Killin päiväkirja

[hina]

Visual Killer
"Killi"
Killin aktiivisena pitää hoitaja Cäpä ja omistaja Hina

[hina]

6. kesäkuuta 2009 Näitä tavallisia päiviä

Taas näitä lukuisia päiviä. Kaikki pyörii samaa rataa.
Töiden jälkeen kotiin, koira pihalle, pihalta sisälle ja talliremeleet päälle. Rappusia alas alakertaan, mandariini matkaan ja autonavaimet kouraan.

Tallilla haen aina niin yli vilkkaan pojan tarhasta, laitan käytävälle risti kiinnitykseen. Käsken lopettamaan kuopimisen, kiellän puremasta ja haen harjat.
Ensiksi musta kumisuka. Kaulasta lautasille kaksi kertaa per puoli, pieni hellimis hetki ja punainen kova pölyharja käteen. Jälleen päästä varpaisiin kahdesti läpi, ja tuskainen ähkäisy. Työnnän tonnikeijun varpailtani, komennan Killiä seisomaan kunnes vaihdan punaisen pölyharjan kärsineeseen kaviokoukkuun, jonka väristä en ole edes varma.
Oikea etunen ensiksi, tunnen märän turvan paljaalla alaselälläni.
- Killi älä -ihihihihi- viiti!
Ja oikean takajalan luokse. Tietysti, paskat. Tavalliseen tapaan seisonkin puoli metriä pojan jalasta joten ei olleet jätökset päässäni. Tyytyväinen örähdys ja hampaat pyllyssäni kiinni kun koitan jynssätä vasentaetukaviota puhtaaksi. Ja jälleen komennetaan.
Lopulta killi seisookin kiltisti paikoillaan ja saankin kokonaisen kavion otettua ilman sen suurempia häiriöitä.


Kiinnittäessäni nahkasuojia seisoo hevoseni kiltisti paikoillaan. Kun jokaisessa jalassa oli kaksi suojaa, oli suojat laitettu. Valjaat selkään, vatsa ulos rinta sisään..ööh?
Hikihatussa kiskon vyötä ensimmäiseen reikään. Naps, ja sinne meni. Käännyn ympäri hakeakseni suitset. Odotan yhden kymmenes osan sekunnista kunnes kuulen raskaan huokauksen, taktinen käännähdys ja salaman nopeasti vyö kirenee kolmella reijällä. Ketjut kilisten Killi ravistaa äkäisesti päätään, lohduttavasti rapsutan tätä kaulasta.
- vituttais muakin, raukka. Naurahdan ja haen suitset.

Katsosessa huutaa ketjukiinnikkeet viimeisiään. Innokas ja nuori muskelimassa kun pistää koko voimansa kehiin päästäkseen jo lenkille. Oih, kyllä antakaa tekin vain tälläiselle apinanraivolle yksi vapaapäivä kahdessa viikossa. Ääni käheänä rääyn intopiukealle aikapommille, joka ei ota mitään kuuleviin korviinsa.
Sormet verillä yritän saada kärryjä kiinni lenksuihinsa, rykäisen kunnolla ketjuista jotta saisin edes sekunnin ajaksi pojan paikoilleen. Ei auta niin ei auta.
Tappi kävelee ohi, katsoo katokseen ivallinen virne naamallaan ja toivottaa onnea.
- Haista *piip* senkin *piiip*! Tuhahdan kiukkuisena miehenpuolikkaalle.
Vihdoin, pelastava enkelini, Artsi raahustaa röhkien ja ähkien katokselle.
Edelleen huutavat ketjujen pidikkeet tuskaisena apua Killin heilutellessaan täällä kertaa päätään katosta lattiaan. "ärrr murr purr tumps kops POKS" ja sitten onkin hiljaista. Korvasta korvaan ylttävä omahyväinen hymy naamallaan häipyy karvainen vanhuksenpuolikas katokselta. Hiljaisuus jatkuu, kukaan ei huuda apua ja killin kiire hävisi. Vain hölmitynyt ilme kasvoillaan poika tuijottaa eteenpäin. Ennen kuin ilme kerkesi muuttua järkyttyneeksi oli kärrit jo pojan perässä kiinni.

Helpottuneena hyppään kärryihin ja pääsen rentoutumaan kahdeksi tunniksi maaston rauhaan. Tai no, ensiksi kilometrin kävely lenkki, jonka joudun tehdä taluttaen, toivoakaan pitää poikaa käynnillä kärryiltä käsin. Sitten radalle, kiekka hölkkää ja kiekka reipasta ravia jonka jälkeen puolikas kiekka hölkkää ja hölkällä jatkamme maastoon.

[Cäpä]

14.7.2009 – Pokkarointia

Kanat tepastelivat häkissään tyytyväisenä lempimästä ja hyvästä säästä. Mikään ei voisi pilata niiden päivää… Yllättäen kuului kovaääninen räksähdys joka säikäytti siivekkäät kiivaasti kotkottaen lähemmäs toisiaan. Eläimet katselivat ympärilleen äänen lähdettä etsien. Viimein niiden silmät tapasivat tunkeilijan, ja porautuivat siihen moittivasti. Nauroin kanoille hyväntahtoisesti ja tarkistin nopeasti ottamani kuvan laadun. Säädin kuvanottoäänen mahdollisimman pieneksi ja jätin linnut toipumaan järkytyksestään.
Olin onnellinen siitä, ettei Artsi ollut nähnyt minua säikyttelemässä kanojaan…

Suuntasin askeleeni kohti tallia, mutta en ehtinyt kuin etupihalle asti. Siellä törmäsin nimittäin Kataan. Tyttö tervehti kohteliaasti ja esittäytyi Cadin hoitajaksi. Mutisin nimeni ja mietin, miksen ollut törmännyt tyttöön aiemmin. Ilmeisesti hänkin oli uusi. Jatkoin matkaani Killin karsinalle, jonne pujahdin sisään. Silitin samalla Cadia, joka veti korvansa luimuun ja tähtäsi tarkan näykkäyksen kylkeeni. ”Ääh, et kai sinäkin…?” huokaisin ärtyneenä avatessani Killin karsinan. Äkäisyys näytti olevan nykyään enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Kun olin sulkemassa Killin karsinan ovea, katsoi Cadi minua kuitenkin niin suloisesti kuin vain pahansisuinen lämminverinen osaa. Se oli kyllä kaunis hevonen, sitä en voinut kieltää.

”Mutta kukas se täällä?” tervehdin ruunikkoa oria joka nosti päänsä ylös ja katseli lähestymistäni. Killi oli kyllä kiltti, mutta sen kärsivällisyys oli rajoittunut kuin pienellä lapsella. Siksi olinkin aina varuillani sen kanssa, varsinkin kun kyseessä oli ori. Harjasin hevosen nopeasti, ja laitoin sille sitten riimun. Oli aika päästää se tarhaan jaloittelemaan. Talutin Killin ulos ja taputin sen kaulaa mietteissäni. Pian saisin jo nousta orin selkään… Ja ehkäpä myös kärryille? Pyöräytin tepastelevan hevosen ympäri aitauksessa ja päästin sen vapaaksi.

Iltapäivä kului verkkaisesti. Tallilla ei ollut Katan jälkeen näkynyt ketään. Olin jo lakaissut hieman lattioita ja tutkiskellut maastoja. Olinpa käynyt pyytämässä kanoilta anteeksikin! Nojatessani aitaan ja katsellessani Killin laiduntamista nappasin pokkarini laukusta ja näpsäisin hevosesta muutaman kuvan. Tutkiskelin otoksia hetken, ja etenkin ensimmäinen näytti mielestäni melko hyvältä… Oikeastaan pidin siitä kovasti. Siitä voisi melkeinpä teettää isommankin valokuvan? Se näyttäisi upealta huoneeni seinällä! Innostuksissani aloin suunnitella miten asettelisin julisteen sängyn päätyyni, enkä huomannut lainkaan, kuinka pokkari luisui käsistäni…

”Killi!” kiljahdin yhtäkkiä huomatessani orin vähän matkan päässä minusta. Katsoin kauhuissani kun hevonen heilutteli kameraani käsinarusta veikeä pilke silmissään. ”Ei voi olla totta! Ihan tosi, tänne se…” komensin ja kurotin kättäni kohti Killiä. Se nakkasi kameran maahan, ja kääntyi sitten juoksuun. Nappasin kuraisen vehkeen käteeni mutisin vihaisena. Onneksi sentään kuvat olivat säilyneet!

[Cäpä]

25.7.2009 - ♥



Tämä onnistui hyvin!

[Cäpä]

16.8.2009 – Maastoilua ja koulun alkua

”Joko se meni..” mutisin painautuneena seinään. Kurkistin taas kulman takaa tyhjää tallipihaa, ja lähdin kiireellä kohti tallia. Yritin nostella jodhpureitani mahdollisimman hiljaa rapisevassa hiekassa… Artsi oli luultavasti mennyt sisään päätaloon, mutta varmuuden vuoksi olisi hyvä joutua Killin karsinalle mahdollisimman liukkaasti. Tallin pitäjä oli jokseenkin pelottava ilmestys, enkä halunnut tehdä tämän kanssa tuttavuutta, vaan välttelin parhaani mukaan. Oikeastaan en ollut tutustunut vielä kehenkään ravitallilla, ja asia saisi pysyä sillä tolalla, jos minä saisin päättää…

Kiinnitinriimun orin päähän ja huokaisin. Lomamatkojen takia oli kulunut viime tapaamisesta aikaa… Silitin Killin kaulaa ja kaivoin sille taskustani omenan palasen. ”Hei poika, mitäs olet puuhaillut? Kiltisti ollut, eikös?” mutisin ja lähdin taluttamaan hevosta perässäni ulos. ”Nyt lähdetään kuules kävelyretkelle! Tekisi mieli hypätä selkään, mutta taidan vielä varmistaa Hinalta että se on okei…” pohdin siristäessäni silmiäni auringossa.

”Hei, Cäpä!” kuului huuto takaani. Pysäytin pärskähtävän Killin ja käännyin ympäri. Börjeä taluttava Sini hymyili ystävällisesti ja käveli lähemmäs. Killi inahti ja huitaisi etujalallaan. Äkillinen pysähdys oli siitä turha, ja matkaa voitaisiin jo jatkaa! Tiukensin otettani riimunnarusta ja taputin oria kaulalle. ”Soo, kohta jatketaan, maltahan nyt”, hymähdin ja kysyin Sinin kuulumisia. ”Hyväähän tässä, ajattelin tulla mukaan. Kävelyllehän olet menossa?” Nyökkäsin. Lähdimme kohti metsää. ”Mitä sinä muuten oikein puuhasit, vakoilitko Artsia?” Sini tirskahti vähän matkaa edettyämme.

Valahdin punaiseksi ja huitaisin kädelläni ilmaa. ”En tietenkään, kunhan vain…välttelin” vastasin ja sipaisin hiukset silmiltäni. ”Vai välttelit! Kaikkea sitä”, Sini nauroi ja pudisti päätään. Killi pärskähti taas ja nykäisi riimua. ”Ajattelin ratsastaa Killillä lähipäivinä. Se on tänäänkin taas niin villinä, mentäisiin pellolle vähän päästelemään” pohdin vaihtaakseni puheenaihetta. ”Juu, se voisi olla ihan hyvä idea” Sini vastasi Killiä silmäillen. ”Börje osaa myös olla aika hankala välillä, hyppäsi se pystyynkin, mokoma” tyttö kertoi.
Juttelimme hevosista puolisen tuntia, kunnes tallipiha näkyi taas.

”Kiitos seurasta, tule ihmeessä mukaan peltolaukoilleki?” kysyin suunnatessani kohti tarhaa. ”Saatanpa tullakin!” Sini virnisti ja lähti Börjen kanssa kohti toista laidunta. Päästin Killin irti, ja se sinkosi välittömästi melkoiseen poukkoiluun ja kirmasi häntä soihtuna pitkin laidunta. Käännyin kohti tallia ja mietin, rikkoisiko hevonen joskus vielä jalkansa villeissä riennoissaan. Kaivoin kännykän taskustani ja näppäilin Roosalle viestin. ”Nähdään huomenna tallilla, maastoretkelle?” luin aikaansaannoksen ääneen ja painoin sitten näppäintä lähettääkseni viestin.

Huokaisin syvään ja istuin nurmelle. Aurinko paistoi vielä, mutta pian se jo himmenisi talven tieltä. Mutta joulu onneksi piristi, siitä tulisi mahtava! Tekisin Pikulle oman joulupiparin johon kirjailisin ponin nimen. Killi saisi tietysti myös omansa, ja pyöräilisin Artsilaan sen tuomaan. Joululahjatoiveet olivat jo valmiina, uusi riimu Pikulle, ja pirteän väriset pintelit Killille. Kännykkä piippasi ja luin Roosan myöntävän vastauksen, jonka perässä oli tieto siitä, että Luy oli laitettu myyntiin. Suuri ruuna olisi kieltämättä aika mahtava omistaa, luonteensakin puolesta, mutta tallipaikkaa ei olisi – siispä ostotarjous jäisi tekemättä.

Heilutin Killille hyvästiksi ja lähdin kohti bussipysäkkiä, kotia, ja vuoden mittaista aherrusta.

Jo 6 hoitomerkintää yhdessä<3