pierupukituksella ja takajalkaloikilla, poni silti laukkasi, alussa puoliksi ja lopussa ihan puhtaasti. Britan megaputkijärkkäri räpsyi ja tunsin itseni ihan olympiaratsastajaksi, vaikka todellisuudessa mun alla olikin puska ö -tason pikkuponi, eikä mun omatkaan taidot päätä huimanneet.
"Wau, tehän meette oikeesti hyvin!" Britta äimisteli silmät lautasen kokoisina, kun Svante fainöli vaihtoi turhaksi osoittautuneen riehumisen innokkaaseen hörähtelyyn, ja korvatkin irtosivat jo niskasta. Osasihan se poni olla hieno, kun vaan tarpeeksi patisti!

[Verna]

maanantai 14.09.2015

Mulla ja Svantella on meneillään myöhäisen vuosipäivän vietto. Syyskuun alussa poni oli ollut mulla puoliylläpidossa vuoden, mutta koska mä unohdin sen silloin kokonaan, meillä on juhlat nyt. Tai juhlat ja juhlat, mä istun Svanten karsinan nurkassa ja syötän ponille porkkanaa ja mietin henkeviä.

Oven kovaääninen kolahdus keskeyttää mun pohdinnat. Pysyttelen hiljaa maan tasolla siinä toivossa, että jos tulija on Tappi, se ei löytäisi mua ja nakittaisi mua vesienkantoon tai muuhun tyhmään. (Mun puolustukseksi on sanottava, että mä kyllä teen tallihommia, mutta en kovin mielelläni silloin kun ei ole mun vuoro.)

”Verna!” Fiian innostunut ääni kuitenkin hihkaisee. ”Mä ilmoitin teidät raveihin!”
Ponnahdan jaloilleni kuin sähköiskun saaneena ja käännyn katsomaan serkkua. Sen hiukset loistavat yhtä oransseina kuin mun äsken Svantelle tarjoilemani porkkana ja se näyttää harvinaisen tyytyväiseltä itseensä.
”Mitä? Miks? Millon?” mä olen yhtenä kysymysmerkkinä.
”Kahden viikon päästä lauantaina Pompejin raveihin”, Fiia selittää ja huitoo käsillään niin kiivaasti, että Svante pakittaa karsinan takanurkkaan ihan varmuuden vuoksi. ”Svante on niin kivassa kunnossa että kelasin, et tää on nyt hyvä treenimahdollisuus. Onhan siitä ollut puhetta.”

Joo, onhan siitä ollut puhetta, aina joskus ja jouluna. Kirjaimellisesti, sillä viimeksi mä muistan Fiian väläytelleen mahdollisuutta ravistarttiin joulupöydässä kinkun äärellä. Eihän siitä olekaan nyt kuin yhdeksän kuukautta. Aivan ehdottomasti mun olisi pitänyt pitää itseni henkisesti valmistautuneena siihen, että hetkenä minä hyvänsä Fiia tulee kertomaan ilmoittaneensa mut ja Svanten oikeisiin raveihin.

En mä oikeasti suhtaudu ideaan kovin negatiivisesti vaan pikemminkin aika suurella pidätellyllä innolla, mutta tietty vähän pidempi varoitusaika olisi ollut kiva. Fiian mielestä sen idea on toki maailman paras ja se on ilmiselvästi päättänyt, että me tullaan vähintäänkin rahasijoille. Välillä siltä tuntuu puuttuvan suhteellisuudentaju ihan kokonaan, mitä tulee mun ja Santun suorituksiin. Omiaan se osaa kyllä arvioida realistisesti.

”Nyt tehdään treenisuunnitelma seuraaville viikoille”, Fiia lyö kätensä yhteen, kun mä en hetkeen sano mitään vaan tiirailen sitä epäluuloisesti. Se kaivaa jostain kynää ja paperia ja alkaa rustata siihen kalenteria. ”Milloin sä ehdit käymään? Mä voin tulla kerran tällä viikolla ja kerran seuraavalla, jos tarvitsee.”

Aikataulu on nopeasti sumplittu valmiiksi.
”Ei prässätä sitä liikaa”, Fiia toteaa viisaasti. ”Tässä on nyt paljon kävelyä ja ihan rentsiä hölkkää selästä ja kärryiltä ja ensi viikonloppuna yksi kovavauhtisempi treeni radalla. Mä tuun ottamaan aikaa ja katotaan samalla varusteet ja muut. Paperit ja rokotukset sillä on kai kunnossa. Onhan?”
”Joo”, nyökkään. Viimesyksyisen flunssan jälkeen me päivitettiin yhdessä tuumin kaikki ajan tasalle, vaikka Fiia ei sitä näköjään enää muistakaan.

Fiia lähtee yhtä nopeasti kuin tulikin ja mä otan Svanten liinan päähän pientä iltalenkkiä varten, ennen kuin mun kyyti tulee. Alkujärkytyksestä toivuttuani idea raveista alkaa tuntua jo varsin hauskalta. Mä päätän tehdä kaikkeni, ettei Svantea tarvitsisi hävetä, ja nähtäväksi jäisi, mihin meidät paukut tällä kertaa riittäisi.

[Fiia]

sunnuntai 22.11.2015

Tie nielee autoa tai auto tietä, en enää tiedä. Räntää läiskähtelee tuulilasiin ja tien molemmilla reunoilla metsä jatkuu mustana ja yhtenäisenä kilometri toisensa perään. Onneksi ei tarvitse itse ajaa – nukahtaisin rattiin alta aikayksikön tällaisen päivän jälkeen. Olen syväjäässä, vaikka tuulettimet puhaltavat kuumaa ilmaa suoraan naamaan, ja puoliunessa suunnilleen kahdestakymmenestä kahvikupillisesta huolimatta.

Vilkaisen takapenkille. Verna nukkuu kuraiset ajohousut ja -takki edelleen päällään jalat oikaistuna koko penkin pituudelle ja näyttää älyttömän nuorelta. Tunnen vähän kieroutuneella tavalla joutuneeni vedetyksi tähän poniäiti-maailmaan, jossa minun tehtävänäni on lähinnä auttaa lastaamisessa, pidellä ponia, työntää säännöllisin väliajoin sämpylää Vernan suuhun ja lopun aikaa seisoa aidanreunalla jännityksestä ja kylmästä täristen. Välillä minusta tuntuu, että olen siihen rooliin vähän liian nuori.

Sukupolvenvaihdos on kuitenkin tehty eikä paluuta enää ole. Ja miksi olisikaan: enimmän aikaa viihdyn tukihenkilön roolissani hyvin. Verna taas on edelleen pieni ja kevyt, mutta myös tarkka, fiksu ja päättäväinen. Tyttö tulee nykyään Svanten kanssa hyvin – ehkä jopa minua paremmin – toimeen niin satulasta kuin kärryiltäkin. Siitä minua muistuttaa orin tietoihin lisättävä tämänpäiväinen uusi ennätys, joka on jälleen kuusi sekuntia edellistä parempi, sekä takintaskuni pohjalle ryttääntynyt kaksikymppinen.

Se kaksikymppinen saa riittää kiitokseksi kuskiksi suostuneelle Tapille, päätän. Mies naputtelee rattia jonkun äänettömän musiikin tahtiin.
”Ikävä se Harman juttu”, totean.
”Joo”, Tappi vastaa ja vilkaisee minua nopeasti. ”Niin oli.”
”Mites Artsi?”
”Ei ollut herännyt vielä kun lähdettiin”, Tappi naurahtaa vähän kitkerästi.
”Ai”, hymähdän. ”Hei jos käydään heittämässä tuo Verna ensin. Siihen ABC:n viereen.”
”Onnistuu”, Tappi nyökkää ja kuulostaa melkein hilpeältä.

Jätämme Vernan keltaisen omakotitalon pihaan ja jatkamme matkaa parakeille. Ravirata on hiljainen ja pimeä, kun astun ulos autosta ja venyttelen puutuneita jalkojani. Svante on onneksi oppinut matkustamaan rauhassa, mutta tulee silti vauhdilla ulos. Ori hirnuu korvia vihlovalla äänellä tervehdyksensä Hummalle, kun lähden taluttamaan sitä raviradalle. Tappi alkaa pyytämättä purkaa tavaroita autosta, ja kun kierrosta myöhemmin palaan ponin kanssa takaisin parakeille, on Svantelle jo vedet ja ruoat valmiina.

”Kiitos hei”, sanon yllättyneenä ja päästän ponin sinkaisemaan ruokakupilleen. ”Susta on ollut tosi iso apu.”
”Ei mitään”, Tappi huitaisee kädellään vähän kiusaantuneen oloisena ja ojentaa minulle kuivan loimen. Vaihdan korviaan luimistelevalle Svantelle kuivaa päälle, taputan sitä nopeasti kaulalle ja luikahdan sitten ulos karsinasta. Poni on ansainnut ruokarauhansa ja kunnon yöunet. Niin olen kyllä minäkin.

”Lähetkö kaljalle?” Tappi töksäyttää kädet taskuissa, kun olen saanut ripustettua märän loimen kuivumaan telineeseen.
”En mä tänään, pitää lähteä ajamaan takaisin kaupunkiin.” Hymyilen miehelle vähän pahoitellen. ”Mutta joskus toiste.”
”Joskus toiste”, Tappi nyökkää.

Saisipa nähdä, milloin se joskus toiste tulisi, vai tulisiko ollenkaan. Sammutan parakista valot ja astun Tapin perässä ulos. Taivaalta sataa hiljakseen lunta.

[Verna]

lauantai 30.01.2016
tammimaasto

Mä vähän epäilin, että Svante ei ollut koskaan elämässään maastoillut viidentoista muun hevosen joukon jatkeena. Poni tuijotti silmät pyöreinä jättimäistä hevosletkaa, joka yritti järjestäytyä Seppeleen pihalla oikeaan jonoon, ja mä tunsin kuinka sen sydän hakkasi mun jalkaa vasten. Mä uskalsin pyytää sitä varovaisesti eteenpäin kohti sen omaa jonopaikkaa Frankin ja jonkun shetlanninponin välissä. Poni kompuroi aivan kuin opettelisi vasta kävelemään, mutta sai sitten juonen päästä kiinni ja hiipi vähän takakenossa paikalleen.

Ensimmäiset sata metriä Svante olikin kuin viulunkieli, eikä mun auttanut muuta kuin puristaa ohjaa ja ponin kylkiä maanisesti. Tämä olisi paha paikka aiheuttaa kaaos, mä tajusin etäisesti ja tunsin kuinka mun suu alkoi kuivua. Olin jo suunnilleen ihan valmis kääntämään russini pois jonosta ja karauttamaan takaisin ravitallille, kun Elli kärjessä jono siirtyi raviin.

Ja yhtäkkiä Svante rentoutui.

Poni nosti korvat pystyyn, laski vähän päätään ja pärskähti kertaalleen. Mä tunsin, kuinka sen suu alkoi mutustella kuolainta jännittyneen puremisen sijaan ja kuinka sen takajalat rupesivat työntämään alle. Mä uskalsin vähän pehmentää ohjasotetta ja rentoutua itsekin, katsella jopa ympärilleni ja huomata että talvinen luonto oli aika kaunis. Lunta oli nimittäin aivan sairaasti ja aurinko paistoi, pakkasta oli juuri sopivasti ja linnutkin uskaltautuivat välillä laulamaan.

Matka eteni pitkälti käynnissä ja ravissa, mutta laukkasuoralla me päästiin, no, laukkaamaan. Svante siirtyi laukkaan vähän varovasti ja eteni tasaisesti koko suoran, yrittämättäkään pukitella tai muuten riehaantua. Kovin kovaa Elli ei uskaltanut tykitellä, mutta hevosten perässä poni sai silti painaa ihan riittävää vauhtia. Viima sai mun posket punehtumaan ja ripset jäätyivät joka askeleella lisää, mutta se ei haitannut. Mun puolesta talvi olisi voinut jatkua tällaisena ikuisesti.

[Verna]

lauantai 5.8.2017

Lauantaina tapahtui IHME. Me Svanten kanssa nimittäin TULTIIN TOISEKSI Jinnilän koulukisoissa HELPON C:n luokassa. Eli luokassa jossa oli laukat, peruutukset ja kaikki ja joka ei ollut tehty ex-ravureita ja lapsia varten kuten raviluokat oli.

Fiia kävi hakemassa meidät ennen kahdeksaa, se oli ajanut pikku-E:n alkukesästä ja me oltiin kiristetty Artsilta koppi lainaan. Fiia oli tietysti jo kokenut kisaaja mutta startteja Chilin kanssa se jännitti vimmatusti ja pureskeli kynsiään koko matkan. Mä olisin suoraan sanottuna toivonut että se olisi pitänyt molemmat kädet ratissa, mutta näin parhaaksi olla sanomatta mitään.

Koska luokat oli pieniä ja Fiia starttasi jo B:ssä, ei sillä ollut hirveästi aikaa auttaa mua verryttelyssä. Mä kävin nopeasti kaikki askellajit läpi ja kun Svante tuntui aika hyvältä, enkä mä jäänyt prässäämään sitä enempää vaan sitten me vaan käveltiin kunnolla. Mä vilkuilin kilpakumppaneitani; paikalla oli suokkeja ja muutama poni sekä järkkyupea ruunivoikko nuori puoliverinen, joka olisi varmasti voittanut ellei se olisi laukkaohjelmassa riemastunut ja muuttunut tosi kiireiseksi.

Meidän vuoro oli luokan loppuvaiheilla ja mä lähdin radalle ihan hyvillä fiiliksillä. Pikku kyläkisoissa ei ollut mitään hävittävää mutta ei nyt mitään voitettavaakaan, lähinnä me haettiin Svantelle ja mulle rutiinia alle. Ponihan oli kesällä kääntynyt kahdeksanvuotiaaksi ja jotenkin sen myötä rauhoittunut. Ei se kiltti ja helppo ollut vieläkään, mutta vähän vähemmän arvaamaton ja tuhma kuitenkin.

Radalla mä e ajatellut mitään, jyskytin vain tuttuakin tutumman ohjelman läpi tehtävä kerrallaan. Laukannostossa tuli yksi pukki ja pari kulmaa mentiin vähän kylkimyyryä, mutta isompia rikkoja ei tullut ja Svante tuntui mukavalta käteen. Lopputervehdykseen, pitkät ohjat, ponille kiitos ja ulos.

”Vau Verna!” Fiia tuli siihen hönkimään ja näytti siltä että olisi halunnut halata mut ja ponin kuoliaaksi.

Niin se melkein tekikin, kun vähän myöhemmin meidät kuulutettiin PALKINTOJENJAKOON. Ja vaikka mä kuinka yritin pitää itseni coolina täytyi myöntää, että hykerryttihän se. Prosentit oli lempeällä tuomarilla huimat yli 70 (ja nyt täytyy todeta että Fiia ratsasti jonnekin 60 pintaan omalla radallaan).

Anni oli panostanut: palkintojenjaossa oli ihan musiikit ja kaikki ja ne harvat katsojat taputtivat kämmenet punaisina, Fiia tietysti kaikista eniten. Luokan oli jostain syystä voittanut shettis ja sen perässä me sitten laukattiin kunniakierros. Puolivälissä Svante alkoi raivokkaasti kiskoa ohjaa ja mä sain juuri ja juuri käännettyä sen aitaa vasten, ennen kuin se köyristi selkää ja latoi kunnon raivopukit.

En tippunut. Nykäisin ponin pään ylös ja iskin kannusta vähän kylkeen ja kun Svante hämmentyneenä jäi aloilleen, käänsin sen kohti kentän suuaukkoa ja yritin säilyttää viimeiset arvokkuuden rippeet ravuuttaessani sen suoraan parkkipaikalle. Musiikki pauhasi yhä, mutta pukitteluepisodin jossain vaiheessa sininen ruusuke oli irronnut Svanten suitsista.

Fiia oli käynyt poimimassa sen talteen. Se oli vähän kurainen ja rypistynyt, mutta yhtä kaikki sininen ruusuke, ja se muistuttaisi mua tästä päivästä hamaan loppuun asti.

[Verna]

Välillä mä mietin, että Fiia oli ollut fiksu antaessaan Svanten mulle kuin se olisi ollut suurikin lahja. Se oli päässyt russponinmuotoisesta rahareiästä eroon tietäen, ettei sen tarvitsisi luopua siitä koskaan kokonaan, kun se pysyisi suvussa. Mä olin ottanut Svanten vastaan, koska kukapa kaksitoistavuotias tuppukylän kasvatti ei olisi halunnut omaa ponia? Mutta ei siinä mitään järkeä ollut, ja jos joku oli mun vanhemmilta tyhmä temppu niin se, että ne olivat suostuneet, koska pitihän lapsella harrastuksia olla. Vuosien aikana mä olin useammin kuin kerran ehtinyt miettiä, että olisivat laittaneet mut vaikka klarinettitunneille mieluummin.

Alkuun, ikävuodet kolmetoista, neljätoista ja viisitoista mä olin suhtautunut poninomistamiseen liikuttavalla vakavuudella. Svantesta oli tullut kovalla vaivalla ihan kohtuullisen kiva kouluponi, ja me oltiin kierretty lähiseudun kisoissa voittamassa raviluokat ja helpot C:t. Väistöjä se ei koskaan suostunut tekemään, joten sitä edistyneemmät luokat olivat meidän ulottumattomissa, mutta se ei mua haitannut. Mä olin väkipakolla ja hiuslakalla letittänyt Svanten karkean harjan sykeröille ja huristellut sitten radalla kopeana. Omistinhan sentään Oikean Ponin, Joka Oli Voittanut Kilpailuita.

Kuusitoistavuotiaana yhtäkkiä mä olin ensin kasvanut Svantelle auttamatta liian pitkäksi, ja sitten saanut vauvan.

Se oli tietysti koko perheelle ja suvulle valtava shokki ja varmaan häpeäkin, mutta mä olin pitänyt pääni ja lapsen. Mutta lupaavasti alkaneelle kouluratsastajanuralleni Aurora laittoi kyllä pisteen.

Yhtenä kesänä Svantella oli ollut kaviokuume, niin paha että se oli melkein pitänyt lopettaa. Mutta mikäs pahan tappaisi – Svante oli jäänyt henkiin, ja vaikka sitä ei voinut enää pitää vihreällä koko kesää, se oli toipunut täyteen käyttökuntoon. Nykyään Svanten täysi käyttökunto tosin oli ravilenkki maksimissaan pari kertaa viikossa, usein ei sitäkään. Se oli lihava, laiska ja pahansisuinen. Eikä se ollut mikään lastenratsu edelleenkään, vaikka välillä Aurora istuskelikin sen selässä, kun mä talutin ja pidin toisella kädellä lapsen talvihaalarista kiinni niin että saisin sen vedettyä syliini, jos poni päättäisi heittää kuskinsa selästä ja talloa sen maahan tuusannuuskaksi. Joskus me käytiin yhdessä kärryttelemässä, joskus mä vedin pyhällä hengellä kasassa pysyvät kilpakärryt Svanten perään ja patistin sen juoksemaan pitkin ravirataa kuin Charme Asserdal. Useimmiten se kuitenkin vain ulkoili, söi, lihoi, ja maksoi vaivaa ja rahaa.

Nyt Svante seisoi tarhassaan lumikasassa niin, että sen tikkujalat olivat uponneet hankeen ja maha viisti maata. Se hörisi mulle, ja mä heitin sille pienen sylillisen heinää. Fiia oli laitellut viestiä ja ilmoittaneensa, että aikoisi kysyä Inkeriä ratsastamaan Svantea joskus. Hieno homma, mä olin vastannut. Ehkä Inkeri nostalgiankaipuussaan ostaisi sen multa.

Tosin mä ollut koskaan edes saanut Svanten papereita, eikä mitään kauppakirjaa oltu tehty. Fiia väitti, ettei se tiennyt, missä Svanten passi oli. Ehkä Josefiinalla, ehkä kaatopaikalla. Ehkä Artsi oli joskus varastanut Svanten paperit ja polttanut ne kännipäissään pontikkakattilan alla. Tai ehkä se ei ollut polttanut niitä, vaan säästänyt piironginlaatikossa, ja tulisi joskus vaatimaan Svantea sen oman kakaransa käyttöön ponin laillisena omistajana.

Saattaisipa olla, että antaisin sen viedä Svanten suosiolla.

[Inkeri]

”No eihän se nyt mitään enää jaksa pelleillä, vanha pappa jo!”

[Fiia]

Syyskuun puolivälissä Verna ja Aurora ovat melkein kaksi viikkoa yhtä soittoa kipeänä, ja minä lupaan hoitaa Svanten. Yhtenä aurinkoisena iltana ajan töiden jälkeen ravitallille, haen ponin tarhasta hoitopuomille ja alan klipata sen kaulaa, mahanalusta ja kylkiä. Vaikka lämmintä elokuuta on seurannut lämmin syyskuu, Svante on kasvattanut jo paksun pörröturkin: maahan putoilee harmaita karvatuppoja matoksi auringossa karrelle palaneen nurmikon päälle.

Pieni ruunikko suomenhevonen kärryt perässään kurvaa paikalle, kun olen saanut klippauksen mitenkuten valmiiksi. Lopputulos ei ole erityisen siisti, harmaalla kyljellä näkyy epämääräisiä risteäviä viiruja, mutta lohduttaudun sillä että ketään ei täällä kiinnostaisi kuitenkaan.

”Mitä sä sitä klippaat, joutuu sitten loimittamaan”, suomenhevosen kärryiltä hypännyt Tappi kommentoi ja sitoo Harpun kiinni Svanten viereen. Svante hörisee sille kohteliaasti, mutta Harppu vinkaisee ja painaa korvat luimuun, ja poni vetäytyy pettyneenä kauemmas.

”Inkeri kävi ratsastamassa tällä viime viikolla ja sanoi, että se oli hionnut niin että Inkeri oli pelännyt koko ponin kuolevan lämpöhalvaukseen”, selitän. ”Ja se on tulossa taas viikonloppuna. Niin arvelin että parempi klipata nyt, ehtiihän se vielä talveksi kasvattaa karvaa.”

”Aijaa”, Tappi vastaa. ”Sano Inkerille että poikkeaa kahvilla.”
”Joko se Artsi on palannut?” tiedustelen.
Tappi nyökkää. ”Elokuussa jo. Mutta Pirre lähti.”
”Entä Armas?” minä hämmästyn.
”No se kyllä jäi.”

Hetkeen aikaa hoidamme hevosiamme hiljaisuuden vallitessa: Tappi nykäisee kärryt irti Harpun perästä, nostelee valjaat puomille ja alkaa sitten pestä tammaa sienellä ja saippualla. Minä pyyhin irtokarvoja Svanten turkista pölyharjalla.

”Säkin sitten jäit Liekkijärvelle. Lopullisesti?” totean tai kysyn ja vilkaisen Tappia Harpun selän yli.
Tappi kaataa loput saippuavedestä Harpun lautasille. ”Ethän säkään täältä mihinkään päässyt.”
”Kyllähän mä asuin Turussa”, käännyn jotenkin automaattisesti puolustuskannalle.
”No niinpä asuit”, Tappi painottaa. ”Suomen persereiässä. Lämpimät onnittelut.”

Tekisi mieli loukkaantua, mutta sen sijaan annan katseeni vaeltaa raviradan yli. Sen takana metsä on alkanut vaihtaa väriä vihreästä syksynkirjavaksi: koivut ovat jo keltaisia ja muutama haapa erottuu joukosta tulipunaisena.

Hetken aikaa ajattelen, mitäköhän elämästä olisi tullut, jos olisin lähtenyt Tapin matkaan joskus 2010-luvun alkupuolella. Ehkä meillä olisi pari lasta, jotka leikkisivät Armaksen kanssa sillä aikaa, kun me treenaisimme hevosia. Ehkä minä kouluttaisin ravureista ratsuja niiden kilpauran loppumisen jälkeen, tai olisin ajanut ravikortin ja kilpailisin lämminverisillä. Ehkä kasvattaisimme russponeja ja pitäisimme paikkakunnan lapsille poniravikoulua.

Sen sijaan olin lähtenyt korkeakoulutetun, kunnianhimoisen, älykkään ja hauskannäköisen kaupunkilaismiehen mukaan ja yrittänyt laittaa elämääni uusiksi, mutta ei siitäkään ollut mitään tullut, ja täällä minä edelleen olen ravitallin nurkissa pyörimässä; minä ja lihava, vanheneva, kiukkuinen harmaa poni.