Simon Päivyri.

[Jusu]

6. heinäkuuta
Toimii loistokkaasti alku- tai jälkiruokana tälle

Olipa kerran vapaapäivä, jona minun ei olisi tarvinnut nähdäkään hevosen hevosta. Voisihan sitä kuvitella, että kun kerran hevoset ovat työ ja niiden kanssa viettää väkisinkin roppakaupalla aikaa viikon mittaan, saisi tarpeekseen. Voi mutta ehei. Eihän se niin toiminut. Jotakin tekemistä oli keksittävä ja mikäpä minulle ensimmäisenä mieleen tuli, ellei sitten tallilla käynti. Hetken arvoin ratsastamisen ja ravitallin välillä. Ravitalli voitti työpaikan, Mallaspuron poninpullerot nauttikoon sitten Lynnvapaasta ajasta. Ehtisin jumppailla niitä myöhemminkin.

Suoriuduin Artsilaan bussin avulla. Daniel oli aamuvuorossa töissä ja viestittelin sitten sille olevani ravitallilla. Vähän myöhemmin Dani vastasi kysymällä, kauanko viihtyisin siellä ja tulisiko hän hakemaan minut sieltä suoraan. Se sai hienoisen jännityksen heräämään sisälläni. Olimme menossa Danielin töiden jälkeen Vänrikinmäelle, Aikun sukutilalle, jonne Mallaspuron ratsastuskoulu siirtyisi. En ollut koskaan käynyt siellä ja paloin halusta nähdä sen kaiken, josta Daniel oli kertonut.

"Mitäs uutta Artsilan auringon alla?" kysäisin Meeriltä astuessani talliin.
Tyttö kohautti olkiaan.
"Ei kai mitään kummempaa. Artsi kävi tossa kyselemässä työkalupakkinsa perään", hän puuskahti.
"Joko täältä taas on viety tavaraa?" ihmettelin minä ja sain vastaukseksi olkien kohautuksen.
"Hyvin mahdollista, tai sitten se on hukannut sen."
"Kyllä on tehokasta hukkailua", totesin minä. "Ei Artsikaan ennen ole ihan niin leväperäinen ollut, että kaikki, mikä on kadonnut, olisi sen jäljiltä... Mä luulen oikeasti, että jonkun täällä täytyy käydä nyysimässä kamaa."

"Kuulenko mä viisasta puhetta?" kuului Artsin jokseenkin tyytyväinen ääni. "Kerrankin joku näkee asioiden oikean laidan ja tukee mun näkemystäni. Lynppy-hyvä, tosta hyvästä mä voisin rutistaa sua, ellen mä joutuisi syytteeseen alaikäisten ahdistelusta -"
"Niin no, alaikäisyys on varmaan suhteellista, kun mäkin olen kuitenkin kohta kakskymppinen."
"- ai. Niinhän se taisikin olla."
"Enkä mä pidä tosta Lynppy-lempinimestä, liian lähellä lumppua. Kuulostaa muutenkin kamalalta."
"Pitääpä pistää mieleen siltä varalta, että mun tekee joskus mieli ärsyttää sua, heh heh", vitsiniekka-Arto hekotteli.
"Milloin sun ei tekisi mieli ärsyttää kaikkia? Tai en mä tiedä tekeekö sun edes mieli vai tapahtuuko se vaan luonnostaan", sanoin kuivasti.
"Voi, älä nyt."
"En sitten. Osaat sä olla ihan sympaattinenkin", hymyilen siirapinsuloisesti enkä voinut vastustaa kiusausta yrittää taputtaa Artsin päälakea ohikävellessäni.
"Mitä sä oikeen duunaat?" Artsi älähti ja väisti yritykseni.
"Ajattelin vaan tarkistaa, joko sulla kasvaa hiusten sijasta kalju", sanoin mutkattomasti ja lähdin hakemaan Simoa sisään.

Ennen kuin ehdin tarhalle, liittyi seuraani Tappi.
"Meinaatko sä hakea Simon sisään?" hoidokkini omistaja kysyi jotenkin enteidentäyteisellä äänellä.
"Ajattelin."
"Mä yritin eikä se millään antanut kiinni", Tappi kertoi harmistuneena. "Eikä mulla ollut aikaa pelleillä sen kanssa, painun hoitamaan muita hommia ja ajattelin tapella sen kanssa sitten paremmalla ajalla."
"Ahaa... Noh, katsotaan, jos mulla olisi parempi onni matkassa", sanoin vähän epävarmana - jos ei Simo halunnut antautua Tapin kiinniotettavaksi, miten sitten minun? Tappia se kunnioitti enemmän. Minuakin jossain määrin, mutta arvattavaa oli, että se saattaisi mieluusti pelleillä minunkin kanssani.

Niin se ei kuitenkaan tehnyt. Ei se tullut riemusta kiljuen tarhan portille vastaan, vaan sain kyllä ihan itse kävellä hakemaan sitä. Tappi seisoi portilla katselemassa, kuinka napsautin narun hänen ravuriorinsa riimuun.
"Kas vaan pirulaista, joko sulla kävi aika niin pitkäksi, että suvaitsit suostua kiinniotettavaksi?" kysyin hevoselta hieman häkeltyneenä moisesta myöntyväisyydestä.
"Sun naisellinen vetovoimasi vaan toimii, Simonkin oot lumonnut", hörötteli Tappi ja sulki portin meidän perässämme.
"Ai Simonkin?" kysyin vilkaisten olkani yli ja kohotin kulmaani.
"Nii-in", Tappi sanoi viattomana ja asteli meidät kiinni.
"Ehkä sitten niin", nauroin ja jostakin ilmestyi jokunen perhonen vatsanpohjalle. "Vaikka todennäköisesti sillä oli vaan niin tylsää, että mäkin olin jo pienempi paha."
"No mutta ethän sä ole ollenkaan paha", Tappi sanoi, vinkkasi silmää ja lähti omille teilleen.

Huhuh. Joskus aiemmin Tapin aiheuttama pieni kupliva fiilis olisi ollut oikeinkin tervetullut juttu, mutta nyt halusin päästä kaikesta sellaisesta eroon niin pian kuin suinkin. Ennen kuin perhosten hienonhienoinen lepattelu sekoittaisi pääni ja luulisin sitä vakavammaksikin tuntemukseksi. Minun sydämeni ei kyllä tarvinnut yhtään hypähdellä meidän toverillisen, leikkimielisen flirttailumme takia. Vai oliko mitään flirttailua? Luulinko vain? Ajoittain minusta tuntui siltä, mutta hitto soikoon, enhän minä oikeastaan koskaan ollut tiennyt sellaisista asioista mitään. Hitto, että olinkin ihan tumpelo moisissa asioissa.

Hevosten kanssa sen sijaan olin selvillä vesillä. Toimin Simon kanssa rutiininsävyttämällä varmuudella enkä ollut missään vaiheessa kärsimässä hätää sen kanssa, vaikkei se itse aurinkoisuus ollutkaan. Koska sen päivä oli pyhitetty löysäilylle, en raaskinut valjastaa sitä lainkaan kärryjen eteen. Tekisi sille hyvää kokeilla jotain muuta; voisin hyvin viedä sen vaikka pikku poluille kävelemään. Siellä se saisi nostella koipiaan. Ei käveleminen olisi minullekaan pahasta.

Simo suhtautui loistavaan ideaani vähän epäluuloisesti. Tuskinpa se kovin usein joutui laskemaan arvokkaita kavioitaan pienelle polulle risukkojen keskelle. Hyvät hykkyrät, polun poikkihan kulki siellä täällä juurikkojakin! Simo näytti tuijottavan minua suorastaan pistävän moittivasti, mutta kyllä se sitten alistui kohtaloonsa ja rämpi eteenpäin kanssani.

Mustan orhin vierellä astellessani mietin, olikohan sillä koskaan ratsastettu. Ei se niin absurdi ajatus ollut, kyllähän monia ravihevosia välillä liikutettiin selästä käsin. Ei ratsastamisen tarvinnut tarkoittaa kouluratoja, auringonlaskuun - tai ylipäätään - laukkailua ja puomien ylittelyä, kyllähän sitä saattoi vain humputella menemään maastossa tyyliseikoista välittämättä. Siinä sitä olisi ravihevoselle vaihtelua.

En minä varmaan mitään menettäisi, jos kysyisin Tapilta, oliko Simon selässä matkusteltu. Tappi itse tuskin oli niin tehnyt, mutta en minä tiennyt, mistä Simo oli hänen käsiinsä päätynyt. Vaikka niin no, saatoinhan minä ajatuksella leikitellä. Tuskin siltikään alkaisin ehdotella Simon ratsuttamista. Hyvinhän se oli tähänkin asti pärjännyt silkalla ajotreenillä. Muutamia mukavia mäkiä, joille ei kärryillä ollut asiaa, voisimmä käydä kiipeämässä ihan näin jalkaisinkin. Mitäpä minä edes tiesin ravihevosista - jos selästä käsin liikuttamisesta kuitenkin olisi haittaa? Artsi varmaan ainakin olisi visusti sitä mieltä. Hänen hevostensa selkiinhän ei kiipeiltäisi räpeltämään mitä sattuu, elleivät ne nimenomaan olisi ostettu juoksemaan ratsastettuina.


Metsään oli hyvä hukata ajantaju. Lopulta päädyimme takaisin ravitallille. Aivan kuin Simo olisi huokaissut helpotuksesta päästessään takaisin Hyvin Sivistyneen Sivistyksen pariin. Katsoin kiusanneeni sitä tarpeeksi tälle päivälle ja olinpa nälkäinenkin, joten annoin Mustan Orin jäädä omaan ylhäiseen rauhaansa. Itse menin päärakennukseen, avasin jääkaapin ja kaivoin itselleni syötävää.

"Hei, mikä seisova pöytä mun jääkaappi muka on?" Artsi kysyi närkästyneenä.
"Omia safkojani nää on", tuhahdin takaisin.
"Mikä eväsretkikohde mun talo sitten muka on?" Artsi jatkoi vastarannankiiskeilyä.
"Mistä lähtien sä, Artsi, olet lakannut sietämästä naiskauneutta talossasi?" puuttui puheeseen paikalle astellut Tappi - ja däng. Pakko sitä oli vilkaista. Mahtoivatko sen silmät juuri tuikahtaa minulle? Lyhyt vilkaisu ja sitten laskin katseeni pöytään. Artsi tuhahti.

"Hmph. Täällä vaan tuntuu ravaavan väkeä ihan yhtenään... kestikievari... ei mulla mitään naisia vastaan ole, mutta noi ponitytöt", hän sanoi paljonpuhuvalla äänensävyllä ja minusta tuntui, kuin en olisi ollut oikeasti kuulemassa ollenkaan. "Vaikka tämä yksilö nyt täysi-ikäinen onkin. Ei poista sitä tosiasiaa, että tapaavat olla herkkänahkaisia. Mutta pidä, Tappi, kaikin mokomin hyvänäs, sunhan takias toi täällä käykin."
"Sori vaan, että kulutan sun penkkiäsi", sanoin minä. "Kyllä mä tästä jossain kohti olen lähdössä, mutta alan jo harkita, josko sittenkin jäisin ihan vaan sun kiusaksesi."
"Muistapa, kuka täällä on the Boss, ennen kuin alat hyppiä nenille", Artsi sanoi ripaus ylpeyttä the Bossin takana kalskahtaen.
"Tarviitsä, Lynn, kyytiä dösärille? Tai voin mä kotiinkin viedä. Mä olen lähdössä käväsemään kylillä Luurin kanssa", Tappi tarjosi avuliaasti ja selitti.
"Kiitos, mutta Dani tulee hakemaan. Mennään käymään Vänrikinmäellä", sanoin ja hymyilin Tapille.
"Aa, joo, tietysti", nuori mies sanoi lakonisesti ja vilkaisi kelloaan. "Mä menen."

Muuta hän ei enää sanonut ja minun mieltäni jäi kaihertamaan hassu tunne, jota Artsi vahvisti:
"Geez, Lynn."
"Mitä?" kysyin valjusti.
"Jo mä olen miettinytkin, mihin se Tappi sua muka niin kovasti tarvii."
"Mitä sä meinaat?" kysyin katsomatta Tapin serkkua silmiin ja pureskelin huomaamattani vähän alahuultani.
Artsi katseli minua tovin ja hymähti lopulta.
"En niin sitten yhtikäs mitään. Tai... luulisi sun tajuavan, sua kai pidetään aika fiksuna."

Perhanan Artsi, manailin mielessäni odottaessani Danin tulevan. Että sen piti iskeä ajatuksia päähän. Minä olin hukassa. Seilasin oikein pahan kerran ulapalla ja tuntui, ettei seilailupaattini ollut kovin kummoinen valtamerialus. Pikemminkin jokin piskuinen jolla. Tai kumivene? Hitto.

[Jusu]

9. heinäkuuta

Artsilassa oli kaksi asiaa, joita en voinut ohittaa olankohautuksella. Tapin ohitin vain kättäni tervehdykseksi heilauttaen, joten häntä ei nyt voinut sisällyttää siihen pariin. Sen sijaan kiinnitin huomiota hevoseen, jota Ros talutti. Mikä ihme? Kaunis tamma, nuori kuin mikä mutta jalat tiiviisti maassa. Hieman häkeltyneen näköisenä se katseli ympärilleen. Miten minä en ollut kuullut mitään mistään uudesta hevosesta tai sen hankkimisaikeista? No jaa, eihän se minun asiani ollut. Minun asiani oli Simo.

Toinen olankohauttelun kieltävä asia löytyi päätallin varustehuoneesta. Artsi siellä kiroili kuin turkkilainen satamajätkä ja haroi hiuksiaan varsin riuskoin ottein.
"Hei, hei, hei, hyvä mies, kohtelisit niitä harvenevia hiuksiasi vähän hellemmin! Ei ne ikuisesti ole uusiutuva luonnonvara", lipesi minun huulieni välistä.
Artsin äksy mulkaisu sai minut sulkemaan suuni uusilta lipsautuksilta ja ryhtymään ymmärtäväiseksi. Asettelin kasvoilleni ilmeen, jonka tarkoitus oli näyttää hämmentyneen huolestuneelta. Kallistin vielä päätäni epätietoisena ja yritin parhaani mukaan osoittaa katseellani, että minua kiinnosti kuunnella ja minulle saattoi purkaa tuntojaan.
"Mikä sulle tuli? Älä katso mua niin kuin mä olisin säälittävä koiranpenikka, jota sä haluat paijata. Tai surkea mutta kaikessa kömpelöydessään ah-niin-suloinen nörttijätkä, jonka sä toivot uskaltavan tehdä aloitteen", Artsi kuitenkin ärähti. "Saat mennä muualle vääntelemään naamaasi noin."
"Okei... Olisin mä vähemmälläkin ymmärtänyt epäonnistuneeni näyttämään ymmärtäväiseltä kuuntelijalta", mutisin ja luovuin yrityksistäni. "Nyt kun mä näytän taas normaalilta, kerrotko sä, miksi sä päästelet täällä sellaista rähinää, että voisi luulla pahasuisen kulkukoiralauman räkyttävän täällä?"

"No hitto kun mä olen etsinyt ja etsinyt ja etsinyt, enkä vaan millään löydä mistään loimea, jonka ostin viikolla. Piru vie - se ei ollut ilmainen, ei ollenkaan."
"Mitä sä aiot tehdä? Eihän tää voi jatkua näin", sanoin minä vähän synkkänä. "Musta ei ole ollenkaan kiva ajatella, että täällä käy joku tai jotain kummaa porukkaa yhtenään nyysimässä kamaa. Jotenkin ne on pysäytettävä."
Ajattelin valvontakameroita ja muuta sellaista. Kuinka hallaa se tekisi ilmapiirille? Kuinka paljon sitä alkaisi miettiä, että tämähän on kuin isoveli valvoisi? Artsikin näytti mietteliäältä.
"Siinä sä olet, blondi, harvinaisen oikeassa, että loppu tälle pelleilylle on tultava. Mä funtsin. Mä keksin vielä, millä ne pirulaiset nitistetään."
"Tai se pirulainen. Ei se välttämättä mikään rikollisliiga ole."
"Oli miten oli, me pysäytetään ne", Artsi uhosi ja lähti menemään.

Minä jäin miettimään. Me? No niin. Tässä sitä sitten mentiin. Meidät oli kiskottu mukaan, ja me tarkoitti pikaisella käsittämällä vähän kaikkia tallillakävijöitä. Artsin armeija sai valmistautua tositoimiin, kun herra komentaja suunnitteli seuraavaa siirtoaan.

Minun seuraava siirtoni oli hakea armas ruttuturpani sisään, siistiä se ja hypätä kärryille. Simo oli oma itsensä. Luimisteli ja mökötti niin kauan kun olin liian lähellä, mutta rentoutui välittömästi, kun siirryin turvallisen aisanmitan päähän sen kärryille istumaan.

Ajelimme hyvän, reipasvauhtisen lenkin ja minä sain ajatella omiani. Simo tuntui hyvältä ajaa, se ei painanut eikä junnannut, liikkui vaan sulavasti ja vastaanotti kaikki pyynnöt leikkimättä kuuroa, tunnotonta ja uppiniskaista. Lallallaa, mikäs siinä oli ajellessa. Ajattelin tyytyväisenä, että olinpa etuoikeutettu saadessani monipuolistaa hevosharrastustani - ja -työtäni - tähän tapaan. Ehkä sitä olisi voinut pitää vähän orjatyönä, kun palkatta paikoin Tappia vähän milloin hän mieli ja kevensin hänen työtaakkaansa, mutta huvikseni minä niin tein. Minä pidin Simosta ja ravimeiningistä. Opin jatkuvasti paljon uutta, ja jos jokin oli minusta kivaa, niin oppiminen.

Takaisin tallille palatessa Simo oli rennompi ja hyväntuulisempi kuin ennen lähtöä. Sain rauhassa hoitaa sen vapaanviettokuntoon ilman pelkoa näykkäisyistä tai muista koiruuksista. Musta ravuriori kuului kyllä ehdottomasti minulle eniten opettaneiden hevosten kastiin, se oli selvää. Taputin sitä pienesti ja jätin sen omaan rauhaansa, ennen kuin se tajusi, ettei mitenkään ollut yrittänyt koetella hermojani.

Enpä ehtinyt pihaankaan asti, ennen kuin kuulin mekkalointia.
"Kaikki tänne! Suuri Artsi tahtoo kaikki päämajaansa!"
En ollut ihan varma, kuka tallin hameväestä siellä huuteli, mutta päämajaan oli mentävä.

Siellä sitä sitten olikin väkeä, ja ensinäkemältä tuvan pöydän ääressä ei ollut paikkoja. Änkesin itseni penkin päätyyn pakottaen Tapin tiivistämään ja tajusin vasta sitten, että toisella puolella pöytää oli enemmän tilaa. Olin jo nousemassa, kun Tappi nykäisi paidanselkämyksestäni.
"Istu nyt siinä, kun kerran istahdit", hän sanoi ja minä lysähdin takaisin istualteni.
"Kaikki on paikalla ja kukaan ei lähde minnekään, ennen kuin mä olen julistanut asiani", Artsi aloitti, ja kaikki kiinnittivät huomionsa häneen - paitsi minä, jonka huomioni häntään oli tarttunut Tapin käsi, joka yhä piti paidanselkämyksestäni puolihuolimattomasti kiinni.
"Että ihan julistanut", sanoi Ros ja kohotti kulmiaan.
"Anna tulla, kakista ulos. Ei meillä koko päivää ole aikaa kykkiä tässä kuuntelemassa sun julistustasi", Chao sanoi liioitellun totisena, mikä päästi Meerin huulilta ilmoille pienen hihityksen.
"Täällä aletaan pitää vahtia."

Se oli se suuri, kuolematon lause. Artsi sanoi sen niin vakavasti ja antaumuksella, että me kaikki muut vaikenimme. Se tuntui vaikuttavalta. Ooh, suuri Artsi on puhunut. Minua alkoi hihityttää, mutten voinut nauraa ääneen. Vaikeammaksi naurun pidättäminen kävi, kun Tappiakin hykerrytti vieressäni. Hänen hienoinen hytkyntänsä kulkeutui paidastani kiinni pitävään käteenkin, mikä tuntui luonnollisesti hyvin typerältä. Olin äärimmäisen kutiamisherkkä. Kylkeen kohdistuvat hipaisut katkaisivat naurukamelini selän ja kaikki sen kantamat, naurua sisältävät ruukut helähtivät säpäleiksi. Se nauru kumpusi syvältä eikä sitä voinut pysäyttää. Minun karkulaiseni vapautti Tapin pidätetyn hohotuksen, eikä paluuta enää ollut.

Koko homma levisi käsiin.

Joka kerta kun toinen meistä sai itsensä kasailtua, toinen tipahti uudemman kerran. Jokainen varmasti tietää sen tunteen, kun mikään ei auta. Kun oma tavallisen järkevä persoonallisuus katoaa hetkellisesti ja tilalle astuu hillitsemätön, hallitsematon, hullu nauru. Niin kävi.

Lopulta sain itseäni niskasta kiinni. Vedin henkeä sanoakseni Tapille, että ottaisi käden pois kyljeltäni, mutta käännähdin ensin katsomaan Artsia. Hän näytti pöyristyneeltä. Liki mielipuoliselta. Kuinka me kehtasimme.

"T-toi... toi alot-ti-ih", sain änkytettyä ja johan se riitti repäisemään Tapin uuteen nauruun. "Tappi...! Älä enää, älä älä älä enää -"
"Mikä jumanhelvetti teitä vaivaa?" Artsi tivasi.
"- ja ota se käsi pois, kutittaa!" onnistuin inahtamaan.
"Mikä?" Tappi kysyi hämmentyneenä, mutta tajusi sitten. "Ai... ai. Joo."

Se ei ollut ihan niitä elämäni tähtihetkiä. Silti siinä oli jotakin, mikä ehdottomasti sävyttäisi sen positiiviseksi muistoksi. Kun joskus vanhana mummona muistelisin sitä, se toisi varmasti hymyn huulilleni.

Artsia ei hymyilyttänyt.
"Ei minkäänlaista kunnioitusta vakavia asioita kohtaan. Tässä ei nyt olla mitenkään leikkimässä! Me, jumantsiidu, aletaan paiskia hommia sen eteen, että tässä tallissa olisi taas turvallista ja hyvä olla! Ne, jotka eivät aio olla mukana yhteisen hyvän nimissä, sanokoon sen nyt, painukoon nyt pihalle ja osoittakoon luuseriutensa", pääjehu jyrisi kuin Hitler konsanaan, keräten lisää voimaa sitä mukaa kun sanat sylkeytyivät suusta. "Ja te kaksi, te kaksi kunnioittamatonta koiraa... te teette hitto soikoon tuplavuorot! Johan alatte oppia kunnioitusta!"
"Eli... eli mä en varmaankaan voi sanoa, etten mä ole mukana?" kysyin kuin arka koiranpentu konsanaan.
"Et voi."
"Okei", sanoin nöyränä ja tuijotin kiltisti pöytää.
Minä en nähnyt sitä, koska en kehdannut katsoa, mutta minä tiesin, että Tappi virnuili vieressä. Minä sen kun mietin, miten ihmeessä minä muka ehtisin mihinkään jahteihin mukaan. Mallaspuron muuttohommat veivät aikaa... ja oman kodin remonttia piti suunnitella ja alkaa pistää tulille. Huh.

No, ainahan sitä aikaa järjestyi asioille, joita kunnioitti tarpeeksi. Kuten yhteiselle hyvälle. Luuserihan en halunnut olla.

[Jusu]

27. heinäkuuta

Vietyäni Danielin juna-asemalle heittäydyin ahkeraksi. Siivosin kotona, ulkoilutin hoidettavakseni jätetyn Pedon, laitoin ruokaa, käväisin tallilla ratsastamassa yhden tuntihevosista ja ajauduin sitten ravitallille. Siellä sain hakea Simon tarhasta hieman pidemmän kaavan kautta. Se oli ollut jonkun aikaa ihan mukava tyyppi, mutta nyt se käveli tyynesti kauemmas aina, kun halusin saada sen kiinni. Lopulta kyllästyimme molemmat mokomaan pelleilyyn. Simo antoi kiinni juuri kun olin vähän möksähtämässä sille.

Vein hevosen harjailtavaksi ja valjastettavaksi. Jalkoja käsitellessäni huomasin pienen pienen haavauman. Se ei vaikuttanut järin hengenvaaralliselta, joten hoidin sen ilman sen suurempia kommervenkkejä. Tuskinpa se ongelmia aiheuttaisi, mutta pitäisi muistaa mainita siitä Tapille. Olkoonkin, että se oli miltei nanomaalisen pieni. Tappi oli tarkka hevosensa terveydestä, ja niinhän sitä kuuluikin.

Teimme pitkän, kevytvauhtisen ajolenkin. Jossain kohti meitä käveli vastaan lapsiperhe, jonka vanhempi, kävelykykyinen muksu kuului hinkuvan äidiltään lupaa päästä hepan kyytiin. Pidin naamani peruslukemilla ja ajoin Simon ohi perheestä ilman pienintäkään aietta pysähtyä juttelemaan. Nyökkäsin kyllä kohteliaasti tervehdykseksi.

"Sä se olisitkin varmaan viihtynyt pikkulapsen kuljettelijana", tuumasin Simolle. "Olisit ehkä näyttänyt kunnon vauhtia, kun joku sellainen olisi istunut sun kärryilläsi hihkumassa."
Simo lotkautti korvaansa ja jatkoi kulkemistaan. Minä hymyilin itsekseni hassuille ajatuksille, jotka sattuivat juolahtamaan mieleen.

Tallille päästyäni jätin Simon odottelemaan ruokiaan. Olin poistumassa tallista ja aikeissa mennä etsimään Tappi, jotta voisin ilmoittaa Simon pikkiriikkisestä haavanpoikasesta ennen lähtöäni. Minun ei kuitenkaan tarvinnut etsiä häntä, sillä hänpä kävelikin ihan itse nurkan takaa luokseni.

"Simolla on pieni haava jalassa", ilmoitin.
"Okei, hyvä... ei kun mitä?"
"Pieni haava. Pieni. Mä hoidin sen eikä se varmaan aiheuta ongelmia, mutta haluat kuitenkin tietää. Mäkin haluaisin."
"Aaaa, okei. Lynn, keksi äkkiä joku keino mulle päästä pois Artsin keksimästä vahtivuorojutusta tänään. Se yrittää saada mut kykkimään pihalla pitkin yötä, mä en halua", Tappi irvisti.
"Sanot sille, että sä olet sopinut jo jotain menoa."
"Joo, loistavaa, mä sanon. Vaan mitä hittoa ja kenen kanssa?"

Tuskin ehti Tappi lopettaa kysymystään, kun Artsi jo saapui paikalle. Pojan aivosolut toimivat nopeasti ja minä kuuntelin vieressä, kun Tappi ilmoitti:
"Siitä vahtimisesta. Ei onnistu, mä sovin jo viime viikolla, että mä vien Lynnin ulos."
Ahaa, mietin minä ja yritin näyttää mahdollisimman normaalilta. Siltä, kuin tämä olisi tosiaan ollut jo etukäteen sovittu juttu.
"Mitä pelleilyä se semmonen on? Miksi sä ton viet ulos?" Artsi murahti.
"Koska se ei maksa mulle palkkaa siitä, että mä hoidan sen hommia", puutuin minä puheeseen. "Niin että nyt se tarjoaa mulle edes vähän vaivanpalkkaa."
"Mihin te menette?" Artsi kysyi katsoen meitä molempia vuoronperään, ja me kaksi improvisoijaa olimme vähällä puhua toisemme pussiin.
"Baariin", sanoi Tappi.
"Meille", heitin minä samaan aikaan ensimmäisen mieleeni juolahtaneen paikan.

Artsi tuijotti meitä ja me vilkuilimme toisiamme hieman epätietoisina: mitäs nyt? Tappi yskäisi.
"Mä menen ton luo yöksi, kun ei julkiset kuitenkaan kulje siihen aikaan..."
"Se nukkuu sohvalla", katsoin minä aiheelliseksi ilmoittaa.
"No johan teillä nyt on selittelyn makua", puuskahti Artsi. "Älkää vaivautuko, ei teidän jutut mulle kuulu. Sen kun menette sitten. Et sitten tuu takaisin ton poikaystävän mukiloimana, serkkuseni."
"Ei Daniel ole kotona", sanoin minä tyhmänä, ja jos ei se sinetöinyt koko tilannetta, ei sitten mikään.

Teki mieli hakata päätä seinään. Mitä mielikuvia me jätimmekään Artsin päähän, vaikkei ollut aikomustakaan antaa niille mielikuville tosielämän vastinetta.

[Jusu]

23. elokuuta

Minä otin ja täytin 20 vuotta. Remonttipuuhat Danielin kanssa edistyivät töidemme ja muiden aikatauluja kuormittavien tekijöiden ehdoilla. Vähän väliä tunsin itseni niin aikuiseksi, että minun piti ihan palauttaa itseni maanpinnalle nauramalla. Mitä minä vielä elämästä tiesin, en juuri mitään. Jotakin ja rapiat päälle.

Lapsenomainen intoni hevosharrastusta kohtaan ei osoittanut laantumisen merkkejä. Aamusta toiseen minä nousin uuteen, hevostentäyteiseen päivään ja lähes koskaan se ei tuntunut pahalta. Oli hetkiä, kun tallille lähteminen tuntui niin tutulta, että mieleni alkoi halajaa uusiakin asioita täyttämään elämääni. Minun vuorokauteni koostuivat tallista, hevosista, ratsastavasta poikaystävästä ja pääosin hevostelevista ystävistä, työpaikan - eli tallin - läheltä remontoitavasta huvilasta ja niin, välillä vaihtelunomaisesti... ravitallista.

Vaikka välillä mietin, että pakkohan minun olisi ennemmin tai myöhemmin kyllästyä siihen kaikkeen, unohdin moiset ajatukset helpommin kuin voisi uskoa. Kun istuin hevosen selässä ja jokin, joskus hyvin pienikin, asia onnistui, tuntui niin hyvältä, ettei mikään maailmassa olisi voinut tuottaa samanlaista hyvänolontunnetta. Sellainen asia saattoi olla ihan vain jäykän ja vastaanhangoittelevan hevosen hakeutuminen kuulolle, oma rentoutuminen ja huolten unohtaminen rennolla maastolenkillä tai sitten vaikka onnistunut esteenylitys.

Sitä samaa hyvää oloa tuotti minulle Simokin. Tuo äkäpäinen musta ravuriori saattoi olla maailman masentavinta seuraa saadessaan minut kyseenalaistamaan omaa osaamistani. Pidin itseäni hyvänä hevosenkäsittelijänä, mutta Simo osasi välillä pistää tälle käsitykselle kampoihin melkoisissa määrin. Se siitä tekikin niin loistavan: se palautti minut takaisin perustasolle ja jokainen onnistuneesti toteutettu arkinen askare sen kanssa oli pienoinen voitto.

Kaikki kävikin Simon kanssa koko ajan helpommaksi. Ehkä ori oli käymässä lungimmaksi tai minä olin oppinut toimimaan sen kanssa. Ehkäpä se kunnioitti minua koko ajan kasvavassa määrin. Yhä harvemmin jouduin äsähtämään sille ja yhä useammin Simo vain hieman nyrpisteli nenäänsä ja käyttäytyi enimmäkseen ihmisiksi. Tai fiksuiksi hevosiksi.

Nautin täysin siemauksin kirpakasta, jo melko syksyisestä päivästä. Istuin Simon kärryillä ja annoin sen edetä reippaassa ravissa. Vähän väliä kasvoilleni valahti jostain pisara tai pari, mutta kunnon sateeksi ei säätila ollut vielä päättänyt yltyä. Se olikin hyvä, sillä vaikka minua ei kastuminen olisi sulattanut pois, olisi silloin saattanut alkaa viluttaa. Nyt oli sopivan viileää, mutta ei kylmä.

Palatessani ravitallille olin vielä pykälän verran rennompi kuin olin ollut lähtiessäni. Vapautin Simon valjaista ja sutaisin sitä reippaasti harjalla, ennen kuin jätin sen rauhaan. Sen harvinaisen leppoisa olemus kylläkin kutsui minua hieman raaputtelemaan sen korvia, eikä se pistänyt pahakseen, kunhan muistin pitää hempeilytuokion kylliksi lyhyenä.

Tallin ovi aukeni juuri kun minä käännyin lähteäkseni valjashuoneeseen merkitsemään Simon päivän voinnin ja tekemiset sen päivyriin. Sisään astui Fiia, joka ei suinkaan näyttänyt järin hyväntuuliselta. Punapäinen tyttö oli kuin maansa myynyt. Minusta ei ollut mukava nähdä häntä niin allapäin ja niinpä mietinkin, kuinka voisin piristää tyttöä. Aloitin ottamalla selvää, mikä häntä riepoi.

"Svante", Fiia puuskaisi. "Ja armoton kiire."
"Mikäs riiviöponissa?" kysyin.
"No se riiviöys nimenomaan. Ja se, ettei mulla vaan ole aikaa sille ja ettei Josefiina oo enää huolehtimassa omasta puolikkaastaan."
"Mmm", mumisin minä.

Me olimme puhuneet tästä aiheesta joskus. Fiia oli pyytänyt minua miettimään taitavia, pienikokoisia ratsastajia. Tunsinhan minä sellaisia, toki työni puolesta, mutta en juurikaan niitä, joiden olisin tiennyt olevan valmiita tulemaan ravitallille itsenäisesti huolehtimaan Svantesta. Jo matka oli useimmille pitkä ja he olisivat vanhempiensa kyydin tai julkisten varassa. Sitä paitsi - kuinka monella pikku ponitytöllä säilyisi innostus läpi sateisen syksyn ja pitkän talven, kun palkintona olisi todennäköisesti monta mutaista muksahdusta maahan ja paleltuneita neniä.

"Sullahan on nyt ylioppilaskirjoitukset meneillään?" kysyin Fiialta jotakin jutellakseni.
"Joo."
"Onnea vaan, mä muistan ton ajan", huokaisin. "Ja hei, jos se sua yhtään helpottaisi, mä voisin katsoa, josko saisin jotakin aikaseksi riiviöponin kanssa."

Fiialla kesti hetki ymmärtää sanojeni sisältö.
"Säkö ratsastaisit sitä?" hän kysyi lopulta loksautettuaan leukansa likipitäen sijoiltaan. "Siis niin kuin oikeastiko voisit ratsastaa sitä?"
"Voisin mä kokeilla, jos se sulle sopii. Silloin, kun mulla on aikaa, tietysti. Kun mä nyt täällä muutenkin käyn ja olen kylliksi pieni menemään ponilla ja luulen sille pärjäävänikin... Mä en näe mitään estettä, miksen mä sitten voisi vähän avittaa sua."
"Se olisi täydellistä", Fiia huokaisi haltioituneena. "Ihana, ihana Lynn. Kiitti. Se on sitten ihan kamala."
"Odotan innolla pääseväni ottamaan siitä vähän mittaa", nauroin minä. "Katsotaan, kuka vie ketä ja monestiko mä muksahdan poninpirulaisen kyydistä."

Niin minä otin hieman uutta hevosvastuuta. Se sai minut kuitenkin, huokailun sijaan, hyräilemään kotimatkalla. Tuntui kutkuttavalta päästä kokeilemaan jotakin uutta. Svante oli Fiian kertoman mukaan jossakin määrin rodeoponimainen tapaus, mutta jossain perimmässä perukassaan varsin kultainen poni. Minä tekisin asioita sen kanssa ehtimisen ja jaksamisen mukaan, ja kun minulla ei nyt ollut omaa ratsastettavaa hevosta kotona, arvelin ehtiväni ihan mukavasti. Saisipa nähdä.

[Anne]

Simo



Herra hieno riimu päässään esittelee rakennettaan.

[Jusu]

28. marraskuuta

Kaikki tuntui kaaokselta. Kotona, töissä, kaikkialla. Ajankohtaisin kaaos oli Simo, jonka päässä viirasi. Tien pinta oli kova ja tiesin sen hieman liukkaaksikin. Tarkoitus oli ajaa pitkä, rento lenkki Tapin ohjeiden mukaisesti, mutta Simo sanoi yhtäkkiä sellaisille ohjeille piut ja paut. Se vaan otti ja lähti, ja minä vailla pienintäkään aavistusta siitä, mikä sitä ajoi juoksemaan, tein kaikkeni saadakseni rukoukseni kantautumaan sen kuuroihin korviin.

Minulta meni hetki tajuta, että istuin pikavauhtia paahtavan ravuriorin kärryillä vailla mitään kontrollia siihen. Kun ajatukseni ehtivät siihen pisteeseen saakka, mietin tovin, ennen kuin paniikinomainen tunne alkoi kivuta selkäpiitäni pitkin kylmät väreet seuranaan. Mitä nyt? Mitäs hittoa nyt? Jos Simo ei pysähtyisi vaan painelisi menemään samaa tahtia vaikka kotiin saakka? Jos se vaikka liukastuisi kesken matkan ja rysäyttäisi yhden arvokkaista koivistaan nipsnaps katkipoikki? Jos jostakin mutkan takaa tulisi auto? Olisipa hilpeä tapa päättää rauhallinen, rento ajolenkki.

Koko ajatteluni ajan yritin parhaani mukaan palautella Simoa hallintaan. Otin rumat otteet käyttöön ja kiskaisin voimalla muutaman kerran, mutta ei, ei siitä ollut apua. Siitäkään. Eikä siitä, että yritin hyssytellä äänellä, eikä siitä, kun karjaisin Simolle, että se hidastaisi. Sitä ei haluttanut hidastaa. Jos olisin ollut ratsailla, olisin ollut valmis kääntämään sen vaikka pusikkoon, puuta päin, mitä vain, mutta kärryillä istuessani en uskaltanut sellaista kokeilla. Herranjumala, mitähän lie Tappikin olisi sanonut, jos olisin juoksuttanut hänen arvokkaan kilpajuoksijansa pahki puuhun? Kaatanut sen kärryineen ojaan?

Emme olleet enää kovin kaukana Artsilasta ja neuvottomana tunsin vain varovaista toiveikkuutta siitä, että pääsisimme sinne hengissä ja totta kai Simo siellä jo hidastaisi. Halusin sen pysähtyvän ja halusin pois kärryiltä, pois ohjaksista. Hallinnan puute pelotti minua.

"Simo, nyt jumalauta josethidastapistänsutmakkaraksjasyönoikeinnauttien!" murisin.

Se tepsi.

Tai ei, ei oikeasti. Ei se, mutta jokin ihme kuitenkin. Ehkä musta orhi väsähti tai koki päässeensä tarpeeksi lähelle kotia. Se hidasti ja alkoi kuunnella. En voinut muuta kuin huokaista helpotuksesta ja alkaa pikkuhiljaa vapista. Helpotuksesta.

Vähän vielä pelotti, mitä hevosen jalat oikein olivatkaan mieltä moisesta pyrähdyksestä. Taivaalle tai mille nyt sitten lie kiitos siitä, ettemme sentään törmänneet autoon, mutta siinä tapauksessa, että Tapin hevonen olisi hajalla, voisin varmaan saman tien mielelläni kätkeytyä jonkun auton alle odottamaan tuomiopäivää.

Tappi olikin pihalla, kun lopulta kävelimme paikalle. Tärinäni oli lakannut ja yritin näyttää tyyneltä. Tappi katsoi hikistä hevostaan ja kohotti toista kulmaansa.
"Mä - mä en oikein saanut hallittua sitä", sanoin lampaana ja kapusin kömpelösti pois kärryiltä - ja kas, vapina alkoi taas. "Se otti ja lähti. Kuskas ihan sata-nolla. Mä kokeilin ties mitä pysäyttääkseni sen, mutta se vaan juoksi niin kuin hullu, ihan kuin oltais oltu jossain Hevoshullun sarjiksessa jossa jostain kuuluu laukaus ja sitten hevonen pinkoo. Hitto. Pelotti. Toivottavasti se on okei, mä niin yritin enkä saanut mitään kontaktia ja jos se nyt on juossut itsensä hajalle, se tuli tosi kovaa ja aika pitkän matkaa ja tienpinta -"

"Hengitä", Tappi komensi lyhyesti ja minä vaikenin. "Kattellaan, miltä se vaikuttaa. Ja miten niin otti ja lähti?"
"En mä tiedä, puri kiinni ja paineli menemään", ynähdin maani myyneenä. "Se on musta ollut vähän hankalana, mutta en mä tommosta odottanut."
"Njoo, on se mustakin vähän tavallista paksukallosempi nyt ollut, mutta että se olisi vaan lähtenyt ja juossut itsensä tommoseen hikeen?"

"Ei se sulla varmaan lähtiskään, sä saisit sen hallittua", sanoin itseäni soimaten.
"No ei sitä tiedä. Eläin se kuitenkin on", Tappi totesi ja murahti Simolle, joka koetti napsaista palan omistajansa takinhihasta. "Ei se äkkiseltään näytä kuoleman kielissä olevan, chillaa Lynn vähän. Tuli vähän tarkoitettua rankempi treeni, mutta te ootte molemmat hengissä ja ehjiä. Mä hoidan Simon, koita sä rauhottua."
"Ei, kun mä autan kanssa", sanoin päättäväisesti. "Sori. En mä kyllä tiedä, mitä oisin voinut tehdä toisin, mutta äh. Ei mitään kontrollia."

[Jusu]

4. helmikuuta

"Joko sua kiinnosti kolmen kimppakin niin kovasti, että päätit raijata ton kolmannen osapuolenkin mukanas?"

Artsin härski läppä meinasi saada mut vähän suutahtamaan. Yleensä mä suhtauduin niihin kylmän viileästi ja joo, vähän enemmän huumorilla kuin nyt, mutta nyt vitsi oli turhan... En tiedä. En tosiaan tiedä. Se vaan vähän sattui. Artsi oli hanakasti päättänyt, ettei mun ja Tapin välinen orastava, uhkaava säpinäntapainen pääsisi unohtumaan. Hitto, enhän mä unohtaisikaan.

Se ei ollut ollut mun ja Danielin parisuhteen parasta aikaa. Kaukana siitä. Loppu kuitenkin hyvin, kaikki hyvin, sillä tulin onnekseni järkiini ennen kuin mitään peruuttamatonta tapahtui. Tietysti oli ihan kylmä fakta, että parisuhteessakin tapahtui välillä jonkin sortin ihastumisia kolmansiin osapuoliin, mutta ettäkö olisin mennyt niin pitkälle, että olisin pistänyt hyvän, ellei täydellisen, suhteeni hyllylle ja sännännyt suin päin uuteen? Ei. Iso, paha, vakava erhe se olisi ollut. Nyt en kaivannut muistutuksia siitä, että joskus olisin saattanut vaikkapa harkita tekeväni niin.

Enkä pitänyt siitä, että moinen vitsi esitettiin Danielin kuullen.

"Artsi, in your dreams mä lähtisin kolmen kimppaan, oli ne muut osapuolet ketä tahansa", tuhahdin ylhäisesti. "Unelmoi rauhassa, mutta ei, ei kuulu mun plääneihin. Onko Simo ulkona?"
"Meinaatko Tappia?"
Huokaisin syvään ja vilkaisin syrjäkarein Danielia, joka katseli Artsia tyynen utelias ilme komeilla kasvoillaan.
"En, mä en vieläkään meinaa Tappia. Simon perään kyselin."
"Rilääks görl", Artsi pakitti vähän jutuissaan oiken kovin kauniisti ääntäen. Not. Mutta taisi olla tahallista junttienglantia. "On se musta orhi ulkona. Ja omistajansa on ajamassa Kopsetta."
"Kiva."

Välittämättä jutella Artsin kanssa sen pidempään lähdin ulos Daniel kannoillani.
"Se oli Artsi", esittelin noin niin kuin jälkikäteen. "Sillä on välillä vähän levottomat jutut. Musta tuntuu, että varsinkin nyt, kun se ei saa ajaa hevosiakaan ja ikävystyy kuoliaaks. Pikkulinnut puhuivat jostakin vatsalihasrepeämästä tai mistä lienee."
"Miten se semmosen on hankkinut?"
"Mä en ehkä halua tietää."
"Okei. I see."
"Ja tässä on taas itse paholainen."

Danilla ja mulla oli jonkin sortin parisuhdepäivä hevosihmistyyliin. Kävimme ensin Seppeleessä ratsastamassa mukavan lenkin Topilla ja Sentillä (seikka, jonka johdosta minun teki mieli vähän leijailla maanpinnan yläpuolella; hih, että Sentin tutussa selässä istuskelu saikaan mut hyvälle tuulelle!) ja jatkoimme sieltä matkaa ravitallille. Kävisimme ajamassa Simon kevyesti, painuisimme sitten kotiin ja unohtaisimme kavioeläimet hetkeksi. Iltatalli mun täytyisi käydä tekemässä kotona, mutta se olisi sitten sen ajan murhe.

Oli jo melko hämärää, kun lähdimme liikenteeseen Simpuran kanssa. Dani joutui enimmäkseen pitelemään ohjaksia ja mä istuin vaan kyydissä. Kärryillä oli hyvin aikaa jutella kaikennäköistä ja kyllä, Artsin aiheuttama nuiva fiilis hälveni kyllä pian. Asiat olivat nyt mallillaan. Menneet olkoon menneitä, tulevaisuus sitten vasta edessä ja tässä hetkessä saatoin keskittyä toimimaan niin kuin parhaaksi näin miettimättä, mitä olisi voinut tapahtua tai miten asiat voisivat nyt ja myöhemmin olla.

Palattuamme lenkiltä hoidimme Simon yksissä tuumin vapaa-ajanviettokuntoon. Se oli äksy eikä oikein osoittanut pitävänsä Danielista, mutta kokeneena hevosmiehenä poikaystäväni, tai, jos asian niikseen halusi ilmaista, avomiehentapaiseni, antoi orin kiukuttelujen jäädä omaan arvoonsa. Jahka päästin Simon karsinaansa aloimme olla valmiita lähtöön. Ehdimme vielä törmätä Tappiin.

"Moikka", tervehdin itselleni ominaisen ystävällisen hymyn säestämänä. "Käytiin heittämässä Simon kanssa se lenkki, mistä oli eilen puhettakin."
"Hyvä, kiitti", Tappi sanoi näennäisen normaalisti, mutta havaitsin pientä jäyhyyttä ilmassa. "Moi, Daniel."
"Morjens", Daniel hymähti vastaukseksi.

Talliin uhkasi langeta vähän kiusallinen hiljaisuus. Mä en ollut pahemmin puhunut Tapin kanssa kesällisistä tapahtumista ja syksyisestä välien viilenemisestä. Me oltiin kyllä jo palattu aika normaalimeininkiin, mutta välillä musta tuntui, että jomman kumman kengässä oli pieni, hankaava kivi. Ehkä molempien. Tapin kengässä kai isompi, tai mistä mä tiesin. Sellainen fiilis mulla vaan oli.

Välttääkseni hiljaisuuden sakenemisen avasin oman suuni.
"Me aletaan tehdä lähtöä. Nähdään Tappi varmaan ainakin perjantaina, jos sä päiväsaikaan olet täällä kun mä käyn liikuttelemassa Svanten. Voin hoitaa Simon samalla, jos sulla ei ole muita suunnitelmia", juttelin.
"Joo, kai me nähdään."
"Okei... no, se on kai sitten sillä selvä. Me mennään ja me nähdään."
"Jeps", Tappi sanoi lyhyesti ja nyökkäsi.

[Jusu]

3. huhtikuuta

Kun oikein pysähdyin miettimään, totesin, että Artsilahan on muuttunut aivan valtavasti sitten alkuaikojen. Siis niiden minun omien alkuaikojeni. Enpä minä olisi koskaan tänne tupsahtanut, ellei Kata olisi tarvinnut apua Cadi-hevosensa kanssa. Silloin Kat oli vielä maisemissa ja siinähän ne pyöritteli Tapin kanssa mitä onnellisinta parisuhdekuviotaan ja kuuntelivat Artsin naljailua. Artsi itse sumplaili parisuhdekuvioitaan vähän miten sattui. Tallilla pyöri erilaista porukkaa ja meininki oli vähän toisenlainen, hevosköörikin näytti erilaiselta kuin nykyään. Jopas jotakin, kopukoitahan on tullut lisää.

Simo on kuitenkin aina säilynyt omana kiukkuisena itsenään. Ihan tosi - sitä hevosta olen välillä jopa joutunut pelkäämään, sen myönnän. Nyt minua ei kuitenkaan pelota eikä edes pikkuhippasen verran jännitä, vaan lähinnä huvittaa katsella sen nyrpeää olemusta, kun menen hakemaan orhia puunattavaksi. Odotan lievällä mielenkiinnolla, miten Hämähäkkimies päättää käyttäytyä tänään.

Hoidan Simon rutiininomaisesti ja totean, että se on taikonut jostakin pienen naarmun silmäkulmansa lähettyville. Eipä näytä pahalta eikä vaivaa hevosta vähän vertaa. Saan pikkusen sörkkiäkin naarmua ilman, että hevosella keittää pahasti yli.

Käymme pyörimässä radalla. Simo on jotenkin nihkeällä tuulella, toisin kuin minä, joka nautin keväisestä säästä ja lumien sulamisesta.
"Että säkin jaksat ärmöttää, hapankorppu! Piristy vähän", hymistelen paluumatkalla kärryiltä Simolle, joka tuskin korvaansa lotkauttaa, jatkaapahan vain kopsutteluaan.

Tappi on hakemassa Ramboa sisään, kun palaamme Simon kanssa. Hoidan Simon vapaa-ajalleen ja menen juttelemaan Tapin kanssa. Siinä jutellessani rapsuttelen Ramboa autuaan tietämättömänä siitä, että minäkin tulen tulevaisuudessa olemaan tekemisissä sen tuoreimman jälkeläisen kanssa. Tappi kertookin kuulleensa varsan syntyneen Seppeleessä ja minä nyökkäilen. Rambo hamuaa takinhihaani pehmeillä huulillaan ja käyttäytyy kaiken kaikkiaan niin lapsekkaasti, että on jotenkin hassua ajatella silläkin olevan jo jälkeläisiä.

[Jusu]

16. huhtikuuta - Puhdistuva ilma?

"Tappi, arvaa mitä -"
Pysähdyn kuin seinään huomatessani, ettei Tappi ole yksin. Sen seurassa on joku hassu punapääpoju. Tuijotan kaksikkoa ja kaksikko tuijottaa mua. Hieraisen vähän kiusaantuneena niskaani.
"Eikös sun pitänyt olla vanhempies luona?" Tappi kysyy asiallisesti.
"No, siis, joo, mut sitten tuli vähän muuta. Tai Danikin telo ittensä ja mun piti tulla takasin huolehtimaan koirasta. Ei mitään vakavaa", huiskautan kädelläni, kun Tappi kohottaa kulmaansa. "Eikä isälläkään. Niin että kukaan ei kuole sillä välin, kun mä tulin piipahtamaan täällä."
"Mitä mun piti arvata? Ja ai niin, tää tässä on Kasper, serkkupoika, joka pyörii nykyään muuten kanssa Seppeleessä", Tappi esittelee virnistäen ja on minun vuoroni nostaa kulmakarvojani hieman. "Raukka koki niin suuria traumoja, että tuli tänne mun ja Arsen hellään huomaan palautumaan."

"Ei Seppele mikään traumapesäke ole", puolustan välittömästi ja moikkaan Kasperia. "Moi äläkä kuuntele Tappia, Seba on huippumesta! Mä kävin siellä muutaman vuoden, mutta nyt mulla on kädet täynnä toisaalla ja tulee enää tosi harvoin piipahdettua. Siellä on kivaa porukkaa ja kaikki mahtuu mukaan, ellei kuviot nyt oo kauheesti muuttunu, mut en mä usko. Ai niin, mä olen Lynn."
"Jaa, sä olet se", Kasperilta karkaa ja samassa hän vilkaisee vähän ovelana serkkuaan, joka yskäisee pienesti. "Tappileivältä mä oonkin vähän kuullut sydäntäriipaisevaa vuodatusta susta."

Kiusallinen hetki. Minä näytän niin kysyvältä ja Tappi niin varoittavalta, että Ed Sheeran -häiskä päättää peruuttaa vähän.
"No ei, vitsi vitsi. Kätevä hoitsulikka kuulemma vaan, en mä nyt sen kummempaa ole kuullut... sen jonkun Sipen kanssa kai pyörit."
"Simon", minä ja Tappi korjaamme yhteen ääneen.
"Mitä mun piti arvata?" Tappi jatkaa siirtäen puheenaiheen muualle, jolloin punapää sanoo lähtevänsä savuille.

"Mun opiskelukaverit meni ja hankki kimpassa Rambon varsan ja meinaa koulia sitä radoille. Muakin värvättiin tiimiin", totesin punapään kävellessä pois meidän luotamme.
"No oho, onnea vaan yrityksen kanssa... tietääkö ne mitään juoksijoista?" Tappi kysäisee melko epäluuloisen oloisena - usko projektiin ei lähtökohtaisesti selvästikään asetu kovin korkealle.
"No jaa-a", sanon. "Toinen enemmän, toinen vähemmän. Sua ei vakuuta."
"Miten niin ei? Etteköhän te nyt yhden kopukan saa radoille."
"Ootpas sä taas aurinkoisena. Missä se vanha kunnon Tappi oikein on? Oot ollut hirveän nuiva mulle jonkun aikaa."
"Ehkä vähän", Tappi sanoo välinpitämättömänä.
"Mistä kiikastaa? Kaada ne kivet kengästäs ja kaiva hiekat haisurööristäs, käyttäydy ku aikuinen ja lakkaa syyttämästä mua siitä, että kiinnostuit musta, vaikka tiesit, että mä olen varattu."

Se vain lipsahti ilmoille, hups. Tappi ei kuitenkaan yritäkään kiistää mitään, katsahtaa minua vain viileänsävyisesti.
"En mä siitä syytä, mutta kyllä sä vähän annoit turhaa toivoa. Se ärsytti, se soutaa-huopaaminen."
"Turhaa toivoa - mistä?" puuskahdan melko kipakasti. "Että mä jättäisin poikaystäväni - avomiehen - ja kapsahtaisin sun kaulaan? Sellaisenako sä oot mua pitänyt ja sitäkö sä olet toivonut? Etköhän sä jo omasta kokemuksesta tiedä, kuinka nuiva temppu sellanen on tehdä toiselle ihmiselle."
"... no joo..." Tappi hieraisee niskaansa.

"Ja anteeks siitä soutaa-huopaamisesta", sanon huomattavasti valjummin ja myönnän jotakin ääneen. "Mä meinasin soutaa-huovata. Kyllä sun kiinnostukses aiheutti mussa sen reaktion, asiat meni solmuun."
"Meni?" Tappi kysyy ja kohottaa katseensa, näyttää melkein häkeltyneeltä.
"Meni. Mutta ollutta ja mennyttä, koitetaan unohtaa se. Sulla riittää vientiä, mulla on parisuhde, me ollaan hyvä tiimi Simon suhteen ja ollaan aina tultu hyvin juttun, niin että ei nyt tehdä tästä ongelmaa", sanon. "Mä menen katsomaan Simoa."

Niin teen. Simo on päivän liikkumisensa liikkunut ja on sisällä odottelemassa iltaruokia. Se ei pistä pahakseen, että pujahdan sen karsinaan vähän rapsuttelemaan, mutta huomaan sen närkästyvän, kun en olekaan ruokalähetti.
"Tyhmä hevonen. Ja sun omistajasikin on välillä vähän mäntti, mutta eiköhän se ole koko ajan pysynyt pohjimmiltaan samana hyvänä tyyppinä. Ja mä saan olla aika kiitollinen ravihevosopista. Täällähän sitä on tehdessään kasvanut edes vähän enempi ravi-ihmiseksikin..."
Simo puhahtaa. Se tahtoisi jo ruokaa. Minulla ei kuitenkaan ole aikaa jäädä auttamaan ruokinnassa, sillä kotona odottaa kettumainen koira, joka on iltalenkkiä vailla. Niin kiltti koira kuin Peto onkin, tarvitsee se paljon virikkeitä, jottei ikävystyessään keksi tyhmyyksiä. Jätän siis Simon ja otan suunnan kohti kotia.

[Jusu]

Hurahdin speed paintailemaan tässä pakkausrumban keskellä. Missä lie kesäniityillä spurttailee hän.

[Jusu]

3. kesäkuuta

Kesäpäivä. Mustan hevosen huiskiva häntä ja tasaiset askeleet. Sormien lomitse kulkevat ohjat. Hiekkatietä vasten kopisevat kaviot ja puiden välistä siivilöityvä auringonvalo. Elämä hymyili minulle, mutta tympiintyneen oloiselle Tapille se ei tuntunut esittävän oikein parhaita puoliaan. Tallille tullessani törmäsin ensi töikseni tuohon nuoreen mieheen, joka ennen oli nauttinut kesistä siinä missä muutkin ja ollut täynnä elämää.

Nyt Tappi vain valitti kiirettä. Millekään muulle ei ollut aikaa kuin kopukoiden puunaamiselle ja liikuttamiselle ja tilan muille töille. Välillä kerkesi käydä kylillä kalastelemassa naisseuraa (kuten Tappi asian ilmaisi, mutta epäilin, ettei hänen tarvinnut kalastella vaan lähinnä lajitella tyttölauma kiinnostaviin ja ei-kiinnostaviin ja poimia sitten mukaansa joku mukiinmenevä yksilö), mutta niissäkään neidoissa ei kuulemma ollut mitään, mikä olisi säväyttänyt. Eikä minkään sortin jatkuvaa suhdetta muka olisi ehtinytkään viritellä, kun oli hevoshommissa kiinni keskimäärin 18 tuntia vuorokaudessa kuutena päivänä viikossa. En tiedä, paljonko Tappi liioitteli, vai liioitteliko lainkaan.

"Kyllä mä hevoshommista pidän", Tappi sanoi laitellessaan Hummaa kuntoon. "Mutta meitä on täällä nyt liian vähän."
"Ainahan sitä voi palkata tai lahjoa apukäsiä. Mäkin tunnen monta pätevää, asiansa osaavaa ja näppärää likkaa ja jotain jannujakin, jotka eivät pistäisi pahakseen, jos saisivat töitä ravitallilta. Onhan niitä miltei joka niemennotkossa, hevosalalle valmiita nuoria ja nuoria aikuisia", sanoin, kun en oikein muutakaan osannut vastata.
"Njoo, mutta työvoima maksaa ja lisäksi se ei saisi olla mikään työtä vieroksuva velttoilija. Me ei oikein voida taata mitään siistiä kasista neljään -työtä ja lomaetuja ja kaikkea."
"Eiköhän suurin osa hevosalalle suuntautuneista tiedostakin sen, että tällä alalla paiskitaan duunia vähän eri ehdoilla kuin monilla muilla. Mutta hei, kun mä nyt olen täällä niin ihan hyvin voisin auttaa vähän enemmänki kuin ton Simon verran. Mulla on aikaa", tarjouduin.

Se näytti ilahduttavan Tappia. Hän sanoi käyvänsä ajamassa Humman ja ehdottelevansa minulle jatkohommia, jahka palaisin Simon kanssa tallille.

Simo oli hyvällä tuulella. Se kopotteli menemään tasaisen varmasti ja innokkaasti. Pidin siitä hevosesta huomattavasti enemmän kuin alkuaikoina, kun olin välillä suorastaan joutunut pelkäämään sitä. Herra känkkäränkästä oli aikojen saatossa muovaantunut ihan mukava kaveri minullekin, jahka se oli todennut, etten minä juossutkaan karkuun, kun se uhitteli minulle.

Olin juuri päästänyt Simon takaisin tarhaansa remuamaan, kun Tappi tuli ilmoittamaan, että saisin seuraavaksi ottaa Issen ja ajaa sillä lenkin. Tunsin hyppäyksen sydämessäni. Isse oli paitsi sykähdyttävän kaunis hevonen, myös kiltti ja lempeä - ja ilmeisen lupaava. Oli jännittävää päästä tekemisiin sen kanssa. Toivoin, etten mokaisi mitään.

En minä mokannut. Artsikin vain kiitti ohimennen, kun vähensin työmäärää, ja Ros tiesi uhata, että ellen pitäisi varaani, olisin kohta kokopäiväinen työntekijä ilman palkkaa.
"Kyllä toi ukko orjuuttaa ketä vaan kynnelle kykenevää, jos vaan saa mahdollisuuden", Ros sanoi minulle ja irvisti, kenties vain osittain leikillään.
"En kai mä kuule valittavaa äänensävyä? Kuule nainen, sehän olisi meillekin vaan vähän enempi yhteistä aikaa poissa tallilta, jos saataisiin osa töistä sysättyä jonkun muun niskoille", Artsi tuhahti, mutta huomasin hänen suupieliään hieman kutittelevan - ei Artsi tosissaan orjaa halunnut.

Kai.

[Jusu]

16. kesäkuuta

"Simo, ala tulla", sanoin hevoselle, joka lähti laiskasti lompsimaan minua kohti tarhassa.

Katselin hevosen kävelyä, ja kun se tuli kohdalle, sujautin riimun sen päähän. Samassa huomasin auringon heijastuvan himmeästi jostakin esineestä näkökenttäni laitamilla, ja kääntyessäni katsomaan tarkemmin tunnistin esineen hevosenkengäksi. Simo oli pudottanut toisen takapoponsa ja tosiaan, kun katsoin sen takasia, oli vasen kavio halkeilleen näköinen. Huokaisin.

"Olisit nyt edes pudottanut sen kenkäsi siististi, sillä tavalla, että sen olisi voinut naputella käden käänteessä takaisin. Toi taitaa vaatia kengittäjän käsittelyä", irvistin hevoselle, nappasin pudonneen kengän mukaani ja lähdin kiikuttamaan sitä ja hevosta tallille.

"Tappi, tää on repinyt kengän jalastaan ihan kunnolla ja kato tota sen vasenta takasta. Kunnon pedikyyrin tarpeessa", puuskaisin.
Tappi kumartui tutkimaan kaviota lähemmin ja huokaisi, kuten minäkin aikaisemmin.
"Katsotaan, saanko mä itse tehtyä tolle jotain ensihätään. Kai mun pitää sille kenkääjä kutsua joka tapauksessa. Taitaa se olla tulossa muutenkin tässä kohta käsittelemään muutamien hevosten koipia, niin että ehkäpä se sitten samalla voi laittaa tänkin kondikseen", Simon omistaja tuumasi. "Pitele sitä aloillaan, mä käyn hakemassa vähän välineistöä ja teen vähän ensiapua. Ton ei tartteis lohkeilla ton enempää."

Tein työtä käskettyä ja pian seurailin sivusta - tai selän takaa - kun Tappi kumarteli hevosensa takajalan puoleen. Simo pyrki näykkimään minua, sillä sitä ei huvittanut tilanne lainkaan. Artsi piipahti kohdalla vilkuilemassa meidän touhuja juuri, kun Simon onnistui napata pieni pala ihoani hampaidensa nipistettäväksi ja minä älähdin.
"Hehe, keskity, Lyntty, hevosen purukalustoon äläkä omistajan takalistoon, niin ei hampaat pääse yllättämään", Artsi virnuili ja minä pyörittelin silmiäni.
"Iske hampaasi joku päivä ton vanhan käävän kankkuun, ja teekin se sitten kunnolla, Simo", vannotin mustaa hevosta.

[Jusu]

16. heinäkuuta - Tuksu

Elo Artsilassa jatkoi kulkuaan niin kuin aina muutenkin. Archie the pääjehu ja Rosita the pääjehun kesyttäjä elelivät kiireisen onnellisina yhdessä ja pyörittelivät tallia yhdessä Tapin kanssa. Tapin rinnalle oli toistaiseksi vakiintunut jonkin sortin suihkurusketettu vetyperoksidiblondi, jonka valitettavasti muistin omalta lukioajaltani luokan-pari alempaa ja tyhmänä kuin saapas. Sitä paitsi suihkurusketus oli aivan väärä sana; pikemminkin mieleen tuli uitto- tai peräti hukutusrusketus. Olisihan tyttö ollut sievä, ellei olisi näyttänyt paksuine pakkeleineen, pilalle blondattuine ja tupeerattuine hiuspehkoineen, oransseine ihoineen ja alati ankkamaiseksi mutristettuine huulineen uhkaavasti Tukiaisen manttelinperijältä. En ollut aivan varma, oliko tuo tyttö koskaan nähnyt päivää, jona häntä olisi tuijottanut peilistä hän itse eikä omituinen, irvokkaasti muokattu versio.

Ehkä olin vain vähän ahdasmielinen. Ehkä tuon tytön hiusten alla liikkui välillä jotain, vaikka lukioaikana hänen ulosantinsa olikin vaikuttanut siltä, kuin vetyperoksidi olisi hulahtanut hiusten sijasta suoraan aivosoluihin. Ehkä hän oli kaikesta kiekumisestaan, kiherryksestään ja kaikista typeristä kysymyksistään huolimatta ihan tavallisen fiksu ihminen.

Paitsi ettei siltä vaikuttanut.

Mutta mitä minä siitä murisemaan. Niin kauan kun tyttö ei roikkunut Tapin kanssa tallilla ja hyppinyt silmilleni, tilanne oli ihan fine.

Paitsi että kun se teki justiinsa sitä. Olisi edes ollut avuksi, kun kerran tallille asti tuli, mutta kun ei. Aina se oli tiellä, aina sillä oli jotain kommentoitavaa muttei mitään asiaa, aina sen piti esittää vajaaälyistä ja aina kaiken piti olla sen mielestä niin yääähhkkk ällöö hevonen pissii. Kusellahan säkin joskus käyt, teki mieli sanoa, mutta maltoin mieleni ja kieleni ja jatkoin Simon valjastamista. Tuntui helpottavalta saada hevonen kärryjen eteen. Pääsinpähän ajelemaan karkuun mokomaa tyhjäpäisyyttä. Olisihan se voinut vaikka tarttua. Yksinkertainen saatoin välillä olla minäkin, mutta en sentään koettanut väkipakolla korostaa sitä ihmettelemällä ihan jokaikistä jonninjoutavaa asiaa.

Simon kanssa oli niin kivaa ihan kahdestaan. Ei tarvinnut kuunnella ketään eikä mitään, mitä nyt korkeintaan muutaman kärpäsen surinaa ja lintujen sirkuttelua.

Teimme pitkän, reippaan lenkin ja koko sen ajan Simo vaikutti varsin tyytyväiseltä oloonsa. Paarmoja sen ei kumma kyllä tarvinnut hurjasti huiskia, mikä oli mielestäni oikeinkin kiva. Muutaman hevosparan olin eilen kotona yrittänyt ratsastaa kentällä, mutta kimppuun oli hyökännyt semmoinen paarma-armeija, etteivät hevosparat olleet muuhun keskittyneetkään kuin ahdistuneeseen paarmojen potkiskeluun.

Tallille palatessani olin unohtanut koko Tapin tyttösen, mutta kyllä se palasi rysäyksellä mieleen, kun kumarruin vielä Simon karsinassa tarkistamaan pientä naarmua hevosen jalassa. Tallin käytävältä kuului kohta askelia ja seuraavaksi kuulin Tapin tuoreimman tyttöystävän sanovan:

"Mun tarttee lähtee, mutta huomenna taas nähdään ja sitten mä haluan jotakin kovaa... jos ymmärrät, mitä tarkotan."

Katsoin parhaaksi pysytellä näkymättömissä karsinan suojissa, kunnes olin varma, ettei tallissa ollut ketään. Kun astuin käytävälle, Tappi palasi talliin jokseenkin samalla tavalla tympeän näköisenä kuin niin usein muutenkin nykyään.

"Menikö Tuksu?" lipesi huuliltani.
"Tuksu?" Tappi kysyi kulmat koholla.
"Sori. En mä tarkoittanut olla ilkeä."
"No onhan se vähän överipyntätty", Tappi totesi itsekin ja kohautti olkiaan. "Mutta se nyt on semmoinen... Kattoo nyt miten pitkään se edes jaksaa täällä pyöriä. Hevosenpaskan keskellä."
"Niin no, ei se ihan elementissään täällä taida olla", myönsin, mutten halunnutkaan puhua aiheesta sen enempää. "Lähde perjantaina viihteelle meidän kaa, jos täältä liikenet."
"Sun ja Dannyboyn? Enpä taida. Kiva kattella teidän siirapointia."
"Tyhmä, ja itsepähän siirapoit tyttös kaa", tuhahdin, mutta ihan kiltisti vain. "Ja siis ei kun isolla porukalla. On siellä varmasti sunkin tuttuja."
"Jooh, kai sitä vois. Kattoo nyt, miten täältä kerkiän, jos kerkiän", Tappi sanoi jo aavistuksen verran valoisammin. "Ei oo tullut hetkeen silleen kunnolla nähtyy kavereita, vois kutsua neki messiin."
"Sitä se parisuhteen alku joskus teettää, kai", sanoin ja tunsin, että oman parisuhteeni alusta oli jo ikuisuus. Johan tässä oli pitkään majailtu saman katonkin alla. En valittanut, päinvastoin, pidin tilanteesta.

"Parisuhteen?" saapui Artsi juuri parahiksi paikalle naurahtamaan. "Pikemminkin panosuhteen, tai mikä toi Tapin ja Tuksun kuvio nyt onkaan."
"Säkin kutsuit sitä Tuksuksi", hämmennyin minä ja Tappi puolestaan kohautteli olkiaan sen oloisena, ettei oikein tiennyt itsekään, mitä moisesta kuviosta oli kehkeytymässä.

Rapsutin vielä päänsä käytävälle työntäneen Simon korvanvierustaa, ennen kuin päätin lähteä kotiin. Nälkä kurni jo vatsassa ja elättelin toiveita valmiina odottavasta ateriasta, jonka jälkeen kelpaisikin painua takaisin tallihommiin.

[Jusu]

Palkeenkieli persuksissa

Simo oli selvästi harrastanut hiekkakylpyjä tarhaillessaan, joten minulta kesti hieman tavallista pidempään saada se valmiiksi ajoon. Pyörittelin kumisukaa syvälle ajatuksiini uponneena. Elämä sen kun eteni, enkä oikein tiennyt, kuuluiko minun kaivata elämääni uusia tuulia ja haasteita vai tyytyäkö kaikkeen tuttuun. Opiskelut olivat toistaiseksi takana päin, viihdyin töissä ihan niin kuin ennenkin ja parisuhdekin rullasi siinä sivussa omalla painollaan. Ravitallilla kävin, kun kerkesin.

Raviharrastuksen silmiinpistävin muutos oli se, ettei Simo juurikaan jaksanut ilkeillä minulle. Se oli oma nuiva itsensä, mutta joko ikä oli tylsyttänyt siitä pahimman terän pois tai sitten olin vain oppinut toimimaan sen kanssa paremmin. Sain kaikessa rauhassa harjata sen ja iskeä rutiininomaisesti kärryjen eteen. Kertaakaan se ei minua näykkäissyt.

Lähdimme kärryttelemään hiekkateille. Mietin tallin hevoskatraassa vuoden mittaan tapahtuneita muutoksia. Enää ei ollut komeaa suomalaista Kopsetta eikä Minsaakaan. Sen sijaan tallissa kasvoi ja juoksi kaksi Simon tammavarsoista, ja ehkäpä Kopseen manttelinperijä olisi Monni, jossa oli jonkin verran samaa näköä.

Simo oli menevällä tuulella. Tallin pihaan palatessamme se oli vain kevyesti hionnut, vaikka teimmekin pitkän, reippaan lenkin. Matkalla tarhaan se innostui pörhistelemään vähän Artsin kanssa ohikulkevalle Isselle.

Keskittyessäni avaamaan tarhan porttia sain tuta, että vielä Simossakin oli vanhaa kenkkuilijaa jäljellä. En kiinnittänyt huomiota hevoseen, joka yhtäkkiä kurottui tarraamaan hampaillaan housuihini. Hippunen ihoanikin joutui hampaiden väliin. Kiljaisin säikähdyksestä ja kivusta ja hypähdin kauemmas kuullen samalla painajaismaisen äänen; Simo peruutti pää ylhäällä ja pala kangasta hampaidensa välissä.
"No voi ny perse", kirahdin ja yhtäkkiä minua alkoi naurattaa. Voi perse, tosiaankin.

Simon päästyä tarhaan lähdin suorinta tietä autolle rukoillen pyhästi ja hartaasti, etten törmäisi ainakaan kenenkään tallin miehistä matkallani. Jos kävisin joskus kirkossa, vastattaisiinkohan rukouksiini auliimmin, tuumasin, kun vastaan tuli Tappi.
"Moi", tervehdin ja koetin mahdollisimman luontevasti pysytellä kasvotuksin suklaasilmän kanssa. "Ajoin Simon. Se on nyt tarhassa."
"Ok", Tappi sanoi. "Kiitti. Ootko lähössä jo?"
"Joo", myöntelin ja jatkoin matkaani kohti autoa ajatellen, ettei Tappi ehtisi kiinnittää huomiota.

Väärin.

"Hei", se ruoja huikkasi perääni ja minä pysähdyin, suljin silmäni ja huokaisin syvään valmistautuen kuulemaan ilkuntaa. "Sun housuissa on muuten -"
"Joo, mä tiedän", keskeytin. "Kiitos Simon."
Tappi nauroi räkäisesti. Poskia kuumotti.
"Se piti sua kirjaimellisesti herkkuperseenä. No, mikäs siinä", Tappi sanoi olkiaan kohauttaen eikä kyennyt olemaan virnuilematta.
"Pidä naamas peruslukemilla vaan", tuhahdin.
"Persuslukemilla", Tappi hihkaisi ja ulvoi naurusta.
"Hehehe, tosi hauskaa", sanoin surkeana ja päätin karata pois paikalta, ennen kuin hän keksisi jotain muuta yhtä nokkelaa.

Ei ollut elämä aina helppoa minullekaan.

[Jusu]

Ravitallin piha näytti kovin tutulta. Oli helteinen elokuun päivä ja uumoilin, että ainakin olkapääni palaisivat, ennen kuin päivä olisi pulkassa. Kalpean nahan kirous, jokakesäinen vitsaus.

Näin Artsin laahustavan talolta ja heilautin kättäni tervehdykseksi.
"Katsos vaan, Lynnihän se siinä. Enhän mä meinann tunnistaakaan", Artsi virkkoi.
Kurtistin kulmiani. Olin minä leikkauttanut monen monta kuivaa, hasottavaa senttiä hiuksia pois, mutten uskonut muutoksen olevan niin dramaattinen, etteikö minua tunnistaisi. Ruskettunuttkaan en ollut, yhtä paperinvärinen kuin aina ennenkin. Liekö Artsilla tukevat päivänosteet alla? Vaan ei. Ennen kuin ehdin vastata mitään, mies sanoi:
"On tainnut makkara maistua kesällä, ehheheh."

Se kirpaisi. En saanut vastattua mitään nasevaa, vaikenin vain ja jatkoin matkaani tallia kohti tuntien oloni heikkoitsetuntoiseksi teinitytöksi. Tiedostinhan minä itsekin, että muutaman viikon kesäloma tallihommista ja helppo kesäruoka oli jättänyt jälkensä. Vaikka tiesin kokemuksesta, että syksyn myötä kaikki ylimääräinen karisisi pois samaa tahtia kuin lehdet puista, ei tuntunut kivalta kuulla tuommoisia huomautuksia - edes Artsilta, jonka tahdikkuuden taso kyllä tiedettiin.

"Älä nyt, enhän mä oikeasti... Hei, älä leikistä suutu!" kuulin Artsin huutelevat perään, hymähdin pienesti ja pudistin päätäni vastatessani:
"Juu juu, en en!"
"Ja kyllähän sua pukee..."
Häivytin Artsin tilanteenpelasteluyritykset pois korvistani, katosin tallin viileyteen ja ryhdyin töihin.

Ei mennyt aikaakaan, kun tomun ja hiekan alta esiin kaivettu Simo seisoi valjastettavana korvat kevyesti luimussa ja häntä pienesti viuhtoen. Musta ori oli oma nyrpeä itsensä, mutta eiköhän senkin hyvä tuuli palautuisi, jahka päästäisiin metsäteille. Pääosin Simo liikkui oikein mielellään, niin kuin hevosen kuului.

Kapusin kärryille ohjat käsissäni ja sitten mentiin. Simo käveli reippaasti pois pihasta ja ohjasin sen suosikkireitilleni. Reitti oli pitkä ja puiden varjostama. Pian Simo ravasi menohaluisena hyväpohjaisella tiellä. Se olisi mennyt kovempaa, mutta tänään ei ollut huippuvauhtien aika. Tuulenvirin käydessä vilvoittavana kasvoillani mietin, miltä tuntuisi ohjastaa Simoa isossa lähdössä. En minä koskaan uskaltaisi, vaikka annettaisiin. Jo Rasmuksen ajaminen pikkulähdöissä tuntui jännittävältä; isommissa annoin sen mieluusti Helin tai Anteron käsiin. Jos isoihin lähtöihin koskaan päästäisiin... Epäonnen hevonen tuntui vähän väliä olevan vaivainen jostain päin kroppaansa.

Huomaamattani olimme edenneet jo miltei puoleen väliin lenkkiä. Simo ei osoittanut pienintäkään väsymyksen merkkiä, se vain eteni tasaisesti ja tyytyväisen oloisena. Välillä se huiski paarmoja pois kimpustaan. Kirotut paarmat tosiaan, tuumasin, kun tunsin nipistyksen omalla ihollani. Vaan mitäpä olisi ollut kesä ilman ötökänpuremia?

Paljon mukavampi kesä, totesin itsekseni. Paljon mukavampi ilman kutiavia hyttysenpistoja ja ilkeitä paarmanhaukkaisuja.

Tallille päästessämme Simo oli hionnut. Pesin sen, eikä se vaikuttanut tippaakaan harmistuneena viileän veden valuessa alas kylkiä pitkin.