Simon Päivyri.

[Jusu]

29. huhtikuuta

Mä olen parhaillaan sukimassa Mustaa Oria, kun orhin omistaja saapastelee paikalle. Mä en huomioi Tapin saapumista muuten kuin lakkaamalla höpöttämästä Simolle - mä en ole oikeastaan itsekään tajunnut puhelevani hevoselle pöhköjä, ennen kuin Tappi ilmestyi paikalle pudottamaan mut takaisin maan pinnalle tölväisemällä kovaan ääneen:
"Kaikkea sitä! Joko sä kuulit, että Chao sai penikan?"
"Ai mitä?" innostun. "Nytkö se sit vihdoin synty?"
"Ai sä tiesit etukäteen", Tappi sanoo jokseenkin pettyneen kuuloisena. Kai se olisi halunnut kerrankin tietää jotain, mitä mä en tiedä. Hah.
"Mä hoidin sen hevosta, jos et satu muistamaan, niin että kai mä tiesin vähän etukäteen", hymähdän. "Mutta voi aww - vauva! Sen mä haluaisin nähdä... vauvat on ihania. Kai Chao tuo sen joskus vielä tännekin näytille?"

Tappi katsoo minua ovelan näköisenä ja raaputtaa Simon turpaa.
"Ei suinkaan sulla ole vauvakuumetta ilmassa?"
Katson häntä vinosti ja tyrskähdän.
"Voi kuule, ei mulla ole varaa vauvakuumeilla vielä piiiitkään aikaan!" naurahdan.
"No hyvä sitten", Tappi tuumaa. "Koska jos sä saisit päähäsi jäädä mahankasvatus- ja kakaranhoitolomille, mä olisin pulassa. Mistä hemmetistä mä sitten saisin itselleni uuden talliorjan?"
"Aa, mä en ole sun talliorja ja bee, et sä pulassa olisi, sun täytyisi vaan vähentää baari-iltoja ja muuta yleistä hengailua", tokaisen.
"Eli mä olisin pulassa."
"Pulat on housuissasi."
"Noh noh, Lynnis. Toi oli vähän ilkeetä."
"Ai, osuiko se arkaan paikkaan?" kysyn viattomana ja viskaan kumisuan Simon harjaämpäriin. "Mä olen tosi pahoillani, mä en tiennyt, että keppi kalahtaisi niin että sä jouduit ihan älähtämään."

"Sä todella olet ilkeä", Tappi on niiskaisevinaan. "Kehtaatkin piruilla tolleen, tulee paha mieli."
"Noh noh, Tappis. Mä en ole koskaan ilkeä. Anna harja."
"Orja hiljaa, älä käskytä isäntääs. En mä jaksa kumartua poimimaan sulle harjaa, ota ite", Tappi sanoo ja lähtee niine hyvineen menemään sinne, mistä tulikin.
"Haista paska!" tuhahdan mokoman laiskiaisen perään ja kumarrun kuin kummarrunkin ihan itse ottamaan harjan.
"Hyi sua, Lunni, mistä sä olet tollasta rumaa kieltä oppinut?" kuuluu tallin ovelta huudahdus.
"Ei täällä voi olla oppimatta rumaa kieltä", huikkaan takaisin ja käännyn Simon puoleen. "Vai mitä? Eikö niin, että täällä oppii vaan kaikkea rumaa ja tyhmää? Joo. Säkin luimistelet niin ku Tappi darrapäivänä aamutallia tehdessään. Kappas vaan - siksi sä oletkin niin myrtsi, otat isännästäsi mallia!"
Hei - mä olen taas yksin tallissa, joten voin siis ihan hyvin höpötellä vähän kaikkea tyhmää. Ei kukaan kuule kuitenkaan, paitsi Simo, joka ei ymmärrä mistään mitään. Se vaan on ja näyttää tyhmältä.

Mä ja mun tyhmännäköinen hoidokkini käydään pitkästä aikaa kunnon kärryttelylenkillä. Mä en ole oikein joutanut ajelemaan Simoa ja se onkin ollut omistajansa harteilla. Mulla on pitänyt kiirettä kotona Mallaspurossa, enkä mä vaan ole kerinnyt Artsilaan saakka. Kun mä nyt pääsin istahtamaan kärryille, mä huomasin välittömästi, kuinka mä olinkaan ikävöinyt ajamista ja vauhtia, jonka Simon kärryille istahtaminen on aina taannut. Kyllähän ratsujenkin kanssa pääsee kovaa, jos niin haluaa, mutta on tämä ravihevostouhuilu ihan täysin eri toista. Ja kyllä, mä pidän tästä.

Kevät on kiva. Simo on kiva. Se on taas pitkästä aikaa jotenkin tosi hyväntuulinen, ja kun me saavutaan takaisin tallille ja mä ryhdyn riisumaan pitkäjalkaista orhia valjaistaan, se saa osakseen ihan ekstrarapsutuksen. Hieno hevonen.

Hoidettuani kaakelin tarhailukuntoon tarvitsen juotavaa, ja annan itselleni oikeuden mennä ihan kutsumatta päärakennukseen juomaan lasin tai pari vettä. Sielläkin mulle tahdotaan julistaa uutta uutista, tällä kertaa Artsin toimesta.

"Joko sä kuulit -"
"Chaon lapsesta? Joo."
"Ai. No oletko sä sitten nähnyt sitä vielä?"
"En, mutta se on ihan varmasti ihana", hymyilen vähän haaveilevasti.
"On se kumma, miten mukelot tuntuu vaikuttavan kaikkiin naikkosiin..." Artsi sanoo kulmaansa kohottaen.
"No älä nyt, kyllä säkin nyt vauvoista tykkäät", virnuilen.
"No totta kai ne on ihania", Artsi sanoo yhtäkkiä vähintään yhtä haaveilevasti, kuin minä aikaisin, ja minä olen vähällä saada halvauksen silkasta hämmennyksestä - ei Artsin noin pitänyt sanoa.
"Mitä? Oikeasti?"
Okei, ei selvästikään oikeasti, tajuan heti kysymykseni esittämisen jälkeen, kun Artsi katsoo minua kuin tyhmää.
"En mä tajua, mitä ihkuihanaa niissä on, huutavat vaan ja pursottavat paskaa joka ruumiinaukosta", mies maalailee ruusuisua kuvia. "Hankaloittavat elämää. Ja haisevat."
"Ja sähän sen tiedät", tokaisen, juon lasini tyhjäksi ja jätän Artsin sitten oleilemaan ihan keskenään matalaan majaansa.

Mun on aika palata kotiin vilkaisemaan meidän uusinta tulokasta, lumoavan ihanaa pientä Juksu-hevosvauvaa. Niinpä niin, hassusti ne kaikennäköiset lapsukaiset, niin ihmis- kuin eläinsellaiset, vaikuttavat: suupielet kohoavat väkisinkin ylöspäin, kun vain ajatteleekin, miten ihania ne osaa olla.

[Anne]

Simppa

[Jusu]

14. heinäkuuta

- Sinä!

Huuto kajahtaa tallipihan poikki. Huokaisen syvään ja suljen auton oven, ennen kuin lähden laahustamaan Tapin luokse. Artsilassa jälleen. Tappi marssii lähemmäs kasvoillaan ilme, joka kertoo omaa totuuttaan: nyt kun olen kotiutunut lomaltani, pääsen hyvittämään poissaoloni. Pääsen töihin. Jippii.

- Mokoma karkulainen. Oliko hyvä reissu? Sä näytät siltä ku et olisi missään lomalla ollutkaan, Tappi nauraa nuutuneelle olemukselleni.
- Ei tää ole kuin unirytmiväsymystä, totean ja väännän kasvoilleni hymyn, kun halaamme toisiamme lyhyesti. - Ja arkeenpaluuankeutta. Voi että, mä voisin lähteä takaisin vaikka saman tien! Täytyykö mun tosiaan nyt jo tottua siihen, että joudunkin itse tekemään talliduunit eikä kukaan tee niitä mun puolesta?

Okei, mä olen suoraan sanoen kaivannut tallitöitä. En mä tosissani pistä pahakseni, että pääsen vihdoin taas tarttumaan ihan itsekin talikkoon ja tekemään jotakin muutakin kuin näyttämään hevosille harjaa, heittämään satulan selkään, ratsastamaan ja ratsastuksen jälkeen luovuttamaan ratsuni jollekulle innokkaalle tallitytölle tai -pojalle, joka ei muuta olekaan odottanut niin innolla kuin tilaisuutta päästä hoitamaan hevoseni tarhailukuntoon. Musta on oikeinkin ihanaa olla kotona taas, mutta väsyttää mua silti!

- Täytyy tottua, Tappi virnistää. - Mutta oli siis hyvä reissu.
- Oli joo, hymyilen. - Oli se hyvä. Nyt on kyllä kiva olla jo kotona jo ihan siitäkin syystä, että pääsen valvomaan ettei mun ponini paisu enää yhtään paksummaksi...
- Ai niin, sulla on se pullaponi, Tappi muistaa.

Niinpä niin - tällä hetkellä oma Indi-ponini totisesti muistuttaa kohoavaa pullaa. Poissaoloaikanani sen liikuttamisesta huolehti pari tuttua tyttöä sekä Tuire, vanha kunnon Tuire, Mallaspuron leiriavustaja. Se sai myös lomapäiviä ja liikuttelu oli hitusen keveämpää. Ulkona se on ollut koko lomani ajan yötä päivää ja sekös näkyy pilkullisen amerikkalaisneidin masun tienoilla. Mokoma ahmatti.

- On, ja se on jotakin ihan eri toista kuin sun musta orhisi, jonka mä voisin mennä pyydystämään tarhasta. Mitä sille on suunniteltu tänään? Pääsenkö mä ajamaankin vai vain syötäväksi? kysäisen suu virneessä - Simo on totisesti ihan oma tarinansa, äksy musta kilparavuri.

Kumma kyllä, pidän Simosta kovin. Se ei ehkä ole mikään pieni päivänsäde, mutta jokin siinä vain viehättää. Sen kanssa on sattunut ja tapahtunut, eikä mustelmilta ja kolhuilta ole vältytty. Ajatella, että on kulunut vuosi siitä, kun ensimmäistä kertaa saavuin Artsin ravitallille. Silloin Cadi oli vielä tallilla, ja Kata... ja Kat. Ensimmäinen kesä kertoi jo, että Artsilassa ei totisesti tulisi olemaan tylsää - Saksijakeissi oli varsinainen elämys, joka valitettavaa kyllä päättyi siihen, että eräs parhaista ystävistäni karkasi naapurimaalle kauas pois.

- Jepas, pääset ajamaan, jos hiitille haluat, Tappi katkaisee ajatusteni virran.
- Hieno homma, kyllä mä ajan, kuittaan ja olen jo lähdössä toteuttamaan tuumaa.
- Heeei hei neitiseni, entäs tuliaiset? Tappi huikkaa perääni vitsailevaan sävyyn.
- Ai niin! Unohdin kotiin, sanon olkani yli.
- Pöh.
- Tuon sitten ensi kerralla.

Missähän vaiheessa minäkin lakkasin pelkäämästä, että tulen potkituksi pois ravitallilta silkkaa keltanokkaisuuttani? Että teen jonkin virheen ja minulle nauretaan niin, etten uskalla enää näyttää naamaani? Ehkä siinä vaiheessa, kun keltainen nokka alkoi karista ja tilalle alkoi kehittyä kokemusta ja varmuutta.

- Hei, Simpanssi, mitäs mustalle orhille kuuluu? tervehdin hevosta, joka näyttää - ullatuus - harmistuneelta, kun kehtaan tulla häiritsemään sen laiduntamishetkeä.

Nappaan orin ja talutan sen talliin harjattavaksi ja valjastettavaksi. Pesunkestävää ravi-ihmistä minusta tuskin saa koskaan. Kuluneen vuoden aikana olen kuitenkin oppinut paljon ja saanut ajasta irti muutakin kuin vain uusia taitoja. Ravitallin touhu on antanut minulle uuden näkökulman hevosharrastukseen... työhön. Hassua kyllä, olen aikeissa hankkia hevosista itselleni todellisen ammatin.

- Simo! ärähdän hevoselle, joka kääntää nyrpeänä päänsä sivuun ja on kuin ei olisi yrittänytkään näykkäistä minua. - Sä se et ikinä muutu. Eipä sillä, että sun tarvitsiskaan.
- Katos perkelettä, blondihan se siinä, kuulen Artsin äänen, ja pakko myöntää, että yhtäkkiä minusta tuntuu, että minulla on ollut ikävä jopa sitä ääntä ja pirullisia kommentteja, joita Artsi niin usein on niskaani syytänyt.

Alkuun pelkäsin Artsia likimain kuollakseni. Viinanhuuruinen, melkoisen teräväkielinen kaveri, joka tietää ravureista huomattavasti enemmän kuin mitä minä tulen ehkä koskaan tietämään. En minä mitään muuta pelännyt niin kovin kuin mokaamista Artsin silmien edessä.

- No katsos vaan sitä perkelettä, minä itse. Säkään et ole muuttunut miksikään, tuumaan, enkä lisää loppuun lausahdusta vaikka tarvetta olisi, vaikka mieli tekisi.
- Mihinkäs sitä muutamassa viikossa muuttuisi...
- Tai vuodessa...
- Tai vuosikymmenessä, Artsi täydentää virnistäen. - Säkö ajat Simon? Tappi puhui jotakin sellaista, ennen kuin lähti matkoihinsa.
Nyökkään.
- Hyvä. Pistä kaakeli kuntoon ja sitten menoksi.

Niin teen. Minusta on hauskaa huomata, kuinka luontevalta kaikki yhtäkkiä tuntuukin - minä valjastamassa ravihevosta, pitelemässä ohjaksia energisen mustan orin kärryillä, pyytämässä sitä etenemään nopeammin. Vauhdin hurma ottaa minut haltuunsa raviradalla ja ajan kuin ajankin varsin mallikkaan hiitin.

Vuosi ei ole mennyt hukkaan.



(pakollinen epämääräinen padiväkerrys... printtinä ja keskeneräisenä, koska ohjelma lagasi kesken tekemisen, huoh.)

[Jusu]

6. syyskuuta

"Simpura."
"Simskatti."
"Simpanssi."
"Simpsoni."
"Sontiainen."
"Ei toi ala simisti."
"No simpsuli sitten."
"Simpsuli... ihan huono!"
"Keksi ite parempi, smartääss."
"Ootteko te ihan haksahtaneita? Kyllä täällä jumaliste töitäkin riittää, voisitte tehdä niitä sen sijaan että teette mut hulluksi!"

Artsin rääkäisy sai mut ja Tapin vaikenemaan ja katsahtamaan tuota tylsää miestä, joka tuntui käyneen alkusyksyn kunniaksi ankeammaksi kuin ennen. Rakkausrintamalla oli Serla loppu, eli ei pyyhkinyt, sanoi Tappi, ja olkoon olevinaan miten karskia äijää tahansa, kyllä tilan pääjehunkin kylkiluita kolisutteli romantikon sydän. Sitä korpesi, kun ei ollut ketään misua, jota pitää kainalossaan syysillan tuivertaessa tuimana talon seinien tuolla puolen. Ei ainakaan Tapin tietojen mukaan. Varsinaisesti, poika lisäsi vielä, enkä mä tiennyt, mitä se tarkoitti. Ei sillä, että asia olisi mulle kuulunutkaan tai edes kovin kummoisesti kiinnostanut.

"Me tehtiin jo aamutalli sillä välin kun sä vielä odottelit ensimmäistä aamupieruasi pääseväksi ilmoille", Tappi sanoi ja mä todella tiedostin olevani raviäijien keskellä. "Ei tuolla tallissa nyt oo mitään tekemistä, me siivottiinkin jo."
"No menkää ajamaan hevosia sitten", Artsi urahti.
"Siellä sataa", minulta lipesi ja hups, ne sanat olisin voinut vetää takaisin saman tien. Mikä neitimäisyyden huipentuma. Äh - mitä suotta nielemään neitimäisyyksiä. Kyllähän mulla, ihan oikeasti neidillä ja vieläpä virallisella Ponitytöllä oli sellaisiin oikeuskin.
"Ja sä olet sokerista tehty, niin niin, unohdin", Artsi huokaisi. "Mitä sä edes täällä teet, mikset sä ole töissä? Lusmuilet?"

"Mun työt alkaa vasta iltapäivällä", sanoin sokerisesti, kuten arvolleni - arvottomuudelleni? - kuului.
"Kuinka sä et sitten luuhaa sen ihkuihanan poikaystäväsi kanssa?" Artsi kysyi ja musta tuntui, että musta haluttiin eroon.
"No se on töissä. Sen pomo ei tykkäisi. Enkä mä sitä paitsi jaksa koko ajan sen kanssa nysvätä, ja mun kämppiskaverikin on koulussa - muualla on ihan tylsää ja yksinäistä, niin että joo, täällä mä luuhaan. Ja kun mä ajan kuitenkin Simban."
"Pystytkö sä siihen? Siellähän sataa", mun uljaan ravuriorhini todellinen omistaja irvaili.
"Älä sinä siinä, et säkään ole riemusta kiljuen lähdössä tohon säähän", kuittasin. "Onhan tässä aikaa ajaa se kaakeli sitten, kun tuolla ei sada pappoja ja pönthiitisiä. Märkää siellä tulee olemaan kuitenkin, mutta merihätään mä en mieli."

Niinpä niin. Mä tartuin härkää sarvista - eli Simoa ohjista - siinä vaiheessa, kun sade hetkeksi taukosi. Orin harjailu oli sujunut kumman kitkattomasti ja hassulta se vaikutti sittenkin, kun me Tapin kanssa ajeltiin lenkkiä oreilla. Se oli jotenkin tosi leppoisan ja letkeän oloinen. Laiska se ei ollut, eihän Simo koskaan, mutta mun oli ihan vaikea muistaa, koska Musta Ori olisi viimeksi tuntunut ja vaikuttanut näin rennolta. Sillä taisi olla hyvä päivä, ja niin oli minullakin.

Lenkin aikana vähän sataa tihutteli aina silloin tällöin, mutta ei meidän Tapin kanssa sentään tarvinnut alusvaatteitamme myöten kastua. Artsi oli saanut itsensä kammettua jo ulos asti: ukonrutjake talutti tepakoivaa Lottaa pihan poikki. Seurasin mietteliäänä tamman menoa.

"Millainenkohan siitä tulee?" pohdiskelin ääneen.
"Ai mitä?"
"Ei mitään... mietin vaan tota Lotan ja Hämppiksen lapsukaista", sanoin Tapille.
"Toivottavasti se ei ole ihan kolho kompura. Ja juoksee lujaa", Tappi tuumasi heittäytymättä kaunopuheiseksi ja isällisen ylpeäksi orinomistajaksi.
"Mitä se höpisee sun lapsestasi, ettäkö siitä muka voisi tulla kolho kompura? Älä kuuntele ton tolvanan puheita, sun varsastasi tulee hienoin ikinä", sanoin Simolle availlessani remmeleitä.
Tappi puuskahti jotakin, mistä en saanut selvää, mutta näin, että kaverin suupieliä nyki hienoisesti. Mä hoidin Simon karsinaansa, katsahdin kelloa ja totesin, että oli aika painua ruokailemaan ja sitten töihin - tallille. Hevosia, hevosia, hevosia vuorokaudet läpeensä.

[Jusu]

15. syyskuuta

Tietä pitkin tallusteli tyttö. Sää ei kohdellut Meeri-parkaa hyvin: satoi kuin maailmanloppua enteillen konsanaan. Päätin poimia tytön kyytiini, sillä sikäli kun tiesin, meillä oli sama määränpää. Ajokortti oli luksusta, samoin kuin auton saaminen lainaan. Nykyisellään auto oli minulle oikeastaan miltei välttämättömyys, ellen tahtonut uhrata kahta kolmasosaa päivistäni bussilla matkustamiseen tai pistää aikatauluja kokonaan uusiksi voidakseni siirtyä paikasta A paikan B kautta paikkaan C jalkaisin tai pyörällä.

Meeri tarttui kyytitarjoukseeni empimättä hetkeäkään. En minäkään olisi empinyt, jos minun olisi pitänyt valita hukkumiskuoleman ja mukavan autokyydin väliltä.
"Kivat kelit", Meeri puuskaisi napsauttaessaan turvavyönsä kiinni.
"Juu, sellasia tuppaa syksyisin aina olemaan", virnistin vinosti. "Ja tämmösestä mutakelistähän me hevosihmiset tykätään. Mä meinasin alkaa itkeä, kun kävin tossa äsken tallilla - siis Mallaspurossa - vilkasemassa ponnyjä. Onneksi kaikkien niiden pesu ja harjaus ei ole mun migreenini... omassa ja osaomissa on jo tarpeeks tekemistä."
"Ootapa vaan, eiköhän sulle ole Perselässäkin tekemistä ihan käsies täydeltä", Meeri ennusti naureskellen.
"Voi olla. Perselä... ihana. Artsikin varmasti tykkäisi, kun kuulisi, että sä käytät työpaikastas tommosta nimitystä."
"No samahan se on, puhunko mä Arselasta vai Perselästä", Meeri tuumasi olkiaan kohauttaen.
"Totta tuokin", naurahdin ja huokaisin loputtomalle sateelle. "Miksi aina pitää sataa?"

Pääsimme turvallisesti perille (älköön siis kukaan epäilkö ajotaitojani!) ja marssimme yksissä tuumin tallirakennuksen suojiin. Minä hain riimunnarun saadakseni vastuukoppurani raijatuksi sisälle ja Meeri painui ties minkä askareen pariin. Simon yrmeä ruttuturpa ei onnistunut masentamaan minua, mutta sen jalat kyllä. Jalat ja mahanalus. Hyvä hyppivä hepokatti, kuinka hevonen ylipäänsä saattoi näyttää niin kamalalta? Se oli tainut painella menemään melkoista vauhtia lätäköiden poikki.
"Nyt mennään pesulle", sanoin päättäväisesti, napsautin narun orin riimuun ja kiskoin sen perässäni sisään.


"Voi rakas blondini, miksi sä noin teet?"
"Pesen hevosta."
"Mä en kysynyt, mitä sä teet, vaan miksi. Mä näen, että sä peset sitä, mutta arvaa onko siitä hyötyä, kun se näyttää puolen tunnin päästä taas kuitenkin ihan samalta", Artsi huomautti. "Noh... mikäs siinä, kun kerran tykkäät olla ahkera. Kyllä sille olisi harjauskin riittänyt. Katsokin, ettei se vilustu, tai Tappendaalens mukiloi sut pikku pakaroitasi myöten."
"Vilustu? Kyllä tää pikku puudeli olisi jo vilustunut tuolla ulkona sateessa, jos olisi vilustuakseen", tuumasin tyynenä.
"Hmph."

Lunttasin Simon vihkosesta, mitä Tappi oli sinne kirjoittanut ja vein mustan hevosen radalle. Sen liikkeissä oli vain jotakin sanoinkuvaamattoman hienoa. Se kiidätti meitä eteenpäin sellaisella varmuudella, sulavuudella ja nopeudella, jota saatoin vain ihailla. Simo todella piti juoksemisesta, niin uskoin istuessani sen kärryillä. Sade oli hiipunut likimain olemattomaksi tihkuksi, mutta syksyiset tuulenpuuskat riepoivat meitä yhä vähän väliä. Ei Simo niitä huomannut. Se vain juoksi. Pian en huomannut minäkään - kun keskityin, minulle oli olemassa vain hevonen ja sen rataa nielevät askeleet.


Tietysti Artsi oli ollut oikeassa siinä mielessä, että likaantuihan se hevonen jälleen. En minä typerä ollut enkä ollut koskaan elänytkään siinä luulossa, ettei niin kävisi. Simo oli vain huomattavasti helpompi putsata nyt näyttämään jälleen hevoselta. Minulla ei kestänyt kauaa saada hevonen hoidettuna karsinaansa odottelemaan päiväruokaansa, jonka sille toisi todennäköisesti pian Meeri. Koska minulla ei ollut vielä kiire minnekään, päätin putsata Simon varusteet, jotka kieltämättä kaipasivatkin jo huoltoa.

Valjashuoneessa törmäsin vihdoin Tappiin. En kirjaimellisesti tietenkään.
"Moro!" huikkasin iloisen tervehdyksen ja sain Simon omistajan vallan hätkähtämään.
"Ai sä. Moi", Tapin vastaus ei kenties heijastanut aivan samaa iloisuutta.
"Mikäs miestä masentaa? Syyssäät?" kysäisin kulmaani kohottaen. "Vai munko seura on noin kovin ei-toivottua?"
"Ääh. Ei tässä mitään. Väsyttää vaan, ja kyrsiikin pikkusen ton serkkupojan touhut aina välillä. Me käytiin Jossun ja Ellin kanssa vähän viihteellä lauantaina, ja siitäkös Arse on vähän kuittaillut. Ja jostakin se on saanut päähänsä alkaa vinetä mun hoitajanvalintaperusteista..."

Hups. Minun oli purtava huulta, jotten olisi virnistänyt. Heittoni oli tainnut osua ja upota - tai no, tiesinhän minä, ettei Artsi ollut ottanut sitä tosissaan. Oli hän silti tainnut saada siitä jutunjuurta.
"Eh... varmaan kun mä sanoin käyttäneeni tietynlaisia - hmm - apukeinoja päästäkseni hoitamaan Simoa. Se oli vaan sellanen heitto", lisäsin olkiani kohauttaen, kun Tappi katsoi minua kummastuneena. "Tuntui ainoalta oikealta tavalta vastata sille siinä tilanteessa."
"Sä sanoit sille tarkalleenottaen mitä...?"
"No varmaan se oli kutakuinkin tulkittavissa niin, että mä kiipesin tekemisiin Simon kanssa sun reittäs pitkin. Vähän niin ku."

"Ai mitä?" kysyi yhtäkkiä selkäni taakse ilmestynyt Reega, ennen kuin Tappi ehti sanoa mitään. "Kiipesitkö sä -"
"Ei, en!"
"Totta kai se kiipesi", Tappi virnuili Reegalle ja minä mulkaisin molempia. "Reega, mieti nyt, Lynn, meidän siveyden sipuli!"
"Joo, mä vähän aattelinkin että no ei kai..."
"Hmph, ootte te kans porukkaa", puuskahdin. "Tartteeko tota edes miettiä?"

Ei tarvinnut, minun ainakaan. Kävin käsiksi varusteidenpuhdistustyöhön ja saatuani remmit puleerattua olin kutakuinkin valmis lähtemään kotiin.

[Jusu]

31. lokakuuta

Mä olin umpiväsynyt, kun Tappi laittoi tekstarin. Mä olin väsynyt kuin vanha, koko ikänsä veitsenterällä elänyt rotta. Mä en olisi todellisuudessa jaksanut laittaa enää rikan puolikastakaan ristiin, ja jos mä olisin ollut viisas, mä olisin pistänyt takaisin anteeksipyytävän kieltäytymisen ja jäänyt kotiin syömään, möllöttämään ja nukkumaan. En mä kuitenkaan voinut tehdä mitään sellaista, koska sehän ei olisi ollut kilttiä - jos joku tarvitsi apua, kiltti ihminen auttoi.

Niinpä mä tyydyin valmisruokaan sen sijaan, että olisin kerrankin laittanut ruokaa ihan ajan kanssa ja ansainnut kiitoksen kämppikseltä, kuten olin suunnitellut. Sitten mä etsin jotakin vähän lämpimämpää päälle, sillä ulkona riehui kylmä tuuli ja mä arvelin, että mulla saattaisi mennä myöhään ja noh, idioottihan mä olisin ollut, ellen olisi tajunnut, että voisipa myös ajan kanssa vähän viluttaa.

En mä tiedä, johtuiko Simon yltiöpäinen känkkäränkkyys siitä, että sillä oli huono päivä vai siitä, että mulla oli. Se oli kuitenkin yhtä kaikki päättänyt näyttää kaikista ikävimmät puolensa. Joskus toiste mä olisin ollut päättäväinen ja ammattimainen sen kanssa, mutta nyt mä olin ihan vietävissä oleva lapanen. Lannistuva Laban.

"Simo, lopeta jo!" ärähdin hevoselle, kun mittani alkoi uhkaavasti saada kyllikseen orin porsasteluista. "Mikä suakin nyt tänään vaivaa? Helkkari - mikä kaikkia tänään vaivaa? Ensin meiän tuntielukat, sitten poniäidit ja nyt sä... äh."

Ehkä Simo aavisti, ettei enää kannattanut leikkiä sytkärillä. Se huokaisi syvään ja sain kuin sainkin sen valjastettua. Istahdin kärryille ja lätkäisin hevosen liikenteeseen.

Meidän piti tehdä lyhyt lenkki, mutta jotenkin se aika vain kului ja mä istuin yhä liikkuvan hevosen kärryillä. Jossain kohti mä aloin epäillä, ettei mulla ollut hajuakaan siitä, minne me oltiin eksytty, mutta ihan niin huonosti eivät asiat kuitenkaan olleet. Olisi nimittäin voinut alkaa, näin karkealla kansan kielellä ilmaistuna, hieman vtuttaa. Eksynyt ja viluinen ja kärttyinen.

Onneksi ei tarvinnut olla muuta kuin viluinen ja koko ajan vähenevissä määrin kärttyinen. Lenkki ihan vaan omassa, ihanassa rauhassa oli tuulettanut päätä ja musta alkoi tuntua, että mä aloin olla valmis ihmisten ilmoille ilman pelkoa siitä, että seuraava vastaantulija jatkaisi matkaansa ilman päätä minut ohitettuaan.

Ah auvoa ja ihmeitä tekeviä hevosia. Meidän karvaiset tuntiponinrääpäleet olivat tehneet kauniin osansa ajaakseen mut hulluuden partaalle ja nyt lenkki Simon kanssa piristi mut takaisin elävien kirjoihin. Väsytti mua vieläkin, mutta mä en enää kylpenyt ketutuksessa.

"Osaat säkin joskus olla piristysruiske, senkin hapannaama", tuumasin Simolle, kun orhin askellus kuljetti meidät takaisin kotipihaan. "Kiitos siitä. Muuten mä saattaisin epäillä omaa älykkyyttäni, kun tieten tahtoen tahdon roikkua sun kaltasen äkäpussin kanssa... Ihanan pikku äkäpussin."

[Jusu]

24. maaliskuuta

Mä tiesin itsekin, että mun ääni oli hemaisevan seksikäs sillä hetkellä. Ei Artsin olisi tarvinnut muistuttaa. Eihän se ensiksi mitään sanonutkaan, hämmentyi vaan mun möreästä tervehdysurahduksestani. Kasvot levisivät ensin häkeltyneeseen ja sitten julman huvittuneeseen ilmeeseen. Jatkoin matkaani vähän nyrpeänä ja toivoen, etten kuulisi kuittailua - minkä minä flunssalle mahdoin? Nyt siitä ei ollut enää jäljellä muuta kuin monta pykälää tavallista miehekkäämpi ääni, jolle Daniel jaksoi aina nauraa. Daniel ja moni muu.

"No mutta poniblondi... komee basso! Hämmentävää, että tuommosesta pimusta lähtee tuommonen ääni."
Sieltä se tuli.
"Joo, vaati paljon harjottelua", mörähdin. "Aika viettelevä, eiks jeh?"
"No miten sen nyt ottaa", pääjehu vastasi diplomaattisesti.
"Missä Tele on?"
"Mikä?"
"No Tappi."
"Jaa, serkkupoikaa vartenhan sä oletkin tuon hemaisevan seksikkään mörinäs treenannut kuntoon... on se päärakennuksessa, jos tahdot mennä viettelemään."
"No minäpä menen", hyrähdin, mutta ensin kävin katsahtamassa Simoa. Ei siinä mitään katsomista ollut, sama nyrpeä naama vaan taas. Hitto, että osasi hevosella olla kiukkua jaeltavaksi koko maailmalle.

Astelin päärakennukselle viettelemään Tappia. Ei, eihän minulla oikeasti sellaisia aikomuksia ollut, hyvänen aika. Johan mä olin varattu ja sitä paitsi Tappi oli mun entisen parhaan ystäväni entinen poikaystävä ja vähän niin kuin työnantajani ja hyvä kaveri eikä mulla ollut minkäänlaisia intressejä enempään eikä se olisi edes kiinnostunut ja johan sen perässä juoksi varmaan puoli kylää, mihin siinä nyt mua olisi enää tarvittu. Hyvänen aika, kylläpä mä keksinkin lukuisia syitä olla sekaantumatta Simon hyvännäköiseen omistajaan. Ihan kuin moisille syille olisi ollut tarvetta! Pois se minusta, että mä Tappiin iskisin silmäni. Enää. Tai siis. Niin. Ollenkaan.

Tappi istuskeli pöydän ääressä lukemassa lehteä ja huljutteli kahvikupin sisältöä lusikalla, näytti hajamieliseltä. Otin oikeudekseni kaataa itselleni ihan omatoimisesti ja lupia kyselemättä kupillisen kahvia niin ikään, ennen kuin istahdin nuorta miestä vastapäätä. Istuin siinä aikani, eikä toinen reagoinut mitenkään, joten mä sitten yskähdin pienesti ja tökkäsin Tapin jalkaa varpaallani. Kaiffari kohotti katseensa.

"No mitä blondi?" se kysyi ja virnisti pienesti - kyllä se oli mun tuloni huomannut jo ennen mun huomionhakuanikin.
"Heippa vaan", sanoin ja Tapin kulmat kohosivat.
"Flunssa?"
"Ei, kun harjoiteltu viettelyääni, tietysti", sanoin viattomana.
"Muako sä blondi pieni viettelet?" kulmat kohosivat, jos mahdollista, yhä ylemmäs.
"Joo. En. Flunssa", palasin totuuteen. "Mitä Simon kanssa tänään?"
"Jaa, niin. Mä ajattelin ajella sen, mutta voithan -"
"Aja vaan, mä voin laitella sulle."
"Tuutko kellottamaan ja?"
"Joo, vaikka. Tuutko ens perjantaina baariin?" esitin vastakysymyksen hetken mielijohteesta.

"Ens pe? Joo no, ei mulla kai tähdellisempääkään... Mistäs moinen kutsu?"
"Juhlitaan Dännyn syndejä, ollaan menossa porukalla ja sopisit hyvin mukaan. Etkoillaan Danin luona ja sitten porukka varmaan vähän hajoilee. Tuu säkin alottelupartyilemaan meidän kanssa", houkuttelin.
"Voishan sitä. Mikäs teidän osote on?" Tappi kysäisi.
"Danin", kiirehdin korjaamaan. "Mä en teknisesti ottaen ihan asu siellä."

Okei, mä en ihan miettinyt juttua loppuun asti. Tappi ei kai koskaan oikein ollut tavannut Dania, tai mitä nyt lähitienoiden melko rajallisen kokoiset piirit edellyttivät. Annoin Tapille osoitteen ja lähdin maleksimaan tallille Simon laittelupuuhiin. Mua alkoi vaan epäilyttää, enkä mä tiennyt, mikä niin. Pelkäsinkö Danin reaktiota? Mustasukkaisuutta?

Kun naksautin Simon kiinni naruihin, tunsin hassun ajatuksen nousevan pintaan. Ajatus Danielin mustasukkaisuudesta tuntui, syystä tai toisesta, hetken aikaa oikeinkin hivelevältä, vaikka tiesinhän mä, ettei semmoisesta koituisi pidemmän päälle iloa kenellekään. Huitaisin vähän kädelläni, kun Simo meinasi kokeilla onneaan ja näpäyttää hampaansa olkavarteeni. Ei, mua ei tarvinnut purra.

Toisinaan, pieninä hetkinä, en voinut olla pohtimatta, oliko minulla sittenkin jollain tavalla liian... tasokas poikaystävä, niin typerää kuin sellainen mietiskely olikin. Otin harjan käteeni ja ryhdyin sukimaan Simoa ajatuksiini uponneena. Dani oli ehdottomasti meistä se puoleensavetävämpi. Se oli itsevarma, hauska, urheilullinen, hyvännäköinen, hurmaava, rohkea, kaikkea ja piru vie parempi ratsastajakin kuin mä. Yksi niitti lisää mun arkkuuni!

Tietysti kaikki tämmöiset ajatukset olivat ihan hölmöjä, mutta ei se, että tiedostin sen, aina poistanut niitä mun mielestäni. Taivas tietää, että toisinaan mä uskalsin pelätä, että tulisin torjutuksi heti, kun Danielkin tajuaisi sen tosiasian, joka todellisuudessa oli olemassa vain mun oman pääni sisällä. Että mä olin huonompi kuin se. Taivas tietää, että pieninä hetkinä mä pelkäsin torjutuksi tulemista enemmän kuin mitään. Simo yritti jälleen näykkäistä mua, mutta se jäi viimeiseksi yrityskerraksi. Komensin sitä jämäkästi ja lopun aikaa se käyttäytyi ihmisiksi.

Olisipa ollut kiva tuntea itsensä edes hetken ajan tavoitelluksi ja tavoittelemisen arvoiseksi.

Oli aika alkaa valjastaa Simoa. Siinä mulla ei kauan nokka tuhissut ja Tapin tullessa sillä oli kuin olikin valmis hevonen odottamassa. Lähdimme radalle, Tappi yritti jutustella mun kanssa, musta ei oikein ollut juttuseuraksi. Voi huoh. Tunteet ja ylimääräinen ajattelu.

Tappi ajoi ja mä kellotin ja ajattelin. Saadessani ajatella itsekseni aloin taas rauhoittua. Typeryyksiähän mä mietin! En mä Danin seurassa koskaan tällaiseksi oloani tuntenut - silloin mä tunsin itseni tavoitelluksi ja peräti sen arvoiseksi! Mieli vähän valoisampana seurasin Simon varmaa askellusta. Alkoi sadella hissuksiin lunta ja mä tuhahdin vähän taivaalle. Olisi tämä jo riittänyt. Mä ikävöin kunnon kevättä ja kesää, en enää yhtään lisää lunta. No, pian se sulaisi pois, ihan varmasti. Niin toivoin.

Tapin palatessa mä olin orastavasta normalisoitumisestani huolimatta vähän hiljainen enkä ihan pysynyt kärryillä, kun toinen rupatteli mulle. Lopulta Tappi kyllästyi mun tuppisuisuuteeni.

"Mikäs sua vaivaa? Olenko mä noin huonoa seuraa?" mies kysyi kulma koholla ja tyrkkäsi mua vähän kyynerpäällään.
"Ei, et", kiirehdin sanomaan. "Mulla on itsetunto-ongelmia."
Tappi nyökkäsi, hyväksyi vastauksen sellaisenaan.
"Jääksä saunomaan?" se vaihtoi puheenaihetta.
"Ei mulla ole mitään saunakamoja", epäsin.
"Saat sä pyyhkeen lainaan, ja mitä nyt sitten tarvitset, mitä meillä on", Tappi lupaili. "Saat bissenkin! Kylmän."

Puntaroin tovin. Daniel oli pelireissulla ja Aimie-kämppis aikeissa hummailla kylällä kavereidensa kanssa juhlistamassa ylioppilaskirjoitusten päättymistä. Mallaspuroon en jaksaisi ajella enoani ja tämän vaimoa ilahduttamaan, joten mitkä olivatkaan vaihtoehtoni? Yksinäinen koti-ilta tai saunomista rantasaunalla lauantain kunniaksi.

"Mä ruokinkin sut", Tappi lisäsi.
"Grillimakkaralla?" virnistin.
"Tietysti, milläs muulla?" Tappi kysäisi silmät tuikkien. "En mä mikään gurrrmeekokki sentään ole! Mäpä loikin tästä lämmittelemään saunaa, vie Simo talliin ja hoida se, jooko?"
"Joo."

Mä tein työtä luvattua. Simo käyttäytyi harvinaisen ihmisiksi ja mua ihan hymyilytti, kun se painoi turpansa mun olkapäätä vasten pieneksi, ohikiitäväksi hetkeksi. Se oli niin lähellä lempeydenosoitusta, kuin tuolta hevoselta saattoi odottaa, enkä yksinkertaisesti voinut olla tuntematta vastustamatonta halua rutistaa orin mustaa kaulaa pienesti. En mä kuitenkaan tehnyt sitä, vaan annoin hevosen jäädä omaan, ylhäiseen rauhaansa odottamaan ruoka-aikaa.

Gourmetkokki en ollut mäkään, mutta sen verran kokki kuitenkin, että sain tekaistua Artsin keittiön antimista makkaroille kasvislisukkeen. Pääjehu itse alkoi nurkua, kun pengoin tämän kaappeja, mutta lopetti tajutessaan, että niin, laitoinhan mä siinä sille itselleenkin ruokaa. Tapin tullessa saunalta alettiin syödä.

"Kerro niistä sun itsetunto-ongelmistas", Tappi kehotti, kun me myöhemmin istuttiin saunassa - mä siveellisesti pyyhkeeseen kietoutuneena ja Tappi uimashortsit yllään.
"Ei niissä ole mitään kiinnostavaa, puhutaan ennemmin vaikka sun naisasioistasi", käänsin puukonpään osoittamaan Tappia, joka vaan naurahti ja kohautti olkiaan.
"Puhutaan vaan. Onko sinne sun äijäs syndeille tulossa joku, jolle sä tahdot mut parittaa?"
"No ei ole tullut mieleenkään paritella sua kenenkään kanssa", totesin. "Itse saat sellaiset asiat hoitaa. Mutta tuleehan sinne muijia, joo. Siitä vaan valitsemaan."

Mä en tieten tahtoen puhunut katkeraan sävyyn, mutta piru! Sieltä se sävy kuitenkin puski esiin. En mä katkera ollut, mutta kun puhe kääntyi Danin lukuisiin - toinen toistaan nätimpiin, kuinkas muuten - naispuoleisiin kavereihin, mun teki välillä mieli heittäytyä lapsellisen mustasukkaiseksi. Murr.

"Hahaa! Kuulenko mä mustasukkaisuutta?" Tappi naureskeli mulle.
"Et. Kuulet. Et. Vähän. Ne on kaikki niin pirun sieviä ja mukaviakin vielä... Ja suuri osa on tuntenut Dänin paljon pidempään kuin mä!"
"Mutta sä tunnet sen paremmin kuin ne, eikö se oo jotain?" Tappi virnuili - se ei ottanut mua vakavasti. "Hei, älä ny viiti, ei kai se ukko niin dorka olisi, että sua lemppaisi minnekään."
Mä meinasin jo häkeltyä, mutta Tappi jatkoi:
"Ei kukaan mies luovu omasta kokista ja kodinkoneesta, jos on sellaisen pyydystänyt."
"No niin tietysti", jupisin. "Kiitti rutosti."
"Eipä midii."
"Mä kun jo hetken ajan melkein luulin, että toi oli joku alkava tunteidentunnustus", nauraa heläytin ja Tappikin hörähti.
"Mitä oisit tehny, jos ois ollutkin?" toinen kysyi virnuillen ja mun täytyi vähän huitasta sitä, jottei se olisi tukehtunut kätkemäänsä nauruun.
"En mä tiedä, motannut sua?" ehdotin suloisesti, joskaan en järin totuudenmukaisesti - niinpä, mitä olisin tehnyt? Mitä olisin voinut? Kai mun olisi sitten kuulunut juosta karkuun? Onneksi, onneksi sellaista tilannetta ei oikeasti tarvinnut kyetä hoitamaan!
"No hei kiva..."
"Eipä midii."

Kun saksijamysteeri oli päättynyt siihen, että silloinen paras ystäväni Kat oli jättänyt pitkäaikaisen ja häneen syvästi rakastuneen poikaystävänsä, joka nyt istui vieressäni, kuin nallin kalliolle poistuessaan paikalta hintintöyhtötukkaisen ruotsalaishyypiön kanssa, mä olin omin sanoin luvannut ystävälleni pitäväni Tapista huolta. Kat oli niin pyytänyt mua tekemään ja mähän lupasin, miksen olisi luvannut?

Tämä hetki piti huolta ainakin mun mielenterveydestäni. Mä nojasin pääni hieman pihkaiseen lautaseinään ja toivoin hartaasti, että Tappikin oli jo ehjä Katin lähdön jäljiltä. Kyllä se ainakin siltä vaikutti, ja olihan siitä kulunut jo aikaa, niin että kaiken sen ajan olisi kyllä jo olettanutkin parantaneen kutakuinkin kaikki haavat. Kat ei tulisi takaisin, mutta entinen Tappi oli kyllä mun nähdäkseni jo palannut. Se, joka se silloin oli, kun Kat oli vielä maisemissa.

Mikäs siinä. Niin asioiden kuuluikin mennä. Vaikka sydän miten särkyisikin, palaset kyllä jatkaisivat sykkimistä, kunnes joku keräilisi ne taas kasaan. Tappi oli tainnut koota oman palapelinsä, ja siitä mä olin tyytyväinen. Näin asioiden kuuluikin olla.

[Jusu]

26. maaliskuuta

Kolotti vähän ja särkikin. Suoriuduin ravitallille viemään kehnonpuoleisia uutisia. Artsi ei siellä ollut, mutta Tappi katsoi mua vähän pöllämystyneenä. En mä välttämättä ollut kauneimmillani. Poskipäätä somisti kaunis jälki, jota ei voinut varjoksi luulla - se oli selkeä mustelma. Käsi oli sievästi paketissa. Muita vammoja ei sitten päällepäin nähnytkään, mutta mä en ollut edes pentuna ollut koskaan näin mustelmilla, vaikka silloin tulikin rymyttyä kaikenlaista pihalla muiden lasten kanssa. Se kaikenlainen ei aina ollut ihan turvallista, mutta tottahan sitä piti lapsena kokeilla kaikkea hölmöä.

Tappi oli valjastamassa Simoa, joka seisoi yrmeän näköisenä aloillaan. Mä en oikein osannut sanoa mitään, ja hetki Tapillakin meni, ennen kuin hän osasi päättää, miten asiaan suhtautua. Hän päätti lähestyä tilannetta mustan huumorin varjolla.

"Voi ei, blondi, säkö sitten kerroit poikaystävällesi kutsuneesi mut?"
"No kerroin", sanoin ja yhdyin tähän mustansävyiseen leikkiin. "Ja se hirmustui."
"Öh... sähän et varmaan oikeasti ole tosissasi?" Tappi kysyi epäluuloisena. "Kerrotsä mulle nyt tässä, että sun poikaystäväsi on väkivaltainen äärimustasukkaisti?"
Naurahdin pienesti, vaikkei tilanteessa kyllä tarkalleen ottaen ollut mitään hauskaa. Toivoin sen hälventävän Tapin, enemmän tai vähemmän aitoa, huolta.
"Älä nyt oo naurettava, vitsit vitseinä. Huonotkin. Me vedettiin nurin yhden hevosen kanssa eilen. Suhteellisen säikähdyksellä selvittiin, mutta mä olen nyt vähän kädetön. Musta ei varmaan ole kauheasti apua Simon kanssa nyt..."
Rapsutin mustan hevosen otsaa. Se puuskahti ja liikutteli korviaan.
"Mä näen", Tappi sanoi pienesti harmistuneen kuuloisena, mutta hymyili sitten rauhoittavasti, kun mun olemus vähän lysähti.

Ei ollut kiva olla yhtäkkiä hyödytön ja tuottaa harmia Tapille. Että pitikin käydä huono tuuri! Yhdessä hetkessä mä istuin täysin kaksikätisenä Artun selässä, kaikki niin kuin aina ennenkin, hevonen hallinnassa ja peräti oikeasti jo ihan hyvän tuntuisena (oli siinä saanut vääntääkin...). Sitten rysähti ja herkkisheppa teki epäonnisen pakoyrityksen. Eipä sitten kai kaikki jalat ihan ehtineetkään matkaan mukaan ja sitten mä en enää ihan tiedä, mitä tapahtui. Mentiin nurin, ei kai siinä sen kummempaa. Omituinen tunne. Missä katto, missä maa, missä hevosen koivet. Naps ja käteen sattui, mutta muuten olo oli ihan normaali.

"Mutta älä, Lyntsä, huolehdi. Kyllä tässä pärjäillään. Mä lupaan venyä täyttämään sunkin työpanoksesi ja se Chaokin varmaan kuulemma palailee pikkuhiljaa", Tappi oli seuraillut mun ilmeitä ja tuli nyt vähän rutistamaan mun hartioita, varovasti ja yrittäen piristää mua. "Älä näytä siltä, kuin tää olisi maailmanloppu, pliis? Äläkä ainakaan rupea itkemään."

Sille mun oli naurettava. Itkemään, mä? Ei, en sentään. Eihän tässä nyt mistään itkunarvoisesta ollut kyse!
"Pöljä, en mä mikään rääkymaija ole. Ja tietenkään tää ei ole maailmanloppu. Ainoa mikä tässä turhauttaa on tää perhanan käsi ja se, kun tuntee olonsa vielä avuttomaks arkisten asioiden kanssa, kun ei yhtäkkiä osaakaan hoitaa niitä vasemmalla kädellä", naurahdin. "Ja varmaan mä kohta alan kitua, kun en pääse ratsastamaan."
"Mutta kärryille pääset, nyt kun kerta olet siinä", Tappi totesi.
"No en mä kyllä oikein uskalla yhdellä kädellä ajella..."
"Kyydissä voit istua", leukaparta hörähti. "Lähetään lenkille tän elukan kanssa."
"Lähetään."

Niin lähdettiin. Simo pääsi kiskomaan kahden istuttavia koppakärryjä, Tappi ajeli hevostaan ja mun ei tarvinnut kuin istua. En mä tiedä mikä siinä aina oli niin mukavaa, kärryillä istumisessa. Varmaan asioita, joita moni ei alkuunkaan tajunnut: mikä pelkässä istumisessa oli hienoa? Sitähän saattoi harjoittaa missä vaan, ja jos tahtoi edetä istumalla, autolla pääsi kovempaa. Jotain tässä vaan taas oli... ja saattoihan tällä elantonsakin tehdä, jos niikseen tuli. Ei tietenkään metsäköröttelyllä.

"Pitäiskö vaan vaihtaa kokonaan ravihommiin, niin ei tulisi vedettyö tommosia kuperkeikkoja", pohdiskelin ääneen ja Tappi vilkaisi mua vinosti.
"Ooksä koskaan kuullu sitä sanontaa kärryiltä putoamisesta? Ei sekään tunnu mukavalta, varsinkaan jos oot radalla ja jäät huonossa lykyssä vähän kiinni johonkin tai perästä tulee hevoslauma..."
"Onko sulle käyny niin?" kysyin kiinnostuneena.
"No ei, mutta voishan niin aina käydä ja kaikkea muutakin. Kyllä ny näihin eläimiin aina liittyy omat riskinsä."
"Se on totta kyllä."

Sitten Tappi kysäisi perjantain kemuista. Ketä sinne olikaan tulossa?
"Lätkä-äijiä", tuli mieleeni ensimmäisenä. "Ne aina uhoaa, että kun juhlitaan, ei puhuta koko lajista mitään, mutta ne unohtaa sen aina, kun ovat tarpeeksi nosteessa. Sitten alkaa jutut hienoista maaleista, joita joku herra Sitäsuntätä teki KHL:n playoffseissa. Mun kämppis, Aimie, on siellä... Mun serkku tulee ja Danin toinen velipuoli ja sitten lopuista mä en tiedä, ne on varmaan sitten tyttöihmisiä suurimmaksi osaksi. Hyvää porukkaa, kuitenkin. Tuut tykkäämään. Mä ainakin toivon, että sä viihdyt."
"Mites pukukoodi?"
"No en mä ainakaan tallirytkyissä ole", sanoin, ja tunsin pienen innostuksen poreilun - kiva päästä edes vähän laittautumaan pitkästä, pitkästä aikaa. "Mutta ei mitään kummosta. Kyl sä tiiät."

Simo tiesi, että nyt oltiin jo menossa kotiinpäin. Sitä se ei tiennyt, että pusikossa oli lintulainen, joka lehahti lentoon. Perinteinen syy hevoselle säikähtää, ja kyllä mä ainakin olisin osannut listata muutamiakin meidän tallin ratsuista, niistä hienoihelmaisemmista sellaisista, jotka olisivat jo singonneet maata kiertävälle radalle. Simo säpsähti, Tappi pyöräytti vähän silmiään ja siinä ajassa, mikä Tapin silmiltä meni palautua takaisin normaaliin asentoon, ori oli jo päättänyt, ettei tässä mitään hurjaa ollutkaan. Yllätys vain.

Paluumatka sujui siis sanalla sanoen rauhallisesti. Mä jäin auttelemaan vasemman käteni voimalla toviksi, ennen kuin ajelin kotiin käväistäkseni suihkussa ja siistiytyäkseni. Sitten tie veikin ulos päivän synttärisankarin, nyt 21-vuotiaan Danielin, kanssa. Mä kiusasin sitä harmaantumisesta ja se mua onnettomuusalttiudesta.

"Ha! Mun eka murtunut luu... kai kuuteen vuoteen! Mikä sä oot mitään sanomaan... vaan annas ku mä nauran sulle sitten, kun sä katkot oman kätesi", virnuilin ja muksaisin kaiffaria terveellä kädelläni vähän olkavarteen.
"En mä katko", se sanoi. "Mä olen hei vahvaa tekoa... en yhtään heiveröinen."
"Haistappa ny, senkin irvileuka. Älä yhtään piiloveetuile mulle siinä."
"En en. Ikinä."
"Niin niin, ei kukaan koskaan."
"No jos mä vähän välillä."
"No jos sä vähän välillä, joo."

[Jusu]

6. toukokuuta - Hämähäkkitiimi

Simo sekoili tarhassa ja palvelijoiden kiinnostus heräsi: mikä mahtoi saada hevosen noin virittyneeseen tilaan? Kohta Simo pysähtyi tuijottelemaan jonnekin ja kuuntelemaan tarkkaan. Sitten olikin jo koko hämähäkkitiimi toljottelemassa ja kuulostelemassa samaa. Ja - peura! Ei, ei vain yksi peura, vaan kaksi.
"Ei mitään sen kummosempaa", totesi Tappi.
"Ei, ei mitään hiippareita tai hevosensyöjähirviöitä..." naurahti Lynn.
Ja Simo pärskähti.

* * * * *

Jos kiinnostaa nähdä, kuinka kuva syntyi...:
i176.photobucket.com/albums/w169/inifique/simolytawt1.png
i176.photobucket.com/albums/w169/inifique/simolytawt2.png
i176.photobucket.com/albums/w169/inifique/simolytawt3.png
i176.photobucket.com/albums/w169/inifique/simolytawt4.png
i176.photobucket.com/albums/w169/inifique/simolytawt5.png
i176.photobucket.com/albums/w169/inifique/simolytawt6.png
i176.photobucket.com/albums/w169/inifique/simolytawt7.png
i176.photobucket.com/albums/w169/inifique/simolyta.png valmis!

[Jusu]

7. toukokuuta

Kipsi oli poissa, mutta paksu sidemötikkä teki mun oikeasta kädestäni yhä vähän kyvyttömän. Hevosen selkään en ollut päässyt omalla mittapuullani suorastaan ikiaikoihin - koska viimeksi olin ollut näin monta viikkoa ilman ratsastamista? Marssin Artchilaan ja totesin Tapin jo hajaavan Simoa pikaiseen tyyliin.

"Tappi kiiiltti kulta rakas!" hihkaisin ja sain Tapin vilkaisemaan suuntaani ensin vähän umpimielisen näköisenä, mutta kyllä se taas virnisti ja taisi saada juonen päästä kiinni.
"Onko murulla ollut ikävä, mitä? Sekö mun tosta pitäisi päätellä? Tule tänne, sis!"
Pujahdin käymään lyhyesti Tapin toverillisessa rutistuksessa, ennen kuin paljastin, ettei ikävä ollut suinkaan syy hihkuntaani.

"No, ihan luova päättely tuo oli, mutta itse asiassa meni vähän metsään. Mulla on itse asiassa vaan pyyntö..." sanoin ja nappasin käteeni harjan, jotta voisin auttaa sutaisemalla toisen puolen valjastuskuntoon.
"Olisihan se pitänyt arvata, ettet sä mua kerkeä kaipailla. Mutta mitä tahdot, öttiäinen?"
"Että sä lakkaat kutsumasta mua öttiäiseksi... ja sitten mä tahdon kauheasti päästä kärryille! Hevosten rapsuttelu ei oikein riitä tyydyttämään mun ratsastushimojani", sanoin ja huokaisin väräjävästi syvään yrittäen näyttää mahdollisimman surkealta. "Sun pitää auttaa mua."

"Mitäpä himoja se rapsuttelu tyydyttäisi, niin, siinä mä olen sun kanssasi harvinaisen samaa mieltä, blondi... mutta että serkkupojalta tulet apuja anelemaan? Se mua vähän yllättää! Minä oon melkein elänyt semmoisessa luulossa, että sulla on jossain joku mies ihan itselläs. Ja mä olen melkein pitänyt sua siveyden sipulina."

Lienee sanomattakin selvää, että Artsi da Boss oli saapunut talliin sopivasti kuulemaan sen, minkä hän ilman muuta osaisi vääntää vaikka mihin muotoon. Mä käännyin virnistämään likaiselle vanhalle holistille, joka viimekuulemien mukaan suoritti suurta elämäntaparemonttia. Varmaan ihan korkea aika jo moiselle.

"Ei mun jollakin miehellä ole ravihevosta, jonka kärryille vois päästä lievittämään hevosvajausta", sanoin lähtemättä repimään mitään lisäkivaa verbaaliakrobatiasta. "Niin että Tappi veti pidemmän korren. Tässä asiassa. Mutta Tappi-kiltti, mulla alkaa olla vierotusoireita ratsastamisesta ja kun mä en pääse ratsastamaan, mä voisin edes ajaa... ehkä se helpottaisi..."
Artsi kuului tuhahtavan jotakin blondin naisen logiikasta. Minä en piitannut vanhasta, ahdasmielisestä ystävästämme, katsoin vain Tappia niin vetoavasti kuin osasin.

"Pystyksä pitämään ohjaa tossa kädessä?"
"Enköhän."
"Ja pystyt käyttämäänkin sitä ohjaa sitten?"
"No..."
"Lähdetään yhdessä. Ei sitten olla menossa radalle."
"Awww", Artsi puuttui puheeseen. "Romanttinen lenkki keväisillä mailla ja mannuilla."
"Lähdetään vaan", mä sanoin välittämättä Artsista.
"Mä sitten Tappi varoitin sua... muistat sen, kun ton äijä juoksentelee verenhimoisena perässäs..."

Mutta ei Artsia kuunneltu. Miksi oltaisiin kuunneltu, kun sen puheet oli ihan tavallisen höpönlöpöjä? Me pistettiin Simo valmiiksi - mä autoin sen minkä yhdellä ja vajaalla kädelläni osasin - ja jätettiin vanha korppu kärsimään omasta seurastaan. Mua ihan hyräilytti päästä taas kärryillä ja Tappi... Tapin mietteistä mä en oikein tiennyt, mutta rennolta se vaikutti ja ihan hyväntuuliseltakin.

"Musta vähän vaikuttais, että kohta alkaa sataa", Tappi povasi ja irvisti.
"Ei se mitään", sanoin minä huolettomana.
"Niin, eihän meitä sokerista ole tehty... Ei suleta, mutta saadaan flunssa."
"Pöh, eikä me mitään flunssaa saada, hupsu ihminen! Pieni kevätsade tekee vaan hyvää."

Paitsi ettei se ollut ihan pieni sade. Swoooosh, taivas repesi kahtia ja valtameri valahti pilvipohjaltaan meidän niskaamme. Simon musta takalisto mustui entisestään edessämme ja orin ilme oli takuulla aika nuiva. Niin oli Tapinkin, ja kun mä sen näin, mua alkoi naurattaa.
"Neiti", syytin ja tökkäsin pojan - miehen - minkälie olkavartta kevyesti. "Pieni sade vaan!"
"Me ollaan keskellä vedenpaisumusta ja susta tää on pieni sade vaan? Ihmeellinen otus..."
"Mä tiedän olevani aika ihmeellinen", naurahdin, mutta kyllä munkin nauruni ja hymyni vähän menetti loistoaan, kun matkattiin kotiin päin äärimmäisen märkyyden keskellä.

Simo sai jäädä karsinaansa ja me mentiin sisälle. Artsi siellä oleskeli ja teki jotakin yllättävää - se laittoi ruokaa! Teki mieli käydä katselemassa lähempää, mutta enemmän oli sillä hetkellä tarvetta pyyhkeelle ja kuivalle vaihtopaidalle, jonka Tappi oli mennyt lupaamaan. Artsilla oli kuitenkin tainnut olla vähän yksinäistä tai sitten se kaipasi muuten vaan juttuseuraa.

"Oliko kiva lenkki?"
"Olihan se - vähän kuivempaa vaan olisi saanut olla. Nyt mä olen märkä ja kylmissäni", vastasin.
"Jaaha... meinasitko, Tappi, ottaa ilon irti märkyydestä ja lämmittää kylmyyden pois vai miksi sä ton tänne toit?"
Olisipa pitänyt arvata. Tappi hymähti vähän kuivasti.
"On varmaan ihan kohteliasta antaa toisen kuivatella vähän", se sanoi vaan Artsille. "Ai mutta niin, mähän unohdin, ettet sä ole kuullut sellaisesta jutusta kuin kohteliaisuus tai herrasmieheys tai ihan vaan toisten huomioiminen. Tule, Lynde, saat sen pyyhkeen."
"Te ootte tylsiä. Hei muuten! Missä ootte viimeks nähneet Minsan päitset?" huuteli Artsi perään.
"Jaa-a, varmaan sen päässä edellisen kerran", huikkasi Tappi. "Miten niin?"
"Mä en löytänyt niitä."
"Kannattaisiko opetella laittamaan tavarat oikeille paikoilleen? Saattaisivat löytäkin", karkasi mun huuliltani ja siitä hyvästä mä sain kuulla olevani näsäviisas pikku ponityttö. Ah ja voi Artsi-Aurinkoista.

[Jusu]

Mahtaisi olla enemmän tallikirjatavaraa, kun en Simoa oikeen saanut mukaan tungettua, mutta... menkööt! Sorgen lopun kämäsyydet, parhaat luovuudenhetket on nyt jyllä jo vähän takanapäin :D

12. toukokuuta - Lauantaitalkoot

Artsilassa pidettiin talkoita. Kevät oli jo pitkällä ja kesä tulossa, joten joku - ehkä herra Laaksonen itse - oli katsonut aiheelliseksi kutsua porukan koolle ja organisoida päivän mittaisen työleirin asiaankuuluvine saunomisineen kaiken päätteeksi. Kun saavuin itse paikalle puolen päivän aikaan, oli paikalla jo äijien lisäksi Meeri, Ros ja jostakin kivenkolosta esiin kaivautunut Fiia, jota en ollut ehtinyt nähdä aikoihin. Tietenkään emme pyörineet enää niin paljon samoilla hoodseilla, kun Seppele oli minun osaltani nyt taaksejäänyttä elämää. Lyöttäydyin Meerin ja Fiian seuraan Rosin läksyttäessä Artsia jostakin ja Tapin katsellessa vaan pientä tohinaa laiskan huvittuneen oloisena.

Paikalle saapuivat myös Lexie ja Reega sekä Chao, jolle Artsi kohotteli kulmiaan.
"Mihin katuojaan sä olet ipanan jättänyt?" mies kysyi entisen hoitohevoseni osaomistajalta, joka tuhahti, mutta hymyili samalla.
"On sillä isäkin, jos et tiennyt, ja kyllä Jaakko osaa pojastaan huolta pitää. Sä et siihen ehkä kykenisi, mutta joistakin miehistä on isiksi. Ai että, miten ihanaa musta on nyt olla täällä."

Artsi oli laatinut ihan työlistan, paitsi että paljastui, että se oli kyllä enimmäkseen Rosin käsialaa. Niinpä niin - tuskinpa Artsi olisi tullut kaikkia listalta löytyviä kohtia edes ajatelleeksi. Työnjaossa minä pääsin helpolla: koska olin osittain kädetön, sain tehtäviä, jotka vaativat enemmänkin ajattelua ja organisointikykyä kuin fyysistä työskentelyä. En juurikaan valittanut, kun muun muassa haravointi- ja lakaisuhommat luiskahtivat muiden niskoille. Tuoreessa muistissa olivat vielä syksyiset, haravoinninaiheuttamat rakot. Varoin kuitenkin näyttämästä liian tyytyväiseltä.

Sain tehtäväkseni käydä läpi ainakin rehuvarastot ja tarkistaa, minkä verran mitäkin pitäisi tilata lisää ja missä vaiheessa. Lisäksi tekisin kuntotarkastusta varusteista - olivatko remmit kulumassa poikki, soljet toimimattomia, suojat parantumattomassa kunnossa? Yllättäen vastuulleni oli sysätty myös ihmisten ruokintapuoli. Minun ei katsottu olevan niin kyvytön, ettenkö olisi kyennyt tekemään kyökkihommia. Saisin Tapin avukseni grillinkäyttäjäksi.

Kävimme hommiin. Keli olisi voinut olla parempikin, mutta minuahan ei pilvinen, sadettaenteilevä säätila paljoa haitannut, siisteistä sisähommistahan oma työlistani kuitenkin enimmäkseen koostui.

Katsoin parhaaksi ruokkia hevoset ennen kuin pistäisin keittiöhommat tulille. Käväisin aitoja kunnostavien Artsin ja Tapin luona sanomassa, että voisin jaella hevosille sapuskat. Kummallakaan ei ollut mitään sitä vastaan ja Tappi äkkäsi tilaisuutensa tulleen: hän luisti seurakseni muonittamaan hevosia. Artsi viskasi poistuvan petturiserkun selkää tyhjällä bissetölkillä, joka ei sitten ollutkaan tyhjä. Tappi näytti keskisormea olkansa yli. Märkä läikkä nuoren miehen paidanselkämyksessä kertoi, että vielä oli Arto Laaksosella sihti kohdallaan.

"Olisin mä yksinkin pärjännyt", sanoin, vaikkei minulla ollut mitään apua vastaan.
"Olisit, en mä sitä epäillyt, nti näppärä. Mä vaan oon ennemmin ruokkimassa hevosia kun huollan aitoja Artsin kanssa."
Jaoimme hevosille ruoat ja painuimme sitten valmistamaan ihmisväellekin suuhunpantavaa.

Ruoka kelpasi talkooväelle kyllä. Grilli kävi kuumana ja sapuskaa katosi kuin pois taiottuna. Ruokabreikin jälkeen jatkui työskentely vielä jonkin aikaa. Sauna porisi ja lämpeni ja talkoojuomia hupeni. Talkoojuomilla viittasin tölkkeihin, jotka lilluivat aikanaan kylmässä vedessä suuressa saavissa. Nyt vesi oli enää viileää, mutta kylliksi viileää kuitenkin pitääksen tölkit tarpeeksi kylmänä kuluttajien makuun.

Minä jatkoin listani tekemistä. Kävin läpi varusteita. Kehitin siihen hommaan melko järkevän ja helppokäyttöisen taulukon, josta olin oikeastaan melko ylpeä - ajatella, että keksin sen ihan itse! Pidemmän päälle homma alkoi kuitenkin tuntua puuduttavalta siitä huolimatta, että laatimani systeemi toimi hyvin. Kun alkoi tarpeeksi puuduttaa, piti painua rapsuttelemaan Simoa, joka ilmaisi mitä selvimmin, että sen mielestä minun seurani oli vähintäänkin yhtä puisevaa kuin varustelistaus minun mielestäni. Tylsä elikko.

Simotauon jälkeen tein listani loppuun. Lykkäsin sen päärakennuksen pöydälle tietämättä, että se aiheuttaisi myöhemmin vähän ihmetystä. Miten niin näistä saattoi olla vajausta? Ehkä blondilta jäi jotain huomioimatta listaa tehdessä? Mutta ei. Minä tein perusteellista työtä ja se tulisi tarkemmin tutkittuna paljastamaan sen tosiasian, että Artsilasta puuttui jotakin. Ei mitään niin suurta, että sen olisi arkielämässä huomannut, mutta tarkka lista oli armoton puutteenpaljastelija.

Sillä välin kun minä olin kököttänyt sisätiloissa, oli ulkona alkanut paistaa aurinko ja juomasaavi tosissaan alkanut huudella tyhjyyttään. Sauna kuului olevan valmis ja sinnehän siirryttiin. Sieltä löydettiin myös lisää juotavaa ovelasti kylmävetiseen lampeen kätkettynä: katiska, tuo vanha kaveri, oli pyydystänyt mitä erikoisempia alkokaloja! En voinut kuin miettiä, mihin ilta oli johtamassa. Osan vauhti oli jo melkoinen. Olikohan Artsi heittänyt hyvästit elämäntaparemontilleen?

Lauteilla oli tilaa ja sopu antoi lisää sijaa. Huomasin pian olevani itse likistäytyneenä Reegan ja vaitonaisen Tapin väliin. Tappi ei puhua pukahtanut, poistui vain melko pian paikalta ja minä otin vapautuneen tilan käyttöön. Olipa mukavaa, kun saattoi taas liikutella raajojaan ja hengittää rauhassa syvään. Kuuntelin Reegan ja Lexien juttua heidän ravisuokeistaan. Sitten aihe vaihtui.

"Mä en muuten yhtään tiedä, missä mun hanskat on", Reega tuhahti. "Salee oon hukannu ne, tai ehkä joku on vahingossa ottanut ne? Sellaset nahkahanskat."
Nii-in. Hukassa tai vahingossa otetut, kuka tietää?

"Mennään jatkamaan meille!" Artsi the komentaja oli äänessä. "Ilta on vielä nuori, miksi nyt lopettamaan?"
"Pitäiskö alaikäst-"
"Älkää mua katsoko, mä olen täysi-ikäinen."
"Ei nyt olla niuhoja."
"Mä kyllä taidan lähteä. Pakko... huomenna on kuitenkin äitienpäivä."

Porukkaa jäi silti, äitienpäivästä viis. Mun oli pakko jäädä: odotin kyytiä. Dani, joka oli isänsä luona käymässä, oli luvannut ottaa mut kyytiinsä paluumatkalla. Siinä saattaisi mennä myöhään, mutta mikäpä kiire elämällä tässä kohti oli?

Istuskelin Lexien ja Reegan seurassa. Nämä odottivat minun tapaani kyytiä. Musiikki pauhasi katkeilevaan tyyliin - dj:itä oli liian monta eikä yksimielisyyteen musiikin tyylistä päästy. Kovalla se oli joka tapauksessa ja Danin soitto oli vähällä jäädä multa huomaamatta. Ros se oli, joka huomautti, että mun puhelin soi. Kiitin ja poistuin eteiseen vastaamaan.

Lopetettuani puhelun aloin keräillä eteiseen jättämiäni tavaroita ja siinä puuhassa olin, kun Tappi törmäsi tuvan puolelta paikalle. Siinä se seisoi vähän huojuvaisenam mutta jalat silti tukevasti maassa, ja katseli kuin yrittäen ymmärtää, miksi olin kyykyssä eteisen lattialla. Pitkällä sytytyslangalla oli jätkä varustettu, mutta lopulta se taisi tajuta:
"Oleksä lähössä?"
Sidoin kengännauhani ja nousin seisomaan.
"Olen mä kohta, joo."
"Älä jooko mee. Tai miksi sä meet? Me vasta alotetaan... ilta on nuori. Älä mee."

Katsoin Tappia hetken ja pudistin lopulta päätäni.
"Kyllä mä menen, mun kyyti tulee", sanoin. "Enkä mä usko, että ilta täällä ihan loputtoman pitkään jatkuu. Sä olet, Tappi, aika jurrissa."
"Olen", niin, mitäpä sitä suotta kiistämään. "Mutta ei sun siksi tarvitse lähteä. Häiritseekö sua, että mä olen jurrissa?"
"Miksi se mua häiritsisi? En mä siksi lähde, vaan ihan oikeasti siksi, koska mun kyyti tulee", huokaisin.

"No höh", Tappi puuskahti ja levitti kätensä kutsuen halaukseen. Alistuin kohtalooni ja astuin rutistamaan kännikäkeä. Pieni rutistus muuttui pitkäksi halaukseksi, kun Tappi ei päästänyt irti, mutta lopulta aloin vääntäytyä irti tietäen, että Daniel olisi pihassa hetkenä minä hyvänsä.
"Nyt mun pitää ihan tosissaan mennä. Daniel on varmaan jo pihassa", sanoin Tapille lempeään sävyyn - jokin toisen juopuneessa olemuksessa sen sai aikaiseksi.
"Mene sitten. Varmaan mäkin menen sitten nukkumaan", Tappi mutisi ja lähti saapastelemaan portaikon suuntaan.
"Hyvää yötä sitten vaan", toivotin ja vastaukseksi sain muminaa, josta en ottanut selvää.

Nukkumaanmeno kuulosti ihan pätevältä suunnitelmalta. Avatessani ulko-oven kuulin tuvan puolelta, kuinka siellä edelleen kiisteltiin musiikista.
"Ttu tarviiko sun olla kuin perseeseen ammuttu Simo, jos joku sattuu vaihtamaan biisiä?!"
"Paska biisi."
"Itse oot paska."

Kyllä. Bileet olivat huipussaan, joten nyt oli mun aikani lopettaa. Astelin viileään tihkusateeseen enkä joutunut juurikaan odottelemaan ennen kuin näin Danielin kaartavan pihaan.

[Jusu]

21. toukokuuta

Olipa kerran lämmintä ja aurinkoista. Säästin suunnittelemani siivoamisen sadepäivälle ja lähdin Artsilaan kuluttamaan aikaani ennen töiden iltapäiväistä alkuhetkeä. Siellä virittäydyin rentoon kesäfiilikseen musiikin, nurmikon ja varustehuollon merkeissä. Oli peräti niin lämmintä, että kun asettauduin aurinkoon, tuli pitkähihaisen kanssa kuuma ja farkkujen lahkeet sai kääriä ylös. Shortseillakin olisi voinut tarjeta, mutta olisinko minä vilukissa muka joskus uskaltanut pukeutua sellaisiin ennen juhannusta? No, ehkä joskus. Jos kelit nyt pysyisivät tämmöisinä, pitäisi kai harkita.

Putsailin nahkaremmiä toisensa perään. Keskityin raaputtamaan irti pinttynyttä tahraa ja hyräilin vähän katkonaisesti biisin mukana, kun koin yhtäkkiä julman kohtalon. Huulieni välistä karkasi väkisinkin säikähtänyt huudahdus, kun niskaani humahti roiskauksellinen vettä.

Kylmää, kylmää, kylmää vettä.

"Hyi saakeli! Onko toi nyt reilua... Tappi, senkin perseenreikä! Hemmetin - ei - ei - ei, älä...!"

Tapilla oli kädessään letku ja kasvoillaan ilme, jonka tulisin varmaan muistamaan pitkään. Mokoma nauroi niin kuin mun kiusaamiseni olisi ollut hauskinta, mitä oli aikoihin päässyt tekemään. Tervetuloa ala-asteelle? Minä olin ainakin ihan valmis ala-astemaisiin kostotoimenpiteisiin.

"Sulle käy vielä huonosti", murahdin kostonhimoisena, kömmin jaloilleni ja sain samantien pienen, peukalolla pehmennetyn vesisuihkun päälleni.

Kaappasin jo rusehtavaksi käynyttä saippuaista vettä sisältävän ämpärini ja siitä se sota syttyi. Koin hieman epäreiluksi sen, että Tapilla oli käytettävänään vesiletku, jolla pystyi hyökkäämään huomattavasti kauempaa. En suonut ajatustakaan sille, kuinka lapsellista toimintamme oli - hitot lapsellisuudesta, nyt oli tosi kyseessä! Mut oli kasteltu ja jos mä jostakin en pitänyt, niin tuommoisista inhottavista hyökkäyksistä.

Me juoksenneltiin vähän ympäriinsä ja naurettiin ja multa alkoi loppua vesi. Pihanurmikkoa oli tullut kasteltua, mutta Tappi oli valitettavan kuiva. Mä en ollut.

Kun vesi loppui ämpäristä, päätin ryöstää letkun itselleni. Saisinpahan laitettua pisteen tälle naurettavalle taistelulle. Ottaisin letkun ja sitten Tappi ei enää voisi kastella minua ja mä voisin kiikuttaa letkun turvalliseen paikkaan.

Tappi näytti yllättyneeltä, kun en juossut häntä karkuun vaan päinvastoin loikkasin tavoittelemaan letkua. Naurun säestämänä me mentiin nurin, mä tulin kiepahtaneeksi pakan alimmaiseksi. Nurmi kutitti ja niin kutitti naurava Tappikin. Tuoksui kesältä ja tuntui lapsuuden kesältä - huolettomalta kesältä. Multa alkoi vaan loppua happi, kun Tappi kutitteli mun kylkiä.

"Tappi, älä - lopeta jo! Tappi, ei saa... mä tukehdun...!" anelin.
"Enkä lopeta", mulle naurehdettiin päin naama.
"Kehtaatkin kähmiä mua, mä olen sentään varattu nainen", virnuilin - ja sitten koko hauskuus jotenkin lakkasi olemasta hauskaa, kun Tappi höläytti ilmoille lausahduksen, joka ei selvästikään ollut harkittu ja jota en oikein ollut odottanut kuulevani.
"Joskus mä toivoisin, ettet sä olisi", se hölmö hörähti.

Mä valahdin hetkeksi lagisuuden valtaan. Tappi ei tuntunut huomaavan mitään omituista tilanteessa, lakkasi vaan kutittamasta ja silloin mä tajusin, että mun piti reagoidakin. Kahmaisin käden ulottuville tipahtaneen tyhjän ämpärini ja tökkäsin sen Tapin päähän. Tappi älähti yllätettynä.

"Menes nyt siitä!" tokaisin, enkä voinut vastustaa kiusausta taputtaa ämpäriä kevyesti. Niin kuin että tule hyvä kakku.
Tappi kierähti naureskellen sivuun ja minäkin naurahdin, vähän niin kuin näön vuoksi. Ha-ha-haa. Hauska tilanne, kyllä juu.

Paitsi ettei ihan ollut. Mä en tiedä, mikä siitä teki niin pahan rastin. Jos mä olisin ajatellut ihan silkalla järjellä, mä olisin varmaan tullut siihen tulokseen, että sehän oli vain yksi pieni, ajattelematon lausahdus. Nyt mä en jäänyt ajattelemaan, kömmin vaan jaloilleni ja lähdin kävelemään. Menisin harjaamaan Simon.

"Lynni hei, et kai sä vaan suuttunut?" Tappi huuteli perään.
"En tietenkään - mistä mä olisin voinut suuttua?" huikkasin ja käännyn vakuudeksi hymyilemään olkani yli.
"Siitä, kun mä kastelin sut", Tappi sanoi niin suoraan, etten hetkenkään vertaa epäillyt hänen pelästyneen, että olin suuttunut hänen lipsahduksestaan. "Jos sä tarttet vaihtovaatetta, hae multa vaan ennemmin ku että vilustut."
"Mä haen, jos tulee kylmää", sanoin - ja mietin, etten suurin surminkaan hakisi. Syystä että... En mä tiennyt.

Simon harjaaminen vaati sen hakemista tarhasta. Nähdessäni umpipölyisen hevosen en voinut kuin hymähtää: tähänpä tämä sitten uppoaisi, loppuosa vapaa-ajastani. Ja sitten pitäisi muistaa keräillä remmit pihalta paikoilleen.

Saalistin Simon ja kiepautin sen kiinni ulkosalle. Viheltelin vähän harjaillessani Mustaa Oria, joka seisoi aloillaan ja näytti tympeältä. Ihana, ihana Simo! Oli se hienon näköinen hevonen. Raviori ja hyvässä kunnossa. Kun se vielä näyttäisikin kilparavurilta eikä vastikään pölykaivoksesta noukitulta takapihan taunolta.

"Tässä", kuulin Tapin äänen ja käännyin katsomaan. "Se oli pudonnut."
"Kiitti", tartuin ojennettuun soittimeen, jonka tungin kiireen vilkkaa taskuuni.
"Ja Lynn hei, en mä tarkottanut sitä, minkä mä sanoin", Tappi sanoi vähän kiusaantuneen oloisena - ja, kuten mä vähän kummastuneena panin merkille, sen kuuleminen ei vaan parantanutkaan tilannetta.
"Niin", hymähdin kiltisti ja rapsutin Simon harjanjuurta.
"Lipsahti vaan."
"Mä tiedän. Semmosta sattuu", sanoin olkiani kohauttaen. "En mä siitä mitenkään... järkyttynyt tai mitään."
"Hyvä."

Sitä seurasi sitten ehkä vähän kiusaantunut hiljaisuus, mutta en mä ajatellut moisella vaivata päätäni. Kyllä asiat taas palaisivat ennalleen. Ihan kuten Simokin palautui santaisesta pihaponista kiiltäväkylkiseksi juoksijaksi vähän harjaa näyttämällä.

[Jusu]

27. toukokuuta

Pidin kyllä kesästä, mutta valkea hipiäni saattoi olla eri mieltä kanssani. Se paloi nopeammin kuin ehdin tulipalokiirettä sanoa. Dani oli eri maata, se ei ollut palanut varmaan kertaakaan elämässään, paitsi Keniassa käydessään. Sen ei tarvinnut kuin sanoa sana aurinko ja sitten se jo ruskettui. Mä en ruskettunut helpolla. Daniel tapasikin kutsua vielä kesän lopussakin mun ulkoilmatyössä keräämääni rusketusta kevyeksi päivetykseksi. Kontrasti meidän kahden välillä kyllä olikin melko voimakas.

Artsi ei ollut aiheettomasti puhunut rasvaamisentarpeesta, sen tiesin. Olkapäitä kirveli, vaikka miten huolella olinkin niitä yrittänyt varjella. Suihkuttelin kuitenkin Simon kerralla loppuun. Musta ori oli alkuun jaksanut pitää yllä pientä showta, mutta nyt se seisoi vanhan, kaiken nähneen ja kokeneen kaivosmuulin näköisenä aloillaan.

"Hassu elukka", sanoin ajatuksissani Simolle. Toisinaan niin täynnä tulta ja tappuraa. Nyt se seisoi mun edessäni alahuuli lörpöttäen ja takajalkaansa rennosti lepuuttaen. "Yritäpä tuommosen löllöilyn jälkeen kerätä pahismainettasi takaisin... ehkä on sun onnesi, ettei kovin moni ole todistamassa tota. Sulta menisi uskottavuus kaikkien silmissä, senkin wannabepahis."

Suljin letkun ja rapsutin hieman kaitsettavani harjantyveä. Nappasin narun vasempaan käteeni ja lähdin johdattamaan Simoa sisään. Se yritti vähän jyrätä mut, tietäen aivan varmasti, että karsinassa odotti ruokaa.

"Perrrrhanan hevonen, äpäp, etpäs yhtään teekään noin. Me mennään takaisin pihalle ja lähdetään maratonille, jos ryysit mun yli ruoan takia", tuhahtelin hevoselle, joka kumma kyllä tyyntyi ja tyytyi kävelemään perässäni ihan kiltisti karsinaan asti. Siellä se odotti, että rykäisin riimun pois, ennen kuin hyökkäsi kaurojensa kimppuun. Hellekö sen päänupin oli ehtinyt pehmittää?

Simo jäi syömään ja minä menin varustehuoneeseen, jonne olin jättänyt laukkuni. Jostain syystä en ollut jaksanut raahautua päämajaan asti. Kaivoin sieltä paitsi rasvaputelin, myös vesipulloni. Yäk, vesi oli lämmintä ja elttaantunutta, enkä tarkemmin ajatellen halunnut juoda sitä. Talosta saisi tuoreempaa. Avasin kuitenkin ensin vähän kömpelösti rasvaputelin ja levitin voidemaista mömmöä yhtä kömpelösti ja vaivalloisesti kummallekin hartialleni.

Päärakennuksen pöydän ääressä kökötti Tappi, joka oli syventynyt lukemaan jotakin ravijulkaisua. Hymähdin väkisinkin, niin keskittyneeltä toinen näytti. Lorotin vesipulloni lämpimän sisällön viemäriin ja valutin uutta elämäneliksiiriä tilalle. Sitten istahdin Tappia vastapäätä ja tökkäsin tämän säärtä varpaallani, kuten joskus ennenkin.

"Mikä siinä niin kiintoisaa?" kysäisiin ja kurkistelin lehteä yrittäen tulkita sen nurinkurin seisovista kirjaimista, mitä Tappi luki.
"Ei mitään ihmeellistä", Tappi sanoi. "Sä olet palanut."
"Ai, enpä olekaan huomannut", sanoin kevyesti. "Tietysti mä olen. Siellä paistaa aurinko! Oletko sä pistänyt nenääsi ulos pieneksikään hetkeksi tänään?"
"Ai että olenko?" Tappi hörähti, mistä arvasin hänen paiskineen kyllä hommia päivän mittaan. "Mutta en mä silti ole palanut. Katsos kun mä olen suojannut ihoani."

"Arvaapa mitä mä teen puolet päivistäni aina kesäisin?" kysyin.
"Roikut poikaystävässäsi?" Tappi ehdotti kuivakasti ja mun teki mieli vähän tuhahtaa.
"En, vaan mä suojaan ihoani", sanoin kuitenkin - ja vaikka olin muuta itsekseni päättänyt, koin silti tarpeelliseksi puolustautua roikkumissyytöksiltä... vaikka mitä puolustautumista minulla oli? "Danissa mä en pahemmin taida roikkua kesällä, liekö musta tulee vähän sellainen kesäsinkku."
"Älä?" Tappi kurtisti kulmiaan. "Miksi?"

"Se reissailee. Jänisti ja perui tulemisensa mun porukoiden luo juhannuksen jälkeisellä viikolla - mistä en voi moittia, mäkin voisin jättää menemättä - ja painuu äijäporukalla jonnekin etelän bileparatiisisaarelle ördäämään. Varmaan sieltä löytyy porukan jatkeeksi vaikka mitä välimerenneitoja", virnuilin toivoakseni oikeinkin kepeään sävyyn. Niin minä olin päättänyt tilanteeseen suhtautua, kevyesti ja vitsaillen. Epäillä en olisi jaksanut enkä sitä kokenut tarpeelliseksikaan, joten löin koko asian vitsiksi. "Että se siitä roikkumisesta, puolin ja toisin."

"Tappi, lähtiks se sun... ai katsos vaan", Artsi da boss saapui paikalle ja istahtipa suoraan mun viereeni luoden Tappiin katseen, jonka sävy jäi multa huomaamatta. "Sua mä etsinkin."
"Mua?" kysyin kulmaani kohottaen. "Meinaatko sä vaikkapa värvätä mut niiden viihdytys- ja kaitsemisyksikköön? Kenties ruokkimaan ne?"
Artsi katsoi mua vähän pöllämystyneenä ja sitten sen ilme kirkastui.
"Ei muuten yhtään pöllömpi idea! Sähän tulet niiden semmoisten kanssa hyvin toimeen ja -"
"Äpäp, odotapa kulta tovi ja kelaa taaksepäin. Mä teen töitä niiden semmoisten parissa ja kanssa ympärivuotisesti ja mulla on käsittääkseni sitten kesälomaa silloin, kun sä otat niitä hyysätäksesi. Ja sut, pihi ukko, tuntien sä et kuitenkaan maksaisi mulle mitään, joten unohda koko juttu", sanoin silkoisesti.

Tappi nauroi.
"Artsi, sä et nyt pääse niistä eroon. Olisko oikeesti kannattanu miettiä, ennen ku juoksit pää neljäntenä jalkana mukaan tommoseen Jossua -"
"Sillä naisella nyt ei kyllä ollut mitään tekemistä asian kanssa", Artsi kiisti ja tuhahti. "Ja mä tulin vaan kysymään, että onko siitä Muulista ollut mihinkään."

"Mulista? No, eihän se kaksinen ratsu ole, mutta ihan hyvin se on tuntsarina toiminut", sanoin ja kohautin kärventyneitä olkiani. "Opettaa ponitytöille periksiantamattomuutta. Ja siis, on se oppinut jonkin verran ja voisin mä käydä vääntämässä sillä jotkut koulukisat ihan siististi, mutta eihän sillä liikettä ole eikä miellyttämisenhalua eikä se ole mistään päästä näyttävä. Eikä muuten hyppääkään kovin kummoisesti."
"Mitä järkeä semmoisia elukoita on pitää?" Artsi kyseenalaisti.

"Ne on semmoiset kuule usein aika hyviä opettajia", sanoin mietteliäänä. "Ja on se parit hyvät varsat pyöräyttänyt. Ne on saatu myytyä ihan kivaan summaan, vanhempi jo kantakirjattiin ja orivarsa lähti samaan kotiin kasvamaan. Se on symppistyyppi se, näppärä pieni kulomusta. Piekkareita ovat molemmat meillä syntyneet varsat. Ja ratsuja niistä tulee."
"Ratsuja..."
"Ratsuja, niin."

Miksi Artsi mietti Mulia, sitä en tiennyt. Ehkä oli aurinko tehnyt vähän tepposiaan vanhan korpunkin päässä. Tuvassa oli rauhallisen hiljaista ja mua alkoi väsyttää. Santeri-serkku tulisi varmaan pian hakemaan. Pääsisin rauhassa kärsimään palaneista olkapäistäni.

[Jusu]

6. kesäkuuta - Mitä katsot, ystävä hyvä?

[Jusu]

Heitän tän tänne jo nyt, koska painelen viettämään mökkielämää.

Juhannus

Daniel ja minä suuntasimme kohti Artsilaa ja pienimuotoisia juhannuskemuja. Oli ollut vähän pakon sanelema päätös mennä sinne. Ei sillä, että juhannuksen viettäminen Arselassa olisi ollut kovin vastenmielinen ajatus, mutta juu, ei se ihan ensimmäisenä suunnitelmalistallamme ollut. Jotenkin kaikki muut suunnitelmat, niin yhteiset kun erillisetkin, olivat peruuntuneet.

Olin valmistautunut menemään Artsilaan yksin, mutta Daniel muistutti olevansa lähdössä seuraavana päivänä ja sanoi, että viettäisi juhannuksensa miellellään kanssani, kun kerta olisi sitten viikon poissa. Heltisin sanomaan, että kyllä hän olisi tervetullut Artsin ravitallille juhannuksenviettoon. Siinäpähän sain kuskin, sillä kovin auliisti poikaystäväni lupasi olla ratin takana tämän juhannuksen. Oikeus ja kohtuus - hänhän oli lähdössä viikoksi paratiisiin bailaamaan kavereiden kanssa. Nyt oli minun vuoroni ottaa rennosti.

Tein aiemmin päivällä vähän sapuskaa tuomisiksi. Kävimme ensitöiksemme viemässä ruoat päärakennuksen jääkaappiin. Ros istuskeli pöydän ääressä hörppimässä sumppia.
"Moi ja ilosta jussia vaan", tervehdin naista. "Toi on Dani ja toi on Ros."
Mustatukkaisten kerhon kaksi edustajaa tervehtivät toisiaan tultuaan esitellyiksi ja sittenpä pyyhkäisimme Danielin kanssa tervehtimään yhtä kovasti mustaa mustaa, jonka mieli oli kuitenkin vähemmän synkeä kuin yleensä.

"Tää on Simo", esittelin ravuriorin poikaystävälleni. "Pidä varasi sen kanssa. Se on ovela pirulainen."
"Vai että ihan pirulainen... Hienon näkönen se kyllä on", Daniel myönsi. "En mä ravureista mitään tiedä, mutta näyttää hyväkuntoiselta ja kai semmoiselta kuin noiden kuuluukin näyttää. Pitkänpuoleiset on jouhet..."
Pärskähdin hieman.
"Hei ratsupoika, älä ala puhua juohien lyhentelystä täällä. Muistanet joskus kuulleesi Saksijatyypistä? Sustahan saataisiin varteenotettava seuraava epäilyksenalainen, kun täällä tapahtuu kummia ja sun olisi kuultu puhelevan semmoisia..."

"Pyh, kuka nyt mun uskoisi koskaan mitään pahaa tekevän?" Daniel virnisti ja avasi tarhan portin, kun olin saanut Simon narun päähän.
"Aika moni uskoisi susta vaikka ja mitä", ounastelin ja tökkäsin viereeni kävelemään siirtynyttä nuorta miestä kyynerpäälläni. "Et sä aina kauheesti tekemisiäs mieti..."
"Miten niin en?" Dani kysyi viattomana, mutta tiesi varsin hyvin itsekin, mitä saatoin tarkoittaa. Hänellä nyt vaan oli tapana elää hetkessä ihan eri tavalla kuin minulla, joka suunnittelin hyvin paljon asioita etukäteen. Se oli ihan piristävää ja Danielin seurassa olin minäkin sitten oppinut ottamaan iisimmin.

Me lähdimme Simon kanssa rennolle lenkille, kuten orin ohjelma sanoi. Annoin Danielin ajaa välillä ja mietin, että mahdoimme me olla näky. Minulla oli juhannuksen kunniaksi ylläni kaikkea muuta kuin käytännöllinen tallivaatetus - ja paskat, juhanus oli rentoja kesämekkoja varten. Dani nyt oli Dani ja aina tarkka pukeutumisestaan, eikä me taatusti ainakaan ihan ravurin treenailijoilta näytetty. Ei me oltukaan.

Minä saatoin hetkittäin vähän sellaista leikkiä, mutta oikeastihan olin ihan vaan hoitaja ja apulainen, joka teki kuten käskettiin. Ja hyvä niin. Ihan itsenäisesti minusta ei olisi ollut vastaamaan minkäänlaisesta ravurista. Pitäisi ehkä pyytää joskus Tappia kertomaan minulle enemmänkin ravijutuista. Ehkä Artsikin suostuisi opettamaan, jos vaan uskaltaisin pyytää. En pitänyt tilanteista, joissa minusta tehtiin naurunalainen - ja oliko se nyt sitten ihme, jos epäilin saavani Artsilta osakseni vähän pilkallista suhtautumista? Ehkei hän tuhlaisi aikaansa minuun. Ei, vaikka minä uskoinkin, etten edes voinut olla tapaus toivottomimmasta päästä.

Palailimme tallipihaan ja hoidimme hevosen. Autoja oli parkkiksella nyt vähän enemmän kuin tullessa.
"Mennään katsomaan, ketä kaikkia täällä nyt on", ehdotin Danielille, joka nyökkäsi.

Ihan ensiksi eteisessä tuli vastaan Tappi, joka loikki portaikosta alas ja pysähtyi kuin seinään meidät nähdessään.
"Katos katos, Lynn ja Daniel. Morjens", Simon omistaja tervehti. "Mitäs kuuluu?"
"Käytiin ajamassa Simo ja sitten sä voit kertoa, mitä meille tästä eteenpäin kuuluu - millaista menoa luvassa?" kysyin virnistäen.
"Voi kuule muru, kun tietäisitkin... tai tiedäthän sä. Varmaan sitä tavallista", Tappi naurahti. "Että varmaan teille saattaa kuulua ehkä krapulaa seuraavana päivänä."
"Lyndelle ehkä, mä olen kuski", Daniel puuttui puheeseen virne suupielellä koreillen.
"Auts, kovan onnen kaveri", Tappi tuumasi myötätuntoisena. "Tai tänään voi tuntua siltä, huomenna juhlit katsellessas, kun toi blondi kärsii krapulastaan ja kuvitellessas, kuinka me kaikki muutkin kärsitään."
"Hei... Ihan vaan tiedoks, mä en ole vieläkään oikeen koskaan kärsinyt mistään darrasta."
"Nainen hiljaa."
"Suu kiinni, nainen."
"Voi murut."

Siitä se sitten lähti. Porukkaa tuli ja Dani tuntui, kuten yleensä, solahtavan mukaan kuin palapelin pala. Mukana oli vähän sellaistakin väkeä, jota mä en tuntenut, jotain Tapin kavereita ja Artsin ravituttuja ja sen semmoisia. Söimme, joimme ja odottelimme saunan lämpiämistä. Välissä piti käydä hoitamassa hevosia, mikä jotenkin sälyttyi Tapin, Rosin, minun ja Danielin harteille.

Tappi esitteli hevosia Danille ja minä unohduin toviksi katselemaan kahta nuorta miestä. Tappi oli pidempi, Dani vantterampi ja antoi olemuksellaankin ilmi sen tosiasian, että urheilu oli kaiketi jonkinlainen elinehto. Tummakutrisia ja päivettyneitä olivat molemmat, toisella jäiset, harmaat silmät ja toisella lämpimän suklaiset.

Minua tökättiin kylkeen.
"Hoi, unennäkijä, väistätkö? Mä kulkisin tästä mielelläni ja jatkaisin hommia, niin päästäisiin joskus takasin ihmisten ilmoillekin."
Väistin Rosia ja palasin itsekin takaisin tarpeeksi maan pinnalle jatkamaan hevosten ruokkimista.

Artsia ei näkynyt, kun menimme takaisin muiden joukkoon. Joku tiesi kertoa, että hän oli mennyt käymään saunalla ja sitten kahviossa hakemassa jotakin. Minä arvelin, että se "jotakin" saattoi tarkoittaa alkoholia.
"Saunalle vois varmaan alkaa valua", tuumaili Tappi. "Mä luulen, että se olis aikalailla valmis."

Sinnehän meitä sitten lähti valumaan jonkinmoinen lössi. Daniel tarttui minua kädestä ja minä tunsin kavereidensa kanssa kulkevan Tapin katseen itsessäni. Jostakin syystä tunsin oloni vaivaantuneeksi vilkaistessani Simon omistajaa ja melkein jo siirryin taittamaan matkaani vähän kauemmaksi Danista. Huomatessani, mitä oikein ajattelinkaan, tunsin itseni vähän hölmöksi.

Raviradan suunnalta marssi meitä vastaan Artsi, joka vaikutti jokseenkin kiihtyneeltä.
"Taas siellä on käyty!" pääjehu mesosi.
Siitä ei kovin moni seurueesta paljoa saanut infoa, mutta me vakituisemmat ravitallilla kävijät vilkaisimme hieman toisiamme ja sitten Artsia.
"Ootko varma?" Ros kysyi epäileväisenä. "Ettei kuitenkin olisi jotain sun itse jättämiäsi "johtolankoja" siellä kuitenkin?"
"Mistä sä tiedät, että siellä on käyty?" halusi Meeri tietää.
"Kuinka törkyseksi se on jätetty?" oli minun kysymykseni.
"On se pahempi kuin viimeksi. Ihan kun olisivat oikein kiireellä lähteneet."
"Mitäs nyt tehdään?" kysyi Chao. "Pitääkö meidän pistää joku jahti pystyyn, mennä laittamaan paikat kuntoon vai jatketaanko me omia juhannusjuhliamme? Me ei mun nähdäkseni tähän hätään pystytä tekemään paljoa mitään millekään hiippareille..."

Artsi mietti hetken ja porukka odotti.
"Jatketaan juhlimista", isäntä päätti ja sai osalta porukasta hyväksyviä taputuksia.
Minustakin se oli ihan hyvä päätös. Ilta oli vielä nuori.