|
Post by Josefiina on Aug 9, 2008 13:51:36 GMT 2
^ wearin talli? /OT
|
|
|
Post by Josefiina on Aug 8, 2008 17:48:25 GMT 2
|
|
|
Post by Josefiina on Aug 5, 2008 11:43:50 GMT 2
Ää, häpeän tätä :X Maailman typerin, idioottimaisin ja lyhin hoitotarina, mutta pakko oli päästä neitiä tervehtimään!
05.08. - Kiirettä, huisketta ja vilinää
Tänään minulla olisi cyberkiire: huomenna olisi pikkusiskoni 9-vee synttärit, olisi vielä tehtävä leivokset ja ostettava kaikki syöminen plus että itse syndesankari makasi puolikuolleena kotona, lämpöä neidillä kun oli. Vanhemmat olivat töissä ja pikkuveljestä tuskin mitään apua juhjajärjestelyissä, joten kaikki oli minun harteillani..
Silti tallille oli päästävä. Poljin tuhatta ja sataa pihaan, pysäköin pyöräni autotallin viereen ja juoksin tallirakennukselle. Ilma oli aurinkoinen ja lämmin, mutta ei erityisen kesäinen. Vilkaisin taivaalle ennenkuin riuhtaisin oven auki; minun tuurillani varmaan alkaisi sataa tai ukkostaa. Minulla oli ylläni vain T-paita ja verkkarit, joten toivon mukaan sää pysyisi tällaisena, edes kohtuullisen mukavana.
"Moi!" puuskutin käytävällä keskusteleville Rosille ja Annelle. "No moi", Ros kohotti kulmiaan hymyillen. "Mihinkäs sulla on kiire?" "Kotiin, kauppaan, joka paikkaan", huohotin ja syöksyin satulahuoneeseen. Anne ja Ros katsoivat perääni kummastuneina, mutta en ehtinyt selittää enempää. Eipä muuta kuin Riinan harjapakki karsinan eteen, riimunnaru kouraan ja hakemaan neitiä laitsalta.
Juoksin nopeasti laitumelle tammaa huudellen: "Riinaaaa, Riiviöööö..." Tamma kohotti laiskasti päätään nurmesta, laidunkavereiden virkaa toimittavien Taigan ja Humun tullessa heti uteliaina portille. "Hakekaa toi yksi jästipääkin tänne, pliis?" naurahdin tammoille ja rapsutin ohimennessäni Taigan pörröistä päätä. Sitten lähdin päättäväisesti metsästämään Riinaa, joka - kuten juuri tänään tietenkin sen oli pakko - juoksi aitauksen kauimpaiseen nurkkaan. "Riina älä jaksa!" älähdin ja työnsin käteni verkkareiden taskuun. Luojan kiitos, sieltä löytyi edellisenä päivänä ahmimieni suklaapatukoiden kääreet. Aloin kovaäänisesti rapistella papereita, ja Riina valpastui heti. Ruokaaaaa! sen silmät viestittivät. Tamma alkoi kaartaa luokseni hitaassa ravissa ja minä jatkoin rapistelua. Harmi vain, että Riina ei ollut ainoa, ketä lupaava ääni kiinnosti: ennen kuin huomasinkaan, Taiga oli jo tunkemassa turpaansa luokseni ja Humukin uteliaana perässä. "Eikä...", henkäisin kun Riina tuli äkäisesti inahtaen suoraan minua ja tammoja kohti. Ehdin juuri väistää hoitohevoseni kiukkuista näykkäisyä, joka oli tosin tarkoitettu ympärilläni kiehnäävän Taigan hätistämiseksi. Poni lähtikin loukkaantuneena ravaamaan pois, ja pian Humu seurasi perässä. Tartuin salamannopeasti kiinni Riinan riimuun. "Jos vähän varoisit, että ketä uhkailet", huokaisin ja lähdin taluttamaan sitä portille. "Mä kyllä muistan vielä sen olkapääjutun." Riina pärskähti ja ahtoi turpaansa taskuuni. Työnsin sen hellästi pois. "Senkin possu. Ei siellä mitään ollut."
Tallissa harjasin Riinan ennätysvauhtia, tottunein ja reippain ottein. Pölyharja - kova harja - pehmeä harja - kaviot - pääharja. Riina toljotti minua pöyristyneenä, tuollaisin otteinko sitä prinsessaa kohdeltiin! En kuitenkaan tänään välittänyt sen luimimisista ja muusta pelottelusta mitään, ja pian olinkin valmis. Pyyhin hikeä otsaltani huohottaen. "No, oletpa ainakin puhdas, eiks jeh?" kysyin tammalta, joka hamusi huulillaan naamaani. Viedessäni harjat takaisin satulahuoneeseen nappasin rehulan puolelta sille yhden porkkanan, jonka puoliverinen rouskutti hyvällä ruokahalulla. Sitten se tuuppi minua turvallaan osoittaakseen, ettei tuollainen pieni, säälittävä, ruipelo vihannes niin ylvään ja hienon tamman mahaa täyttänyt! "Ahmatti", totesin hoidokilleni lempeästi ja rapsutin sen otsaa. "Kohta pääset laitumelle takaisin ryystämään ruohoa niin paljon kuin sielusi sietää." Painoin pääni tamman turpaa vasten ja rapsuttelin samalla sitä harjantyvestä. "Ihanaihanaihana tyttö." Hetken olimme niin, ihan hiljaa, sitten katsoin rannekelloani ja älähdin. Riina säikähti ja veti päänsä korkeuksiin. "Mulla piti olla KIIRE!" kiljahdin ja nappasin äkkiä Riinan riimunnaruun. Sitten lähdin vauhdikkaasti viemään tammaa laitumelle. Se tanssahteli rauhattomana vierelläni: oliko jokin hätänä, kun tuolla lailla piti hosua ja hätäillä?
Päästin tamman laitumelle ja katsoin hetken, miten se kirmasi ilahtuneesti hirnuen keskelle laidunta - ja piehtaroi siinä sydämensä kyllyydestä. Pyöräytin silmiäni: Riina todella arvosti hoitamistani. Sitten vein riimunnarun talliin ja lähdin polkemaan kotia kohti mielessäni täytekakut, puuttuvat lahjapaketit, kiitospussit vieraille ja Nalle Puh-kertakäyttölautaset...
Kotimatkalla soitin Chaolle. "Ai moi", väsynyt ääni puhelimen toisessa päässä hihkaisi. "Kiva kun soitit. Mites Riinan kanssa on mennyt?" "Ihan hyvin", vastasin ja lisäsin totuudenmukaisesti: "Ei se muhun vielä luota, enkä mä siihen, mutta kyllä tää tästä. Pikkuhiljaa ruvetaan edistymään. Olen jo juoksuttanut ja irtohypyttänytkin sitä... niin ja luottamuskäsittelyä koetettiin kanssa. Ja maastossa käytiin eilen käppäilemässä." "Hauska kuulla, että se yhteinen sävel alkaa löytyä. Riinan äidin tunteneena voin vakuuttaa, että helppoa se ei ole", Chao naurahti. "Mulla on ihan älyttömästi töitä ja Nikokin on intissä, niin että sori kun Riiviö on jäänyt vähän sun hoidettavaksi. Toivottavasti mä pääsisin pian katsomaan, onko se unohtanut kaiken mitä sille on selästä käsin opetettu..." "Pyh ja pah, mitään anteeksi tarvi pyydellä", minä tuhahdin hyväntuulisesti. "Riinasta on tullut mulle jo tosi tärkeä, vaikka se vedättääkin mua välillä 6-0." Jätin mainitsematta parista seikasta, kuten siitä karkauskerrasta tallissa... Chao hymähti. "Hyvä, että ootte pärjänneet. Mä tulen pian katsomaan, mitä teille kuuluu, on jo ikävä pikkuneitiä!" Taustalta kuului jonkun ääni. "Hei mun pitää lopettaa, on tässäkin nyt kamala kiire", Chao sanoi nopeasti. "Soitellaan... ja ennen kaikkea nähdään!" "Joo, moimoi", ehdin sanoa ennenkuin puhelu katkesi. Hymysuin jatkoin kotimatkaa. Odotin innolla, että Chao ehtisi taas käymään tallilla ja pääsisin seuraamaan kaksikon työskentelyä omistajan ollessa selässä.
|
|
|
Post by Josefiina on Aug 4, 2008 11:36:38 GMT 2
04.08. - ”Ihme norsu!”
“What you see is what you get...” Rummutan pyöräni runkoa Billy Talentin tahdissa. Aurinko porotti kerrankin taivaalta antaumuksella, pikkulinnut sirittivät tietä ympäröivien puiden oksilla, jossain solisi puro. Mutta minun tajuntani täytti BT, paras bändi ikinä, koko maapallolla, koko universumissa.
Heräsin hypnoosista, johon Billyt osasivat minut aina tuudittaa, vasta Seppeleen pihassa. Viskasin pyöräni tallin seinää vasten nojaamaan ja hyppelin sisälle. Hevoset olivat ulkona, jonne olimme ne Dreamerin kanssa eilen illalla jättäneet. Ketään ei tallissa näkynyt, mutta yläkerrasta kuului naurua ja puhetta. Sinne ehtisin myöhemminkin, joten tartuin päättäväisesti kottareihin ja talikkoon ja siivosin Riinan karsinan. Eipä siellä paljon mitään ollutkaan, ja otin harvat lantakikkareet pois mahdollisimman vähin puruin. Sitten vein vähäiset työskentelyni tulokset lantalaan ja lakaisin vielä tallikäytävän lattian. Hetken mielijohteesta kiskaisin kaikki tallin ovet auki: nythän oli kesä, himskatti!
Loikin yläkertaan pitkin harppauksin portaissa. Voisin etsiä seuraa kesäiselle talutteluretkelle... “Moi!” tervehdin oleskeluhuoneessa maleksivia tyttöjä, joihin lukeutuivat Sastu, Pipsa ja Karoliina. “No hei”, nämä hymyilivät. “Mitäs Jossu?” “Eipä täs kiihkeempiä.” Lösähdän sohvalle. “Ihana ilma! Ajattelin, että lähtisikö kukaan mun kanssa käymään metsässä lenkillä? Ei ratsain, mutta talutellen... hevosten kanssa siis.” “No minähän lähden!” Karoliina hihkaisi ja pomppasi ylös. “Ai kun kiva”, hymyilin ilahtuneena. “Mutta harjataan enstä kopukat, ja mä ajattelin myös pestä tuon Riinaneidin harjat. Saisivat sitten kuivua retken ajan.” “Sopii”, Karoliina nyökkäsi. “Riiviö ja Mari taitaa olla samalla laitsallakin?” Moikkasimme oleskeluhuoneeseen vielä mehua kittaamaan jääneet Sastun ja Pipsan ja lähdimme riimunnarut mukaamme napaten ulos. “Kohta se sitten on”, Karoliina totesi. “Ai mikä?” “Tyhmä”, Karo nauroi ja läppäsi minua leikillään riimunnarulla. “Vaellusleiri tietty, höntti!” “Aa!” kohotin katseeni naama loistaen. “Mä en jaksa odottaa, että pääsen Sentin selkään!” “Ja mä Marin”, Karoliina huokaisi. “Siellä paha missä mainitaan...”, hän jatkoi kun Mari oli meidät huomattuaan kävellyt laitsan portille. Suunnattoman hellyydenkipeä hevonen kyhnytti heti turpaansa tyytyväisenä hoitajansa olkapäähän. “Niin niin”, Karoliina naurahti ja kiinnitti narun hoitsunsa riimuun. “Haeppa sinä nyt se oma puoliverisesi sieltä.” Riina oli – kuten tavallista – laitumen toisessa päässä, katsoen meitä epäluuloisesti. “Riinaaaaa, Riinuskaaaa”, huutelin ja lähdin tammaa kohti. Se otti pari askelta kauemmaksi, mutta jäi sitten paikalleen korvat hörössä. Riinan sirot ja jalot piirteet korostuivat sinistä taivasta vasten, ja hymyilin kulkiessani yhä lähemmäs. Kyllä se vaan oli hieno, minun hoitohevoseni! Yllätyksekseni Riina suostui kiinniotettavaksi nätisti ja pulmitta. Hätistelin mennessämme muita hevosia pois ympäriltämme. Riinakin osallistui häätämiseen luimistellen ja muka-näykkien muita. Karoliina ja Mari seisoivat malttamattomina portilla, ja lopulta kuljimme peräkanaa tallia kohden. “Mennäänkö puomille?” Karoliina kysyi ja katsoi minua olkansa yli kysyvästi. Minä puraisin huultani epävarmasti. “Onkohan se hyvä idea...” En nimittäin ollut harjannut Riinaa niin lähellä muita hevosia. “Blaa, totta kai se on hyvä idea.” Ja niin sidoimme hevosemme puomiin vierekkäin. Haimme Karoliinan kanssa harjapakit, ja katselimme hetken hoitohevosiamme. “Siinä ne on, meidän tanskalaiset puoliveriset.” “Joo, oikein Matador kakkosen kopiot”, minä heitin ja Karoliina tirskahti.
Riina oli tänään välinpitämättömällä tuulella. Se pökkäsi minua tuttavallisesti kylkeen kun aloitin harjauksen. Sitten se keskittyikin kurottelemaan kaulaansa mehukkaita heinätuppoja kohti, ja härnäämään Maria. Tamma kääntyi välillä kiukkuisesti pienemmän (ok, nuoremman) rotusiskonsa puoleen, mutta oli kuitenkin enemmän kiinnostunut hoitajansa hellittelyistä. “Voi ei, vertaa näitä kahta”, puuskahdin puhdistettua viimeisetkin häntäjouhet. Marille oli säkäkorkeutta siunaantunut 161 cm – Riinalla sitä oli 177 senttiä. Ja saattaisi se vielä vähän kasvaakin. “Ei herranjumala, millaiselta maailma tuon selässä näyttää”, Karoliina nauroi. “Ihme norsu!” Naurunpuuskan saattelemana lähdimme taivaltamaan metsän siimekseen.
Minä ja Riina menimme edellä, Marin ja Karon tullessa sopivan välimatkan etäisyydellä perässä. Molemmat tammat olivat innokkaana tunkemassa turpaansa joka paikkaan. Riinaa kiinnosti enemmän tutkia ympäristöä, Mari taas piti maittavista ruohotupoista polun reunalla. Yllätyksekseni retki sujui täydellisesti, eikä Riina poukkoillut tai ponkoillut ylimääräisiä. Edes läheisestä metsästä lentoon lähtenyt koppelo ei saanut sitä hermoilemaan. Olin oikein ylpeä pik... isosta tammasta, ja taputin sen kaulaa kiitollisena. “Alatkohan sinä jo aikuistua?” Riina pärskähti, aivan kuin vastatakseen: älä unta näe, hölmö! Minä ja Karoliina juttelimme siitä sun tästä, mutta välillä olimme myös ihan hiljaa. Sanoja ei tarvittu, kun pääosassa olivat molempien hoitohevoset.
Voiko ihanempaa tapaa viettää loppulomaa ollakaan! tuumin kun käännyimme takaisin tallia kohti käveltyämme metsässä reippaasti yli tunnin. “Tämä se vasta on elämää”, Karoliina huokaisi kuin lukien ajatukseni. Minä käännyin häntä kohti ja hymyilin leveästi. Jalkamme olivat rakoilla ja olivat puutuneita, hepat kiskoivat välillä maistuvimpien voikukkavarsien luokse, nihkeä hiki pukkasi pintaan... mutta tätä se oli, Elämä isolla e-kirjaimella.
|
|
|
Post by Josefiina on Aug 3, 2008 18:44:29 GMT 2
Hmm – en ole varma, olenko käyttänyt Dreameria tarinoissani ennen, mutta nyt ainakin ”tutustuttiin” ;D
03.08. - Kuriton harmaa
Vielä iltatalli tekemättä. Mussutin loput evääni ja nautin vielä vähän aikaa yläkerran oleskelutilan lämmöstä ja upottavasta sohvasta. Sitten annoin jalkojeni vielä upota pehmeään mattoon, ja kiskaisin ovensuussa kyhjöttävät tallikenkäni jalkoihini. Portaissa minua vastaan tuli vieras tyttö. ”Heipä hei!” tervehdin iloisesti. ”Me ei olla ennen tavattukaan. Mä olen Josefiina, tai Jossu vaan, Riinan hoitaja ja Mankin kisahoitaja... Entäs sä?” Olin jo lyhyen Seppele-urani aikana tottunut siihen, että uusia naamoja tuli vastaan miltei joka päivä, ja kaikille esittelikin nyt jo automaattisesti itsensä. ”No hei”, ruskeahiuksinen tyttö naurahti hieman ujosti. ”Minä olen Dreamer, hoidan Bladea. Hauska tutustua vain.” ”Samoin”, hymyilin hyväntuulisesti. ”Hei! Näitkö sä alhaalla enää ketään? Ajattelin nimittäin, että apu iltatallin teossa olisi tarpeen.” ”Ei, viimeisetkin lähtivät jo pois”, Dreamer vastasi. ”Mutta minä voin auttaa, jos vain kelpaan?” ”No tottakai kelpaat”, virnistin. ”Ei sitten muuta kuin iltamössöjä sekoittelemaan!”
Pinkaisimme rehulaan, jossa tavasimme ruokintaohjeita toisillemme ääneen. Sekoittelimme naureskellen hevosten mömmöjä, juttu luisti hyvin, vaikka Dreamer olikin alkuun hieman epävarma. Minä kun en koskaan ole ollut niitä tuppisuutyyppejä, keksin juteltavaa vaikka itsekseni, ja pian tyttö rentoutuikin silminnähden. ”Oikeastaan apu olisi tullut kreivin aikaan enemmänkin eilen, vaikka onkin kivaa, että on nyt kaveri”, hymähdin ja kerroin: ”Toin eilen KAIKKI hevoset sisään yöksi, ja vielä yksin. Yöksi oli luvattu kunnon sadetta, joten Anne kehotti tekemään niin.” ”Huh huh, mahtoi olla urakka”, Dreamer totesi silmän pyöreinä. ”Mutta mitäpä me hoitajat emme tekisi hevosten puolesta?” ”Nimenomaan!” Purskahdimme iloiseen nauruun.
Onneksi kaikki kopukat olivat ulkona. Yhdessätuumin veimme joka laitsalle joka pollelle omat ruoat. Alkuun meinasivat hevoset syödä toistensa sapuskat, mutta minä ja Dreamer pidimme huolen siitä, että jokainen ahmi vain omat pöperönsä. Homma oli jälleen melkoinen, mutta yhdessä se sujui mukavasti.
Kun veimme ruokia tarhaan, jossa olivat Istel, Mari ja Pikku, Istelin harmaa varsa tuli tutkimaan meitä uteliaasti. Mutta ennenkuin huomasimmekaan, se oli pujahtanut portin lomasta vapauteen! ”Hei, apua!” kiljaisin Dreamerille, joka rapsutti juuri tammamammaa. Tämä vilkaisi minua hämmentyneenä ja huomasi sitten tallille päin kömpelösti ravaavan, villisti hirnuvan varsan. Istel jähmettyi aloilleen ja hirnui kimeästi. Varsa inahti takaisin ja juoksi sitten laajassa kaaressa takaisin portille. ... Mutta sen saaminen aidan sisäpuolelle ei ollutkaan niin helppo juttu! Aina, kun lähestyimme sitä rauhallisesti ja hiljaa puhellen, oli se jo aivan toisessa suunnassa. Istel alkoi tulla levottomaksi, ja meillä oli täysi työ sen rauhoittelemisessa, ettei tamma tullut langoista läpi. Muutkin hevoset alkoivat hirnahdella rauhattomasti sirkusta seuratessaan. ”Hei sinä pieni harmaaaaaaaaa....”, lauseeni jäi kesken kun tömähdin tien suurimpaan vesilätäkköön. Makasin hetken hölmistyneenä, sitten kuulin takaani naurua. Dreamer olisi todentotta tarvinnut teippiä, ja pian minäkin repesin totaalisesti. Varsasta tämä outo äännähtely ja kiemurtelu oli vallan kiinnostavaa, ja se tuli uteliaasti nuuskimaan naamaani. ”HA!” Salakavalasti tartuin tammavarsan harjaan, ja se maistoi kättäni iloisesti. Ruskeat silmät katsoivat minua viattomasti: 'en minä ole mitään hölmöillyt, halusin vain nähdä maailmaa!'
Lopulta varsa oli laitumella, kaikki kaakit oli ruokittu, ja minä ja Dreamer kävimme vielä lakaisemassa lattiat, sammuttamassa valot ja lukitsemassa ovet. Sitten vilkaisimme toisiamme ja purskahdimme nauruun uudelleen. ”Aikamoinen pakkaus tuo varsa”, Dreamer huokaisi kun katselimme vielä pikkuneidin poukkoilua nurmella. ”Rakkauspakkaus”, minä täydensin. ”On se vaan ihana, vaikka kujeileva onkin. Mieti, että kohta Istel ja varsa lähtevät tallilta!” ”Niinpä niin”, Dreamer näytti hetken surulliselta. ”Mutta toisaalta, sitten tallille tulee jälleen uusi asukas! Yksityinen varmaan... minkähänlaisen hevosen Anne tänne huoliikaan?” ”Ehkäpä erään pienen ja kirjavan...”, mutisin hiljaa, mutta Dreamer ehti kuulla sanani. ”MITÄ?! Minkä pienen ja kirjavan?? Nyt kyllä paljastat!” Dreamer jatkoi tivaamistaan bussipysäkille asti, mutta minä pysyin hiljaa, hymyillen vain aurinkoisesti. Viimein Dreamer luovutti ja puuskahti: ”No, kylläpä minä sen vielä ongin tietooni!” ”Saat tietää aikanaan”, vastasin hymyillen ja astuin sitten linja-autoon; Dreamerin kyyti tulisi myöhemmin. ”Morjensta vaan! Oli tosi kivaa.” ”Moi moi, ja samoin!” Vilkutin vielä bussista uudelle kaverilleni, ja samalla virnuili itsekseni. Olipa taas päivä!
|
|
|
Post by Josefiina on Aug 3, 2008 18:11:04 GMT 2
3.8.08 – Luims luims, äks äks
Tämähän kävi jo melkein rutiinilla, ajattelin hypähtäessäni alas toyotastamme ja kiittäessäni isää kyydistä. Olimme olleet pari päivää kahdestaan kotona muun perheen lähtiessä sukuloimaan, ja hän oli ystävällisesti lupautunut kuskaamaan minut tallille ja takaisin. Olin jo tehnyt suhteellisen rankan, kahden tunnin sauvakävely/juoksu/loikkatreenin, joten loppupäivän voisin huoletta kuluttaa tallilla. Ja olinhan lupautunut tekemään iltatallin tänäänkin.
Hevoset olivat vielä sisällä. Avatessani tallin oven minua toljotti karsinoista monta uteliasta ponia, ja sieraimiini tulvahti tallin suloinen tuoksu. Hyppelehdin hyräillen satulahuoneeseen, jossa istuskelivat Ada, wear, Juuli ja Carkki. ”Huuuuomenia!” hihkaisin ensitöikseni ja nappasin Riinan harjaboksin hyllyltä. ”No terve. Mikäs päivänsäde sieltä viilettää?” Ada kohotti kulmiaan huvittuneena. ”Mä olen vaan hyvällä tuulella. Kannattaa kokeilla joskus!” virnistin Adalle leikilläni. Tämä naurahti ja pudisti päätään. ”Hei, munkin pitäisi harjata Leevi! Mennään yhtä matkaa”, Carkki ehdotti, pomppasi ylös ja kiskaisi Leevin pakin käsiinsä. Lähdimme jutellen karsinoita kohti, muiden tyttöjen jäädessä vielä satulahuoneeseen. Riina popsi vielä heinänjämiä. ”Huomenta”, tervehdin reippaasti ja astuin muitta mutkitta karsinaan. Tamma luimisti korviaan, perääntyi kauimpaiseen nurkkaan ja nosti päänsä korkealle. ”Hoh hoijaa, Riina.” Seisoin paikallani, kunnes tamma suostui nuuhkaisemaan minua ja jatkamaan heinien popsimista. Heti, jos lähestyin sitä, se kavahti kauemmas. Lopulta se antoi minun silittää varovasti kaulaansa. ”Hieeeeeeeeeeno tyttö. Loiiiiiiistavaa.” Kehuin hevosta ylitsevuotavasti ja aloin hiljakseen harjaamaan sitä. Ensin Riiviö sävähti harjan kosketusta, mutta hyväksyi sen lopulta heiniään mutustellen. Juttelin samalla Leeviä puunaavan Carkin kanssa. ”Kohta on vaellusleiriiii...”, Carkki hihkui. ”Vähän ihanaa! Pääsen ekaa kertaa Seppeleessä hevosen selkään”, minä nauroin ja Carkki kääntyi katsomaan minua silmät pyöreinä. ”Mitä?! Suahan on näkynyt täällä jo jonkin aikaa?!” ”Jep, mutta Riinan selkään minua ei vielä päästetä – enkä todellakaan sinne haluaisikaan, ennenkuin suhteemme pelaa. Tunneillekaan en ole vielä selvinnyt, mutta tarkoitus olisi mennä Sentin kanssa aloittelevien ratsukoiden estevalmennukseen, verestämään taitoja.” ”No ainakin sä olet sinnikäs hoitaja”, Carkki nyökkäsi hyväksyvästi. ”Hienoa, että jaksat työskennellä Riinan kanssa maasta käsin, etkä heti ole selkään hyppäämässä.” ”Kiitos”, hymyilin ilahtuneena, ja jatkoin ponnekkaammin harjaamista. Riina luimi ja syöksähti välillä päätään minua kohti, muka uhkaillen. "Rajota, riiviö. Anteeksi, mutta et sinä mua pelota.” En välittänyt tamman uhkailusta, vaan jatkoin harjausta. Työnsin hevosen pään pois aina, kun se yritti näykkäistä. Lopulta Riina kyllästyikin temppuiluun, kun ei saanut päätään läpi, ja tyytyi viskomaan päätään ja luimimaan rumasti. ”Ihme känkkäränkkävänkkä”, totesin ja taputin tammaa ystävällisesti lavalle saatuani harjauksen päätökseen. ”Tykkäsit tai et, nyt vielä juoksutan sinua, sitten pääset ulos.”
Hain satulahuoneesta suitset viskaten samalla harjapakin paikalleen, irrotin niistä ohjat ja heitin liinan Riiviön karsinan eteen. Se muljautteli silmiään ja potkaisi karsinan ovea, mutta minuun säikäyttely ei tehonnut. ”Joojoo”, murahdin vain, tartuin tomerasti tamman sinne tänne poukkoilevaan päähän ja vetäisin riimun kaulalle. Sitten suitset päähän, hop, kuolaimetkin saatiin suuhun vähällä vaivalla – sormi hammaslovessa on aina tepsivä keino. Sitten lähdinkin taluttamaan tammaa kenttää kohti. Se yritti sinkoilla sinne tänne talutuksessa ja asteli aina ylimääräisiä. Juttelin hevoselle rauhallisesti pysyen itse mahdollisimman rentona. Kentällä päästin Riinan suitsista irti ja hätistin sitä liinaa heilutellen ja maiskautellen kauemmas. Tamma kavahti loukkaantuneena luotani, mitäs siinä säikyttelet! Sitten se lähti ylväänä ravaamaan, kaula pystyssä, silmät päässä pyörien, jalkojaan korkealle nostaen, häntä ympyrää heiluen. ”Prrrrr. Kävellään ensin.” Riiviö rauhoittui kävelemään, joskin puri kuolainta ja pysähtyi välillä paikalleen. Juoksutuspiiskaa en ollut mukaan ottanut, joten minun oli saatava tamma liikkeelle äänellä ja liinalla. Se onnistuikin hyvin, ja pikkuhiljaa tamma alkoi rentoutua. Silloin kannustin sen raviin. Siitäpä Riina vasta innostui! Se pukitti ja rynni kiitolaukkaan villisti hirnuen. Voi sitä menoa, kun tamma viiletti tukka putkella ihan minne sattuu! ”SOO JAAAAAAA, PRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRRR!” huusin ja sainkin mylviä aimo tovin, ennenkuin tamma rauhoittui ja sain sen ympyrälle. Se jatkoi matkaa korskuen, päällään 'nyökkäillen', suu vaahdossa. Pikkuhiljaa Riinalle alkoi ilmeisesti selvitä, ettei raudanpalanen sen suussa ollutkaan mikään leikkikalu, ja että liinan päässä kiljuva tyttö taisikin olla se pomo. Rauhoitin Riinuskan käyntiin, ja sitten hitaaseen raviin. Nyt se oli jo hieman väsynyt, ja jatkoi pärskähdellen kaksitahtista askellustaan. ”Lllllaukka”, uskalsin lopulta äännähtää samalla maiskuttaen. Riina korskahti, hypähti takajaloillaan ja lähti sitten taas pukkilaukkaa kenttää ympäri. Tällä kertaa olin valmistautunut, ja rauhoitin heti äänellä. Lopulta Riina, korviaan luimistaen, suostui laukkaamaan nätisti ympärillä. Tamman keskittymiskyky alkoi jo herpaantua, joten parin-kolmen kierroksen jälkeen annoin sen hidastaa käyntiin. Pyysin tamman kauniisti luokseni, ja se tuli hermostuneesti steppaillen, pää ylhäällä, sieraimet levällään. ”Riina kulta.” Kun tamma tuli kosketusetäisyydelle, silitin sen turpaa tyynnyttävästi. ”Miten mä saisin sut tajuamaan, etten mä ole vihollinen?” Riina korskahti vastaukseksi – mitä lie tarkoittanut. Kävelimme kentän pari kertaa ympäri, sitten vein Riiviön talliin. Se oli hionnut, joten loimitin sen hetkeksi kevyesti. Ulkona kuitenkin tuuli vilpoisasti. Vein tammalle kiitokseksi hienosta työskentelystä pari porkkanaa, jotka se rouskutti kiitollisena. Samalla sen epäileväinen katse punnitsi minua arvioivasti: olisinko luottamuksen arvoinen? ”Ei tarvitse kiirehtiä kuitenkaan, on ihan hyvä, että saan nähdä vähän vaivaa yhteisymmärryksen eteen”, sanoin pollelle ja rapsutin sitä säästä. Riina kääntyi ja nypläsi hupparini huppua huulillaan. Hymähdin, mahtoi olla nälkäinen, kun puuvillapaitakin kelpasi.
Annoin hevosen lämmitellä tallissa puolisen tuntia, sillä aikaa siivoilin satulahuonetta ja puhdistin harjoja. Ensi viikoksi oli luvattu hellettä, silloin voisinkin pestä tamman harjat, tuumin. Viimein kävin nappaamassa loimen Riinan selästä ja talutin sen laitumelle. Tamma hirnahti ilahtuneena ja ravasi iloisesti tarhakavereidensa, Hensun ja Blondin, luokse. Se hyppelehti kaksikon ympärillä hyväntuulisesti ja veti pukkilaukkaa kerran laitumen päästä päähän. En voinut pidättää naurua, ja pian käkätin kaksinkerroin. ”Hassu, hölmö, hauska, hullu hevonen!” huudahdin tuuleen, ja Riina kääntyi katsomaan minua korvat höröllä. Ymmärsikö se sanani – sitä en tiedä. Hymyillen käännähdin kannoillani ja siivosin vielä tamman karsinan. Ajatukseni liitelivät kuitenkin ulkona laiduntavan, läsipäisen tamman luona. Ehkä me vielä joskus tosiaan luottaisimme toisiimme, ennemmin tai myöhemmin.
Karsinansiivouksen jälkeen kipitin tallin yläkertaan, hoitajien mukavaan huoneeseen. Joku tarjosi kokista, jonka nautin kiitollisena. Sitten intouduin keskustelemaan muiden hoitajien kanssa intohimoisesti Seppeleestä ja eritoten hoitohevosestani, Riinasta. ”Saattepa nähdä, että vielä se minut hyväksyy, joskus jopa selkäänsä!” hihkaisin toiveikkaana, siemaisten sitten kokistani mietteliäänä. Mutta milloin se joskus olisi, sen aika näyttäisi.
|
|
|
Post by Josefiina on Aug 2, 2008 17:15:52 GMT 2
02.08.08 – Huh huh
Pitkä päivä tallilla oli takana, mutta hommat eivät suinkaan loppuneet tähän. Riina ja Manki oli hoidettu, ja olin lupautunut tekemään iltatallin tänään ja huomenna Jaakon ja Annen avuksi. Olin luvannut, että molemmat saisivat viettää täysin vapaaillan, joten olisin paikalla ihan yksikseni. Niinpä hyppelehdin vietyäni Mankin tarhaan takaisin tarhaan, ja luin ilmoitustaululta iltatalli-ohjeet:
Iltatallin tekijän hommiin kuuluu:
- hevosten ruokinta - vesihanojen aukaisu - yöloimitukset - tallin yleinen siisteys - yli-innokkaiden hoitajien ajaminen kotiin - tallin sulkeminen ja hälytysjärjestelmän aktivointi
Ruokintaohjeet karsinoiden ovissa ja rehulan seinällä!
Selvä se. Ensin oli varmaan hyvä jakaa hevosille iltapalaa, ja hakea ne sitten ulkoa. Yöksi oli luvattu rankkasadetta, joten Anne oli neuvonut tuomaan kaikki hepat sisään. Aamulla ne saattaisivat muuten olla aika käärmeissään...
Kävin laittamassa melassit sun muut mössöt turpoamaan ja sillä aikaa lakaisin satulahuoneen, rehulan, lainavaruste”kammion” ja pesuboksin lattiat. Tarkistin, ettei missään ollut niitä yli-innokkaita hoitajia lusmuilemassa.... ketään ei näkynyt, joten jaoin polleille sapuskat ja laitoin jokaiselle mukaan vielä pari extra-porkkanaa (Riinalle tietty kolme). Vielä ruoat aitan miehille, ja sitten ulos hevosia hakemaan. Ensin hain sopuiset ponit, joihin lukeutuivat Pikku, Taiga ja Pella. Sitten shettikset, joiden jälkeen Anttu, Blondi ja Mari. Sitten toinkin kolme hevosta kerrallaan, joskin orit kaikki yksitellen. Myös Istelin toin yksin, jotta sain rauhassa keskittyä sen varsan paijaamiseen. Riinuskaisen jätin viimeiseksi (se tietysti hirnui hätääntyneenä kadonneiden kaverien perään), jotta saisin viettää sen kanssa vähän spesiaaliaikaa. ”Ehkä mä annan anteeksi sulle tämän”, huokaisin tammalle taluttaessani sitä, vihjaten olkapäätäni vihlovaan puremaan. Niin monen hevosen tuominen yksin oli melkoinen urakka, vaikka suurempaa kränää ei tullutkaan. Lopulta kaikki pollet mussuttivat tyytyväisenä mömmöjään karsinoissaan, ja tallin täytti tasainen leukojenaukomisen ääni. Minäkin söin tyytyväisenä satulahuoneessa evääni – pari ihanaa voileipää, jogurtin ja mandariinin – ja lakaisin vielä tallikäytävät putipuhtaiksi. Sitten tarkistin, että kaikilla hevosilla oli asiat okei, sanoin nille hyvät yöt, sammutin valot ja lukitsin ovet. Hymyssä suin lähdin kotia kohti – sama olisi edessä taas huomenna!
|
|
|
Post by Josefiina on Aug 2, 2008 16:57:53 GMT 2
Toivottavasti ei haittaa, että tein tällaisen "tutustumiskerran" poniin. 02.7.08 - "Moi, Manki!"”Ei Riina, tällä kertaa sinä et ole kaiken huomion kohde.” Rapsuttelin aidan yli liinaharjaista hoitohevostani, joka steppasi portin edessä vihjailevasti. C'mon, pääsisinkö sisälle syömään, se tuntui sanovan. ”Harmi vaan, että mä en tullut nyt hoitamaan sinua, sinä olet jo oman annoksesi saanut.” Irvistin ja kosketin yhä kipeää olkapäätäni, jota tamma oli tänään aiemmin rouhaissut. ”Ja minä olen saanut jo oman annokseni sinusta..”, lisäsin, tietenkin leikilläni. Jätin Riinan laitumelle ja lähdin pomppimaan maneesin taakse. Jaakko oli kertonut, että sieltä löytäisin uusimman hellittäväni – risteytysponi Eva's Monkey Businessin, eli Mankin. Ruunan omistaja, Irene, oli etsinyt elikolleen kisahoitajaa, ja minä olin tietysti tunkenut kauhani soppaan. En ollut koskaan erityisemmin tutustunut Mankiin, hyvä jos nähnytkään vilaukselta; mutta poni vaikutti oikein mieluisalta tuttavuudelta. Hiukan kuumaluonteinen Manki oli toiminut ennen Seppeleen tuntiponina. Se asui tallilla yhä, joskin yksityisenä. Muistelin sen karsinan sijaitsevan jossakin Riinan lähettyvillä... Ehkä olisi vihdoin aika opetella Seppeleen hevoset ja karsinapaikat ulkoa. Aurinko välkehti vaaleansinisellä taivaalla porhaltaessani talliin. Satulahuoneesta kuului iloista rupattelua, ja poikkesin matkallani sinne. Löysin Karoliinan, Carkin ja Jennan. ”Moi!” kaikki tervehtivät yhdestä suusta. ”Riinaa hoitamassa?” Carkki kysyi ystävällisesti. ”Ei, vaan Mankia”, vastasin ja lisäsin: ”Sain kisahoitajan pestin, ja ajattelin tutustua poniin ennen ekaa reissua.” ”Hyvä idea”, Jenna nyökkäsi. ”Voi, kun mullakin olisi toinen hoitoheppa..” Jätin tytöt puhumaan hoitohevosistaan, ja lähdin itse takaisin tallin puolelle. Kuljin käytävän läpi varmistaakseni, ettei rautiasta ponia näkynyt siellä. Samalla luin hitaasti joka karsinan nimikyltit. Ehkä oppisin järjestyksen vielä joskus.. ”Henrietta, Pikku, shettikset, Humu, Taiga, Pella, Anttu, Blade, Jambo, Mari...”, tavasin ääneen eteenpäin kulkiessani. Nyt muistaisin ehkä edes molempien hoitsujeni seinänaapurit ja vastapäätä olevat hevoset! Luin Mankin karsinanovesta sen hoito-ohjeet, jotka vaikuttivat tarkoilta. ”Huh huh...”, murahdin ja nappasin oveen kiinnitetyn riimunarun mukaani. Pihalla räpyttelin hetken silmiäni kirkkaassa valossa pyrähtäen sitten tarhojen suunnalle. Luettelin itsekseni tarhojen hevosia: tunnistin minulle ”vieraista” hevosista ainakin Cassun, Jambon ja Riston. Minun oli pakko pysähtyä laitsalle, jossa vaelteli useampia tammoja; Palmi, Hensu, Blondi, Pella ja Istel – sekä sen pieni ja hontelo varsa! Katselin ihastuksissani kimon, siimaselkäisen tamman ja sen harmaan varsan laiduntamista. Istel nautti tyynenä ruohoa, kun varsa poukkoili sinne tänne, hirnui ja hyppi. Voi, miten suloinen se olikaan! Jatkoin matkaani, ja pian bongasin pari uutta pollea: tallille vasta saapuneet Aksun ja Tiian. Tiia oli helppo tunnistaa; joku oli jo keksinyt kutsua sitä lehmäksi laikukkaan värityksen myötä. Aksulle taas en keksinyt muuta henkilöllisyyttä, joten kaipa tuo kiltinoloinen ruuna toinen uusista tuntsareista oli. Mutta missä Manki? Harhailin hetken, kunnes löysin sen samasta tarhasta Epun kanssa. ”Mankiiii, Mankiii...”, huutelin portilta. Poni nosti päänsä hämmentyneenä, mitä ihmettä?! Lähempänä ollut Eppu tuli ystävällisesti nuuhkimaan minua, ja pian perästä seurasi utelias Manki. Se pärskähti ja tunki turpansa kiinni kasvoihini. ”No moi vaan, Monkey.” Taputin ruunan kaulaa ja kiinnitin nopeasti oriketjulla varustetun narun sen riimuun. Sitten lähdin ponin edellä kohti porttia. Manki oli hieman hämillään uudesta ihmisestä, mutta seurasi kuuliaisesti. Kun pysähdyin aukaisemaan porttia, se nypläsi huulillaan paidanhelmaani. ”Hassu poni”, naurahdin ja tarkistin, ettei Eppu ollut kyylimässä takana. Sitten ohjasin ruunan pois laitumelta, suljin portin ja lähdin taluttamaan sitä kohti tallia. Oma karsina löytyi helposti, vaikka pitikin vähän steppailla käytävällä. Jätin Mankin karsinaan hakiessani sen harjapakin satulahuoneesta. Sitten talutin ponin käytävälle – jotenkin tuntui luonnollisemmalta hoitaa se ensimmäistä kertaa siellä. Annoin Mankin haistella ensin minut huolellisesti, sitten esittelin sille jokaista harjaa jatkuvasti sille jutellen. ”Mä olen sun uusi kisahoitaja, Jossu. Ja taidan mä käydä sua muutenkin kattomassa, mitäs sanot? Hieno poikahan sinä olet, ja meillä vois olla aika kivaa yhdessä.” Manki oli kiinnostunut kaikesta hääräämisestäni sen ympärillä; sen turpa oli jatkuvasti kiinni käsissäni. Ruunasta oli myös hauskaa tarttua huulilla paidastani putsatessani sen kavioita. ”Hei, älä viitsi! Mä olen saanut tarpeeksi puremia yhdelle päivälle.” Harjattuani Mankin jäin vielä seurustelemaan sen kanssa; juttelin ponille hiljaa ja silittelin ja rapsuttelin sitä. Se oli hyvätapainen, joskin vähän jekkuileva; aina, kun selkänsä käänsi, poni pökkäsi selkään tai tarttui huulilla kiinni. Oli hauskaa vaihtelua hoitaa ihan erilaista hevosta kuin Riina: se oli epäileväinen ja herkkä, tämä poni oli hyväntuulinen hassuttelija, jolla ei ollut ennakkoluuloja suhteeni. Parhaita kavereita emme tietenkään vielä olleet, mutta tähän poniin luottamusta oli helpompi valaa. ”Kyllä mä silti Riinasta pidän niin hirrrrmuisesti, vaikka sinäkin olet kelpo poni”, vakuutin ruunalle, joka pärskähti ja viskasi pari kertaa päätään. Harjattuani Mankin vein sen takaisin laitumelle, laittaen kaiken varalta ”ötökkähapsut” (niin minä sitä kutsun) riimuun. Katsellessani ponin lennokasta ravia mietin, miltä tuntuisi istua sen selässä. Ehkä sekin päivä vielä koittaisi, tuumin ja lähdin hymyssä suin takaisin talliin. Vielä oli iltatalli tekemättä, ja se sujuisi varmasti ongelmitta kahta hoitohevostani miettiessä...
|
|
|
Post by Josefiina on Aug 2, 2008 14:03:01 GMT 2
Joo, tämähän melkein menisi Hoitsuista jutustelua-töpöön, mutta ajattelin tehdä ihan oman tällaisen. Huikatkaa, jos koette tarpeettomaksi ;)
Ideana olisi siis puntaroida joko hoitohevostasi tai itse omistamaasi kopukkaa, ja nimenomaan Seppeleestä. Ei pelkästään "mun hoitsu on ihQ paras kaikist kukaan ei voi voittaa sitä<3<33" - mikään hevonen on tuskin niin virheetön, ettei siitä jotain pikkuvikaa löytyisi, vai mitä?
Kertokaapa tällaisia ainakin: x hepan + ja - puolet x unohtumattomin kokemus hevosen kanssa x miksi juuri se hoito- tai oma hevonen? yms yms yms vapaamuotoista lässytystä
Areena on teidän :)
|
|
|
Post by Josefiina on Aug 2, 2008 11:48:17 GMT 2
Chao, toivottavasti ei haittaa että otin tuon juoksutusjutun suhteen aika paljon mallia tuosta ihkaekasta tarinastasi. En vaan osannut yhteyden luomista järkevästi omin sanoin selittää 02.08.08 – Kyllä se siitä!Kello oli tuskin kymmentä, kun pyörän nokkani osoitti jo kohti Seppelettä. Tänään olin jo paremmalla tuulella; olin eilen pyöritellyt asioita pienessä pääkopassani ja tullut siihen tulokseen, että asiat taisivatkin olla loppujen lopuksi ihan hyvin. Oli kaunis aamu, aurinko porotti lähes pilvettömältä taivaalta. Ilma oli hiukan kostea mutta jo aika lämmin; päivästä saattaisi tulla valtavan kuuma. Matka Seppeleeseen sujui joutuisasti, ja pian hypähdinkin pyörän selästä pois. Talutin sen tallin vierustalle, pysähdyin ja venyttelin hymyillen. Olin vielä puoliunessa, mutta kotona olisin ollut ihan yksin, joten tallille oli ollut pakko tulla heti. Päälläni minulla oli harmaat collegehousut, valkoinen hihaton huppari, punainen t-paita ja vihreät crocsit. Hipsuttelin aamukasteisen nurmikon läpi lähimmälle laitumelle. Siellä minua tervehtivät ruohoa mäystävät Mari ja Blade. Mari tuli heti ystävällisesti kurkkimaan, olisiko sillä hellyydenosoituksia saatavana, Blade jäi välinpitämättömänä kauemmas. Rapsuttelin hetken silmät kiinni nauttivaa Maria, kunnes jatkoin seuraavalle tarhalle. Sieltä löytyivät Siiri, Pampula ja Pikku. Unohduin hellittelemään niitäkin. ”Mites sä olet kestänyt meidän Loviisaa, hä?” juttelin ystävälliselle poniruunalle, joka huokaisi rentona rapsuttelusta. Lopulta huomasin myös Riinan, joka tarhaili tällä kertaa suloisen Humun kanssa. Joku olikin sopivasti unohtanut laitumen eteen riimunnarun. Luikahdin aidan raosta sisään – sähköjä ei ollut, tai ainakaan en näpsähdystä tuntenut – ja suomenpienhevostamma tuli heti uteliaasti nuuskimaan minua. Se pökki minua turvallaan herkkujen toivossa. ”Älä luulekaan”, nauroin ja työnsin tamman pois. ”Sinä jäät vielä tänne, ja popsimista saat ihan tuosta jalkojesi juuresta.” Humu pärskähti ja ravasi Riinan luokse näykkäisten sitä takamuksesta korvat luimussa. Riina inahti kiukustuneena ja potkaisi suokkia kohti. Humu puraisi uudestaan, ja Riina lähti häntäänsä kipakasti viuhtoen minua kohti. Ilmeisesti tässä ei ollut kovin hyvä parivaljakko; Riina oli vähän kiukkuinen välillä muita polleja kohtaan, ja Humu oli aina porukan johtaja. Riina oli ravaamassa ohitseni, mutta nappasin sen riimusta kiinni. ”Prrrr, naikkonen. Ihan rauhassa.” Napsautin riimunnarun kiinni Riinan riimuun, ja lähdin taluttamaan sitä porttia kohti vilkuillen jatkuvasti taakseni. Humu seurasi meitä melkein ihan kiinni Riiviön takalistossa. ”Humaus-Tyttö, sä et nyt tule!” tiuskaisin hevoselle, kun se tunki päätään olkapääni yli, valmiina loikkaamaan portista salakavalasti ulos. Hätistin tammaa kauemmaksi riimunnarua huitoen, ja se käveli loukkaantuneena pois. Minä ja Riina puikelehdimme portista ulos nopeasti, ja Humu jäi katsomaan peräämme. Taputin Riiviöisen kaulaa hymyillen. ”Eilen olit niin kiltisti, että mä vähän epäilen, mitä sä tänään keksit.” Tallissa törmäsinkin minulle täysin uuteen tuttavuuteen, sekä pariin hoitajaan. Tuntematon nainen esittäytyi Elliksi, josta olin toki kuullutkin. Hoitajista paikalla olivat Pipsa, Fiia ja Dreamer. ”Sinäkö olet Riinan hoitaja? Chaon hevosen?” Elli kysyi kun ohjasin tamman karsinaansa. ”Jep. Chaoa ei ole vain näkynyt, kesäkiireitä varmaan.” ”Itseasiassa kyllä se yksi päivä tässä pyörähti. Pyysikin sanomaan Riinan hoitajalle – oletettavasti sinulle – että voisitte koittaa 'yhteyden luomista', siis luottamuskäsittelyä.” ”Hmm?” kohotin kulmiani kysyvästi, ja Elli selitti nopeasti mistä oli kysymys. ”Meette Riinan kanssa kentälle tai maneesiin. Se on siis liinassa. Pidät sen ympyrällä, juoksutat vähän aikaa siinä sitten. Kun se alkaa aukoa suutaan, kääntää sinunpuoleisen korvansa sinuun päin ja on kaula ihan alhaalla, käännyt vaan sillä lailla, ettet mitenkään näytä uhkaavasi hevosta. Sitten saatkin itse nähdä, mitä tapahtuu.” Harjasin Riinan nopeasti – tamma oli jälleen oma, äksy itsensä. Se luimi ja huitoi häntäänsä ja välillä kavioitaankin, viskoi päätään ja pärskähteli levottomana. Pyöritin sormiani kevyesti sen harjantyvessä, ja se alkoi pikkuhiljaa rentoutua hieman. Sitten pujotin neidille varovasti suitset päähän, irrotettuani niistä ensin ohjat. Ei muuta kuin juoksutusliina mukaan ja kentälle. Pyysin Elliä mukaan, ja hän suostui heti. Riina kulki vierelläni jännittyneenä, sieraimet levällään, korvat eteenpäin höristettyinä. Juttelin sille rauhoittelevasti ja silitin sen kaunista, siroa kaulaa. Tamma steppaili hieman kulkiessaan. Miten kaunis se olikaan lempeän aamuauringon kosketellessa sen silkkistä kaulaa. Minua hymyilytti. ”Käääynti.” Maiskautin pari kertaa, ja Riina ryntäsi kiihkeään raviin. ”Prrrrr, raaaauhassa”, tyynnyttelin, ja tamma malttoi hidastaa käyntiin. Annoin sen kävellä pari kierrosta, ennenkuin maiskautin kerran ja pyysin ravia. Riina hirnahti, viskoi kaulaansa ja hyppeli. Sain taas hieman rauhoittaa sitä, ennenkuin se malttoi pudottaa laukasta raviin. Annoin Riinan ravata monta kierrosta. Se oli yhä epäluuloinen ja hermostunut; pyöritteli silmänvalkuaisiaan, kulki jäykkänä, kaula ylhäällä. ”Lllllaukka.” Ei tarvittu kuin puolikas kielenloksautus, kun Riina jo rynni kiitolaukassa miten sattuu. Vilkaisin epävarmasti Elliä. Pystyisinkö minä tähän, mitä jos tekisin jotain vakavasti väärin? Elli kuitenkin hymyili ja nyökkäsi, joten ryhdistäydyin ja keskitin katseeni hevoseen. ”Prrrrrrrrrrrr.” Viimein Riina malttoi hidastaa rytmikkääseen mutta silti niin iloiseen laukkaan. Se ei malttanut olla vähän pukittamatta riemuissaan. Annoin Riinan laukata, kunnes sen askel venyi ja kaula laskeutui alas. Riina vilkuili minua epävarmasti, kääntäen lopulta sisäkorvansa suuntaani. Sitten se aukoi leukojaan. Henkäisin hämmästyneenä ja katsahdin taas Elliin. Tämä ilmehti suullaan äänettömästi 'jes!' ja näytti peukkua. Minä käännyin miltei kokonaan pois tamman luota ja tuijotin maata. Hetken Riina ravasi vielä, sitten kuulin miten askeleet pysähtyivät. Pidätin hengitystä. Mitään ei kuulunut. Ryhtini lysähti kun mitään ei tapahtunut. Arvasin tämän! manasin mielessäni. Minä en osannut mitään yhteydenluomisia. Huokaisin syvään, kun äkkiä tunsin lähestyvät, hitaat askeleet. Henkäisin jälleen, ja pian pehmeä turpa tönäisi minua niskasta. Käännyin hitaasti ympäri ja kosketin varoen Riinan alahuulta. Se pärskähti ja pukkasi minua uudestaan. ”Niiiin. Kyllä tää tästä, vai mitä.” Puhelin lempeästi tammalle ja sivelin sen päätä ja kaulaa. Se pärskähti ja huokaisi. ”Hölmöläinen.” Talutin tammaa talliin, ja jäin vielä harjailemaan sitä. Elli kehui suoritustani ja katosi sitten satulahuoneen uumeniin etsimään jotain kadonnutta ötökkäsuihketta. Minä silittelin ja rapsuttelin Riinaa. Tamma suhtautui hellyydenosoituksiin hieman pidättyväisesti; oli selvää, ettei se vieläkään luottanut minuun, vaikka kentällä olimme onnistuneetkin. Kun harjasin Riinan mahanalustaa toinen käsivarsi tamman kaulalla, se kääntyi salamannopeasti puraisemaan minua olkapäästä. ”Ai helvetti!” Tamma viskoi päätään ja steppasi paikoillaan. ”No anteeks, perhana, jos yritän sua puhdistaa”, kivahdin kiukkuisena. ”Kyllä sun kanssa pitäisi olla suojakäsineet, vi....” ”No, no”, kuului huvittunut ääni vierestäni. Käännähdin ympäri, ja Pipsahan se siinä naureskeli. ”Älä yhtään ilveile. Kentällä oltiin parasta kaveria ja nyt tää pirulainen otti kiinni kädestä ja kunnolla.” Hieroin kivunkyyneleet silmissäni kipeää olkapäätä. ”Se on vaan vähän vänkyrä”, Pipsa tyynnytteli ja yritti silittää Riinaa – tamma nosti päänsä kauas yläilmoihin. ”Kyllä se siitä.” ”Kaipa sitten niin.” Huokaisin raskaasti, pujotin nopeasti tammalle suojat jalkaan ja aukaisin vetosolmun. Lähdin taluttamaan Riinaa tuskasta irvistäen laitumelle. Se otti aina ylimääräisiä askelia, heilutteli päätään ja hirnui muille hevosille. Tökkäsin Riinan samaan tarhaan Taigan kanssa ja lähdin satulahuoneeseen. Riisuin hupparin ja katsoin kättäni. Mukavat jäljethän siihen jäi. Ystävällinen Jaakko toi minulle kylmän vihannespussin, jolla haudoin puremaa vähän aikaa. ”Älä nyt masennu, kyllä se siitä”, Jaakkokin rauhoitteli kun kihisin kiukusta. ”Niinhän ne kaikki sanoo! Mä en vaan millään saa tuota tammaa luottamaan muhun edes sen vertaa, ettei sen tarvis koko ajan pomppia ja näykkiä ja vaikka mitä!” ”Vielä sä näet”, Jaakko läimäisi minua selkään. ”Vielä se suhun luottaa.” ”Sitä päivää minäkin odotan”, mutisin kiukkuisesti ja hymyilin sitten. ”Toisaalta, onhan tässä vähän haastetta. Eikä ton kanssa ole ikinä tylsää.” ”No niin, vanha kunnon Josefiina nosti päätään”, Jaakko naurahti. ”Lähde nyt kotiisi ja pese tuo purema, siinä on vissiin jotain puruja ja vaikka mitä.” Lähdinkin kotiin ja vielä kotimatkalla muistelin Riinan yllättävää kiukkuilua. Siinä vasta tamma!
|
|
|
Post by Josefiina on Aug 1, 2008 19:58:23 GMT 2
1.08.08 – Angstangst, viiltviilt
Viimein tallilla! Neljä päivää, kolme yötä Jukujukuleirillä, teltassa nukkuen olivat tehneet työnsä. Olin väsynyt, nuhjuinen ja itkuinen, mutta tallille oli silti päästävä. Oli lämmin, ei yhtä hiostava helle kuin alkuviikon, mutta kesäistä kuitenkin. Aurinko säteili pilvien lomasta, ja kevyt tuuli puhalteli lempeästi hiuksiani. Hutaisin ärsyyntyneenä korvani juuressa inisevän hyttysen pois, ja käänsin turvonneet silmäni tallille päin. Raahustin ovelle huokaillen ja raotin sitä väsyneesti. Sisällä ei ollut ketään ja astuin kiitollisena tallin viileyteen; en kaivannut nyt silminnäkijöitä nyyhky-olemukselleni.
Vaikka ketään ei näkynyt, joku oli kuitenkin rahdannut suurimman osan kopukoista ulos. Talli oli vilpoisa ja tyhjä. Riiviötä ei näkynyt, joten pujahdin äänettömästi satulahuoneeseen ja valuin lattialle. Hautasin pään käsiini ja hengähdin syvään. "Mä en jaksaisi...", mumisin itsekseni - tiedä sitten, mitä en jaksanut. Omaa olotilaani, kesän loppumista vai mitä? Haudoin pahaa mieltäni hetken lattialla, sitten nousin vaivalloisesti ylös. ”Eteenpäin, sanoi mummo lumessa...”, mutisin ja nousin ylös. Minua alkoi väkisinkin hymyilyttämään. Mitä tässä turhia vetistelemään ja angstailemaan, ulkona oli kaunis ilma ja laitumella minua odotti – enemmän tai vähemmän – eräs läsipäinen tamma. Siispä ei muuta kuin ylös, ulos ja laitumelle. Nappasin mukaani riimunnarun ja lähdin pihalle yhä raskain, mutta ainakin vähän pirteämmin askelein. Etteenpäin, etteenpäin!
Riina oli tungettu tällä kertaa takatarhaan yksinään. Laahustin sen laitumen luokse ja huutelin tammaa laiskasti. ”Riinaaaaaa, Riinaaaaaaaaaa....” Viheltelin vielä sanojeni vahvistukseksi. Tänään minusta ei kuitenkaan olisi metsästämään neitokaista laitsalta, sen verran kyrpiintynyt olin jo valmiiksi. Pujottauduin portin ali laitumelle ja lähestyin tammaa kaartaen kohteliaasti. Se jäysti ruohoa samalla kuin kohotti päänsä epäluuloisesti. Herkeämätön tuijotus punnitsi minua: oletko ystävä vai vihollinen? ”Riina, mä en nyt jaksa mitään känkkäränkkäilyjä. Jos tulisit nyt ihan nätisti, jooko?” Valtavaksi yllätyksekseni jo varsin suurikokoinen hevonen seistä jökötti paikoillaan korvat uteliaasti hörössä. Menin sen luokse tyynesti ja tartuin nopeasti riimusta kiinni. Riina luimisti korviaan, heilautti päätään ja kuopaisi maata etujalallaan, mutta sen enempää se ei kiinniottoa vastustellutkaan. Lähdin kulkemaan edelle porttia kohti, ja elikko seurasi välinpitämättömänä perässä. Ehkä se aavisti, ettei kanssani tänään pelleiltäisi.
Talli oli edelleen tyhjä. Kiepsautin Riiviön nätisti käytävälle, solmin sen kahdelta puolelta kiinni ja kipaisin hakemassa harjaboksin. Sanomatta sanaakaan otin suojat pois ja rupesin sukimaan tammaa määrätietoisin ottein. Samaan aikaan mietiskelin viime aikojen tapahtumia. Huhtikuusta saakka olin ollut melko sekaisin, ja toukokuusta asti vain lentänyt päivien halki. Miten paljon jonkun rakkaan menetys saattoi sattua, niin että koko tapahtuman ulkoisti tajunnastaan, kielsi itseään tiedostamasta sitä? Riina pärskähti ja katsoi minua epävarmasti. Se ihmetteli vähän riuskoja otteitani. Huoahdin ja halasin tamman kaulaa lujasti. ”Älä huoli, ei mikään ole sun vika”, kuiskasin miltei valkoiseen harjaan. ”Mulla on ihan omia ongelmia, joista mikään ei ole sun vika, älä huoli. Enkä mä saisi purkaa tätä suhun tai kehenkään muuhunkaan, mä vaan olen tyhmä ihminen ja teen niin. Annathan sä mulle anteeksi, kulta? Mulla on ollut sua ihan hirveä ikävä, vaikka kamala kiukkupussi nyt olenkin.” Riina puhalsi syvään ulos ja hieraisi minua turvallaan kyljestä. Se oli selvästi helpottunut, kun huomasi, etten ollutkaan (niin kovin) vihainen.
”Mitäs täällä halaillaan”, kuulin yhtäkkiä hyväntuulisen äänen tallin ovelta. Käänsin katsettani ja kohtasin hymyilevän Annen. Väänsin kasvoilleni jäykän hymyntapaisen. ”Kas Josefiina, sinähän olet palannut.” ”Joo, vihdoin”, huokaisin. ”Mitäs uutta tallirintamalle?” ”Vaikka mitä”, Anne pyöräytti silmiään. ”Täältä ei paria päivää voi olla pois ilman, että heti on ihan pihalla.” Sitten hän alkoi seikkaperäisesti selvittää tallin tapahtumia. Mullistavimmat uutiset olivat, että kukan Istel-poni oli varsonut, ja että tallille oli tullut kaksi uutta pollea!! ”Wow, mahtavaa”, minä henkäilin silmät lautasina. ”Ja hoitajapaikoille tietenkin tunkua, vai mitä?” ”No on”, Anne naurahti. ”Ja vielä kaiken lisäksi joku tuntsareista lähtee pian... en vain voi vielä paljastaa kuka. Joka tapauksessa se aiheuttaa varmasti katkeruutta ja tunnekuohuja; jokaisella hevosella kun on varmasti rakastava hoitaja. Mutta pakko mitä pakko. Eivät Seppeleenkään resurssit kaikkeen riitä.” ”Ymmärrän”, nyökkäsin kulmiani kohottaen. Annen kanssa rupatellessani putsasin samalla Riinan, joka oli rauhallinen ja kuunteli tarkkaavaisesti ympäristön ääniä. Tallin raolleen jätetystä ovesta tulvi sisään viileää ilmaa. ”Mutta mutta. Minun on kai aika mennä. Törmäillään, jos ei aiemmin niin viimeistään vaellusleirillä.” Anne vilkaisi rannekelloaan ja häippäisi. ”Moikka!” ”Jep, moido”, ehdin pistää väliin, ennenkuin talli oli taas tyhjä. Rapsutin Riinan otsaa, se nautti hellyydenosoituksista silmät kiinni. ”Voi tyttö kulta, sinä oletkin ainoa jolle uskallan tämän vuodattaa.” Sitten kerroinkin pää Riinan turpaa vasten kaiken matalalla äänellä, kaiken kevään mittaan tapahtuneen. Ja Riina kuunteli päätään liikauttamatta. Joku hevonen hörähti tyytymättömänä, toinen potkaisi boksinsa seinää, mutta me emme korvaamme lotkauttaneet. Hetken maailmassa oli vain Riina ja minä, minä ja Riina. Ja kun viimein suljin suuni ja tunsin Riinan lämpimän puhalluksen kasvoillani, hymyilin leveämmin kuin päiviin.
”No, mikäs noin hymyilyttää?” isä kysyi hakiessaan minut tallilta. ”Ei mikään. Ei yhtikäs mikään.” Katsoin auton ikkunasta ulos ja hymyni vain leveni. Miten kummallista, että jotkut solmut aukesivat paremmin neli- kuin kaksijalkaisen kanssa.
|
|
|
Post by Josefiina on Aug 1, 2008 18:55:10 GMT 2
Adan viimeisin hoitotarina oli aivan sairaan hyvä.
|
|
|
Post by Josefiina on Jul 26, 2008 12:56:50 GMT 2
Loviisa saneli mulle äsken seuraavan tarinan... Meinasin kuolla nauruun XD
"Jaakko oli hermona, kun emme jaksaneet enää, ja uhkasi lyödä meitä kaikkia laudalla päähän, mutta me juoksimme kaikki karkuun." "Ja sitten menin lakaisemaan tallin lattiaa, että Jaakko leppyisi siitä kaikille tallitytöille. " "Osasin onneksi itse jo ohjata hevosta, ja sain sen käännettyä tosi hyvin (vaikka itse sanonkin)."
(spoilausta)
|
|
|
Post by Josefiina on Jul 26, 2008 11:37:49 GMT 2
Kerkesin sittenkin hoitamaan, mutta varmaan viimeisen kerran la-to-aikavälillä... Ihan ikävä melkein tulee. <3
--
26.7.2008 - Smells like summer
Vihdoin kesä tuntui kesältä! Suljin silmäni ja käänsin kasvoni kohti aurinkoa. Lämmintä oli jo nyt, aamusta, yli kaksikymmentä astetta. Voi, miten nautinkaan tukahduttavasta helteestä ja iholle hetkessä nousevasta, nihkeästä hiestä, koko kesän jatkuneiden sateiden jälkeen!
Ja mikä olisikaan ollut parempi tapa viettää aurinkoinen kesäpäivä, kuin polkaista heti aamutuimaan tallille. Rakastin pyöräilyä, ja nimenomaan kesällä. Niinpä ajelin maltillista vauhtia ja yritin imaista itseeni kaikki kesän tuoksut ja äänet. Toivoin, että voisin ikään kuin säilöä ne sisälleni; talven pimeinä iltoina ne olisi mukava ottaa esiin.
Kello oli tuskin yhdeksää, kun viimein jätin pyöräni nojaamaan tallinkulmalle. Hevoset oli jo viety laitumille. Juttelin tallia lähestyessäni iloisesti heinää jäystäville, selvästi tyytyväisille hevosille, jotka nostivat päitään tai vain lotkauttivat laiskasti korviaan. Riinan bongasin isosta heppatarhasta seuranaan tähtipäinen Henrietta ja ystävällinen Palmikko. Kauempana näkyivät shettikset Siiri ja Pampula, sekä ponit Taiga ja Pikku. Unohduin rapsuttelemaan hevosia; Palmi, Hensu ja Riina tulivat vähän laiskasti aidalle, varoen visusti lähestymättä liiaksi porttia. "Älkää huoliko, en mä teitä sisälle vie", lupasin elikoille kyhnyttäessäni haukottelevan Palmin säkää. Ruunikko nautti selvästi hellyydenosoituksista. Henrietta haisteli minua uteliaasti ja lopulta Riiviökin uskaltautui lähemmäksi. Se tunnisti minut ja pökkäsi minua turvallaan mahaan. Tamma näytti vähän hassulta kärpässuoja silmillään. "Auts!" olin älähtävinäni. "Kiitti vaan, pahviaivo." Kutitin tammaa alahuulen alta ja kipaisin sitten talliin. Se oli tähän aikaan aamusta aika tyhjä, ainoat elonmerkit olivat käytävällä juttelevat Oona ja Anne.
"Huomenta!" hihkaisin hyväntuulisena. "No huomenta, huomenta", Anne hymähti ja kohotti kulmiaan. "Onpa neiti pirteä." Virnistin. "Sietääkin olla, vihdoin vähän aurinkoa." "Ai vähän", Oona irvisti ja hieroi hieman palaneita olkapäitään. "Saisi olla hieman pilvisempää..." "Ssh!" suhahdin oitis. "Jos sun pyyntösi käy toteen, mä vihoittelen koko loppuviikon." Anne ja Oona nauroivat. "Josefiina, tänään on lauantai..."
Hain nopeasti ylimääräisen riimunnarun satulahuoneesta ja kipaisin laitumelle. "Riinaaaa, Riiviööööö...", hoilotin ja loilotin porttia avatessani. Henrietta ravasi oitis kauemmaksi, sitäpä ei kiinni otettaisi. Palmikko jäi tyynesti paikalleen ja Riina piileskeli sen takana vähän epävarmana. Seuraisiko Hensun vai Palmin esimerkkiä? Lopulta se pärskähti, laski päänsä ja lähti tulemaan luokseni. "Tosi hieno tyttö, loooistava tyttö, aivan mahtava, iiiihana tyttö", lepertelin samalla kun napsautin riimunnarun kiinni tamman riimuun, katsoin etteivät sen laidunkaverit yrittäisi pujahtaa aidanraosta vapauteen. Ponit olivat kaaaukana, Hensu käveli niiden luokse ja Palmilla tuskin olisi karkausajatuksia, joten pujahdimme nopeasti Riinan kanssa ulos laitumelta. Tamma hankasi päätään olkapäätäni vasten, kun tappelin laitumen portin kanssa.
"Tänään saatkin jäädä ulos", ilmoitin tammalle talutettuani sen puomille. Sidoin sen siihen vetosolmulla, jonka vielä 'varmistin'; muistin kyllä ne kaksi kertaa, kun tamma oli onnistunut vedättämään minua 6-0. Vilkaisin Riinaa vielä epävarmasti, uskaltaisinko jättää sen siihen? Tamma kuitenkin näytti varsin rauhalliselta, huiski vain hännällään kärpäsiä ympäriltään ja pärskähteli. Niinpä rohkenin kipaista satulahuoneeseen, jossa tuttu harjapakki löysi tiensä käteeni nopeasti. Takaisin ulos pujahdin vähän epävarmana, mutta huokaisin helpottuneena kun läsipäinen hoitohevoseni oli yhä paikallaan. "Ehkä sinä pikkuhiljaa opit käyttäytymään", hymähdin tammalle sukiessani sen jo valmiiksi kiiltävää karvapeitettä. Oli tuskaista kurkotella putsaamaan tamman selkää. Riina oli aika huikaisevan iso; neljä vee ja 177 senttiä. Ja ehkä se vielä vähän kasvaisikin. Maailma näyttäisi varmaan aika hurjalta tämän tamman selästä katsottuna.
Pian auringonsäteet tanssahtelivat rautiaan hevosen kaulalla vielä kirkkaammin. Hetken mielijohteesta heittäydyin hoitsuni kaulaan. Riina katsoi minua hölmistyneenä, mitä ihmettä? Sitten se laski päänsä olkapäälleni ja huokaisi. Helle oli varmaan vähän väsyttävää sillekin, tuumin. Hiki pukkasi minunkin iholleni, vaikka olin pukeutunut toppiin ja shortseihin.
Päätin päästää Riinan takaisin laitumelle ainakin hetkeksi, näin kuumalla tuskin se jaksaisi mihinkään oikein keskittyä. Tamma ravasi kiitollisena kavereidensa luokse ja rupesi mättämään ruohoa suuhunsa. Minä hain pari ämpärillistä vettä laitumella olevaan, tyhjentyneeseen, suureen vesiastiaan. Näin kuumalla hevoset hörppivät melkoisesti vettä. Tarkistin samalla, että muissa tarhoissa oli myös juotavaa. Ilmeisesti joku oli juuri täyttänyt ne.
Vein harjapakin satulahuoneeseen ja istahdin kiitollisena varjosta hetkeksi pienelle jakkaralle, pyyhkien hikeä otsaltani. Pian huoneeseen pelmahti Ros, Blondin ja sen varsan Topin omistaja, ja hänen perässään Carkki. Hänkin oli yksityisen omistaja; ihailemani Leevi oli hänen silmäteränsä, ja Palmikko hoitohevosensa. "Moi! Tulitteko tekin hetkeksi pakoon aurinkoa?" virnistin tytöille. "Joo", Ros huokaisi ja lysähti viileälle lattialle. "Mä meinaan tukehtua tonne." "Älä huoli, kyllä se Jaakko sut viilentää...", Carkki kohotteli kulmakarvojaan. "Se mitään viilennä, kuumottaa vaan...", minä säestin tietäväisesti hymyillen. "Äh, turvat umpeen", Ros oli kivahtavinaan vihaisesti, mutta hymy värisi hänenkin huulillaan. "Me ollaan vaan kavereita, siinä se." "Kavereita kenen kanssa?" Siellä paha missä mainitaan; Jaakko oli ilmestynyt oviaukkoon. Minä ja Carkki repesimme totaalisesti ja käännyimme poispäin nauramaan partoihimme (hehe), Ros taas pudisti päätään naurahtaen. "Nääh, noi vaan pelleilee. Mitäs Jaakko?" "Ei täs mitään", Jaakko hymyili ja tuijotti kiinteästi Rosia vino hymy huulillaan. "Etsiskelin itse asiassa sua. Et haluaisi tulla makutuomariksi? Mä ostin pari paitaa, ja haluaisin tietää, kumpi niistä on paremman näköinen." Minä ja Carkki olimme kuolla nauruun. "Öö.. okei?" Ros vastasi vähän hämmentyneenä ja nousi ylös. "Hauskaa... paidansovitusta", minä huusin kaksikon perään. Jaakko vilkaisi meitä virnistäen ja iski silmää, Ros kääntyi ympäri ja näytti vähän säikähtäneeltä. Minä ja Carkki nauroimme vielä, kun kaksikko oli jo kadonnut tallista. "Paidansovitukseen....", Carkki ulvoi. "Ne mitään paitoja pue, riisuu enemmänkin...", minä hirnuin. "Okei, okei, rauhotutaan." Carkki pyyhki silmiään. "Tolla Jaakolla on kyllä vientiä." "Hei, miksi sä luulet että se muuten täällä olisi", minä huomautin kulmat koholla. "Mutta asiasta kukkaruukkuun, vähänkö mä odotan vaellusleiriä!" Jaakko ja Ros unohtuivat, kun aloimme kiihkeästi keskustella vaellusleiristä. Annen ideoima, viisipäiväinen leiri oli osoittautunut loistoideaksi. Leiriläisiä oli ilmoittautunut alustavasti jo 13, ja mukana pyörisivät Anne ja Jaakko, sekä välillä myös Elli ja Krister. "Mä tulen Leeviskäisellä", Carkki kertoi. "Saapa nähdä, miten ori käyttäytyy. Huomasin, että sinä olit valinnut Sentin, mistäs sellainen keksintö?" Hymyilin ajatellessani kaunista, suomalaista puoliveristä ja vastasin: "En tiedä, tykkään Sentistä vain jotenkin niin paljon. Se on upea ilmestys, ja toivottavasti myös mukavan luontoinen." "Varmasti tykkäät", Carkki vakuutti. "En minä mikään Sentti-spesialisti ole, mutta reippaalta ja reilulta mieheltä se vaikuttaa. Maastossa vaan saattaa olla vähän kuumempi pakkaus, mutta etköhän sä pärjää." Hevosista mukaan olisivat tulossa näillä näkymin ainakin Sentti, Leevi, Taiga, Pampula, Risto, Siiri, Cassu, Blade, Mari, Rensu, Henrietta, Anttu ja Blondi. Suurinta osaa tallin hevosista en tuntenut juuri ollenkaan, ja toivoin että leirin aikana saisin tutustua niin muihin kaksi- kuin nelijalkaisiinkin paremmin. "Hei, mitä me täällä varjossa istutaan", Carkki älähti äkkiä. "Mennään nurmikolle makoilemaan ja ottamaan aurinkoa!" "Loistava idea", hihkuin, ja pian lötkötimme molemmat tallin edessä mahallamme. Rupattelimme samalla kaikesta mahdollisesta, ja huomasin tulevani Carkin kanssa toimeen aivan superhyvin. Hän oli mukava, hauska ja ystävällinen, ja sai minut vähän väliä nauramaan.
"Mitäs täällä laiskotellaan!" kuului äkkiä ääni. Nostimme päämme nurmelta ja kohtasimme kädet puuskassa meitä katsovan Annen. Vaikka asento kieli muuta, oli naisen silmissä ilkikurinen pilke. "Me palvotaan aurinkoa", Carkki vastasi oitis. "Meillä on uusi uskontokunta, auringonpalvojat. Siis ihan oikeesti. Me tehdään salaperäisiä riittejä ja kirotaan sade ja talvi." Annen oli pakko purskahtaa nauruun. "Joo, joo. Oletteko te käyneet katsomassa, että tarhoissa on vettä?" "Joo, mä kävin", sanoin. "Vein isoimpaan heppatarhaan lisää vettä, muissa olikin jo. Jaakko oli varmaan vienyt." "Missähän se herra mahtaa olla? Pitäisi hakea heinää." "Se on Rosin kanssa... sovittamassa paitoja..." Carkki ja minä hajosimme taas, ja kierimme toivottomasti nurmikolla. Anne vilkaisi meitä, huokaisi ja kohautti olkapäitään, ja lampsi rennosti pois. Kuulin hänen mumisevan jotakin sekopäisistä hoitajista ja tallityöntekijöistä...
Menimme Carkin kanssa rapsuttelemaan isoimman heppatarhan hevosia. Riina näytti varsin tyytyvältä laiduntaessaan. Sen kanssa ei nyt kannattaisi tehdä mitään, oli aivan liian läkähdyttävän kuuma. "Saat nyt kerrankin nauttia, niin", höpötin hevoselle kun se pitkällisen maanittelun jälkeen antoi vähän taputella itseään.
Lopulta minun oli aika lähteä. Morjestin pollet ja Carkin, ja polkiessani minut valtasi taas valtavan riemukas olotila. Olin saanut jälleen uuden kaverin, ja muutenkin päivä oli ollut kerrassaan mahtava. Mitähän kaikkea vaellusleiri toisi tullessaan...?
|
|
|
Post by Josefiina on Jul 23, 2008 17:12:49 GMT 2
Leevi vai Bert? - Hmm... Vaikea päätös! Molemmat on hurrrmaavia, mutta ehkä... Leevi?
Pella vai Pikku? - Pakko sanoa Pikku ;D
Pampula vai Siiri? - Siiripallo!
Blade vai Mari? - Öö, molemmat vaikuttavat kivoilta, mutta... Blade?
Anttu vai Eppu? - Eppu mahtaa olla mukava, vaikkei Antussakaan mitään vikaa ole :3
Jambo vai Cassu? - Cassu, hurjan kaunis!
Henrietta vai Palmikko? - Kyllä tuo Palmi..
Humu vai Istel? - Hmm.. Istel on aivan ihana ja herttainen!
Topi vai Rontti? - Ehkä Rontti, vaikka Topikin on metka tyyppi.
Risto vai Manki? - RISTO ♥ Rrrakastan!
Sentti vai Rensu? - Ei tällasta! 8< Sentti on aivan mielettömän kaunis ja pöllinkin sen vaellusleiriratsukseni, mutta Rensu on Rosin sanoin komea ja luonnetta löytyy. Ehkä Sentti kuitenkin... eikun en tiedä!
Taiga vai Blondi? - Molemmat on jotenkin herttaisia, mutta... Blondi taitaa viedä voiton tällä kertaa (:
|
|