Kopseen Päivyri.

[Anne]

Kopse

[Josefiina]

11.6. - Kun mä sinut kohtasin, oli aamu ihanin...

”Ei helvetissä!”
Tuohtunut, punakka Artsi tuijottaa minua epäuskoisena. Huvittunut Tappi seuraa tilannetta ovenpielestä. Olemme ravitallin kaminahuoneen viereisessä valjashuoneessa. Nojaan kauralaaria vasten ja vilkuilen Artsia hempein hymy huulillani, yrittäen näyttää mahdollisimman söpöltä ja viattomalta.
”En perskutti anna keskenkasvuselle plikalle elämäni aarteita, elantoni turvaajia!”
Artsin katse on synkkä, melkein uhkaava.
”No eipä noista kummoistakaan elantoa oo vielä irronnut”, Tappi pistää väliin virnuillen. Hänestä tilanne on koominen – ymmärrän täysin, miksi.
”Turpa kiinni, poika, painu sinä nyt helkutti töihin!” Artsi ärähtää Tapille, joka iskee minulle silmää ja muodostaa huulillaan sanan 'päissään', ennenkuin tottelee pomonsa käskyä ja katoaa tallin puolelle. Väläytän Katin poikaystäväksi vakiintuneelle jätkälle nopean hymyn ennen tämän lähtöä ja käännän sitten katseeni takaisin Artsiin.
”Artsi hei, mä oon täysi-ikäinen, Seppeleen pääomistaja ja ollut elukoiden kanssa tekemisissä polvenkorkuisesta. Usko tai älä, mä luulen handlaavani nää hevoset.”
”Jukolauta!” Artsi ärähtää. ”Sä et tajua, ettei nää ole mitään söpöjä poneja joilla voi perskuta laukata pelloilla paljain jaloin. Nämä on kuule arvokkaita eläimiä, ihan eri luokkaa ku Seppeleen kehäraakit...”
”Mä ymmärrän sen, Artsi kulta”, vakuutan imelästi (tässä vaiheessa miehen kaulanseutu muuttuu, jos mahdollista, vielä punakammaksi), ”mutta kun mä oon vakuuttunut, että pystyn käsittelemään näitä sun eittämättä upeita eläimiä.” En malta olla lisäämättä: ”Ja muuten, kyllä osa meidänkin hevosista on maksanut sellaisia summia, että joutuisit nipistämään viinaksista, jos samanlaisia mielit ostavasi...”
”Saakelin muija, tulee minun tallille kehumaan omia kaakkejaan”, Artsi mutisee, mulkoillen minua epäluuloisesti. ”Mitä varten sä edes haluat meijän heppoja lääppiä? Luulis sitä duunia olevan omillaki nurkilla.”
”On juu, mutta ois kivaa saada vaihtelua noihin umpituttuihin kuvioihin. Ja sitä paitsi”, jatkan liimautuen Artsin kylkeen kiinni ja tapittaen miestä silmiin viekoittelevasti, ”tää talli tarvii niiiin selvästi naisen kosketusta...”
”Voi helvetin helvetti”, Artsi yrittää kuulostaa äkäiseltä mutta joutuu vastahakoisesti naurahtamaan käheästi. Tupakanhaju löyhähtää kasvoilleni yhdistyen mielenkiintoisesti hevosenlannan lemahdukseen ja viinantuoksuun.
”Sä oot ihan friikki ämmä”, Artsi toteaa.
”Eli suostut?” kujerran räpytellen ripsiäni.
”Mihin hemmettiin mun piti suostua?” Artsi näyttää hölmistyneeltä.
Huoahdan. Ei ole tämän miehen älykkyysosamäärässä kehumista.
”Mun viehätysvoima selvästi sekoittaa sun pasmat, mutta suostut siis siihen, että saan ajaa sun hevosia ja mahdollisesti vastineeksi tehdä joskus tallityöt?”
Artsi vilkaisee minua arvostellen, on hetken hiljaa ja sanoo sitten jurosti: ”No jos jumaliste kerran niin pakottava halu on. Mutta jos yhenki kopukan koiven katkaset ni se on sitte perkele...”
”Kiitos, oot ihana!” Hymyilen miehelle tyytyväisenä ja lähden sitten Tapin perään.

”Se onnistu!” hihkun tallikäytävää lakaisevalle Tapille.
”Eli saat alkaa liikuttaa meidän ravureita säännöllisesti?” poika varmistaa. Kun nyökkään, hän toteaa ilahtuneena: ”Siistiä, työtaakka vähenee ja mulla on enemmän aikaa tärkeemmille jutuille. Kuten nyt esimerkiks tyttöystävälle.”
”Tosi söpöä, sä oot sulonen”, kommentoin nyyhkiksenä. ”Mikshän Artsi muuten edes oli noin epäluuloinen?”
”Nääh, se vaan esittää tollasta”, Tappi arvioi. ”Kahta Artsi ei tunnetusti voi vastustaa: viinaa ja naisia.”
”PERHANAN POIKA!” kuuluu silloin valjashuoneesta.

”Ai että tämä on Kopse?”
Seisomme Tapin kanssa ylätarhoilla, ja rapsuttelemme aidan takaa valtavalta tuntuvaa, liinaharjaista suomenhevosta.
”Jep. Melkoisen lupaava kaakki, tästä voi tulla vielä tosi hyvä juoksija – se ei hyppää laukallekaan vaikka kuinka innostuisi”, Taappi kertoo. ”Ja kummiskin vasta neljä vee.”
”Cool. Ja on se komea”, huokaisen läsipäisen orin puhaltaessa lämmintä ilmaa naamalleni hyväntahtoisesti. ”Saiskos sitä koittaa?”
”Ai Kopsetta?” Tappi näyttää epäröivältä. ”Se on kuitenkin on ori, ja noin nuori, ja osaa olla aika raisu ja varomaton. Ei se pahaa tarkota mutta se nyt vaan on tommonen.”
”Kyllä me pärjätään”, vakuutan itsevarmasti.

Ja pian olenkin sukimassa Kopsetta ulkona. Ori on kahdelta puolen kiinni kaiken varulta. Tappi katselee vieressä, yhä hiukan epäilevän näköisenä ja Artsi mulkoilee uhkaavasti taloltaan, tupakka huulessa. Minua ei jännitä yhtään, lähinnä Kopse on huvittava. Se seilailee jatkuvasti edestakaisin yrittäessään työntää päätään syliini, haistellakseen minua kunnolla. Pari kertaa ori kieltämättä tekee melkoisen arvaamattomia liikesarjoja, ja saan tosissani väistää sitä. Tappi kalpenee entisestään, mutta loppujen lopuksi sanoo, että luottaa taitoihini ja auttaa minua valjastamaan orin.
”Tää remmi tulee tänne ja sit tää tänne ja tää tänne..” Tappi selostaa seikkaperäisesti valjastuksen saloja. Katson hoomoilasena pojan näppärää työskentelyä, ilmeisesti valjastamistaitoni ovat vähän ruostuneet...
”Kyllä sä opit”, Tappi kannustaa.

Vedämme kärryt Kopseen perään. Ori hoksaa pääsevänsä lenkille ja korskahtelee innoissaan, pyörien vielä entistä pahemmin sinne tänne. Minä pidän oria suupielestä (mikä on yllättävän vaikeaa, se kun hypähtelee eestaas) ja Tapilta kärryjenlaitto sujuu nopsakasti.
”Ja sitten vaan kyytiin!”

Tappi haluaa varmuuden vuoksi lähteä mukaani, mutta antaa minun olla kuskin paikalla, vasemmalla puolella. Reippaasti maiskautan Kopseen liikkeelle; se lähtee matkaan korvat hörössä, halukkaasti.
”Tappi! Pidä se muija kurissa!” Artsi huutelee portailta. Tappi heilauttaa kättään ja minä lähetän Artsille lentosuukon.

Käymme Kopseella pitkän ja hauskan lenkin ravitallin vakiometsäreittejä pitkin. Kopse on mukava, mutta vähän raskas ajettava; se kun painaa kädelle jatkuvasti, eikä mitkään pikku pidätteet tunnu sen suussa ollenkaan. Mutta täysipäinen se on, ei säikähtele puskista lentoon pöllähtäviä lintuja tai muuta vastaavaa. Rakastun Kopseeseen korviani myöten, ja Tappikin rentoutuu kun huomaa, että taidan sittenkin hallita ajohomman. Intoudun kiskaisemaan Kopseella kunnon spurtin sopivan kovalla suoralla, ja ori antaa minulle kyytiä, jota en ole eläessäni saanut. Olen mykistynyt ihastuksesta, ja Tappi nauraa säteileville kasvoilleni.
”Ymmärrätkö nyt, miks me näiden ravureiden kanssa pelataan?”

Palaamme tallille hikisinä, mutta tyytyväisinä. Kopse on nyt rauhallisempi saatuaan purkaa energiansa, ja odottaa kiltisti että saamme valjaat pois ja viemme sen takaisin tarhaan. Siellä ori ravaa tarhan keskelle ja piehtaroi sydämensä kyllyydestä.
”Noh? Onnistuitko rikkomaan kopukan?”
Artsi lampsii valjashuoneen ovelle kun järjestelemme Tapin kanssa Kopseen valjaita.
”Äläs nyt, Jossuhan oli yllättävän lupaava”, Tappi kehaisee ja minä loistan tyytyväisenä.
”Mä valmennan Kopseesta kuule vielä voittoravurin”, vakuutan.
”Sen kun näkis”, Artsi tuhahtaa ja palaa sitten talolleen.

Hommat hoidettuamme minä lähden kohti Seppelettä ja Tappi Artsin perään. Vielä ennenkuin hyppään rämän autoni kyytiin, Tappi huikkaa:
”Lyökää nyt ton Artsin kanssa hynttyyt yhteen, niin saadaan vähän äksöniä meillekin...”
Tyydyn näyttämään pojalle kieltä ja huvittuneena lähden takaisin kotiin, jossa varmaan odottaa melkoinen rumba näin aamupäivän tietämillä.

[Josefiina]

Tästä stoorista voi löytyä epäloogisuuksia, koska kirjoitin sitä kahtena tai kolmena eri päivänä. Noooh... :D

18.6. - Vellihousuja ja uljaita mustia

Köröttelen jälleen kohti Artsin ravitallia. Taivas on kerrankin sininen, muutama pilvenhattara leijailee auringon lomassa. Mielialani kohoaa entisestään; on mukavaa päästä hetkeksi pois Seppeleen vilinästä, Artsilan ihanaan rauhaan.

Parkkeeraan kaarani sumeilematta Artsin ja Tapin keltaisen asumuksen viereen ja astun ulos. Joku hevosista hirnahtaa raikuvasti. Pyyhkäisen vaaleat otsahiukseni sivummalle automaattisella kädenliikkeellä ja marssin kohti tallia. Sieltä löydänkin hermostuneen näköisen Tapin, joka ei ole kyllä pukeutunut tallivermeisiinsä: pojan yllä on siisti ruskea huppari ja rennot mustat farkut.
”Jossu! Sä tulit, luojan kiitos”, Tappi hengähtää helpottuneena.
”Mm”, vastaan epäluuloisesti, miten nyt noin toivottu vieras olen, vaikka sovimmekin tulostani etukäteen?
”Tota, nyt kävi niin että mä unohdin yhden jutun ja tuli aika kaamee tilanne ja mä nyt keksin hyvän ratkaisun, joka saattaa kuulostaa susta vähän ilkeeltä mutta mä lupaan korvata tän, tätä iltaa ku ollaan suunniteltu jo pitkään ja mä en ymmärrä miten unohdin sen...” Tapin suu käy niin vikkelään, että putoan kärryltä jo parin ensimmäisen sanan aikana.
”Slow down ja selitä hitaammin”, vaadin tiukkana. ”Sä unohdit mitä? Ja mun osuus asiaan on mikä?”
Tappi vetää henkeä ja lataa sitten surkeana: ”Mä unohdin että meidän piti tänään mennä Katin kanssa katsomaan yhtä bändiä kaupunkiin.”
”Ja?” Aavistelen pahaa, ja kulmakarvani heilahtavat taivaisiin.
”Ja mä en millään ehdi ajaa loppuja kaakkeja”, poika lopettaa huokaisten.
”Mitkä hepat on ajamatta?” kysyn oitis.
”Kopse, Simo ja Harma.” Tapin ilme on epätietoinen, äänensävystäni kun ei voi päätellä reaktiotani.
”No probs, kyllä mä ainakin hepan tai pari voin liikuttaa”, lupaan sitten auliisti ja Tapin olemus kirkastuu.
”Thänks thänks thänks! Mä oon sulle niiiin paljon velkaa, Kat kun ei ihan heti ois antanut anteeksi, jos tääkin pitkään suunniteltu ilta oiskin vietetty paskasissa kärryissä.”
”Pitäkää nyt ihana ja romanttinen ilta”, myhäilen Tapille, joka yhtäkkiä näyttää taas epävarmemmalta.
”Ai niin, tässä ois yks mutta...”
”No?” kysäisen huolettomasti.
”Kaikki ne liikutettavat on oreja, joten sä et SAA lähteä vielä yksin ajamaan niitä.”
”Voi elämän kevät, mitä mä sitten täällä teen?”
Tappi virnistää vaivautuneesti. ”Mä ajattelin että Artsi vois...”
”Artsi?” älähdän uskomatta korviani. ”Minä ja Artsi samoissa kärryissä? En usko.”
”Älä nyt, se oli aika vaikuttunut kun mä kehuin sun ajotaitoja”, Tappi vakuuttaa koiranpentuilme kasvoillaan. ”Jossu pliiiiiis, tää merkkais mulle niin paljon.”
Huokaisen raskaasti ja mulkaisen Tappia. Pojan suklaasilmät ovat melkein kosteat epätoivosta.
Huokaisen uudelleen, vielä raskaammin ja murahdan sitten: ”Okei.”
”Jeeeee! Jossu, mä rakastan sua!” Tappi hihkaisee ikionnellisena ja lisää heti perään: ”Mut en silleen.”
”Samoin, hassu, mut ei silleen”, vastaan pojalle jonka kanssa olemme itse asiassa tunteneet jo pitemmän aikaa, ja jota voisi melkein kutsua ystäväksi. Katselen hymynkare huulillani, miten Tappi heilauttaa minulle kättään ja hypähtelee etupihalle moponsa selkään.
”Ai niin, Iso A on olkkarissa!” kuulen vielä etäisen huudon, ennenkuin Tapin menopelin pärinä täyttää tärykalvoni.

Kun Tappi on mennyt, ihmettelen tosissani, mihin sitä nyt taas tulikaan lupauduttua. Mjaah, ei se Iso A (lempinimi saa minut tirskahtelemaan ääneen) nyt niin pelottava voi olla. Reippaasti lähden taloa kohden.

Ulko-ovi on auki, ja sisältä kantautuu television mölinä. Raivaudun eteisen sotkun läpi epäsiistiin keittiöön, ja vilkaisen ohimennen tiskivuorta uskomatta silmiäni. Ei minuakaan siisteydestä tunneta, mutta tämä on jo jotain aika ennätyksellistä.
”Huhuu?” huikkaan ja samantien olohuoneesta kuuluu säikähtänyt ”perhana!”-lausahdus, epäilemättä Artsin suusta. Huvittuneena livahdan huoneeseen, jossa Artsi loikoileekin mustalla nahkasohvalla ja hörppii rennosti Karjala-tölkistä kostuketta kurkulleen.
”Tarttee ihmisiä säikytellä omassa kotonaan, perskules”, Artsi ärähtää. ”Mutta iltaa ny sitte, ponityttö.”
”Mikä ponityttö?” kivahdan vastaan. ”Ja mä mitään säikyttele, Tappi komensi mut tänne. Saat kerätä ittes siitä sohvalta ja lähteä mun kanssa tallille.”
”Mitäs helvettiä”, miehen kulmat kurtistuvat. ”Ja herra ite lähti tietty naisiin?”
”Mm-m. Ootkohan sä ihan ajokunnossa?” Vilkaisen epävarmasti olkkarin sohvapöytää, jolla lojuu jo jokunen tyhjä kaljatölkki.
”Tottakai mä oon. Sä menet varmaan sekaisin puolikkaasta siideristä, mutta tosimiehille noi tölkit on vasta alkua”, Artsi rehentelee ja nousee yllättävän ketterästi ylös. En huomaa miehessä humalan merkkejä, joten olkiani kohauttaen lähden hänen edellään tallille.

”Mitäs helkuttia se jätkänketale sitten sönkötti?” Artsi sytyttää miehekkäästi tupakan tallissa (hevoset eivät ole sisällä, joten tyydyn vain mulkaisemaan savuketta pahasti) ja puhaltaa savut suoraan kasvoilleni.
”Ai --” inahdan ja tuuppaan miehen kauemmas, tämän vain naureskellessa. ”No niillä oli nyt Katin kaa joku megasupertärkee meno, joten Kopse, Simo ja Harma pitäis ainakin vissiin ajaa.”
Artsi huoahtaa, kiroaa hiljaa ja nappaa sitten karsinanovesta riimunnarun. ”Otetaanks me se Kopse sitten ekana?”
”Ay ay captain.”
Lähdemme vieretysten kävelemään tarhalle päin. Herrasmiehen elkein Artsi tarjoaa minullekin henkosia tupakasta, mutta kieltäydyn nenääni nyrpistäen.
”Ai, onks ponityttö raitis?”
”Tupakan osalta joo.”

Hetken päästä hyväntuulinen hömelö nimeltä Kopse seisoo käytävällä kahdelta puolen kiinnitettynä. Ori nuuhkii minua uteliaasti ja tökkii turvallaan vaativasti: makupaloja tänne ja sassiin!
”Sä ilmeisesti tiedät, kuinka vastustamaton sä olet”, hymähdän hellästi liinakolle ja rapsutan sen otsaa. Samalla hetkellä Artsi astuu käytävälle Kopseen harjat ja valjaat käsissään, ja katsahtaa minuun hölmistyneenä.
”Jaa, ai mä vai?”
Purskahdan hihitykseen, josta ei meinaa tulla loppua. Artsi ja Kopse tuijottavat minua ymmällään.
”Vaikka sit molemmat”, saan lopulta vastattua naurunsekaisesti ja nappaan harjat mieheltä, joka hymyilee vähän epävarmasti.

Kopse on mukava hoidettava. Se ei malttaisi seisoa paikallaan kovinkaan kauaa, mutta Artsin pieninkin murahdus saa orin heti asettumaan. Vilkaisen miestä yllättyneenä, hänen auktoriteettinsa tuntuu uppoavan tällaiseenkin jukuripäähän.
Harjailen Kopsetta kaikessa rauhassa. Jotenkin pidän orista hirmuisesti: se on oikea suomenhevosen prototyyppi, rento ja rehellinen. Vähän kuriton se on, ja kova näykkimään, mutta 4-vuotiaaksi ravurioriksi vailla vertaansa.
Juttelen hevoselle koko ajan sukiessani sitä; ori kuuntelee hölötystäni kiinnostuneena ja viskoo välillä kaulaansa kuin ymmärtämisen merkiksi.
”Meinasiksä koko elämäntarinas vuodattaa tolle?” Artsi puuskahtaa lopulta kyllästyneenä. ”Se elikko kiiltää jo siihen malliin, että nyt väistät ni meitsi heittää ajovehkeet selkään.”
”Törkee mies”, tuhahdan. ”Sä et ymmärrä naisia.”
”Niinhän se taitaa olla”, Artsi yllättäen vastaa vähän alakuloiseen sävyyn, mutta jatkaa heti vähän nolona: ”Osaakos ponityttö jo valjastaa?”
Enhän minä osaa, mutta taas Artsi yllättää ollen harvinaisen kärsivällinen ja hyvä opettaja. Valjastamisen salat alkavat jo hiljalleen valjeta minulle, ja Artsi näyttää tyytyväiseltä.
”Kyllä susta kuoriutuu vielä kunnon ravilikka. Saat tulla sit lähtöihin helppimään.”
”Ai sä oot suunnitellu meidän yhteistä tulevaisuutta niin pitkälle?” heitän virnistäen, ja Artsi naurahtaa käheästi.

Vähän ajan päästä Kopse seisoo kärryt perässään pihassa. Orin korvat liikkuvat edestakaisin ja se päästää ilmoille äänekkään hirnahduksen. Tarhojen suunnalta kiirii monta remakkaa vastausta, ja se saa Kopseen innostumaan. Se steppailee paikoillaan ja hypähtää takajaloilleenkin hiukan.
”Noh!” Artsin ei tarvitse kuin vähän korottaa ääntään, ja Kopse rauhoittuu heti.
”Noni, neiti on hyvä ja hyppää tonne oikeelle puolelle kärryjä”, mies sitten yrittää komentaa minua.
”En varmana mene!” tuiskahdan heti takaisin. ”Mä oon tullut tänne ajamaan itte enkä millekään huviajelulle!”
”Minun hevonen, minä ajan”, Artsi jyrähtää.
”Et hemmetissä aja”, kivahdan ja loikkaan muitta mutkitta kuskinpaikalle. Artsilla on Kopseen ohjat käsissä, joten hän ei voi muuta kuin törkätä nahkaremmit minulle ja kiertää nopeasti kärryt ympäri ja loikata pelkääjän paikalle.
”Perskules kun sä oot rasittava”, mies mutisee ärsyyntyneenä.
”Mäkin sua”, vastaan iloisesti ja maiskautan Kopseelle eteenpäinlähdön merkiksi.

Tänään aurinko on päättänyt raottaa pilviverhoaan, ja kaunis ilta-aurinko siivittää matkaamme metsätiellä. Kopse liikkuu energisesti ja innokkaasti: se on kiva ajaa, joskin kädelle painaminen on nähtävästi sen tunnusmerkki. Oria saa pidättää tosissaan, mutta vauhtia se sen sijaan lisää mielellään.

Retki olisi siis kaikin puolin täydellinen, ellei vieressäni istuva, kalpeaksi valahtanut Artsi olisi niin käsittämättömän rasittava. Miehen suusta kuuluu jatkuvasti hätääntyneitä kommentteja tyyliin:
”Älä älä älä, se lähtee sulta käsistä ihan just!”
”Perhana, älä nyt tässä ota tollasta kiitoravia, kato vähän miten kuoppanen tie, helvetti ku joku kivi jää renkaaseen ja siinä sitä sitten ollaan. Ja kuka maksaa viulut, kuka?”
”Saakutin saakutti, älä nyt ojaan aja!”
”Perrrrrrkele, sä oot ihan hullu kuski!”

Lopulta kyllästyn Artsin ainaiseen vininään ja pysäytän Kopseen keskelle leveää metsätietä.
”Mä en todellakaan jaksa tota sun vineemistäs. Jos ei tää kyyti kelpaa, ni herra on nyt hyvä ja hyppää pois. Saat kävellä kotiis”, latelen kylmän rauhallisesti.
Artsin kulmakarvat kohoavat hiusrajaan ja miehen suupielissä alkaa nykiä.
”Ponityttö onki vähän tulisempi matami. Antaa mennä vaan, kyllä mä kyydissä pysyn.”
Ja loppumatkan Artsi onkin huomattavasti rentoutuneempi; hän heittää läppää ajotaidoistani ja kertoilee, epäilemättä liioiteltuja, tarinoita ravikokemuksistaan. Minä kuuntelen, nauran ja kommentoin kitkerästi Artsin puheita.

Ennen takaisin tallille kääntymistä otamme vauhdikkaamman ravipätkän. Kopseen kaviot lyövät hurjaan tahtiin maahan, sen harja ja häntä hulmuavat ja korvat sojottavat tiukasti eteenpäin. Nautimme Artsin kanssa kyydistä täysin rinnoin – kunnes tulee aika hidastaa orin menoa. Pidätän nojaamalla reilusti taaksepäin, mutta Kopse puree hampaansa yhteen ja päättää jatkaa spurttiaan, yrityksistäni piittaamatta.
Silloin Artsi kiskaisee ohjat minulta ja nykäisee niistä sellaisella voimalla, että luulisi tuntuvan kivisuisenkin kopukan suuvärkissä. Kopse inahtaa ja pysähtyy kuin seinään; kärryt stoppaavat nytkähtäen.
”Voi sitä nätimminkin hevosen pysäyttää”, huomautan napakasti, vähän nolona kun en itse onnistunut hidastamaan suokin menoa.
”Hei ponityttö, jos näitten elukoiden antaa pokkuroida yhtään, sä et kohta pärjää niille ollenkaan”, Artsi toteaa tyynesti. ”Eikä se Kopse rikki mee, sillä on pehmeät kuolaimet ja kova suu.”
”No se on kyllä totta”, myönnän ja vetäisen sitten ohjat takaisin itselleni. ”Kiitti avusta kummiski.”
”Kaikki ponitytön puolesta”, Artsi hymähtää ja pukkaan miestä kyynärpäällä kipeästi kylkeen.

Kotimatka sujuukin leppoisassa ravissa. Noin kilsa ennen tallia Kopse yrittää taas kiihdytellä, mutta tällä kertaa pysyn tiukkana ja saankin Artsilta erikoiskehut. Loistan kuin Naantalin aurinko kun pysäytän Kopseen tallin eteen, ja Börjeä taluttava Ros luo meihin uteliaan katsen.
”Artsi... ja Jossu?” nainen pukee ajatuksensa hämmentyneenä sanoiksi, samalla kun yrittää pidätellä sinne tänne koikkelehtivaa shettistään.
”Jep. Käytiin vähän romanttisella ilta-ajelulla”, Artsi murjaisee muina miehinä.
Rosin ilme on ällistynyt.
”Eiku mä oon nyt alkanut liikuttamaan näitä kopukoita Tapin avuksi”, selitän mulkaisten Artsia murhaavasti. ”Ja koska Tappi ei ollut paikalla, ni jouduin huolimaan tuon seuraksi.”
”Älä valita, tykkäät kuitenki”, Artsi kommentoi kuivasti ja saa kipeän mätkäisyn olkapäähänsä.
Ros ei ilmeisesti järkytykseltään pysty sanomaan sanaakaan, vaan nyökkää lyhyesti ja lähtee taluttamaan Börjeä pikkutalliin.

”Mitä sä horisit tolle Rosille.” Paiskaan kiukkuisesti Artsia piikkisualla, kun hoidamme hikistä Kopsetta tallissa. ”Kiva, kun nyt rupee Seppeleessä hirvee juorumylly pyörimään.”
”Nääh, älä nyt ota niin hemmetin tosissaan.” Artsi heittää lempeästi kaviokoukun minua kohti. ”Ihan läpällähän mä.”
”Ihan läppä koko mies”, puhahdan pöyristyneenä ja riuhtaisen Kopseen riimunnarun Artsin kädestä. Suomenhevonen tuuppaa minua ystävällisesti olkapäähän.
”Nyt mä vien tämän elikon ulos, ja sitten sä tarjoat sovintodrinkit talolla”, julistan juhlallisesti.
”Helvetin ponityttö”, Artsi marisee mutta lähtee kuitenkin alistuneena talolleen.

Kopse rynnii innoissaan vierelläni; saan pidätellä sitä tosissani. Riimunnaru hiertää ikävät jäljet käsiini orin kirmatessa malttamattomana edelläni.
”Nyt perhana!” kiljaisen kun suomenhevonen nirhaisee minua ranteesta, jättäen siihen mukavat hampaanjäljet.

Kun Kopse on viimein turvallisesti tarhassa, minä lähden talsimaan Artsin ja Tapin keltaiselle asumukselle päin...

[Josefiina]

20.6. - Juokse sinä humma

Kuinka ollakaan, ravikärpänen ei jätä minua rauhaan edes tänään. Ei auta muu kuin hypätä Fordiini ja körryyttää kohti Artsilaa. Epäilen nimittäin, että tallinomistajaa ei saa nostetuksi punkasta koko päivänä, ja liikutusapua tarvitaan. Tai ainakaan minä en moisen alkoholimäärän juotuani tokenisi päiväkausiin.

Ajan pihaan mahdollisimman äänettömästi ja jätän kaaran ladon seinustalle. Hyppään autosta ulos ja kuuntelen: ei mitään elonmerkkejä. Virnistän ja lähden tallustamaan keltaiselle talolle päin.
Keittiön ikkuna on auki, ja sisältä kuuluu melua...

”R, A, K, A, S
kulta kultasein, mä sanoin niin ja selväks tein
me mennään maalla naimisiin, en enää lähde kaupunkiin
sä olet kaunistunut niin, en tiedä kuinka sanoisin sen paremmin...”
”POIKA PERKELE!”

Tukahdutan hysteerisen hihityksen. Oikeaan paikkaan olen saapunut, ja ilmeisesti kumpikin talon asukkaista on hereillä.
Koputan muitta mutkitta oveen ja astun sisään.
”Hoomenia.” Loikkaan keittiön ovelle. Artsi ja Tappi kääntyvät katsomaan minua hölmistyneinä.
”Huomenta huomenta”, Tappi tervehtii minua sitten, ilkikurinen virne kasvoillaan. ”Tulitkin juuri sopivasti, me puhuttiin Artsin kaa et mikä Tapani Kansan biiseistä on paras. Mun mielestä Äidin pikkupoika tai Käymme yhdessä ain on aika helmiä, mut Artsi diggaa siitä är aa koo aa äs-lurituksesta. Mikshän?”
Mulkaisen Tappia murhaavasti ja raivaan itselleni tilaa keittiön pöydän äärestä. Artsi ei ole huomaavinaan läsnäoloani vaan hörppii maanisen näköisenä kahviaan ja tuijottaa päivän lehteä.
”Turpa kiinni ja heitä jotain syötävää”, tuiskahdan Tapille, jonka hymy vain levenee. Saan kouraani omenan, jota ryhdyn rouskuttamaan hiljaisuuden vallitessa. Tappi istuu pöydän päähän ja katsoo silmät kiiluen vuoroin Artsia, vuoroin minua. Kun mitään ei tapahdu, poika huoahtaa ja ilmoittaa lähtevänsä huoltamaan Artsin auton subbareita.

Jäämme Artsin kanssa kahdestaan keittiöön. Alan tulla vähän levottomaksi, kun mies ei puhua pukahda. Narskutan omenan loppuun ja heitän raadon likaämpäriin. Olen juuri lähdössä ulos, kun keittiöstä kuuluu sepäselvä murahdus: ”Oota nyt helvetti.”
Oho, se siis on hengissä. Jään eteiseen maleksimaan, kun Artsi kulauttaa kahvikuppinsa tyhjäksi ja kiskaisee jalkaansa ne samat ikivanhat Adidakset. Yllään miehellä on kauhtunut valkoinen svetari ja löysät verkkarit.

”Kopseella?” Artsi ynähtää kysyvästi samalla kun imee nautinnollisesti päivän ensimmäistä savukettaan.
”Mm-m.” Olen vähän vaikeana, mies on jotenkin ihan erilainen kuin ennen, juro ja pahantuulinen.
”No käy sit perhana hakee se, mitä sä siinä jumitat”, Artsi tiuskaisee äkillisesti, katsahtamattakaan minuun päin.
”Tosi kiva kun sä olet noin %)¤#n hyvällä tuulella”, kivahdan takaisin ja lähden raivoissani harppomaan talliin. Kaappaan ensimmäisen näkemäni riimunnarun ja painelen ennätysvauhtia Kopseen tarhalle.
”Huomenta sullekki”, tervehdin kireästi oria, joka ravaa heti portille kuultuaan askeleiden äänet. Kopse hörähtää ja heilauttaa päätään. Aukaisen portin ja metsästän suokin riimunnaruun ennenkuin se ehtii rynniä ohitseni. Kopse hiplaa kättäni hyväntuulisesti huulillaan. ”Sä oot ihan hassu”, puuskahdan suomenhevoselle jo paljon leppyneempänä. ”Ainut selväjärkinen mies näillä tiluksilla.”

Talutan Kopseen talliin ja kiinnitän sen käytävälle. Artsia ei näy, joten haen orin harjat ja rupean sukimaan sitä reippaasti. Kopse pyörii levottomana edestakaisin ja saan komentaa sitä tosissani.
”Eikö ponityttö pärjää?” Artsi hönkäisee yhtäkkiä selkäni takaa ja hyppään säikähdyksestä varmaan puoli metriä ilmaan.
”Jos ei oo muuta tekemistä ku tulla siihen irvailemaan ni vedä vaikka kännit”, vastaan kylmästi ja jatkan Kopseen puunaamista.
”O-ou, mistäs nyt tuulee?” Artsi kohottaa kulmiaan huvittuneena.
”Täh? Sähän se tässä oot ku petolinnun peräpuoli”, ärähdän kiukkuisesti.
Artsi menee vähän nolon näköiseksi ja hieroo niskaansa. ”No kun... tota...”
”No kun tota?” avitan auliisti.
Artsi on pitkän aikaa hiljaa ja mutisee sitten: ”Noku mua hävettää ihan hemmetisti.”
”Aha”, yritän pitää jäätävän asenteeni, mutta lopulta minun on pakko virnistää. ”Sietäiskin. Arvaa, saadaanko siitä sun balladista kuulla koko loppuelämä?”
”Sä et siis oo vihainen?” Artsi näyttää helpottuneelta.
”Vihanen? Miks oisin? No okei, ei se nyt ehkä ihan fiksu veto ollu, mutta jotain tollasta sulta nyt osas odottaakin.” Läimäisen Artsia olkapäähän. ”Dorka.”
”Ehe ehe”, kuuluu miehen kommentti.
Jää väliltämme on sulanut, ja juttelemme rennosti.
”Sä oot muuten aika piru suuttuessas”, Artsi pyörittelee päätään.
”On kuultu ennenkin”, virnistän ja lasken Kopseen etukavion maahan. ”Nyt voitais katsoa, millainen pirulainen tää on tänään ajettaessa?”
”Jees mädäm!”

Pian istummekin Kopseen kyydissä, orin körötellessä pitkin hiekkatietä. Artsi halusi välttämättä istua kuskin paikalle.
”Eiks sulla oikeesti oo karsee darra?” ihmettelen aidosti.
”Voi kuule, toi nyt oli aika kevyttä settiä”, Artsi rehentelee miehellään. ”Oisit nähny mut ja Jaakon valomerkin jälkeen sillon, ku Jaakko ei vielä ollu hairahtanu tohon siilipäähän.”
Pyöräytän silmiäni, voin vain kuvitella.

”Mua ei sitten näykään täällä melkein kuukauteen”, muistan mainita kun olemme ajaneet jo hyvän matkaa. Kopse kulkee tapansa mukaan vauhdikkaasti ja pyrkii vähän väliä vielä kiristämään tahtia. Artsi pysyy kuitenkin tarkkana eikä anna orille mahdollisuutta ryöstää.
”No? Kyllästyitsä jo?”
”En todellakaan. Mutta oon neljä viikkoa putkeen reissussa”, selitän. ”Sukuloimista ja kavereiden näkemistä ja sen sellasta.”
”Aijaa...” Artsi hymähtää vaisusti. ”Onks sul joku erityinenki?” hän kysäisee sitten.
”Ai mikä erityinen?” En blondina tajua kysymystä.
”No niinku kaveri... joku vähän tärkeempi...” Artsi köhäisee lievästi punaisena.
”Aa!” Hehkulamppu syttyy pääni päälle ja minun on vaikea hillitä hymyäni kun vastaan kieltävästi.
”Ai. Kiva.” Artsin ääni on selvästi tyytyväinen.
”Kiva? Että mä jään vanhakspiiaks ja muutan luostariin?” kummeksun. ”Entä sulla, onko sulla joku salaperäinen erityinen?”
”Itse asiassa on”, Artsi vastaa käheästi ja maiskauttaa Kopseelle.
”Aijaa. Ootteks te kauan ollu yhessä?” Ääneni on vähän ontto ja suupieleni kiristyvät.
”Kakskytneljä vuotta”, Artsi sanoo vakavalla naamalla ja jatkaa sitten: ”Eksä tiennyt, että oma äiti on joka miehelle ihan omaa luokkaansa?”
Purskahdan nauruun. ”Sen mä oon kyllä huomannu, mammanpoikia kaikki.”

Kopse vetää kärryjä energisesti ja innokkaasti. Sen korvat ovat hörössä ja häntä heiluu rytmikkäästi puolelta toiselle. Vauhti on rauhallinen, tänään kun Kopseella ei ole tarkoitus vetää hikilenkkiä.
Tällä kertaa kuljemme pitkin leveää maantietä. Artsi sanoo, että Kopse ei välitä, vaikka vastaan tulisi Johanna Tukiainen, ja saa minut melkein tukehtumaan nauruuni.

Loppumatkasta vaihdamme vaivalloisesti paikkoja, ja minä saan ajaa. Artsi lupaa, että saan päästellä sen minkä uskallan, hän kun kuulemma saa pidätettyä Kopseen vaikka se oppisikin rynnimään kotiinpäin.
”Mitä sille rauhalliselle lenkille tapahtui?”
”Nooh, antaa perskeles pojan juosta kun kerran haluaa.”
Minun ei tarvitse kun maiskauttaa pari kertaa ja liikauttaa ohjia, kun Kopse värähtää ja kiihdyttää tarmokkaasti puhisten. Maantien pikkukivet sinkoilevat ilmassa, kun iso suomenhevonen jyrää kaikki tielle eksyneet ötökät, kävyt ja kepukat. Yhtäkkiä kulman takaa erottuu valkoinen pakettiauto; Artsi nappaa ohjat minulta ja pidättää Kopsetta ronskisti. Vastentahtoisesti ori pudottaa käynnille ja kiskoo ohjia itselleen. Pakettiauton ohitettua meidät turvallisesti, pääsen minä taas puikkoihin ja sitten mennään eikä meinata!
Noin kilometri ennen ravitallia hidastan Kopseen käyntiin ihan itse. Se yrittää jatkuvasti hypätä raville, mutta pidän tuntuman suuhun ja pian ori alistuu kohtaloonsa. Se ei yllätyksekseni ole edes hionnut, vaan viskelee päätään rauhattomana.

Tallin pihassa pysäytämme Kopseen ja teemme jo tutut rutiinit: kärryt pois, heppa sisälle, valjaat pois, jaloille kylmää ja kopukka ulos.
Katselemme hetken aikaa Artsin kanssa Kopseen villiä menoa, kun ori irrottelee tarhassa harja liehuen.
”Millonkas me alotetaan se sun ponin ajokoulutus?” Artsi mörähtää kun lakaisen vielä tallikäytävää ennen lähtöäni.
”Heinäkuun lopulla sit. Se ei ookaan mikään helppo projekti sitten”, varoitan jo etukäteen.
”Mulle kaikki projektit on helppoja”, Artsi sanoo miehekkäästi ja saa selkäänsä mäiskäisyn luudasta.

”No... nähään sitten... joskus?” hymähdän kun palaan Fordin luokse.
”Juu, soita vaikka sit ku oot taas täällä.” Artsi nojaa ladon seinään ja näyttää hetkellisesti aika komealta. ”Tapin numero sulla on varmaan, kysy siltä mun numeroa.”
”Hei mutta, kyllä me ehkä voidaan nähdä heinäkuun alussakin”, huomaan yhtäkkiä sanovani. ”Kymmenes päivä tallilla järkätään jotkut heinäbileet, ja mä pääsen varmaan siksi päiväksi kotiin. Että jos sinne?”
Artsi näyttää yllättyneeltä. ”No mikä ettei”, hän sitten toteaa hymyillen. ”Tarjotaanko siellä jotain limsaa vahvempaa?”
Huokaisen raskaasti. ”Artsi hei, ne on teinityttöjä. Että mehulinjalla mennään.”
”Kai mä silti voin tulla”, Artsi hymyilee edelleen. ”Sii juu then. Soittele, jos tulee ikävä...”
”Sitä soittoa saat odotella”, puuskahdan miehelle ennenkuin nyökkään ja hyppään kärryni kyytiin.
Radiossa soi joku poppibiisi, rakkausaiheinen tietenkin, ja jostain kumman syystä huomaan vatsanpohjallani perhosia.

[Josefiina]

21.7. - Rakettiori

kliks

Lämmin tiistai-iltapäivä kului mukavasti Kopseen kärryillä hyväntuulisen (!) Artsin seurassa. Liinaharjaa ei tänään pidätellyt mikään, ja sain käyttää kaiken tahdonvoimani orin hidastamiseen.

Kuva sucks (pään ja vartalon mittasuhde, aah <3) mutta minkäs teet.
Joo, jostain syystä poistin vahingossa tämän kuvan sekä täältä että omasta päiväkirjastani, joten ei muuta kuin uudestaan... ;D

[Anne]

by Artsi:

Kuninkuusraveissa 8.8.2009

Ahhh, ori lönkytteli jo hikisenä hiitin jälkeen. No, ei voitettu, ei läheskään, mutta ihan hyvin Kopse juoksi. Liinakon oli tummunut hiestä ja se pärski mahtipontisesti. Ohjastin orhin varikolle ja annoin sen Tapin hoiviin. Periaatteessa voisimme ajella saman tien kotiin, mutta olin infonut Tappia (joka juuri täysi-ikiäisyyden eli miehen iän saavutettuaan, oli ansainnut ajokortin, ja joka toimi myös kunkkuravienkuskina), että lähtisimme vasta huomenna. Pitihän ÄlPeeÄrrän yö, ja miksei aamukin, nähdä.

Moikkasin parit haisevat maalaisraviäijät, riisuin hiostavan kypärän ja heitin röökin huuleen. Eipä kestänyt kauaakaan, kun joutsenolainen Seppo ojensi jo taskumattiaan, ja sain tuta kurkkua polttavan viinaksen.

-Mitäs, Artsi? Seppo kysyi, kun sai kallisarvoisen mattinsa takaisin.
-No, ei perkelettä kummempaa. Eihän se kaakki kummosesti juossut, mutta päästäänpä Patrikkaan jatkoille, jos ei muuta.
-Mie en taija päästä, eukko synnytti just, ja kotiin se on kai laahustettva.
-Mitä, äijä on päässyt pukille? Halleluuja!
-Joo, siis kymmenen kuukautta sitten. Sen koommin ei oo tippunu.
-No, sittenhän se ois Patrikan paikka.
-Oisikin, Seppo vaikeni hänelle epätyypillisesti ja tarjosi vielä kiiltävää, hopeaansa.
-Kiitti, sanoin reippaasti. -Nährään taas ensi vuonna, jos ei aimmin.

Seppo sanoi heit ja loi vielä kateellisen katseen meitsiin. Vanha kunkkuajojen rillutteluporukka oli hyvää vauhtia haoamassa. Itse saisin jatkaa juhlimista varmaan koko ikäni. Mikäs siinäkään.

Tappi talutti loimitetun Kopseen luokseni.

-Laitankö kärryyn? poika kysyi.
-Eikähän se siellä pärjää. Startataan sitten aamusella.
-Jee.... Tapin kasvoilla kävi tuskastunut ilme.
-Ota tupakki, nythän se on sulle sallittuakin, tarjosin.
-No tanks. Ehkä joskus toisten.
-No, viinapäissä se maistuukin paremmalta, hah hah!

Tappi vei liinakon läsipään kärryyn lepäilemään. Itse istahdin autoon. Keskustaan olisi kuutisen kilometriä. Bileet tiedossa ja vanhoja (ryyppy)kavereita roppakaupalla. Ahhh, tämä se vasta oli elämää!

[Josefiina]

2.9. - Sikamaista meininkiä

”Sheik, sheik, sheik sheik, sheik iiit..”
Hyräilen radion tahtiin Metro Stationin hitiksi noussutta biisiä. Tosin flunssainen ääneni ei kovin kovaäänistä hoilotusta kestä, ja joudun välillä yskimään ääneni selväksi. Pieni lenssu ei kuitenkaan mielialaani latista. Tänään olen ollut harvinaisen aikaansaava, ja valjastettuani Annen tunteja pitämään, riitti minulla aikaa piipahtaa ravitallilla, jossa olenkin viime aikoina pyörinyt harvinaisen vähän. On jo ikävä tallin uljaita herrasmiehiä – siis ikisuosikkiani Kopsetta, uljasta Harmaa, hellyyttävää Ramboa ja muita nelijalkaisia komistuksia.

Käännän Fordini Artsilan pihaan ja heilautan kättäni Tapille, joka taluttaa juuri mopoaan tallin vierustalle. Parkkeeraan kaarani viereen ja hypähdän autosta ulos.
”Moi Tappi! Suakin näkee”, tervehdin iloisesti.
”Samoin, Luojan kiitos”, Tappi puuskahtaa. ”Isolla Aalla oli taas öbaut viikon ryyppyputki päällä, ja arvaa kuka sai luoda paskat ja liikuttaa kaakit...”
”Reilukerho kokoontuu”, totean kuivasti. ”Oisit tullu evakkoon meille, oltais majoitettu sut vaikka oleskeluhuoneeseen.”
”Houkutteleva tarjous, mutta Seppele vois olla vielä karmeempi vaihtoehto”, Tappi irvistää. ”Vaikka me ollaan Katin kanssa vakiintunut pariskunta, niin aina joku luo kaipaavia silmäyksiä muhun.”
Nyökyttelen osaaottavasti. ”Paljon mahdollista. Lemmenkipeät hevostytöt, nääs...”

”Mitä, kukas täällä on lemmenkipeenä? Artsi-setä auttaa...”
Kuinka ollakaan, nurkan takaa astelee kukas muu kuin Artsi. Miehellä on tuttuun tyyliin tupakka sormiensa välissä, ja sen verran hyväntuulinen hymy kasvoillaan, että retale on ilmiselvästi nauttinut jotakin muutakin kuin kahvia. Tai sitten terästettyä sumppia.
”Kato ponityttö, moi”, Artsi virnistää ilahtuneena. ”Sullako täällä on juoksut vai?”
”Näytänkö sulle juoksut”, tiuskaisen ärsyyntyneenä. ”Ihme rappio.”
”Naiset rakastuu aina renttuihin, muru”, Artsi selostaa suu maireassa hymyssä. ”Tää mun nyhjäinen ulkokuori vaan vetoaa leideihin.”
Minä ja Tappi tyrskähdämme epäuskoisina yhtä aikaa.
”Milloin sulla onkaan viimeks ollu jotain sutinaa...? Varmaan yläasteella, mä oon lukenut niitä vanhoja rakkauskirjeitä. 'Oi Iiris, Iiris, sä silmieni ilo...'” Tappi imitoi varsin uskottavasti, ja minä olen tukehtua nauruuni.
”POIKA PERKELE!” Artsi ärähtää ja serkuksista nuorempi luikkii virnuillen pakoon.
”Saakelin riesa tuokin”, Artsi manaa vielä tuijottaen Tapin perään silmät sirrissä. Sitten hän muistaa taas läsnäoloni ja kasvoille leviää tyytyväinen hymy. ”No niin, ponityttö, me ollaan vihdoin kahden kesken. Mitä sä haluaisit tehdä?”
”Hirttää sut palleistas kattohirsiin?” ehdotan viattomasti. ”Käytä aivojasi, mitähän mä yleensä täällä haluaisin tehdä?”
”Muhinoida heinissä?” Artsi ehdottaa toiveikkaasti.
”Juo vähemmän, ole hiljaa enemmän”, neuvon lempeästi ja tuuppaan Artsin sivuun lähtiessäni talsimaan talliin. Kaikki hevoset ovat ulkona, joten nappaan Kopseen karsinan ovessa roikkuvan, kivikautisen riimunnarun.
”Jossu, oota nyt”, Artsi lähtee ronkkaamaan perääni. Mulkaisen miestä kyllästyneesti, mutta seisahdun paikalleni.
”Älä nyt jaksa olla tollanen tosikko.” Artsi läimäisee minua selkään niin, että olen kakoa sisukseni ulos. ”Pari litraa pontikkaa, ja elämä näyttää paljon valoisammalta.”
”Seuraavana aamuna varsinkin”, vastaan jäyhästi. ”Missä aitauksessa se elukka on?”
”Ylätarhassa... vai oliko se sittenkin siellä raviradan risteyksessä...” Artsi on miettivinään.
Pyörittelen silmiäni ja lähden ylätarhalle päin. Artsi kulkee koko ajan vierelläni ja kertoo omasta mielestään ratkiriemukkaita juttuja juomareissuistaan.

Pian onneksi pääsen ukon seurasta, sillä olemme ylätarhalla. Erotan kaukana laitumella Kopseen, ison ja lihaksikkaan suomenhevosorin. Sisälläni läikähtää: Kopseessa on jotain, joka vetoaa minuun. Se on ehkä hieman kuriton ja tietysti sen kanssa saa varoa eri tavalla kuin Seppeleen hevosten, mutta siitä huolimatta Kopse on ravannut tiensä sydämeeni.
Pujahdan portin alta riimunnaru selkäni takana ja kutsun suokkia luokseni. Kopse nostaa päänsä ja lähtee hölköttelemään luokseni. Ohhoh, sepä vaivatonta! Ori tulee vauhdilla ja melkein kaataa minut kumoon. Saan käyttää kaiken tahdonvoimani, että Kopse kulkee vierelläni – ei edelläni. Artsi avaa ritarillisesti portin ja kävelee perässämme talliin.

Sidon Kopseen tallikäytävälle ja käyn hakemassa vanhat, kuluneet harjat. Alan sukia kaunista ja massiivista oria. Se liikehtii levottomasti, hirnahtelee ja kuopii jaloillaan. Välillä saan olla varuillani, etten jää hevosen alle sen seilatessa käytävän puolelta toiselle.

Yhtäkkiä tunnen takapuolessani läppäisyn. Käännähdän ympäri tökätäkseni Kopseen turvan pois.
”Älä jaksa, Kops-- Artsi?”
Pienessä tuiskeessa oleva mies on ilmestynyt taakseni, ja hekottaa nyt kaksinkerroin. ”Sä oot vähän flunssasen kuulonen, ni piti koittaa onko sulla se possunuha.”
”Koittaa?” toistan pöyristyneenä.
”Nii-in, että onko saparo alkanut kasvaa...”
Hetkessä saan suunnattoman raivarin ja isken Artsia mehevällä bítch slapilla poskelle.
”HELVETIN SIKA!” kiljun ja mätkin miestä minkä ehdin. ”SOVINISTI! TÖRKEE AHDISTELIJA! JUOPPO!” Artsi nostaa kauhistuneena kätensä suojaksi kasvojensa eteen.
”Rauhotu, mimmi! Kopse saa kohtauksen!” Artsi karjaisee ja saa minut vilkaisemaan taakseni. Tosiaan, välikohtaus hermostuttaa suomenhevosta, joka yrittää hypähtää pystyyn. Riennän tyynnyttelemään Kopsetta, joka rauhoittuu hiljalleen.
Artsia tilanne naurattaa.
”Sähän oot villikissa!” mies iskee silmää riettaasti.
”Sähän oot ihme perverssi”, kivahdan raivoissani.
”Äläs ny, sehän oli vaan läppä”, Artsi tyynnyttelee kädet ylhäällä antautumisen merkiksi.
”Mhm”, mutisen yhä vihaisena ja suin Kopseen nopeasti loppuun. Sitten haen orin valjaat ja päävehkeet. Ensin värkkään suitset Kopseen päähän; se ottaa kuolaimet suuhunsa helposti, mutta nostaa sitten päänsä ylös, niin että saan olla varpaillani kuin balettitanssija. Sitten heitän valjaat Kopseen selkään. Kopse on sataseitsemänkymmentäsenttinen köriläs – pääni on juuri ja juuri sen sään kohalla –, ja varsin liukas liikkeissään, joten valjaiden laittaminen on hankalaa – etenkin, kun en muista tarkalleen, miten se tapahtuu.
”Kelpaisko apu?” Artsi kuulostaa nyt kohteliaammalta, joten nyökkään jähmeästi ja astun syrjään. Mies sumplii tottuneesti remmit oikeaan järjestykseen ja oikeille kireyksille, ja taluttaa sitten Kopseen ulos. Minä pitelen kaikin voimin ohjista, kun Artsi vierittää kärryt orhin perään ja kiinnittää ne.
Sitten istumme vieretysten kärreille, minä ohjaajan ja Artsi pelkääjän paikalle. Olen yhä mielenosoituksellisesti hiljaa.

Kopse liikkuu energisesti ja painaa ohjille itselleen ominaiseen tyyliin. Se ravaa lennokkaasti ja pyrkii pidentämään askeleitaan minulta huomaamatta. Pysyn kuitenkin tarkkana, enkä anna orin kiilata vauhtia. Nautin Kopseen tasaisesta, vauhdikkaasta kyydistä, ja ohjaan sen leveälle maantielle. Pientareen pikkukivet ne vain sinkoilevat, kun Kopse painaa kaula kaarella eteenpäin.

”Sustahan on tullut hyvä kuski”, Artsi sanoo ystävällisesti, kun Kopse on juossut noin kilometrin.
”Mm-m.”
”Ties vaikka lähtisit joskus raveihin...”
”Ai ajamaan?” innostun ja unohdan mykkäkoulun.
”No ei nyt sentään, perkele soikoon. Mutta hoitajaks.”
”Niinpä tietysti”, olen äksähtävinäni, mutta oikeastaan olisi ihan mukava lähteä huoltamaan Kopsetta. Hetken päästä myönnyn ääneen: ”Okei, voin mä tullakin.”
Artsi ei sano mitään, mutta näyttää tyytyväiseltä.

Käymme ajamassa noin viiden kilsan lenkin. Kopseen ravi rullaa hyvin. Alan luottaa oriin pikkuhiljaa ja uskallan antaa sille enemmän ohjaa. Eihän se käsistä lähde, ainakaan tiellä mennessä – raviradalla juttu olisikin toinen.

Tallilla riisumme Kopseen yhteistuumin valjaista. Kylmään sen jalat, ja sitten vien hionneen mutta yhä tarmoa puhkuvan orin takaisin tarhaan. Se piehtaroi oitis näyttävästi ja ravaa kevyesti tarhan päästä päähän. Katselen orin menoa ihaillen. Kopse on uskomattoman hieno hevonen. Saan vaivoin riuhtaistua itseni aidalta ja käpöteltyä takaisin tallille, jossa Artsi on parhaillaan siivoamassa bokseja.
”Kelpaisko apu?” tarjoudun hyväntuulisesti.
”Totta maar!”
Kohta puhdistamme karsinoita vieretysten, huulta heittäen. Olen jo unohtanut aiemman suuttumukseni Artsille ja kikatan miehen aivottomille jutuille täyttä häkää.

”Lähetkö kahville?” Artsi kysyy kun kaikki kopit ovat priimakunnossa.
”Nou thänks. Pitää vielä tehdä iltatalli kotona”, vastaan ja lisään sitten viekkaasti: ”Artsi muuten, eiks mun pitäis saada joku hyvitys mun työskentelystä täällä?”
”Mitä?” Artsi kurtistaa kulmiaan kummastuneena.
”Niin, kun mä olen latonut paskaa, ajanut kopukoita ja nyt lupautunut vielä lähteen raveihinkin. Miten sä meinaat palkita mut?” Kierrän hiussuortuvan sormeni ympärille ja hymyilen viekoittelevasti.
Artsin kasvoille leviää tietäväinen ilme, ja hän kysyy flirttailevaan sävyyn: ”Mitäs sä haluaisit, ponityttö?”
”No, mietitäänpä”, olen pohtivinani ja astun askeleen lähemmäs, ”kahdenkymmenen prosentin alennus siitä raviradan vuokrasta syystapahtumaa varten?”
”Mm, kuulostaa hyvältä”, Artsi kohottaa kulmiaan vihjailevasti, ennenkuin tajuaa sanani. ”MITÄ? Ei varmasti! Helvetin panettelija!”
”Artsi hei, sun pyytämäsi hinta on sikamainen ottaen huomioon sen, millasessa kunnossa se rata on. Hei ihan oikeesti, kahvio on kuin mikäkin läävä, vessa on järkyttävä ja pukuhuoneiden kaappien ovissa on puolialastomia akkoja. Pliiis?”
”Mitä mä saan siitä hyvästä?” Artsi iskee taas silmää.
”Tämän...” henkäisen hellästi ja nojaudun reilusti Artsiin päin. Katsomme toisiamme syvälle silmiin, huulemme ovat enää parin sentin päässä toisistaan –
kun kohotan käteni ja väännän Artsia nenästä.

”Kuka nyt on sikamainen, häh?” punakka ja pettynyt Artsi ähkäisee, kun harpon autolleni.
”Palataan asiaan, kulta”, vastaan aurinkoisesti ja jätän Artsin harmittelemaan menetettyä mahdollisuutta tallipihalle.

[Anne]

by Artsi:

6.9.2009 Sataa sataa ropisee

Sade ropisi ikkunapelteihin. Istuin hämärässä tuvassa syöden purkkihernekeittoa. Kesän jäljiltä taas täytyisi opetella sytyttämään sisävalot, kun hämäryys syksyä kohden lisääntyisi. Toistaiseksi ilman valoja näki vielä.

Tappi oli edelleen lapsuudenkodissaan ja olin ollut esimerkillisen raitis koko viikonlopun. Mitä nyt tuli pirtua naukkailtua eilisiltana. Määrä oli pysynyt niinkin kohtuullisena, että mitään merkkejä juomisesta ei ollut aamulla havaittavissa. Hevoset oli ajettu ja ruokittu. Lämpöiset olin ottanut sisään, suokit ja pullaponin olin jättänyt ulos: ei pieni sade niitä sulattaisi.

Tuvan ovelta kuului varovainen koputus. Saapuja ei odotellut sisäänkutsua, vaan aukaisi oven ja astui hämärään tupaan. Vesi valui pitkin tulijan kalpeita kasvoja ja posket rusottivat söpösti. Ahh, syksyn parasta antia: pienesti viluissaan olevat nuoret naikkoset.

- Moi, Jossu, sanoin edelleen ryystäen soppaa. – Kiva kun pääsit tulemaan.
- No, harvoinpa sä apuja pyytelet. Tappi on siis matkoilla?
- Yeah, it´s just you and me babe, väänsin englanniksi.
- Actually, it`s you, me and... Josefiinan lause jäi kesken, kun ulkoportailta kuului kopsetta ja heti sen jälkeen tupaan ryntäsi tohottava punapää.
- Elli... moi, nielaisin pienoisen pettymykseni ja virsnistin iloisesti.
- Minkä helevetin rakin sä oot tänne hommannut, Elli aloitti vihaisesti huutaen. – Se meinasi purra mua nilkasta!
- Aa, se on Pepe, sanoin. – Ja sillä on varmaan nälkä. Ooon, perkule, unohtanut heittää sille päiväsafkat. Et Elli viittis?

Vilkaisin kysyvästi keittiökaappien vieressä lojuvaa koiranruokasäkkiä.

- Kaikkeen sitä joutuu, Elli manasi, mutta nosti reippain ottein säkin. – Jos en palaa viidessä minuutissa, oon varmaan mennyttä kalua. Sen verran nälkänen se sun rakkisi oli...
- Pah, Pepe on ihan kiltti. Ja sitä paitsi se luultavasti tuntee suhun hengenheimolaisuutta. Onhan teillä samanväriset karvat, hörähdin.
- Mä sulle vielä karvat näytän, Elli mutisi ja paiskasi tuvan oven jäljessään kiinni.
- Näytä vaan, katselisin mielelläni! huusin naisen perään ja kohotin hernesoppalautasen huulilleni. Kuuluvasti ryysti viimeiset vihertävät liemet.

Josefiina, joka oli omatoimisesti kaatanut itselleen kahvit, kysyi:

- Niin, jos viimein kertoisit, missä meidän piti sua auttaa?

Nousin pirttipöydän äärestä ja kiikutin soppakulhon likaisen astiakasan uudeksi jäseneksi. Käännyin neitokaiseen päin, niin että Josefiina jäi minun ja lieden väliin.

- Olisi sellaiset paritteluhommat mielessä, sanoin käheällä äänellä ja kohotin vihjailevasti toista kulmakarvaani.
- Voi jee, oishan se pitänyt arvata, että ei sulla mitään oikeeta asiaa ollut. Eikö sulla oo ollut ketään, kenelle noita juttujas suoltaisit? Sitä vartenko me tänne raahauduttiin? Artsin aina-niin-hauskaa-läppää kuuntelemaan? Josefiina sanoin perin tylsistyneellä äänellä ja hörppäsi kahviaan.
- Ja voi helvetti, mitä paskaa tääkin litku on, hän jatkoi.
- Ei, ei... toisitoimiin pitäisi päästä. Nyt heti, tämä on viimeinen tilaisuus, kiirehdin sanomaan.
- Hei, jäbä, sulla ei oo ollut ees ekaa tilaisuutta, Josefiina sanoi ja luikerteli minun ja hellan välistä väljemmille vesille.
- Siis, puhun Mulista ja Kopseesta. Mulin kiima vetelee viimeisiään, ja olen ajatellut astuttaa sen Kopseella, selitin. – Mutta, näköjään sun mielikuvissa meidän suhde on jo pitemmällä kuin mitä osasin toivoakaan.

Virnistin vielä kaupanpäällisiksi kalpealle, kauniille tytölle. Samassa Elli paukkasi sisään.

- Hengissä? kysyin.
- Säälittää toi koiraparka, Elli sanoi. – Eikö se pääse sisään sateessakaan?
- Äh, se voe nukkua lavossa, väänsin kuin mikäkin maalaistalon isäntä.
- Eiköhän lähetä hommiin, Josefiina tokaisi ja kaatoi kahvinsa tiskivuoren päälle, josta se toivottavasti valui alas viemäriin.
- Hommiin? Mihin? Elli kysyi.

Selitin systeemin punapäällekin vetäessäni sadetakkia ylleni. Tytöt saisivat hakea Mulin tarhasta, itse kävisin hakemassa Kopseen. Sitten menisimme raviradan pilttuutalliin, jossa äksöni tapahtuisi.

- Nähdään raviradalla! huikkasin plikoille astuessani harmaalle pihamaalle. Satoi kaatamalla, mutta onneksi sain syöpäkääryleni syttymään. Hain mutaisen liinakon tarhasta ja taivalsin upea ori rinnallani raviradalle.

Pian tytöt saapuivat Mulin kanssa pilttuutalliin.

- Hyvä on, laittakaa Muli tuohon ekaan pilttuuseen. Ketingeistä kiinni. Mä ohjailen Kopseen sitten oikeisiin asemiin, käskytin.
- Mulihan rutistuu ton jättiläisen alle, Josefiina sanoi ihmetystä äänessään.
- Höpö höpö, ei se kauaa kestä. Pitäkää vaan tamma paikoillaan.

Vein Kopseen ensin viereiseen pilttuuseen. Kopse ja Muli nuuhkivat toisiaan. Näky oli tosiaan huvittava, olihan Kopse tammaa noin 30 senttiä korkeampi säältään. Ei mikään sopusuhta pari, mutta jälkeläisestä toivoin priimaa suomenhevosta. Hevoset tutkivat hetken toisiaan, sitten peruutin kopsen omasta pilttuusta ulos ja ohjasin sen astumaan Mulin. Homma kävi nopeasti ja luonnollisesti.

- Päivän tärkein työ tehty, hymähdin, kun pidättelin Kopsetta irti Mulista. – Kiitti tytöt, tästä ei ois tullut mitään yksin.
- Ole onnellinen, että sulla on tällänen tukiverkosto, Josefiina naurahti.
- Olen ja varsinkin siitä seikasta, että verkosto koostuu nuorista naispuolisista jäsenistä. Ei äijällä voisi paremmin asiat olla, röyhistelin hakien miehistä körinää ääneeni.
- Voi sua, sähän oot josku jopa hellyyttävä, Elli purskahti. – Ei sua aina uskois kolmevitoseks.
- Varmaan johtuu siitä, että en oo kolmevitonen. Sulla tuli semmonen kymmenen vuoden huti...
- Häh, ooko nelkytviis? Elli kysyi tyrmistyneenä. – Et mitenkään!
- Perkele, kymmenen vuotta toiseen suuntaa, porkkanapää! tulistuin.

Puna levisi Ellin kasvoille ja hämillään sönkötti:
- Ai sori,

Josefiina piteli Mulia ja nauroi kippurassa.

- Haha, mä en kyllä usko. Mua vaan 6 vuotta vanhempi, hän nauroi.
- Usko pois, beibe. Ja eikös se ole just sopiva ikäero?
- Ikäero mihin? Jossu kysyi taas vakavana.
- Jy nou, siihen mitä noi hevoset just duunas, katsoin vilpittömästi Josefiinaa silmiin.
- Hyi, yök! Sä oot kyllä likasin, ällöin tyyppi ikinä.. Jossu manasi. – Tuu, Elli, viiään Muli tallille, ja sitten kyllä lähetään!

- Nähdään taas, neidit, vilkutin tyttöjen perään. Taputin vielä Kopseen kosteaa kaulaa ja kehuin sitä. Oriista tulisi hieno isä.

[Anne]

7.9.2009

Kopseesta otettiin rakennekuva:

[Anne]

by Artsi:

09.09.09 Lenkkeilyä

Illan mittaan olo parani. Olin kaahaillut Saabilla thö Cityyn hakemaan pitsaa ja muuta safkatavaraa. Ja tietenkin pari koria biisonia. Köröttelin parhaillani takaisin tilalle, kun näin tien sivussa mopollaan viipeltävän Katin. Pysähdyin hänen kohdalleen ja kumarruin rullaamaan apukuskin puoleisen ikkunan auki.

- Katti, moi! Tappiako menossa tapaamaan? kysyin.

Tumma, kissansilmäinen neito katsoi minuun ilkikurisesti ja sanoi:

- Juu, tapaamaan ja vähän muutakin. Mitäs sulle? Ihan ajokunnossako?
- Kyllä, toistaiseksi, hörähdin ja vinkkasin vasurilla takapenkillä kiliseviä kaljakoreja.
- Bileet siis tiedossa? Kat kysyi.
- Ihan normaalit iltapuuhat, mutta tervetuloa mukaan.
- Kutsut alaikäisen misun ryyppäämään sun kanssa? Vierdo jätkä...
- Kamoon, Katti, pidä nyt seuraa yksinäiselle miehelle. Kun ne muut likat on niin puhtoisia ja raittiita.
- Pidän kyllä seuraa, mutta jollekin toiselle. Nähdään talolla, jos ehditään, Kat hihkaisi ja kaasutti eteenpäin.

Saisin siis, ainakin todennäköisesti, viettää iltaani yksin Koffi seuranani. No, sujuisihan sekin, totuttuun tapaan. Ajoin tilalle. Pikkutytöt olivat kadonneet ja Katin mopo seisoi asuintalon oven vieressä. Vilkaisin ylös Tapin huoneen ikkunaan, jonka verhot oli vedetty tiiviisti kiinni. Just, joo, sanoin itsekseni.

Tavarat tupaan heitettyäni, hain Kopseen valjastettavaksi. Elukkalääkäri oli käynyt eilen ja todennut Mulin tiineeksi. Kopseesta tulisi siis isä. Ja minä saisin uuden, tuottoisan ravurin.

Kopsetta valjastaessani taakseni hiipi joku.

- Juhvi, perkele! Mitä sää oikein hiippailet?!
- Heh, mitäs mie. Seteleitä laskeskelen, Yuff sanoin vihellellen.
- Seteleitä? Mistäs niitä on tippunut?
- Eilen Cadi toi mulle semmoset 5000 egee, et revi siitä, tyttö sanoi.

Taisin näyttää aika kateelliselta ja järkyttyneltä, kun Yuff alkoi pilkallisesti nauraa. Kokosin itseni ja sanoin:

- No, onpahan sullakin sitten fyrkkaa maksaa vuokraa. Häivy, plikka, leuhkimasta. ...tai älä häivykään. Kiinnostaisko sua ölkin nautiskelu iltasella?
- Ei kiitos, ukkeli, ehkä joskus toisten. Luultavammin ei sitten toistenkaan, Yuff huikkasi ja paineli tiehensä.

Huokaisin, toisinaan tämä yksinäisyys oli musertavaa. Mutta olisihan aina Liekkipellon ABC ja Kaljakulma, josta kavereita löytyi. Ainakin tietyn promillerajan jälkeen.

Kopse oli pian valmis ja ohjasin sen kesälaitumen suuntaan. Nautiskelin alkusyksyn vielä kesäisestä, leudosta ilmasta. Ohitimme laitumen ja käänsin oriin pienemmälle tielle, joka veisi metsästysmajalle. Kopse hölkkäsi reippaasti ja liitävällä askeleella, harja iltapäivän auringossa hulmuten. Annoin hevoselle reippaasti löysää ohjaa, jotta se sai verryteltyä omaan tahtiinsa. Saavuimme metsästysmajalle. Katselin ympäristöä, josko majalla näkyisi ketään, mutta paikka oli autio. Mieleeni tulvi viime hirvipeijaisten hurjat riennot, jotka olimme majalla viettäneet. Toivottavasti tänäkin vuonna olisi samanlaiset juhlat. Kohtahan se hirvestyskausi alkaisikin. Vaikka paikka oli vielä autio, kohta se kuhisisi metsästäjiä ja heidän koiriaan. Voisinkin ottaa Pepen messiin, mietin.

Maiskutin liinakolle ja jatkoimme kohden louhosta. Louhoksen alue oli vaarallista seutua ja pikkutyttöjä oli hyvä pelotella louhoksen kummituksilla ynnä muilla örkeillä. Myhäilin keksiessäni kaikenmoisia hirviö-juttuja, kun Kopseen kanssa kiersimme louhosta, sitä kiertävää tietä pitkin.

Aivan yllättäen Kopse keskeytti ravinsa ja pysähtyi. Se höristi korviaan ja käänsi päänsä alas louhosta kohden. Tuuli vihelteli nuollessaan graniittilohkoja ja aavemainen usva luikerteli louhoksen pohjalla.

- Maisk mais, kaakki. Eipäs nyssyillä, hoputin Kopsetta.

Kopse ei liikahtanutkaan. Sen lihakset värähtelivät ja kaula kiilsi hiestä. Oriin pää oli jännittynyt epätavalliseen, tarkkailevaan asentoon.

- Hop hop, nyt menoksi! murjaisin.

Kopse otti pari varovaista askelta. Sitten yhtäkkiä louhoksesta lennähti parvi kraakkuvia lintuja. Kopse säntäsi holtittomaan raviin, mutta sain sen pian ojennukseen. Annoin hevosen kävellä rauhassa takaisin tallille. Huomasin sen hieman ontuvan.

Tallin pihassa tutkin Kopseen jalat. Oikea etujalka näytti venähtäneeltä. Ei perkule, taas yksi ontuja. Ja taas lisää tulojen menetystä. Nyt olisi Koffiin paikka.

[Josefiina]

2.10. - Sorry boys, only blow kisses

Kävin ihailemassa mitä suloisinta Humma-naperoa, sekä tietenkin maailman komeinta Kopse-iskää. Ori olikin hemppistuulella, mutta joutui tyytymään lentosuukkoihin - mutaisen turvan pussailu ei minua kiinnostanut.

pikapiirros, invaveli vinkuu koneelle...

[Anne]

23.11.2009 Iltaraveissa.

[Anne]

by Artsi:

26.2.2010

Kuukausien pakkasen jälkeen meitä oli siunattu lauhemmalla kelillä. Olin ajanut koko päivän hevosia raviradalla, joka pikemminkin muistutti epämääräistä, märkää, lumista suota. Viimeistä ajettavaa, Kopsetta, tallille ohjastaessani mietin vielä tehtäviä hommia: lannanluontia, hevosten ruokintaa ynnä muuta ylevää. Vapaa-aikaa tuntui minulla olevan vain minimaalisesti. Näiden kaikkien hevosten huolto, treenaus ja kisaaminen juuri ja juuri onnistui minulta ja serkkupojalta. Onneksi tytöt auttoivat vähän, mutta mikäli kopukat alkaisivat syytämään enemmänkin rojalteja, palkkaisin kyllä lisäapua tallille.

Huokaisin ja pysäytin Kopseen talon eteen ja huomasin tallin vilisevän vuokralaisten omistajia. Cadin boksista vilkkui Yuffin nykyään tulipunainen kuontalo. Reega harjaili varsaansa ulkona suojasäässä. Uudesta tallista kajasti valo, ja epäilin Ros the Rositan nyppivän siellä kirppuja hirviöponinsa villoista. Chaon auto oli myös parkissa, ja epäilin, ettei se ollut koko päivänä siitä poistunutkaan. Ämmä oli varmaan niin krapuloissa, että löytäisin hänet olohuoneen sohvalta tuijottamasta Kauniita ja Rohkeita. En kylläkään sitä näkyä halunnut todistaa: meikittömät ja darrankalpeat- sekä pöhöttyneet, valkosipulilta ja vanhalta viinalta löyhkäävät neitokaiset eivät olleet mieleeni.

Noh, inhorealismi sikseen: parkkipaikalta näin täydellisen (minun mielestä) muusani vaeltavan minua kohti. Vieressään Fii- - hetkonen ei tyttönen ollutkaan Fiia. Paljon pienempi ja pyöreämpi sekä rillipäinen kaiken kukkuraksi. Minkä ponitytön se Josefiina nyt oli tänne riesakseni raahannut?

Heitin heit koko pihamaalla hyörivälle jengille yhteisesti. Kopse pärskähti korskeasti päälle.

Jossu ja pikkulikka saavuttivat minut pian ja kuulin tytön kysyvän:

- Onks toi se Kopse? Vähän se on iso.
- Joo, on se. Iso mutta ihana, Jossu hymyili.

Tarkastelin hetken kaksikkoa ja huomasin tytöissä huomattavaa yhdennäköisyyttä. Jossu taisi huomata kummeksuvan ilmeeni, kun sanoi:

- Artsi, tässä Loviisa.
- Moi, Loviisa, sanoin pikkutytölle ja katsoin Jossua ihmeissäni. Jossu oli sanonut Loviisan nimen aivan kuin minun olisi pitänyt se tunnistaa.
- Mä oon Artsi, jatkoin.
- Joo, arvasin, Loviisa tirskahti. – Oonkin kuullut susta paljon.
- Ajattelin, että teidän ois aika tavata, Jossu selitteli. – Loviisa on tämän viikonlopun mun luona.
- Miks? äyskäisin päälle.
- No, kun isä lähti työmatkalle ja –, Loviisa aloitti.
- Isä? epäilykseni Jossun salaisesta aviottomasta lapsesta valtasivat niin suuren alan aivoistani, etten kyennyt ajattelemaan järkevästi.
- Niin siis Loviisa on mun pikkusisko, ei mun lapsi, senkin ääliö, Jossu sanoi.
- Mistä sä..? Miten sä...? änkytin
- ..Tiesin mitä ajattelet? Siitä, kun sun järjenjuoksua ei ole kovin vaikea tulkita, Jossu sanoi kyllästyneenä, mutta jatkoi nauraen: - Oishan sekin ollut mielenkiintoista, jos olisin saanut lapsen kymmenvuotiaana.
- Joo, no emmää tosissaan, selittelin ja sytytin nortin lisäämään miehisyyttä olomuotooni. – Nooh, haluaako plikat auttaa Kopseen yöpuullelaitossa?
- Joo, Loviisa kiljahti niin, että Kopse luimisteli ja meinasi mankeloida tytön saman tien jalkoihinsa.

Reegakin mulkaisi vihaisesti Loviisaa, kun Surku oli saanut huudosta sätkyn ja poukkoili nyt riimunnarun päässä holtittomasti.

Talutimme Kopseen latoon ja opastin Loviisaa riisumaan siltä valjaat. Jossu heitti paljaan hevosen selkään paksun armeijaloimen ja talutti sen tottuneesti talliin.

- Tää talli on niin pieni verrattuna Seppeleeseen, Loviisa ihmetteli ääneen.
- Liian iso alkaa olla nykyään. 14 hevosta huollettavana kahdelle jannulle täyspäiväisesti. Perkeleen ressaavaa.
- Lasten seurassa ei sais kiroilla, Loviisa tärkeili.
- Kukas niin sanoo? kysyin.
- No, se on yleinen mielipide, Loviisa vastasi.
- Mun yleinen mielipide on perkele, että kiroilen, jos huvittaa.
- Okei, Loviisa tokaisi.

Jossu tuli ulos Kopseen karsinasta ja pakotti minut esittelemään koko tallin pikkusysterilleen. Tein sen käyttäen hyväksi paikalle tullutta, äkillistä lapsityövoimaa: laitoin Loviisan hoitamaan samalla konien iltaruokinnan.

[Anne]

6.5.2010:

Kopse saavuttanut VIP MVA Fn-arvonimen!

[Anne]

20.9.2010:

Kopse on PP-MVA!