Simon Päivyri.

[Jusu]

Pyhitä lepopäivä? 5.10.2014

"Eihän sulla siinä kauan mene, kun näppäränä likkana vähän ruokit ja siivoat... Pah!" jupisin kiukkuisena lappaessani sontaa kärryihin.

Tapin sanoja ne alunperin olivat, paitsi "pah", jonka lisäsin ihan itse. Ravitallin meno luisui heti kohti katuojaa, kun valtiatar Ros ei ollut paikalla pitämässä jöötä pojille. Artsi oli Tapin kertoman mukaan ottanut kuppia siitä hetkestä lähtien, kun emännän auton perävalot katosivat näkymättömiin, enkä ollut varma, oliko hän yhä kännissä vaiko vain krapulassa. Tappi itse, mokoma lusmu, liehusi lauantai-illan ja -yön ties missä ja sälytti omat hommansa hevosenhoitajansa, eli minun, niskoille. Mieleni teki sähistä ja potkia molempia ukonkuvatuksia persuksille. Entäs jos en olisikaan tullut? Mitenhän kauan hevoset olisivat odotelleet aamupalaansa?

Totuuden nimissä oli sanottava, että kyllä Artsi ja Tappi olivat hevostensa kanssa enimmäkseen aivan kylliksi tunnollisia. Tämä päivä oli onneksi poikkeus. Halusin silti kihistä rauhassa kiukkuani, joten paisuttelin ja suurentelin asiaa mielessäni.

Oikeastaan aamutallin teko rauhoitti mieltäni niin, että kun Artsi sitten laahusti talliin selvästi suoraan suihkusta tulleena, en enää jaksanutkaan sihistä ja sähistä. Artsi katseli ympärilleen - hevoset olivat syöneet, olin tarhannut ne ja siivonnut tallin. En ollut ehkä koskaan nähnyt ravimiestä niin kiitollisen näköisenä kuin nyt.

"Sä olet ollut tehokas", Artsi sanoi, ja kehuvat sanat kuulostivat vierailta hänen lausuminaan. "Huolellista työtä... ja öh... Kiitos paljon avusta."
"Eipä kestä", sanoin vaisusti hymyillen. Ai että, miten lämmittikin mieltä nähdä Artsi morkkiksenomaisessa tilassa; ukonköppänä vaikutti siltä, etteivät viikonlopun viinakset enää juuri lämmittäneet mieltä, kun olo oli huono ja Rosin paluu lähestyi. Niin, ja olihan ihan mukavaa saada kiitosta tehdystä työstä.

Myöhemmin lähdin hakemaan Simoa ajettavaksi. Rapsuttelin sitä vähän enemmän kuin minulla yleensä oli tapana. Tuntui tarpeelliselta ilmaista sille, että sen kanssa oli kuitenkin aika mukavaa puuhastella, vaikka se olikin äkäpussi. Ainakin se oli terve äkäpussi. Istuessani halukkaasti liikkuvan ravuriorin kärryillä murehdin omaa tammaani, joka oli alkanut ontua mystisesti ja toistuvasti. En tiennyt, mikä oli vialla. Eläinlääkärikään ei vielä tiennyt. Minua pelotti ja harmitti - olinkohan itse tehnyt jotain väärin?

Pudistin ontuvan hevoseni mielestäni ja keskityin edellä ravaavaan, puhtaasti liikkuvaan hevoseen. Pianpa pääsisin ratsastamaan toistakin tervejalkaista hevosta - meillä oli Danielin kanssa treffit Seppeleessä, missä koettaisin vihdoin läpiratsastaa Sentin edellämainitun herrasmiehen suotuisalla avustuksella. Saapa nähdä, miten siinä käy, tuumasin ja annoin Simon vihdoin juosta. Rata vilisi silmissä, kun ravihevosen askel kiidätti meitä eteenpäin.

[Jusu]

Kun kaipasin hiljaisuutta ja omaa aikaa, suuntasin ravitallille. Siellä ei tapahtunut juuri mitään tavallisesta arkiuurastuksesta poikkeavaa. Samat muutamat naamat siellä pyörivät ja pyörittivät elämäänsä ja hevosia siinä sivussa. Sinne minä sujahdin herättämättä huomiota, eikä kovin usein tarvinnut keskustella kenenkään kanssa ohimenevää moikkausta enempää.

Kevät oli ollut yhtä vuoristorataa. Sitä olivat sävyttäneet monet iloiset asiat, kuten uusi kollega ja työkaveri Mallaspurossa, Zetan saaminen kotiin ja päällimmäisenä oman varsani syntymä. Synkkiä värejä kuvaan lisäsivät olosuhteiden pakosta vuorenkokoiseksi painunut työtaakka ja oman, vielä suuremman työkuormansa kanssa tuskaileva, stressaantunut ja äkäinen Daniel. Tämä oli kai sitä vastamäkeä, jona piti oikein visusti luvata rakastaa ja pitää siitä lupauksesta kiinni. Sitä aikaa, kun parisuhde suoraan sanoen otti enemmän kuin antoi. Hetkellisesti, toivoin.

Hevosrintamalla kuului siis päällisin puolin varsin hyvää. Minulla oli oma varsa kasvamassa, vuokraussuhteeni Senttiin jatkui ja ravitallillakin kävin, kun kerkesin.

Simo oli oma kärttyinen itsensä. Se ei kuitenkaan ollut tällä kaudella tainnut hirmuisesti vakuuttaa, mikäli tulkitsin Tapin tuntemuksia oikein. Ja osasinhan minä seurata hevosen tuloslistaa. Tänä vuonna juoksemissaan lähdöissä se ei ollut juossut rahasijoille kuin kerran ja ennätysvauhdeistakin oltiin jonkin verran jääty, ei nöyryyttävästi mutta tasaisen todennäköisesti kuitenkin, mikä kaiketi osoitti, ettei Simo ollut aivan huipputerässään. Minä en tiennyt ravihevosen treenauksen hienouksista paljonkaan, mutta toivoin, että tämä ei ollut mikään pysyvä suunta. En tiennyt, tarvitsiko vielä olla huolissaankaan, sillä saattoihan tämä olla ihan tavallista ja hevosen kehitykseen liittyvää, tai jotain. Niin kauan kun Tappi suhtautui asiaan vain miedon harmistuneesti, minä osallistuin tyytyväisesti Simon elämään niiltä osin kuin kykenin. Siinä sivussa autoin Tappia välillä hänen muiden ajettaviensa kanssa.

Simon käytöksessä ei ollut mitään tavallisesta poikkeavaa tänäänkään. Iskin sen valjaisiin nopeasti säästääkseni kummankin hermoja, sillä Simo muisti taas tänään hampaidensa olemassaolon. Tiesin kokemusta, että mitä nopeammin pääsisin aisanmitan päähän hevosesta, sitä miellyttävämpi muisto tästäkin kerrasta jäisi.

Kärryiltä käsinhän Simo oli varsin miellyttävä kaveri. Siitä ilosta otinkin kaiken irti, ennen kuin piti lähteä kotitallille hoitamaan illan työt. Vielä hetken aikaa sain viilettää vapaana ravihevosen kärryillä.

[Jusu]

Vau. Oli hämmentävää nähdä Artsila nykyisessä kunnossaan. Olihan siellä paikat joskus vähän vinksallaan, eikä voinut väittää, että se koskaan oli suoranaisesti hohdellut puhtauttaan, mutta tämä... Seisoin niille sijoilleni nauliintuneena enkä osannut valita sanaa, jolla kuvata edessäni avautuvaa näkyä. Ei se nyt suorastaan kaatopaikka ollut, mutta ei edes etäisesti niin siisti kuin halusin tallin olevan.

"Artsi... milloin viimeksi sä olet lakaissut käytävän?" kysyin alkajaisiksi.
"Mitä väliä yhdellä käytävällä."
"No vaikkapa sitä väliä, että siinä kuuluisi pystyä kävelemään. Mä en ole varma, löytääkö täältä kohta koko käytävää."
"Saa olla aika helevatun typerä, jos ei osaa kävellä parin heinänkorren ja purunpalasen yli."
"Mm-hm", sanoin, nipistin suuni tiukaksi viivaksi ja päätin olla lisäämättä listaan kaikkia niitä objekteja, jota pikaisella vilkaisulla kykenin toteamaan lojuvan lattialla.
"Eukot, aina nipottamassa jostakin", Artsi tuhahti. "Aukoisit päätäsi Tapille, sen takia kun täällä kuitenkin olet. Vaikka turhaan sä sen perässä hiihtelet. Serkkupoika tykkää nykyään enempi punapäistä."
"Mitä väliä mulle on, mistä Tappi tykkää - ja mistä sä sitä paitsi tiedät, mistä se pitää, kun et taida keretä muuta kuin -"
"Ei siihen suurta salapoliisineroa kaivata, riittää kun tsekkaa kundin sivuhistorian."
"Hei öö yh."
"Ja sä väität olevasi parisuhteessa, vaikket taida tietää miehisistä tarpeista mitään", Artsi sanoi härskiin sävyyn ja laahusti kohti tallin ovea.
"Artsi, senkin vanha juoppo, pitäisikö sun ryhdistäytyä vähän?" tuiskahdin hänen peräänsä ja pian ovi pamahti kiinni pahantuulisen miehen jäljessä.

"Mitä sä oikein teit sille?" kysyi Tappi, joka luikahti ovesta sisään hyvin pian sen jälkeen, kun Artsi oli läimäissyt sen kiinni niin, että saranat tutisivat.
"Ehdotin, että se ryhdistäytyisi."
"Ah. Etpä oo ainoa, joka on viimeaikoina yrittänyt samaa."

En ollut pitkään aikaan ehtinyt kunnolla vaihtamaan kuulumisia Tapin kanssa. Aattoratsastuksessakin olimme vaihtaneet vain pari hassua sanaa ihan ohimennen, mutta nyt Tappi kertoi kaiken Artsin viimeaikaisista meiningeistä. En osannut sanoa niihin mitään järkevää. Huh, Artsilan asiat olivat joskus olleet paremmissakin kantimissa.