Post by Linnea on Jul 29, 2013 11:39:57 GMT 2
29.7.2013 - Aina laulain työtäs tee...
Sää voi olla hyvinkin monipuolinen kesällä. Aurinko paistaa ensin hyvin kuumasti täydeltä terältä, mutta yhtäkkiä taivas repeää ja valuttaa kaatosateen niskaamme. Parin minuutin kuluttua voi taas paistaa aurinko... Jep, sellaista mun kesä oli ollut. Sään muuttuminen noin paljon oli saanut ihanalle veneilylle märän lopun -kirjaimellisesti -tänäänkin. Siispä suuntasin tunnollisesti taas Artsilaan hevosten kanssa auttelemaan kun aurinko ei voinut niitä ah-niin-kultaisia-säteitään näyttää tarpeeksi viimeisten kesäpäivien kunniaksi.
Noh, mua ei sokerista ole tehty ja muistuipa taas mieleeni ylä-aste ajoilta ensimmäinen haastatteluni jatko-opinto paikkaan. Mä sain täydet pisteet haastattelu osiosta kun olin sanonut vain että mä kyllä tiedän että eläimiä pitää hoitaa, satoi taikka paistoi. Se ei ole vain työtä, vaan elävien olentojen hoitamista. Pitämässä ne elossa. Kyllähän ihmisetkin söi, vaikka ukkosti, joten pitää noiden nelijalkaistenkin jotain vatsan täytettä saada, vaikka keli ei ollut parhain. Okei, olin mä jotain muutakin maininnut, mutta se ei ollut nyt olennaista.
Tällä hetkellä istun komean suomenhevosori Kopseen kärryillä. Mä olin jo heti alussa ihastunut tähän massiiviseen rautiaaseen, vaikka alku ei ollutkaan mikään parhain. Kerran mä litistyin seinän ja sen väliin. Ilman Artsin auttavaa kättä olisin varmaan näyttänyt pannukakulta päästyäni suomalaisen syleilystä pois. Opin kuitenkin näyttämään sillekin kaapin paikan ja arki sujui sen kanssa jo todella hienosti. Mustasta lampaasta oli kuoriutunut valkea ja sen käytöskin oli oikein herrasmiesmäistä, vaikka se olikin hevonen.
Tuuli viuhui korvissani Kopseen juostessa rennosti hiekkatiellä. Tätä mä rakastin : kahden keskeistä aikaa hevosen kanssa, antaen vain ajan viedä. Istun rennosti kyydissä suuren orhin jolkottaessa eteenpäin ja miettien miten nopeasti kesä oikeasti oli mennyt ohitse.
Jarrutan karvamopedini vauhdin ravista käyntiin antaen sen hengähtää vähäsen. Alussa se lähti lujaa, mutta aika nopeasti se väsähtikin. Vähän niin kuin jenkkiläiset jenkkiautot : ne on tosi hienoja ja niillä pääsee ihan kivasti, mutta bensa loppuu tuskastuttavan nopeasti ja pitkiä matkoja niillä ei viitsinyt ajella. Jenkistä Kopse muuttui tavalliseksi autoksi -tai ei ihan tavalliseksi. Ennemmin nelivedoksi. Se eteni kylmän rauhallisesti tasaista vauhtia ja hengähdyksen jälkeen se jaksoi ravailla pidempäänkin väsymättä.
Artsi omisti kyllä upean hevosen...ja suuren. Vaikka olin 16 -melkein 17-vuotta hevosia harrastanut niin harvoin olin nähnyt näin korkeita suokkeja. Ihan 170cm en ole varmaan nähnyt kuin kerran ennestään ja sekään ei ehkä ihan siihen korkeuteen yltänyt. Kopse oli suuri, mutta myös todella komea karvajalka ja olin onnellinen saadessani liikuttaa sitä. Nyt ei ihan pikku ponista ollut kyse.
Orin lihakset värähtivät aina sen kavioiden tömähtäessä maahan. Sen sieraimet laajenivat aina sen hengittäessä ulos ja hiekka pöllysi allamme saaden minut välillä jopa yskimään. Onneksi pian sade pyyhkäisee ylitsemme ja saa pölypilvet laantumaan. Kastuin kyllä heti siltä seisomalta läpimäräksi hiusten ja vaatteiden liimautuessa ihoa vasten. Kopse ei välittänyt mitään ja saavummekin jonkin ajan päästä takaisin ravitallille, jossa itse Pääjehu seisoskelikin oven pielessä.
Hyppään pois kärryiltä ja ihmeiden aika ei ollut ohi : Artsi itse tuli jeesaamaan minua ottaen kärryt irti ja irrottaen valjaita. Yleensä se olin minä ketä autoin näin, mutta eipä se mua haitannutkaan että se meni kerrankin näin päin.
Mutta pakko se oli arvatakin. Koirahan tähän oli jossakin muodossaan haudattuna. Kun Artsi lupaili hoitaa Kopseen kuntoon, mä jouduin hänen tilalleen siivoamaan karsinoita. Hitto. En mä työtä karsastanut, mutta parahiksi se aurinko taas pilkisti kuumottavasti pilvien lomasta.
Sää voi olla hyvinkin monipuolinen kesällä. Aurinko paistaa ensin hyvin kuumasti täydeltä terältä, mutta yhtäkkiä taivas repeää ja valuttaa kaatosateen niskaamme. Parin minuutin kuluttua voi taas paistaa aurinko... Jep, sellaista mun kesä oli ollut. Sään muuttuminen noin paljon oli saanut ihanalle veneilylle märän lopun -kirjaimellisesti -tänäänkin. Siispä suuntasin tunnollisesti taas Artsilaan hevosten kanssa auttelemaan kun aurinko ei voinut niitä ah-niin-kultaisia-säteitään näyttää tarpeeksi viimeisten kesäpäivien kunniaksi.
Noh, mua ei sokerista ole tehty ja muistuipa taas mieleeni ylä-aste ajoilta ensimmäinen haastatteluni jatko-opinto paikkaan. Mä sain täydet pisteet haastattelu osiosta kun olin sanonut vain että mä kyllä tiedän että eläimiä pitää hoitaa, satoi taikka paistoi. Se ei ole vain työtä, vaan elävien olentojen hoitamista. Pitämässä ne elossa. Kyllähän ihmisetkin söi, vaikka ukkosti, joten pitää noiden nelijalkaistenkin jotain vatsan täytettä saada, vaikka keli ei ollut parhain. Okei, olin mä jotain muutakin maininnut, mutta se ei ollut nyt olennaista.
Tällä hetkellä istun komean suomenhevosori Kopseen kärryillä. Mä olin jo heti alussa ihastunut tähän massiiviseen rautiaaseen, vaikka alku ei ollutkaan mikään parhain. Kerran mä litistyin seinän ja sen väliin. Ilman Artsin auttavaa kättä olisin varmaan näyttänyt pannukakulta päästyäni suomalaisen syleilystä pois. Opin kuitenkin näyttämään sillekin kaapin paikan ja arki sujui sen kanssa jo todella hienosti. Mustasta lampaasta oli kuoriutunut valkea ja sen käytöskin oli oikein herrasmiesmäistä, vaikka se olikin hevonen.
Tuuli viuhui korvissani Kopseen juostessa rennosti hiekkatiellä. Tätä mä rakastin : kahden keskeistä aikaa hevosen kanssa, antaen vain ajan viedä. Istun rennosti kyydissä suuren orhin jolkottaessa eteenpäin ja miettien miten nopeasti kesä oikeasti oli mennyt ohitse.
Jarrutan karvamopedini vauhdin ravista käyntiin antaen sen hengähtää vähäsen. Alussa se lähti lujaa, mutta aika nopeasti se väsähtikin. Vähän niin kuin jenkkiläiset jenkkiautot : ne on tosi hienoja ja niillä pääsee ihan kivasti, mutta bensa loppuu tuskastuttavan nopeasti ja pitkiä matkoja niillä ei viitsinyt ajella. Jenkistä Kopse muuttui tavalliseksi autoksi -tai ei ihan tavalliseksi. Ennemmin nelivedoksi. Se eteni kylmän rauhallisesti tasaista vauhtia ja hengähdyksen jälkeen se jaksoi ravailla pidempäänkin väsymättä.
Artsi omisti kyllä upean hevosen...ja suuren. Vaikka olin 16 -melkein 17-vuotta hevosia harrastanut niin harvoin olin nähnyt näin korkeita suokkeja. Ihan 170cm en ole varmaan nähnyt kuin kerran ennestään ja sekään ei ehkä ihan siihen korkeuteen yltänyt. Kopse oli suuri, mutta myös todella komea karvajalka ja olin onnellinen saadessani liikuttaa sitä. Nyt ei ihan pikku ponista ollut kyse.
Orin lihakset värähtivät aina sen kavioiden tömähtäessä maahan. Sen sieraimet laajenivat aina sen hengittäessä ulos ja hiekka pöllysi allamme saaden minut välillä jopa yskimään. Onneksi pian sade pyyhkäisee ylitsemme ja saa pölypilvet laantumaan. Kastuin kyllä heti siltä seisomalta läpimäräksi hiusten ja vaatteiden liimautuessa ihoa vasten. Kopse ei välittänyt mitään ja saavummekin jonkin ajan päästä takaisin ravitallille, jossa itse Pääjehu seisoskelikin oven pielessä.
Hyppään pois kärryiltä ja ihmeiden aika ei ollut ohi : Artsi itse tuli jeesaamaan minua ottaen kärryt irti ja irrottaen valjaita. Yleensä se olin minä ketä autoin näin, mutta eipä se mua haitannutkaan että se meni kerrankin näin päin.
Mutta pakko se oli arvatakin. Koirahan tähän oli jossakin muodossaan haudattuna. Kun Artsi lupaili hoitaa Kopseen kuntoon, mä jouduin hänen tilalleen siivoamaan karsinoita. Hitto. En mä työtä karsastanut, mutta parahiksi se aurinko taas pilkisti kuumottavasti pilvien lomasta.
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!