|
Post by Josefiina on Oct 11, 2008 15:25:22 GMT 2
11.10. - Ystävyyden alku
Iloisesti hyräillen hyppelehdin Seppelettä kohden. Tänään mielentilani oli täysin edellisen päivän olon vastakohta, suoranaisen hilpeä. Päivä oli ollut ihan ok, ja pelkkä ajatus viikon vapaasta sai minut hymyilemään. Vielä, kun hyvien asioiden listaan lisättiin Seppeleessä odottava oma poni... Uhh, ahh ja ohh! Edes taivaalla purjehtivat harmaat pilvet eivät saaneet mielialaani laskemaan. Naama raittiista ulkoilmasta punaisena pääsin viimein Seppeleen pihaan, jossa pysähdyin hetkeksi puuskuttamaan. Laitumilla käppäilevät hevoset tulivat kaikki uteliaina aidan viereen katsomaan huohottavaa tulijaa. “No heippa, Leevi ja Bert”, hymyilin oripojille, jotka viskoivat päitään ja lähtivät ravaamaan ympäri tarhaa hännät korkealla, kaulat kaarella ja askeleet oikein hienoina. “Kun liikkuisitte noin ratsastajat selässänne”, naurahdin ennenkuin jatkoin matkaani tallille. Katselin koko ajan ympärilleni, minnehän Hilla oli viety... “Heippa!” hihkaisin jo ovelta. Kuten yleensäkin, lauantai oli houkutellut tallille paljon porukkaa. Oli hoitajia, tuntilaisia, random-kävijöitä ja vanhempia. Tuntemattomat vain loivat minuun arvioivan katseen, mutta vakioporukalta sain ystävälliset tervehdykset. “Moi Jossu”, Nana syöksyi luokseni lehtiön ja kynän kanssa. “Mä olen kiertänyt ihan tuskassa kaikki syysjuhlaan ilmoittautuneet – mitä sä voisit tuoda?” hän jatkoi ja luetteli: “Limpparit, sipsit, popparit, karkit, leivonnaiset...” “Mä voin tuoda limsat ja Loviisa sipsejä”, lupasin. “Tosi kiva tällanen syysjuhla!” “Joo, vaikka kamala järjestäminen... hei, apua, millä hevosella sä haluat kuutamovaellukselle? Kaikki on jo melkein varattuja... Entä Loviisa?” Nana hermosi ja selaili hurjaa vauhtia lehtiönsä sivuja. “Rauhoitu hyvä ihminen”, minua nauratti. “Mä voisin koittaa jotain uutta heppaa, vaikka... Tiiaa, jos se on vapaa, ja Loviisa voitais tökätä Pampulan selkään jos se on ok?” “Tiia... Pampula...” Nanan kynä höyrysi. “Oolrait, thanks! Hei, kukas tuolla menee... DREAMEEEEER, kellä sä meet kuutamovaellukselle?!?” En voinut olla kikattamatta, kun Nana ryntäsi hölmistyneen näköisen Dreamerin luokse kädet liehuen. Päätäni pudistellen kurkkasin karsinaan, jossa Hilla majailisi vielä vähän aikaa. Sotkun nähdessäni silmäni levisivät, ainakin neidin suolistotoiminnassa ei ollut moittimista. Hain kottikärryt ja talikon ja jäin samalla juttelemaan Wiren kanssa. Epun hoitajalla oli ollut hurjasti kiireitä ja hän oli kovin pahoillaan, ettei ollut ehtinyt hoitaa herraa enempää. Lohdutin Wireä ja vakuutin, että hän olisi varmasti aina tervetullut tallille. Tytön kadotessa Epun karsinalle minä tartuin talikkoon ja ladoin reipasta tahtia lantaa kottikärryihin. Sainkin kipata karsinasta täydet kottarit likaista aluketta. Otin vielä Riinankin boksin, ennen kuin hain ison kottarillisen puhdasta turvetta ponini kavioiden alle. Levitettyäni ja tallottuani sen hiki virtasi noroina selkääni pitkin. Kävin hörppäämässä tyhjässä oleskeluhuoneessa vettä – ihme kyllä, yleensä niin vilkkaassa huoneessa ei todellakaan istunut ketään, vaan kaikki olivat hevostensa kimpussa. Kostutettuani kurkkuni hipsuttelin takaisin alakertaan. Hain satulahuoneesta riimunnarun ja pujahdin tallin hälinästä viileään ulkoilmaan. Mietin, kuinka Hilla stressaantuisi nyt sisällä; se ei pitänyt melusta ja ihmismassoista ollenkaan, ja tallihan oli nyt tupaten täynnä kävijöitä. Onneksi ruuhka vähenisi puolen tunnin, tunnin kuluessa, sillä viikonloppuisin tunnit pidettiin aamupäivän ja päivän aikaan. Katsoin, miten letka satuloituja hevosia kulki taluttajiensa edellä maneesiin. Siiri, Pella, Aksu, Pikku, Pampula, Jambo.. kyseessä oli siis poniratsastajien tunti. Ponien perässä seurasi jännittyneitä, kypäräpäisiä tyttöjä ja yksi poikakin, sekä lauma katselijoita. Huh, tallihan tyhjeni lupaavaa vauhtia ja saisimme ainakin tunnin vähän hiljaisuutta. Loikin kohti tarhaa jossa Hilla ulkoili Taigan kanssa. Ihme kyllä, jälkimmäistä ei ollut patistettu tuntsarin puuhiin. Katselin hymyillen, miten tammat laidunsivat kylki kyljessä. Ihanaa, että ponini oli jo löytänyt ystävän. Taiga, Pella ja Hilla muuttaisivatkin pian yhdessä aittaan, mikä sopi minulle paremmin kuin hyvin: ison tallin melu saisi issikkani vain hermostuneeksi, ja Taigan ja Pellan sävyisä seura olisi sille juuri oikeaa. Kivaa, että ainakin Taiga oli hyväksynyt uuden asukin muitta mutkitta. Ehkä kaksikko ystävystyisi tosissaan..., ajatukseni lentelivät jo villeissä laukkamaastoissa Taigan ja wearin kanssa. Pakotin itseni takaisin todellisuuteen ja pujahdin portin alta huudellen: “Hillaaa, Hildaaaaa, tule kattomaan mitä tytöllä on!” Kaivoin taskustani nahistuneen omenan, jonka olin hedelmäkulhosta kotoa napannut. Hilla liikahti vaistonvaraisesti kauemmas, mutta Taigan mielenkiinnon omenanpuolikas sai heräämään. Se ravasi oitis luokseni ja ennen kuin huomasinkaan, rouskutti tamma kourapohjassani vielä äsken ollutta hedelmää. “Taiga, senkin ahne pallo!” yritin torua, mutta nauroin kaksinkerroin. Taiga pukkasi minua vaativasti: lisää, lisää! Hillakin uskaltautui lähemmäs ja pian molemmat ponit tutkivat taskujani. Kosketin varovasti issikan kaulaa. “Heippa, tyttö.” Hilla nosti päätään ja puhalsin sen sieraimeen. Neiti vastasi hönkäisemällä takaisin ja tartuin sen riimuun, ennen kuin vikkeläjalkainen otus ehtisi karata. Taiga jäi pettyneenä tuijottamaan, miten talutin Hillaa jo poispäin. “Älä huoli, eiköhän se wear kohta tule”, huikkasin ponille ja koitin raahata sydäntäsärkevästi kaverilleen hirnuvaa Hillaa tallia kohti. “Ssssh, ihan rauhasssssa, niiiiiiin”, puhuin hiljaa ja rapsuttelin hevostani toisella kädellä. Se säpsähteli jokaista ääntä, säikähti kunnolla maneesista ulos kipittävää, kovaan ääneen kikattavaa pikkutyttöporukkaa ja lopulta kiskoi volttia ympärini. “Hilllllla rrrrrrauhoittuuuuu”, pakottauduin pysyttelemään rauhallisena ja riimunnarun löysänä pitäen odotin, kunnes tamma kiihtyneenä pysähtyi. Silloin se sai kehut ja taskustani löytyneen omenan toisen puolen. Sitäkään Hilla ei voinut rauhassa pureskella, vaan omenanpalaset putoilivat sen suupieliä pitkin kun tamma söi hermostuneena ahmien. Viimein Hilla oli onnistuneesti karsinassaan. Pyyhin hikeä otsaltani. Paljon olisi vielä tehtävää. Onneksi talli oli suhteellisen hiljainen vielä vähän aikaa, ja ehtisin harjata tamman, jonka kimo karvapeite muistutti nyt enemmän lehmänkirjavaa.
Sidoin Hillan karsinansa kaltereihin ja rupesin rennosti sukimaan sitä tamman poukkoiluista välittämättä. Se seisoi miltei varpaillaan (hmm... no, kavioidensa etuosilla) ja yritti jatkuvasti perääntyä karsinan takaseinään pelätessään käytävän ääniä. En kiinnittänyt erityistä huomiota Hillan säikkyilyyn, enkä välittänyt ollenkaan ympäristöstä, vaan keskityin rentouttamaan hevosta juttelemalla sille hiljaisella, arkipäiväisellä äänellä. Pyörittelin kahdella sormella pieniä ympyröitä Hillan harjantyveen ja sisälläni läikähti, kun issikka viimein hengähti syvään ja laski hiukan päätään. Kehuin kimoa vuolaasti ja se sai kuulla olevansa maailman täydellisin poni. No, niinhän se oli!
Harjauksen jälkeen kävin vilkaisemassa ulos. Maneesi olisi täynnä, mutta kentällä ei näkynyt ketään. “Jaakko!” huudahdin miehelle, joka oli juuri ylittämässä tuulista tallinpihaa, “aitaatko mun kanssa sellasista pikatolpista pyöröaitauksen vaikka tonne kentälle?” “Pika-aidoista?” Jaakko kurtisti kulmiaan. “Ai niistä keltasista?” “Jep.” Haimme keltaiset, muoviset tolpat Jaakon salaisista työkalukammioista ja lähdimme kentän suuntaan. “Mitäs sä näillä?” miehenalku uteli. “Join-uppia koitan”, vastasin. “Aa, jotain noita hevoskuiskaajajuttuja”, Jaakko puhahti. “Luuletsä että se kopukka pysyy näissä?” “Luuletsä että Hilla uskaltaa tulla näistä läpi?” vastasin kysymykseen kysymyksellä ja Jaakko virnisti. Hermoheikko gasellini ei varmaan villeimmissä unelmissansakaan uskaltaisi juosta langoista läpi.
Vartissa pikapyöröaitaus oli pystytetty, ja hain Hillan tallista. Se oli taas säpsynä kuin mikä ja pälyili sinne tänne. Tallin pihalta lentoon lehahtava varisparvi sai Hillan peruuttamaan ja nostamaan vähän etukavioitaan maasta kauhuissaan, mutta tamma rauhoittui pian. Laskin sen irti pyöröaitaukseen ja hääsin hevosta kauemmaksi. Jaakko jäi kentän aidan viereen katselemaan. Annoin Hillan haistella aitauksen ja aloin sitten ajamaan sitä kauemmas: otin kohtisuoraan hevosta kohti askeleen, jolloin se väisti ja rupesi kiihtyneenä ravaamaan ympärilläni. Pysyin itse kentän keskellä sanomatta mitään, pitäen koko ajan Hillan liikkeessä. Se oli kauhuissaan ja veti ensin muutaman minuutin hurjaa kiitolaukkaa sen mitä aitauksessa pääsi, pudotti sitten hikisenä raville ja sieraimet levällään, silmänvalkuaiset pyörien pakeni minua sen minkä pääsi. Minusta tuntui pahalta, entä jos epäonnistuisin ja Hilla saisikin vain elinikäiset traumat? Kauhusta kankeana jatkoin Hillan 'ahdistelua', kunnes se laski päätään ja aukoi suutaan. Sydämeni pamppaili. Uskomatonta! Käännyin ponista pois päin, suljin silmäni ja toivoin parasta. Hetkeen ei kuulunut mitään. Se siitä, ajattelin ja ryhtini lysähti, kunnes kuulin epävarmat askeleet takaani ja sitten pieni turpa töykkäsi minua hellästi selkään. Purskahdin nauruun, Hilla sävähti mutta tuuppasi uudestaan. Lähdin kävelemään, aukaisin pika-aitoihin taiteilemamme portin ja napautin Jaakon ojentaman riimunnarun hevoseni riimuun, vaikka sitä ei olisi tarvittukaan. Hilla oli nyt rauhallisempi kuin tulomatkalla ja kulki tyynesti takanani. “Mikä tossa on niinku ideana?” Jaakko kysäisi kauempaa, räpläsi jo sytkää, mokomakin nikotiiniriippuvainen. “Se, että hevonen ite valitsee mut kumppanikseen, valitsee jäädä mun luokse vapaaehtoisesti”, henkäisin valmiina aloittamaan esitelmän Monty Robertsin opeista, kun Jaakko nosti kätensä: “Ok, ok, toi riittää mulle. Vie se polle talliin, mä kerään noi tolpat ku oon eka kiskonu tän henkeen”, mies viittasi tupakkaansa. Hymyillen jätin Jaakon vetelemään sauhuja ja talutin hevoseni karsinaan. Hilla sähköistyi hetkessä, kun tallissa oli tuttu ratsurumba käynnissä. Menin sen kanssa karsinaan, silittelin ja juttelin, koitin kovasti rauhoitella. Hiljalleen tamma rentoutui, nypläsi karsinaan unohtuneet heinänkorret ja kurkkasi kaiken varalta kauralaariinkin. Sitten se painoi päänsä kainalooni ja huokaisi syvään. Hymyilin. Tästä se alkaisi, meidän ystävyytemme.
Kun viimein maltoin jättää ponini, olivat tuntiratsastajat jo kaikonneet ja tallissa jo hiljaista. Hautasin vielä kasvoni Hillan pehmeään harjaan ja lupasin sille, että tulisin taas sen luokse ihan pian.
“Jossu, Jossu!” kuulin yhtäkkiä äänen takaani ja käännähdin ympäri. Carkkihan se siinä, posket innosta punoittaen. “Tuu kattomaan... vai oletko sä jo nähnyt Soturin?” “Minkä? Soturin?” toistin otsa rypyssä, mitäs ihmettä...? Carkki talutti minut Humun luokse ja henkäisin syvään nähdessäni pienen orivarsan karsinan pahnoilla. Humu nuoli pienokaistaan hellästi. “Leevin ja Humun vauva”, Carkki lausahti pehmeästi. “Meidän Leevin poika. Seppeleen Soturi.” “Onnea!” hihkaisin ja rutistin Carkkia nopeasti. “Kivaa saada uusi varsa, meinaakohan Anne pitää sen?” Carkki kohautti harteitaan. “En tiedä, Mynttihän pysyy täällä, ja toisaalta mä toivon että tämäkin.” “Saapa nähdä”, totesin kepeästi. Katselimme vielä hetken varsaa, ennen kuin Carkki päätti lähteä maastolenkille energisen Leevinsa kanssa ja minä tallustelemaan tihkusateen läpi himaan.
Iloisin mielin lähdin kävelemään kotia kohti, eikä taivaalta tasaiseen tahtiin tipahtelevat vesipisaratkaan saaneet hymyäni hyytymään. Olimme edenneet merkittävästi, Hillan kanssa kun oli kuljettava pienin askelin. Ja päässäni pyöri jatkuvasti kuva suloisesta orivarsasta, Seppeleen Soturista. Mitä kaikkea Seppele olikaan elämääni tuonut - hevosia, ihmisiä ja elämän pieniä ihmeitä. Elämää ja kuolemaa. Mietin haikeana Maria, Karoliinan ex-hoitohevosta, joka oli menehtynyt traagisella tavalla. Toisaalta taas varsat, Myntti ja Soturi, saivat minut hymyilemään itsekseni. Seppeleen arki oli tiheällä tahdilla sykkivää ja kiihkeää, aina tapahtui jotakin uutta ja jännittävää.
Sillä sellaistahan elämä oli - välillä myötä-, välillä vastatuulta, kaikkia ääripäitä. Ja siihen oli vain totuttava.
|
|
|
Post by Josefiina on Oct 11, 2008 13:05:04 GMT 2
Jossu & Loviisa lomailee Vuokatissa ensi viikon keskiviikosta sunnuntaihin. Ei sen pitempään, mutta kattokaakin ettei meiltä jää mitään tärkeää välistä
|
|
|
Post by Josefiina on Oct 10, 2008 20:00:38 GMT 2
10.10. - DepsSiellä se kökki, tuntiratsun hommiin väliaikaisesti valjastetun Blondin ja ystävällisesti korviaan höristävän Tiian kanssa tarhassa. En yllättynyt, kun Riina ei vaivautunut suunnistamaan läpi mudan luokseni, vaikka minä uhrauduin raahautumaan laitumen portille. - Moi tytöt, tervehdin hevosia. - Mitäs teidän perjantaihin? Kaikki nostivat päänsä maasta, josta ne imuroivat viimeisiä kuihtuneita ruohonjuuria, mutta laskivat sitten kaulansa takaisin välinpitämättöminä. - No ei väkisin, puuskahdin loukkaantuneena ja käänsin alakuloisena selkäni hevosille. Lähdin lampsimaan tallia kohden jalka nousten huomattavasti matalemmalle kuin yleensä. Suupieletkin osoittivat kohti kuraista maata, vaikka tavallisesti ne tavoittelivat taivaita. Mikä ihme olikaan saanut minut näin lannistetuksi? - Heippa, Jossu, Karoliina tervehti iloisesti heti ovella. - Näitkö Hillan tarhassa Taigan kanssa? Siellä ne rapsuttelivat tyytyväisinä toisiaan. - Moi. Ai, mä en huomannut kattoa, mutisin tympääntyneenä, vaikka sisälläni läikähtikin kuullessani rakkaan ponipalleroni nimen. Karoliina vilkaisi minua hämmentyneenä. - En kai mä sanonut mitään tyhmää? - Et ollenkaan. Huitaisin kädelläni ja yritin saada huulilleni hymynpoikasta. - Mulla on vaan vähän... huono päivä. Lievästi sanottuna. - Sellaista sattuu, Karoliina totesi empaattisesti. - Koita piristyä, tyttö! - Thanks, vilkaisin Karoliinaa voipuneesti ja jatkoin matkaani Riinan karsinalle. Kuinka ollakaan, siellä odotti vielä pahempi likaläjä kuin tavallisesti. Ei muuta kuin kottarit boksin eteen ja talikko kouraan ja karsinaa puunaamaan. Pian se oli siisti, ja poskilleni oli kohonnut puna hien noustua selkään ja kainaloihin. Kävin tyhjentämässä kottikärryt ja vein ne paikalleen. Otsaani pyyhkien lähdin ulos napaten ohimennen käytävälle unohtuneen riimunnarun. - Hei, tervehdin ohimennen Sophieta, joka kiristi Kallen satulavyötä pihalla. Suokki steppaili innostuneena. - Maastoon lähdössä? - No miltäs näyttää, Sophie ähisi ärsyyntyneenä kun ei saanut vyötä kireämmälle. - Hitto, kun on tiukalla! - Voinko mä auttaa? tarjouduin pahasta mielestäni huolimatta. - Ääh, ei sun tarvi. Onhan sulla Riina... ja omakin hevonen vielä..., Sophie vastasi siihen sävyyn, että jotakin oli varmaan jäänyt mielen päälle. Tunsin ahdistuksen aallot, mutta yritin lausahtaa mahdollisimman reippaasti: - Ai... onko kaikki ok? - Mm-m. Ehkä mä olen vaan vähän kade, olisi karsinapaikka kelvannut omallekin ponille, Sophie vastasi olkiaan kohauttaen, sai lopulta vyön oikealle kireydelle ja ponnisti notkeasti selkään. - Me mennään nyt. Se on moro. - Hei, odota..., olisin halunnut puida asiaa mutta Sophie ei kuullut vaan lähti ravaamaan metsäteitä kohden. Entistä masentuneempana lähdin talsimaan tarhalle päin. Mitä olin taas tehnyt väärin? Ihmiset olivat tosiaan vähän liian vaikea laji minun ymmärtämiskyvylleni. Kunpa vain olisin saanut mahdollisuuden selittää Sophielle, etten halunnut millään tavalla loukata häntä... Huokaisin ja pudistin päätäni. Nostin katseeni edessä häämöttävää hevoskolmikkoa kohden ja hypähtelin tarhalle lämpimikseni. Pujahdin portin alta ja lähdin metsästämään yltä päältä kuraista Riinaa, joka heti aikeeni tajutessaan lähti ravaamaan tarhan toiseen päähän... Kahdenkymmenen minuutin uutteran yrityksen jälkeen olin vihdoin saanut metsästettyä Riinan ja se seurasi pahantuulisena minua talliin. Kun tein tamman mielestä liian äkkinäisen liikkeen sitoessani sitä käytävälle, tunsin neulanterävät hampaat käsivarressani. - Ai helvetti! kiljaisin ja kiskaisin käteni irti. - Olet sä kanssa kaveri! Hitto, oltu yhdessä kesäkuusta asti ja vieläkin kohtelet mua kuin pahinta vihollistasi! Suuttuneena lähdin hakemaan harjapakkia räpytellen kiukun kyyneleitä silmistäni. Riina säikähti mesoamistani ja kiskoi päänsä ylös korvat luimussa. Hengitin syvään pari kertaa, suljin silmäni ja toistelin itsekseni: älä tartuta pahaa tuultasi hevoseen, älä tartuta pahaa tuultasi hevoseen... Aloitin kumisuan pyörittelyn kuraisessa karvassa, ja yritin pitää itseni mahdollisimman tyynenä. Puhuin Riinalle kaikenlaista, vaikka ääneni värisikin väsymyksestä ja ärtymyksestä. Miksi Riiviön huonot päivät ajoittuivat aina niihin päiviin, kun olisin itse tarvinnut vähän sympatiaa? Tiesinhän vastauksen; jos olisin itse ollut hymy huulessa, heppakin olisi käyttäytynyt kunnolla. Mutta tänään... tänään en jaksanut. Kohta Riina oli putipuhdas. Tänään kumpikaan ei vain nauttinut harjaushetkestä tavallistakaan määrää. Huokaisten vein harjat takaisin satulahuoneeseen ja palasin takaisin hoidokkini luokse. - Riina... anteeksi, mä olen ollut aika kamala tänään. Tamma laski päänsä ja puhalsi lämmintä ilmaa niskaani. Hymyilin. - Ai että niin sinäkin? Silitin silkkistä turpaa ja tunsin, miten alakulo alkoi pyyhkiytyä pois. Annoin sen valua tallin käytävälle, kiemurrella sieltä ovenraosta ulos, pyyhkiytyä pois tuulen mukana. Ja pian vähän hymyilinkin. - Elämä on joskus aika hirveää. Mutta show must go on, eiks jeh! Rapsutin Riinan säkää, siitä se piti erityisesti, ja kuiskutin sen korvaan sata anteeksipyyntöä. Kerroin hevoselle, että rakastin sitä, vaikka minulle oli tullut toinenkin passattava. - Sä olet tärkein omalla tavallasi, Hilla omallaan. Enkä mä aio unohtaa teitä kumpaakaan. Hellän hetken jälkeen vein Riinan takaisin ulos. Ihme kyllä, se ei heittäytynyt heti kieriskelemään mudassa, vaan hääti Blondin kauemmas ja alkoi sävyisästi jäystää tarhaan tuotuja heiniä. Katselin hevosta hetken lämmin läikähdys sisälläni, sitten palasin talliin. Oleskeluhuoneessa kävi kuhina. Perjantai, syysloman alku ja edessä ihana viikko hevosten kanssa - mikäs sen parempaa. En päässyt ilonviettoon mukaan, vaikka yleensä mölysin päällimmäisenä, ja siirryin sujuvasti sivummalle. Tarkkasilmäinen Fiia huomasi, ettei kaikki tainnut olla kondiksessa, ja livahti luokseni. - Hei Josefiina, onko kaikki hyvin? Katsoin tyttöä hetken, sitten räpäytin silmiäni ja vastasin totuudenmukaisesti: - Eipä taida olla. - Onneksi mulla ja Alinalla on salainen suunnitelma tällaisille hetkille.. Hei, psst, Alina! Viedään Jossu meidän salaiseen paikkaan! - Ai sinne? Alina pongahti heti ylös ja tarkistettuaan, ettei kukaan huomannut puuhiamme, ohjasi minut ja Fiian portaita alas ja käytävälle. - Sä et sitten kerro tästä kenellekään, Fiia vannotti. - Me ollaan keksitty oma pakenemispaikka, jossa saadaan olla ihan rauhassa. - En varmasti kerro, minä lupasin ja jännitys kutitteli sisuksiani. Mitähän tytöt olivat keksineet? - Eikö olekin ihana paikka! Katsoin ympärilleni hölmistyneenä. Olimme kiivenneet... heinävintille? Kesti hetken, ennenkuin silmäni tottuivat hämärään. Minua alkoi hymyilyttää. - On, aivan mahtava! hihkaisin ja kellahdin tyytyväisenä heinille. Fiia ja Alina köllähtivät viereen. - No niin, neiti, Alina vilkaisi minua kulmat kurtussa, - aika avautua! Puolentoista tunnin päästä laskeuduimme heinävintiltä yhdessä, kaikilla salaperäinen hymy kasvoillaan. Silmäni punoittivat itkusta, kurkkuni oli käheä liikaa läpättämisestä ja mahanpohjaa nipisti nauraminen. Pääasia kuitenkin oli, että Fiia ja Alina olivat saaneet minut sata kertaa paremmalle mielelle! - Kiitos tytöt, rutistin molemmat tiukkaan halaukseen. - Te ootte ihan superkaksikko! - Kiva tietää, Alina virnisti. - Tervetuloa vaan uudestaan messiin jos masentaa. - Tarjous on voimassa aina, Fiia säesti. - Varokaa, mä tupsahdan paikalle juuri kun ootte yksityiskohtaisesti kuvailemassa intiimejä hetkiänne poikakavereidenne kanssa, hihitin ja ehdin juuri väistää minua kohti lentävää talikkoa. Lähdin kotiin vasta hämärän tultua. Tänään jaksamiseni ei riittänyt Hillalle, jonka kanssa tarvittiin satakymmenenprosenttista keskittymistä ja mielettömästi kärsivällisyyttä. Olin vain siivonnut sen karsinan ja käynyt tervehtimässä ponia tarhassa. Huomenna sitten...., ajattelin ja unelmoin jo kotiin pääsemisestä ja käpertymisestä ruudullisen viltin alle kuuma kaakaomuki käpälissä... 31 HM!
|
|
|
Post by Josefiina on Oct 10, 2008 19:05:52 GMT 2
Huh, aika pitkä tuo Josefiiana eka Hilla-hoitis. Miten joku jaksaa kirjotella.. *respect* Tack! 3) Kieltämättä vähän innostuin... (Arvaa onko kiva jatkaa tuosta, luon itselleni kamalat paineet: "PAKKO OLLA AINAKIN 2 SIVUA!!") wear oot ihana, pelastit päivän! ♥ Juuri kun olin päässyt kunnon "yhyy qkaan ei raxsta mua"-fiilikseen, luin hänen uusimman hoitotarinansa ja ilahduin tosissani. Mukavaa, että joku jaksaa mainita Hillan muutenkin kuin 'se vei mun hepan karsinapaikan'-mielessä. (:<) Pus!
|
|
|
Post by Josefiina on Oct 9, 2008 18:53:10 GMT 2
9.10. - Tervetuloa kotiin, Hilla!
Hiljainen iskelmä yritti tuudittaa minua uneen. Auton hurinakin oli väsyttävän tasaista, maisemat vilahtelivat ohi rauhalliseen tahtiin ja tihkusade rummutti auton kattoa. Silmäni lurpsahtelivat välillä väkisin kiinni. Hetkeksi annoin jo pääni vajota ikkunanpieltä vasten, mutta ponnahdin äkkiä istumaluideni päälle silmät auki rävähtäen: enhän minä voinut nukahtaa nyt, kun yksi unelmistani oli täyttynyt! Hymyillen vilkaisin likaisen takaikkunan läpi perässämme hinautuvaa traileria. Sen samean ikkunaruudun läpi erotin vaalean turvan, joka nyhti nykivin liikkein heinäverkosta heinää. “Onko sillä kaikki ok?” rattia tottuneesti kääntelevä Anne kysyi. “Jep. Vähän näyttää hermostunut olevan.” Katsoin naista naama loistaen. “Anne... kiitos miljoonasti, että lupasit lähteä kuskiksi hakemaan Hillaa. Ja siis ennen kaikkea, että suostuit ottamaan sen talliin...” “Odotas vaan, innokkuutesi vähenee huomattavasti, kun huomaat mitä hevosenomistajan arki todellisuudessa on”, Anne varoitteli pilke silmäkulmassa. “Alituista lannanluomista, tolkuttomasti laskuja, kiukkuisesti karsinassaan kolisteleva kaakki...” “Enköhän minä kestä”, vastasin virnistäen. Nyt se siis tosiaan oli totta. Hilla oli päässyt Seppeleeseen. Sydämeni tykytti kun muistelin hetkeä, jona tallin ilmoitustaululle oli ripustettu lappu: tallipaikan saaja on tällä kertaa Hvítur Dvergur! Nyt se oli totta, minulla oli oma hevonen, oma hevonen Seppeleen kaltaisessa tallissa. Huokaisin syvään ja vilkaisin vielä varmuuden vuoksi traileria. Siellä se oma hevoseni seisoi, arvattavasti jännittyneenä kuin viulunkieli, ympärilleen pälyilevänä, trailerin heilumista säikkyvänä ja neuroottisesti heinää jauhavana. Mutta jokin tuossa (minulle) pienessä, ujossa issikassa vetosi minuun. “Toi Hilla on tosiaan vähän epävarma tapaus”, Anne totesi kuin lukien ajatukseni. “Oletko sä ratsastanut sillä montakin kertaa?” “Muutaman, en sen enempää”, sanoin. “Kentällä pari kertaa, toisella kerralla hypättiin, ja sit maastossa. Olihan se aika hankala, tosi vihreä vielä. Maastossa varsinkin, mutta onneksi seurana oli sellainen leveä suokki, jonka ohi se ei olisi edes paniikissa päässyt... Mutta silti! Se oli sellaista rakkautta ensi silmäyksellä, tiedätkö?” “Kyllähän te yhteen sovittekin”, Anne myönsi. “Muista, että jos tulee ongelmia, tulet heti sanomaan ennenkuin ehtii tapahtua jotain vakavampaa. Ja mehän puhuttiin jo käytännön asiat selviksi, vai mitä?” Nyökkäsin ponnekkaasti. Anne oli määrännyt minut päivää ennen päärakennuksen pöydän toiselle puolelle istumaan ja selostanut, mitä tallipaikka minulta ja poniltani edellytti. Joka sääntö oli iskostunut kallooni, ja aloin ymmärtää hevosenomistajan arjen varjopuoliakin. Olinhan itse vastuussa kaikesta, myös ennalta-arvaamattomista kuluista ja ennen kaikkea Hillan hyvinvoinnista.
Edessämme aukesi tuttu valtatie; parikymmentä kilometriä eteenpäin, sitten vasemmalle noin saman verran ja kohta olisimmekin Seppeleessä. Sydämeni lyöntitahti kiihtyi. “Siellä on varmaan oikein tervetulokomppanja, uteliaita tallityttöjä pilvin pimein”, Anne naurahti. “Toivottavasti kukaan ei ole minulle kovin käärmeissään, kun tavallaan vietiin Hillan kanssa tallipaikka kaikkien hevosilta”, pähkäilin ja sanoin ääneen asian, joka minua oli Annen päätöksestä asti piinannut. “Ei voi mitään, elämä on julmaa ja tämä nyt meni näin.” Anne kohautti harteitaan ja jatkoi: “Saattaa joku jotakin sanoa, mutta kannattaa suhtautua huumorilla.” Hymähdin, ja käännyin uudelleen trailerin suuntaan. Hillan turpa vilahteli edelleen heinäverkon väliä. Toivottavasti se ei ollut ihan hermorauniona... Lastatessa tamma oli ollut ensin aivan kauhuissaan, mutta puolen tunnin rauhoittelun, maanittelun ja lahjomisen jälkeen olimme onnellisesti saaneet sen traikkuun. Hilla oli viettänyt viikot Islannista tulonsa jälkeen eräällä pienellä ravitallilla, kun en sitä muualle ollut saanut tungettua. Tallin omistaja, maanviljelijä Paavo, omisti muutaman lämminverisen ja oli majoittanut issikkani mielellään vähäksi aikaa. Paavo oli hoitanut Hillaa kuin pikkuvauvaa, ja olikin ilmoittanut, että jos aikoisin joskus myydä tamman, hän olisi ykkösostaja..
“Valmistaudu henkisesti!” Anne hihkaisi kun lopulta käänsi auton Seppeleen pihaan. Heti, kun moottorin ääni oli havahduttanut tallilaiset, kerääntyi tallin pihaan vaivihkaa kymmenpäinen joukko uteliaita. Vilkaisin Annea epävarmasti; kehtaisinko kohdata mahdollisesti kateellisiakin katseita? Hän nyökkäsi minulle rohkaisevasti ja niine hyvineni pomppasin ulos autosta, jännittyneenä mutta varmana. “Hei, millanen se on?!” Sastu huuteli heti minut nähdessään. “Mihin boksiin se tulee?” Sophie halusi tietää. “Onks se iso?” Nana kyseli. “Otatko sä sille hoitajaa?” Jenna hymyili toiveikkaana. Koko tyttölauma oli nyt jo ihan trailerin vieressä. Kuulin, miten Hilla hirnui ja potki seiniä hermostuneena. Jaakkokin lampsi paikalle vain t-paita ja farkut päällään, vaikka taivaalta tihutti vettä ja ilma oli kolea. “Moi”, ehdin henkäistä tytöille ujosti puna poskillani ennenkuin Anne otti tilanteen hallintaansa: “No niin, no niin! Mä ymmärrän, että kaikki on kiinnostuneita tulokkaasta, mutta jokainen ottaa nyt sellaset viiskymmentä metriä väliä traileriin! Kyseessä on vähän ujompi tapaus, enkä tahdo että se saa heti elinikäiset traumat.” Vaimeasti valittaen jengi otti etäisyyttä, mutta kukaan ei lausunut suurempia vastalauseita: silloin Anne olisi passittanut kaikki takaisin talliin. Nainen näytti peukkua minulle. “Nyt ei muuta kun poni ulos.” Pujahdin traileriin sisälle etuovesti. Hilla inahti, nosti päänsä ylös säikähtäneenä ja painautui takaseinää vasten. “Sssh, ihan rauhassssa. Soooo jaaaa. Hieeeeno tyttö.” Puhuin mahdollisimman rauhallisesti ja sanoja venyttäen, ja pian poni rentoutui hieman. Avasin vetosolmun, tartuin riimunnaruun ja silittelin hetken Hillan kaulaa, ennenkuin huikkasin Annelle ja Jaakolle: “Noniin, voi avata!” Hilla pomppasi melkein kattoon, kun seinä, johon se oli takalistoaan nojannut, katosi. Se panikoi ja kiljui kauhuissaan. Liiskaannuin melkein trailerin seinää vasten ja tuntui että sydän hyppäsi kurkkuun. Mitä tästä tulisi, kun en saanut ponia edes autosta ulos? Sitten katsoin hevosen pelokkaisiin silmiin ja päätin, että minun oli oltava tässä tilanteessa luotettava ja tyyni. “Hiljaaaaa, raaauhalllisessssti. Shhh.” Hilla rauhoittui vähän ja lähdimme varovasti peruuttamaan. Ottaessaan ensimmäisen askeleen lastaussillalle tamma hyppäsi melkein ilmaan suorilta jaloilta säikähdyksestä ja kolisteli loppusillan vauhdilla alas. Sitten se pysähtyi jännittyneenä, haisteli jäykkänä ja sieraimet levällään ilmaa ja hirnahti kokeilevasti. Tarhoissa käyskentelevät hevoset olivat kaikki tulleet aidan viereen ja tervehtivät takaisin innokkaina. Hilla pelästyi niiden ääniä ja steppasi rauhattomana paikallaan. Pysyin sen vieressä, silittelin ja rapsuttelin, juttelin rauhoittavasti, yritin kaikin tavoin osoittaa tallin tulokkaalle että olin tässä ihan sitä varten. “Viedään se karsinaan vähäksi aikaa. Sinne Taigan viereen, jätin Taigan vielä sisälle, että Hilla rauhoittuu toisen hevosen läsnäolosta.” “Hyvä”, nyökkäsin ja lähdin taluttamaan Hillaa tallia kohden. Se meni puoliksi ravia ja sain käyttää kaiken tahdonvoimani pitääkseni sen rinnallani, en edessäni. Puhuin hevoselle koko ajan ja yritin olla välittämättä väkijoukosta, joka teki meille 'kunniakujan'. Nahkea hiki nousi niskaani, mitähän ne mahtoivat puhua... Onneksi oven meille aukaisi wear. Hänen rohkaiseva hymynsä sai minut rentoutumaan ja vastaamaan hymyyn. “Mä voin kertoa tästä oleskeluhuoneessa vartin päästä”, kuiskasin ja wear nyökkäsi silmää iskien. “Onnea!” hän muodosti huulillaan.
“Tää on nyt sun oma paikka vähän aikaa.” Menin Hillan edellä ovelta katsottuna ensimmäiseen karsinaan. Tämä ei olisi sen vakituinen paikka, mutta kävisi väliaikaisesta kopista. Karsinassa rapsuttelin Hillaa, kerroin sille sen uudesta kodista ja yritin tehdä tamman olon niin mukavaksi kuin mahdollista. Mutta se pyöri ympyrää, hirnui eikä rauhoittunut vaikka Taiga vastasi pehmeällä hörinällä, pukki välillä rauhattomasti minua turvallaan eikä vilkaissutkaan lattialla odottavaan heinäkasaan. Olin pessyt ja desinfioinut karsinan, ja levittänyt sinne mukavan kerroksen ihanaa, puhdasta purua. Ruokakipossa odotti pari makoisaa porkkanaa – jos Hilla vain malttaisi syödä ne... “Josefiina?” Anne oli ilmestynyt tallin ovelle. “No?” “Anna sen hevosen vähän rauhoittua, roudataan kamat sisälle.” Suukotin kimon ponini turpaa, ennenkuin livahdin käytävälle. Hilla hirnui kimeästi perääni ja kolautti kaviollaan ovea. Pysähdyin oviaukkoon ja katsoin hevosta hammasta purren, miten voisin jättää sen ihan yksin? “Herranjumala, kyllä Hilla nyt pärjää yksin viis minuuttia”, Anne ähkäisi ja sai kiskoa minut väkisin autolle. Onneksi kantamista ei ollut hirmuisesti. Anne vaivautui viemään Hillan uutuuttaan kiiltelevän yleissatulan ja hengittävän fleeceloimen. Itse pääsin vähemmällä, toin vain vaalenvihreän harjapakin sisältöineen ja nimikoidut nivelkuolainsuitset. Sitten hain vielä pintelit ja hivutussuojat – niitä tuskin tarvittaisiin, mutta kaiken varalta. “Kiva, kun issikat on suhteessa aika helppohoitoisia”, huokaisin kun olimme vieneet tavarat satulahuoneeseen, josta niille oli jo raivattu paikka. “Ei sadeloimia, ei toppaloimia, ei kuivatusloimia..” “Toivottavasti sillä ei ole kesäihottumaa, kesällä siitä voi olla aikamoinen riesa”, Anne järkeili. “No mutta siihenhän on sata vuotta!” huomautin huolettomasti ja tanssahtelin takaisin talliin. Kuinka ollakaan, karsinan luokse oli jo hiippaillut tyttöporukka. Hilla oli hiukan rentoutunut, hörähteli välillä tarkistaakseen että Taiga oli elossa ja rouskutteli tyytyväisenä heiniään. “Terve, tytöt”, naurahdin takaa ja koko poppoo pyörähti ympäri. Ilmeet olivat noloja ja vaivaantuneita. “Sori... me ei maltettu olla kattomatta...”, Mariel virnisti. “Se on vaan niin suloinen!” Pipsa täydensi. “Vaikka olisin mä toisaalta toivonut, että Tuike olisi päässyt tänne...” “Niin, siitä mun pitikin sanoa”, aloitin vähän vaikeana. “Niin että... mä toivon ettei kukaan ole mitenkään... kettuuntunut muhun siksi, että tää onni nyt potkaisi meitä. Ettei tuu mitään sanomista siitä, kun oma hepo ei päässyt ja niin...” “Älä hulluja puhu”, Pipsa heilautti kättään. “Ei se ole ollenkaan niin vakavaa! Annen päätöshän se oli.” “Niin, älä ajattelekaan tuollaisia”, Mariel säesti. “Seppele on muutenkin täydellinen talli!”
Juttelimme hetken yhdessä Hillan karsinan edessä, ja joukkoon liittyi muitakin hoitajia. Kertoilin Hillan menneisyydestä “villihevosena” Islannissa, ja vastailin muutenkin kysymyksiin siitä. Lisäksi intoilimme syysjuhlasta joka järjestettäisiin pian, suunnittelimme pukujamme siihen ja pohdimme, miten vaikea suunnistusrata mahtaisi olla. “Eiköhän me mennä nyt oleskeluhuoneeseen, että Jossu saa viettää hetken hevosensa kanssa kaksin”, Sastu ehdotti tahdikkaasti ja tytöt valuivat oleskeluhuoneeseen. Pujahdin Hillan karsinaan; se oli kuunnellut keskusteluamme mutta paennut heti karsinan kauimmaiseen nurkkaan, jos joku oli mennyt liian lähelle kaltereita. Nytkin se väisti minua epävarmana. Istahdin karsinan nurkkaan ja käännyin vähän poispäin issikasta. “No niin, nyt sä olet sitten uudessa kodissasi. Miltäs vaikuttaa? Arvaa mitä tyttö, mä olen tosi onnellinen että sä pääsit tänne, ja että mulla on sut. Mitähän meistä tulee?” Jatkoin höpöttämistä ja Hilla kuunteli korvat hörössä, kahden vaiheilla: tullakko lähemmäs mielenkiintoista, ääntelevää väriläiskää koppinsa nurkassa vai pysyäkö kauempana? Lopulta tamma otti pari askelta minua kohti ja puhalsi lämmintä ilmaa naamalleni. Puhalsin sen sieraimiin takaisin, ja tätä leikkiä jatkui viitisen minuuttia. Sitten Hilla haisteli minut varpaista päälakeen ja lopuksi huokaisi kasvoilleni hyväksyen minut. Silittelin rauhallisesti jutellen ponini päätä, ja se tuli aina vain lähemmäs. Lopulta tamman etukaviot olivat aivan varpaideni edessä.
Olimme tutustelleet toisiimme ikuisuuden, kun joku kröhäisi karsinan ovelta. Käännyimme hätkähtäen molemmat katsomaan ja Hilla pakeni heti karsinan nurkkaan korvat aavistuksen luimussa. “Niin että nyt pitäs lähtee, mä jaan hepoille sapuskat”, Jaakko ilmoitti naputellen kaltereita sormillaan. Sitten hän katseli Hillaa arvioivasti. “Kiva poni sulla.” “Thänks”, hymyilin, sipaisin Hillan kaulaa ennen kuin livahdin karsinasta ja kävin vielä tervehtimässä Riinaa, joka otti minut vastaan innokkaana. “Sori kun mä en ole tänään tehnyt sun kanssa mitään”, hymisin läsipään harjaan. “Mutta sä olet silti mulle toinen ykkösistä, ok?” Riina pökkäsi minua turvallaan kuin sanoen 'joojoo, menehän nyt, on ruoka-aika'. Nauraen halasin pikaisesti tammaa ennen kuin poistuin sen karsinasta. Oli jo hämärää, kun aukaisin tallin oven. “Hei Jossu!” Jaakko kiirehti kauraämpäri kädessä luokseni. “Anne käski sanomaan, että Hilla siirtyy Taigan ja Pellan kanssa aittaan pikapuoliin.” “Ai kun kiva”, hymyilin yllättyneenä ja sanottuani Jaakolle heipat pyörähtelin kirpeään iltaan.
Kotimatkalla päässäni jyskytti yksi ajatus: nyt se oli totta. Oma hevonen.
|
|
|
Post by Josefiina on Oct 9, 2008 15:06:18 GMT 2
Hvítur Dvergur- pohjoisen tytär○ "Hilla" ○ 6 v. kimo issikkatamma ○ Omistaja: Josefiina ○ Hoitaja: ei oteta ○ Hoito-ohjeet: löytyvät Hillan sivuilta Seppeleessä
|
|
|
Post by Josefiina on Oct 6, 2008 18:52:17 GMT 2
kiitos jossukka. : ] mun nimipä ei kovin usein tääl hillu. :3 sunki tarinat ovat sitä A-luokkaa. muidenkin tarinat ovat kivoja, kun yleensä satun selailemaan nuita uusimpia hoitotarinoita. ; > Pyh ja pah, kirjoitat tosi kivoja tarinoita ja huomaa että oikeasti välität Jambosta Jihuut ja jahuut Pellan puunaajille, Fiialle ja Alinalle! Molemmat kuuluvat ihan ikisuosikkeihini, joiden tarinat luen kaikki ajatuksella läpi. Fiia ja Alina kirjoittavat mainioita, sopivan mittaisia ja lämpimiä tarinoita tavallisesta tallielämästä ja välillä hassuista sattumuksista. Tykkään! ♥ + Tämä nyt tähän: myöhästyneet kiitokset Annelle kohiskuvastani. Ihastuin siihen ensisilmäyksellä ja meinasi silloin sydän halvaantua, kun huomasin tutunnäköisen hepan & henkilön potretin Seppeleen etusivulla Pus!
|
|
|
Post by Josefiina on Oct 6, 2008 17:04:52 GMT 2
Olenko sokea, vai puuttuuko osoite?
|
|
|
Post by Josefiina on Oct 6, 2008 17:01:36 GMT 2
06.10. - Rakastan sua, liinaharjani
Seppele. Tallin edessä suljin silmäni ja yritin tallentaa ympäristön äänet pääni sisälle: hevosten kutsuhirnunnan toisilleen, sisältä kantautuvan naurun- ja puheensorinan, tuulen huminan, oman katkonaisen hengitykseni. Ja samalla sisukseni valtasi lämmin, ihana kotiinpaluun tunne. Täällä minä elin. Viime viikot olivat olleet kauheaa hulabaloota, ja olin joutunut jättämään tallilla ramppaamisen kokonaan väliin. Hiuksiani haroen, suupielet kireinä olin pohtinut arjen aikataulutuksia, treenejä, soittotunteja ja kokeisiinlukuja. Loppujen lopuksi olin huomannut, että päivät rytmittyivät itsestäänkin, ja että oli turha stressata vaan raivata aikaa sille, mikä oli tärkeää. Ja Seppele, eritoten Riina, minullehan oli tärkeää.
Avasin tallin oven ja kurkkasin sisään. Hymyilytti. “Moi, ufot”, hihkaisin ja pujahdin kokonaan tallin lämpöön. Karsinoista kurkisteli uteliaita päitä ja ennen kuin ehdin päätäni liikauttaa hevosten suuntaan, oli joku syöksynyt rutistamaan minut tiukkaan halaukseen. “Jossu! No on sua jo odotettukin!” wear hihkaisi ja väänsi minua nenästä. “Missäs sitä on lorvailtu, häh?! On tapahtunut taas ihan luvattomasti!” “Moi vaan sullekki, elefantti”, tönäisin tyttöä kylkeen ja virnistin. “Nyt istutaan satulahuoneeseen ja sä kerrot KAIKEN!” Wear talutti minut satuloiden sekaan ja selitti nopeatempoisesti: “No, ensinnäkin, Risto ja Hensu myytiin. Pipsa osti Riston, Sastu Hensun – eli meni tuttuihin koteihin, loksauta vaan suus kiinni. Ja joo, tuli uus tuntsari, suokkiruuna Kalle, jonka Sophie sai hoitsuksi. Mitäs muuta... ei kai mitään? Blondi tuli tuntikäyttöön ja... ainiinjoo, tuli yks vapaa tallipaikka yksärille.” “VAPAA TALLIPAIKKA MILLE?” kiljaisin ja ponnahdin ylös lattialta, johon olin wearin puhuessa vajonnut. “YKSÄRILEFAAAAJIIIIGEEEEHHAHHAHAHAHAA?!?” “Ihan rauhassa”, wear nauroi ja taputti minua äidillisesti käsivarrelle. “Joo, Anne ilmoitti tänään ja jo on pinkka hakemuksia.... niitä löytää kerhohuoneesta. Mennäänkö täyttämään sulle yks?” En pystynyt puhumaan, auoin vain suutani kuin kala kuivalla maalla ja nyökkäilin. Polveni tärisivät kun wear johdatti minut portaita ylös kerhohuoneeseen. Oli helppo arvata, missä tallipaikkahakemuksia täytettiin: pöydän ympärillä oli porukkaa jonoksi asti. Joukossa olivat ainakin Pipsa, Mariel ja Nana, sekä muutama vieras tyyppi. Henkäisin syvään enkä antanut väentungoksen masentaa minua, pakko oli koittaa! Viitisen minuuttia jonotettuani pääsin vihdoin täyttämään hakemuksen. Ajatukseni laukkasivat kimon islanninhevostammani luokse. Hilla Seppeleessä... pidin käsiä ristissä toivoen syvästi, että kenties.... mitä jos.... ehkä...
Wear oli odottanut kauempana, että sain lomakkeen täytettyä. Pureskeltuani niin kynänpään kuin kynsinauhanikin, palasin hänen luokseen kalpeana. “Piristy nyt”, wear tokaisi ja ravisteli minua olkapäistä. “Ainakin teit parhaasi saadaksesi sen paikan, vai mitä?” “Kieltämättä...” Pudistelin päätäni. “Kaikki tää informaatiotulva, huh huh!” “Nääh. Jotkut asiat muuttuu, jotkut pysyy”, wear filosofoi. “Pysyviä on esimerkiksi hoitajan hommat, kuten karsinansiivous. Eli eiköhän lähdetä luomaan paskaa?” “Yes, sir!” julistin iloisesti virnistäen ja hyppelehdin käytävää pitkin lauleskellen. Wear tuli perässä kottareita ja talikkoja rahdaten naureskellen innokkuudelleni. Sain kieltämättä osakseni muutamia kummeksuvia katseita, mutta väliäkös tuolla!
“Mä voin auttaa”, wear tarjoutui. “Äh, oot jo auttanut tarpeeks.” Hymyilin tytölle lämpimästi ja jatkoin: “Ulkona on ihana syyssää, mikset sä lähde hoitsusi kanssa nauttimaan siitä?” “Itse asiassa se mulla on koko ajan ollutkin mielessä”, wear tunnusti myhäillen, heilautti kättään ja katosi Taigan karsinan suuntaan. Katsoin tytön menoa huvittuneena, Taiga ja wear olivat hitsautuneet pitkän hoitotaipaleensa aikana tiiviisti yhteen ja kaksikon menoa oli hauska katsella. Tökkäsin itseni alas pilvistä ja aloin lappamaan likaisia puruja tiuhaan tahtiin kottareihin. Välillä pyyhin otsaani, huh huh – pienimuotoinenkin tauko tallitöissä nähtävästi näkyi. Tai oikeammin tuntui. Puolitoista täyttä kottikärryllistä, ja olin tulokseen tyytyväinen. Hain vielä yhden täyden kottikärryllisen puhtaita puruja ja levittelin ne kauniiksi, puhtaaksi pediksi boksiin. Naama punaisena mutta itseeni tyytyväisenä palautin kottarit paikoilleen ja olin juuri suunnistamassa satulahuonetta kohti, kun kuulin yllättyneen äänen takaani: “Josefiina, hei!” “Anne!” Hymyilin ystävällisesti. “Mua ei ole näkynyt, karseasti kiireitä. Mutta ehkä nyt pääsisi porukkaan mukaan taas.” “Ilman muuta, tervetuloa”, Anne toivotteli. “Olit ilmeisesti käynyt täyttämässä tallipaikkalomakkeen? Sinullekin tiedoksi, että uusi asukas paljastetaan seitsemäs päivä.” “Voi ei, huomenna!” ähkäisin läimäyttäen käden otsalle. “Miten mä kestän odottaa?” “No can do, kestettävä”, Anne kohautti harteitaan. “Jos olet muuten menossa Riinaa hakemaan, niin löydät sen kentältä.” Kurtistin hämmentyneenä kulmiani. “Kentältä? Juoksuttaako Elli sitä taas?” “Mee kattomaan”, Anne vastasi arvoituksellisesti. Loin arvioivan silmäyksen naiseen, jonka pokerinaama ei paljastanut mitään, ja kiirehdin sitten kenttää kohden. Ulkona puhalsi kevyt, syksyinen viima ja tuuli pyöritteli punaisia lehtiä. Viuhdoin sydän pamppaillen kentälle ja nähdessäni siellä pyörivän ratsukon seisahduin ällistyneenä paikoilleni. Läsipäinen puoliveritamma tanssahteli hermostuneena sinne tänne, korskui, heitteli päätään. Ratsastaja sen selässä suhtautui säikkyilyyn tottuneesti, jutteli koko ajan kookkaalle ratsulleen ja piti ohjat sopivan löysinä. Katselin, miten hevonen hiljalleen rauhoittui ja kuolainta mutustaen hidasti hermostuneen kiitoravin tahdikkaaseen, muotoa hakevaan askellukseen. Yks kaks, yks kaks, ratsastaja kevensi automaattisesti ja kiitteli vuolaasti hevosta. Sydämeni lyöntitahti ei vieläkään rauhoittunut, kun hiippailin kentän laidalle tuijottaen haltioituneena ratsukon työskentelyä. Riina! Liinaharja joutui laittamaan kaikki peliin, kun sen ratsastaja vaati hevoselta yhä enemmän – ei liikaa, mutta tarpeeksi. Ja ratsastaja. Katseeni nousi tämän kasvoihin. Ei voinut olla totta! “CHAO!” En hallinnut äkillistä huudahdustani ja onnistuinkin säikäyttämään sekä ratsastajan että hevosen. Molemmat käänsivät päänsä minua kohti täsmälleen yhtä aikaa. Näky oli hauska ja saikin minut purskahtamaan nauruun. “No mutta Josefiina! Tuu tänne nyt ihmeessä!” Chao kiljahti ja viittoi kiivaasti käsillään. Riina askelsi paikallaan ja heilautti häntäänsä ärsyyntyneenä, se ei olisi halunnut lakata työskentelemästä kun sen makuun pääsi. “Sä olet palannut”, totesin silittäessäni hoidokkini lihaksikasta kaulaa. “Niinpä. Tuntuu kuin olis taas kotona”, Chao huoahti. “Sori, kun musta ei ole kuulunut mitään, mutta tajuat varmaan?” “Totta kai, hyvin me ollaan Riinan kanssa pärjätty”, sanoin totuudenmukaisesti ja tarjosin kättäni tamman haisteltavaksi. “Millanen se on ollut?” “Ylienerginen”, Chao irvisti. “Aluksi vedettiin kiitolaukkaa kenttää ympäri kun ei tää malttanut ollenkaan. Mutta kuten näkyy, nyt se rauhottuu ja malttaa vähän keskittyäkin. On tää vaan hieno heppa.” Hän taputti tyytyväisenä hevosensa kaulaa. “Samaa mieltä”, mumisin ja moiskautin märän suukon Riinan turvalle. “Me ollaan oltu täällä joku reilu tunti, kävellään vielä joku kymmenisen minuuttia ja tullaan sitten pois. Haluatko hoitaa Riinan tallissa?” “Ilman muuta!” Jäin kentän reunalle katselemaan, kun Chao jäähdytteli tammansa. Riiina olikin hikimärkä, ja pikkuhiljaa sen hengitys alkoi tasaantua. Chao liukui selästä alas ja minä nappasin hoitsuni ohjat. “Vielä Eppu jäljellä”, Chao virnisti. “Pärjäättekö te?” “Toki”, lupasin ja lähdin taluttamaan Riinaa talliin löysättyäni satulavyötä ja nostettuani jalustimet ylös.
Väsynyt Riina oli helppo hoidettava. Se nojasi uupuneena päätään ruokakippoaan vasten ja tyytyi vain välillä kohottamaan päätään korvat luimussa ponnettomasti. Harjatessani neitiä uutterasti se yhtäkkiä nosti päänsä kasvojeni tasalle, puhalsi lämmintä ilmaa hiuksiini ja laski sitten päänsä olkapäilleni lempeästi hörähtäen. Liikutuksen kyyneleet nousivat silmiini. “Ystäviäkö?” kysäisin hevoselta ja laskin varovasti sormeni sen turvalle. Miten tärkeä Riinasta olikaan minulle tullut. “Rakastan sua, liinaharjani...”, kuiskasin valkoiseen läsiin ja Riina hamusi hellästi takkiani. En pyyhkinyt pois vuolaita kyynelvirtoja poskiltani. Vihdoin olimme oikeasti astuneet askeleen eteenpäin, kohti molemminpuolista luottamusta. Loppuharjaus kului hellissä merkeissä, kun koskettelimme toinen toisiamme pehmeästi. Juttelin Riiviölle koko ajan, kerroin miten ihana ja täydellinen ja loistava se olikaan, miten paljon olin ikävöinyt sitä ja miten repisin sille aikaa vaikka henki menisi. “Koska sä olet mun number one, tiedäthän sä sen?” Pörrötin vaalenrautiaan harjaa ja se tuuppasi minua kauemmaksi. Naurahtaen taputin hoitohevostani kaulalle ja nappasin sitten riimunnarun karsinan ovesta. “Takaisin ulos?” ehdotin Riinalle sopuisasti ja se nyökytteli päätään kuin myöntävästi. “Ay ay, captain.” Virnuillen napsautin riimunnarun kiinni tamman riimuun. “Siellä on kuitenkin sen verran plus-asteita, että etköhän sä pärjää ilman loimeakin.” Talutin Riinan tarhaan Blondin ja Tiian seuraksi ja katselin, miten se hirnui villisti ja veti muutaman kerran kiitolaukkaa laitumen päästä päähän. Eipä ainakaan energiaa puuttunut hikitreeninkään jälkeen.
Kirmasin takaisin talliin ja innokkuudenpuuskassani lakaisin käytävän kiiltäväksi. Huomasin, että eräässä karsinassa näkyi upouusi hevonen. “Moi, kukas sä olet?” juttelin pienehkölle suomenhevoselle, joka haisteli kaltereiden välistä tunkemiani sormia uteliaasti. “Tää on Kalle.” En ollut huomannut ruunan mahan alusta harjaamaan kyykistynyttä Sophieta, joka pyyhki hikeä kasvoiltaan. “Mun uusi hoitohevonen”, hän lisäsi ylpeänä ja silitti punarautiaan kylkeä. “Ai, kiva”, hymyilin. “Ja mukava nähdä suakin pitkästä aikaa”, lisäsin vähän varovasti. Joskus meillä oli ollut Sophien kanssa aika viileät välit erään jälkikäteen ajateltuna typerän selkkauksen takia, ja olin vieläkin hänen seurassaan vähän epävarma; hyväksyikö tyttö minua vieläkään? “Samoin”, Sophie vastasi yllätyksekseni leveästi hymyillen. “Ihanaa, että Kalle tuli, vaikka mulla on vieläkin ikävä Hensua.” “Varmasti kamalaa menettää hoitsu”, nyökkäilin luutaan nojaten. “Mutta ainakin se pääsi hyvään kotiin.” “Niinpä”, Sophie huoahti. “Vaikka ensin olinkin tosi vihainen Sastulle..” “Varmasti tuli aika shokkina.” Vilkaisin satulahuoneeseen ja ajattelin, että Riinan varusteet tarvitsisivat kunnon puunausta. “Mä taidan nyt hoitaa velvollisuuteni ja putsata Riiviön varusteet. Näkyillään.” “Jep, moi!” Sophie palasi jynssäämään piirtopäistä hoidokkiaan.
Riinan suitset ja satula olivatkin jo aimo likakerroksen peitossa. Sain kunnolla kiillottaa niitä ennen kuin olin tyytyväinen tulokseen. Työhön oli kulunut peräti puolitoista tuntia, huh huh... Viimein nostin satulan paikalleen ja suitset naulaansa ja ylpeänä huomasin, että ne erottuivat varustekasasta edukseen.
Kun virallisuudet oli hoidettu, olin ansainnut lepohetken. Iloisesti hyräillen koikkelehdin yläkerran oleskeluhuoneeseen ja sulauduin nopeasti hoitajien hyväntuulisesti pulputtavaan massaan. Ikkunasta erotin juttelun lomassa rakkaan liinaharjani piirteet. Mielessäni lähetin hevoselle lämpimän tervehdyksen, kuin sulan kosketuksen...
|
|
|
Post by Josefiina on Sept 13, 2008 14:10:47 GMT 2
13.09. - Uusi tuttavuus
Hytisimme maneesin katsomossa Rosin ja Magnetin kanssa. Anne oli yllättänyt tallilaiset ja ilmoittanut pitävänsä hoitajille ja hevosenomistajille estetunnin. Minä olin jäänyt sitten ilman hevosta, kun joka kopukalle löytyi ratsastajansa, mutta onneksi olin löytänyt kohtalotovereita: Ros oli luovuttanut Blondin Marielille ja Magnetin päätä särki niin, ettei hän yksinkertaisesti jaksanut punnertaa Humun tai Palmikon selkään. Magnetin oman, tuntiponina toimivan Pampulan satulassa pomppi ikionnellinen Pipsa. Olimme Rosin ja Magnetin kanssa hakeneet satulahuoneesta paksuimmat toppaloimet ja vallanneet katsomon käyttöömme. Loimiin kääriytyneenä oli mukava katsella ratsukoiden uurastusta. Välillä vilkuilimme Rosin kanssa huolestuneina Magnetia, joka piti sormiaan ohimoillaan. “Pitäisköhän sun mennä kotiin?” Ros ehdotti varovasti. “No älä luulekaan”, Magnet puuskahti. “Vielähän tässä on konit hoitamatta!” Pyöräytimme Rosin kanssa yhtä aikaa silmiämme: hevosihminen oli aina hevosihminen.
Anne ei päästänyt ratsukoita vähällä. Hänen katseensa porautui jokaiseen ratsastajaan ja analysoi nämä perusteellisesti. Anne ei kalattanut koko aikaa, vaan laukoi osuvia kommentteja jokaiselle vuorotellen. Vähä vähältä ratsukoiden yhteistyö toimi paremmin. “Katsomon kolmikko” juoksi toki heti apuun, kun piti nostaa pystäreitä tai tehdä uusia ristikoita.
Kun tuntia oli kulunut noin puolet, nojasin haukotellen seinään. “Tylsää... voi, kun mä itse olisin tuolla selässä!” “Olisithan sä voinut lainata Humua tai Palmia”, Magnet huomautti. “Äh. Ei se oo sama, kun muut on hoitohevosillaan ja omilla kopukoillaan”, hymähdin. “Mutta kyllä minä vielä Riinan selkään kapuan! Nyt mä taidan lähteä ulos haukkaamaan raitista ilmaa.” Hymyilin vielä Rosille ja Magnetille, ennenkuin kiirehdin ulos. Olin jo putsannut Riinan boksin ja enää minun pitäisi harjata se. Elli oli ilmoittanut, että haluaisi koittaa juoksuttaa neitiä illemmalla.
Kävelin päämäärättömästi tarhojen reunustoja pitkin, kun erotin kauempana Johannan. Tyttö oli vetänyt aikaisemmin päivällä jo estetreenin, ja lähtenyt nyt vielä maastojäähdyttelylle Bertin kanssa. “Jossu!” Johanna kiljaisi kaukaa. Kävelin lähemmäs ja näin, että Johanna näytti huolestuneelta. “Huomasin äsken, että Bertiltä puuttuu yksi kenkä. Se on jossain reitin varrella... et viittis lähteä edeltä ettimään?” “Minä käyn hakemassa sen”, lupasin auliisti. “Ei sun tarvi edes tulla perään.” “Kiitos, Josefiina!” Johanna hymyili minulle säteilevästi ja selitti nopeasti, mitä reittiä he olivat Bertin kanssa kiertäneet. Heilautin kättäni, ennenkuin lähdin hypähtelemään metsän uumeniin. Hytisin hieman kylmästä tuulitakissani, mutta en välittänyt siitä. Sillä mikä olisi parempi tapa viettää lauantai kuin tallilla? Minulla ei ollut valittamista, tilalleni kun olisi ollut tulijoita. Rymistelin siksakkia leveällä tiellä ja tutkin ojanpohjatkin. Kenkää ei kuitenkaan näkynyt. Ärsyyntyneenä pyyhin hikeä otsaltani, missä se muka oli? Potkiskelin turhautuneena maassa nököttävää oksaa, kun kuulin kauempaa tutun äänen... hevosen kavioiden kopsahtelun tienpintaa vasten! Kohotin uteliaana katseeni ja näin edessäni valtavan lämminverisen hevosen. “HUI!” kiljahdin ja hypähdin säikähtäneenä taaksepäin. Mistä oriksi tunnistamani eläin oli siihen tupsahtanut? Katselin uteliaana hevosta ja pian sen takaa kuului huvittunutta naurua. “Haha, vissiin vähän säikähdit?” Ori oli tosiaan valjastettu, ja kärryillä kiikkui etäisesti tutunnäköinen poika. Tummanruskeat silmät tuikkivat ilkikurisesti ja suklaanväriset hiukset olivat tuulen tuivertamat. “Joo. Mistäs te siihen ilmestyitte?” vastasin muitta mutkitta, vaikka en poikaa tunnistanutkaan. Nyt uskalsin jo koskettaa varovasti mustan hevosen kaulaa. Se pärskähti levottomana ja steppasi paikallaan. “Soo jaa”, rauhoittelin oria hiljaa puhellen. “Oltiin vähän tsekkailemassa, millaset mettätiet täällä on ajaa”, poika totesi. “Sä taidat olla noita seppeleläisiä?” “Jep. Jossu. Hoidan sellasta puoliveritammaa, Riinaa.” Katsoin poikaa tutkivasti. “Oot ihan hurjan tutun näköinen – kuka sä oot?” Poika purskahti nauruun. “No Tappi! Tehän olitte sillon käymässäkin meillä sen jonkun vaellusleirinne aikaan, muistatsä?” “Ai Tappi!” virnistin huvittuneena. Artsin 17-vuotias serkku oli saanut tallitytöt huokailemaan kaipaavasti. “Ihme kyllä, ei näytä naisseuraa kärryjen kyydissä olevan... Vientiä kun varmaan olis. Hevospojat on kuule kuumaa kamaa.” “Noinko on?” Tappi iski minulle leikillisesti silmää ja tajusin, että hän oli varmaan ymmärtänyt sanani vähän omalla tavallaan. Hämmentymiseni huomatessaan poika vaihtoi tahdikkaasti puheenaihetta: “Mitä sä täällä mettää remuat, ilman kopukkaa?” “Etin hevosenkenkää... yks Johanna ja sen vuonohevonen, Bert, olivat maastossa ja sit Johanna huomas tallilla, että yks kenkä puuttu.” Ihmetyksekseni Tappi nosti kärryistä kiiltelevän hevosenkengän. “Tällanen löyty tienposkesta.” “Oi, toi se varmaan on!” Syöksyin nappaamaan hevosenkengän Tapin käsistä. “Suukko ensiks”, poika pelleili ja osoitti poskeaan: “Tuohon, tänks!” Kiskaisin salamannopeasti Tappia nyrkillä mahaan. Poika ulvahti ja kenkä kirposi hänen otteestaan. Tartuin siihen ja istahdin pojan viereen kärryille. “Sori!” virnistin viattomasti. “Ai hitto”, Tappi irvisti molemmat kädet vatsansa ympärillä. “Sullahan on habaa!” Hymähdin huvittuneena ja repäisin ohjat miehenalun otteesta. Tappi katsoi silmät lautasina, kun maiskutin mustalle ravurille pari kertaa ja mätkäisin sitä pehmeästi ohjilla lautasille. “Mi....mitäs toi nyt oli?” Tappi katsoi vuoroin hevosta, vuoroin minua. “No ihanku mä en osais ajaa”, puuskahdin. “Saatte viedä mut Seppeleeseen nyt kun kerran reitin varrelle satuitte tulemaan.” “Jos mä nyt kummiskin ajaisin”, Tappi kiristeli hampaitaan ja veti ohjat sormistani. “Tää on kuule lupaava juoksija.” “Aijaa, minkä niminen? Ikänen? Tuloksia?” kyselin uteliaasti hevosen pitkän askeleen pompottaessa kärryjä kivien ja kantojen yli. “Spiderman, Simo vaan. Neljävuotias. Ei tällä mitään tuloksia vielä, ei me olla vielä tän kanssa startattu. Treenailtu vaan”, Tappi kertoi. “Vähän kuumakalle, muuten ihan jees heppa.” Sitten hän katsoi minua hymyillen. “Yritätsä vaan iskeä mua, vai kiinnostaako sua muka oikeasti?” “Haluutko tietää mihin mä kohta isken sua!” Tönäisin poikaa ja purskahdimme molemmat nauruun. “Meidän naapurissa on ravitalli ja mä oon muutenkin ollut ravurien kanssa tekemisissä paljon”, minä juttelin. “Enimmäkseen mä oon kyllä ajanut shettiksillä, mutta kyllä tämmösetkin pelit menee.” “Ei sulla korttia kummiskaan oo?” Tappi uteli. Pudistin päätäni. “Jos hommaatte Artsin kanssa raviponin, niin kyl mä sitten kortin ajan että pääsen sen ohjiin!” “Vois meiltä löytyä lämpönenkin ajettava”, Tappi nyökytteli ja purskahtaessani nauruun hän tökkäisi minua kyynärpäällä kylkeen ja nyökkäili innostuneesti: “Eiku ihan tosi! Jos vaan joskus haluat kokeilla kunnon peliä, niin tervetuloa meille!” “Varo, mä saatan joskus ilmestyäkin”, naurahdin. “Mä ihan odotan sitä”, Tappi katsoi minua hymyillen ja tunsin jotain lämmintä läikähtävän sisälläni. Ouch, Jossu, EI. “Onks sulla puhelinta?” Tappi kysäisi sitten kuin maailman luonnollisinta asiaa. “Joo, kuinni?” esitin epäluuloisen vastakysymyksen. “Ohjaa sä hetki ja sanele numeros.” Tappi törkkäsi ohjat minulle ja kaivoi taskustaan nuhjuisen Nokian. Voimatta pidätellä hymyäni luettelin numerot ja Tappi myhäili tyytyväisenä. “Uh, vähäks mulla on vientiä!” “Vähäks MULLA on vientiä”, korjasin ja Tappi virnisti minulle vähän flirttailevasti. “Mm-m, voihan se niinkin olla.”
Lyhyen loppumatkan ajan heitimme random-läppää ja ilmassa oli jotain sähköistä. Seppeleen pihassa Tappi pysäytti Simon näyttävästi. Musta ori hirnui kimeästi ja hyppi paikallaan. Minä pomppasin kärryistä pois ja tartuin hevosen suupieleen. Kuinka ollakaan, juuri silloin pitkä letka ratsastajia tuli ulos maneesista. Onneksi he huomasivat Simon ajoissa ja osasivat varoittaa takana tulevia villisti kiljuvasta ja loikkivasta orista. “Kuka se on? Jossu?” “Joo, ja Tappi...” “Tappi? Ai SE Tappi?!” “Missähän ne on ollu...” “Voi vitsi oikeesti!” Kuulin jo uteliaat sopotukset ja hymyilin tytöille arvoituksellisesti. Tappi tajusi tilanteen, nousi ylös kärryistä ja hypähti vierelleni. “Noniin, Jossu, muista sitten mitä me sovittiin!” hän kailotti kovalla äänellä. Olin leikissä mukana ja muiskautin tuosta vain pojan poskelle märän suukon. Sain Tapinkin vähän häkellyksiin, mutta poika oli pian oma rento itsensä. Hän heilautti kättään ja karautti Simolla takaisin sinne, mistä olimme tulleetkin.
“Tos on toi kenkä.” Heitin huolettomasti kengän Johannalle tallissa. Olin niinkuin en olisi huomannutkaan minuun nauliutuneita katseita. “Jossu...”, Nana yskäisi viimein. “Mitä toi äskeinen oli?” “Mikä?” kohotin katseeni muka hämmästyneenä. “Jossu hei!” Pipsa huokaisi. “Ootteko sä ja Tappi niinku...?” “Niinku mitä?” jatkoin näyttelemistä. “Pari tai jotain”, täydensi Ros kauempaa. “Ollaankohan mä ja Tappi niinku pari tai jotain?” heitin ja katosin riimunnarun kanssa tallista ennen kuin kukaan ehti kysellä enempää. “Riinaaaa, Riinuskaaaa”, loilottelin iloisesti tarhaan, jossa puoliverinen laidunsi. Se ravasi uteliaana luokseni – miten kauniilta liinakko näyttikään! Loikkasin oikopäätä sen kaulaan ja sain palkinnoksi kylkeeni pienen ruhjeen tamman ärsyyntyneestä näykkäisytä. Talutin tavallista rauhallisemman hevosen harjapuomille, jossa se nuuskutti ilmaa ja hirnahteli epävarmana toisille hevosille. Pujahdin talliin nopeasti hakemaan harjapakin ja rupesin sitten sukimaan Riinaa. Se luimi ja nosteli jalkojaan, tekemättä minuun sen suurempaa vaikutusta. “Arvaas mitä, Riina...”, kuiskasin läsipään korvaan. “Mä sain tänään uuden kaverin...” Riina korskahti kuin ymmärtäen sanani ja puski minut päällään kauemmas. “Vai että lähentele sitä Tappia, äläkä mua”, naurahdin. Tunteeni olivat vähän sekavat; Tappi oli läppä tyyppi, eikä pojasta tiennyt, milloin hän oli tosissaan ja milloin laski leikkiä. Ja entä minä? Olinko antanut vähän vääriä merkkejä suukottaessani Tapin poskea kaikkien nähden? Oletettavasti juttu lähtisi paisumaan...
Huokaisin ja taputin Riinan kaulaa. Huomasin, että olin kuin vahingossa harjannut sen mietteissäni putipuhtaaksi. Koska Elli oli luvannut liikuttaa tamman maasta käsin illalla, enkä ehtisi jäädä katsomaan, vein neidin karsinaansa ja vain hymyilin yhä tiedonjanoisille tytöille. “Moikka!” toivotin tallin ovelta ja lähdin kävelemään bussipysäkkiä kohden. Puolimatkassa puhelimeni piippasi ja ilmoitti saapuneesta viestistä. Avasin sen uteliaana.
Kiitos viimeisestä - tappi
|
|
|
Post by Josefiina on Sept 11, 2008 16:35:41 GMT 2
11.09. - Truly madly deeply
“Kiitti kyydistä!” Hymyilin aidosti isälle hypätessäni lämpimästä autosta kirpeään syysilmaan. Autokyydit tallille olivat meidän perheessä vähän harvinaista herkkua, ja yleensä kuljin reippaasti pyörällä. “No nyt kun on aikaa”, isä hymähti. “Soita kun pitää tulla hakemaan.” “Okei, moi!”
Musta automme katosi pihasta minun pomppiessani iloisena talliin. Kurkkasin varovaisesti ovesta sisään ja huokaisin helpotuksesta, kun tallissa ei ollutkaan suunnatonta hulabaloota. Astuin sisään ja haroin muutaman kerran hiuksiani, ennen kuin lähdin juoksemaan yläkerran oleskeluhuoneeseen viemään reppuani sinne. “Kato Jossu!” Wear kohotti hymyillen katseensa. “Mitä kuuluu?” “Ihan jees”, vastasin naurahtaen. “Kiirettä koulun kanssa mutta ainahan Riinalle löytyy aikaa...” “Oikea meininki”, wear totesi virne naamallaan. “Mitäs sanot, tehtäisiinkö tänään jotain hevosten kanssa?” “Joo, toki.” Hymyilin ilahtuneena, olimme viettäneet wearin kanssa paljon aikaa ja pidin hänen seurastaan todella. Vaikka hoitokertoja oli kertynyt yli 200, tyttö puunasi Taigan aina huolella ja rakkaudella, ja hänen joka toiminnastaan kuulsi kiintymys poniin. Eikä wearilla ollut kihahtanut hattuun pätkän vertaa, vaikka hän olikin tallin eniten hoitanut hoitaja. “Mitäs ajattelit?” “Hmm... mites ois pieni taluttelulenkki?” “Käyhän se, vaikka me ollaan viime aikoina harrastettu niitä melkoisesti”, irvistin. “Mä käyn kiillottamassa Riinan, nähdään sitten, ok?” “OK!”
Hain satulahuoneesta riimunnarun ja moikkasin samalla Karoliinaa, joka oli juuri tuomassa Aksua sisään. Hymyilin ohimennen ponille, joka oli saanut suuren suosion tuntsarina ja jonka selkään minäkin olin päässyt kipuamaan. Kertakaikkisen hieno herra, joskin vähän tulinen tapaus.. Riina löytyi isosta heppatarhasta Siirin ja Pampulan seurasta. Tamma ajoi pienemmät kaverit yrmysti kauemmaksi ja vaikutti tyytyväiseltä päästessään pois energisten shettisten seurasta. Se piti enemmän vähän hillitymmistä ja erityisesti isommista lajitovereistaan, eikä sitä yleensä näin pienien nelijalkaisten kanssa tarhattukaan... saatuani tamman kiinni lähdin kummeksuen ympärilleni katsellen taluttamaan sitä talliin, mikähän päähänpisto oli ylipäätään ollut laittaa äkäinen Riina Sirkkeli-Pallo-yhdistelmän kanssa ulos...?
Vein Riinan sen karsinaan ja sidoin sen riimunnarulla kaltereihin. Kävin pikaisesti hakemassa harjapakin ja rupesin muitta mutkitta sukimaan hoidokkiani. “No niin, neiti känkkäränkkä, tänään lähdetään taas retkelle Taigan ja wearin kanssa”, juttelin hevoselle joka ei tänään edes viitsinyt äksyillä. Se imi toiveikkaana kauralaariaan, puhalteli puruihinsa ja kyhnytti päätään takkiini. Suin Riinan kaikessa rauhassa, kunnes se kiilteli komeasti. Sitten talutin Riinan ulos ja huikkasin Taigan karsinassa ponia rapsuttelevalle wearille: “Hei, mennäänkö?”
Kaksikko seurasi meitä pian ulos. Kylmä tuuli pörrötti hiuksiani ja viskoi Riinan harjaa, ja syksyn ihanat tuoksut ympäröivät meidät. Katsoin wearia hymyillen, eikä sanoja tarvittu: onni oli tässä ja nyt, olla oman hoitohevosen riimunnarun päässä. “Lähdetäänkö?” Se oli ainoa sana, jonka vaihdoimme. Nyökkäsin wearin kysymykseen ja lähdimme Riinan kanssa seuraamaan tasaista tahtia eteenpäin lyllertävää Taigaa. Katselin ympärilleni kasvoillani kiristävä, leveä hymy: kaikki oli kuin satukirjasta. Kellastuvat lehdet, joita tuuli pyöritti vinhasti ympärillämme, metsän huumaava tuoksu, sinne tänne pyrähtelevä pikkulintuparvi, minulle olkansa yli virnistävä wear ja kaksi rakasta hevosta.
Kiersimme noin tunnin lenkin, ja nautin joka minuutista. Riina käyttäytyi hyvin ja olin yllättynyt, ettei se keksinyt kummempia kenkkuiluja. Se seurasi maltillisesti Taigaa välittämättä minusta sen enempää. Tiesin kuitenkin, että sekin oli jo Riiviöltä kunnioittava ele; ilmeisesti olin kuitenkin sen verran jees tyyppi, ettei minua tarvinnut koko aikaa olla kiusaamassa.
Tallilla päästimme wearin yhtä aikaa hoitohevosemme irti, riehumaan tarhaansa. Riina hypähteli sinne tänne, oikoi jalkojaan ja juoksenteli ympäri puuaitausta. Taiga taas ravasi laiskasti keskelle tarhaa ja pyllähti siihen kieriskellen mudassa sydämensä kyllyydestä. Katselimme wearin kanssa hullunkurista näkyä nauraen. “Ihan höpsöjä molemmat!” totesin ja lähdimme käsikynkässä takaisin talliin. Siellä siivoilimme hoitsujemme boksit yhteistuumin ja homma kävi sutjakkaammin kaverin kanssa. Ahkeruuden puuskassamme lakaisimme tallin lattian ja menimme sitten putsaamaan huollettaviemme varusteet. “On tää tallielämä vaan... vaan..”, wear etsi sopivaa sanaa rasvatessaan Taigan suitsia. “Unelmaa?” minä ehdotin ja tyttö nyökkäsi lämpimästi. “Juuri niin.” Wear hymyili aurinkoisesti. Painoin Riinan satulahuovan, jota harjasin puhtaaksi, kasvojani vasten ja nuuskin sen tuttua ja turvallista tuoksua. Juuri nyt mikään ei ahdistanut, masentanut tai saanut minua mitenkään muutenkaan latistettua: elämä oli tässä ja nyt, elämä oli tallilla hevosten kanssa!
Kun puolentoista tunnin päästä urakkamme oli valmis, pyyhimme hikeä kasvoiltamme ja nauroimme toistemme punaisille naamoille hyväntahtoisesti. “Hei pitkäkoipi-puoliverinen, mites ois lämmin kaakao kerhohuoneessa?” wear tuuppasi minua leikillisesti kylkeen. “Koita pysyä perässä, senkin pallomaha-poni!” minä tönäisin takaisin ja juoksimme kilpaa portaat ylös oleskeluhuoneeseen, jossa lösähdimme väsyneinä sohvalle. Ikkunasta erotimme Taigan ja Riinan, jotka rapsuttelivat toisiaan antaumuksella. “Siinä vasta hassunnäköinen parivaljakko”, wear kikatti. “Kokoeroa löytyy!” “Ihme, jos Riinalla ei oo niskat jumissa, kun se kyhnyttää Taigan säkää”, minä ulvoin.
Viihdyimme tallilla aina iltaruokintaan saakka. Silloinkin ärsyyntynyt Jaakko sai hätistää meidät tallilta – sitä ennen olimme tietenkin vaatimalla vaatineet, että saisimme ruokkia itse hoitohevosemme...
Hymyillen astuin mustan Toyotamme kyytiin. “Ilmeisesti oli kivaa”, isä totesi rauhalliseen tyyliinsä. “Oli tosiaan!” puuskahdin ja virnistin näköpiiristäni katoavalle Seppeleelle. Ei kivaa, vaan superia!
|
|
|
Post by Josefiina on Sept 10, 2008 18:17:30 GMT 2
10.09. - This is how it goes, perussettii
Tomerasti puhkuen kiirehdin puolijuoksua Seppeleeseen heti koulubussin pudotettua minut risteykseen. Tällä kertaa olin hypännyt autoon, joka kulki aivan Seppeleen vierestä: se pysähtyi heti oritarhan jälkeen, eli minun ei tarvinnut kävellä kuin ehkä viisikymmentä metriä tallille! Kuulin haikeita huokaisuja, kun hypähdin ulos; ilmeisesti bussi sisälsi useampiakin hevostyttöjä, joille tähän pysäkille jättäytyminen olisi maittanut. Onneksi olin yksi niistä onnekkaista, joilla siihen oli mahdollisuus. Syksyn kiireet puskivat päälle jälleen kerran, mutta hampaat irvessä olin päättänyt repiä keskiviikosta aikaa Riinalle, edes sitten muutaman tunnin verran. Kemian kotitehtävät saisivat odottaa: kärsin suunnattomista omantunnontuskista, ellen käynyt hoitamassa Riiviötä aina kun vain suinkin kykenin, sillä tiesin, ettei tammalla muita paijaajia oikein ollut. Se suhtautui epäluuloisesti kaikkeen ja kaikkiin, myös minuun, eikä Chao kiireiltään ollut ehtinyt tallilla käymään aikapäiviin. Oikeastaan minulla oli vähän ikävä häntä, varmoja kommentteja ja kannustusta. Oli aika yksinäistä hoitaa Riinaa päivästä toiseen ollen oikeastaan yksin vastuussa siitä..
Pyh, filosofia sikseen ja tositoimiin. Juoksin tallin ovelle ja kerkesin juuri ja juuri pois alta, kun se sysättiin auki ja ulos paineli vihaisen näköinen ratsastaja Anttua perässään kiskoen. Kimo ruuna luimisteli, nosti päänsä ylös ja muljautteli silmiään. Vaikka moinen käytös oli minullekin tuttua (kuului omankin hoidokkini harrastuksiin), en tuntenut myötätuntoa ohjia pitelevää tyttöä kohtaan. “Hemmetin kaakki, ala nyt tulla!” hän kiljui kiukustuneelle hevoselle. “Ei sun tarvi sille herranjumala huutaa!” Sastu oli pujahtanut ovesta Antun ja ratsastajan jälkeen ja katsoi raivosta punaisena tytön toimintaa. “Aha? Mä oon maksava asiakas ja mähän huudan tälle jos haluan”, tyttö pyöräytteli silmiään teatraalisesti. Pistin merkille asun: luksuskypärä, jossa oli takuuvarmasti ilmastointi, hohtavat ratsastussaappaat, merkkiratsastushousut, design-takki ja turvaliivi, jonka olin nähnyt erään hevosliikkeen kuvastossa - hinta 395 €. “Sä olet maksava asiakas, mutta sä et silti voi kohdella tota eläintä tolleen”, minä pistin lusikkani soppaan ja Sastu vilkaisi minua päätään pyöritellen. “Mun pää räjähtää ton kanssa”, hän sihahti minulle kun tyttö oli saanut Antun liikkeelle ja lähestyi kenttää. “Se on jatkoryhmässä, ratsastanut ehkä vuoden, puolitoista ja kuvittelee tietävänsä KAIKEN, etenkin Antusta. Se kiskoo sitä, se repii sitä, se jopa kehtasi läimäistä sitä lujaa lapaan, kun Anttu vähän testas.” “Voi herraen aika...” tuijotin tytön perään tyrmistyneenä. “Milloinhan toi tajuaa, ettei tää on mikään välineharrastus, ja että hevoset on eläviä eläimiä?” “Emmä tiedä.” Sastu kohautti harteitaan ilmeisen väsyneenä. “Se sanoi Ellille, että jos ne ei hyppää yli metriä ja kymmentä, se tekee asiasta valituksen ja pitää huolen, että kaikki tietää, millanen talli Seppele on. Metriä ja kymmentä, kun tyyppi on hypännyt ehkä viiskybäsiä.” “Ja millainenhan talli Seppele on?” muljauttelin silmiäni kuin Anttu. “Upea, mahtava, super, loistava, täydellinen?” “Sano se tolle.” Sastu irvisti ja lähti kentän suuntaan. Minä odotin, että ovesta tulivat ulos ratsastajineen Hensu, Humu, Pella ja Taiga, ja tungin sitten talliin sisään. Jälleen hyörinää ja pyörinää. Minua hymyilytti, kun katselin, miten Adaa seurasi kolme pikkutyttöä, jotka tuijottivat häntä haltioituneina.
Riina oli ulkona niiden harvojen joukossa, joiden selkään ei tänään kivuttu. Itse asiassa tamman selkään ei oltu kivuttu liian pitkään aikaan... Ymmärsin täydellisesti Chaon kiireet, ja toivoin, ettei hänen rakas puoliverisensä unohtaisi kaikkea oppimaansa. “Riinaaaa, Riinuskaaaaaaa...” huutelin jo portilta ja ahtauduin puuaidan sisäpuolelle. “Tyttö rukka, oletko sä täällä ihan yksin...” Hevonen oli tosiaan tarhattu tänään yksin, kun ainoat ei-ratsastettavat sen lisäksi olivat tänään oreja sekä tammoja ja ruunia, joiden kaikkien kanssa Riina ei tullut toimeen. Olihan se tarkka seurastaan. Tylsistyneenä yksinoloon tamma antoi helposti kiinni, ja saatuani portin auki lähdin taluttamaan sitä talliin pujotellen vastaan tulevien ratsukoiden lomitse. Koska tallissa oli täyttä ja Riina hermostui liiasta hälinästä, sidoin sen ulos, harjauspuomiin. Vetosolmu oli nopeasti tehty ja lähdin sisälle hakemaan harjapakkia. “Noin, ihan rauhassa.” Riina teki perusluimuilut, mutta kun en välittänyt, se rauhoittui nopeasti. Tamma hamusi hyväntahtoisesti vaatteitani, harjoja ja yritti kurotella harvojen ruohotuppaiden luokse. Tänään sen puunaamisessa oli työtä, tottahan toki Riiviö oli löytänyt aituun kuraisimmat paikat piehtaroida. Kumisukakäsittelyn jälkeen maailma - tai oikeammin turkki - näytti jo valoisammalta, ja muilla harjoilla viimeistelyn jälkeen olin tyytyväinen tulokseen. Tamman joka jalan sukatkin näyttivät puhtaina hienoilta. “Mitäs tänään tehtäis?” kysyin liinakolta ja kuljetin sormiani sen leveää läsiä pitkin. “Ajo-opetusta - EI, juoksutusta ja irtohypytystä - ei, kun kaikkialla on täyttä sellaiselle... Ratsastusta maasta käsin? JOO!” Kävin hakemassa Riinan suitset ja satulan. Jännitti: tätä emme olleet tehneet. Tamma tuijotti minua ällistyneenä kun heitin satulan puuskuttaen korkealle sen selkään. 'Älä nyt vaan sano että SÄ tonne punnerrat?!?' hevosen ilme kertoi. “Älä pelkää, en todellakaan!” nauroin ja taputin hoidokkini kaulaa. “Vähän yksinkertaista treeniä vaan maasta käsin.”
Pujahdimme maneesiin; Anne antoi meille luvan käyttää sen toista päätyä, sillä ohjattavanaan hänellä oli vain kuuden ratsastajan ryhmä aloittelijoita. Perussettiä tyyliin 'kantapäät alas, selkä suoraksi, katse eteen' siis. Huomasin, että maneesin laidalla oli katselijoita, ja että ratsastajatkin vilkuilivat minua uteliaasti, ja alkoi vähän hermostuttaa. Riina steppaili levottomana paikoillaan, se ei pitänyt muiden hevosen läheisyydestä. Aloin taluttaa Riinaa ohjat kaulalla ja juttelin sille rauhallisesti. Hiljalleen hevonen rauhoittui ja aloin pyytää siltä pitempää askelta. Aluksi tamma ihmetteli, mitä kummaa mahdoin tarkoittaa, mutta asia selveni sille ajan kuluessa. Pian se alkoi hakeutua pyöreämmäksi, eikä enää kulkenutkaan selkä notkolla. Otimme pari ravipätkää pyydettyäni hevosen raviin maiskuttamalla ja painamalla toisen käteni sen kylkeen; silloin tamma jännittyi, mutta kun pidin tahdin maltillisena ja tein Riinalle selväksi, että nyt ei menty lujaa vaan ajatuksella, alkoi työskentely ravissakin toimia. Juoksin tamman rinnalla kunnes olin itse ihan puhki, ja sitten hidastin käyntiin hengästyneenä. Huh huh! Olin kuitenkin tyytyväinen hevoseen, sillä se pyöristi runkoaan ja kaarsi kaulaansa kauniisti. Riina maiskutteli kuolainta tyytyväisenä ja valkoista vaahtoa alkoi roiskua sen rinnuksille. Käynnissä kehotin Riinaa pohkeenväistöön, jota se ei tajunnut ollenkaan, mutta vastahakoisesti otti vihdoin pari ristiaskelta. Runsaasti kehuja ja 'paine pois', ja pian homma sujui helpommin. Sitten etuosakäännöksen yritystä, ei auennut, mutta hyvä alku ainakin! “Ethän sä mikään kouluheppa ole, vaan hieno esteratsu”, totesin treenin lopuksi; olimme ottaneet vielä ravipätkiä temponvaihteluilla. Huh, hyvähköstä kunnosta oli jotakin hyötyä myös hevosten kanssa!
Vein vaahtosuisen hevosen talliin ja huomasin, että olimmekin olleet maneesissa peräti 45 minuuttia. Vähän maasta käsin-koulureeniä kopukalle pitkästä aikaa! Tyytyväisenä sekä itseeni että hevoseen vein sen talliin, riisuin kamppeista ja heitin hikiloimen selkään. Sillä aikaa, kun annoin tamman kuivatella itseään, menin itse oleskeluhuoneeseen, jonne olin viskannut reppuni. Söin nopeasti evääni (= pari suklaapatukkaa ja viinirypäleitä) ja luin muutaman hevoslehden. Oleskeluhuoneessa oli vain sohvalla torkkuva Pipsa, muut olivat joko taluttamassa alkeistunnilla tai katsomassa tunteja - tai sitten muuten vain heilumassa hoitsujensa kanssa.
Koska Pipsasta ei ollut seuraa (hmm, milloinka nukkuvasta ihmisestä on..), kyllästyin pian oleskelutilassa maleksimiseen ja ryntäsin takaisin talliin. Jatkoryhmäläiset ja alkeiskurssilaiset olivat lopetelleet, ja seuraava poppoo aloitteli. Tallilla oli siis äärettömästi melua ja väkeä! Riina hirnahteli hermostuneena boksissaan ja potki ovea mielenosoituksellisesti. Tervehdin käytävällä vastaan tulevia hoitajia puikkelehtiessani hoidokkini luokse. Riina luimi ja pyöritteli silmiään, ihan kuin Anttu, kun talutin sen riimusta takaisin tarhaan. Katselin hetken hevosen menoa, ennenkuin kävelin hikiloimi käsissäni takaisin talliin ja keskityin neuvomaan aloittelijaa, joka halusi tietää, mitä Anne oli tarkoittanut tunnilla komentaessaan häntä 'ottamaan tuntuma'.
|
|
|
Post by Josefiina on Sept 9, 2008 20:09:10 GMT 2
Eilen en ehtinyt hoitaa sitten ollenkaan, kuin laittaa tuon toissapäiväisen tarinan. Mutta tässä tulee Yhyy, kökköä ja pikaista, koittakaa kestää. -- 09.09 - And I won't let you fall away from meUusi yritys. Harmaiden pilvien varjostaessa kulkuani Seppeleen tallia kohden yritin asetella hymyä kasvoilleni. Viime hoitokerta oli lannistanut mielialaani, lytännyt intoani; ihmissuhteet olivat vähän solmussa ja itse hoidettava jaksoi taas osoittaa, ettei luottanut minuun pätkääkään. Vai luottiko? Toivoin, että Riinan sunnuntainen kenkkuilu oli vain jokin... pahantuulisuus-aalto. Suljin silmäni ja hengitin syvään. Anna kaiken mennä hyvin, toistelin mielessäni. Olin väsynyt ainaiseen takapakkiin vaaleanrautiaan tamman kanssa - milloin se huomaisi, etten ollut vihollinen? Seppele avautui edessäni, ja erotin talliympäristön tutut piirteet: tarhat, kentän, maneesin, tallin, päärakennuksen. Huomasin kentällä kaksi hevosta; ratsastajia en nähnyt, mutta kauniisti muodossa ravasivat Sentti ja Eppu. Hyppäsin alas pyöräni selästä ja jätin sen nojaamaan aittaan vilkuillen laiduntavia hevosia: Siiri imuroi tyytyväisenä viimeisiä ruohonrippeitä, Aksulla oli ilmeisesti jäänyt Karoliinan kanssa kouluilulta vaihde päälle ja se veti hienoa pohkeenväistöä ravissa kaula kaarella, Palmikko käyskenteli tahdikkaasti sinne tänne ja Topi hirnui kimeästi kaula kaarella. Mielialani alkoi kohota: tänne minä kuuluin, hevosten ja kavereiden keskelle. "Moi!" Käännähdin ympäri ja kohtasin hymyilevän Johannan, joka piteli Topin hirnahdukseen kiihkeästi vastaavaa Bertiä. "Ai, hei", tervehdin, "ratsastamaan lähdössä vai?" "Joo. Maastoreissu pitkästä aikaa pojalla..." Johanna taputti orinsa kaulaa. Katselin hiirakkoa ihaillen, Bertin reipas ja reilu olemus oli aina viehättänyt minua. "Mä voin roikkua, kun sä nouset selkään", tarjouduin avuksi ja se kelpasi Johannalle. Pitelin toista jalustinta paikoillaan tytön punnertaessa notkeasti ja nopeasti vuonohevosensa selkään. "Kiitos!" Johanna hymyili minulle nopeasti, ennen kuin ohjasi ratsunsa metsää kohden. Katselin ratsukon perään hieman haikeasti; syyskuinen maastolenkki olisi kelvannut minullekin... no, ainahan sen voisi toteuttaa kävellen. Tomerasti hypähtelin talliin ja tervehdin Fionaa, joka käveli Riston karsinan suuntaan suitset kädessään, ja Jennaa, joka mutusteli Tupla-patukkaa käytävällä. Karsinoista, yläkerran oleskeluhuoneesta ja satulahuoneesta kuului mekkalaa: tallissa oli arkena nykyisin huomattavasti vilkkaampaa kuin kesällä. Näin muutaman ujosti ympärilleen pälyilevän, räkä poskella tutisevan pikkutytön, joiden arvelin kuuluvan aloittelijoiden ryhmään. Olin jo menossa opastamaan tyttöjä, mutta Karoliina ehti ensin virnistäen ensin minulle pikaisesti. Hain satulahuoneesta riimunnarun ja lähdin tarhoja kohden. Riina laidunsi heppatarhassa Pampulan ja Humun kanssa. Taskuuni oli unohtunut tyhjä irtokarkkipussi, ja sitä rapisuttelemalla koko hevoslauma ravasi innokkaana luokseni. Sain todistella karvakorville perusteellisesti, ettei minulla todellakaan ollut mitään syötävää, vaan että rapina oli ollut vain ovela huijaus. "Haa, kiinni jäit!" hymähdin napattuani Riinan riimusta kiinni, ennen kuin se ehti livistää muualle. Päättäväisesti napsautin riimunnarun kiinni päitsiin ja lähdin hinaamaan tammaa portille. Se viskoi pari kertaa ponnettomasti päätään ja yritti luimia, mutta huomasin, ettei hevonen ollut tosissaan. Huidoin Humun ja Pampulan kauemmaksi ja lähdin kulkemaan Riiviön edellä talliin. Siellä sidoin sen käytävälle ja hain arkisesti tamman harjapakin satulahuoneesta. Riinaa ei nyt äksyily kiinnostanut, tallissa oli ihan liian paljon elämää, jotta se olisi voinut tuhlata aikaa moiseen. Oli ratsastajaa, hevosta ja jossain juoksenteli koirakin. Tunnistin sen Oonan Rockyksi, ja rapsutin elikkoa ohimennen. Harjasin Riinan nopeasti ja se pökkäsi minua ystävällisesti olkapäähän. Ihan kuin se olisi huomannut vasta nyt, että todella olin siinä! Kaipasin pois tallin hulinasta, ja salakavalasti karkasimme Riinan kanssa ovesta ulos. Hymyilin vinosti hevoselle joka pärskähti äänekkäästi ja kohotti turpansa syysilmaa haistellakseen. "Raikasta, vai mitä? Tuolla tallissa on välillä liian tunkkaista hengittää..." Lähdin kulkemaan puoliverisen edellä metsää kohden; tänään tekisimme pitkästä aikaa kunnon taluttelulenkin. Suureksi ilokseni huomasin, että tamma kulki vierelläni halukkaasti ja uteliaana ympäristön äänistä ja liikkeestä. Aloin hyräillä ääneen laulua, joka kuvasi tilannetta hyvin - Paramoren Hallelujahia... This time we're not giving up, Let's make it last forever, Screaming "Hallelujah". We'll make it last forever.Sillä periksi en antaisi - 1 askel eteen, 2 taakse; vauhti oli hidas, mutta vielä joskus Riina huomaisi, että minäkin olin vain ihminen, en sen kummempaa. Haapapuiden lehtien kahistessa ympärillämme pysähdyimme Riinan kanssa yhtä aikaa ja katsoimme toisiamme. Tunsin ilon läikähtävän sisälläni kuplivana. Mähän en periksi antaisi.
|
|
|
Post by Josefiina on Sept 8, 2008 17:00:33 GMT 2
Laitan tänne nyt myös eilisen tarinan, koska kone lagitti juuri kun olin tätä lähettämässä..
07.09. - Yay
“Hei, tyttö... eikös tämä ole sinun pysäkkisi? Hei?” Raotin silmiäni puolikuolleena. Bussin tasainen kyyti oli tuudittanut minut kevyeeseen uneen, josta en halunnut herätä. Murisin jotakin möreästi ja yritin nukahtaa uudelleen. Mutta vaativa tökkiminen vasemmassa kyljessäni ei lakannut. “Hei, tyttö! Bussi lähtee ihan kohta! HEI!” Säpsähdin hereille, kun se jokin tökkäisi minua erityisen kipeästi kylkiluiden väliin. Hieroin kohtaa irvistäen ja käänsin sitten hölmönä pääni, kuka kiusankappale oli untani häirinnyt? Vieressäni istui pahoittelevasti hymyilevä mummo. Räpyttelin silmiäni ja painoin STOP-namiskaa, ennenkuin kysyin häkeltyneenä ystävällisen näköiseltä vanhukselta: “Sinä.. tai siis te... mistä te tiesitte, että tässä oli minun pysäkki?” “No eihän minua tarvitse teititellä!” mummo puuskahti. “Olen sattunut olemaan sinun kanssa tässä samaisessa rötiskössä ennenkin. Taidat olla noita Seppeleläisiä, vai mitä?” Nyökkäsin ja ehdin vain hymyillä, kun mummo jatkoi: “Minä olen Hilda, hauska tutustua.” Hän ojensi pehmeän kätensä, johon tartuin ilahtuneena. “Mun nimi on Josefiina.” Sitten pujahdin bussin käytävälle kuskin ärjyessä: “Hittolainen, jäikö tässä joku?!” “Nähdään taas!” huikkasin hymyilevälle Hildalle, ennen kuin hypähdin bussista pois. “Kiitos kyydistä, ja anteeksi mateleminen”, ehdin vielä kiekaista, ennenkuin myrtyneen näköinen kuski painoi napistaan, ja ovet sulkeutuivat sihahtaen. Kohautin olkiani – kaikenlaisia äkäpusseja sitä löytyi – ja lähdin hyppelehtimään Seppelettä kohden. Ihana sunnuntaipäivä, syyskuista aurinkoa ja tallilla maleksimista, mikä voisi olla parempaa?
Kun syksyisen maiseman läpi hölkättyäni erotin viimein Seppeleen rakennusten piirteet edessäni, sulin leveään hymyyn. En malttanut odottaa, mitä kaikkea päivä toisikaan tullessaan. Tunnetusti Seppeleessä sattui ja tapahtui, enkä ollut käynyt tallilla kuluneella viikolla kuin kerran, ja silloinkin superpikaisesti. Oli ihan ikävä liinaharjaista hoidokkiani.
Tanssahtelin tarhojen ohi ja moikkailin niissä käyskenteleviä hevosia; paisunutta Humua, ystävällisesti hörähtävää Senttiä, kukkoilevaa Rensua, hyväntuulista Taigaa ja muita tuttuja kavereita. Muutaman metrin päässä tallista minua vastaan juoksi Dreamer, jonka silmät paloivat ja naama oli punainen ja kirkas kuin Naantalin aurinko. (Hmm.. eihän se aurinko edes ole mitenkään erityisen kirkas Naantalissa, vai onko?) “Jossu! JOSSU!!” Dreamer hihkui. “Öö..” ehdin sanoa hämmästyneenä, ennen kuin yleensä vähän hiljaisempi tyttö kiskaisi minut käsipuolesta aittaa kohti mongertaen jotakin epäselvää suuresta päivästä ja yllätyksestä... “Hei, mitä tää nyt on?” yritin kysellä, mutta Dreamerin innostus tarttui minuunkin. Mitä oli tekeillä?
Dreamer laittoi etusormensa huultensa päälle ja ymmärsin vihjeen: nyt piti olla hiljaa. Äänettömästi tyttö avasi aitan oven ja pujahdimme perätysten sisään viileään hämärään. Dreamer katsahti minuun ja viittoi kädellään. Seurasin häntä ja muistinkin, että Blade oli siirtynyt aittaan mammalomalle. Tamman vatsanahka oli kiristynyt päätähuimavaa tahtia, ja siitä sainkin ahaa-elämyksen. “Onko se...”, aloitin ääni innosta tukahtuneena. “Ssh!” Dreamer vaiensi minut nopeasti ja otti vielä muutaman askeleen, ennenkuin pysähtyi suuren karsinan eteen. Kurkkasin sisään ja kun silmäni tottuivat pimeään, sydämeni meinasi pakahtua: mustan tamman rinnalla seisoi hento, mustanruunikko varsa. Tammako se oli... pikkuinen hamuili heiveröisesti emänsä nisää, ja Blade pukkasi jälkeläistään lempeästi takamukselle ohjaten tämän oikeaan suuntaan. “Se on ihana!” henkäisin haltioituneena. “Milloin se syntyi?” “En mä oikein tiedä”, Dreamer kuiskasi. “Tänään aamulla varmaan.. Sillä on jo nimikin. Mythril Dagger alias Myntti. Anne kertoi.” “Upea nimi!” Räpyttelin silmiäni vaikuttuneena. “Alatko sä sitten hoitaa sitäkin, vai?” Dreamer pudisti päätään ja hymyili hieman pettyneenä. “Ei... Mariel saa sen, varmaan kun Cassu lähti.” “Aijaa”, nyökkäsin. “Mutta saat sä sitä ainakin hetken lelliä itseksesi, eikä Marielkaan varmaan sitä lukkojen taakse laita...” “Toivottavasti ei!” Nauroimme hiljaa ja Blade pärskähti närkästyneesti. Kuin sähköiskusta hiljenimme heti ja seurasimme hetken tallin uusimman asukkaan epävarmaa liikehdintää tilavassa karsinassa. “Onneksi se jää Seppeleeseen”, Dreamer hymähti hiljaa. “Mieti, miten ihanaa on seurata sen kasvua... Mä olen ihan rakastunut tuohon otukseen jo nyt.” “Kuule, niin taidan mäkin olla”, nauroin minäkin – pikkuvarsat olivat aina olleet heikko kohtani, ja tamman omituisessa värityksessä oli jotain hyvin viehättävää.
Pikkutammaa ihailtuani heräsin todellisuuteen, jätin Dreamerin hillumaan aittaan ja lähdin itse päätalliin. Hevoset olivat kaikki ulkona, ja suuntasin suoraan kottikärryjä ja talikkoa kohden. Riinan karsina kaipasikin kunnon siivousta. Mätkin monet lastit pask... lantaa, ennen kuin olin tyytyväinen tulokseen. Vielä puhtaat turpeet tilalle ja vähän tallausta, ja volá! Riina saisi olla tyytyväinen tulokseen. Ihme kyllä, tallissa ei tuntunut olevan ketään. Huomasin sen vasta viedessäni kottarit ja talikon paikoilleen. Huhuilin boksien ja satulahuoneen suuntaan, vastauksetta. Vai hetkinen... Leevin karsinasta kurkisti Nana, joka tervehti minua hymyillen. “Mä en huomannut sun tuloa, kun tää mp3-soitin on vähän kovalla”, Nana kailotti kovaan ääneen, ennen kuin otti kuulokkeet pois ja jatkoi normaalilla äänellä: “Mukava nähdä suakin. Käyhän tervehtimässä Caraakin, jookos?” Cara oli Nanan russ-poni Seppeleessä. Olin aloittanut pippurisen neidin hoidon vasta ihan äskettäin ja takanamme olikin vasta 1 hoitokerta. “Joo, heti tämän jälkeen”, naurahdin. “Missäs kaikki on?” “Joukkomaastossa”, Nana vastasi virnistäen. “Mä en jaksanut lähteä, kun on tätä hoidettavaa taas... Leevin ja Tiian karsinoille pitää tehdä suursiivous!” “Tiian?” Kohotin kulmakarvojani hämmästyneenä, miten niin Tiian? Eikös lehmänkirjavaa tammaa hoitanut Iana? “Mä pääsin sille koeajalle, kun Rontti lähti”, Nana selitti. “Ja olen jo aivan rakastunut tammaan!”
Jätin Nanan urakkansa pariin ja lähdin itse hakemaan Riinaa tarhasta. Se laidunsi tällä kertaa jalkavaivoista kärsineen Taigan ja pallo-Blondin kanssa. Minun ei tällä kertaa tarvinnut kuin huudella liinakkoa, joka oli ilmeisesti kyllästynyt seuraansa. Vein sen nopeasti talliin ja huomasin nopeasti, ettei puoliverinen ollut parhaalla tuulellaan. Se inahteli ärsyyntyneesti tarhojen reunoilla kuikuileville lajitovereilleen ja tarttui tosissaan hampaillani hihaani. Onneksi hampaat eivät ylettäneet ihoon. Pian Riiviö oli käytävällä kiinni ja luimisteli minulle tapansa mukaan. En välittänyt tamman uhitteluista vaan hain harjapakin ja rupesin sukimaan neitiä tottuneesti. “No niin, lopeta se uhittelu, jooko?” Riinaa ei pyyntöni kiinnostanut, vaan se kohotteli takajalkojaan ja haroi niillä ilmaa, teki valehyökkäyksiä minua kohti ja pyöritteli silmiään. Tamman show ei tehnyt vaikutusta, vaikka ärsyttikin. Olimmeko taas menneet askeleen taaksepäin? Se Riinassa toisinaan väsytti: ainainen epävarmuus siitä, sietäisikö tamma minua ollenkaan lähelleen. Koko ajan oli vilkuiltava olan yli, mitä hevonen seuraavaksi keksisi: purisiko, potkaisisiko, lähtisikö painelemaan omia matkojaan minusta välittämättä.. Tiesin, että jonain päivänä se hyväksyisi minut. Mutta milloin se päivä koittaisi... Huokaisten jatkoin vastahakoisen hevosen sukimista. No can do. Pikkuhiljaa annoin hymyn taas palata huulilleni, ehkä tää tästä. Hiljalleen.
Harjattuani Riiviön vein sen harjapakin takaisin satulahuoneeseen. Siellä istui Sophie, joka putsasti Henrietan varusteita. “Ai moi”, hymyilin ilahtuneena, kun autiosta tallista löytyi edes joku. “Lähtisitkö mun kanssa talutusretkelle?” Sophie nosti katseensa, katsoi minua aikamoisen pahasti ja tokaisi sitten vihaisella äänellä: “En.” “No okei. Sori kun ehdotin.” Pakotin itseni hymyilemään tytölle ystävällisesti, vaikka sisuksissa kuohui. Joo, tämäkin vielä. Kotona ei mennyt putkeen, Riina jaksoi känkkäränkkäillä ja ilmeisesti olin onnistunut suututtamaan yhden ihmisen lisää. Way to go, Josefiina! “Me lähdetään sitten kai kahdestaan”, huokaisin palatessani Riinan luokse. Nanaa ei näkynyt, hän oli kai lähtenyt valmistautumaan huomiseen PKK-cupiin. “Sunkin pitäisi olla siellä... Chao selässä, esteillä.” Riiviö vastasi hyökkäämällä korvat luimussa minua kohti ja NAPS – ehti napata kunnolla pohkeestani. “AI HELVETTI!” Irvistäen kavahdin kauemmaksi ja kyyneleet silmissä kiskoin housujen lahkeen ylös. Mukava, jo orastavasti sinertävä puremakohta sai minut melkein itkemään. Ei sen takia, että se olisi sattunut niin paljon – sattuihan se, mutta kyyneleet meinasivat vuotaa siksi, että jälleen takapakkia. “Ehkä sulla on tänään vaan huono päivä.” Pakotin itseni taputtamaan reippaasti Riinan kaulaa. Se nosti päänsä korkeuksiin ja heilautti häntäänsä ärsyyntyneenä. “Arvaa mitä... ehkä nyt ei oo paras hetki millekään tunnelmalliselle, syksyiselle kävelylle”, lausahdin hiljaa, irrotin Riinan käytävältä ja lähdin taluttamaan sitä ulos. Ehkä olisi fiksuinta päästää tamma tarhaan laiduntamaan rauhassa; sitä ei näyttänyt kiinnostavan nyt minkäänlainen yhdessä puuhailu.
Päästin hevosen riimusta portilla irti, ja vielä mennessään tamma irvisti minua kohden. Tänään sillä oli myrskypilvi pään päällä, ja oli parempi antaa sen olla omissa oloissaan. Näin, miten hoidokkini kiukutteli tarhakavereilleenkin ja hääsi nämä hampaat irvessä kauemmas. Huokaisten lähdin bussipysäkkiä kohden, ehkä ehtisin vielä viimeiseen vuoroon.
|
|
|
Post by Josefiina on Sept 7, 2008 18:03:17 GMT 2
Voi hitsi kun olisi taas noin 5328 kommentoitavaa kuvaa ja tarinaa, mutta tyydyn tällä kertaa kehaisemaan "vain" Jennaa. Am I flying oli tunnelmallinen, sujuva ja mukava tarina, jota luki tosi mielellään. Eikä siis vain siksi, että satuin itse olemaan siinä.. Jenna kirjoittaa muutenkin hirmukivoja tarinoita, joista pidän melkoisesti.
|
|