Svanten päivyri

[Josefiina]

10.9.2011

Lauantai-illalle olisi ehkä keksinyt muutakin käyttöä. Baari-iltoja, ravintolaillallisia, perhetapaamisia. Mutta kaiken tämän sijaan minä löysin itseni Artsin ravitallilta, istumasta pienen harmaan ponini heittelehtivillä kärryillä. Toivon ja Brisin hienolaatuisiin erityissatuloihin tottunut takalistoni huusi hoosiannaa hypähdellessään jokaisen kivenmurikan kohdalla. Ei auttanut, liikutettava se oli Santtukin.

Maiskautin ja liikautin ohjaa, ja Svante kiihdytti vauhtiaan laiskasti. Surullista mutta totta: suuret haaveet raviratojen legendasta olivat kuihtuneet ajan- ja innostuksenpuutteeseen. Ja ihan rehellisesti sanottuna, ei se Santtu ehkä ihan niin lahjakaskaan ollut. Vauhdista nauttiva ja eloisa, mutta ailahtelevainen ja huonotapainen. Mutta ehkä siitä vielä huippujuoksija leivottaisiin... joskus. Valmennussopimus Koistisen kanssa oli rauennut, kun mies oli muuttanut Espanjan aurinkoon nauttimaan eläkepäivistä. Ajatus jurosta äijänköriläästä espanjalaisen eloisuuden keskellä nauratti.

Toistaiseksi Santtu sai siis nauttia harrasteponin leppoisasta elämästä ja mahankasvatuksesta. Se oli kesän aikana kasvattanut itselleen viehättävän vyötärönympäryksen, jota olisi kai alettava toden teolla karistamaan ennen talvikarvan kasvua – nykyinen pömppis ja mammuttikarva saisivat Svanten näyttämään vaivalloisesti liikkuvalta, homeiselta lihapullalta. Onneksi ponia ei sentään oltu jätetty heitteille kesäksikään, ja peruskunto oli yhä tallella. Se vain kaipasi... pientä viilausta. Sen huomasin nytkin, kun Svante puhisi kuin pieni veturi pienen spurtin jälkeen.

Ravitalli häämötti edessä, joten hidastin oriin käyntiin ja annoin sille vapaata ohjaa. Harmaa poni viuhtoi päätään ja järsi kuolainta; rauhassa se ei osannut olla hetkeäkään. Ohjasin oriin parakkitallille, jossa kiskoin kärryt sen perästä tottuneesti ja talutin ponin talliin. Uupumuksesta huolimatta se jaksoi laittaa pystyyn tyypillisen taistelun; jalkojen nostelua, luimimista, näykkimisyrityksiä. Pahansisuinen poni, se Svante toden totta oli. Ja kiittämätönkin vielä: Kirosin raskaasti, kun Santtu iski hampaansa olkapäähäni viedessäni sille iltasapuskoita.
Vaikka Svante oli mitä pirullisin poni, samaan aikaan pidin siitä äärettömästi. Sillä oli huumorintajua, vaikka harvinaisen v-mäistä sellaista, ja toisaalta kärryillä istuminen toi ihanaa vaihtelua maneesinlaidalla karjumiseen.
Santun naapuri Humma sentään oli yhteistyöhalukkaampi otus. Suomenhevosnuorikko otti rapsutteluni kiitollisena vastaan ja hörähti lempeästi saadessaan ruoat eteensä.

Kun pollet olivat valmiina yöunille, astuin takaisin vielä valoisaan syysiltaan. Artsi näytti istuvan Minsan kärryillä. Katselin hetken, miten tummanruunikko tamma hakkasi kavioillaan raviradan pintaa hiki kaulalla helmeillen. Hevonen oli kaunis piirtyessään syystaivasta vasten. Kuski taas... huoh. Artsi nyökkäsi tervehdykseksi, minä tyydyin kohottamaan toista kulmaani, vaikka mies sitä tuskin raviradalle saakka näkikään. Vaikka en enää ollut varsinaisesti katkera, ei kommunikointi ukon kanssa vain jaksanut kiinnostaa. Olin saanut Artsista tarpeekseni loppuelämäkseni. Vaikka pakko myöntää, että retale näytti ihan komealta otsa keskittyneessä rutussa...

Ravistelin katkeransuloiset ajatukset päästäni ja köröttelin ravitallin pihaan, olisi hauska moikata vanhaa kaveria Tappia. Astelin tottuneesti talolle ja olin törmätä ykkösiinsä pukeutuneiseen mieheen.
- Tappi! Sähän olet komeena!
Tappi virnisti. - Thänks Jose. Eka vapaailta viikkoihin, pakko päästä irrottelee. Lähetkö mukaan?
- Minne? Liekkijärven paikalliseen räkälään? puuskahdin huvittuneena.
- Joojoo! Elli messiin myös, eiks se oo maisemissa?
- En mä tiedä...
- Jossu, oikeesti. Sä et oo ollu viihteellä ikuisuuksiin! Kohta tallinhaju pinttyy suhun lopullisesti.
- No mut...
Tappi painoi kätensä suulleni. - Ei vastalauseita. Mä vien sut Seppeleeseen, te pynttäydytte Ellin kanssa ja me alotellaan sillä aikaa Jaakon kanssa. Homma selvä?
Naurahdin voimattomasti ja myönnyin lopulta. Oikeastaan ilta ulkona kuulosti ihan hauskalta, vaikka paikallinen olikin täynnä limaisia viisikymppisiä. Ehkä innostuisimme matkaamaan kaupunkiin asti.
Tappi suki vielä hiuksiaan vessan peilin edessä, enkä voinut olla huomaamatta, että nuorukainen oli muuttunut silmissä. Ryhdikkäämmäksi, itsevarmemmaksi. Opiskelukuviot olivat selkeästi tehneet miehelle hyvää. Svenssonin mukaan karannut tyttökin oli unohtunut jo aikapäiviä sitten. Odotin innolla, milloin kainaloon löytyisi seuraava kimuli.

Artsi rymisteli paikalle juuri, kun olimme hypänneet kaaraan, ja näytti hölmistyneeltä.
- Minnekäs sitä ollaan menossa?
- Illanviettoon, Tappi vastasi virnistäen. - Vietä sä täällä hauska ilta keskioluen ja V75-uusintojen parissa.
- Kyllä mullakin on seuraa! Artsi ärähti rintaansa röyhistäen. - Itse asiassa... naisseuraa vieläpä.
- No joo, kai se puhallettavaa barbara lasketaan, Tappi heitti hyväntuulisesti takaisin ja kaasutti nopeasti tiehensä, ennen kuin saisi tuta serkkunsa raivon. Minua hymyilytti. Ehkä illasta tulisi hauska.

[Fiia]

2. lokakuuta 2011

Svante juoksi isolla ympyrällä liinan päässä ja temppuili ihan vain temppuilemisen ilosta. Ravaamisesta ei oikeastaan voinut puhua – poni hyppi, säntäili, pysähteli, laukkasi ja pukitteli tehden oikeastaan kaikkea muuta kuin mitä olisin halunnut sen tekevän. Fiilis ei muutenkaan ollut katossa. Aamusta asti jatkunut tihkusade oli saanut uudet voimat juuri sinä hetkenä, kun olin taluttanut russorin parakista raviradan etusuoralle, ja nyt vesi valui pitkin kasvojani, tennarini olivat litimärät ja kylmänväreet saivat minut vavahtelemaan jatkuvasti. Svante oli turpaansa myöten kurainen pelleiltyään pian kahdenkymmenen minuutin ajan liinassa, ja minua väsytti jo ajatuskin siitä, että joutuisin pesemään sen vielä tänä iltana.

Muutaman minuutin katkeamatonta yhden ponin esitystä katseltuani jarrutin sen käyntiin, vaihdoin suuntaa ja käskin Svanten laukkaan. Se heitti mennessään neljä ei-niin-pientä pukkia ja sinkosi sitten täyteen vauhtiin korvat luimussa ja silmänvalkuaiset muljahdellen aivan kuin takaa ajettuna. Kesän aikana kasvanut valtava heinämaha vain hyllyi, kun russ painalsi eteenpäin rapa kavioista roiskuen. Tänään sitä selvästi ärsytti liikkua satula selässä, vaikka vastaavanlaisia harjoituksia olimme tehneet jo hyvän aikaa eikä se useimmiten reagoinut yhtään mitenkään.

Jokusen kierroksen jälkeen jarrutin ponin raviin, annoin sen hölkätä hetken verran ja kerin sen sitten luokseni. Vilkaisin aidalle, jossa avukseni lupautunut Meeri odotteli.
”Mä voisin nyt kokeilla mennä selkään”, huusin tytölle, ja hän lähti tulemaan luoksemme. Ongin sivummalta kypäräni, painoin sen märkien hiusteni päälle ja irrotin liinan Svanten suitsista. Vedin jalustimet alas ja kiristin satulavyötä vielä reiällä – poni yritti muitta mutkitta nakata hampaansa olkavarteeni – ja vedin syvään henkeä. Hetken verran koko idea tuntui tyhmältä ja mietin, vieläkö kehtaisin perua suunnitelman. Meeri kuitenkin tarttui Svanten ohjaan ja vilkaisi minua odottavasti, joten en voinut muuta kuin nousta äärimmäisen varovasti ja hitaasti selkään.

Svanten ratsukoulutusidea oli tullut ihan puskista. Koistisen karattua Espanjan auringon alle minä ja Josefiina olimme vain ajelleet ponilla silloin tällöin jaksamisen ja ehtimisen mukaan, ja muun ajan se oli käytännössä lähinnä villinnyt Hummaa. Sitten joku enemmän tai vähemmän kaunis päivä Svanten tarhassa riekkumista katsellessani olin huomannut ajattelevani, että sillä oli kaunis laukka. Pyöreät liikkeet, jonkin verran peruskuntoa ja ikää sen verran kuin ratsukoulutettavalla ponilla kuuluisi olla. Miksipä siis ei?

Näin jälkikäteen ajateltuna ehkäpä siksi ei, että Svante oli edelleen useimmiten kamala. Vaikka tähän mennessä olin vain totuttanut sitä ihmiseen painoon selässä, oli ori onnistunut aiheuttamaan minulle kymmenittäin kellanvihertäviä mustelmia sekä haavoja, naarmuja ja nirhaumia. En ollut kuitenkaan suostunut luovuttamaan. Olihan Svante minulle liian pieni eikä siitä tulisi kilpatykkiä pikkuponiluokkiin yhtään sen todennäköisemmin kuin valtakunnan nopeinta ravuriakaan, mutta olin päättänyt, että saisin taottua sen päähän perusasteen opinnot ratsun elämästä. Vaikka siihen menisi kolme seuraavaa vuotta. Vaikka putoaisin tuhat kertaa ennen sitä.

Nyt Svante allani tuntui kireältä, mutta ei silti siltä, että se olisi kuolemassa kauhuun tai lysähtämässä maahan niille sijoilleen painoni alla. Poni heilutteli korviaan ja seisoi aloillaan uskaltamatta ilmeisesti liikauttaa ensimmäistäkään lihastaan, ennen kuin pyysin sen hitaaseen käyntiin.
”Hassu poni, ollaanhan me tätä ennenkin tehty”, juttelin orille ja sain sen korvat pyörimään entistä kiivaammin. Annoin sen kävellä muutaman ympyrän käyntiä Meerin pitäessä ohjasta kiinni siltä varalta, että poni saisi päähänsä esimerkiksi pinkaista horisonttiin. Svante käyttäytyi mallikelpoisesti – ilmeisesti se oli sen verran hämmentynyt, ettei osannut alkaa miettiä mahdollisia tapoja tiputtaa minut selästään. Sitten valuin alas ponin selästä, taputin sen litimärkää kaulaa ja nakkasin jalustimet satulan päälle ristiin. Yritin pitää sen koulutustuokiot mahdollisimman lyhyinä, niin oli suuremmat mahdollisuudet siihen, että ori ei kyllästynyt ja alkanut pelleilemään, eikä sadekaan juuri houkutellut jatkamaan.

”Kiitos paljon sulle”, hymyilin Meerille kävellessämme parakkeja kohti. ”Sä nyt kastuit.”
Tyttö naurahti. ”Sellaista sattuu. Eipä mitään. Mä alan tästä nyt lähtemään, nähdään!”
Ennen pimeään katoamistaan Meeri avasi meille parakin oven, ja minä talutin Svanten sisälle. Humma hörisi tuttavallisesti ja paukautti etujalallaan karsinan ovea, ilmiselvästi iltaruokaansa kaivaten. Olin luvannut hoitaa nuorison sekä Minsan sapuskat tänä iltana, mutta sitä ennen minua odotti russponin pesu. Riisuin Svantelta varusteet, laskin ne oven päälle ja palasin sitten ponin kanssa sateeseen. Jos olisin odottanut tarpeeksi kauan, olisi taivaalta valuva vesi varmasti puhdistanut meidät itsestään, mutta otin kuitenkin letkun avuksi. Yritin olla nopea ja suihkin vain pahimmat hiekat pois, mutta se ei poistanut sitä tosiasiaa, että olin litimärkä ja kastuin koko ajan enemmän.

Saatuani Svanten kutakuinkin säädyllisen näköiseksi heitin sen takaisin karsinaansa, kuivasin jalat pyyhkeellä ja loimitin sen lopuksi. Nakkasin molemmille junnuille heinää ja hetken päästä iltakaurat ja seisoin hetken katsomassa, kun ne söivät. Svante ahmi aivan kuin se ei olisi ennen ruokaa nähnytkään, Humma taas oli siistimpi ja varmisti, että sai imuroitua jokaisen kauranjyvän kupin pohjalta. Huokaisten käännyin ympäri lähteäkseni. Minsa odotti. Ja kotona lämmin suihku.

[Fiia]

25. maaliskuuta 2012

Svante kävelee letkeällä askeleella eteenpäin, pää ylhäällä ja korvat pystyssä. Orin liikkeestä huomaa, että ollaan menossa kotiinpäin. Se on vielä äärimmäisen epävarma ratsastettava, herkästi säpsähtelevä ja nopea reagoimaan, ja sen askeliin tulee puolet lisää varmuutta, kun se tietää olevansa matkalla kotiin. Onhan se kehittynyt paljon ja oppinut nopeasti, mutta myös aiheuttanut minulle kymmeniä mustelmia onnistuessaan kippaamaan minut alas sen kiikkerästä ponisatulasta kesken lenkin mitä mielikuvituksellisemmista syistä. Siitäkin huolimatta fiilikseni Svanten suhteen on tällä hetkellä enemmän plussan puolella. Sitä voi jo ratsastaa ilman puolen tunnin mittaista henkistä itsensä tsemppausta ja varautumista ainaisiin pukkisarjoihin, niskoitteluun ja pelleilyyn, se osaa liikkua ratsastaja selässä pieniä lenkkejä ja tietää myös mitä pidätteet tarkoittavat, vaikkakaan poni ei aina tee niin kuin pyydetään. Taputan tyytyväisenä Svanten kevyesti hionnutta harmaata kaulaa ja saan aikaan pienen pöly- ja karvapilven.

”Sut pitäisi imuroida”, kommentoin ponille, joka kääntää toisen korvansa taaksepäin ääntä kohden. Polku kääntyy ja tarjoaa maiseman parakeille, Svanten askel venyy ja sieraimet värisevät pienesti. Se kävelee kakkosparakin oven eteen, pysähtyy ilman erillistä pyyntöä ja alkaa hangata päätään etujalkaansa. Minä valun hitaasti alas ponin selästä ja nakkaan jalustimet ristiin satulan päälle. Vedän juuri ohjia Svanten pään yli, kun ovi aukeaa ja saa ponin hyppäämään metrin ylös- ja taaksepäin kiskaisten minut mukanaan.

”Tyhmä Svante”, sähähdän sille hampaat irvessä, kun poni pysähtyy silmänvalkuaiset vilkkuen, ja pyöräytän olkapäätäni. Se tuntuu kivusta huolimatta olevan paikoillaan. Nelivuotiaalla orilla on voimaa enemmän kuin järkeä eikä Svante ole poikkeus – se kiskaisee kovaa niin halutessaan.
”Oho, kävikö?” Josefiina kurkistaa ovesta ja avaa sen kokonaan huomatessaan ponin olevan jälleen asettunut.
”Ei tässä sen kummempaa”, yritän hymyillä. ”Pääsit yllättämään Santun ja se mut.”
”Sorry! Kävit ratsastamassa?”
”Joo”, nyökkään ja houkuttelen Svanten lähemmäs. ”Poni oli oikein mallikelpoinen. Voi kun se vain olisi muutaman kymmenen senttiä isompi tai mä pienempi. Tai olisi joku taitava junnu joka pyörittelisi sitä silloin tällöin.”
Josefiina pörröttää orin paksua otsatukkaa. ”Niinpä. Ihan kuin se muuten näyttäisi vähän laihemmalta nykyään, vai kuvittelenko vain?”
”Talvikarva lähtee”, virnistän ja nykäisen orin lavalta tupon harmaata karvaa. ”Mutta saattaahan se olla laihtunutkin, en mä tiedä.”
Jose nauraa. ”Toivottavasti on. Mutta mä lähden tästä jatkamaan, Brisin liikuttaminen odottaa vielä. Laitoin poneille heinät ja väkirehut on kanssa valmiina, ne voi nakata niille sitten kun oot lähdössä. Näkyillään!”
”Jeps, morjens”, nyökkään ja talutan Svanten sisään Josefiinan lähdettyä harppomaan autolleen. Minä olen päättänyt puhdistaa kerrankin Svanten varusteet – eritoten sen suojat ovat ravan kuorruttamat ja ajovarusteet eivät ole nähneet saippuaa sitten ponin syntymän. Russ hyökkää heinien kimppuun heti kun olen saanut vedettyä suitset pois sen päästä eikä liikahdakaan, vaikka kuinka tönin sen takalistoa päästäkseni satulan kanssa pois ponin ja seinän välistä.
”Noin pyöreäksi kaveriksi sä olet kyllä uskomattoman nälkäinen ihan jatkuvasti”, marmatan Svantelle päästyäni ulos karsinasta. Ori vilkaisee minua otsatukkansa alta, pyöräyttää korviaan ja jatkaa syömistä. Minä huokaisen.

[Fiia]

5. elokuuta 2012

Svante katsoo minua ilkikurisesti paksun otsatukkansa alta ja pärskähtää. Minä nielaisen. En ole ratsastanut ponilla ainakaan kuukauteen, ja vaikka olenkin juuri juoksuttanut siitä pahimmat pöllöenergiat pois, en voi olla pelkäämättä, että tänään saan oikeasti kyytiä. Svante huiskauttaa hännällään ja ottaa levottomia sivuaskelia, vilkaisten sitten taas minua. Koko sen kiusoitteleva olemus sanoo: hyppää selkään vaan, et sä siellä kuitenkaan pysy.

Laitan kypärän leukaremmin kiinni, lasken jalustimet alas ja kiristän satulavyötä. Svante ei yritäkään näykkiä, enkä osaa sanoa, onko se huono vai hyvä merkki. Vedän vielä muutaman kerran keuhkot täyteen happea, kerään sitten ohjat käsiini ja työnnän vasemman jalkani jalustimeen. Kevyt ponnistus, ja olen pienen harmaan satulassa. Toinen käsi etsiytyy automaattisesti harjaan, toinen puristaa ohjaa ja raippaa rystyset valkoisina. Odotan räjähdystä.

Mitään ei tapahdu. Svante seisoo rauhallisena, huitoo laiskasti hännällään ja alkaa muutaman sekunnin päästä nykiä ohjaa ylettääkseen syömään. Korjaan asentoani, lyhennän vähän ohjaa, rentoutan lantion ja hartiat, puristan sitten kevyesti pohkeella.

No niin. Sen sijaan, että Svante lähtisi sopuisasti eteenpäin, se kohoaa suoraan ylös. Orin korvat ovat pystyssä – sen mielestä tämä on ihan hauskaa. Minua paiskaudun välittömästi eteenpäin tarraten toisellakin kädellä harjaan. Vaikka pikkuponit kokemukseni mukaan keulivat ympäri vähemmän kuin pitkäsäärisemmät puoliveriset, minä en halua jäädä kaatuvan russin alle. Kaksisataa kiloa on vähemmän kuin kahdeksansataa, mutta paljon silti. Sellaista massaa en päälleni mielellään ota.

Svante laskeutuu kuitenkin onnellisesti takaisin neljälle jalalle, mutta tarpeekseen se ei ole saanut. Poni kiepahtaa välittömästi satakahdeksankymmentä astetta takaosansa ympäri, ottaa neljä laukka-askelta häntä pyörien, kiskoo sitten pään alas ja alkaa heitellä pukkeja. Ne ovat pieniä ja aika harmittomia, eikä minulle tuota suuriakaan ongelmia nykäistä Svanten päätä polveani kohden karjaisten samaan aikaan hyvin tyypillisen suomalaisen kirosanan ilmoille. Ori hämmentyy hetkeksi, on aloillaan sen sekunnin että saan ohjat takaisin käteeni, ja ponnistaa sitten jälleen takajaloilleen, niin ylös että joudun käytännössä roikkumaan ponin kaulassa pysyäkseni selässä.

Heti, kun orin etuset koskettavat jälleen maata, käyttää se tilaisuuden hyväkseen ja vetää pukkisarjan. Näissä on enemmän voimaa, poni kiskoo pään etujalkojen väliin ja lennättää takaosaa kerta toisensa jälkeen. Viidennen pukin jälkeen irtoan satulasta ja laskeudun sekuntia myöhemmin selälleni maahan. Svante kiskoo ohjat otteestani ja loikkaa kauemmas, kun minä näen vielä tähtiä. Tömähdys irrottaa ilmat keuhkoista, mutta kun hetken perästä hengitys alkaa jälleen sujua ja nousen varovasti ylös, tunnen olevani ihan kunnossa – mutta kiukkuinen kylläkin.

Svante antaa ongelmitta kiinni, ja kun minä katson sitä niin tiukasti kuin suinkin osaan, katsoo sen silmää räpäyttämättä takaisin. Lähinnä tekisi mieli pakata poni saman tien Artsin kolhiintuneeseen traileriin ja lähettää se niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, mutta sen sijaan nousen takaisin orin satulaan. Tällä kertaa tiedän, mitä odottaa. Vedän Svanten pään sivulle heti, kun sen etujalat alkavat kohota maasta, ja sitten napautan koipeni sen kylkiin. Ori hyppää eteenpäin ja yrittää pukitella, mutta minä pidän ohjat käsissä ja kädet aloillani ja käsken ponia rivakasti eteen. Se laukkaa muutaman metrin aika holtitonta laukkaa, laskee sitten raville ja on yhtäkkiä täysin yhteistyöhaluinen ja rento.

Ravaan raviradan ympäri, taivuttelen ponia vähän molempiin suuntiin ja haen sitä avuille ohjan ja pohkeen väliin. Svante ei enää yritä pelleillä, vaan se keskittyy, toinen korva taaksepäin ja toinen sivulle sojottaen. Tällaisina hetkinä mietin kuumeisesti, milloin siitä tuli näin hyvä. Se on miellyttävä, herkkä ja reipas ratsastettava. Ei helppo tietenkään, eikä minulle sopivan kokoinen, mutta joskus jopa mukava.

Annan Svanten kävellä puolipitkällä ohjalla toisen kierroksen. Etusuoralla Lynnin ohjastama Simo tulee meitä vastaan. Vaaleahiuksinen nuori nainen jarruttaa tumman ajokkinsa ja tervehtii iloisesti. Minä vastaan vähintään yhtään ilahtuneena – en ole nähnyt Lynniä pitkiin aikoihin. Ravitallilla häärään lähinnä parakeilla ja törmään Artsiinkin vain harvoin.

”Mitä Fiia”, Lynn huikkaa kepeästi. ”Tulitko alas?”
”Myönnettäköön. Poni pisti parastaan”, naurahdan. ”Mutta oli se sitten loppujen lopuksi ihan hyvä. Pitäisi vaan saada joku pikkusen pienempi ratsastamaan sitä. Jos tiedät jonkun niin kerro ihmeessä. Ei mulla riitä aikakaan, kun se Josefiinakin nyt lähti, ja niin.”
”Ei tule kyllä ketään mieleen nyt”, tyttö vastaa. ”Mutta Seppeleestähän noita luulisi löytyvän.”
”Niin”, huokaisen vähän alakuloisesti. Pitäisi kai vaan tarttua tuumasta toimeen – eivät ne ratsastajaehdokkaat itsekään tule ovia koputtelemaan. Mutta jotenkin tuntuu, etten edes tunne Seppeleen tyttöjä enää. Vanhat naamat toki, mutta he taas ovat vähintään yhtä kiireisiä kuin minäkin. Hoitajaporukka on vaihtunut niin paljon ja vaihtuu koko ajan lisää – Rosie, Elle ja Lina ovat kaikki lopettaneet kesän aikana ja niin Pellalla kuin kirjavalla Poppari-ponillakin on jo uudet hoitajat. Alinan lopullisesta lähdöstä en ole vielä edes kunnolla toipunut, ja sitten iskee Josefiina-pommi. Irlanti. Niin no – en minäkään olisi sanonut ei. Mutta silti. Jotain puuttuu. Svantenkin elämästä.

Lynn antaa malttamattoman Simon siirtyä rauhalliseen hölkkään ja huiskauttaa kättään mennessään. Minä taputan Svanten kaulaa.
”Kai me nyt vielä hetki yritetään sinnitellä kahdestaan, ukkoseni”, juttelen ponille. Se pärskähtää kuin sanoakseen, että ihan miten vaan. Kunhan vaan sen iltaruoka tulee ajallaan.

[Jusu]

25. elokuuta - Svante

Ponin paksu, mattomainen karvapeite kaipaisi imuria. Svante, pikkurussi, on yltä päältä ties missä moskassa. Ei tarvitse olla kovinkaan kummoinen Hermanni Holmes todetakseen, että se on nauttinut tarhailustaan oikaisemalla ketaransa kohti kattoa ja raaputtelemalla itseään herkullisesti maankamaraan. Piehtarointi, tuo karvakorvien jalo vapaa-ajan aktiviteetti.

Pöllytän russia hieman. Se touhuaa koko ajan vähän jotakin; maistelee, katselee, heiluttelee korviaan, huiskauttelee häntäänsä, steppailee. Kun se on kylliksi puhdas ratsastettavaksi, nappaan sen satulan ja lasken pikkuorin selkään. Naps, sen korvat osoittavat taaksepäin. Ei se luimistele, osoittaa vain olevansa tietoinen siitä, mihin tämä juttu nyt on menossa.

Minä en ole aivan varma. Uskoakseni olen menossa ratsastamaan ponilla, mutta sitä, miten homma päättyy, en osaa sanoa. Toivottavasti ei kovin suuriin lukemiin ponin hyväksi, tuumaan, kun lyttään kypärän päähäni sujautettuani russille suitset päähän. Tunnen oloni melko tuoreeksi harrastajaksi, joka on uudella tallilla ja hieman epävarma siitä, mitä muut odottavat näkevänsä ja kuinka tulee toimia.

Vedän syvään henkeä ja pudistan kaikki hölmöt ajatukset mielestäni. Nyt minä olen kokenut ratsastaja, joka ei taatusti yhtä poninturilaista tai yhtäkään sen metkuista hätkähdä. Minä pistän Svanten vielä kuulolle. Suoristan vielä ponin paksua otsatukkaa, sipaisen sen korvaa ja talutan sen ulos.

Sen sijaan, että menisin heti aluksi turvalliseen tarhaan, jossa ajattelin ensimmäisen ratsastuskertamme tapahtuvan, nousen pikkuruisen ratsuni selkään lähes heti pihalle päästyämme. Oloni on kiikkerä, sillä allani hieman levottomana seisoskeleva poni on pienempi kuin mihin olen viimeaikoina tottunut. Edessä on vähemmän kaulaa ja jalkani roikkuvat huomattavasti suoremmin kohti maata. Tämmöistä se on pienten ponien selässä, elleivät ne satu olemaan hyvin lihavia. Sitä Svante ei ole.

Kiristän satulavyön ja kehotan karvaisen kumppanini liikkeelle. Jalustimet ovat pykälän verran erimittaiset, mutta ei sen väliä. Svante liikuttelee korviaan ja pureskelee kuolainta. Se näyttää miettivän kovasti, mikä se tämä tämmöinen juttu on. Minä pidän ohjat pehmeällä tuntumalla ja patistan ponia liikkumaan vähän reippaammin. Se vastaa pohjeapuun nihkeästi, jos lainkaan, joten näpäytän kouluraipalla. Pitkä piiska tuntui ylimitoitetulta näin pienen ratsun kohdalla, mutta ei, sellaisen kätevyyttä ja näppäryyttä ei vain voi kiistää. Svante nostaa päätään ja huiskauttaa häntäänsä, mutta ottaa kuitenkin pari reippaampaa askelta. Huomautan uudelleen, ja vielä kolmannenkin kerran. Lopulta poni alkaa, hieman vastentahtoisesti kyllä, kävellä eteenpäin.

Kävelemme heinäpellon polun ihan vain tilanteeseen totutellen. Autotallin kohdalla Svante käy laiskaksi, mihin minä vastaan huomauttamalla, ettei moinen meno sovi minulle. Svante ei taida pitää minusta mainittavasti, mutta kyllä se vielä tulee huomaamaan, että käyn huomattavasti siedettävämmäksi, jos se pelaa minun peliäni minun ehdoillani.

Menemme risteystarhaan, jossa otan ohjat napakammin käteen ja alan ratsastaa Svantea. Se ei herra ponia miellytä. Minulla on allani vastaanhangoitteleva, yrmeäilmeinen poni, joka yrittää kaikin keinoin paeta asettamaani painetta. Pyydän reipasta ravia ja pikkuhiljaa saan sitä. Siitä en välitä, että ponin pää kenottaa viistosti kohti taivasta ja aivan vinossa. Kenottakoon. Kaikki aikanaan, jos niikseen on ollakseen.

Svante keksii välillä jotakin pieniä niskoittelukeinoja, mutta pian koen pelin olevan 1-0 minulle. Sitten se tasoittaa pelin onnistumalla keikauttamaan minut kyydistä ovelaakin ovelammalla liikkeellä: äkillinen pyörähdys ympäri ja pierupukkilaukassa mutkitellen eteenpäin yllättää minut. Olen juuri asettanut vähän painetta saadakseni russin taas liikkumaan, sillä hetkellä käynnissä, nätimmin eteenpäin. Svantenmokoma karauttaa karkuun painetta ja minä heilahdan maahan. Ehkä, jos Svante olisi ollut suurempi, en olisi tippunut. Nyt oloni oli lähtökohtaisesti sen verran kiikkerä, ettei putoaminen tullut suurena yllätyksenä.

"Ei tommonen peli vetele", totean ponille otettuani sen kiinni. "Katsotaas. Sä joudut kyllä vielä kunnolla töihin, vaikka mä ajattelin, että me voitaisiin vaikka lopetella kohta. Et sä kyllä väsyneeltä vaikuta, taitaa sulla olla ihan hyvä kunto. Mokoma."

Svante on saanut lisäpotkua karkupyrähdyksestään, ja hyvän tovin saan palautella sitä takaisin maanpinnalle. Lopulta se tuntuu mukavalta - niin mukavalta, kuin sen tässä kohtaa allani tarvitseekaan tuntua - ja alan lopetella. Kävelemme parakeille jälleen heinäpellon kautta.

Hoidettuani Svanten naputtelen Fiialle tekstiviestin kertoakseni, kuinka meillä meni. Tyttöä harmitti vähän etukäteen, ettei hän päässyt katsomaan meidän menoamme. Eipä tässä olisi paljoa katsomista ollut, tuumailen painaessani Lähetä-nappulaa.

Meni ihan ok, poni on pieni ja karvainen. Tilanne 2-1 mulle. Mätkähdin kerran, mutta kyllä se siitä. Oli piristävää.

[Fiia]

24. joulukuuta 2012

Suhteellisen railakas pakkanen ei tunnu vielä missään, siitä Svante pitää huolen. Poni kipittää Seppeleen kentällä puoliksi käyntiä, puoliksi ravia pitäen sekä itsensä että minut lämpiminä. Tuntuu oudolta lähteä aattoratsastukseen omalla ponilla, enkä nyt ole niinkään varma, että se on edes hyvä idea. Svante kuitenkin on jäänyt liian vähälle liikutukselle omien kiireideni vuoksi, ja kun kerrankin ehdin kiivetä hevosen selkään, on järkevämpää, että se hevonen on Svante eikä Elmo.

Alun perin minun piti ratsastaa Svante Seppeleeseen saakka, mutta kylmä keli teki sen mahdottomaksi – matkaan kuitenkin kuluisi useampia tunteja. Tappi onneksi suostui lähtemään meille kuskiksi. Olisi ollut sääli, jos perinteinen aattoratsastus olisi jäänyt väliin. Svanten lastaaminen kylläkin oli oma operaationsa. Ori käveli enemmän aikaa kahdella kuin neljällä jalalla, hölkkäsi puolittain lastaussillalle ja hyppi sitten takaperin pois. Lopulta yksi täsmälleen oikeaan aikaan annettu huomautus raipalla takalistolle teki tehtävänsä, ja tässä me nyt olemme. Aattoratsastuksen alkuun on vielä suunnilleen vartti aikaa, ja koska varpaani alkavat huomautella kylmyydestä, päätän ravata muutaman ympyrän.

Svantellakin tuntuu olevan joulu enemmän tai vähemmän sydämessä – pukeista, laukkaspurteista tai pystyynhyppimisistä ei ole tänään tietoakaan. Se ravaa innokkaasti puhisten, polkee hyvin ja taipuu keskinkertaisesti. Eihän se mikään kouluponi ole, ei ehkä ratsu ollenkaan, mutta kyllä sen selässä tätä nykyä pysyy. En jaksa muistaa, onko se käynyt kentällä kertaakaan. Saisimme varmasti sovittua Annen kanssa jonkinlaisen diilin, jos haluaisin silloin tällöin ratsastella Svantea Seppeleen kentällä tai vaikka opettaa sitä hyppäämään, mutta toisaalta minä olen ihan tyytyväinen nykytilanteeseen. Ponikin kai.

Muutaman kahdeksikon jälkeen annan Svanten jälleen kävellä. Pakkasilma käy omiinkin keuhkoihini, enkä halua että poni hikoaa liikaa paksun talviturkkinsa ja loimensa alla. Muut alkavat pikkuhiljaa valua tallista ulos. Svante saa osakseen pitkiä katseita – moni ei välttämättä edes tiedä, että minulla on puolikas ponikin. Tuntuu se itsestänikin välillä oudolta, jopa kaikkien näiden vuosien jälkeen. Ei ori ole se perinteinen ensimmäinen oma hevonen, kaikkea muuta. Se on… no, Svante.

”Kivan näköinen russi”, Salma kommentoi ponnistettuaan Bonnien kyytiin. ”Russihan se on?”
”Joo”, nyökkään hymyillen. ”Tää on Pellan varsa, Svante viis vee. Jätkä kiittää.”
Ori tuijottaa Bonnieta korvat hörössä ja sieraimet väristen. Tamma ei ole huomaavinaankaan. Salma liittyy seuraani kävelemään muutaman kierroksen, sitten suunnistamme tallipihalle. Melkein kaikki ovat jo valmiina, ja Anne asettelee ratsukoita jonoon. Asetun Svanten kanssa häntäpäähän. En ole maastoillut sen kanssa näin isossa porukassa, ja hätätilanteessa on sitä parempi, mitä vähemmän hevosia takanamme on.

Lähdemme matkaan tasan puoli kolmelta rennossa käynnissä. Jono näyttää huvittavalta: ratsastajat ovat toppautuneet kuka mitenkin, ja hevosilla on selän peittona monenkirjavia loimia. Minulla on lasketteluhousujen alla kahdet välihousut ja toppatakin alla niin monta paitaa etten jaksa laskea; varpaita lämmittävät vanhat kunnon Kuomat ja käsissä on rukkasten alla lapaset. Toistaiseksi ei palele, ei enää edes jalkoja. Svante käy kierroksilla, nyppii ohjaa ja hölkkää kun pitäisi kävellä. Annan sen höyrytä.

Ehkä siitä lenkistä on rentoutuminen kaukana, mutta ainakaan en putoa eikä Svante järjestä kohtausta. Ehkä se joulun taika on juuri siinä. Alan jo tehdä suuruudenhulluja suunnitelmia: kuinka ensi vuonna ryhtyisin kouluttamaan ponia toden teolla, ratsastaisin siitä viikoittain useamman kerran. Tai sitten voisin laittaa sen jälleen ravivalmennukseen ja katsoa mihin se riittää. Annan mielikuvituksen lentää, vaikka tuskin mikään oikeasti muuttuu. Minulla ei ole aikaa eikä varaakaan, ja ilman Josefiinaa isojen päätösten tekeminen on hankalaa. Saa nähdä, mitä vuosi tuo tullessaan, kuraisten varusteiden ja ruokkoamattomien ponien lisäksi siis. Toivottavasti ainakin vielä yhden aattoratsastuksen.

[Jusu]

28. tammikuuta

Poni on tainnut juosta itsensä hikeen tarhaillessaan. Lämpimänkostea karva on kiharalla, kun russinryökäle tuijottaa mua pohtivaisen näköisenä paksun otsatukkansa alta. Mitä sen päässä ikinä liikkuukaan, sitä en tiedä, mutta kohta liikkuu poni itse. Nappaan sen kiikkiin, vien kuntoonlaitettavaksi ja alta aikayksikön keikautankin itseni jo kyytiin. Svante makustelee kuolainta ja peruuttaa muutaman askeleen, kun säädän jalustimia. Sitten se steppaa vähän sivulle ja hieman eteen.

"Mitäs sä steppailet?" kysäisen siltä. "Josko vaan seisoisit aloillas, kiiitooos. Kyllä me kohta mennään."

Mennään niin, pitämään seuraa Tapille, joka ajelee tallin ehdotonta kaunotarta. Isse, joka on kuin suklaakuorrutettu kristallihevonen, aiheuttaa ilmeisesti vankemman ihastusreaktion minussa kuin pienessä, uljaassa poikaratsussani. Svantea ei viehättävä lämminveritamma kiinnosta sitten vähääkään, mutta mä melkein kuolaan. Melkein.

"Mennäänkös sitten?" Tappi kysäisee, kun ratsastan Santun lähemmäs häntä.
"Mennään. Mutta ei mennä kovaa, sä lupasit", muistutan. "Tai siis, te ette saa mennä, koska milläpä me tappijalat pysyttäisiin matkassa."
"Tappijalat", Tappi toistaa. "Nepä hyvinkin. Ja ei ei, ei mennä kovaa, mennään ihan hissuksiin."

Tappi pitää lupauksensa. Enimmän osan matkasta Isse kävelee edellämme. Sitten ravataan, Isse hissukseen ja Svante kipittäen. Kun Tappi antaa Issen lisätä vähän vauhtiaan, loikkii Svante välillä laukalle, mutta eipä perässä pysyminen tuota ongelmia. Svantella riittää aikaa tehdä välillä pieniä sivuloikkia. Ne keikuttavat mua vähän enemmän kuin olisi tarve, mutta ei kuitenkaan niin pahasti, ettäkö mulla olisi hätäpäivää. Loppumatka kävellään taas.

Svante vaikuttaa varsin tyytyväiseltä oloonsa, kun hoidan sitä yöpuulle. Yhtäkkiä se kuitenkin keksii hauskuutusta itselleen ja nyppäsee palan takkini hihaa hampaisiinsa.

"Irti, senkin aasi!" tuhahdan sille.
"Mun tallillahan ei aaseja majoiteta", kuulen Artsin sanovan.
Käännyn vilkaisemaan ja sinähän se, itse pääpiru, seisoskelee ovensuussa. Hyväntuulisena.
"Ai ei? Olethan säkin yksi -"
"Äpäp, jätäpä mun eläimellisyyden arvioiminen jollekin ihan muulle", Artsi virnistää jotenkin pehmeästi pirullisen oloisena.
"Oikein mielelläni", puuskahdan.
"Hyvä tyttö."
"Sepä just."

[Fiia]

09.02.2013
-> takautuvasti ajalle ennen alkeiskurssin alkua

”Fiia, hei?”
Minä lasken teekupin käsistäni ja nostan katseeni sanomalehdestä ruokapöydän toisella puolella istuvaan äitiini.
”Joo?”
”Annika, Mikko ja Verna ovat tulossa tänään kylään. Ootko kotona?”
Pyöräytän päätäni. Niin kiva kuin olisikin nähdä tätini, hänen miehensä ja serkkuni pitkästä, pitkästä aikaa, on minun pakko liikuttaa Svante. ”Lähden ihan just tallille.”
”Siitä pitikin puhua”, äiti aloittaa varovaisesti, ja minä alan aavistella pahaa. ”Verna haluaisi aloittaa ratsastuksen. Etkös sä voisi opettaa?”
”Et ole nyt ihan tosissani”, puuskahdan. ”Mulla ei ole hevosta. Eikä aikaa. Puhumattakaan kiinnostuksesta.”
”Varmasti Annika voisi jotain vaivanpalkkaa maksaa”, äiti yrittää. ”Ja onhan sulla hevonen.”
”Puhutsä nyt Svantesta? Se on vauvaikäinen pirulainen, jonka selkään en päästä tasan ketään muuta kuin itteni ja Lynnin. Eikä se ole turvallinen harjoitusheppa muutenkaan. Kuten hyvin tiedät. Jos Verna haluaa hevosen selkään, menkööt Seppeleeseen alkeiskurssille.”
Äiti näyttää harmistuneelta. ”Ainakin voit ottaa sen sun kanssa tallille tänään.”
”Mä en ole menossa Seppeleeseen.”
”Fiia, ole nyt kiltti”, äiti pyytää. ”Vähän vaan harjaatte sitä ponia tai jotakin.”

Keksin sata ja yksi syytä, miksi jo Svanten harjaaminen yksitoistavuotiaan lapsen kanssa on riskialtista, mutta kai minä lopulta sitten suostun – ainakin löydän itseni reilun tunnin kuluttua tien päältä pelkääjänpaikalla istuvan tytön kanssa. Verna on ihan äitinsä näköinen – piikkisuorat, olkapäille ulottuvat hiukset ovat uskomattoman vaaleat ja silmät jäänsiniset. Itseäni en serkussani kyllä näe, mutta se ei ole ihme, kun ottaa huomioon äitini ja hänen siskonsa erot ulkonäössä. Tyttö on suhteellisen hiljainen, mutta vastailee kyllä kysymyksiin välillä pitkästikin. En oikein tiedä, miten lasten kanssa ollaan, muuten kuin tallilla siis. Onneksi ei matka ole pitkä ja raviratakin näyttää hiljaiselta – en tiedä, haluaisinko Vernan törmäävän ensimmäisellä tallireissullaan Artsiin. Siinä voisi olla äidille kertomista.

”Ootatsä tässä jos käyn hakemassa Svanten”, kysyn tytöltä hetkeä myöhemmin juuri odottamatta vastausta. Svante ja Humma ovat tarhailleet talven hiekkatarhassa konetallin takana, joten kovin kauas minun ei tarvitse rämpiä. Pyydystän molemmat orit narun päähän – Humma hinkkaa vaaleaa turpaansa selkääni ja Svanten korvat ovat liimaantuneet niskaan. Taluttaessa ne onneksi osaavat jo olla, ja saan molemmat karsinoihin turvallisesti.

Verna näyttää vähän eksyneeltä mutta suunnattomaan innokkaalta.
”Harjataan toi poni”, katkaisen hiljaisuuden. ”Sillä on vaan kilpakärryt toistaiseksi, niin en voi ottaa sua mukaan, mutta jos ei haittaa niin voisin muutaman lenkin heittää tuossa radalla. En tiedä kertoiko äiti, mutta Svante on siis raviponi.”
No jaa – raviponi ja raviponi. Onhan se yhden lähdön juossut. Ratsastamisesta en sano mitään. En halua, että serkkuni ensimmäinen hevoskokemus on se, kuinka oma ponini nakkaa minut satulasta alta aikayksikön. Kärryiltä Svante on sentään siedettävä, vaikka sillä onkin alla huomattavan kevyt viikko.
”Ei kertonut eikä haittaa”, Verna sanoo reippaasti. ”Mistä aloitan?”
”Oletko sä ikinä ennen hoitanut hevosia?” kysyn.
Tyttö tutkii Svanten harjapakkia. ”En. Mutta mä olen lukenut lehtiä.”
Vastustan kiusausta kysyä, mitä niissä lehdissä sanotaan viisivuotiaista poninpirulaisista. Sen sijaan ojennan Vernalle kumisuan. Se on lojunut käyttämättömänä pienen ikuisuuden; minun harjaamiseni on yhtä kuin piikkisualla ja kovalla harjalla pahimpien jääpaakkujen irrottaminen. Ajattelen kuitenkin, että ehkä aloittelijan kanssa on mentävä pitkän kaavan mukaan. Pitää tietää säännöt jotta niistä voi luistaa, tai jotakin.

Puolta tuntia myöhemmin poni alkaa olla puhdas, Verna entistä innostuneempi ja minä kuumissani yritettyäni estää poniani sikailemasta. Vernan eduksi on kuitenkin sanottava, että hän on yllättävän luonteva ponin kanssa, ja Svanten kiskoessa kavioitaan alas kesken puhdistuksen, kiskoi tyttö sitkeästi takaisin. Vernan asenne on juuri sellainen, mitä Svanten kanssa tarvitaan. Ehkä siinä meillä on jotakin yhteistä. Huomaan ajattelevani, että pienellä koulimisella Vernasta voisi saada minulle ja Svantelle oikein hyvän aputytön ja ehkä –kuskinkin, mutta keskeytän itseni ennen kuin ehdin sen pidemmälle. Menkööt ensin sinne alkeiskurssille.

”Okei, se on hyvä”, keskeytän lopulta Vernan intohimoisen harjauksen. Svante on siistimpi kuin suunnilleen kertaakaan koko talvena. Ehkä tytön ottaminen mukaan ei ollutkaan niin huono idea, vaikka vielähän tässä ehtii katastrofi tapahtua. Svanten tuntien kaksikin. Poimin valjaat telineeltä ja lasken silat ponin selkään. Se irvistää pahasti. Verna katsoo vuoroin ponia, valjaita ja minua.
”Valjastamisen oppiminen kestää aina jonkun kerran”, selitän. ”Mutta periaatteessa se on aika yksinkertaista.”
Minä selitän ja valjastan, Verna kuuntelee ja katselee, Svante vilauttelee hampaitaan ja pyörittelee korviaan. Saatuani ponille suitsetkin päähän talutan sen ulos ja pyydän serkkuni pitelemään sitä sen aikaa, että haen juoksujalkaa kärryt. Palatessani pelkään näkeväni karanneen ponin ja potkitun tytön, mutta mitä vielä, Svante seisoo toista takajalkaansa lepuuttaen ja Verna silittelee sen kaulaa.

Kiinnitän aisat ja hyppään sitten kärryille.
”Mulla ei mene kauaa”, huikkaan Vernalle. Tyttö seuraa perässämme aidalle saakka ja jää siihen roikkumaan. Minä lähden kiertämään rataa vasemmalle. Svante raahustaa etanavauhtia eteenpäin eikä tarvitse olla ruudinkeksijä nähdäkseen, miten sitä kiukuttaa tehdä töitä. Sen saan huomata kunnolla siirtäessäni ponin raviin. Svante jumittaa, yrittää kääntyä takaisinpäin, pomppii kahdella jalalla ja kiskoo ohjaa. Joudun käskemään vähän tavallista ärhäkämmin, mutta kaikeksi onneksi poni sitten alistuu kohtaloonsa ja lähtee hölkkään. Ravaan puoli kierrosta tasaista perusravia ja toisen puolen reippaammin. Svante tuntuu lopuksi jo aika halukkaalta ja liike irtonaiselta.

Loppukäynnit Verna saa ”ajaa” samalla kun minä kävelen puhaltavan ponin vieressä. Tyttö virnistelee tyytyväisenä saatuaan Svanten kääntymään ja pysähtymään.
”Tää on hauskaa”, hän iloitsee. ”Saanhan mä tulla toistekin mukaan?”
En tiedä, mikä ihme on sekoittanut pääni, mutta siitä huolimatta vastaan melkein kuin ajattelematta: ”Joo, totta kai.”

[Jusu]

8. toukokuuta

Svante, poninpirulainen, oli ilkikurisella päällä. Rasittava riiviörussi raastoi minun hermojani minkä kerkesi, enkä voinut olla epäilemättä ideani toteutuskelpoisuutta. Eihän siinä ideassa mitään uutta ollut: maastolenkki ponilla ilman satulaa. Ei vaan tehnyt lainkaan mieli nousta Svanterin kyytiin ollenkaan, kun se jo muuten käsiteltäessä oli rehellisesti sanottuna kamala. Sisu ja yleys eivät kuitenkaan antaneet minun perääntyä nyt. Iskin uljaalle ratsulleni suitset päähän ja pian loikkasin pienen russin paljaaseen, karvaiseen selkään. Talvikarvasta oli vielä paljon jäljellä ja irvistin pienesti miettiessäni, miltä housuni näyttäisivät tämän reissun jälkeen.

Karvaisilta ainakin, mutta toivottavasti eivät kuraisilta. En ollut aikeissa pudota. Niinpä nappasin paksun tupon tepastelevan Svanten harjaa nyrkkiini, ennen kuin annoin sen mennä menojaan.

Pienessä Svantessa piisasi virtaa kuin keskikokoisessa kylässä. Se ei olisi millään malttanut kävellä ja kiemurteli vähän miten sattui. Kun yritin kääntää sen eräälle polulle, se päätti, ettei halunnut mennä sinne. Russi teki äkkinäisen käännöksen toisensa perään ja joka kerta minä käänsin sen turvan takaisin kohti valitsemaani polkua. Svante poikitti, peruutti ja pyörähteli, mutta lopulta sain tahtoni läpi. Ehkä russi ei sittenkään ollut yhtä itsepäinen kuin minä?

Polulla Svanten oli pakko rauhoittua hieman ja keskittyttävä siihen, mihin jalkansa asetti. Puunjuuria risteili polun poikki ja ponin pienet kaviot muksahtelivat pehmeään polunpohjaan niiden lomassa. Minä keskityin nauttimaan menosta ja väistelemään muutamia matalalla roikkuvia oksia. Kun polku alkoi leventyä ja tasoittua, kehotin rallirussin vaihtamaan askellajia reippaampaan. Svante ravasi iloisen reippaasti eteenpäin.

Huomasin vähän kauempana polulla pikkiriikkisen puunrungon, joka oli kaatunut polun poikki. Se oli hädin tuskin niin korkea, että Svante olisi edes huomannut sitä ravatessaan siitä yli, mutta ponipa päätti olla sitä mieltä, ettei pikkuesteen yli ollut menemistä. Olimme muutaman metrin päässä puunrungosta, kun russi teki totaalisen stopin. Se peruutti taaksepäin sen oloisena, että sen mieli oli kovasti järkytetty moisen esteen olemassaolon takia.

"Idiootti", tuhahdin ponille. "Ei oo noin kamalaa, pelleilet vaan."

Ei. Svante ei pelleillyt. Svante tahtoi kotiin.

Vauhdikas ympäripyörähdys oli vähällä keikauttaa minut kyydissä, mutta ehdin takertua pikkuisen ratsuni lyhyeen kaulaan. Kiedoin jalkani mahdollisimman hyvin Svanten ympäri ja hölskyin sen matkassa mukana, kun se lähti loikkimaan kotia kohti. Pysäyttämismahdollisuutta minulla ei ollut, kun roikuin ponin kaulassa. Yritin suoristautua istuvaan asentoon, mutta yksi pieni pukki sai minut muksahtamaan maahan. Pidin kiinni ohjista ja parin askeleen verran jouduin kyntämään maata, mutta kaikeksi onneksi Svante pysähtyi, ennen kuin minun oli pakko päästää siitä irti.

Makasin maassa täysin pöllämystyneenä. Svantekin vaikutti hämmentyneeltä. Hetkeen kumpikaan meistä ei tiennyt, mitä tehdä. Tuijotin epäuskoisena ravirussia, joka pureskeli kuolaintaan ja kuikuili minua paksun tukkapehkonsa alta. Se pirulainen oli aivan totta onnistunut - jälleen kerran - palauttamaan minut maanpinnalle!

"Senkin... eläin", sain sanottua. "Odotapa vaan. Me niin mennään sen puunrungon yli vielä. Vaikka mun pitäisi taluttaa."

Niin me kyllä lopulta teimme, mutta aikaa siihen tuhraantui. Kun Svante lopulta päätti tehdä minulle mieliksi ja kävellä minimaalisen pienen tiesulun ylitse, minua alkoi hymyilyttää. Kyllä, russi oli monin kerroin itsepäisempi kuin minä. Mistä sitä tiesi, jos se vaikka antoi periksi vain päästäkseen mahdollisimman nopeasti kotiin syömään? Reissumme jatkui huomattavasti leppoisammissa merkeissä.

[Fiia]

09.06.2013

Lapioituani lannat päätallin neljästä karsinasta painun lantalan kautta etupihalle. Sää menee kategoriaan liian kuuma: minä suorastaan valun hikeä ja kiroan syvästi sitä, että lupasin auttaa ravitallilla, ennen kuin lähden ajamaan Svantea. Pihalla Artsi ottaa aurinkoa yläosa paljaana ja likaviiru otsalla.

”Done”, huokaisen. ”Ja mä muuten ajattelin ilmoittaa Svanten raveihin. Tartteis ehkä traikkua lainaan.”
Artsi pärskähtää ja kohottautuu kyynärpäidensä varaan. ”Millä treenillä? Ja kuka sitä muka ajaa?”
Reaktio on odotettu, mutta minä olen tosiaan ajatellut asiaa lähiaikoina. Kesällä minulla on aikaa ajaa Svantea kilpakuntoon – ja mitä minä tässä muka menetän muutenkaan? Poni on startannut viimeksi 2010. Se on paljon fiksumpi kuin silloin, tai niin ainakin uskottelen itselleni.

”Minä”, vastaan Artsille päättäväisesti. ”Ainakin nyt alkuun.”
Mies kohottaa kulmakarvojaan. ”Sulla on sille joku kuskikin katsottuna?”
Ajattelen pientä ja viatonta Vernaa, joka ei tiedä vielä suunnitelmastani vielä mitään. Tyttö on ollut kanssani muutaman kerran hoitamassa Svantea ja ajanut sillä käyntiä talutuksessa. Kyllä hän kesän loppuun mennessä pystyy starttaamaan kisoissakin, jos haluaa. Ja miksei haluaisi?
”No jaa”, kohautan harteitani, ”se on vasta yksitoista, katsellaan nyt.”

”Toivottavasti sillä on vakuutukset kunnossa”, Artsi mutisee. ”No mutta, ehkä voin teille trailerin lainata, jos siivoat noita karsinoita jatkossakin. Ehkä.”
”Kiitos!” virnistän niin iloisesti kuin siinä helteessä osaan. ”Siivotaan, siivotaan.”
Artsi laskeutuu takaisin ruohonjuuritasolle ja minä lähden tallustelemaan ravirataa kohden. Matkalla nappaan Svanten risteystarhasta ja kiskon vastahakoisen ponin parakkitallin eteen. Minua ei huvita yhtään oleskella auringossa pidempään kuin välttämätöntä, joten harjaan ja varustan ponin pikavauhtia, haen kypärän tallista ja hyppään kärryille.

Lähiaikoina olen ajanut Svantea enemmän kuin ratsastanut, ja se on alkanut kulkea kärryjen edessä ihan kelvollisesti useimman aikaa. Lynnin mukaan se on selästä käsin edelleen vähän päästään vajaa, mutta kuulemma muutamista mahalaskuista huolimatta mitään sen vakavampaa ei ole sattunut, ja hyvä niin.

Nyt Svantella on kiire. Se puolittain hölkkää jo alkukäynneissä ja painaa armottomasti ohjalle. Saatuaan luvan ravata se painelee menemään tuli hännän alla, vaikka olin ajatellut näin alkuun jotain vähän kevyempää treeniä. No, eihän siinä – minä nojaan taakse ja annan ponin juosta. Ei se kilpailukykyistä vauhtia juokse ja jo kierroksen ravattuaan poni on hikinen ja hengästynyt, mutta yhtä kaikki Svante pysyy ravilla eikä kiemurtele, hypi ja kiukuttele, vaan suunta on eteenpäin.

Lyhyehkön treenin jälkeen Svante saa pesun pihalla ja porkkanan hyvästä työstä. Minun hiukseni ovat liimautuneet kiinni niskaan ja paita selkään – kuka tietää, ehkä voisin poiketa lammella mennessä.

[Fiia]

13.08.2013

Svante juoksee kovaa. Sen askel on pitkä ja nielee maata, edellispäivän sateista vielä kurainen ravirata melkein pakenee alta. Orilla on huputetut korvat tiukasti takakenossa, pää ylhäällä ja katse eteenpäin. Lämmityksessä Svante oli ollut oma hirveä itsensä, laukannut, kiemurrellut ja pariin kertaan myös tarjonnut takajalkoja syliini, mutta nyt poni toimii kuin ajatus. Se on juossut puhdasta, helppoa ravia koko hiitin, ja sekuntikello kertoo meidän olevan lähellä muutaman vuoden takaisia kisavauhteja.

Vaan on sen eteen työtä tehtykin. Koko kesäkauden olen puurtanut pakkomielteisesti Projekti Svanten parissa – raahautunut tallille ennen ja/tai jälkeen kesätöiden, jättänyt Elmon treenaamisen vähemmälle, muuttanut ruokintaa, ostanut uusia varusteita ja tuhlannut varani lisäravinteisiin. En tiedä, mistä kaikki tarmo johtuu. Oikeastaanhan olin ajatellut opettaa Vernasta Svantelle puoliylläpitäjän ja kuskin ainakin kärryiltä käsin, mutta nyt minulla on hirveä halu tehdä kaikki itse alusta loppuun. Näyttää edes itselleni, että pystyn hoitamaan kunnolla sen minkä otin vuosia sitten tehtäväkseni.

Niinpä Svante sitten nykyään syö enemmän ja paremmin kuin minä, liikkuu viitisen kertaa viikossa, kävelee viikoittain kilometritolkulla säässä kuin säässä minä ponin kärryillä, selässä tai vierellä; sen kanssa on uitu, maastoiltu, tehty hidasvauhtisia metsätreenejä ja nopeusharjoittelua raviradalla. Se toimii joskus hyvin ja joskus huonosti, mutta hitaasti ja varmasti sen kunto on kasvanut ja vauhti lisääntynyt. Ori on kuuma ja kovapäinen, mutta se tekee mielellään töitä ja kulkee välillä niin hyvin, että minun tekisi mieli tanssia jonkunlainen voitontanssi kaikkien niiden turhalta tuntuneiden työtuntien edestä.

Puolentoista kilometrin jälkeen painan sekuntikellon pois ja jarruttelen Svanten rauhalliseen hölkkään. Ori on hikinen ja mudalla kuorrutettu, mutta se ravaa irtonaisesti ja tyytyväisen oloisena. Jos vain vielä saisin vedettyä jossain lähistöllä treenin muiden ponien kanssa katsoakseni, kuinka Svante toimii nykyään porukassa, en näkisi enää mitään estettä sen ilmoittamiselle kilpaluihin. Se on ollut tavoitteeni koko kesän ajan, ja tuntuu kerrassaan käsittämättömän upealta, että se on nyt oikeasti saavutettavissa.

Kävelemään siirrymme radalta metsän puolelle. Ori on edelleen täpinöissään, sen käynti on lyhyttä ja terävää ja korvat pyörivät kuin väkkärät. Ilmassa on sateen tuntua, ehkä jo jotain syksyistäkin. Kesä meni taas hirvittävän nopeasti ohi. Seppeleessä tunnit alkavat pyöriä, tallipäivät rutinoituvat, uudet innokkaat alkeiskurssilaiset valtaavat tallin viikoittain, hevoset alkavat vaihtaa karvaa. Artsilassa kirotaan mutaisia suojia, liukasta rataa, pehmeitä metsäteitä, hevosia jotka kuivuvat hitaasti, ylikuumenevaa klippauskonetta, liian nopeasti pimeneviä iltoja, vesien kantamista paikasta A paikkaan B pilkkopimeässä, kun tekisi jo mieli saunaan ja kaljalle mutta on vielä pakko katsoa, että elukat saavat ensin juodakseen.

Svanten hengityksen tasaannuttua laitan sen parakin eteen kiinni, puran varusteet odottamaan myöhempää pesuoperaatiota, haen alhaalta haaleaa vettä ja huuhtelen ponin nopeasti. Se pärskii itseensä tyytyväisenä ja yrittää purra, kun otan sen kuivauksen jälkeen irti. Kaikesta treenistä ja edistymisestä huolimatta sen perusluonne on edelleen täsmälleen sama, eikä siitä taideta päästä irti edes kasvamisen myötä. Huokaisen. Lupaan kuitenkin itselleni, että tänä iltana saa jo selata kisakalenteria.

[Fiia]

27.10.2013

Svante katselee ison tallin elämää kuin ensimmäistä kertaa ulkomailla oleva turisti. Jos sillä olisi kamera, se räpsisi kuvia kaikesta: niin kiinnostuneena se tuijottaa pesupaikan pullotelinettä, ohi kulkevia ihmisiä, karsinoissaan odottelevia hevosia, toimiston ovea, heinänkortta lattialla. Tämä on sille kerrassaan uusi maailma ja toivoakseni niin jännittävä sellainen, ettei se muista temppuilla. Muuten halloween-kisaradastamme voisi tulla asiaankuuluvan hyytävä ja katkenneet luut olla muutakin kuin rekvisiittaa.

Olen pukeutunut yksinkertaisesti kokomustaan, ja Svante saa selkäänsä mustan satulahuovan ja koipiinsa mustat pintelit. Ehkä me sitten esitämme mustaa surmaa. Kaikenlaiset viitat ja muut lepattavat asiat olen jättänyt muille – ponilla on varmasti kestämistä siinäkin. Vaikka minua pelottaakin, mitä tuleman pitää, on silti ihan mukava päästä pitämään hauskaa Svanten kanssa. Edellispäivänä raveissa poni oli taapertanut maaliin viimeisenä niin hitaalla ajalla, että sen ajatteleminen hävettää edelleen, joten pieni nollaus tekee varmasti molemmille hyvää. Sikäli, että selviämme hengissä pimeästä.

Satuloin silmät edelleen lautasen kokoisina paikallaan venkuloivan ponin nopeasti kun huomaan, että muut alkavat jo valua pihalle. Isäni oli suostunut kuljettamaan Svanten trailerilla Seppeleeseen ja takaisin, joten en ole vielä ehtinyt verryttelemään. Olin kyllä juoksuttanut orin nopeasti aiemmin iltapäivällä, mutta ponin tuntien se ei jaloissa enää paljoa paina. Suitsin Svanten, pujotan ohjat martingaalin renkaiden läpi ja kiristän satulavyön jo valmiiksi, ennen kuin otan kypärän ja raipan ja lähden kenttää kohden.

Paikalla on paljon väkeä: koko liuta Seppeleen hoitajia ja usea muukin, osa omillaan, osa Seppeleen hevosilla. Viritän otsalamppuni kypärän päälle – Svante säikähtää valokeilaa niin, että hyppää melkein syliin – vaihdan muutaman sanan Pipsan kanssa ja ihastelen hetken mitä upeampia asuja, ennen kuin Anne ilmestyy paikalle ohjeistamaan radan suorittamisessa. Ei kuulosta liian haastavalta, mutta en uskalla olla vielä mitään mieltä. Meidän lähtövuoromme on loppupäässä, joten ehdin verryttelemään kunnolla. Nousen Svanten selkään. Poni on kireä kuin viulunkieli eikä malta seisoa ollenkaan. Jätän suosiolla täpötäyden kentän aluksi välistä ja lähden sen sijaan kävelemään tallipihalle muutaman muun kanssa. Svante liikkuu kiltisti ja mukisematta, kunhan vain pidän sen kiireisenä enkä anna sen jäädä tuijottelemaan hämärään.

Myöhemmin otan kentällä nopeasti ravia ja muutaman ympyrän laukkaa. Svante alkaa innostua, mutta pidätteet menevät silti läpi. Maltan jopa vähän rentoutua, joskin huomaan, ettei ehkä olisi kannattanut, kun Anne lähettää meidät matkaan.

Svante saa tietysti slaagin joutuessaan pimeään yksin. Eikä se ole käynyt maneesissakaan sitten maitovarsa-aikojensa. Poni protestoi loikkimalla milloin kahdella, milloin neljällä jalalla, ja minä saan tosissani potkaista eteenpäin ennen kuin pääsemme kymmentä metriä pidemmälle. Maneesissa saan sen ravaamaan pientä, jännittynyttä ravia ja tarpeeksi käskemällä pääsemme yli yhdestä esteestäkin. Toinen osoittautuu kerrassaan ylitsepääsemättömäksi, joten jätän sen suosiolla välistä virhepisteiden uhallakin. Pitäisi kyllä alkaa treenaamaan hyppyjä Svantellakin, mutta ehkä tämä ei ole täysin oikea paikka sille.

Seuraavalla rastilla Svante pelkää Kasperia kuollakseen. Se pysyttelee tiukasti ohjanmitan päässä, kun täytän pulloni vihreällä nesteellä.
”Pidätkö tätä kun hyppään kyytiin?” joudun kysymään Kasperilta, joka näyttää epäilevältä mutta suostuu nappaamaan kiinni ponin ohjasta. Svante-parka jähmettyy kauhusta. Sitten se lähtee pakoon, ja kunnolla lähteekin. Häntä vain pyörähtää, kun ori kiitää laukassa tarhasta tielle ja siitä metsään. Vasta metsän puolella saan sen pysäytettyä. Me molemmat puuskutamme vielä siinä vaiheessa, kun törmäämme Elliin. Siinä vaiheessa pullon pohjalla on nestettä enää pienenpieni tippa, joten saamani numerosarja on sieltä pidemmästä päästä. Toistelen sitä ääneen niin kauan, kuin Svante jaksaa seisoa, eli kutakuinkin muutaman sekunnin. Sitten matka jatkuu.

Svanten mielestä heppatarhan portti on tappava. Se peruuttaa, hyppii takajaloilleen, yrittää kääntyä ympäri ja laukkaa melkein paikoillaan. Lopulta laskeudun alas ja talutan ponin sisäpuolelle. Kaikkeen sekoiluun on kulunut niin paljon aikaa, että olemme varmasti viimeisiä, kävi miten kävi. Niinpä noustuani takaisin selkään annan Svanten siirtyä laukkaan ja kiertää merkitty tötterörata omintakeisella tyylillään, häntä pyörien ja laukkoja sujuvasti vaihdellen. Kentälle mennessä saan sen onneksi raviin.
”Numerosarja?” Anne kysyy ja vilkaisee puuskuttavaa ponia. Se on hiestä litimärkä.

Minulla lyö tyhjää. Numerosarja? Nolla, kaksi, ei… olikohan se neljä? En muista ensimmäistäkään numeroa varmaksi. Heitän Annelle päästäni muutaman numeron, joista yksikään ei virneestä päätellen ole oikein.
”Okei!” Annen hymyilee. ”Sitten vain poni yökuntoon ja vintille juhlimaan.”

Käyn hakemassa Svantelle loimen ja kävelen sen kanssa hyvän aikaa. Vaikka odotetusti olemme lopputuloksissa viimeisiä, keksin illasta enemmän hyvää kuin huonoa. Ainakaan en pudonnut, ja oli meillä hauskaakin. Alun perin minun piti lähteä Artsilan kautta kotiin, koska huomenna on työpäivä, mutta saan kuitenkin houkuteltua isäni tuomaan minut vielä Seppeleeseen sen jälkeen, kun olen hoitanut Svanten pois. Onhan halloween vain kerran vuodessa!

[Fiia]

10.02.2014

Svante puolittain kävelee, puolittain ravaa vierelläni tarhasta kohti parakkeja. Sillä on mieletön määrää energiaa edellispäivän raveista huolimatta. En menisi ihan takuuseen, että poni on samaa mieltä siitä, että tänään vain vähän hölkkäillään lihakset vetreiksi. No, kai se nyt aisojen välissä pysyisi.

Ovi lävähtää auki juuri kuin olemme Svanten kanssa parakkien nurkalla, ja poni saa täydellisen hyvän tekosyyn iloitella oikein urakalla. Se on kahdella jalalla ennen kuin ehdin kissaa sanoa ja kiskaisee niin napakasti, että riimunnaru kirpoaa kädestäni poltettuaan ensin aika hyvät jäljet kämmeneen. Älähdän kivusta ja tökkään refleksinomaisesti käteni viimeiseen likaisenvaaleaan lumikasaan, kun taas Svante huomaa hypänneensä pystyyn hitusen liian rivakasti, hakee tasapainoa sitä ikinä saavuttamatta ja kaatuu lopulta maahan kuin hidastetussa filmissä. Poni kierähtää ketterästi jaloilleen, ennen kuin ehdin edes huolestua, ja vaeltaa sitten kerjäämään herkkuja oven avanneelta Artsilta. Mies seisoo yhä oviaukossa hitusen kärsivä ilme kasvoillaan ja minä en tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa.

”Idiootti”, Artsi huokaa ja ottaa ponin kiinni. ”Täystuho. Aikooko tää ikinä aikuistua?”
”Ei”, virnistän vähän apeana. Kuusivuotiaaksi kääntynyt ponini on edelleen onneton säheltäjä ja yleinen kiusankappale – onneksi tätä nykyä jo aika nopea sellainen. Ratsastaakin se on jo aika hyvä, mutta käsiteltävyys on edelleen ihan omaa luokkaansa. Siitä todisteena on nytkin iloisen punakirjava käteni, jonka uskallan hetken päästä vetää lumikinoksesta. Tarkastelen sitä hetken, totean säilyneeni suuremmitta vammoitta ja otan Svanten Artsilta. Poni ei ole moksiskaan, päinvastoin se näyttää aika tyytyväiseltä itseensä.

”Miksi se on edes edelleen ori?” Artsi tiedustelee kulmat kurtussa.
Hyvä kysymys. Ei sille mitään järkiperäistä syytä ole. Lehahdan vähän tavallisesta punaisemmaksi, eikä se jää Artsilta huomaamatta.
”Sä tosissasi ajattelit käyttää sitä jalostukseen?” miehen äänessä on puolet kauhua ja puolet huvittuneisuutta.
Minä kohautan hartioitani. ”Jos siitä tulee tosi nopea, voihan sille olla kysyntää.”

Se tosin on vain puoli totuutta. Joskus hassuina hetkinäni olin miettinyt, että sopivasta tammasta ja Svantesta voisi saada varsan, jonka voisin pitää itselläni ja josta voisin kasvattaa itselleni kilpaponin. Gotlanninruss on suomalaisen ratsuponin jalostukseen sallittu rotu, ja kun sen yhdistäisi vaikkapa welsh cobiin tai pieneen täysi- tai puoliveriseen, voisi tuloksena olla ison ponin mittoihin kasvava, sporttinen varsa. Tietenkin tällaisia ajatuksia en ole kertaakaan kenellekään ääneen sanonut, mutta silti olen pyöritellyt niitä päässäni jo kauan.

”Vai tosi nopea”, Artsi sanoo epäilevästi. ”Millonkahan se tapahtuu?”
Vilkaisen miestä muka loukkaantuneena. ”Se voitti eilen lähtönsä.”
Artsi näyttää melkein hyväksyvältä ja minä olen melkein ylpeä Svantesta. ”Paraniko enkka?”
”Jep.” Muutamilla kymmenyksillä, mutta kuitenkin. Olen niin ylpeä ponista ja luottavainen sen suhteen, että tästä lähtee todellinen nousukiito sen raviuralla. Sitä odottelessa.
”Jatka sitten karvakasa samaa rataa”, Artsi sanoo Svantelle, ennen kuin suuntaa autolleen kättään heilauttaen. Heilautan takaisin ja menen sitten Svanten kanssa sisälle. Pitäisi lahjoa se vielä omenoilla käyttäytymään kiltisti tänään – yhdellä kädellä ylivilkkaan ponin piteleminen voisi pidemmän päälle osoittautua hankalaksi.

[Fiia]

Jos Fiialla olisi blogi...

[Verna]

lauantai 23.8.2014

Puolitoista vuotta sitten, kun mä ensimmäistä kertaa tapasin Svanten, mä ajattelin että se oli maailman hienoin poni. En mä ollut silloin ikinä edes harjannut hevosta, ja vaikka Fiia olikin Svantea vähän hankalaksi väittänyt, mun mielestä se oli ihan täydellinen. Mulle just sopivan kokoinen ja äärettömän suloinen kuonopilkkuineen. Kai se sitten oli sitä rakkautta ensi silmäyksellä.

Fiia otti mut sen jälkeen mukaan vähintään kerran kuussa ja joskus useamminkin, ja me hoidettiin Svante ja käytiin ajamassa. Mä opettelin perusjuttuja: valjastamista, varusteiden hoitoa, taluttamista, ajamista. Seppeleessä mä kävin ratsastamassa melkein viikoittain sen jälkeen, kun me muutettiin lopullisesti Liekkijärvelle syksyllä. Hoitohevosta äiti ei antanut mun vielä silloin hankkia, mutta kävin hoitokurssin, alkeiskurssin ja vähän jatkokurssia ja opin satuloimaan, suitsimaan ja laittamaan suojat; joka kerta jotakin uutta.

Viime keväänä, sen jälkeen kun mä täytin kaksitoista, Fiia rupesi kuitenkin ihan tosissaan opettamaan mulle kaikenlaista, vaikka en mä silloin vielä tajunnutkaan, että miksi. Mä opettelin sekoittamaan Svanten aamu- ja iltamössöt valmiiksi sankoon, arvioimaan heinäkasojen kilomääriä, juoksuttamaan Svanten liinan päässä, siivoamaan karsinan oikeaoppisesti ja pitämään juoma- ja ruokakupit puhtaina. Mä sidoin kuvitteellisia haavoja kerta toisensa jälkeen, sain selville mikä ero on lämpö- ja treenipinteleillä, kylmäsin jalkoja, opettelin lisäravinteiden nimiä ja käyttötarkoituksia ja yleisimpien sairauksien oireita ja ensiapua. Pääsin myös ratsastamaan Svantella, ja se oli kyllä ihan eri luokkaa kuin Seppeleen tuntiponit. Aika usein mä tipuinkin sen jälkeen, kun Fiia antoi mun mennä muuten kuin liinassa. Ei me kyllä äidille kerrottu kuin suunnilleen joka kolmannesta kerrasta.

Heinäkuussa äiti sitten kertoi, että mä saisin syyskuusta alkaen Svanten puoliylläpitoon! Fiia lähtisi opiskelemaan, ja mä saisin pitää ponia kuin omaani kolme tai neljä päivää viikossa. Äiti tietysti sanoi, että joko se tai isä olisi aina mukana tallilla ja Fiian pitäisi aluksi olla katsomassa kun mä ratsastaisin. Mutta radalla mä saisin ajaa itsekseni, ja muuten tehdä ponin kanssa mitä ikinä keksinkään. Tunneillekin voisi ehkä joskus mennä Seppeleeseen, jos se vaan Annelle sopisi. Mä en koskaan muista olleeni onnellisempi kuin sinä päivänä.

Fiian muuttoviikonloppuna se lupaa lähteä mun kanssa ravitallille, niin että mä pääsen kunnolla ratsastamaan. Se käy hakemassa kotoa kyytiin ja ajaa suoraan parakeille.
”Laita sä Svante nyt ihan itse valmiiksi”, Fiia sanoo iloisen oloisena. ”Mä siivoan sen karsinan sillä välin.”
Omituista. Yleensä Fiia seuraa vieläkin mua kuin hai laivaa ja tekee itse useimmat jutut, se kun on tietysti mua niin paljon nopeampi varustamisessa ja muussa. Mutta hyvä vaan, itsehän mun pitää tehdä nämä jutut sitten jo kahden viikon päästä, ihan ilman Fiian apua. Isä osaa jonkun verran käsitellä hevosia, mutta äiti ei juurikaan, joten niistä ei olisi tosipaikan tullen kummoistakaan apua.

Mä käyn hakemassa Svanten tarhasta, jonne Humma vielä jää Monnin kanssa. Laitan sen ulos kiinni, kun on vielä hyvä sää, ja harjaan sen kunnolla puhtaaksi kaikesta kuivuneesta mudasta ja purusta. Kavioita puhdistaessa Svante kiskoo tapansa mukaan jalkojaan kuin vimmattu, mutta muuten se on aika hyvällä päällä eikä kiukuttele sen kummempia. Fiia mittailee sille ruokia parakin puolella, kun käyn hakemassa satulan ja suitset. Svantelle hankittiin kesällä uusi Bridlemanin yleissatula. Siinä, meksikolaisissa suitsissaan ja yhteensopivassa vaaleansinisessä satulahuovassaan ja suojissaan se näyttää ihan urheiluponilta.

”Santtuhan on komeana”, Fiiakin sanoo astuessaan ulos. ”Hyppää vaan sitten selkään jos oot valmis. Taivuttele ensin sitä vähän tossa radan keskellä käynnissä ja ravissa, sitten kierros reipasta ravia, puoli kierrosta reipasta laukkaa ja kunnon loppuverryttelyt.”
”Ootko menossa raveihin vielä?” kysyn kiskoessani hanskoja käteen. Yleensä Fiia ei anna kovin tarkkoja ohjeita ainakaan etukäteen, ellei se ole menossa kisoihin.
”Joo. Käydään vielä viikon päästä vikat ravit ennen kuin mun koulu alkaa, joten yritetään nyt saada ponilta paikkoja auki ja liikettä irti.”
”Selvä”, mä nyökkään ja ponnistan Svanten satulaan kiristettyäni ensin vyön. Poni yrittää saman tien vikuroida ja olla lähtemättä radalle, mutta napattuani sitä kerran raipalla lavalle muistaa se taas käyttäytyä. Mua ei yhtään huvittaisi tipahtaa tänään.

Enkä mä sitten tipahdakaan. Svante kulkee aluksi kuin laama, mutta Fiia tulee neuvomaan ihan kädestä pitäen, jotta saan sen joustamaan niskasta ja tekemään koko kropalla töitä. Kun poni on hyväntuntuinen ja lämmin, me lyhennetään multa jalustimia parilla reiällä ja lähdetään sitten radalle. Fiia jää maaliviivan kohdalle odottelemaan, kun mä käynnistelen ponin ja tsemppaan sitä eteenpäin ravissa. Svantella kestää melkein puoli kierrosta saada raviin kunnon tahti, mutta lopulta se pistelee niin kovaa, että vesi kihoaa silmiin. Kun me tullaan uudestaan Fiian kohdalle, istun askeleen ajaksi alas satulaan, teen napakan pidätteen ja käytän laukkapohkeet. Svante hyppää laukalle ja yrittää saman tien hypätä muutaman pukkiloikankin. Fiia karjaisee takanamme jotakin, ja mä muistan vanhat ohjeet: pää tiukalla nykäisyllä ylös ja poni jalalla eteen niin paljon kuin lähtee. Työnnän kantapäät Svanten kylkiin ja nousen kevyeen istuntaan, kun se alkaa laukata kunnolla.

Svante pinkoo takasuoralle ihan älytöntä vauhtia ja mä nauran ääneen, melkein oman ponin selässä.