Post by Jusu on Jul 6, 2012 16:49:34 GMT 2
6. heinäkuuta
Toimii loistokkaasti alku- tai jälkiruokana tälle
Olipa kerran vapaapäivä, jona minun ei olisi tarvinnut nähdäkään hevosen hevosta. Voisihan sitä kuvitella, että kun kerran hevoset ovat työ ja niiden kanssa viettää väkisinkin roppakaupalla aikaa viikon mittaan, saisi tarpeekseen. Voi mutta ehei. Eihän se niin toiminut. Jotakin tekemistä oli keksittävä ja mikäpä minulle ensimmäisenä mieleen tuli, ellei sitten tallilla käynti. Hetken arvoin ratsastamisen ja ravitallin välillä. Ravitalli voitti työpaikan, Mallaspuron poninpullerot nauttikoon sitten Lynnvapaasta ajasta. Ehtisin jumppailla niitä myöhemminkin.
Suoriuduin Artsilaan bussin avulla. Daniel oli aamuvuorossa töissä ja viestittelin sitten sille olevani ravitallilla. Vähän myöhemmin Dani vastasi kysymällä, kauanko viihtyisin siellä ja tulisiko hän hakemaan minut sieltä suoraan. Se sai hienoisen jännityksen heräämään sisälläni. Olimme menossa Danielin töiden jälkeen Vänrikinmäelle, Aikun sukutilalle, jonne Mallaspuron ratsastuskoulu siirtyisi. En ollut koskaan käynyt siellä ja paloin halusta nähdä sen kaiken, josta Daniel oli kertonut.
"Mitäs uutta Artsilan auringon alla?" kysäisin Meeriltä astuessani talliin.
Tyttö kohautti olkiaan.
"Ei kai mitään kummempaa. Artsi kävi tossa kyselemässä työkalupakkinsa perään", hän puuskahti.
"Joko täältä taas on viety tavaraa?" ihmettelin minä ja sain vastaukseksi olkien kohautuksen.
"Hyvin mahdollista, tai sitten se on hukannut sen."
"Kyllä on tehokasta hukkailua", totesin minä. "Ei Artsikaan ennen ole ihan niin leväperäinen ollut, että kaikki, mikä on kadonnut, olisi sen jäljiltä... Mä luulen oikeasti, että jonkun täällä täytyy käydä nyysimässä kamaa."
"Kuulenko mä viisasta puhetta?" kuului Artsin jokseenkin tyytyväinen ääni. "Kerrankin joku näkee asioiden oikean laidan ja tukee mun näkemystäni. Lynppy-hyvä, tosta hyvästä mä voisin rutistaa sua, ellen mä joutuisi syytteeseen alaikäisten ahdistelusta -"
"Niin no, alaikäisyys on varmaan suhteellista, kun mäkin olen kuitenkin kohta kakskymppinen."
"- ai. Niinhän se taisikin olla."
"Enkä mä pidä tosta Lynppy-lempinimestä, liian lähellä lumppua. Kuulostaa muutenkin kamalalta."
"Pitääpä pistää mieleen siltä varalta, että mun tekee joskus mieli ärsyttää sua, heh heh", vitsiniekka-Arto hekotteli.
"Milloin sun ei tekisi mieli ärsyttää kaikkia? Tai en mä tiedä tekeekö sun edes mieli vai tapahtuuko se vaan luonnostaan", sanoin kuivasti.
"Voi, älä nyt."
"En sitten. Osaat sä olla ihan sympaattinenkin", hymyilen siirapinsuloisesti enkä voinut vastustaa kiusausta yrittää taputtaa Artsin päälakea ohikävellessäni.
"Mitä sä oikeen duunaat?" Artsi älähti ja väisti yritykseni.
"Ajattelin vaan tarkistaa, joko sulla kasvaa hiusten sijasta kalju", sanoin mutkattomasti ja lähdin hakemaan Simoa sisään.
Ennen kuin ehdin tarhalle, liittyi seuraani Tappi.
"Meinaatko sä hakea Simon sisään?" hoidokkini omistaja kysyi jotenkin enteidentäyteisellä äänellä.
"Ajattelin."
"Mä yritin eikä se millään antanut kiinni", Tappi kertoi harmistuneena. "Eikä mulla ollut aikaa pelleillä sen kanssa, painun hoitamaan muita hommia ja ajattelin tapella sen kanssa sitten paremmalla ajalla."
"Ahaa... Noh, katsotaan, jos mulla olisi parempi onni matkassa", sanoin vähän epävarmana - jos ei Simo halunnut antautua Tapin kiinniotettavaksi, miten sitten minun? Tappia se kunnioitti enemmän. Minuakin jossain määrin, mutta arvattavaa oli, että se saattaisi mieluusti pelleillä minunkin kanssani.
Niin se ei kuitenkaan tehnyt. Ei se tullut riemusta kiljuen tarhan portille vastaan, vaan sain kyllä ihan itse kävellä hakemaan sitä. Tappi seisoi portilla katselemassa, kuinka napsautin narun hänen ravuriorinsa riimuun.
"Kas vaan pirulaista, joko sulla kävi aika niin pitkäksi, että suvaitsit suostua kiinniotettavaksi?" kysyin hevoselta hieman häkeltyneenä moisesta myöntyväisyydestä.
"Sun naisellinen vetovoimasi vaan toimii, Simonkin oot lumonnut", hörötteli Tappi ja sulki portin meidän perässämme.
"Ai Simonkin?" kysyin vilkaisten olkani yli ja kohotin kulmaani.
"Nii-in", Tappi sanoi viattomana ja asteli meidät kiinni.
"Ehkä sitten niin", nauroin ja jostakin ilmestyi jokunen perhonen vatsanpohjalle. "Vaikka todennäköisesti sillä oli vaan niin tylsää, että mäkin olin jo pienempi paha."
"No mutta ethän sä ole ollenkaan paha", Tappi sanoi, vinkkasi silmää ja lähti omille teilleen.
Huhuh. Joskus aiemmin Tapin aiheuttama pieni kupliva fiilis olisi ollut oikeinkin tervetullut juttu, mutta nyt halusin päästä kaikesta sellaisesta eroon niin pian kuin suinkin. Ennen kuin perhosten hienonhienoinen lepattelu sekoittaisi pääni ja luulisin sitä vakavammaksikin tuntemukseksi. Minun sydämeni ei kyllä tarvinnut yhtään hypähdellä meidän toverillisen, leikkimielisen flirttailumme takia. Vai oliko mitään flirttailua? Luulinko vain? Ajoittain minusta tuntui siltä, mutta hitto soikoon, enhän minä oikeastaan koskaan ollut tiennyt sellaisista asioista mitään. Hitto, että olinkin ihan tumpelo moisissa asioissa.
Hevosten kanssa sen sijaan olin selvillä vesillä. Toimin Simon kanssa rutiininsävyttämällä varmuudella enkä ollut missään vaiheessa kärsimässä hätää sen kanssa, vaikkei se itse aurinkoisuus ollutkaan. Koska sen päivä oli pyhitetty löysäilylle, en raaskinut valjastaa sitä lainkaan kärryjen eteen. Tekisi sille hyvää kokeilla jotain muuta; voisin hyvin viedä sen vaikka pikku poluille kävelemään. Siellä se saisi nostella koipiaan. Ei käveleminen olisi minullekaan pahasta.
Simo suhtautui loistavaan ideaani vähän epäluuloisesti. Tuskinpa se kovin usein joutui laskemaan arvokkaita kavioitaan pienelle polulle risukkojen keskelle. Hyvät hykkyrät, polun poikkihan kulki siellä täällä juurikkojakin! Simo näytti tuijottavan minua suorastaan pistävän moittivasti, mutta kyllä se sitten alistui kohtaloonsa ja rämpi eteenpäin kanssani.
Mustan orhin vierellä astellessani mietin, olikohan sillä koskaan ratsastettu. Ei se niin absurdi ajatus ollut, kyllähän monia ravihevosia välillä liikutettiin selästä käsin. Ei ratsastamisen tarvinnut tarkoittaa kouluratoja, auringonlaskuun - tai ylipäätään - laukkailua ja puomien ylittelyä, kyllähän sitä saattoi vain humputella menemään maastossa tyyliseikoista välittämättä. Siinä sitä olisi ravihevoselle vaihtelua.
En minä varmaan mitään menettäisi, jos kysyisin Tapilta, oliko Simon selässä matkusteltu. Tappi itse tuskin oli niin tehnyt, mutta en minä tiennyt, mistä Simo oli hänen käsiinsä päätynyt. Vaikka niin no, saatoinhan minä ajatuksella leikitellä. Tuskin siltikään alkaisin ehdotella Simon ratsuttamista. Hyvinhän se oli tähänkin asti pärjännyt silkalla ajotreenillä. Muutamia mukavia mäkiä, joille ei kärryillä ollut asiaa, voisimmä käydä kiipeämässä ihan näin jalkaisinkin. Mitäpä minä edes tiesin ravihevosista - jos selästä käsin liikuttamisesta kuitenkin olisi haittaa? Artsi varmaan ainakin olisi visusti sitä mieltä. Hänen hevostensa selkiinhän ei kiipeiltäisi räpeltämään mitä sattuu, elleivät ne nimenomaan olisi ostettu juoksemaan ratsastettuina.
Metsään oli hyvä hukata ajantaju. Lopulta päädyimme takaisin ravitallille. Aivan kuin Simo olisi huokaissut helpotuksesta päästessään takaisin Hyvin Sivistyneen Sivistyksen pariin. Katsoin kiusanneeni sitä tarpeeksi tälle päivälle ja olinpa nälkäinenkin, joten annoin Mustan Orin jäädä omaan ylhäiseen rauhaansa. Itse menin päärakennukseen, avasin jääkaapin ja kaivoin itselleni syötävää.
"Hei, mikä seisova pöytä mun jääkaappi muka on?" Artsi kysyi närkästyneenä.
"Omia safkojani nää on", tuhahdin takaisin.
"Mikä eväsretkikohde mun talo sitten muka on?" Artsi jatkoi vastarannankiiskeilyä.
"Mistä lähtien sä, Artsi, olet lakannut sietämästä naiskauneutta talossasi?" puuttui puheeseen paikalle astellut Tappi - ja däng. Pakko sitä oli vilkaista. Mahtoivatko sen silmät juuri tuikahtaa minulle? Lyhyt vilkaisu ja sitten laskin katseeni pöytään. Artsi tuhahti.
"Hmph. Täällä vaan tuntuu ravaavan väkeä ihan yhtenään... kestikievari... ei mulla mitään naisia vastaan ole, mutta noi ponitytöt", hän sanoi paljonpuhuvalla äänensävyllä ja minusta tuntui, kuin en olisi ollut oikeasti kuulemassa ollenkaan. "Vaikka tämä yksilö nyt täysi-ikäinen onkin. Ei poista sitä tosiasiaa, että tapaavat olla herkkänahkaisia. Mutta pidä, Tappi, kaikin mokomin hyvänäs, sunhan takias toi täällä käykin."
"Sori vaan, että kulutan sun penkkiäsi", sanoin minä. "Kyllä mä tästä jossain kohti olen lähdössä, mutta alan jo harkita, josko sittenkin jäisin ihan vaan sun kiusaksesi."
"Muistapa, kuka täällä on the Boss, ennen kuin alat hyppiä nenille", Artsi sanoi ripaus ylpeyttä the Bossin takana kalskahtaen.
"Tarviitsä, Lynn, kyytiä dösärille? Tai voin mä kotiinkin viedä. Mä olen lähdössä käväsemään kylillä Luurin kanssa", Tappi tarjosi avuliaasti ja selitti.
"Kiitos, mutta Dani tulee hakemaan. Mennään käymään Vänrikinmäellä", sanoin ja hymyilin Tapille.
"Aa, joo, tietysti", nuori mies sanoi lakonisesti ja vilkaisi kelloaan. "Mä menen."
Muuta hän ei enää sanonut ja minun mieltäni jäi kaihertamaan hassu tunne, jota Artsi vahvisti:
"Geez, Lynn."
"Mitä?" kysyin valjusti.
"Jo mä olen miettinytkin, mihin se Tappi sua muka niin kovasti tarvii."
"Mitä sä meinaat?" kysyin katsomatta Tapin serkkua silmiin ja pureskelin huomaamattani vähän alahuultani.
Artsi katseli minua tovin ja hymähti lopulta.
"En niin sitten yhtikäs mitään. Tai... luulisi sun tajuavan, sua kai pidetään aika fiksuna."
Perhanan Artsi, manailin mielessäni odottaessani Danin tulevan. Että sen piti iskeä ajatuksia päähän. Minä olin hukassa. Seilasin oikein pahan kerran ulapalla ja tuntui, ettei seilailupaattini ollut kovin kummoinen valtamerialus. Pikemminkin jokin piskuinen jolla. Tai kumivene? Hitto.
Toimii loistokkaasti alku- tai jälkiruokana tälle
Olipa kerran vapaapäivä, jona minun ei olisi tarvinnut nähdäkään hevosen hevosta. Voisihan sitä kuvitella, että kun kerran hevoset ovat työ ja niiden kanssa viettää väkisinkin roppakaupalla aikaa viikon mittaan, saisi tarpeekseen. Voi mutta ehei. Eihän se niin toiminut. Jotakin tekemistä oli keksittävä ja mikäpä minulle ensimmäisenä mieleen tuli, ellei sitten tallilla käynti. Hetken arvoin ratsastamisen ja ravitallin välillä. Ravitalli voitti työpaikan, Mallaspuron poninpullerot nauttikoon sitten Lynnvapaasta ajasta. Ehtisin jumppailla niitä myöhemminkin.
Suoriuduin Artsilaan bussin avulla. Daniel oli aamuvuorossa töissä ja viestittelin sitten sille olevani ravitallilla. Vähän myöhemmin Dani vastasi kysymällä, kauanko viihtyisin siellä ja tulisiko hän hakemaan minut sieltä suoraan. Se sai hienoisen jännityksen heräämään sisälläni. Olimme menossa Danielin töiden jälkeen Vänrikinmäelle, Aikun sukutilalle, jonne Mallaspuron ratsastuskoulu siirtyisi. En ollut koskaan käynyt siellä ja paloin halusta nähdä sen kaiken, josta Daniel oli kertonut.
"Mitäs uutta Artsilan auringon alla?" kysäisin Meeriltä astuessani talliin.
Tyttö kohautti olkiaan.
"Ei kai mitään kummempaa. Artsi kävi tossa kyselemässä työkalupakkinsa perään", hän puuskahti.
"Joko täältä taas on viety tavaraa?" ihmettelin minä ja sain vastaukseksi olkien kohautuksen.
"Hyvin mahdollista, tai sitten se on hukannut sen."
"Kyllä on tehokasta hukkailua", totesin minä. "Ei Artsikaan ennen ole ihan niin leväperäinen ollut, että kaikki, mikä on kadonnut, olisi sen jäljiltä... Mä luulen oikeasti, että jonkun täällä täytyy käydä nyysimässä kamaa."
"Kuulenko mä viisasta puhetta?" kuului Artsin jokseenkin tyytyväinen ääni. "Kerrankin joku näkee asioiden oikean laidan ja tukee mun näkemystäni. Lynppy-hyvä, tosta hyvästä mä voisin rutistaa sua, ellen mä joutuisi syytteeseen alaikäisten ahdistelusta -"
"Niin no, alaikäisyys on varmaan suhteellista, kun mäkin olen kuitenkin kohta kakskymppinen."
"- ai. Niinhän se taisikin olla."
"Enkä mä pidä tosta Lynppy-lempinimestä, liian lähellä lumppua. Kuulostaa muutenkin kamalalta."
"Pitääpä pistää mieleen siltä varalta, että mun tekee joskus mieli ärsyttää sua, heh heh", vitsiniekka-Arto hekotteli.
"Milloin sun ei tekisi mieli ärsyttää kaikkia? Tai en mä tiedä tekeekö sun edes mieli vai tapahtuuko se vaan luonnostaan", sanoin kuivasti.
"Voi, älä nyt."
"En sitten. Osaat sä olla ihan sympaattinenkin", hymyilen siirapinsuloisesti enkä voinut vastustaa kiusausta yrittää taputtaa Artsin päälakea ohikävellessäni.
"Mitä sä oikeen duunaat?" Artsi älähti ja väisti yritykseni.
"Ajattelin vaan tarkistaa, joko sulla kasvaa hiusten sijasta kalju", sanoin mutkattomasti ja lähdin hakemaan Simoa sisään.
Ennen kuin ehdin tarhalle, liittyi seuraani Tappi.
"Meinaatko sä hakea Simon sisään?" hoidokkini omistaja kysyi jotenkin enteidentäyteisellä äänellä.
"Ajattelin."
"Mä yritin eikä se millään antanut kiinni", Tappi kertoi harmistuneena. "Eikä mulla ollut aikaa pelleillä sen kanssa, painun hoitamaan muita hommia ja ajattelin tapella sen kanssa sitten paremmalla ajalla."
"Ahaa... Noh, katsotaan, jos mulla olisi parempi onni matkassa", sanoin vähän epävarmana - jos ei Simo halunnut antautua Tapin kiinniotettavaksi, miten sitten minun? Tappia se kunnioitti enemmän. Minuakin jossain määrin, mutta arvattavaa oli, että se saattaisi mieluusti pelleillä minunkin kanssani.
Niin se ei kuitenkaan tehnyt. Ei se tullut riemusta kiljuen tarhan portille vastaan, vaan sain kyllä ihan itse kävellä hakemaan sitä. Tappi seisoi portilla katselemassa, kuinka napsautin narun hänen ravuriorinsa riimuun.
"Kas vaan pirulaista, joko sulla kävi aika niin pitkäksi, että suvaitsit suostua kiinniotettavaksi?" kysyin hevoselta hieman häkeltyneenä moisesta myöntyväisyydestä.
"Sun naisellinen vetovoimasi vaan toimii, Simonkin oot lumonnut", hörötteli Tappi ja sulki portin meidän perässämme.
"Ai Simonkin?" kysyin vilkaisten olkani yli ja kohotin kulmaani.
"Nii-in", Tappi sanoi viattomana ja asteli meidät kiinni.
"Ehkä sitten niin", nauroin ja jostakin ilmestyi jokunen perhonen vatsanpohjalle. "Vaikka todennäköisesti sillä oli vaan niin tylsää, että mäkin olin jo pienempi paha."
"No mutta ethän sä ole ollenkaan paha", Tappi sanoi, vinkkasi silmää ja lähti omille teilleen.
Huhuh. Joskus aiemmin Tapin aiheuttama pieni kupliva fiilis olisi ollut oikeinkin tervetullut juttu, mutta nyt halusin päästä kaikesta sellaisesta eroon niin pian kuin suinkin. Ennen kuin perhosten hienonhienoinen lepattelu sekoittaisi pääni ja luulisin sitä vakavammaksikin tuntemukseksi. Minun sydämeni ei kyllä tarvinnut yhtään hypähdellä meidän toverillisen, leikkimielisen flirttailumme takia. Vai oliko mitään flirttailua? Luulinko vain? Ajoittain minusta tuntui siltä, mutta hitto soikoon, enhän minä oikeastaan koskaan ollut tiennyt sellaisista asioista mitään. Hitto, että olinkin ihan tumpelo moisissa asioissa.
Hevosten kanssa sen sijaan olin selvillä vesillä. Toimin Simon kanssa rutiininsävyttämällä varmuudella enkä ollut missään vaiheessa kärsimässä hätää sen kanssa, vaikkei se itse aurinkoisuus ollutkaan. Koska sen päivä oli pyhitetty löysäilylle, en raaskinut valjastaa sitä lainkaan kärryjen eteen. Tekisi sille hyvää kokeilla jotain muuta; voisin hyvin viedä sen vaikka pikku poluille kävelemään. Siellä se saisi nostella koipiaan. Ei käveleminen olisi minullekaan pahasta.
Simo suhtautui loistavaan ideaani vähän epäluuloisesti. Tuskinpa se kovin usein joutui laskemaan arvokkaita kavioitaan pienelle polulle risukkojen keskelle. Hyvät hykkyrät, polun poikkihan kulki siellä täällä juurikkojakin! Simo näytti tuijottavan minua suorastaan pistävän moittivasti, mutta kyllä se sitten alistui kohtaloonsa ja rämpi eteenpäin kanssani.
Mustan orhin vierellä astellessani mietin, olikohan sillä koskaan ratsastettu. Ei se niin absurdi ajatus ollut, kyllähän monia ravihevosia välillä liikutettiin selästä käsin. Ei ratsastamisen tarvinnut tarkoittaa kouluratoja, auringonlaskuun - tai ylipäätään - laukkailua ja puomien ylittelyä, kyllähän sitä saattoi vain humputella menemään maastossa tyyliseikoista välittämättä. Siinä sitä olisi ravihevoselle vaihtelua.
En minä varmaan mitään menettäisi, jos kysyisin Tapilta, oliko Simon selässä matkusteltu. Tappi itse tuskin oli niin tehnyt, mutta en minä tiennyt, mistä Simo oli hänen käsiinsä päätynyt. Vaikka niin no, saatoinhan minä ajatuksella leikitellä. Tuskin siltikään alkaisin ehdotella Simon ratsuttamista. Hyvinhän se oli tähänkin asti pärjännyt silkalla ajotreenillä. Muutamia mukavia mäkiä, joille ei kärryillä ollut asiaa, voisimmä käydä kiipeämässä ihan näin jalkaisinkin. Mitäpä minä edes tiesin ravihevosista - jos selästä käsin liikuttamisesta kuitenkin olisi haittaa? Artsi varmaan ainakin olisi visusti sitä mieltä. Hänen hevostensa selkiinhän ei kiipeiltäisi räpeltämään mitä sattuu, elleivät ne nimenomaan olisi ostettu juoksemaan ratsastettuina.
Metsään oli hyvä hukata ajantaju. Lopulta päädyimme takaisin ravitallille. Aivan kuin Simo olisi huokaissut helpotuksesta päästessään takaisin Hyvin Sivistyneen Sivistyksen pariin. Katsoin kiusanneeni sitä tarpeeksi tälle päivälle ja olinpa nälkäinenkin, joten annoin Mustan Orin jäädä omaan ylhäiseen rauhaansa. Itse menin päärakennukseen, avasin jääkaapin ja kaivoin itselleni syötävää.
"Hei, mikä seisova pöytä mun jääkaappi muka on?" Artsi kysyi närkästyneenä.
"Omia safkojani nää on", tuhahdin takaisin.
"Mikä eväsretkikohde mun talo sitten muka on?" Artsi jatkoi vastarannankiiskeilyä.
"Mistä lähtien sä, Artsi, olet lakannut sietämästä naiskauneutta talossasi?" puuttui puheeseen paikalle astellut Tappi - ja däng. Pakko sitä oli vilkaista. Mahtoivatko sen silmät juuri tuikahtaa minulle? Lyhyt vilkaisu ja sitten laskin katseeni pöytään. Artsi tuhahti.
"Hmph. Täällä vaan tuntuu ravaavan väkeä ihan yhtenään... kestikievari... ei mulla mitään naisia vastaan ole, mutta noi ponitytöt", hän sanoi paljonpuhuvalla äänensävyllä ja minusta tuntui, kuin en olisi ollut oikeasti kuulemassa ollenkaan. "Vaikka tämä yksilö nyt täysi-ikäinen onkin. Ei poista sitä tosiasiaa, että tapaavat olla herkkänahkaisia. Mutta pidä, Tappi, kaikin mokomin hyvänäs, sunhan takias toi täällä käykin."
"Sori vaan, että kulutan sun penkkiäsi", sanoin minä. "Kyllä mä tästä jossain kohti olen lähdössä, mutta alan jo harkita, josko sittenkin jäisin ihan vaan sun kiusaksesi."
"Muistapa, kuka täällä on the Boss, ennen kuin alat hyppiä nenille", Artsi sanoi ripaus ylpeyttä the Bossin takana kalskahtaen.
"Tarviitsä, Lynn, kyytiä dösärille? Tai voin mä kotiinkin viedä. Mä olen lähdössä käväsemään kylillä Luurin kanssa", Tappi tarjosi avuliaasti ja selitti.
"Kiitos, mutta Dani tulee hakemaan. Mennään käymään Vänrikinmäellä", sanoin ja hymyilin Tapille.
"Aa, joo, tietysti", nuori mies sanoi lakonisesti ja vilkaisi kelloaan. "Mä menen."
Muuta hän ei enää sanonut ja minun mieltäni jäi kaihertamaan hassu tunne, jota Artsi vahvisti:
"Geez, Lynn."
"Mitä?" kysyin valjusti.
"Jo mä olen miettinytkin, mihin se Tappi sua muka niin kovasti tarvii."
"Mitä sä meinaat?" kysyin katsomatta Tapin serkkua silmiin ja pureskelin huomaamattani vähän alahuultani.
Artsi katseli minua tovin ja hymähti lopulta.
"En niin sitten yhtikäs mitään. Tai... luulisi sun tajuavan, sua kai pidetään aika fiksuna."
Perhanan Artsi, manailin mielessäni odottaessani Danin tulevan. Että sen piti iskeä ajatuksia päähän. Minä olin hukassa. Seilasin oikein pahan kerran ulapalla ja tuntui, ettei seilailupaattini ollut kovin kummoinen valtamerialus. Pikemminkin jokin piskuinen jolla. Tai kumivene? Hitto.