Siken hoitovihko

[Pipsa]

19.06.2016 Tuomio

Tuijotin jälleen kelloa. Hassua, miten suhteellista aika olikaan. Vasta äsken aika tuntui madelleen, mutta nyt viisarit tuntuivat menevän hurjaa vauhtia. Minuutit tuntuivat vain sekunneilta, varttikin vain pieneltä hetkeltä.

Vaikka aika kiisi, istuin minä vain aloillani. En saanut katsettani irrotettua kellotaulusta, sen liike tuntui hypnotisoineen minut. Halusin takertua kiinni jokaiseen sekuntiin, nauttia jokaisesta pienestä hetkestä, mutten silti pystynyt liikahtamaankaan. Koko kehoni tuntui jähmettyneen, tunsin itseni suolapatsaaksi. Mahtoikohan teloitusta odottavaltakin tuntua tältä? Sitä halusi vain tehdä vielä jotain merkittävää, nauttia täysillä elämän viime hetkistä, muttei silti pystynyt kuin odottamaan sydän tykyttäen lähestyvän pyövälin askelia, lukon heleää kilahdusta.

"Pipsa", Salman hiljainen ääni sai viimein katseeni irtoamaan villisti pyörivistä viisareista. "Meet sä... öhm... sinne tänään?"
"Joo", nyökkäsin. "Kolmelta lähtee bussi." Rintaani puristi. Yritin nousta varoen, mutta silmissäni pimeni. En ollut saanut syötyä muruakaan liki kolmeen päivään.
"Oot sä varma ettet sä haluu syödä mitään?", Salma istui viereeni, puristaen kättäni. Hänen sirot kätensä tuntuivat kylmiltä. Pudistin vaisusti päätäni.
"Sano vaan, jos haluut että mä tuun sun kanssa", brunette jatkoi. Hänen silmänsä kimmelsivät kauniisti auringonsäteiden osuessa niihin.

Olin juuri vastaamassa kieltävästi, kun oleskelutilan ovi kävi. Inkeri pyyhälsi paikalle Anni ja Cella vanavedessään. Painoin katseeni punaiseen lankamattoon. Salma puristi jälleen vaistomaisesti kättäni.

"Tsiisus Pipsa", Cella pysähtyi katsomaan minua. "Sä näytät ihan kuolleelle"
"Onks sulla jääny vähä putki päälle", lyhyt vaaleaverikkö, Inkeri henkäisi jääkaapin luota. "Mun yks tuttu..."
"Ei kai ruokamyrkytys voi noin pitkään jatkua", Cellan sanat peittivät Inkerin pälätyksen alleen. Hänen kauniille kasvoilleen oli noussut epäilevä ilme.
"Se olikin vissiin jotain muuta", Salma totesi nopeasti. Loin häneen kiitollisen katseen. "Norovirus ilmeisesti. Sitä kuulema on nyt paljon liikenteessä"
"En mä vaan oo kuullu", Cellan katse oli terävä.
"Mun serkulla oli kans vasta viime viikolla", Inkerin viereen pöydän ääreen istahtanut Anni sai todettua syömisen lomasta. Sanomalehti kahahti hänen kääntäessään sivua. "Hei tässä on juttua siitä yliajosta!"

Nyt oli minun vuoroni takertua Salman käsivarteen. Kun viimein hölläsin otettani, jäivät hänen käteensä vaaleat sormieni painaumat.

"Uu! Näytä!", Inkeri nappasi nopeasti lehden itselleen, ja alkoi lukea nenä tekstiä viistäen. "12. kesäkuuta iltapäivällä kuolemaan johtanut yliajo hirviniementiellä... pläpläplä.... kuljettajaa ei tavoitettu, epäillään törkeästä kuolemantuottamuksesta ja liikeneturvallisuuden vaarantamisesta... silminnäkijöitä etsitään... uhri keski-ikäinen mies"
"Jännä ettei ne oo vieläkää saanu sitä kiinni", Anni puuskahti ja risti kätensä rinnalleen. "Luulis että kyllä nyt tollasesta jää autoonkin jo sellaset lommot"
"Nii", Cella nyökytti. "Ja luulis nyt et tollasesta tulee jo nii huono omatuntokin ettei sitä kukaan normi kestä. Tosin eiköhän toikin oo joku taparikollinen ja kaahari, ei nyt kukaan normaali pakene paikalta ja jätä vielä ilmottamatta"
"No kyl mä silleen ymmärrän tota", Inkeri totesi voidellen leipää. "Et menee niin kun paniikkiin. Ja sit mitä järkee tossa vaiheessa on enää kertoo, kun ei siitä oo mitään hyötyä silleen."
"Mut kyl tollasesta ansaitsee rangaistuksen", Cella puuskahti. "Pitää olla tarpeeks munaa kantaa vastuu teoistaan"
"No joo, mut ei se tuo sitä tyyppiä takas elävien kirjohin...", Inkeri aloitti.
"Miun pitää mennä kattoo Sikkee", keskeytin. En enää kestänyt, vaan säntäsin ulos huoneesta. Minä olin tappaja, kelvoton olento, hirviö.

Pinkaisin Siken karsinalle. Upotin tärisevät käteni sen harjaan ja painoin kyyneleiden tahrimat kasvoni vasten sen hallavaa kaulaa. Poni hörisi minulle lempeästi ja koski poskeani hellästi turvallaan.
"Voi Sikke", nyyhkytin. "Mitä mie oonkaan tehnyt"

"Pipsa...", Salma oli ilmestynyt karsinan ovelle.
"Mie meen nyt", käännyin katsomaan tyttöä. Kyyneleeni olivat jo kuivuneet loppuun ja hengitykseni tasaantunut. Salma ei sanonut mitään, vaan kaappasi minut tiukkaan rutistukseen. Ja minulle se merkitsi enemmän, kuin yhdetkään sanat olisivat voineet. Kaikista virheistäni huolimatta minä en olisi tässä yksin.

Hiljaisuudessa kävelimme rinta rinnan bussipysäkille. Bussin tullessa Salma itki, minä en. Leuka pystyssä astuin bussin kyytiin. Minä pystyisin tähän.

Oli aika sovittaa tekoni.

*******

On hassua, kuinka elämä kuljettaa meitä, kuinka pienimmätkin päätökset voivat muuttaa kaiken - perhosen siivenisku voi aiheuttaa myrskyn toisella puolen maailmaa. Mutta minä en usko sattumaan. Minä uskon, että asioilla on tarkoituksensa, vaikken kylläkään juuri tällä hetkellä kokenut niin. Uskon, että jokin suurempi ohjaa kulkuamme, ettemme ole yksin haparoimassa elämän merellä. Minä uskon kohtaloon.

En millään usko, että oli vain silkkaa sattumaa, että istuin juuri siihen linja-autoon, että jostain syystä päädyin jäämään kauemmalla pysäkillä.
Kävelin sokeana pitkin harmaata katua. Olin valmis tunnustamaan, valmis kohtaamaan seuraamukset, valmis luopumaan kaikesta. Olin valinnut jo sanani, vaatteeni oikeuden käyntiin. Sillä hetkellä jokin sai minut vilkaisemaan oikealle, liikennevaloihin suojatien taa. Ja siellä minä näin aaveen.

Verenpunaiseen päästä varpaisiin pukeutuneen naisen vieressä näin tutun hahmon. Ja vaikken näin kaukaa kyennytkään näkemään hänen kasvojaan, tiesin minä silti kuka hän oli. Makkaraperuna.
Hetken minä todella luulin, että hän oli aave. Mutta sitten erotin valkean kipsin hänen kädessään. Ja pyörän, jonka lokasuoja oli pahasti mutkalla.
Ja minä juoksin. Mutta tällä kertaa en pakoon. Parilla askeleella tunnuin tavoittavan miehen, vaikka matkaa olikin liki sata metriä.

"Hei, oota!", henkäisin takertuen miehen olkapäähän. Hän kääntyi säpsähtäen.
"M-mitä?", Makkaraperuna hymähti.
"Öö.. En tiiä muistatko minnuu mut oon töissä Nakkihel- siis Liekkinakissa", sopersin. Jalkani tuntuivat muuttuneen ylilöysäksi spagetiksi. "Mitä siulle on käyny? Tai siis eihän se miulle kuulu mutta..."
"Sähän oot se Pipsa!", miehen punakoille kasvoille ilmestyi hitaasti oivaltava ilme. "No onpas teillä hyvää palvelua! Mä tässä olin kuule yks päivä fillarilla ajelemassa tuola hirviemessä päin kun jumalauta kolahdin päin autoa, se tuli nii perskuleen kovaa mutkasta. Jukolauta kun kolahti pahasti, hetken olin jo ihan varma et se tää oli sit tässä... Mut nii mä vaa rämmin ylös sieltä ojasta"
"Mut siis käviks mitään?", henkäisin. Huimasi, mutta pakottauduin pysymään pystyssä.
"No käsi meni poikki, mut muuten mää oon ni kovaa tekkoo", mies heilautti kipsattua kättään. "Ja katos mikä se pahan tappas"

Ja meidän molempien yllätykseksi minä heittäydyin halaamaan Makkaraperunaa. Ja sitten, hetken kiusallisen punastelun jälkeen me lähdimme molemmat hämillämme kävelemään eri suuntiin.
Pääni tuntui lyövän tyhjää ja kasvoilleni oli jähmettynyt typertynyt virne. Minä olin, en nyt syytön tai viaton, mutten kuitenkaan tappaja. Minä olin vain minä, tuikitavallinen Pipsa Hänninen 19v, en lööppien teinikaahari.

Tuntui, kuin koko maailma olisi yhtäkkiä muuttunut mustavalkoisesta sateenkaaren kirjavaksi. Pikkulinnut sirkuttivat puiden oksilla ja ohitseni juoksi joukko nauravia lapsia. Pilvetkin olivat väistyneet auringon tieltä.

Ja tien toisella puolella seisoi hampurilaisravintola.

[Pipsa]

25.09.2016 – Kaksin syksyyn



Lehdet olivat jo alkaneet muuttaa värejään, kaikki oli tuntunut tapahtuneen kuin yhdessä yössä. Aamuisin hengitys lähes jo höyrysi, eikä enää olisi pitkä aika ensimmäisiin yöpakkasiin. Silti kuitenkin kesä oli vielä vahvasti läsnä; aurinko paistoi lämmittäen paljaalta taivaalta ja valaisi vielä iltaisinkin. Seppeleessä syksy näkyi jo vahvasti tuntien alkamisen ja uusien hoitajien vyörynä. Syksyn myötä talli tuntui olevan jälleen täynnä elämää, kaikkialla virisi iloinen puheen sorina ja oleskelutilasta tuntui aina kantautuvan kahvin pehmeä tuoksu.

Kevyt tuulenvire sai ihoni värähtämään. Yksinäinen lehti irrotti otteensa kevyesti heiluvasta oksasta ja laskeutui maahan hitaasti pyörteillen. Vuonohevosen askeleet tömisivät hiljaa vasten maan pintaa.

Sanotaan, että ihmiset jotka ovat käyneet lähellä kuolemaa, ovat oppineet nauttimaan elämästä. Oppineet heittäytymään ja tarttumaan hetkeen. Minulle tieto syyttömyydestäni oli aiheuttanut kai jotain samankaltaista; maailma oli tuntunut jälkeen aukenevan edessäni, kaikki oli tuntunut mahdolliselta. Rintani oli täyttänyt vapaus, olin saanut uskon tulevaisuuteeni takaisin. Silmäni tuntuivat jälleen avautuneen. Ja sanotaanko näin, oli meno saattanut hieman lähteä lapasestakin. Olin ehkä viettänyt pari yötä liikaa Liekkijärven yöelämässä, heivannut kaikki velvollisuuteni syrjään auringon paistaessa ja rynnännyt pitkälle maastoretkelle Siken kanssa, - nauttinut pitkästä aikaa elämästä.

Metsän hiljainen humina sai minut tuntemaan oloni rauhaisaksi, hetken kaikki tuntui olevan siinä. Ei ollut mennyttä, ei tulevaa. Vain se hetki. Vain minä, Sikke ja syksy.

[Pipsa]

2.10.2016 – Kädenlämpöinen onni

Oleskelutilassa leijaili kahvin pehmeä tuoksu. Värikäs posliinimuki tuntui ihanan lämpimältä kämmeniäni vasten. Ympärilläni kaikuva naurun ja puheen sorina oli pehmeää kuin pumpuli, tunsin voivani kääriytyä siihen suuren viltin tavoin. Tunsin uppoavani tuohon hetkeen, siihen onnellisuuden tunteeseen, joka läikkyi sisälläni. Se ei ollut sellaista riemukasta, tulikuumaa onnea, vaan pikemminkin sellaista hieman kädenlämpöistä kuumempaa. Sellaista, jota ei välttämättä huomannut, ellei siihen kiinnittänyt huomiota. Sellaista pysyvää, vakaata onnea.

”Mikäs sua hymyilyttää?”, Salma kääntyi minuun päin. Hänenkin kauniille kasvoille oli noussut hymyn vire, joka oli sävyttynyt ripauksella uteliasuutta.
”En tiiä”, kohautin olkapäitäni ja uppouduin entistä syvemmälle pehmeän sohvan uumeniin. ”Tiiätkö, kun joskus vaan tuntuu sellaselta… hyvältä.”
”Että kaikki on niin ku tosi hyvin”, jatkoin hiljaa. Ikkunasta paistava aurinko sai silmäni siristymään.
”Sä oot kyllä onnes ansainnu”, tyttö totesi hiljaa, niin etteivät muut kuulleet. Hän puristi pehmeästi kättäni. Hänen kätensä oli kovin lämmin ja katse tuikki lämpöä. ”Kaiken sen jälkeen.”

Muisto kesän tapahtumista sai jotain liikahtamaan sisälläni. Jotain ikävää ja rumaa. Vaikka kaikki olikin nyt hyvin, pystyin yhä tuntemaan sen kauhun, pelon, syyllisyyden jäänteet. Haava ei ollut vieläkään parantunut täysin. Enää se ei ollut mätivä avohaava, vaan pelkkä pienen pieni haalistunut arpi. Sellainen, jollaiseksi se kai iäksi jäisikin. Olin iloinen siitä, ettei juttu syyllisyydestäni yliajoon ollut levinnyt Seppeleessä. Tietääkseni Salma taisi olla ainut, joka edes tiesi koko keissistä. Ja se oli hyvä niin.

”Mitäs sä aattelit tänään tehä?”, Salma huomasi välittömästi synkenneen ilmeeni. ”Mennäänks maastoon? Vai pitäskö mennä treenaa kentälle? Oliks sä hei huomannu sen ilmon niistä marraskuun ekalla viikolla olevista koulukisoista?”
”Huomasin joo!”, hihkaisin. Tulevien kisojen muistaminen sai ilon taas läikähtämään sisuksissani. ”Ilmotin miut Siken kaa helppoon B:n, kun on ollu niin pitkään taas taukoa kisaamisesta. Mut tuli just mieleen, että mitä jos mentäs pellolle? Vois vähän tehä niinku treenausta ja sit maastoiluu samassa. Luulen tosin et Possu voi olla aika vireessä, kun se eilenkin…”

Yhä jutustellen tallustimme tarhoille hakemaan ponimme.

Vaikka aurinko paistoi kirkkaan siniseltä taivaalta, oli ilmassa jo roima ripaus lokakuista koleutta. Se tuntui kirpeältä ja raikkaalta, virkistävältä. Tarhassa syyspäivää paistattelevista poneista valta osa oli jo verhottu värikkäisiin loimiin. Portillä värjöttelevä Bonnie oli kuin hevosvarustekatalogista turkoosine sadeloimineen. Sikke sen sijaan muistutti enemmän tosielämän Pollea pörröisessä, kuraantuneessa karvapehkossaan. Mutta katsoessani vuonohevosta, en minä nähnyt ylikasvanutta harjaa tai mutaisia jalkoja. Ei, minä näin vain ponini, juuri sellaisena jona minä sitä rakastin.
”Tiesiks sä Pipsa että liiallinen hymyily aiheuttaa ryppyjä”, Salma pukkasi minua kyynärpäällä leveästi virnistäen. Ennen kuin kerkesin vastata mitään, hyppelehti tyttö jo pahimpia mutapaikkoja vältellen kimon ratsuponinsa luo. Niinpä päädyin vain seuraamaan vanavedessä oman vuononponini luo.

Mutta hymystäni en luopunut. Toivottavasti en nyt, enkä koskaan enää.

[Pipsa]

25. lokakuuta 2016 - Näkymättömät

Eilisen sääennuste oli luvannut syysmyrskyä Liekkijärvelle, eikä ollut ollut väärässä. Räntäsade piiskasi auton tuulilasia kiihtyvällä tahdilla ja tuuli riepotteli tien ylle kaartuvia puita. Ajaessani kurviin hiljaa mielessäni kiitin isääni, joka oli vaihtanut talvirenkaat autoni alle - kesärenkailla ei tällä kelillä olisi ollut liikenteeseen mitään asiaa. Vilkaisin takapeiliin todetakseni tien tyhjäksi; vain mustanpuhuva korppi oli istahtanut tien laitaan nokkimaan maata. Myöskään vastaan tulevaa liikennettä ei ollut, ei edes jalankulkijoita. Ilmeisesti kurja ilma oli saanut eläkeläiset ja muut satunnaiset iltaisin tiellä liikkujat jättäytymään sisätiloihin. Täytyisi tänään varmaankin suunnata Siken kanssa maneesin suojiin, sillä ulkona kiertelevä viima ei tekisi hyvää meille kummallekaan; vuononponini oli viime aikoina tuntunut taas arastelevan hieman selkäänsä, eikä kylmä syystuuli ainakaan parantaisi tilannetta. Ajatuksieni keskeltä kurottauduin kääntämään radiota kovemmalle: radio-ohjelmassa keskusteltiin parhaillaan halloweenasuista. Minun täytyisikin viimein keksiä jokin asu Seppeleen halloweenjuhliin. Niin ja jatkoille. Täytyisikin muistaa kysyä, oliko Seppeleen täysi-ikäisillä minkälaisia jatkobileitä tiedossa. Toivottavasti pelastuisin tänä vuonna karaokelta - viime vuotinen Michael Jackson imitaationi ei ollut vieläkään lopettanut aiheuttamasta minulle satunnaisia facepalm-kohtauksia.

Hätkähdin. Radio-ohjelma oli yllättäen vaihtunut valkeaan kohinaan. Itsekseni tuhahtaen kurottauduin painamaan kanavan uudelleen hakua. Kummallista, ettei Liekkiksen radio muka kuulunut täällä. Saatuani kanavan jälleen toimimaan, nostin katseeni takaisin tiehen. Pieni olento käveli melkeinpä keskellä tietä, sulautuen suuren ikivanhan lehmuksen varjoon. Olin lähellä kiljaista, mutta vaistomaisesti päädyin hätäjarrutukseen ja loivaan väistöliikkeeseen. Nastarenkaista huolimatta auto luisui vielä pitkän matkan, kunnes pysähtyi töksähtäen. Käteni, ja yhä jarrulla sekä kytkimellä lepäävät jalkani tärisivät. Takapeilistä näin olennon, jota olin väistänyt - lapsen.

Lapsi oli verhoutunut suureen, mustaan toppatakkiin. Nytkin erotin vain syvälle päähän vedetyn tupsupipon, heijastimia ei ollut lainkaan. Yhä täristen sain kangettua auton oven auki ja hoiperreltua ulos autosta.
"Mitä helvettiä sie kävelet täällä pimeessä?", purskahdin säikähtäneesti, ääni yhä väristen. Lapsi pysähtyi tuijottamaan minua suurilla peuransilmillään. Muutenkin hän, tyttö, näytti kuin Tim Burtonin animaatiosta karanneelta: valtavat silmät olivat syvällä päässä ja niitä ympäröivät tummat rinkulat, kasvot olivat lommollaan ja värittömät, pitkät hiukset roikkuivat takkuisina tytön rinnoilla. "Oli kuule sekunnista kiinni etten ajanu siun yli. Just tän takia käytetään heijastimia, herranjestas."
Nojauduin jalkojani vasten vetämään syvää henkeä. Puristin käteni tiukkaan nyrkkiin estääkseni niitä värisemästä. Tärinä kehossani jatkui yhä.

"S-sori", tyttö sopersi hiljaa, näyttäen itkuun purskahtavalta. En tainnut olla ainoa, joka oli säikähtänyt pahemman kerran. Hänen katseensa oli luotu pienien kenkien kärkiin.
"Siun pitäs kyllä käyttää heijastimia ihan oikeesti", totesin jo lempeämmin. "Oot sie minne menossa? Ja ihan yksin?" Tyttö ei näyttänyt juurikaan seitsenvuotiasta vanhemmalta.
"Tallille", linnunluinen lapsi totesi hiljaa. "Tonne iha lähelle."
"Ai Seppeleeseen?", hymähdin yllättyneenä. "Niin miekin. Hyppää kyytiin."

"Mitäs sie Seppeleessä?", juttelin takapenkille istahtaneelle tytölle. "Käyt sie siellä tunnilla vai?" Radiosta tuli jälleen pelkkää kohinaa, mutta annoin sen olla. Nyt olisi parempi keskittyä vain ajamiseen. Räntäsade tuntui kiihtyneen entisestään.
Tyttö oli hetken vaiti.
"Joskus joo", hän totesi. "Me ollaan nyt mummolassa lomalla. Mummo asuu tossa lähellä."
"Aijaa, sehän kiva. Onks siulla Seppeleessä mitään suosikkiheppaa?"
"Joo, Netta!", tytön kasvoille ilmesty pieni hymy ja äänestä kuulsi ihailu. "Se on niin kiltti ja kaunis. Voi kun mäkin saisin joskus oman ponin, just sellasen kun Netta. Koukon mielestä taas Reino on paras. Se tykkää pilkukkaista hepoista."
"Netta on kyl tosi nätti", myönsin kaartaessani auton viimeiseen mutkaan. Parkkipaikka häämötti jo edessä. "Onks Kouko joku sun kaveri?"
Tyttö nyökkäsi vastaukseksi.
"Mutta muista sit se heijastin ens kerralla", muistutan vielä sammuttaessani auton. "Autoilijan on tosi hankala nähdä sinnuu tuolla pimeessä muuten ja voi sattua tosi pahasti. Voi vaikka käsi murtua ja kaikkea."
"Niinkun siltä johon sä törmäsit", tyttö totesi hiljaa pompattuaan ulos autosta. "Kiitti kyydistä!"

Jäin tuijottamaan tytön perään. Kylmät väreet kiisivät pitkin selkääni ja mahassani muljahteli, menneisyyden peto nosti siellä jo karmivaa päätään. En kyennyt liikahtamaankaan kuskin paikaltani. Ajatukseni sinkoilivat ja pyörivät ympäriinsä, sotkeutuen tiukaksi vyyhdiksi, kuin lankakasaksi kissanpennun pehmeissä tassuissa. Miten lapsi oli voinut tietää tapahtuneesta? Vain kolmen ihmisen - minun, Makkaraperunan ja Salman - piti tietää koko jutusta. Ei kenenkään muun. Ei etenkään lapsen, jota en ollut koskaan edes tavannut.

Vedettyäni tovin henkeä, kahlehdittuani villihevosten lailla laukkaavat ajatukseni ja tungettuani suuhun kaikki tallireppuni pohjalta löytämäni dumlet sain viimein tarpeeksi voimia noustakseni ulos autosta. Epävarmoin askelin tassuttelin kohti Siken karsinaa.
"Moi! Mä otin hei Siken jo sisälle, kun tuolla ulkona oli noin kurja keli", vastaantuleva Anne huikkasi.
"Öö... Joo. Okei", mumisin. Tuntui, kuin olisin katsonut maailmaa ulkopuolisena, suuren sumuverhon takaa.

Kuten aina, tuntui Sikke nytkin lohduttavan lämpimältä kalpeaa poskeani vasten. Kun kaikki muu maailmassa tuntui romahtavan tai olevan outoa, valhetta, oli Sikke silti aina niin oikea, läsnä. Aito.

En tiedä kuinka pitkään olin seisonut siinä Sikkeen nojaillen, kun kuulin raudoitettujen kavioiden kopinaa. Salma asteli sisään Bonnie rinnallaan. Tytön siroille kasvoille nousi leveä hymy, kun hän bongasi minut viereisestä karsinasta.

"Moi Pipsa!", brunette tervehti iloisesti. Hänen poskensa hehkuivat vielä punaisina ratsastuksen jäljiltä.
"Mikäs nyt?", tyttö pysähtyi tuijottamaan minua.
"Mie vaan... Tapahtu just jotain tosi outoa", mumisin. "Joku random muksu ties mitä mie tein"
"Ööö?", Salma näytti kysymysmerkiltä.
'Siitä Makkaraperuna-keissistä"
"Häh?"

Kerrottuani koko tämänpäiväisen tapahtuman oli Salmankin kasvoille ilmestynyt typertynyt ilme.
"Miten se voi tietää tollasta?, Salma puhisi mietteliäänä. "Etenkin jos se ei edes tunne sua? Mut mitä jos se tuntee Makkaraperunan?"
"En usko", pudistin päätäni.
"Mitä jos se tarkoitti jotain muuta? Ehkä kuulit väärin?"
"Niin, ehkä. Miulla on kyllä ollu jonkin verran työstressiä ja kaikkea", koetin naurahtaa, epävarmuuden kuitenkin kuultaessa äänestäni.
"Sun kantsi varmaan kysyä siltä mitä se tarkoitti"
"Oot oikeassa."

Ja niin päädyin maneesin katsomoon.

Siellä oli parhaillaan estetunti meneillään. Kössi oli hyppyvuorossa. Ruuna laukkasi kankeasti, hikikarpaloiden valuessa nuoren ratsastajan otsalla.
"Enemmän laukkaa Viivi! Kevyt käsi, lonkat auki. Jalkaa lisää!", Pirittan ääni kaikui hallissa. Värähtäen astelin katsomon penkille, tytön viereen.

"Moi", istahdin penkille. Tyttö kääntyi katsomaan minuun tupsupipon alle osittain jäävillä lautasen kokosilla, harmailla silmillään.
"Älä istu siihen", lapsi älähti.
"Ööh... Okei", mumisin yllättyneenä, jääden seisomaan tytön viereen. "Aattelin vaan kysyy että... kuinka sie tiesit siitä yhestä jutusta."
"Yliajosta?", tyttö vilkaisi minuun. Luojan kiitos katsomo oli meitä lukuunottamatta tyhjä.
"Öh... Joo", totesin. Puna oli noussut kasvoilleni. Toivottavasti kukaan ei kuulisi.
"Kouko kerto mulle", tyttö kohautti harteitaan.
"Ööh... Mites Kouko ties siitä?" tunsin olevani aivan pihalla. "Eihän me ees tunneta?"
"Se näki sen", lapsi tokaisi, kuin asia olisi ollut itsestään selvää. "Se tietää kaikki tollaset jutut."
"Kukas tää Kouko olikaan?", aloin olla jo aivan ymmälläni. Kuka ihmeen lapsi voisi olla nähnyt tilanteen? Ja vielä tuntisi minutkin? Aloin käydä mielessäni Seppeleen nuoria tuntiratsastajia. "Käyks sekin täällä?"
"Mun paras kaveri", tyttö hymyili. "Tietty käy."
"Sehän on tossa mun vieressä", hän jatkoi osoittaen penkkiä vierellään. "On ollu koko ajan"

Paikka oli se, johon olin aiemmin veinannut istua. Ja tyhjä.

Kylmät väreet juoksivat jälleen selkääni pitkin. Lapset itsessään olivat jo lähes pelottavia. Oudot lapset jo suorastaan karmivia.

Mutta kauheimpia olivat lasten mielikuvitusystävät.

[Pipsa]

26.10.2016 - Ne joita emme näe

Mielikuvitusystävä. Pelottava mielikuvitusystävä. Mielikuvitusystävä joka tiesi asioita, joita kenenkään ei pitäisi tietää. Alkuhämmästykseni oli nopeasti muuttunut järkytykseksi ja sisällä kalvavaksi peloksi, - entä jos lapsi kertoisi jollekin teostani? Toisaalta uskoisiko kukaan lasta joka vaikutti omaavan villin mielikuvituksen? Lapseen joka uskoi omaavansa näkymättömän ystävän? Ei. Ei kukaan häntä uskoisi, vakuutin itselleni.

Silti saapuminen Seppeleeseen tuntui vatsassa vellovana aaltona, törmäisinkö lapseen tänään? Ja jos törmäisin, niin kuinka toimisin?

"Noh, kysyitkö siltä lapselta?", Salma huikkasi Bonnien karsinasta heti huomattuaan minun saapuneen Sikke rinnallani talliin sisälle. Naisen ääni oli täynnä innostusta. Puistelin räntää takistani.
"Kysyin. Se sano, että... tai siis se oli kuullut joltain kaveriltaan. Kaveriltaan jota ei ilmeisesti ole olemassa", puuskahdin, tajuten heti kuinka järjettömältä kertomani oli täytynyt kuulostaa.
"Ei ole olemassa? Miten niin ei ole olemassa? Joku mielikuvituskaveri vai?", Salma puuskahti pysäyttäen Bonnien valkeaa kaulaa hivelevän käden.
"Niin. Tai en mie oikein tiedä."
"Mutta siis mistä se lapsi sitten on voinut kuulla?", nainen puuskahti ja pysähtyi hetkeksi miettimään, ja muistaen sitten selkeästi jotain. En huomaa tämän kasvoille kohoavaa huolestunutta ilmettä.
"No niinpä! En keksi mistä se lapsi on voinut kuulla! Ja kun eihän mitään näkymättömiä henkiä tai mitään muita edes ole. Ajaudun kohta ihan vainoharhaiseksi ja alan kommunikoimaan hengille jollain ihme Ouija-laudalla!"
"Ai halloween -hengessä vai?"
"Just silleen. Ei tässä paljon muuta pysty enää kuvittelemaan."
"Onnea sit siihen. Kerro sitten jos tartteet apua laudan tekoon."
"Ei hätää, oon kattonu Supernaturalia. Miulla on autossa suolaa."

Vaikka Salman kanssa pystyin tilanteelle naureskelemaan, en voinut estää mieleni vakavoitumista kun kapusin portaita ylöspäin kohti oleskelutilaa. Aloin tuntea itseni vainoharhaiseksi.

Kaikesta erikoisuudesta huolimatta minun oli otettava itseäni niskasta kiinni ja ryhdistäydyttävä. Tänään olisi Seppeleen halloween-kisat, joissa me starttaisimme Siken kanssa niin 60-70cm kuin 80-90cmkin luokissa. Täytyisi alkaa siis valmistautumaan.

-------

Peilistä minua tuijotti ihmissusi. Ei sellainen kauhuelokuvien vertahyytävä peto, vaan enneminkin sellainen hieman kapinen ja auton alle jäänyt yksilö, joka oli lojunut homeisessa varastossa pari viime vuotta. Silti se sai niskakarvani nousemaan pystyyn, vaikka tiesin itse piileskeleväni maskin takana. Noloa myöntää, mutten pelänynnyt mitään niin kun ihmissusia. En edes outojen lapsien mielikuvitusystäviä. Sipaisin vielä tuuheaa sudenkarvaani, ennen kuin laahustin ulos vessasta naamiaisasussani.

Taipaleeni karsinalle ei alkanut kovin hyvin: kaksi ohitse vilahtavaa vekaraa pysähtyi tuijottamaan minua ja nauramaan huvittuneina. Täytyi myöntää ettei 80-luvulta peräisin oleva puku ollut enää parhaassa loisteessaan, mutta toisaalta usein pelon ja naurun raja oli seitinohut. Kuten vaikka klovneissa.

Eikä vastaanotto Sikeltäkään ollut kovin positiivinen. Viereisen karsinan Bonniekin oli selkeästi järkyttynyt, ainakin sen silmävalkuiset vilkkuivat ja valkea häntä viuhkoi kiukkuisesti.

"Hopihopi pikku Punahilkka!", hymyilin ponilleni ja vetäisin hellästi nahkaohjista joihin olin kiinnittänyt punaisia rusetteja. Sikke näytti suloiselta punaisessa ratsastusloimessaan.

Täytyisi kiirehtiä, sillä lämmittely alkaisi aivan hetken kuluttua. Siken protestoidessa sen selkää vasten heiluvaa häntääni, tanssahtelimme treeniaukiolle. Häntä litistyi ikävästi takamukseni ja satulan väliin. Jännitys alkoi muodostamaan perhosia vatsaani. Vaikka kyseessä olivatkin pelkät tallikisat, oli kisaamisessa aina oma jännityksensä.

Sikke tuntui olevan lennokkaalla tuulella, aivan kuten olin arvellutkin. Kylmä ilma ja ensilumi saivat sen aina muistuttamaan pikemminkin stereotyyppistä täysiverisestä kuin vuonohevosesta; sain tosissani keskittyä ratsastukseen pitääkseni ponin kurissa. Laukassa se innostui heittämään pari pukkia ja ensimmäiset verryttelyhypyt olivat kaikkea muta kuin kaunista katsottavaa, mutta vähitellen alkoivat hypyt olemaan jo ihan hyviäkin. Tiivistahtisen verryttelyn jälkeen annoin ohjan valua pidemmäksi ja Siken hengähtää hetken.

"Onks toi Pipsa siun raippa?", mustanpuhuvan Elmon selässä keinahteleva Fiia huikkasi, osoittaen maahan tipahtanutta estepiiskaa.
"Ai joo, on", hätkähdin. Se oli ilmeisesti tippunut minulta jossain välissä.

Koska lähistöllä ei näkynyt ketään ei-ratsailla olevaa, päädyin pysäyttämään Siken keskelle aukiota ja pomppaamaan alas sen selästä. Raippaa tulisin tuskin radalla tarvitsemaan, mutta enpä minä viitsisi sitä tännekään jättää.

"Noniin, kuuenkympin hyppääjät maneesiin!", keltaiseen sadetakkiin sonnustautunut Elli huitoi aukion laidalta. Oli alkanut satamaan. "Pistäkääs vauhtia!"

Ratsukoiden letka lähti valumaan kohti maneesia. Hermostuneesti tuhahtaen kumarruin nappaamaan kultapäisen raipan maasta. Kääntyessäni katsomaan, olivat muut ratsukot jo kaukana. Yritin nopeasti kangeta itseäni takaisin Siken selkään. Poni kuitenkin säikkyi karvaista asuani, tanssahdellen aloillaan silmävalkuaiset välkkyen.

"Seiso nyt", ärähdin ponille. Se pärskyi tyytymättömänä, mutta malttoi kuitenkin seisoa aloillaan sekunnin murto-osan ajan, jotta sain tungettua jalkani metalliseen jalustimeen ja noustua ratsaille. Annoin Siken kiirehtiä muiden ratsukoiden perään jotka olivat kadonneet jo näkyvistäni.

Oli alkanut hämärtää, ja kylmä syystuuli kiersi ympäri pihamaata. Siinä oli jotain outoa. Jotain, joka sai ihoni nousemaan kananlihalle.

"VARO KOUKO!", ohut ääni kiljahti. Sikke hypähti sivuun, aivan kuin väistäen jotain. Tai jotakuta. Tamman tummat silmät pyörivät päässä ja paljastivat valkeana pimeydessä hohtavat silmänvalkuaiset. Se korskahteli ja valkea vaahto täplitti sen rinnuksia. Olin vähällä pudota.

"Ratsastit melkein Koukon yli! Varoisit edes vähän!", kimakka ääni huudahti vihaisesti. Käännähdin säikähtäneesti äänen suuntaan. Ei ollut vaikea arvata kuka äänen lähde oli. Sikke tanssahteli hermostuneen oloisesti paikallaan, pärskähteli, ja vilkuili kohti pimeää pusikkoa. Tunsin sen kylkien värähtelevän. Pimeys tuntui tiukentaneen otettaan.
"Anteeksi, ... mie en totah, nähnyt", sopotin säikähtäneesti ja yritin rauhoitella hermostunutta ratsuani. Ajatukseni kuitenkin pyörivät villisti. Miksi Sikke oli säikähtänyt, ja ennen kaikkea aivan kuin väistänyt jotain? Näkikö se jotain mitä minä en kyennyt näkemään?

"Koukoon olisi voinut sattua", eilinen pipopäinen tyttö jatkoi tuijottaen minua syyttävästi suurilla silmillään. "Onneks toi sun poni väisti sitä."

Sydän hakkasi rinnassani levottomasti.

"Sun kannattas pitää kiirettä, muut on jo maneesissa", tyttö jatkoi nyt valkeat kasvot hohtaen pimeydessä. Hänen äänensä muistutti ujeltavaa tuulta. Nyökkäsin ja kädet täristen painoin pohkeeni Siken kylkiin. Sen sydän hakkasi yhä, niin kuin minunkin. Pimeyden peittämällä pihamaalla maneesin valot hohtivat kutsuvasti, aivan kuin turvapaikkana.
"Pipsa tuu jo! Luokka alkaa kohta!", maneesin edessä seisova Fiia huikkasi. Hänen äänensä kaikui aavemaisesti muuten hiljenneessä illassa. Matkalla maneesiin tunsin katseen selässäni. Se enteili pahaa. Tunsin pelon ympärilläni. Se laskeutui hartioilleni ja kulki mukanani aina valoon saakka.

Maneesin valojen ja ihmisvilinän myötä pelko väistyi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin.

Silti päässäni pyöri vain yksi ajatus. Mitä jos olinkin väärässä? Mitä jos Kouko olikin jotain muuta, kuin pelkkää mielikuvitusta? Silloin päätin sen.

Ehkä pimeyttä ei voisi paeta. Mutta kenties sen kanssa voisi yrittää tanssia.

[Pipsa]

05.11.2016 – Joskus vielä täyttyy toive eivätkä valot väistä mua

Joskus elämässä sattuu outoja tapahtumia. Aina ei tiedä ovatko ne totta vai mielikuvitelmaa, mutta onko sillä aina edes väliä?

Olin suunnannut Seppeleeseen jo aamupäivästä, pakoon kotoa odottavien koulutehtävien jatkuvasti suurenevaa kasaa. Oli mitä kaunein talvipäivä: pakkasta oli kolmisen astetta ja taivas oli kuulaan sininen. Kylmä viima kuitenkin kierteli ympäri tallin tiluksia ja pakotti minut vetämään pipoa syvemmälle kylmettyneiden korvieni suojaksi.

Heti ensimmäiseksi sisälle talliin päästyäni kävin heittämässä suuren, tavaroita pursuavan tallilaukkuni kaappini pohjalle, vaihdoin ohuet tennarit karvavuorisiin tallikenkiin ja ohuet nahkasormikkaani topparukkasiin. Eväänikin - kinkkujuustosämpylän, suklaakeksin ja cokispullon – kävin sujauttamassa oleskelutilan jääkaappiin, joka oli tyhjillään valoa lukuunottamatta. Hmh, täytyisi tänään muistaa käydä kaupassakin, sillä oma ruokakomeroni oli lähes yhtä tyhjä.

Alku tallilla sujui siis kuten aina ennenkin. Pian kuitenkin alkoi tapahtua.

Olin parhaillaan lakaisemassa tyhjää tallikäytävää puhtaaksi kaikesta kavioiden ja kenkien mukana tuomasta liasta sekä kuivikkeista, kun kuulin tallin oven käyvän. Jo pienistä askelista tunnistin vaistomaisesti kulkijan. Ja puheesta, johon ei kuulunut vastausta. Hetkeäkään epäröimättä pujahdin sisälle auki olevaan karsinaan. Parhaillaan aamuheiniään nautiskeleva Eela loi minuun kiukkuisia katseita ja viuhtoi äkäisesti piiskamaisella hännällään: se ei selvästikään arvostanut läsnäoloani.
”Shh”, kuiskasin hiljaa ja painauduin matalaksi vasten karsinan vanerista ovea. Toivottavasti tamma ei innostuisi tallomaan minua pitkiin hoikkiin koipiinsa.

”Voi Frank on niin söpö!”, pienen tytön ääni kaikui tyhjässä tallissa. Hevoset tuntuivat hiljenneen. Eelakin höristi tarkkaavaisesti korviaan.
”Nii”, tyttö jatkoi kuin vastaukseksi. ”Mä toivon että menisin maanantaina Netalla. Kuulit sä kun Salla sano että se on ratsastanu Alexilla. En kyllä usko, sillä menee vaan kaikki tosi kokeneet. Niin ku vaikka Salma tai Fiia.”
Uskaltauduin varovaisesti kurkistamaan ulos kaltereiden raosta. Tyttö oli siirtynyt silittämään vastapäisessä karsinassa majailevaa läikikästä Hestiaa. Missähän Kasper mahtoi lorvailla?
”Voi kun mä oisin joskus yhtä taitava”, tyttö huokaisi. ”Ja saisin oman ponin. Mä haluisin sellasen tosi kiltin ja pörrösen, joka ois taitava hyppäämään ja tosi nopee. Sit me voitas aina laukata maastossa tosi kovaa.”
”Nii, mä tiedän ettet sä tykkää metsästä. Ainakaan lammista. Äiti aina sanoo ettei saa mennä veteen yksin. Mut mulla ois se heppa.”

Haukottelin ja venyttelin puutuneita jalkojani. Ehkä Kouko ihan oikeasti olikin pelkkää mielikuvitusta, tai ainakin sillä oli harvinaisen mielikuvituksettomat jutut. Tai ainakin niin luulin hetken.

Olin jo melkein hyväksymässä ajatuksen, kun tytön hepparupattelu katkesi kuin seinään.
”Ai mitennii me ei olla kahestaan?”, tytön ääni oli vaihtunut kuiskaukseen. ”Ai missä? Mitä se tuolla Eelan karsinassa tekee?”
Ja vaikka välillämme oli karsinan vaneriseinä, tunsin katseen porautuneen minuun. Kylmät väreet lähtivät jälleen juoksemaan pitkin selkääni. Tukahdutin hengitykseni ja yritin olla liikahtamatta. Kuului jälleen pienten askelten kopinaa. Olin jo huokaista helpotuksesta, kun huomasin oudon varjon langenneen karsinaan. Suuret silmät tuijottivat minua kaltereiden toiselta puolelta.
”Kouko ei tykkää että sitä salakuunnellaan, enkä mäkään”, tytön äänessä oli uhmaa. ”Miks sä vakoilet meitä?”

Kuivikkeita vaatteistani ravistellen kankesin seisailleni. En tiennyt, pitäisikö minun olla enemmän peloissani vai nolostunut, joten tunneskaalani vaihteli tunteesta toiseen. Miten lapsi oli voinut tietää minun olevan karsinassa? Olin ollut varmasti niin hiljaa, ettei minun liikkeitäni olisi voinut kuulla tallin muiden äänten joukosta. Jotain outoa tässä täytyi olla. Jotain… yliluonnollista.

”Mie haluaisin vaan tietää enemmän Koukosta”, pyrin pitämään ääneni tasaisena. ”Siks mie öh… vakoilin teitä.”
”Miks sä et kysyny”, lapsi katsoi minua ihmetystä luisilla kasvoillaan. Kohautin olkapäitäni vastaukseksi. Painostava hiljaisuus tuntui langenneen talliin.
”Ööh… Kuka Kouko oikein on?”, sain viimein sanottua. Käteni tuntuivat jääkylmiltä ja suuta kuivasi.
”Mun kaveri”, tyttö totesi.
”Mutta siis öh… Onks sillä sukunimeä? Mistä te tunnette?”
”En mä tiedä. Me tavattiin kai ekan kerran kun mä olin mummin kanssa puolukassa metsässä.”
”Okei… mutta…. Miks mä en nää Koukoa? Miltä se näyttää?”
Tyttö kääntyi katsomaan sivulleen, aivan kuin mittaillen jotakuta päästä varpaisiin.
”Kouko on aika ujo. Mut se on suurin piirtein mun pitunen. Ja sillä on tollanen hassu merkki poskessa”
”Merkki? Ai luomi? Vai arpi?”
”Sellanen syntymämerkki. Vähän niinku kolmio”
”Miks mie en nää...?”

Sisään kovaäänisesti laahustava Kasper keskeytti minut.
”Haluisit sä Pipsa vaikka esim auttaa viemään näitä elukoita pihalle etkä juoruta täällä?”, punapää tuhahti luoden minuun lähes yhtä happamia katseita kun Eela aiemmin.
”Oota hetki”, totesin. Mutta kun käännyin takaisin tyttöön päin, oli hän jo kaukana matkalla kohti ulko-ovea. Saisinko koskaan vastausta kysymykseeni?

Vielä iltapäivään mennessäkään en ollut saanut ajatuksiani selvitettyä; tytön ja minun välinen keskustelu kaihersi yhä mieltäni. Niinpä olin avautunut ajatuksistani oleskelutilassa kahvikupposen ääressä.
”Kaikki tollaset mielikuvituskaverit on karmivia, hrr...”, Inkeri sai sanottua pullanmussutuksen lomasta. Laihdutuskuuri vaikutti olevan tauolla.
”No älä muuta sano”, Alviina puuskahti selaillen samalla uusinta Cosmopolitania. Lehden otsikko kirkui pikkujoulupukeutumista ja laihdutusvinkkejä.
”Mistäköhän se lapsi on keksinyt Kouko-nimen? Varmaan aika harvinainen?”, Tuulia pohdiskeli nostaen vaaleanpunaisen muumimukin huulilleen. Mukista kohosi kanelinen tuoksu.
”Anteeks sanoitteko Kouko?”, huoneeseen pöllähtänyt Elli keskeytti selkeästi mietteliäänä. ”Saako noita pullia ottaa?”
Nyökkäsin.
”Kouko kuulostaa jotenkin tosi tutulta, ihan kun äiti olisi joskus puhunut jostain Koukosta”, punapää jatkoi kaapaten lautaselta suuren korvapuustin. Pullanpala tuntui juuttuneen kurkkuuni.
”Harmi kun en muista nyt enempää, oiskohan se ollut mun äidin kaveri lapsuudessa tai jotain. Hmmm, onpas hyviä pullia! Tuuliako nää leipoi?”

Siltä osin keskustelu oli ohi. Silti se jäi vainoamaan minua vihikoiran tavoin.

Syötyäni pullan loppuun ja kulautettuani lopun cokiksen kurkkuuni päätin lähteä ratsastamaan. Ensitöikseni vaihdoin paksut ja kankeat toppavaatteeni kevyempiin ja ainakin omasta mielestäni tyylikkäämpiin ratsastusvaatteisiin. Kevyt vaatetus sai minut palelemaan. Puettuani laitoin Siken ratsastuskuntoon. Metalliset kuolaimet tuntuivat jäätäviltä paleleviani käsiä vasten. Sikke tuntui tänään olevan energisellä päällä, aivan kuin kylmyys olisi saanut siihen lisää virtaa. Tänään olisi siis hyvä treenata, ettei poni huomisissa kisoissa olisi aivan kuin liikkuva ruutitynnyri. Suhtauduin huomisiin kisoihin luottavaisin mielin, starttaisimmehan me vain helpon b:n.

Jalustin helähti noustessani ponin selkään. Ponin ensimmäiset askeleet tuntuivat kiireisiltä. Alkukäyntien jälkeen keräsin ohjat ja aloitin verryttelemään Sikkeä suurella keskiympyrällä. Se tuntui heti alusta lähtien taipuvan hyvin molempiin suuntiin ja työskentelevän läpi koko selän. Kun olimme molemmat lämmenneet, ryhdyin ratsastamaan huomisen rataa. Ohjelma tuntui suht helpolta, olimmehan suorittaneet sen kisoissa useita kertoja aiemminkin. Siirtymät olivat tarkkoja ja kokoamisaste säilyi läpi koko suorituksen hyvänä.

Loppukäyntien aikana maneesin ovi liukui auki, Ellin ilmestyessä sisään. Hohtavanvalkea Salla pörisi Sikelle. Tunsin pientä kateutta katsoassani uljasta ratsua, vaikkei Sikessäkään mitään vikaa ollut. Vuosikausia helppoja luokkia kiertäneenä olisin vain joskus kaivannut pääsyä vaativiin luokkiin.
”Ai Pipsa sä ootkin täällä, se Kouko juttu jäi häiritsemään mua”, punapää totesi pysäyttäen kuvankauniin ratsunsa keskelle maneesia. Katsoin naista uteliaana.
”Innostuin vähän googlailemaan ja käymään vanhoja sanomalehtiä läpi, kun tää koko juttu pälkähti mun päähän”, Elli myhäili, odottaen selvästi että pääsisi jatkamaan tarinaansa.
”Noh?”, vilkaisin naiseen kysyvästi. Tunsin pientä jännitystä, selviäisikö tarina nyt?
”Täällä Liekkijärvellä katosi noin sellaset viitisenkymmentävuotta sitten lapsi, Kouko. Siitä oli just Liekkijärven Sanomissakin juttua, miten sitä ei oo vieläkään löydetty. Meillä päin kyllä kiersi juttua että se hukkui sinne Hirvirannan mutkan läheiseen lampeen, onks se nyt joku Ainonlampi vai mikälie. Meitä lapsiakin varoiteltiin ettei saa mennä sinne ilman lupaa, ettei käy niinkuin Koukolle”, nainen kertoi höystäen tarinaansa teatraalisin ilmein. En voinut olla pohtimatta oliko Elli käynyt Liekkiopiston draamatunneilla. Tarina sai kuitenkin minut ajattelemaan. Olisikohan lapsi voinut saada innoituksen Koukoon tositapahtumista?

Ellin seuraavat sanat saivat minut kuitenkin jähmettymään.

”Siinä oli kuvakin siitä lapsiraukasta, raukkaparalla oli ihan hirveä syntymämerkkikin kasvoissaan, ties vaikka sen takia hukuttautunut...”, nainen jatkoi dramaattisesti voivoitellen. Selkäpiitäni kihelmöi. Ihoni nousi kananlihalle. Mitä jos Kouko ei ollutkaan vain mielikuvitusta, vaan oikea, ömh, siis aave? Vai olisiko kaikki vain suurta sattumaa?

Selvittääkseni päätäni päätin lähteä kävelemään Siken kanssa loppukäynnit ulkoilmaan. Pakkanen oli kiristänyt otettaan ja huurruttanut puut valkeiksi. Jäiset lehdet ratisivat Siken raudoittujen kavioiden alla. En uskonut aaveisiin, enkä oikein henkiinkään, mutta jotain outoa tässä Kouko jutussa oli. Ja sitähän sanottiin että näihin aikoihin raja kuolleiden ja elävien maailman välillä oli seitinohut.

Jokin veti minua syvemmälle ja syvemmälle metsään. Pimeys alkoi jo laskeutumaan. Tunsin voimakasta tarvetta päästä johonkin, mutten tiennyt minne. Etenin ja etenin kuin unessa.

Kuin huomaamattani olin päätynyt lammen rantaan. Vesi hohti tummana. Taivaalle kohonnut täysikuu heijastui synkän veden pinnasta. Sikke pysähtyi. Sen kermanvaaleat kyljet kohoilivat jännittyneesti. Sieraimet laajenivat. Yllättäen Sikke päästi ilmoille kimeän hirnahduksen. Tunsin voimakkaasti jonkun läsnäolon. En ollut yksin.

Jokin, tai joku, liikkui lammen toisella puolen. Olin näkevinäni tumman hahmon veden äärellä.
”Onks siellä joku?”, sydämeni hakkasi ompelukoneen lailla rinnassani. Tiesin kysymykseni turhaksi, sillä syvällä sisimmässäni tiesin vastauksen. ”Kouko...”

Tuulen vire kierteli ympärilläni. Hongat humisivat, metsä tuntui hetken olevan kuin täynnä kuiskauksia. Ja kuin yllättäen minä en enää pelännyt. Oikeastaan tunsin surua. Raastavaa yksinäisyyttä. Tiesin ettei henki tahtonut pahaa. Se oli vain yksinäinen tässä maailmassa joka ei ollut sen.

Jäin vielä hetkeksi lammen rantaan. Ja kun poistuin, en enää koskaan nähnyt Koukoa tai tyttöä, joka oli kuulemani mukaan lähtenyt takaisin kotiseudulleen. Mutta aina siitä lähtien aloin tasaisin väliajoin viemään kynttilän lammen rantaan, jottei Koukon tarvitsisi aina olla yksin.

Jotta pimeydessä olisi edes hetken valoa.

[Pipsa]

15.12.2016

Hei, Kuuraparta, talvi vain on aikaa sun.
Joka talvi teen sinut uudelleen,
yhtä paljon riemastun!

[Pipsa]

7.2.2017 - Se tarttuu takinliepeeseen

Tuntiponit hölkkäävät pitkin maneesin uraa. Tai eivät kai ne oikeastaan hölkkää, vaan menevät lisättyä ravia. Tai ainakin niiden pitäisi mennä, mutta lopputulos on toinen; Lasse kiitää kuin kirahvi vermon takasuoralla ja Kössi löntystää mummohölkkää. Kaviot tömähtelevät ja pöllyttävät maneesin hiekkaa. Kylmä viima ulvoo ulkona, paukuttaen maneesin kattoa.

Huokaisen ja nojaudun vasten mustavalkoruudullisia lapasiani. Ne tuntuvat karheilta vasten vaaleita poskiani. Kutittavatkin. Käännyn vilkaisemaan katsomon taka-osassa istuvia Annia ja Cellaa. Niillä näyttää olevan hauskaa, ainakin naurun purskahduksista päätellen. Sisälläni vihlaisee ja käsissäni kihelmöi. Puristan ne tiukkaan nyrkkiin. Kaksikko supisee jotain ja purskahtaa jälleen nauruun.

Tunnen itseni ontoksi. Kuin puuksi, jonka kaikki lehdet oli kylmä syysviima repinyt mukanaan.

Ja silloin, tiesi pieni ääni sisälläni tilaisuutensa viimein tulleen. Jo jonkin aikaa oli se nostellut päätään, nuuskinut tuulia ja vaaninut varjoissa. Ja nyt se tiesi aikansa koittaneen. Kylmin, luisin käsin ryhtyi se kutomaan ajatuksiani, repien ne hyvät riekaleiksi terävillä kynsillään. Ja niin kääntyi ajatusteni vapaana soliseva virta mustaan tahmeaan myrkkyyn.

Miksen minä ollut kuin Cella – kaunis ja itsevarma? Kaikkien pitämä, elämä täynnä jännitystä ja romantiikkaa? Minä olin vain minä. Tavallinen ja tylsä, se joka valittiin jos muita ei ollut jäljellä – leipäpussin kuivunut ja liian paksu jämäpala. Se, joka vain katsoi tuppisuuna vierestä kun muut keksivät hauskoja sutkauksia ja pystyivät keskustelemaan aiheesta kuin aiheesta. Jätesäkkiinkin pukeutuneena Cella olisi näyttänyt paremmalta kuin minä ikinä. Cella oli kirkkaankeltainen, kuin pieni auriko, minä taas maantienharmaa.

Eikä kukaan halunnut harmaata.

Tässä vaiheessa minun olisi pitänyt hätkähtää ajatuksiani. Tajuta, että minä olin hyvä juuri sellaisena kuin olin. Ja niin minä yritinkin. Katkerien kyynelten puskiessa silmäkulmistani vakuutan itselleni, että kelpaan. Että olen hyvä. Mutta yksi negatiivinen ajatus on niin paljon voimakkaampi, kuin sata positiivista.

Ennen kuin huomaan, löydän itseni tallin vessasta. Kyyneleet valuvat polttavana norona pitkin kalpeita kasvojani. Silmäni punottavat turvonneina ja nenäni vuotaa. Tätä tyhjyyden tunnetta oli jatkunut jo jonkin aikaa, mutta nyt viimeinenkin pato sisälläni tuntui murtuneen. Vaikka kaikki olikin näennäisesti hyvin, ellei jopa loistavasti, tuntui minusta silti siltä, että jotain uupui. Jokin palapelin palanen puuttui. Minulla oli oma hevonen, opiskelupaikka ja hyvä koulumenestys, työpaikkakin. Paljon enemmän kuin monella. Mutta ei sitä jotain, mitä niin kiihkeästi kaipasin.

Valoa, joka karkottaisi pimeyden sisältäni.

Rakkautta.

[Pipsa]

11.02.2017 - Delfiinisyndrooma

Olin toki nähnyt delfiinejä, nähnyt kuinka ne tekivät mitä upeimpia temppuja, naksuttelivat ja läpsyttelivät hopeanhohtoisia eviään. Lapsena olin pitänyt niitä lähes jumalaisina; olisin antanut mitä tahansa saadessani silittää delfiiniä, tuntea sen kostean ja liukkaan ihon sormieni alla. Rakastin Flipperiä. Vasta vuosia myöhemmin olin ymmärtänyt, etteivät sellaiset eläimet kuuluneet pieniin altaisiin sirkustemppuja tekemään. Että niiden ainaisen hymyn takana piili tuska. Että niiden kuului olla vapaita, ei sirkusten klovneja.

Sellaiseksi minä tunsin itseni nyt. Delfiiniksi, klovniksi jonka surua ei kukaan nää.

Ei, sillä se on verhottu hymyn taa.

Oli lauantai ilta-päivä, kello kaksi. Ulkona oli kaunis pakkaspäivä. Olin juuri syönyt loppuun juustosiivuin täytetyn eväsleipäni. Ilmassa leijui vastakeitetyn kahvin paahteinen tuoksu. Kuurankukkasia oli piirtynyt ikkunaan.

”Piristää taas päivää kun sä Pipsa oot aina noin pirteä ja iloinen!”, oli Tuulia yhtäkkiä puuskahtanut oleskelutilassa, sanojen leikatessa pehmeää hiljaisuutta terävän veitsen tavoin. Jähmetyin. Käteni kouristui vaistonomaisesti kahvikuppini luunvalkean posliinikorvan ympärille. Tuntui, kuin tuo sama hiljaisuuden leikannut terä olisi viiltänyt minuakin, repinyt auki sen vanhan vasta vuotamista loppuneen haavan.

Milloin ystävällisistä sanoista oli tullut myrkkyä?

Silti hetkessä oli jotain, joka sai sanat syöpymään mieleeni. Eikö kukaan todella nähnyt, että se hymy oli vain esirippu? Kuori, maski, jonka takana piileskeli täysin toinen totuus? Jotain kaikin tavoin paljon rumempaa ja mustempaa.

Mutta sehän oli juuri mitä minä halusinkin. Miksi peittää tunteensa, jos toivoo että joku ne huomaisi?

Ehkä se on samanlaista kuin karatessakin. Sitä piiloutuu vain, jotta joku voisi löytää. Juoksee pois, jotta joku voisi juosta perään. Ja pahin pelko ei olekaan se, että joku löytää, vaan se, ettei kukaan viitsikään edes lähteä etsimään.

Että ketään ei kiinnosta.

[Anne]

Valentinusmaasto <3





Ystävänpäivämaasto, poseerausta Liekkikalliolla.

Spessu Pipsalle, Pyrylle ja Tuulialle Joulukalenterin 2016 tehtävätontusta =)

[Pipsa]

10.huhtikuuta 2017

Minä, poni ja metsänhenki

Kävelin keskellä metsää
honkain sylissä
ja silloin oivalsin sen;
en ollut yksin

sillä tuuli hengitti sen keuhkoilla
ja puut tanssivat sen tahtiin
linnut lauloivat sen tuhansilla äänillä
puro pulppusi verenä sen suonissa
ja taivaalta se katsoi minua keltaisella silmällään

ja hetken aikaa
oli minussa osa sitä
ja siinä osa minua

ja hetken aikaa
kuljimme rinta rinnan
minä, poni ja metsänhenki

[Pipsa]

20.08.2017 - Elokuun viimeinen lämmin päivä

Pipsa nojaili kentän valkeaan puuaitaan. Oli kuuma kesäpäivä, ja tyttö joutui tuon tuosta huitomaan ympärillään parveilevia pulskia paarmoja.
"On se kyl vaan aika makee...", Pipsa hymisi katsellessaan kentällä kävelevää ratsukkoa. "Tartteiskohan Pirre taas joku päivä apua sen kanssa"
"Ai mitä?", punapäinen Fiia ei ollut kuullut ystävänsä sanoja keskittyessään ratsastamaan Tikrua, ratsastuksenopettaja Piritan trakehnertammaa.
"Äh, ei mitään", Pipsa huitaisi kädellään taas yhtä verenhimoista paarmaa. "Meen sisälle"

Pitkin askelin brunette tyttö asteli sisälle talliin. Sinne auringon paahtavat säteet eivät yltäneet. Elettiin elokuun viimeisiä lämpimiä päiviä. Tallissa oli hiljaista; sunnuntaisin ei järjestetty ratsastustunteja eikä näin ollen tuntilaisiakaan ollut paikalla. Tottunein askelin Pipsa harppoi vielä viimeiset askeleet poninsa karsinalle. Sikke oli kuusitoistavuotis norjanvuonohevonen, jonka Pipsa oli omistanut jo kahdeksan vuotta. Sinä aikana kaksikon välille oli muodostunut vahva side. Omistajansa askeleet kuullessaan poni hörisi ja käänsi suuret korvansa koholle. Innoissaan se kuikuili käytävälle ulos karsinastaan, eikä Pipsa voinut olla puhkeamatta leveään hymyyn.
"No hei", hän tervehti iloisesti tammaa. "Haluisit sie lähteä vähän ulkoilemaan?"

Pipsa suki ja satuloi ratsunsa tuosss tuokiossa. Kesti vain hetki, kun hän jo ratsasti pitkin tallipihaa, kohden metsän varjoon vievää tietä.

Kesti hetken ennen kuin Pipsan silmät tottuivat metsän hämärään. Suuri ruskea orava katseli heidän kulkuaan tuuheaoksaisen männyn oksalta ja heilutti vihaisesti häntäänsä. Sikke ei ollut siitä moksiskaan; se oli tottunut metsässäkävijä eikä viitsinyt reagoida tuollaisiin pieniin vaarattomiin otuksiin. Maneesissa ratsastaessa saattoi se sen sijaan silloin tällöin nähdä sapellihammastiikereitä nurkkien varjoissa tai kavahtaa tallilla satunnaisesti vierailevaa oranssiraitaista kotikissaa.

Vuonohevonen liikkui reippaasti pitkin metsäteitä. Vaatimattomasta ulkonäöstään huolimatta se oli energinen ja nopea poni, jota sai enemmänkin jarrutella kuin käskeä eteenpäin. Oli kaksikko kerran jopa onnistunut voittamaan Seppeleessä vuosittain järjestettävän Hubertus-ratsastuksenkin. Hymy kohosi Pipsan kasvoille hänen muistellessaan riemukasta kilpalaukkaa ja nappaamaansa ketun häntää. Kisoista saadun ruusukkeen hän oli säilönyt paraatipaikalle seinälleen muiden ratsastuspalkintojensa viereen.

Pipsa kierteli Seppeleen tiluksia halkovia metsäteitä ja -polkuja kolmisen varttia. Takaisin tallipihalle saapuessaan hän kehaisi poniaan taputuksella kaulalle ja laskeutui pehmeästi alas satulasta.

Tallissa Pipsa vei poninsa pesuboxiin. Siellä suihkutti hikeentyneen hallakon tammansa läpikotaisin ja kuivasi huolellisesti tummanvihreällä hikiviilalla. Kuivan ponin hän kävi viemässä suureen vehreään tarhaan, jossa tallin muutkin ponit olivat parhaillaan laiduntamassa. Musta Elmo hörisi Sikelle iloisen tervehdyksen.

Verkkaisin askelin Pipsa käveli takaisin kentän valkeaan aitaan nojailemaan.

[Pipsa]

12.09.2017 - Elämä ostoskärryissä

Salma oli ostanut hevosen. Hienon sellaisen, nuoren lupaavan tamman. Upean kimon joka oli kuin suoraan lapsena lukemistani heppakirjoista.

Vaikka kuinka paljon Salmasta pidinkin, nosti ilkeä tunne sisimmässäni päätään. Se tiesi hetkensä koittaneen.

"Ihanaa kun pääsee shoppailemaan uusia varusteita!", Salma hihkui kahvipöydän ääressä kasvot lapsenomaisesta riemusta loistaen. Hymyilin muiden mukana päätäni myöntävästi nyökytellen. Niin, mikäs siinä jos on rahaa. Mikäs siinä jos on varaa sellaiseen hevoseen: hevoseen jonka häntäkin maksaa enemmän kuin munuainen mustassa pörssissä.

Ilma täyttyi uteluista. Minne hevonen muuttaisi? Milloin seppeleläiset saisivat nähdä sen? Tarvitsisiko se hoitajaa? Monta satulaa Salma sille ostaisi?

"Haluaisitko Pipsa tulla joku päivä mukaan kattelemaan uusia varusteita? Eiks se Siken riimukin ollut melkein rikki?", Salma kysyi myöhemmin päästyämme tallin lisäsiipeen. Hymy loisti hänen sievillä kasvoillaan. Kurkkuani kuristi.

"Joo, miulla on nyt kyllä aika paljon kiireitä mutta katotaan jos joku päivä kerettäis."

Suu makea, mieli myrkkyä. Tuijotin kengänkärkiäni. Nuori nainen jatkoi iloista höpinäänsä meidän sujahtaessa poniemme karsinoihinsa. Hän ei nähnyt kuinka kyyneleet polttivat silmäkulmassani.

Olisiko Salma ansainnut toisen hevosen? Ehkä. Olisinko minä ansainnut hevosen? Ehdottomasti.

Salmalla oli jo valmiiksi erittäin hyvätasoinen sponsoriponi. Mitä minulla oli? Niin, jo parhaat päivänsä nähnyt töppöjalkainen vuonohevonen, jonka kanssa kaikki kisamenestys oli vaatinut litroittain verta, hikeä ja kyyneleitä. Hevonen jonka eteen olin tehnyt enemmän töitä kuin kukaan olisi osannut kuvitella. Hevonen jonka ylläpidon pystyin juuri ja juuri maksamaan Nakkihelvetissä selkä verellä raataen ja pelkkää makaroonia syöden.

Joten olisinko minä ansainnut hevosen Salmaa enemmän? Kyllä, kyllä minä olisin. Mutta saako maailmassa sen mitä ansaitsee?

Vaikka en olisi sitä halunnut myöntää, oli Salmalla kaikki mitä halusin. Salma oli suloinen kaikesta hymyillen selviytyvä Lumikki ja minä epätoivoinen myrkkyomena taskussa hiippaileva äitipuoli. Vaikka myrkyttäisin Salman, niin kyllä uljas prinssi hänet herättäisi ja niin he eläisivät onnellisina elämänsä loppuun saakka. Minä saisin mädäntyä yksin rottien raadeltavana.

Reilu elämä.

Oma, turha ja tarpeeton.

[Pipsa]

Viikko elämästä

25.09.2017 -
Tänään Salman uusi hevonen, Agnetha, sitten saapu Seppeleeseen. Kattelin ikkunan läpi kun se purettiin ulos hevosautosta. Silmäkulmiani poltti. En halunnut Salman näkevän minua joten lähdin. Tyhmää.
Itkin autossa matkalla kotiin.
Tunsin tyhjyyttä. Syvää, raastavaa tyhjyyttä. Yksinäisyyttä.
Muille elämä tuntuu olevan helppoa, täynnä iloa ja mahdollisuuksia. Miks mie pystyn näkemään vain vaikeudet ja velvollisuudet, miksei miun pilvillä oo hopeareunuksia? Totta kai tiiän ettei muille elämä oo sen helpompaa. Kaikilla meillä on taakkamme kannettavana. Miun pitää vaan jaksaa kantaa omani. Niin se vaan on.
Luin jostain, että positiivisuuspäiväkirja helpottaa oloa, joten päivän positiiviset jutut top-3:
1. Opiskelin tänään ahkerasti (jee!)
2. Ostin kaupasta maapähkinävoita
3. Kuuntelin the Killersin uuden levyn läpi (Don't give up on me / 'Cause I'm just in a rut / I'm climbing but the walls keep stacking up ♡)

26.09.2017
Ratsastin tänään tunnilla Lemonilla, aiheena oli asetukset ja sivullevievät avut. Meni ok, pitää muistaa pyytää Lemonia joskus uusiks tunnille.
Positiiviset top-3:
1. Lyhyt työpäivä
2. Kävin Siken kanssa kävelemässä maastossa ja nähtiin orava
3. Kiva sää
ps. miks negatiivisten asioiden keksiminen on paljon helpompaa?

27.09.2017 -
Vituttaa. Tällä hetkellä huvita tippaakaan koko tallilla käynti. Tuntuu että junnaan vaan koko ajan paikallani, mikään ei muutu mihinkään. Toisaalta mihinpä mikään muuttuiskaan. Kai se kissan pitäis ite nostaa häntänsä. Vai onks se kettu?
Lupauduin tänään liikuttamaan ens viikolla Tikrua. Eipä siinä mitään, ihan kiva heppa. Erilainen kun Sikke. Ärsyttää vaan kun Salma on aina Pirren ykkösvaihtoehto. Haluisin olla ees joskus jollekin ykkönen. Tekis mieli pitää taukoa koko hevostelusta, Sikkekin tällä hetkellä niin ärsyttävä ratsastaa. Pelottaa vaan ettei huvittas enää koskaan jatkaa ja tajuaisin kuluttaneeni monta vuotta hukkaan. Ja monta tonnia. Ja mitä muuta tekisin?
Taas yks turha päivä.
Top-3:
1. Illalla jatkuu Outlander 2. Kokkasin tänään 3. Kävin juoksemassa

28.09.2017
Enää pari päivää lokakuun alkuun. Iltasin tulee jo melkein kuudelta pimeää. Tykkään istua pimeessä, kai se on jotenkin rauhoittavaa. Tykkään kattoo valoja pimeyden keskellä. En tiiä onko tästä kirjoittamisesta mitään hyötyä, tulee vaan märehdittyä asioita turhaan. Luin jostain että liika pohdiskelu ahdistaa, tiedä sitten onko totta vai tarua.
Tänään tallilla ei mitään uutta. Sikke roikku ratsaessa koko ajan ohjassa kiinni ja kyttäili kaikkea. Ärsyttää. Pitäs varmaan pyytää hieroja kattomaan se läpi. Taas ylimäärästä rahan menoa, jee. Hyvästi uudet kengät.
Top-3:
1. Vapaa päivä 2. Päivällä paisto aurinko 3. Näin tallimatkalla ketun

29.09.2017 –
Kävin aamupäivästä hyppäämässä Siken kanssa. Mentiin jumppasarjaa ja puomeja, Sikke oli ihan ok. Alkuun oli taas vähän tahmanen ja raskas, mutta lopussa oli jo ihan sutjakkaakin menoa. Olin jo ihan hyvillä fiiliksillä, kunnes törmäsin Cellaan ja Anniin. Sebeporukkaa kuulema menossa tänään baarikierrokselle, mutta minnuu ei tietenkään kukaan oo aiheesta infonnu. No, ei sitten. Luulin että oltiin kavereita, mutta enpä ala itekään pakolla sit porukkaan tunkemaan. Onneks sain sit työvuoron täks illaks kun Haades kaipas sijaista. Eipä tässä muutakaan tekemistä oo.
Top-3:
1. Sikke oli kiva
2. Huomenna on lauantai
3. Tein hyvää kanapastaa

30.09.2017 –
Eilen töissä veny extrapitkään, oli kaikkea säätämistä kun Nakkihelvetin ovet ei veinannu mennä lukkoon. Oli perustyöpäivä, pari känniääliötä ja miljoona ”kaikilla mausteilla, mut jätä vähän muillekin”-vitsiä. Makkaraperunakin kävi pitkästä aikaa.
Nukuin aamulla pitkään ja katoin netflixiä, söin paahtoleipää ja join kahvia. Tallilla kävin heittää maastolenkin Fiian ja Elmon kanssa. Päästeltiin oikein kunnolla menemään laukkasuoralla pitkästä aikaa. Sikke oli ihan innoissaan kun pääs välillä tekemään muutakin kun junnaamaan kentällä. Äsken tein mokkapaloja ja katoin Gladiaattoreja. Pitkästä aikaa kiva päivä.
Top-3:
1. Sovittiin Fiian kanssa että mennään ens viikolla leffaan
2. Mokkapalat onnistu superhyvin, nam!
3. Anne lupas että pääsen mukaan RKM:iin!!!

1.10.2017 –
Ulkona on jo alkanut näyttää ihan syksyltä, alkaa olla jo jonkinlainen ruska puissa. Oli kiva pyöräillä tallille ja katella maisemia. Anne ilmotti että saan mennä mestaruuksissa Lemonilla. En tiiä oonko pettynyt vai en. Vähän oisin toivonut jotain osaavampaa, että ois päässyt isompiin luokkiin (Lailaa tai Rottaa), mutta on L ihan jees. Kiva päästä kuitenkin kisaamaan pitkästä aikaa, vähän jännittää jo.
Kävin kaupungilla kiertelemässä ja löysin kivan uuden kisapaidan. Vähän himottais ostaa, mutta ois kaikkee muutakin rahan menoa. Pitäs kai pyytää porukoilta jos ne ostais sen miulle etukäteen synttärilahjaks.
Top-3:
1. RKMt lähestyy! 🙂
2. Ihanat syksynvärit ja sumuinen syysaamu
3. Oli kiva käydä kaupungilla kiertelemässä

[Pipsa]

30.10.2017 - Itätuuli

Syystuuli kierteli ympäri tallipihaa. Se ulvoi ja viilsi mennessään. Tuiversi tukan takuille, teki pesiä pihatietä ympäröiviin alastomiin koivuihin. Sai kädet kohmeisiksi.

Tallissa oli vähän lämpimämpi. Jokin hevosista kuopi lattiaa metallisiksi kengitetyillä kavioillaan. Siken hörähdyksen tunnistin jo kaukaa. Se oli vuosien saatossa oppinut jo askelteni äänen. Tai ehkä se haistoikin minut.

Raotin karsinan ovea. Poni puhalsi lämmintä ilmaa ja hamusi omenanpalan kämmeneltäni. Kiersin käsivarteni sen tukevan kaulan ympärille ja upotin kylmettyneet käteni sen kermanvaalean karvan sekaan. Hengitin sen hengityksen tahtiin. Suuri sydän löi tasaisesti ja vahvasti.

Menin yläkertaan. Söin jonkun leipomaa, kulmista mustaksi paahtunutta korvapuustia ja join liian vahvaa kahvia. Luin uusinta ratsastuslehteä tajuamatta sanaakaan. Tuijottelin ikkunasta ulkona tuulen mukana leijailevia lehtiä. Nekään eivät enää olleet tulenpunaisia tai kirkuvan oransseja, vain rusehtavia ja nahistuneita, valmiina maantumaan tomuksi. Pyörittelin peukaloitani ja tuijotin tyhjyyteen.

Ei minulla ollut tänään tallilla mitään tekemistä. Sikellä oli vapaapäivä. Satulankin olin hinkannut puhtaaksi vasta keskiviikkona. Pakko oli ollut kuitenkin tulla. Oli vain ollut pakko päästä ulos pienestä tunkkaisesta yksiöstäni, jonka seinät tuntuivat kaatuvan päälle. Pakko saada vähän raikasta ilmaa ja ajatuksia pois ikävästä. Vetää hetkeksi taas päälle se pirteän ponitytön rooli, keskustella uusista syksyn ratsastusvarusteista ja tv-sarjoista. Päivitellä, kuinka ponien karva olikaan kasvanut.

Huoneen ovi kävi.

Salma pelmahti paikalle. Sen silmät säihkyi ja syli oli täynnä läpinäkyvästä rasiasta, joka oli täynnä eri pastellinsävyisiksi kuorrutettuja kuppikakkuja. Salma tervehti iloisesti ja tarjosi leivosta. Minä nyökkäsin jäykästi, kulautin loppuun kylmenneen kahvini ja pakenin ulos.

Ulos tuuleen pieksemäksi.

Ja sillä hetkellä tunsin itseni niin heiveröiseksi, että tuuli olisi minä hetkenä hyvänsä voinut vain tarrata minuun kiinni ja viedä mukanaan.

Eikä se olisi edes juurikaan haitannut minua.