Myntin Hoitokirja

[Karoliina]

11.12.2013. Keskiviikko

Joulu teki tuloaan ja väsymys oli kasvanut entistä enemmän, mitä lähemmäs lomaa tultiin. Olin tajunnut vasta toissa päivänä, etten ollut vielä edes ostanut yhtäkään joululahjaa saati askarrellut kortteja! Toisaalta, itseni tuntien tiesin kyllä varsin hyvin, että saisin vielä tuskailla jouluaskareitteni kanssa, sillä tunnetusti jätin kaikki asiat viime tippaan. Eli juoksentelisin tänäkin vuonna vasta pari päivää ennen varsinaista juhlapäivää kaupoilla. Olin huomannut, että mitä vanhemmaksi itse tulin, sitä enemmän aika vain juoksi. Vasta hetki sitten olin lähtenyt kesälomalle ja nyt saisin pian heittää hyvästit tälle vuodelle. Syvään huokaisten pidensin askeleitani ja harpoin nopeammin. Sormiani, nenääni, varpaitani ja poskipäitäni kihelmöi pakkasen takia. Kello oli vasta hiukan yli kolme ja silti pimeys alkoi jo varovasti nousemaan Liekkijärven ylle. Potkaisin oikealla jalallani lunta ja se pöllähti hiukan, laskeutuen sitten nopeasti takaisin tien pintaa vasten. Talvi oli kaunista aikaa, pakko se oli minunkin myöntää.

Ahaa, Myntti menisi siis tänään kahdella peräkkäisellä tunnilla ja ensimmäinen alkaisi jo alle tunnin kuluttua. Koska tallissa ei vielä toistaiseksi pyörinyt yhtään tuntematonta kasvoa jotka automaattisesti yleensä luin tuntilaisten joukkoon, päätin itse käydä hakemassa pika pikaa Myntin sisälle. Ilmeisesti eka tunti oli hiukan kehittyneimpien ratsastajien tunti, joten apuani ei luultavasti tultaisi kaipailemaan. Mutta tuskin pienikin hetki tamman kanssa tekisi pahaa. Matkalla Myntin karsinalle moikkasin juuri talliin tupsahtanutta Fiiaa. Pyörähdin karsinan ovella rivakasti, napaten riimunnarun ja suuntasin sitten se kädessäni heiluen kohti ulko-ovea. Pakkanen nipisti saman tien poskipäitäni ja irvistin. Hiipparoin hämärtyvän pihan poikki kohti Myntin ja muutaman sen heppakaverin asuttamaa tarhaa. Tarhan portille päästyäni nojauduin sitä vasten ja huhuilin hoidokkiani. Tammasta ei näkynyt vilaustakaan ja sitkeästi huudahdin sen nimeä uudestaan ja uudestaan. Hetken kuluttua Humu etunenässä tammneitoja alkoi valumaan porttia kohti, Myntti muiden mukana. Varovaisesti ujuttauduin portista sisälle tarhaan, kahlasin itseni muutaman yli-innokkaan kauramoottorin ohi ja nappasin mustanruunikon narun päähän.

- Mitä kuuluu tyttöinen?, kysäisin puoliveriseltä kun olimme työntyneet tarhan portista ulos. Myntti vain tyytyi höristelemään korviaan ja pärskähtämään. Ilmeisesti siis aivan tavallista, niinkuin aina.

Sisälle päästyämme huomasin että seuraavan tunnin tuntilaisia oli alkanut jo ilmestymään tallille. Kolme minulle tuntematonta henkilöä seisoi pienessä ryhmittymässä käytävällä ja tekivät kohteliaasti tilaa, kun ujuttauduin Myntin kanssa tamman karsinan edustalle. Kun aloin kiinnittämään hevosta kiinni, takaatani kuului varovainen tervehdys. Käänsin päätäni ja minua katsoi luultavasti Myntillä menevän tuntilaisen silmäpari. Väläytin nopean hymyn.

- Hei, sä meet varmaan Myntillä?, kysyin minua ehkä vuoden, kaksi vanhemmalta tytöltä. Tämä nyökkäsi nopeasti.
- Okei, mä hain jo Myntin, mutta sä et taida sen suuremmin apuja kaipaillakkaan? Siis, eikös tää ollutkin jatko kakkosen junnut kautta sennut?.
- Joo oli, tyttö hymyili.
- Niin siis, kyllä mä voin sen itekki varustaa, tämä jatkoi. Nyökkäsin.
- Juu, jos tarviitkin jostain syystä apua niin mut löytää tuolta yläkerrasta, sanoin osoittaen käytävän toiseen päähän.
- Okei, tuntilainen jonka nimeä en edes tajunnut kysyä, vastasi ennen kuin lähdin hipsimään oleskelutilaan. Pettymyksekseni yläkerta oli tyhjä, joten päätin lähteä kotiin, kun en edes satulaa tai suitsia voisi tänään puhdistaa tuntien takia. Pakkanen jatkoi inhottavaa puristeluaan, eli saisin jälleen kerran taas kiristellä hampaitani. Niinkuin aina.

--
Ngh, nyt ei oo kyllä viime aikoina tarinoiden kirjoittaminen sujunut, mutta kelvatkoon näin hiljaiselon katkaisuksi D:

[Karoliina]

22.12.2013. Sunnuntai

Painoin ratsastuskypäräni sähköisenä joka paikkaan sojottavan hiuspehkoni päälle ja naksautin lukon kiinni. Myntti vieressäni näytti hiukan turhautuneelta, minulla näet kesti taas tapani mukaan ihan liian kauan, ainakin tammaneidon mielestä. Mutisten kiskaisin ratsastushanskat kätösiini ja vilkaisin hevosta.

- Älä yhtään mutristele siinä, voipi olla että joulutontut näkee ja toteaa että oot niin hapan että sut voi jättää ilman lahjoja, tokaisin tammalle samalla pöyhentäen sen lyhykäistä otsatukkaa.
- Kelle sä täällä puhut?, karsinan ulkopuolelta kuului tuttu ääni. Näin Pipsan tuijottavan oven ylitse meitä.
- Mynttiä kehotin olemaan kiltisti, eihän jouluun oo ku pari päivää, vastasin.
- Totta! Mites sulla menee joulun pyhät?, Pipsa kysäisi hymyillen.
- Samalla perinteisellä kaavalla, jouluruokaa, lahjoja, sukulaisten seuraa.
- Vähän sama juttu.
- Toivottavasti tänä jouluna ei tulis liikaa kamalia lahjoja, sanoin ja vedin samalla toisen käteni suupielen viereen, aivan kuin olisin tahtonut kertoa suurimmankin salaisuuden. Pipsa naurahti.
- Toivotaan.
- Ratsastamaanko menossa?, tyttö jatkoi. Nyökkäsin. Myntti näytti taas siltä kuin olisi syönyt kaksi kiloa sitruunoita.
- Maastoon ajateltiin.
- Harmi kun ei taideta keretä Siken kanssa mukaan.
- Noo, ensi kerralla sitten, hymyilin ja Pipsa nyökkäsi. Vaihdoimme vielä muutaman sanan ennen kuin Myntti ilmoitti että jumankekka, jos nyt ei lähdetä niin ei saat kuule likkaseni juosta ihan itse siellä metsässä.

Koska lämpötila oli plussan puolella, oli lumikin muuttunut sohjoisemmaksi. Parkeeraasin Myntin lähelle hoitopuomia ja vedin jalustimet alas. Mitattuani ne sopivan pituisiksi ja kiepautettuani ohjat kaulalle, aloin kiipeämään selkään. Mutta mustanruunikolla neidillä oli v-kirjaimella alkava tunnetila taas nostanut päätään ja tamma ryhtyi korvat puoliluimussa pyörimään kuin villiintyneinkin karuselli. Yritin saada hevosta pysymään aloillaan, mutisin toistamiseen kilttinä olosta ja tonttujen kurkkimisesta, mutta Mynttiä ei hetkauttanut sillä hetkellä paljoakaan se, että jäisikö neitonen täysin ilman lahjoja vai ei. Kun aikani olin jo kiristellyt hampaita hoidokkini kohtauksen takia, rupesi ärräpäät lentelemään. Pari ohi kävelevää hoitajatyttöä katsahti meitä kummeksuen, mutta en jaksanut piitata. Lopulta Myntti asettui aloilleen parin topakan ärähdyksen seurauksena ja ponnistin itseni nopeasti satulaan. Pyöriminen alkoi melkein heti kun olin saanut takamukseni tukevasti satulaan ja ohjat varmemmin kätösiini. Nyt se tosin kesti vain pari hengenvetoa ja tamma oli taas aisoissa.

- Jospa nyt startattaisiin, ettei taas tulis kiukkuitkupotkuraivaria, eikös?, mutisin hevoselle ja painoin pohkeet sen kylkiin. Myntti pärskähti ja lähti kävelemään topakasti eteenpäin. Huokaisin syvään ja toivoin että tuo allani kävelevä hapannaama tasottuisi hiukan, kun pääsisi liikkumaan.

Kavionjäljet painautuivat märkään lumeen ja Myntti kulki allani oikein mukavasti. Pystyin jo paremmin rentoutumaan ja keskittymään maisemien ihasteluun, tamman roikottaessa päätään rennosti. Kuusipuut olivat peittyneet lumeen, joka nyt oli pakkasen puutteen vuoksi ryhtynyt valumaan oksilta alas. Jäniksen tekemät jäljet risteilivät puiden alapuolella. Vaikka jouluaatto oli jo ylihuomenna, en ollut päässyt vielä yhtään itse joulutunnelmaan, lukuisten glögimukillisten juomisesta ja joulubiisien jatkuvasta huudattamisesta huolimatta. Olin kyllä saanut aikaiseksi siivottua joulusiivouksen, tehnyt joulutorttuja ja juossut kaupoissa ostamassa lahjoja kavereille, perheelle ja sukulaisille. Silti joulumieli puuttui täysin, vaikka kuinka yritin saada sitä imettyä itseeni kaikista joulumainoksista- ja tuoksuista. Huomasin yhtäkkiä väsyneeni kamalasti. Ainakin loma saisi minut virkeämmäksi ja pystyisin vastaanottamaan uuden vuoden tuomat ylä- ja alamäet levänneenä. Keräsin ohjat ja herättelin Mynttiä unesta. Tamma pudisteli päätään ja pärski, kun painoin ravin merkiksi pohkeet kiinni sen kylkiin. Kyllä siihen joulumielen saamiseen olisi vielä pari yötä aikaa, ajattelin. Ainakin toivoin saavani sitä roppakaupalla.

[Karoliina]

17.1.2014. Perjantai

Oltiin näköjään päästy jo kepoisasti tammikuun puolelle. Uusi vuosi oli alkanut itselläni aika rennoissa merkeissä ja olin iloinen siitä tunteesta, että täysin uusi, avoin vuosi toisi mukanaan uusia koettelemuksia, iloja ja suruja. Mutta toisaalta olin myös haikein mielin ottanut loppuunkäydyn almanakan seinältä ja vaihtanut tilalle uuden. Koska olin aina ollut niin positiivinen ihminen joka asiassa - huijaan itseäni edelleen sarkasmilla - jaksoin myös uskoa vuoden 2014 olevan yhtä hyvä, ellei parempi kuin muut vuodet.
Tuijotin bussin ikkunasta ulos. Vaikka kuinka yritin saada katseeni pysymään ohi vilahtelevissa maisemissa, oma kuvajaiseni työntyi koko ajan esille. Lopulta turhauduin ja siirsin katseeni vastapäisen mummelin takaraivoon. Huokaisin syvään. Olo alkoi jo muistuttaa pikkuhiljaa jo aikalailla kuollutta, mutta jaksoin tsempata itseäni sen verran, että kävisin moikkaamassa Mynttiä. Pitäisihän tammaneidille toivottaa hyvät uudet vuodet, vaikkakin vähän myöhässä.

Vajaa parinkymmenen minuutin kävelyn - okei, laahustamisen - jälkeen sain kiskaistua Seppeleen tallin oven auki ja sukelsin sisälle lämpöiseen, heinäntuoksuiseen rakennukseen. Vedin keuhkot täyteen tuota sanoinkuvaamattoman rauhoittavaa tuoksua, suoristin ryhtini ja lähdin kulkemaan kohti yläkertaan vieviä portaita. Käytävää ei oltu ilmeisesti lakaistu vielä, sillä pieniä, yksinäisiä heinänkorsia lojui siellä sun täällä. Muutama harjapakki oli kiireessä unohtunut karsinan ulkopuolelle ja yhden karsinan ovessa roikkuvan riimunnarun lukko kolisi ovea vasten narun heiluessa. Tervehdin karsinastaan kurkistelevaa Reinoa. Oli mukava päästä välillä tuulettelemaan ajatuksia tallille. Kapusin portaat reippaasti harppoen ja astelin kaapilleni. Työnsin avaimen lukkoon, kiersin sitä hitaasti ja vienosti lukko napsahti sen merkiksi, että kaappi oli auennut. Sulloin kamani sisälle ja painoin oven takaisin kiinni. Välioven toiselta puolelta kuului keskustelua ja päätin tervehtiä muita hoitajia. Vedin oven auki ja näin sohvalla Ilonan ja muutaman muun hoitajatytön, joiden nimiä en vain mitenkään saanut heti mieleeni.

"Heissulivei, perjantaita vaan kaikille", tervehdin hymyillen ja istuin oleskelutilan pitkälle puupenkille. Tytöt tervehtivät minua.
"Mitäs tänne kuuluu? En oo joulun jälkeen piipahtanutkaan", kysäisin.
"Eipä mitään sen suurempia. Muutama hoitaja lopetti, Pampula lähti Seppeleestä ja nyt pari hevosta ettii hoitajia", Ilona tiivisti tapahtumat nopeasti. Katsoin häntä kulmiani kurtistaen.
"Lähtiks Pampula?", kysyin hämilläni. Tuntui oudolta ettei sitä pientä shetlanninponia enää olisi. Pampula oli ollut Seppeleessä jo silloin kun minä aloitin ihan ensimmäisen kerran hoitajataipaleeni.
"Joo, Pampulan hoitaja Simonakin lopetti", Ilonan vieressä oleva ruskeahiuksinen nuori tyttö nyökkäsi, Tunnistin tytön myöhemmin pienen mietinnän jälkeen Ariston hoitajaksi Nadjaksi.
"No höh, vähän harmi", vastasin aidosti pettyneenä siitä että niinkin vakiokalustoon kuuluva poni ja hänen hoitajansa, johon mieluusti olisin halunut tutustua, olivat kumpainenkin nyt poissa. Vaihdoin oleskelutilan porukan kanssa vielä muutaman sanan, ennen kuin ilmoitin lähteväni tervehtimään Mynttiä.

Huomasi tosiaankin että alettiin lähestyä kesäkuukausia. Pimeys ei hiipinyt enää niin salakavalan nopeasti jo heti kellon lyötyä neljä, vaan vielä puoli viidenkin aikaan oli ihan valoisaa. Kiinnitin silti varmuuden vuoksi vielä otsalampun kypärään, sillä en vieläkään luottanut täysin siihen, että puolen tunnin päästä olisi valoisaa kuin keskipäivällä konsanaan. Ponnistin itseni yllättävän rauhallisen tamman selkään ja keräsin ohjat nopeasti kätösiini. Korjailin jalkojeni asentoa jalustimissa ja kun lopulta olo tuntui mukavalta selässä, painoin pohkeet mustanruunikon kohoileviin kylkiin. Myntti luimisti puoliksi korviaan, mutta singautti ne kuitenkin takaisin menosuuntaa kohti. Pärskähtäen neitonen ryhtyi liikuttamaan ruhoaan kohti metsää. Varoin rentouttamasta kehoani liikaa, sillä en koskaan voisi tietää minkä pistoksen hoitohevoseni allani saisi ja löytäisinkö hetken päästä itseni lumikinoksen sisältä. Tosin ei se enää lumelta muistuttanut. Lämpötila oli plussan puolella ja sohjo sen kuin rahisi ja kahisi neljän kavion alla. Myntillä oli selvästi hyvä päivä, sillä se ei suurempia jaksanut mutista tai vääntää rautalankaa kanssani kilpaa. Ja sehän sopi minulle, en olisikaan näin perjantain kunniaksi jaksanutkaan.

Kun olin jo kyllästymiseen asti jaksanut ihastella maisemia ja syventynyt lukuisia kertoja omiin ajatuksiini, keräsin ohjat paremmin käsiini ja painoin pohkeet tiukemmin tammaneidon kylkiin ravin merkiksi. Myntti pyöräytti protestin merkiksi päätään, mutta antoi asian olla hyvin nopeasti ja nosti reippaan ravin. Kaikessa rauhassa etenimme syvemmälle jo hämärtyvään metsään kevyessä ravissa. Pikkulintu vislasi puun oksalla, taivaalla jossakin kauempana lensi lentokone, sohjo tamppaantui Myntin kavioiden alla. Muuten oli hiljaista. Hengittelin raikasta ulkoilmaa sisään ja ulos keuhkoistani, väsymys oli väistynyt ja tilalla koreili jo paljon pirteämpi fiilis. Myntti pärski ja alkoi ovelasti hidastelemaan vauhtia. Tomerasti kuitenkin painoin pohkeet kerta toisensa jälkeen kylkiin ja tamma oli taas reippaassa vauhdissa.

Huomaamattani olimme ajautuneet maastoesteiden lähettyville, itseasiassa aika yllättävän nopeasti. Annoin Myntin siirtyä rauhalliseen käyntiin ja kiskoin samalla oikean käden hanskaa kädestäni katsoakseni kännykästä kelloa. 17.04. Tuntui kuin olisimme olleet vasta pienen hetken, mutta ilmeisesti aikaa oli kulunut jo puolisen tuntia. Päätin mennä Myntteröisen kanssa laukkasuoran kautta takaisin tallille. Yllättävän viileä tuulenpuuska pyyhälsi ylitsemme ja tunsin kuinka käsivarteni nousivat kananlihalle. Käänsin Myntin risteyksestä vasemmalle kohti laukkasuoraa. Päästäisiin vielä irrottelemaan lopuksi.

"Hehei, pysähdys nyt", puoliksi kuiskasin Myntille ja jarrutin tamman ravista käyntiin. Käänsin katseeni isomman puoleisen pusikon juurelle. Suurikokoinen rusakko tuijotti meitä takaisin ilmekään värähtämättä. Vaikka välimatkaa olikin kymmenisen metriä, pystyin melkein näkemään kuinka sen viiksikarvat väpättivät jännityksestä. Mynttikin katsoi metsän kasvattaman olennon suuntaan, tiedä sitä sitten mitä tamman päässä pyöri. Tuijotottelukilpailua kesti vain hetken, kun jänönen jo laskeutui kaikille neljälle käpälälleen ja pinkaisi pusikon vierestä puiden lomaan metsään. Henkäisin pettyneenä rusakon yllättävää poistumista, mutta kannustin Myntin kuitenkin takaisin raviin.

Tuuli suhisi korvissani ja tein ison työn pysyäkseni Myntin hurjan laukan tahdissa. Pimeys oli jo laskeutunut ja otsalamppuni tuoma valokiila poukkoili valkoisella pellolla sinne sun tänne. Kun laukkasuora läheni loppuaan, istahdin syvälle satulaan ja jarruttelin Myntin vauhtia hitaammaalle vaihteelle. Puoliverinen oli kuitenkin vasta heräillyt laukan tuoman huuman ansiosta joten hidastaminen oli vaikeampaa kuin olin arvaillut.

"Ptruu Mynttinen, nyt pitää rauhoittua hiukan", mutisin hevoselle sen viskellessä päätään mielenosoituksellisesti. Hetken temmottuaan vastaan mustanruunikko alkoi rauhoittumaan ja pystyimme jatkamaan matkaa jo vähän rauhallisemmissa merkeissä. En kuitenkaan kerennyt nuolaisemaan ennen kuin tipahtaa. Rentouduin ehkä vähän liikaa mitä lähemmäksi tulimme Seppelettä, sillä Myntti käytti tilanteen hyväksi ja viskasi päänsä kohti yläilmoja sellaisella voimalla että otteeni kirposi ohjista. Tamma teki nopean sivuhypyn polulta ja pian sainkin nieleskellä sitä loskaa jota olin katsellut myrkyllisenä koko päivän. Putoaminen tuntui aina yhtä nöyryyttävältä, oli paikalla sitten kaksikymmentä ihmistä tai ei yhtään. Mutta toisaalta putoaminen kertoi myös sen, että me ihmiset emme olleet ainoita joilla oli oma tahto.

"Oliko tuo nyt tarpeen?", ärähdin könyten takaisin jaloilleni. Pyyhin isomman osan vetelästä lumesta pois ja hampaitani kiristellen hinauduin Myntin vierelle ja tarrauduin ohjiin. Hevonen näytti siltä kuin olisi halunut nauraa ja näyttää kieltä samaan aikaan. Ärähtäen kapusin takaisin selkään ja kannustin tamman käyntiin.
"Eikä enää minkäänlaisia metkuja, tai mä en vastaa seurauksista"
Se siitä arjen tuomien paineiden pois heittämisestä. Myntti näköjään piti huolen että mikään ei olisi minulle niin helppoa kuin toivoisin sen olevan.

6HM

Ihana, talvinen tunnelma!!

[Karoliina]

26.8.2014. Tiistai

Nyt kai voi jo sanoa että on virallisesti syksy, tuumin katsahtaessani Myntin selän ylitse metsän reunaan. Taivas näytti harmaalta, tuuli kiskaisi välillä puun oksia rumasti sivulle ja oli kylmä. Tosiaankin, jäätävän kylmä. Tuulitakkini ei tahtonut millään pitää tuulta poissa sisältään, enemmänkin se tuntui houkuttelevan kutsumatonta vierasta. Huokaisten painoin kämmeneni Myntin leveälle otsalle ja katsahdin tammaa. Siitäkin oli taas pitkä, hyvin hyvin pitkä aika kun viimeksi olin tämän hevosen vieressä seisonut. Myntti näytti jokseenkin levottomalta, kaipa sitä häiritsi tällaisen ihmiskuvatuksen katse ja läsnäolo. Sivelin hitaasti otsaa ja kehaisin hevosta rauhoittavalla äänellä. Kesä oli mennyt sormia napsauttamalla, enkä yksinkertaisesti ajatellut jättää aikaa hoitohevoselleni. En halunnut myöntää ääneen sisälläni pistelevää omatuntoa Myntin laiminlyönnistä, mutta kiitin ajatuksissani sitä ettei tämä tamma ollut minun oma.

- Mitä neito kuuluu?, supatin sille. Sen korvat kääntyivät ääneni suuntaan, mutta kääntyivät sitten äkkiä. Myntti kohotti päätään olkani yli ja tuijotti ohitseni. Vaistomaisesti käännyin ympäri ja näin Fiian ja Elmon kävelemässä kohti tallia. Tyttö bongasi minut ja vilkutti kättään.

- Karoliina, moikka! Sua ei oo näkyny vähään aikaan, punapää hymyili pysähtyessään tarhan portille hoitohevosensa kanssa. Katsahdin nopeasti Mynttiä joka pyrki viereltäni moikkaamaan poniruunaa.
- Joo ei, kesä oli, sanotaanko näin, aikaa vievää, vastasin.
- Ymmärrän.
- Ja syksy sitäkin kiireisempää, Fiia jatkoi.
- Pääsitsä opiskelemaan?, ilmeeni kirkastui ja Fiian leveä hymy paljasti vastauksen.
- Hei, onnea ihan sika paljon!
- Kiitti!

Ai niin, olinkin melkein unohtanut että olin vailla päämäärää. Sekin vielä... Tuntui että kaikilla muilla oli joku suunnitelma syksyn varalle, opiskelua, töitä. Minä heiluin lähinnä tuuliajolla vieläkin. Olin jäänyt vaille opiskelupaikkaa, joten saatoin vain olla aidosti kateellinen Fiialle.

- Täällä alkaa satamaan, ootteko te tulossa sisälle?, Fiia kysyi katsottuaan taivaalle. Vilkaisin tytön esimerkkiä seuraten myös taivasta ja nyökkäsin.
- Juu, voitaishan me tulla. Ei huvita kastua, naurahdin.
- Meneekö Elmo tunnilla?, tajusin kysäistä laittaessani riimua Myntin päähän.
- Joo, mutta vasta parin tunnin päästä. Ajattelin vaan ottaa sen sisälle valmiiks, ettei se oo ihan litimärkä kun tuntilainen tulee.
Nyökkäsin.
- Myntti on näköjään ollu jo parilla tunnilla, mutta tuskin sitä haittaa jos mä vielä vähän sitä puunailen, hymyilin.

Ja oikeassahan olin. Myntti ummisti silmänsä kun ryhdyin sitä harjaamaan, tamma riiputti päätään ja värisytti sieraimiaan. Minua hymyilytti kuinka aidosti eläin pystyi nauttimaan näinkin pienestä asiasta. Tallissa oli hiukan hälinää, sillä ratsastustunti oli piakoin alkamassa. Olimme juuri päässeet pahimman ruuhkan lävitse ja olin saanut Myntin karsinaansa, kun suurin osa tuntilaisista oli lähtenyt maneesin puolelle ratsuineen. Jossain päin käytävää soi radio jossa Haloo Helsinki lauloi vapauden jääneen käteen. Hymähdin hiljaa. Vapaus tosiaankin oli jäänyt käteeni, ainakin minulla oli vapautta valita mihin aikani käyttäisin kun muut olisivat töissä tai kouluissa.

- No, ainakin mulla on aikaa enemmän sulle, kaunokainen, kuiskasin Myntin korvaan ja sain tamman aukaisemaan silmänsä. Varovaisesti se nosti päänsä ja katsahti minuun. Hymyilin sille leveästi, kunnes tajusin Myntin kaivavan takin taskuani.
- Pöljä, naurahdin ja kaivoin puolikkaan porkkanan taskusta. Myntti pyöritteli silkkiturpaansa hetken oranssin vihanneksen päällä kunnes ahmaisi sen suuhunsa. Tuhahdin neidin ahneudelle ja jäin kuuntelemaan tuota rauhoittavaa rouskutusta.

Sorge tönköstä tekstistä, tarina jäi itseasiassa vähän "kesken", sillä en jaksanut keskittyä pitkän kirjoitustauon jälkeen pidempään.. No ainakin tämä rikkoi pitkän hiljaiselon

[Karoliina]

05.10.2014. Sunnuntai

Niistin raivokkaasti nenäliinaan talsiessani Seppeleeseen vievää hiekkatietä pitkin. Koko syksy oli mennyt melkein pelkästään syysflunssan armoilla, olin potenut kaikenlaista vaivaa korvatulehduksesta kurkkukipuun kuluneen neljän viikon aikana. Nyt tosin olin jo aikalailla voiton puolella, vaikka välillä tuntui siltä että vieläkin se räkätauti puski niskan päälle. Vuoden värikkäin vuodenaika oli muutenkin ollut jokaisella saralla kiireinen, vaikka opiskelupaikan missasinkin niin töihin sentään pääsin enoni tutun varastolle. Ainut huono puoli työpaikassani oli se, että serkkuni jonka aivotoiminta vastasi ameeban tasoa, oli työntynyt työtoverikseni ja minun teki mieli läppäistä häntä jokaisesta v-mäisestä kommentista. Vaikken tietenkään ollut millään lailla väkivaltainen!

"Kuka se siinä kävelee!", takaani kuului heleä naurahdus. Käännyin vaistomaisesti päätäni ja näin hymyilevät kasvot mustan shetlanninponin selässä.
"Ai hitto mä säikähdin, en kuullu yhtään, kiitos tän jälkiflunssan ku korvat on ihan lukossa", henkäisin tunnistaessani Claran, Walman hoitajan.
"Sori, ei ollu tarkotus pelästyttää, ajattelin vaan moikata ku olis ollu tylyä vaan pyyhältää ohi", vaaleaverikkö sanoi aidosti pahoittelevalla äänellä.
"Ähhs, ei se haittaa, mä nyt aina kuljen ihan omissa ajatuksissani että autokin ajais mun yli tämmösellä haaveilulla", naurahdin.
"Menossa Seppeleeseen?", kysyin viitaten kädellä eteenpäin. Blondi nyökkäsi.
"Sitten meillä on sama suunta, mennäänks samaa matkaa?", kysäisin minua muutaman vuoden nuoremmalta likalta. Clara suostui ja yhdessä lähdimme talsimaan kohti tallia niitä näitä lörpötellen, Walman pärskiessä askelten välissä.

Myntin ja minun vuosipäiväkin oli tullut täyteen eilen, mutta en ollut vain saanut aikaiseksi tulla käymään kaiken kiireen keskellä. Olin muutenkin ihminen joka ei suuremmin välittänyt mistään merkki- tai vuosipäivistä. Omat, perheenjäsenten ja kavereiden synttäritkin muistin juuri ja juuri. Olin kuitenkin kiikuttanut mukanani muutaman porkkanan Myntille palkinnoksi siitä, että se jaksoi minua silloin tällöin tervehtiä. Päästyämme tallipihaan heitin heipat Claralle ja Walmalle ja painelin suoraa tietä tarhaan jossa Myntti päivänsä vietti. Kello oli vasta puoli viisi, joten kerkeäisin ihan hyvin vielä tammamamman kanssa maastoon. Näin mustanruunikon hoitohevoseni jo kaukaa, sillä se seisoi portin pielellä hyvin apaattisen näköisenä synkän syysilman takia.

"Heij Myntterö, miten pyyhkii?", kysyin neitoselta päästyäni lähemmäs sitä. Puoliverinen kohotti päänsä pystyyn ja käänsi korvansa ääneni suuntaan. Tamma vain tuijotti minua ja värisytti kevyesti sieraimiaan kun pääsin sen eteen. Eela seisoskeli kauempana kaviot mutaan uponneina ja tervehti minua hörähdyksellä, selvästi sekin kaipasi sisälle.
"Sori Eela, mä joudun jättämään sut tänne", pahoittelin tammaneitoa pujottaessani hiukan levottoman Myntin päähän riimua. Hätyyttelin hoitohevoseni kaverin kauemmas ja talutin Myntin portista.

Harjaaminen ja kavioiden putsaaminen sujui tänään erikoisen hyvin, Myntti ei paljoakaan jaksanut kinastella kanssani tavallisista hoitotoimenpiteistä joten se tyytyi vain seisomaan aloillaan ja luimimaan vain kaksi kertaa koko harjauksen aikana. Jopa satulavyön kiristäminen onnistui ykkösellä. Myntillä oli selvästi tänään hyvä päivä, mikä passasi minulle vallan mainiosti! Painettuani kypärän mustien hiusteni varjostamaan päähän, talutin neidon ulos tallirakennuksesta. Syystuuli sai Myntin värisyttelemään sieraimiaan, minua tuuleminen lähinnä ärsytti.

"Hei, tarviitko apua ylösnousemisessa?", näin Ellin kävelevän tallipihan poikki kohti minua, joten päättelin naisen sanojen olleen osoitettu minulle.
"Apu kelpaa aina, Myntti on ollu tänään kyl harvinaisen nätisti", totesin hymyillen.
"Ohhoh, onkos neitosella tänään hyvä päivä?", Elli naurahti tarttuessaan ohjiin. Punnersin itseni satulaan ja sujautin toisenkin jalan jalustimeen.
"Kiitti avusta, tää satulaan kiipeäminen on välillä aika vaikeeta ku ite oon tämmönen tappi ja tää mun ratsukin kärsii välillä noista pyörimiskohtauksista", kiitin Elliä.
"Eipä mitään, meinasitteko maastoon mennä?"
Nyökkäsin.
"Ottakaa varovaisesti, voi olla aika mutaista paikkapaikoin", nainen hymyili. Kiitin vielä varoituksesta ja keräsin ohjat kunnolla käsiini, ennen kuin painoin pohkeet Myntin kylkiin.

Hiukan hävetti, että livistin aina mustanruunikon kanssa maastoon, vaikka se olikin taitava tamma ja soveltui muuhunkin kuin puskaratsasteluun. Mutta olin saanut sellaisen käsityksen Annen kanssa jutellessani, että tallin henkilökunta liikutti Mynttiä tuntien vastapainoksi myös esteillä ja koulupuuhissa. Joten käytin tilaisuuden hyväksi ja hoidin itse maastoilupuolen. Olin aina ollut vähän arka ratsastaja esteiden kanssa ja koulun vääntäminen taas kävi kärsivällisyyteni ja lyhyen pinnan päälle, joten maastoilu oli ainut vaihtoehto. Rakastin sitä kun pystyi aina menemään luonnon sekaan hevosen selässä ja ajatukset nollautuivat puiden seassa kaikesta stressaavasta. Hetken aikaa Myntin kanssa käveltyäni puristin pohkeita ravin merkiksi. Tamman korvat nousivat pystyyn ja pää nytkähti sen merkiksi, että hidas kävely sai jäädä. Myntin ravi oli pehmeää ja tasaista, joten tyydyin keventelemään rauhakseen selässä ja vetämään keuhkot täyteen raikasta syysilmaa. Kyllä elämä oli ihanaa, kun sen oikein oivaltaa, vai miten se sananlasku nyt sattuikaan ikinä menemään.

--
Sisältää mahdollisesti ajatusvirheitä- ja katkoksia, tarina kirjoitettu kahdessa eri osassa kasaan kiireellä /:
8HM

[Karoliina]

24.10.2014. Perjantai

Hiekkatie rapisi hevosen kavioiden alla kuin tyhjä karkkipaperi, joka oli ajattelemattomasti heitetty olan ylitse luontoa saastuttamaan. Otsalampusta sinkoava valo pompahteli puiden katveessa, paljastaen kiven sieltä, oksan täältä. Pieni lintu pompahti ojan pientareelta lentoon, luultavasti pelästyi minua ja allani säpsyvää Mynttiä, joka aika ajoin pyörähteli kuin mikäkin balleriina. Ainoastaan vaaleanpunainen balettihame ja Joutsenlaulu uupuivat, muuten olisimme olleet oikein loistava pari esiintymään yleisölle. Tyrskähdin hullusta mielikuvastani, olisipa sekin näky. Tamma viskeli päätään hermostuneesti, pimeys ei ilmeisesti ollut sen juttu. Vaikka katulamput loivat himmeää valon lähdettä, Myntti vaikutti pidemmälle päästessä aina vain levottomammalta. Viimeinen niitti sille oli, kun tuulenpuuska sai kellertävät lehdet lipumaan hiekkatien pintaa äänekkäästi kahisten.

"Perhana, ota nyt iisisti", ärähdin mustanruunikolle. Se vain ei ottanut kehotustani kuuleviin korviinsa, vaan jatkoi steppailuaan. Painoin pohkeilla napakasti kylkiä vasten ja sain Myntin kulkemaan arviolta sen kolmisen metriä, ennen kuin se taas aloitti. Hetken taisteluani sen kanssa kolme metriä - pysähdys - kolme metriä - tyylillä, sain sen kulkemaan suht nätisti eteenpäin. Vaikka tamma olikin jännittynyt koko ajan, pääasia että se kulki eteenpäin. Minun piti pysyä myös äärettömän valppaana, ellen tahtonut niellä hiekkaa pientareelta.

Nenän päätä kylmäsi ja kieroon katsoessa huomasin sen himmeässä valaistuksessa olevan punainen kuin joulupukin nuttu. En uskaltanut koskea siihen, sillä minusta tuntui että se voisi räksähtää irti ja pudota syliini. Sormet ja varpaatkin olivat kohmeessa, tätä se loppusyksy teetti. Rakastin kuitenkin syysiltoja, sillä en kavahtanut pimeyttä. Parhautta oli silti sytyttää tuoksukynttilät kotona illan hämärtyessä ja käpertyä viltin alle hyvän jännityskirjan kanssa, syöden suklaata ja juoden kuumaa teetä. Olin vähällä kupsahtaa selästä alas haaveiltuani liikaa, joten Myntti käytti tilaisuutta hyväksi ja säpsähti pimeydestä kantautuvaa oksan katkeamista. Hyssyttelin neitosta supatellen sille rauhoittelevia sanoja, mutta minusta tuntui ettei puoliverinen tohtinut ymmärtää höpötyksiäni. No, sainpahan syyn yksinpuheluun, jes! Kun Myntti vaikutti rauhallisemmalta, painoin pohkeet kylkiin ja maiskautin ravin merkiksi.

Vaikka kello oli vasta vähän yli viisi, Liekkijärven maisemat kylpivät usvaisessa pimeydessä. Taivaalta pystyi erottamaan harmaita pilviä ja pakkastakin oli varmaan arviolta se parisen astetta. Mutta koska olin aito metsätyttö, en perunut ratsastussuunnitelmia syksyn tuomien ylläreiden takia. Muutama hoitaja tarjoutui mukaani, luulivat varmaan että en viihtyisi yksinäni, mutta kaikkien hämmästyksesi kieltäydyin seurasta. Vetosin oman rauhan kaipuuseen, sillä sitä se olikin. Viihdyin oikein mallikkaasti yksin, vaikka ei seurassa mitään vikaa olekkaan. Ajatus vain kulki paremmin ja sain nauttia luonnon rauhasta aivan itsekseni. Ja mikä parasta, olihan minulla kaverinani maailman rauhallisin säpsyilevin hoitohevonen, joka aivan varmasti hylkäisi minut tarpeen tullen tänne pimeään pusikkoon. Oranssit ja keltaiset lehdet kahisivat ratsuni alla sen ravatessa tasaisesti eteenpäin. Heijastinliivini lepatti toppatakkini päällä ja kaulahuivini päästi kylmää kurkunpäähän, joten yritin samalla kiskoa sitä tiukemmin kiinni. Se oli vain hankalaa, sillä se tuntui aukeavan aina vain enemmän. No hitto, siinähän sitten kärsittäisiin syysflunssaa, hevostelussa sattuu ja tapahtuu, pohdin mielessäni ja työnsin harmahtavan kaulahuivin pään hajamielisesti olkapääni yli.

Olimme arviolta talsineet melkein tunnin verran, joten koin parhaaksi kääntyä ympäri. Tai lähinnä ajattelin raaja-parkojani, jotka tuntuivat kylmettyvän askel askeleelta. Mynttikin oli jo aavistuksen verran rauhoittunut ja minusta tuntui että se huokaisi helpotuksesta kun käänsin sen takaisin tulosuuntaan. Tamma tuijotti eteenpäin korvat pyörien ja harja pompahteli reippaan käynnin tahdissa sen kaulaa vasten. Kiinnitin huomioni harjan takkuisuuteen ja päädyin sättimään itseäni sen laiminlyönnistä. Tamma tarkkaili selvästi otsalampun valonsädettä, joka hytkähteli sen edessä. Mutta eniten se taisi jännittää ettei puiden seasta vain pomppaisi minkäänlainen vihreä hirviö, jolla olisi kuusi kättä, neljä silmää ja suuri suu, jolla se popsisi hevosparan yhdellä hotkaisulla kitusiinsa. Taputin puoliveristä rohkaisevasti kaulalle, enköhän hoitajatytön velvollisuuksilla pelastaisi arvokkaan hevoselämän, jos ufot sattuisivatkin löytämään meidät.

Tallipiha kylpi valossa, kun pääsimme ehjin nahoin pihalamppujen luomaan sädekehään. Jarrutin Myntin pysähdyksiin, löysäsin ohjat ja päästin jalat jalustimista. Ratsastuskenkien kopsahtaessa jalustimien kulmaan, tuntui kuin ne olisivat voineet hetkellä minä hyvänsä särkyä ja mureta sukkani sisällä. Irvistin kivusta ja parkaisin äänettömästi.

"Hei, te selvisitte takaisin!", tallin ovelta kuului Fiian hihkaisu. Käänsin katseeni äänen suuntaan ja sammutin otsalamppua samalla.
"Joo, kyllä luonnonlapsi metsässä osaa mennä, Myntti se taisi olla se joka meinasi pissata jännityksestä housuun", naurahdin pudottautuessani tamman selästä alas. Taputin sitä kiitokseksi ratsastusretkestä.
"Pffft, hevoset", Fiia tirskahti ja ilmoitti perään lähtevänsä kotia kohti. Heitin tytölle heipat ja viikonloput ja painelin itsekkin tallin uumeniin, jossa tunsin sormienkin sulavan kuin voi kuumassa kaurapuurossa. Kaurapuuro, hyih!

9HM

[Karoliina]

22.12.2014. Maanantai

Havupuut olivat maalautuneet valkoisiksi, ojat peittyneet suurten hankien alle ja pieni punatulkku tanssahteli valkoisen nietoksen poikki jättäen jälkeensä sirot jalanjälkensä. Kuusenoksalta notkahti lunta valkoiseen maahan ja hanki natisi kavioiden alla. Narsk narsk narsk.. Hengitys purkaantui ulos ja muuttui pakkasessa höyryksi, joka kuitenkin hälveni uuden hengenvedon jälkeen. Metsä oli uskomattoman kaunis ja ripaus jouluntaikaa teki siitä vielä maagisemman.

Ja niin joulu joutui jo taas Pohjolaan,
joulu joutui jo rintoihinkin.
Ja kuuset ne kirkkaasti luo loistoaan
jo pirtteihin pienoisihin.
Mutt' ylhäällä orressa vielä on vain
se häkki, mi sulkee mun sirkuttajain,
ja vaiennut vaikerrus on vankilan;
oi, murheita muistaa ken vois laulajan?

Korkea mutta hiljainen lauluääneni rikkoi maiseman umpinaisen hiljaisuuden, vähän samalla tavalla kuin pimeään huoneeseen olisi sytytetty valot. Myntin korvat pyörähtivät käheän lauluni puoleen ja takaisin menosuuntaan. Tamman sieraimista kohosi höyry ja se ravisteli päätään malttamattomasti. Joku voisi kysyä minulta miksi lauloin noin surullista laulua, mutta minusta Sylvian joululaulu oli herkällä tavalla upea luomus. Mummolla oli tapana aina laulaa sitä minulle joulun aikaan kun olin pieni, joten tahdoin kantaa sisimmässäni muistoa harmaahiuksisesta naisesta, jos en muuten, niin laulun mielessä. Laulu toi myös pehmeän tunteen mahanpohjalle ja sai kaipaamaan lapsuuden kauniita, valkoisia jouluja. Myntti viskaisi jälleen päätään hermostuneesti ja rauhoittelin rapsuttamalla sitä laiskasti kaulasta. Asettelin itseni paremmin satulassa, sillä polku kapeni hitusen ja jouduin pitämään ohjia tiukemalla ettei hoitohevoseni olisi vain keksinyt mitään ikävää. Yritin kovasti keskittyä ohi vilahteleviin puihin ja olla varuillani, jos valkoisen turkin saanut jänis pompahtaisi vaikka yllättäen puskista eteemme, mutta en saanut ajatuksenlentoani kuriin. Mielessäni pyöri kimaltelevat koristeet, joulutorttujen tuoksu, lahjapaperien kahina ja lämmin sauna. Kaikki nämä kuuluivat perinteiseen jouluun ja minusta oli surullista että joulua valmistellaan kuukauden verran, mutta yhdessä päivässä koko sen maagisuus katoaa takaisin pahvilaatikoihin joulukoristeiden seuraksi ja hukkuu valkoisen lumipeiton alle. Jäljelle jää vain kourallinen tuoksuja ja uuden vuoden jälkeen kukaan ei muista enää tuota yhtä vaivaista päivää, jonka tähden ihmiset juoksentelivat ostoskeskuksissa, paistoivat kinkkua tuntitolkulla ja lähettelivät joulutervehdyksiä korttien muodossa. Päästin pitkän huokaisun, en julmaa puuskahdusta, vaan sellaisen hellän, minkä ihminen päästää ollessaan tyytyväinen johonkin asiaan. Saatoin maistaa jo kielenkärjelläni suussa sulavan perunalaatikon ja glögin kuumuuden huokuvan punaisen mukin lävitse kämmeniini. Tuntui aivan siltä kuin olisin pyörryksissä ja voisin leijailla pilviin, kunnes Myntti havahdutti minut takaisin tähän hetkeen tanssahdellessaan polulta leveämmälle tielle.

Jäätyneen Liekkijärven pinta heijastui valkoisen hangen ansiosta todella kauniisti, hiukan harmitti kun aurinko ei tänään uskaltautunut pilkottamaan talvipäivän iloksi. Yöllinen lumisade oli kerryttänyt jäälle satunnaisia valkoisia läikkiä ja ilmeisesti joku muukin oli käynyt ihastelemassa jäätyneen järven lumoa, sillä rannan tuntumassa kulki hentoinen ura. Jouluaattoon oli enää kaksi päivää ja minä tunnuin putoavan vain minuutti minuutilta takaisin lapsuuden maisemiin. Näin sieluni silmin kuinka kymmenen vuotta nuorempi pikku-Karoliina oli polvistunut kimaltelevan kuusipuun alle suuri paketti hyppysissään ja kuinka tuo tummatukkainen nuori minäni innokkaasti repi säihkyvin silmin joulupukin ja porojen kuvilla koristeltua joulupaperia. "Joulupukki" oli lapsuuteni esikuva, kehuin kaikille kuinka minusta tulisi isona pieni punanuttuinen tonttutyttö hänen pukinpajaansa. Sitten ensimmäisen luokan talvella ilkeä naapurin poika veti minua letistä ja nauroi ivallisesti ettei joulupukkia ollut edes olemassa. Nyt minusta oli tullut iso, en uskonut enää joulupukkiin saati kuvitellut tulevani pellavapäiseksi tonttutytöksi, mutta joulu pysyi silti lähellä sydäntäni. Lahjojen saanti oli menettänyt suuremman merkityksen, en kiljunut enää ilosta saadessani toivomani lahjan, nyt nautin ainoastaan perheeni seurasta ja hyvästä ruoasta, mitä sai vain kerran vuodessa.
Vedin keuhkot täyteen raikasta pakkasilmaa ja suljin silmäni hetkeksi. En kuitenkaan uskaltanut jäädä unelmoimaan liian pitkäksi aikaa, sillä Myntti tuntui olevan tänään aavistuksen äkäisellä päällä. Tamma pärskähteli allani turhautuneesti ja laski päänsä kyhnyttääkseen oikeaa etustaan turvallaan. Olin vähällä valahtaa kaulan kautta alas lumihankeen, mutta tajusin ajoissa löysätä ohjat ja vältyin tällä kertaa putoamiselta. Kun Myntti sai rapsutuksensa hoideltua, keräsin ohjat ja loin vielä vilkaisun kirkkaaseen horisonttiin. Myntti tanssahteli jättäen sekalaisen määrän kavionjälkiä, joten päätin rauhoitella sitä.

Miss' sypressit tuoksuu nyt talvellakin,
istun oksalla uljaimman puun,
miss' siintääpi veet, viini on vaahtovin
ja sää aina kuin toukokuun.
Ja Etnanpa kaukaa mä kauniina nään,
ah, tää kaikki hurmaa ja huumaapi pään,
ja laulelmat lempeesti lehdoissa soi,
sen runsaammat riemut ken kertoilla voi!

Koska arvon ratsuni ei tuntunut olevan yhtään tunnelmoinnin mestari eikä järrin ilahtunut hyräilystäni, päätin upottaa pohkeeni sen kylkiin ja kääntää sen ympäri.

Kevyt ravi sai poskipääni kihelmöimään ja kaulahuivin hakkaamaan vasenta olkapäätäni vasten. Mutta koska nopeampi vauhti tuntui kelpaavan äkäpussi-ratsulleni, en voinut valittaakkaan. Tamma ravasi menemään ehkä turhankin reippaasti ja minulla oli välillä vaikeuksia pysyä sen tahdissa, mutta en raaskinut pilata sen hyvää hetkeä jarruttelemalla sitä. Sitä paitsi laukkasuoralle oli enää vajaa viisikymmentä metriä, joten voisin ihan hyvin kruisailla nelijalkaisella kauramoottorilla oikein urakalla. Nenäni jäätyessä kylmän tuulen ansiosta, lupasin juoda ainakin kaksi mukillista glögiä jos selviäisin takaisin Seppeleeseen kuolematta hypotermiaan. Kun laukkasuora alkoi avautumaan näkökentässäni, istahdin syvemmälle satulaan, annoin Myntille puolipidätteen ja tunsin kuinka jokainen hevosen lihas värähti allani. Se selvästi vaistosi mitä olisi tuleman ja kun painoin pohkeet sen kylkiin laukannoston merkiksi, mustaharjainen ratsuni ampaisi kuin tykin suusta lentävään laukkaan. Aluksi olin vähällä kiepsahtaa yllättävän kiihdytyksen takia jalustimen tasolle, mutta kun sain rytmistä kiinni ja hyssyteltyä Mynttiä vähän rauhallisempaan vauhtiin, sain vauhdista nopeasti tuntuman. Musta harja piiskasi kasvojani vasten ja sormeni puristuivat ohjien ympärille kuin tukea hakien. Huulilleni levisi kuitenkin huomaamaton häivähdys hymyn tapaista, sillä tunsin sykähdyksen onnellisuutta. Mikä olisi parempaa kuin heppahöperö tyttö ja nopea hoitohevonen laukkaamassa valkoisten puiden välissä. Lumi suihkusi perässämme ja laukkasuoran alkaessa lähentyä loppuuaan jouduin hidastamaan Mynttiä. Pärskähtäen neitonen siirtyi laukasta raviin, mutta se puhkui kuitenkin suorituksen jäljiltä ylimääräistä energiaa. Mutta minä aloin olla jo niin jäässä, joten jouduin pahoittelemaan puoliääneen urhollista ystävääni ja suuntasin nenämme ja turpamme kohti tallia, jotta pääsisin juomaan sitä syntisen hyvää glögiä.

Olimme hidastuneet käyntiin ja kävelimme rauhakseen tallitietä pitkin. Pimeys oli pikkuhiljaa alkanut laskeutumaan päivän valoisuuden tilalle, vaikka kello ei ollut kuin vasta vähän vajaa neljä. Myntti roikotti päätään laiskasti, mutta sen korvat keräsivät kuitenkin ympäriltämme kaiken kuuntelimisen arvoisen. Ihan kokonaan en uskaltautunut rentoutua, sillä tamma voisi käyttää tilaisuuden hyväkseen ja löytäisin itseni penkan juurelta huutamasta naama punaisena. Siinä pienessä, hiljaisessa ja hämärässä hetkessä tajusin, etten ollut vielä ostanut karvaiselle ystävälleni joululahjan lahjaa. Monet muut Seppeleen hoitajatytöistä- ja pojista olivat varmaan jo kiertäneet kaikki ruokakaupat ja hevostarvikeliikkeet ja tyhjentäneet vihannesosaston porkkanoista ja omenoista ja hevosliikkeet harjoista. Minä taas vasta heräsin kaksi päivää ennen siihen tietoon, että virallinen lahjapäivä olisi ylihuomenna. Mutta koska olin tunnetusti mattimyöhäisistä myöhäisin ja kukkaronikin omisti myös sen matin, päätin ostaa vasta joulun jälkeen alennusmyynneistä Myntille jonkun kivan pienen ja myöhäisen lahjan. Ja koska en ihan niin kylmäsydäminen ihminen kuitenkaan ollut, vaikka tämä pakkanen tahtoikin kovasti lamaannuttaa sydämeni, ajattelin olla jalo ja pudottaa tallille päästessämme Myntin kippoon muutaman porkkananpalasen. Tyytyväisenä taputin väsyneen oloista tammaa kaulalle ja suoristin sitten selkäni.

Harjasin Myntin huolella ja pudotin ruokakippoon ne lupaamani porkkananpalat, joiden kimppuun tamma tyytyväisenä kävi. Painoin karsinan oven kiinni ja nostin satulan syliini. Käytävä oli omituisen hiljainen, ainoastaan muutama hoitaja tuntui kulkevan juuri ulko-ovesta sisään ja painelevan suorinta tietä yläkertaan. Annekin jutteli Kasperin kanssa, joten päätin vain kulkea hymyillen ohitse satulahuoneelle. Hampaat irvessä ja kädet täynnä kiskoin sormenpäillä jäykän tuntuisen oven auki ja astuin sisälle pimeään huoneeseen. Pukkasin kyynärpäällä valot päälle ja lamppu syttyi hitaasti välkkyen, paljastaen kaikki satulat ja harjapakit. Ovi takanani paukahti kiinni kun astuin sen tieltä peremmälle ja kävelin Myntin varusteiden kohdalle. Ujutin satulan telineeseen ja ripustin siistityt suitset naulaan. Hitto, harjapakki unohtui, tuhahdin mielessäni. No, korjaisin sen lähtiessäni paikoilleen. Poistuin satulahuoneesta napsauttaen samalla valot kiinni ja suuntasin kohti yläkertaan vieviä portaita.

Keitettyäni glögit ja istahdettuani pöydän ääreen joka oli koristeltu somasti punaisella pöytäliinalla ja kyntteliköllä, nostin tuolille unohdetun hevoslehden kätösiini. Muutamalle muullekkin hoitajalle kelpasi tekemäni glögi, mikä oli omasta mielestäni yllättävää. Olin nimittäin aika amatööri kaikkien asioiden suhteen mitkä vähänkin liittyivät keittiöhommiin. Huoneessa oli tiivis tunnelma ja kaikki olivat kokoontuneet yhteen jutustelemaan tulevasta aattoratsastuksesta, siitä kenen hoitohevonen teki tänään sitä ja toisen hoitohevonen tätä ja mitä jokainen oli toivonut joululahjaksi. Minä taas istuin tyytyväisenä omissa oloissani hevoslehti naamani alla pöydällä ja joulujuomamuki kädessäni, antaen puheensorinan vangita meidät kaikki ympärilleen. Kyllä joku huhuili minua mukaan juttuihin, mutta viittasin kädellä lehteen ja sanoin osallistuvani myöhemmin.

"Haittaako ketään jos mä laitan radion päälle?", huoneeseen tullut Kuú kysyi. Kaikille se sopi ja pian radiosta puhkesi ilmoille tuttu joululaulu, joka sai jonkin lämpöisen tunteen hypähtämään rinnassani. Laulu tosin oli kerennyt jo viimeiseen säkeistöön asti.

Sä tähdistä kirkkain nyt loisteesi luo
sinne Suomeeni kaukaisehen!
Ja sitten kun sammuu sun tuikkeesi tuo,
sa siunaa se maa muistojen!
Sen vertaista toista en mistään ma saa,
on armain ja kallein mull' ain Suomenmaa!
Ja kiitosta sen laulu soi Sylvian
ja soi aina lauluista sointuisimman.

--
Hyvää joulua Seppeleen väelle!

[Aleksanteri]

29.5.2015 - Se, jossa mä tajuan, mitä oon menny tekemään

Jaa. Vai niin.

Muhun oli iskenyt pari viikkoa sitten joku tilapäinen, mutta erityisen vaarallinen etelänmatkojen basilli. Se oli saanut mut muuttumaan imbesilliksi ja hortoilemaan holtittomasti ympäri maita ja mantuja päättömän varmana itsestäni. Tän basillin vaikutuksen alaisena mä olin mennyt hakemaan hoitohevosta ratsastuskoululta. Ja nyt näytti pahasti siltä, että mut oli valittu.

Joku uskollisuus tätä heppakeidasta kohtaan mussa oli selvästi syntynyt, kun ylipäätään olin tullut katsomaan tuloksia, mutta en mä nyt missään universumissa ajatellut oikeasti saavani yhtään kopua vastuulleni. Mä seisoin tallin ilmoitustaulun edessä ja vilkuilin vaivihkaa molempiin suuntiin. Oli hiljaista. Se oli suht yllättävää, sillä värikkäiden post it –lappujen ja sahalaitareunaisten myynti-ilmoitusten keskellä oli tallinomistajan tulostama hoitajahakujen tulos. Mä olin jotenkin ajatellut, että toiveikkaita pikku hoitajia olis ollut paikalla valtamerittäin. Listalla oli kolme nimeä, ja tän varovaisen silmäilyn jälkeen mun oli kai pakko uskoa, että mut oli tosissaan VALITTU yhden hoitajaksi. En oikein keksinyt muuta selitystä sille, miksi mun nimi olis laitettu paperiin.

Mutta siinä se vaan luki. Myntti. Vatsanpohjassa kouraisi jotenkin oudosti, mutta se luultavasti johtui vaan basillin jälkivaikutuksista. Tai hitot, kai sen saa myöntää: jos en olis jäätävä pelkuri, olisin virnuillut niin leveästi, että mut olis palkattu Liisa Ihmemaahan Irvikissaksi. Pitkään aikaan mulla ei ollut ollut hevosta, jota hoitaa.

Myntti. Mä maistelin nimeä mielessäni lähtiessäni varovaisesti hipsimään pois ilmoitustaululta. Tuntui jotenkin kauhean nololta. Kukaan ei tiennyt, että mä olin SE Aleksanteri, joka on just saanut hoitohevosen. Joku vois ihan hyvin tulla tarraamaan mua olkapäähästä ja vaatimaan suu vaahdossa tietoa siitä, miksi mä ylipäätään kuljailin tallissa. Ohikulkevien tyttöjen perusteella jo se, että MÄ en ollut tyttö, näytti herättävän ylenpalttista huomiota. Joku lyhyttukkainen blondi, joka kantoi satulaa, käänsi päätään kuin pöllö että vois katsoa mua vielä käveltyään ohi.

Mulla ei ollut mitään hajua missä Myntin karsina oli. Jäin haahuilemaan pitkän tallikäytävän päähän kahden vaiheilla. Itse asiassa mä en ollut edes ihan varma miltä koko hevonen näytti. TOTTA KAI mä olin nähnyt sen silloin, kun hain hoitajaksi, mutta suoraan sanottuna ennen tutustumista ruunikot puokit edusti mulle vain kahta hevosta: vihainen puokki ja kiltti puokki.

Niinpä mä jolkotin nolona sille ovelle, jonka muistin vievän Annen toimistoon. Se huusi mut sisään heti ensimmäisen koputuksen jälkeen. Paperit, joita se oli pyöritellyt käsissään, se laski kohteliaasti tietokoneen näppäimistön päälle.
”No niin Aleksanteri! Onneksi olkoon!” se sanoi niin mielissään, että mua alkoi vähän hirvittää. Apua, ei kai mun odotettu olevan joku tomera ja toimelias tallipoika?
”Onko… mikä on ton Myntin karsina?” sanoin hakien ääneeni rentoa poljentoa.
”Se on vika karsina vasemmalla tallikäytävän päässä”, Anne lateli ulkomuistista. Totta kai, olihan se itse jakanut hepat loosseihinsa. ”Ja tässä on yläkertaan lokerikon avain. Myntti ei muuten mene tänään tunneille, te saatte siis tutustua rauhassa.”
”Joo. Kiva”, vastailin ja puristin Annen ojentaman avaimen nyrkkiin. Käsi oli jotenkin oudosti hionnut.

Mä hidastin vauhtia melkein pysähdyksiin, kun kävelin tallikäytävää kohti Mynttiä. Hevosia kurkki karsinoista, samoin tallityttöjä, ja mua alkoi jotenkin kauheasti hirvittää niiden olemassaolo. Niinpä mä otin parhaimman elokuvasankari-ilmeeni ja tungin kädet takin taskuihin. Melkein tunsin, miten tukka hulmahteli kuvitteellisessa tuulessa ja mun metalliset kengänkannat kopisi lattiaan. Helpotti vähän.

Myntti ei pitänyt päätään ulkona karsinasta. Se tuijotteli seinässä olevasta ikkunasta aurinkoiselle tallipihalle. Pölyhiukkaset leijui sen tumman selän yllä ja mun oli pakko myöntää, että näyttihän se hienolta. Häntä oli jotenkin hassun kapea, mutta kiiltävän musta ja sileä. Karva tummilla kupeilla oli säntillistä ja sileää. Myntti käänsi päänsä mua kohti kun hoksasi, että joku hemmo seisoo tuijottamassa sitä, ja höristi toista iloisista korvistaan.

No, mä mietin samalla kun nielaisin jotenkin vaikeasti, ehkä me voitais tulla toimeen keskenämme.

[Aleksanteri]

30.5.2015 - Se, jossa musta ja sosiaalisesta elämästä ei kehtaa puhua samassa lauseessa

Kello oli puoli neljä kun mä tajusin, että Mynttihän saattaisi mennä tänään ratsastustunneilla. Pitkään aikaan en ollut niellyt kahvia väärään kurkkuun yhtä tuskallisesti hikoillen ja kompastellut bussipysäkille yhtä pitkiä kirosanalistoja ulvoen. Kun mä odotin läkähdyttävän aurinkoisella pysäkillä etanantahtia mateleva bussia, ehdin sekä yskiä keuhkoni pihalle yllättävästä rasituksesta että kirota kaikki maailman aikataulut syvimpään alhoon.

Tästä oli ehkä pääteltävissä, että mä en ollut hoitanut tuntihevosta pitkään aikaan. Viimeisimmästä taisi itse asiassa olla jo rapiat seitsemän vuotta, mä olin silloin ollut konkelon puoliverisen hoitaja ja tallin epähalutuinta seuraa. Mä en tiedä johtuiko se henkilökohtaisesti musta vai siitä, että 12-vuotiaat tytöt vierasti 12-vuotiaita poikia, mutta enpä mä kovin pitkään jaksanut sitä luukkua yksikseen nuohota.

Olisittepa nähnyt mun naaman, kun veri suussa maistuen laukkasin ilmoitustaulun eteen ja näin, että ei tänään mitään tunteja ollut. Joku hikinen maasto oli käyty aamupäivällä, mutta Myntin kohdalla ei siitäkään lukenut mitään. Vaikutinpa ainakin innokkaalta.

Luikin pilvettömälle pihamaalle hakeakseni kopun sisälle. Anne oli lykännyt mun mukaan eilen pinon Seppele-tietoa, ja niistä mä olin opiskellut esimerkiksi Myntin tarhapaikan. Se oli aitan takana, onneksi ihan säädyllisen kävelymatkan päässä. Jokainen askel tulikuumalla tallipihalla oli nimittäin mulle tuskaa. Aurinko porotti siihen malliin, että se oli kai tajunnut kaiken maailman pahuuden ja yritti savustaa sitä irti.

Myntti ei vaikuttanut erityisen innostuneelta kun mä saapastelin sen luokse. Se nosti päänsä ruohomättäästä, loi muhun ootko tosissas – katseen ja paineli muiden hevosten sekaan. Se jäi seisomaan kapean puokin viereen ja kyhnytti sitä sään kohdalta pitkillä tappajanhampaillaan. Okei, viesti tajuttu, sillä oli täällä polleporukassa paljon kivempaa kuin missään mun kanssa. Mä tuhahdin happamasti hampaitteni välistä ja lähdin hevosen perään. Mä voisin tehdä mitä vaan se ikinä halusi – heti kun oltaisiin päästy tallin sisään järkeviin lämpötilalukemiin.

Pilkullinen knabstrup, jolla oli ihan järkyttävän leveä maha, lönkytteli äkkiä mun luokse ja louskautti turvan auki suunnilleen mun naaman kohdalla. Pitkät keltaiset hampaat törröllä ja korvat luimussa se tervehti mua. Kun mä huitaisin hevosta kauemmas, joku kailotti äkkiä mun takaa kuin palosireeni:
”Ei hätää, mä tuun ottamaan sen!”
Yritin miettiä kumpi oli nolompaa: huutaa takaisin etten mä nyt mitään pelännyt vai olla hiljaa. Ajatus oli vasta puolessa välissä mun päässä, kun lyhyt valkotukkainen tirpiäinen marssi mun ohitse. Ihailtavan itsevarmasti se kalasti irvistelevän pilkkunaaman kiinni ja kääntyi kulmat kurtussa katsomaan, olinko mä ok. Mä astuin kiireesti syrjään ja tajusin vasta sitten näyttää kiireiseltä ja tyylikkäältä. Jostain syystä muijan katseesta mulle tuli heti olo, että se näki mun läpi.

”Ai moi, sähän olit se Aleksi? ” se aloitti keskustelun. Mä olin toivonut, että se olisi purjehtinut pallomahaisen paholaishevosensa kanssa saman tien pois.
”Aleksanteri”, korjasin. Tirpiäinen siristi silmiään ja liikautti leveää suutaan.
”Mä oon Cella vaan”, se sanoi. ”Vissiin käteltiinkin eilen siellä oleskeluhuoneessa.”
Mulla ei ollut minkäänlaista muistikuvaa yhdestäkään kättelystä. Varmasti mä olin niin tehnyt, mutta mun jokainen muistikuva siitä huoneesta oli värittynyt kahdenkymmenen vanhan tallilaisen muikeilla naamoilla, jotka pällistelivät mua ja pulauttelivat kysymyksiä kysymyksien perään. Mun kummallakin puolella sardiinintiiviisti istuvat, naama messingillä helottavat toiset uudet hoitajat eivät olleet erityisesti helpottaneet tilannetta. Niiden ollessa iloisia ja helppoja mä olin harkinnut joka ikistä sanaa ja rukoillut mielessäni, ettei kukaan pitäisi mua idioottina tai hitaana. Lopputulos oli ollut se, että mä istuin orpona sanomatta sanaakaan ja sain illan kuluessa yhä enemmän ja enemmän oudoksuvia katseita.
”Jos haluut tulla meidän kanssa maastoon niin oot tervetullut”, Cella sanoi valtavan suurella ystävällisyydellä.
”Mä voin miettiä…” nyökkäsin typeränä.
”Se oli ihan oikee kutsu, älä näytä tuollasta naamaa”, se nauroi mulle vaalea tukka heilahdellen.
Sitten se kääntyi ja naksautti kieltään hepalle ihan kuin joku Monty Roberts.

Myntti oli koko mun sosiaalisen maahanvajoamisen ajan laiduntanut kaikessa rauhassa taka-alalla. Kun Cella oli uskollisine puudeleineen poistunut, mä käännyin takaisin hevosen puoleen. Rapiseva röökiaskin muovikuori kurjana houkuttimenani mä sain sen luokseni ja kiinnitin ensimmäistä kertaa riimunnarun sen riimuun. Taivaasta ei helähtänyt fanfaaria, mutta olihan se nyt noin muuten ihan hieno ja tunnelmallinen hetki.

Tallin viileässä ilmassa mä pystyin viimein hengittämään vapaasti. Myntti seurasi rennosti mun perässä, kun mä toin sen karsinarivistön ohitse nurkkaboksiin. Pari tallityttöä pajatti harjailun lomassa, yksi jopa moikkasi mua herasilmäisen ruunikon karsinasta. Mä tajusin puoli sekuntia liian myöhään, että se puhui mulle, ja ainoastaan käännyin katsomaan sitä oudoksuen. Hieno ensivaikutelma Aleksanteri, mietin happamana kiiruhtaessani nyökkäämään vastauksen.

Myntti asettui taas paikoilleen ikkunan eteen. Se loi isoista tummista silmistään silmäyksiä tallipihalle ja käänteli tarkkaavaisena korviaan. Mä kaivoin harjat laatikosta karsinan edustalta ja aloin vedellä pitkiä pöllyäviä vetoja sen kylkeä pitkin. Iho värähteli kiiltävän tumman karvan alla. Mulle tuli nopeasti hiki, ja päätykarsinan ylhäisessä yksinäisyydessä riisuin pitkähihaisen ja heitin sen roikkumaan karsinan puoliovelle. T-paita päälläni mä sitten huhkin ja, pakko myöntää, olin ihan mielissäni.

Harjattuani hevosen mä kipaisin röökille. Anne oli moneen kertaan painottanut, ettei tallin alueella saanut polttaa (kai se oli nähnyt pahan tupakoijan auran leviävän musta), joten kipaisin mahdollisimman hyvään piiloon lantalan kulmalle. Pistävässä tuoksussa ja suoraan auringon helotuksen alla mä sitten vetelin henkosia ja mietin, että mitäköhän seuraavaksi.

Ja sitten mä muistin sen Cellan tarjouksen. Maastoon. Mä pyörittelin ideaa lopputupakan ajan mielessäni, ja koska en ollut vielä tullut hullua hurskaammaksi, imin heti perään toisen. Aurinko kellotti puunlatvojen tasalla, ja ilma alkoi olla jo ihan siedettävä ulkona olemista ajatellen. Anne oli sanonut, että Myntti oli kaiken lisäksi järkevä maastossa.

Äkillisen rohkeudenpuuskan siivittämänä mä siis lennähdin takaisin tallipihalle. Sinä puolena sekuntina, jona muistelin oliko hoitajakurssilla esitelty sen knabin karsinapaikka, mä ehdin spotata sinisten pikkumökkien kohdalla keikkuvan hevosten peräpäät. Jo näin kaukaa ja auringon tykittämässä vastavalossa mä näin erittäin selvästi, että yksi niistä oli pilkullinen ja molempiin suuntiin levinnyt.

Sä oot myöhässä, Aleksanteri, huomautin itselleni. Siinä näet, miten sun mahdollisuus sosiaaliseen elämään lipuu auringonlaskuun.

[Aleksanteri]

2.6.2015 - Se, missä mulle valkenee koko tän hoitajajutun pointti

Tänään sitten nähtäisiin miten se Myntti juoksi tunneilla.

Oli ärsyttävän sateinen sää. Mä olin tullut tunnollisesti tallille yhdeksi (ei mitenkään johtunut siitä, että välivuoden viettäminen oli päättömän tylsää, älkää kokeilko) ja maleksinut tarkistamaan tuntilistaa. Mä olin takuulla ensimmäinen hoitaja paikalla, olisi ihme jos mulle ei myönnettäisi Vuoden Tunnollisin Heppahullu – palkintoa. Myntti menisi heti ensimmäisenä terapiatunnilla ja myöhemmin westerntunnille. Lajivalintojen perusteella se oli tallin luottopriimus. Mä kiitin mielessäni kaikkia voimia siitä, että sitä ei oltu laitettu alkeistunnille. Mä en ollut vielä sillä asteella, että olisin kestänyt kuolanaamaisten ala-astelaisten makeilevia naamoja.

Myntti vaikutti ihan iloiselta kun mä hain sen sisälle sadetakkia pään yllä kannatellen. Ainakaan se ei tällä kertaa löntystellyt pakoon. Mä loin murskaavan silmäyksen paksumahaiseen knabbiin, joka imi puun alla sateensuojassa ruohoa, mutta tänään se ei viitsinyt hätyytellä mua. Muut hevoset toljotti mua märkinä kuin lapaset ja osa löntysti jopa toiveikkaana lähemmäs märän ruohokentän yli. Mä pujahdin Myntin kanssa ulos tarhasta.

Mä aavistelin, että Myntti ei vielä ollut ihan tajunnut, että mä olisin tästä lähtien sen hoitaja. Se loi muhun aina välillä pitkiä silmäyksiä ja näytti miettivän, että miksi tuo jannu hyysäsi koko ajan perässä. Karsinassa se marssi vartiopaikalleen tarkastettuaan ruokakipot ja jätti mut harjailemaan kylkeään. Mä annoin suan laulaa ja pöllytin hevosesta läpi jokaisen piileskelevän talvikarvan. Viereisistä karsinoista kuului luontevaa ja hyväntuulista hoitaja-ratsastajakeskustelua, ja mä aloin vähän kauhulla odotella Myntin Sitä Oikeaa.

Sieltä se lopulta tulla porhalsikin, pieni valkotukkainen tyttö, joka ylsi mua varmaan napaan asti. Sen perässä tuli huomattavasti rauhallisempaa tahtia joku äiti-ihminen. Mä olin puhdistamassa Myntin kavioita, kun ne tuli killumaan puoliovelle hevosta tuijottelemaan. Aluksi mä vaivaannuin ja luulin, että ne piti mua jonkinlaisena nähtävyytenä, mutta lopulta mun hitaat aivot älysi, että pienempi oli ehkä tulossa ratsastamaan. Mä pongahdin suoraksi ja yritin päättää pitäisikö mun tarjota kaviokoukkua sille. Eikö ratsastajat yleensä tykännyt kaikista rapahommista?

Mä olisin voinut huutaa onnesta, kun ratsastaja ei ollut lainkaan ujo. Se oli mennyt Myntillä kuulemma sata kertaa, ja meidän taapertaessa peräkanaa satulahuoneeseen mulle tuli olo, että se tunsi hevosen meistä kahdesta miljoonasti paremmin. Äitikin oli mennyt ronskisti taputtelemaan Myntin turpaa ja aloittanut juoruilun jonkun toisen lapsenvartijan kanssa. Satulahuoneessa mun valkotukkainen tuli viereen kärkkymään Myntin suitsien kanssa, kun mä vasta tuijotin eksyneenä satulatelineitä (miksen mä ollut tarkastanut missä kopun satula on?!) ja muistutti mua tärkeänä, että suojat pitäisi ottaa mukaan. Mä juoksin sen perässä kuin palveluskoira suojapari sylissäni.

Eipä mun erityisen paljon tarvinnut tehdä enää sen jälkeen, kun tyttö oli karsinan edustalla todennut, ettei Myntti ollut kiimassa (mistä ihmeestä se sen tiesi?) ja painellut sisään karsinaan. Mä olin seisonut ulkopuolella kauhean itsevarmasti seinään nojaillen ja kaivannut röökiä. Juuri, kun mä olin harkinnut paikalta liukenemista, tyttö oli pistänyt tomeran päänsä ulos karsinasta ja vaatinut mua punttaamaan sen kentällä selkään. Myntti seisoi jo varusteissa uljaana kuin paraatihevonen ja tyttö oli kaivanut jostain jopa korvahupun sen päähän. Ei mitään hajua käyttikö Mynde sellaista.

Mä yritin tulkita ratsastajan ilmeiden ja äänenpainojen perusteella kuuluiko näillä terapiatunneilla taluttaa. Mä olin kytkenyt riimunnarun kuolainrenkaaseen vähän salassa, mutta äiti oli hätistellyt mut pois ja sanonut, että oli tullut tallille urheilemaan eikä antaisi mun viedä sitä iloa itseltään. Punttaajaksi mä sen sijaan sovelluin vallan mainiosti. Sotkettuani sateisella muta-areenalla (”kentällä”) sormeni moskaan, kun orjallisesti hypistelin ratsastajan saapasta sen kömpiessä satulaan, painuin kädet ojossa yläkertaan välttyäkseni muilta vastuutehtäviltä.

Mä olin vältellyt koko yläkertaa ekan hoitopäivän jälkeen. Jokainen hoitaja oli kauhean kiva ja hymyili mulle niin muikeasti, että mä pelkäsin niiden naaman revähtävän, mutta mulle nousi rohkeus kurkkuun aina kun olisi pitänyt tehdä jotain älyllistä (esim. puhua) niiden kanssa.

Mä kurkkasin hylätty mielisairaala –tason varovaisuudella oleskeluhuoneen ovesta sisään. Pöydän ääressä kolme naamaa kääntyi saman tien katsomaan mua, joten en oikein nähnyt muita vaihtoehtoja kuin työntää ovi auki ja painua sisään. Kahta tytöistä mä en tunnistanut, mutta kolmas oli Cella, se pieni tirpiäinen. Mä laskin sen jo suunnilleen mun parhaaksi kaveriksi, kun me oltiin poltettu eilen röökiä tarhoilla.

”Moi Aleksanteri”, Cella avasi pelin. Sen ja sen kavereiden ilmeistä mulle tuli sellainen olo, että mä olin keskeyttänyt jotakin.
”Moi”, mä otin luotisuoran viivan kohti lavuaaria ja painelin pesemään kädet. Lämmin vesi tuntui käsittämättömän hyvältä.
”Me ei olla kai esitelty vielä kunnolla”, hyvännäköinen tummatukkainen tyttö sanoi pöydän äärestä. Se nojautui eteenpäin ja yritti nähdä mun naaman. ”Mä oon Rosa.”
”Ja mä oon Salma”, jotain lehteä selaillut polkkatukkainen tyttö jatkoi. Ne oli kaikki about mun ikäisiä ja Luojan kiitos ei niin päällekäyvän oloisia kuin osa muista tallitytöistä. Tai sitten ne peitti sen hyvin.
”Moi. Aleksanteri”, nyökkäsin Salmalle ja Rosalle. Vesi valui kirkkaana lavuaarin reikään mun sormien lomasta. En oikein enää keksinyt miten voisin pitkittää käsienpesua, joten ravistelin handut kuivaksi ja tulin istumaan pöytään. Kai mun pitäisi vähän yrittää.

Cella piti sukkia penkillä ja nyhjötti kasassa. Teräksentarkoilla tuntosarvilla mä olin aistivinani, että sillä harmitti joku. Salman käsi oli pöydällä ihan kuin se olisi äsken puristanut Cellan kättä, ja Rosallakin oli joku outo ryppy naamassa.
”En kai mä keskeyttänyt mitään?” kysyin. Tajuttuani miten epävarmalta kuulostin, lisäsin: ”Tai siis, ihan mielelläni mä menen kentällekin katsomaan Myntin tuntia.”
Nauraa hekotin. Cellan lisäksi sekä Rosa että Salma loi muhun läpäisevän katseen. Ihan tosi, mitkä ihmeen lasersilmät näillä hevoskerholaisilla oli?
”Et keskeyttänyt, älä siitä huolehdi”, Salma sanoi. ”Otatko kahvia? Tai teetä?”
”Ää, no joo”, mä nyökytin.
”Kumpaa?”
”No… kahvia”, mökelsin. Mä olin aika varma, että Salma virnuili itsekseen, kun se nousi kaatamaan mulle keittimestä kupillisen.

Tilanne normalisoitui vähitellen. Tytöt lörpötteli jotain hevosista ja aina välillä äärimmäisen kohteliaasti kysyi multa jonkun pikku kysymyksen. Mä keskityin siihen, etten polttanut kieltä kahvissa ja kiroilin, etten ollut tajunnut pyytää Salmalta maitoa. Aikamoiset teräsvatsat näillä oli, jos ne kiskoi tällaista tappokahvia mustana päivät pitkät.
”Koska sä muuten meinasit ratsastaa Myntillä?” Rosa kysyi multa isot silmät kauhean uteliaina ja ymmyrkäisinä.
”Öö, no varmaan sitten kun saan sen tunnille…?” vastasin. Outo kysymys!
Nähtävästi mäkin olin jollain tavalla outo, koska tyttökööri vaihtoi katseita ja hymyili sitten kaikki jotenkin yllättyneinä ja säälivinä.
”Kai sä tiedät, että sä saat ratsastaa sillä vapaasti?”
”Aa!”
Kuten ehkä arvaatte mun monivivahteisesta vastauksesta, en ollut tiennyt.

Kiintoisaa. Tämähän väritti mun aseman väärinymmärrettynä, mutta ah-niin viileänä lannanlappajana ihan uudella tavalla.

[Aleksanteri]

6.6.2015 - Se, jossa Myntti puijaa musta esiin supliikkimiehen

Tallin eteen oli pykätty joku ihme koju. Siinä liehui kreppipaperia, kukkaköynnöstä ja jos jonkinmoista kimalletähtiroikkusateenkaarta. Bilekeijun oksennukselta näyttävä sokeuttaja kimalteli, heilahteli ja värisi kesätuulessa. Jos katsoi vain kerran, silmä jätti kaiken kiiltorojun keskeltä huomaamatta limsatölkit, sokerimunkit (oikeasti, miksi munkkeja kesäkuussa?!) ja piirakanpalat, joita oli aseteltu nätteihin muodostelmiin puutiskille. Loistavasti painotettu asettelu, jos saan sanoa.

Mä tuijotin silmästä silmään tiskin takana seisovaa jätkää. Me oltiin kuin jostain pysäytyskuvasta. Mä roikotin pyörää tangosta mun rinnalla kuin uskollista opaskoiraa ja punatukkainen, olin-just-tosi-hintelä –mallinen poika oli kääntynyt ja jäänyt tuijottamaan mua toinen kulma vähän kurtussa. Sen käsissä lautasella lepatti yksinäinen servietti, jota reunasta palanut vihannespiirakanpala piti paikoillaan.

Mun oli erinomaisen vaikea tajuta, miksi tää pitkänenäinen jätkä, joka ilmeestä päätellen vihasi elämäänsä, oli rakentanut Seppeleen pihalle buffettikojun. Jos olisin ollut epäkohtelias, mitä en siis ollut, mä olisin luultavasti nauranut räkäisesti ja pyöräillyt pois tallilta toivoen, että huomenna kaikki olisi taas normaalia. Nyt mä sen sijaan seisoin tuijottamassa tätä ilmestystä inhoavine ilmeineen ja tajusin vähitellen, että se kai luuli mun olevan ostoksilla.
”Aa joo, en mä meinaa ottaa mitään”, hengähdin siirtäen katseeni tiskillä lepääviin pulliin ja pikkuleipiin.
”Aha”, kundi murahti ja tyrkkäsi piirakkalautasensa muiden joukkoon. Se alkoi naputella tiskin puupintaa pitkillä sormillaan ja katsella muualle. Mä olin aistivinani, että mun toivottiin poistuvan.
”Sori, mun on pakko kysyä”, viivyttelin vielä. ”Mikä tää on?”
”Buffetti”, tyyppi katsoi mua kuin tyhmää. ”Täällä on tänään klinikka.”

Olisihan mun pitänyt totta puhuen jo huomata se. Tallin edustalla oli enemmän pyöriä kuin jopovarkaiden yhteispiilossa kesän päätteeksi, ja epäilyttävän paljon hevosia maleksi tarhoissa paistattelemassa päivää. Mun lyhyellä hoitajaurallani olin päässyt käsitykseen, jonka mukaan just lauantai oli joka heppahullun suosikkimaastopäivä. Ne pari hevosta, jotka oli haettu hoidettaviksi ja köytetty apupuomiin pihalle, näytti erityisen suituilta ja pönäköiltä. Mä tunnistin Salman, jonka kanssa olin jutellut yläkerrassa, pyllistelemässä harmaan ponin kavioiden puolessa.

Tää voisi olla hyvä aika ratsastaa Myntillä, keksin kun näin, miten sankat hoitajamassat valuivat tallin ohi kohti kenttää. Mä olin toivonut omaa rauhaa, jos Myntti vaikka vihaisi mua ja mä tippuisin satulasta ensimmäisen minuutin aikana. Tai muuta hyvin todennäköistä.

Kävin hakemassa riimunnarun viileältä tallikäytävältä ja lähdin hakemaan Mynttiä sisälle. Mulle oli jo aika selvää miten se tarha-aikansa vietti. Se ja toinen ruunikko puokki, jonka nimeä en kyllä vielä muistanut, kuljeskeli vieri vieren ja näytti suunnilleen samalta kuin hirveän tyylikkäät ala-astelaiset. Ne piti kiiltäviä tummia kauloja korkealla, näytti arvokkailta ja rämpi huolimattomasti jokaisen mutalätäkön läpi.

Myntti antoi hyvin kiinni. Se oli kai huomannut mustat pilvet, jotka vyöryi tallin takaa. Mä huomasin toivovani, että klinikkalaiset ei saisi sadekuuroa niskaansa. Silloin ne saattaisi ängetä maneesiin, ja mä kokisin ensiratsastukseni tällä kopukalla mieluummin seinien sisällä.

Tuntui jotenkin typerän juhlalliselta hakea Myntsän varusteita. Tällä viikolla, kun mä olin raijannut satuloita ja suitsia tuntilaisille, mä olin kokenut olevani suunnilleen nälkäorjan asemassa. Nyt, kun satula olisi mun yksityisiä ratsastusretkiä varten, mä olin äkkiä noin sata kertaa tyylikkäämpi ja ylevämpi. Ainakin siihen asti, että törmäsin Salmaan ja toiseen punatukkaiseen tyttöön, joiden tukka oli käkkärällä ja saappaat niin kiiltävät, että hyvä kun ne pysyi jaloillaan. Mun saappaita olis voinu mutaroiskeiden perusteella pitää ruskeina.

Myntti näytti hammashymyä kun mä satuloin sen. Mä hilasin satulan selkään ja kaulan ali kulkiessani tartuin sitä pehmeästi korvasta ja tukistin hellästi. Myntti painoi korvat päätä pitkin luimuun ja katsoi mua ihmeissään. Se ei kai ollut tottunut mun hellään rakkauteen.

Ohjasperät hampaissa ja kypärän leukahihnaa löysäten mä hipsin Myntti perässäni pihalle. Taivas oli jo aika lailla musta. Myntti keinahteli tallipihan pehmeällä hiekalla mun perässä ja yritti jäädä tuijottelemaan tarhoissa möllöttäviä kavereita. Mä vedin kevyesti ohjista ja se tuli perässä kaula venyen. Tallin kulmalla mä yritin kiristää tahtia, mutta suureksi epäonneksi joku klinikka oli varmaan just loppunut ja tuhatpäinen parvi hoitajia rynni kentältä päin.
”Hei Aleksanteri, ootko sä menossa ratsastamaan?” nätti tummatukkainen (Rosa?) karjui niin kovaa, että koko tienoo kaikui.

Niinhän siinä sitten kävi, että mun noustessa satulaan katsomossa kökötti koko rivillinen hoitajia. Mä en edes tuntenut kaikkia. Rosan muikean naaman vieressä oli Cella, sen vieressä Britta, jonka hoitsun karsina oli Myntin vieressä ja jonka kanssa me oltiin sanottu jo monesti HEI, se pihalla ollut punatukkainen ja liuta muita, jotka roikkui katsomon aidan yli kuin terttu kypsiä viinirypäleitä.

Mä olisin mieluummin istunut vuorokauden jäävesialtaassa kuin ratsastanut hoitajien onnellisten naamojen ohi. En varmaan koskaan ollut yrittänyt yhtä kovasti näyttää viileältä ja tyylikkäältä. Vasta suunnilleen kolmen kierroksen jälkeen mä ehdin tutkiskella sisimpääni sen suhteen, mitä pidin Myntistä ja sen liikkeistä. Kivahan se oli. Aika vetävä askel ja tarkkaavainen pää, jos nyt hevosasiantuntijalta kysytään.

Kun mun ratsastelu ei osoittautunut yhtä kiinnostavaksi kuin huippuun asti hiotut klinikkatunnit (hah, miksiköhän?), hoitajat valui vähä kerrallaan ulos maneesista. Mä tein ravissa rentoja ympyröitä maneesin vastakkaisessa päädyssä, kun Cella ja Rosa tallusteli viimeisimpinä ulos. Ne näytti mulle peukaloa.
”Hyvin menee Aleksanteri!” Cella kannusti valkea tukka ovenraon valossa loimuten.
”Kiitti! Tää tuntuu kauheen pehmeältä. Tosi helppo ravi, venyttelen tätä vielä hetken ennen kuin kokeilen laukkaa”, vastasin innostuneena.
Ja Rosan livahtaessa viimeisenä ulos maneesista järkytyin, kuinka monta peräkkäistä sanaa ratsastaminen oli puijannut musta ulos.

[Aleksanteri]

14.6.2015 - Se, jossa Carl-Philip voittaa mut hevosmiestaidoissa mennen tullen

”Tää on nyt sun ja mun kesä, Mynde.”
Musta oli tullut hassahtanut ponijätkä. Viimeistä ratsastustuntiviikkoa hyeenojen lailla ulvova tuntilaislauma oli uskotellut mun alitajunnan luulemaan, että niiden tavoin myös multa voitais viedä Myntti koko kesäksi. Kun kuunteli viikon ajan kesätaukoa itkeviä ratsastajia samalla, kun nieli kentällä tonneittain pölyä kuivuuttaan raastavaan kurkkuunsa, oli kai aika heikoilla.

Niinpä mä olin kierrellyt hepon kanssa ympäri Seppeleen maita koko viikonlopun kuin vastarakastunut aviopari. Nyt me oltiin kahdestaan tarhoilla. Osa tallilaista oli kai ollut tämän viikon ulkomailla, ainakin mitä nyt juoruista ja orpona vaeltavista hoitajista pystyi päättelemään. Puuttuvat palaset oli aiheuttaneet sen, että yksinäisyydestä hassahtaneet hoitajat oli tulleet juttelemaan mulle. Mä ja Lynn, joka vuokrasi isoa voikko Senttiä, oltiin käyty jopa taluttelemassa hevosia, mikä oli jo aika suurta. Lynn oli saakelin nätti ja seurusteli saakelin äkeän Danielin kanssa. Toivottavasti se ei ollut niitä idiootteja, jotka luuli mun haluavan heti alkaa kodinrikkojaksi tai ties miksi.

Myntti laidunsi vihreää, mellevältä tuoksuvaa ruohoa ja viuhtoi aina välillä olemattomia kärpäsiä hännällä. Ilma oli lämmin ja taivaalla kulki vain pari eksynyttä pilvipoloa. Mä makasin ruohikossa naama taivasta kohti ja polttelin salaa tupakkaa. Savukiehkura nousi pysähtyneessä ilmassa pystysuoraan röökin punaisena kytevästä päästä. Mun suunnitelmissa oli tehdä tänään ei yhtään mitään.

No joo, tää ei olis kovinkaan kertomisen arvoinen juttu, jos en oikeastikaan olis tehnyt mitään. Kolmannen tupakan kohdalla, kun mä jo painoin silmiä kokeilevasti kiinni, joku äkkiä paineli tanner takaraivossa tömisten paikalle ja talloi mun kädessä lepäävän tupakan sammuksiin. Samalla kun tuntematon Nicotinell-enkeli survoi mun sormia kylmää multaa vasten, mä reväytin silmät auki, ponnistin vatsalihakset laulaen suoraan seisaalleen ja lausuin kaikki mun tuntemat kirosanat sen kasvoja vasten.

Kasvot, joille ryöppy paiskautui, oli yllättävän matalalla. Kun mä haukut karjuttuani pysähdyin vetämään henkeä ja pyyhkimään kuolaroiskeet suupielistä, mä tajusin ehkä kymmenvuotiaan pikkupojan tuijottavan mua äärettömän epäilevällä ilmeellä. Sillä oli ihmeellinen tyylikäs tukka, jolla se olis varmaan voittanut David Beckhamin kauneuskilpailuissa, ja se rapsutti tupakantuhkaa saappaanpohjastaan nurmikkoon.
”Mä kerron äitille että sä poltit tupakkaa”, jätkä totesi kylmänviileästi kuin vuoden pakkasessa ollut pytty piimää.
Samalla kun mä pyysin maailmalta, ettei tää lapsi muistaisi ja käyttäisi yhtään mun vuodattamaa kirosanaa, se paineli mun luota ja alkoi pyydystää järkyttävän karvaista, mammuttimaista Huiskaa. Mä olin tsiigaillut suokkia monesti tarhassa silloin kun kaipasin jännitystä, koska jo sen valtavat kaulalihakset ja jyrämäiset leukaperät sai mut hengästymään. Mä olin varma, että sen selässä joka ainoa ihminen tuntisi itsensä märäksi patalapuksi. En ollut ennen nähnyt hepan hoitajaa, mutta olin kuvitellut sen joksikin palikkamaiseksi superihmiseksi.

Mutta niin tää pieni tyylikäs ihminen kiinnitti riimunnarun Huiskan romuluiseen päähän ja kiskoi kähärän otsatukan suoraksi, kun heppa laski päänsä alas. Mä toljotin ruhjotut sormet tykyttäen. Huiska hamusi jätkän tukkaa ja nosti etujalkaansa itse, kun se tiputti riimunnarun pään kerälle koipien ympärille. Jos jotkut niin NÄMÄ oli kavereita, ihan kuin joku vinoutunut suomalainen versio Uljaasta Mustasta tai mitä näitä nyt oli. Huiskan täytyi olla tuon pikkupojan hevoseksi lumottu sisko, mitään muuta sen nöyrälle älykkökäytökselle ei ollut. Kun ne lähti taapertamaan mua kohti, ne oli niin outo ja yhteensopiva pari lyhytsäärisine kiehkuratukkineen ja hirvimäisine lapoineen, että mua alkoi naurattaa.

”Mitä sä naurat?” pikkujätkä kysyi, ei töykeästi vaan enemmänkin uteliaasti.
”Sori, en mä mitään”, pusersin huulien välistä. Jätkä heitti tukan silmiltään vapaalla kädellä ja katsoi mua arvokkaasti kuin prinssi Carl-Philip.
”Avaatko mulle tuon portin?”
Huiska odotti Carl-Philipeineen ystävällisesti sillä aikaa, kun mä väkersin haan kanssa. Myntti, joka oli tässä viime päivinä tajunnut mun olevan sen pari, käyskenteli vaivihkaa lähemmäs ja alkoi työnnellä turpaansa mua kohti. Turpakarvat hönki mun niskaan jotenkin karmivan ystävällisesti.
”Ootko sä Myntin hoitaja?” poika kysyi yllättyneenä.
”Joo.”
”Mä oon Huiskan. Mun nimi on Jason.”
”Aleksanteri”, vastasin. Haka kilahti auki, ja mä painoin käden Myntin ryntäille, että se pysyisi aitojen sisäpuolella. Se takinkääntäjä kuitenkin puski kuin luulisi, että voi teräksisillä tissilihaksillaan läpäistä mun käden. Mä pungersin olkapääni Myntin kaulan alle, ja käyttämällä siitä nousevaa vipuvoimaa kaasuna ja otsatukkaa kääntöakselina sain tamman kiilattua pois portilta.
”Sun kannattaa vaikka talutella sitä, niin teillä alkaa mennä yhtä hyvin kuin meillä”, sanoi se pikkiriikkinen ja mua puolet nuorempi Jason-Carl-Philip purjehtiessaan huiskineen portista niin tyylikkäästi, että koko eilinen hääsaattue kalpeni sen rinnalla.

[Aleksanteri]

18.6.2015 - Se, jossa mä tajuan olevani nössykkä

Mä jotenkin pelästyin kun tajusin, että juhannus oli jo näillä näppäimillä.

Se iski mun päälle, kun mä palasin Myntin kanssa maastosta. Ne oli meidän ekoja lenkkejä, me oltiin pääasiassa kierrelty tallia ja tiirailtu laiduntavia hevosia koivun käkkyräisten oksien läpi. Myntsä oli ollut kevyt ja mua oli melkein harmittanut, että ei ollut seuraa jonka kanssa ottaa tiukka laukkakisa. Paluumatkalla Myntti oli pörissyt tarhaan juurtuneelle paksumahaiselle Windille (sen irvistelijän nimen mä olin ainakin oppinut) pöheikköjen poikki, ja sen jaloissa lojunut Cella oli heilauttanut mulle kättään. Kun mä nyökkäsin vastaukseksi hoksasin, että sen vieressä makoili kiepillä pari blondia ja se polkkatukkainen tyttö, joka ratsasti kimoa ponia. Ne oli niin tymäkästi jostain juhannusunelmasta, että mulle tuli ihan yksinäinen olo.

Niinpä mä palautin Myntin talliin, riisuin varusteet, vein ne typötyhjään satulahuoneeseen, toin hepan hoitopuomille pestäväksi, tiirailin tarhaa kohti jynssätessäni mutaa vuohisista, vein Mynden takaisin sisälle, pyörin hetken ympyrää karsinassa ja talutin sitten turhautuneena Myntin takaisin pihalle. Tamma tuijotti mua ihmeissään, kun mä lähdin raahaamaan sitä kohti tarhaa.

Huiska lyllersi vastaan, kun mä avasin portin. Mä hätistelin sen riimunnarun kieppuvalla päällä kauemmas, näpersin haan kiinni ja laskin Myntin irti. Se käänteli korviaan näyttämättä erityisen kiinnostuneelta ulkoilusta, ja sitten melkein kohautti olkiaan ennen kun jäi nyhtämään portin viereen ruohoa. Mä asetuin nojailemaan tummanruskeaan kylkeen kädet puuskassa ja yritin vaivihkaa tuuppia Mynttiä lähemmäs Windiä ja sen haaremia. Myntti käänsi toisen suippokorvansa mua kohti ja seisoi tasan siinä missä äskenkin.

”Moi Aleksanteri, tuu vaan tänne”, polkkatukkainen huusi ja ravisteli kättään ilmassa. Aha, se muisti mun nimen, kai munkin täytyi ystävällisyyden nimissä yrittää samaa. Talsiessani lähemmäs kädet taskuihin tippuen mä kävin nimiluetteloa päässä. Salma se taisi olla?
”Ihana sää”, Cella suojasi siristeleviä silmiään auringolta ja virnisti mulle, kun mä olin madellut kaikessa rauhassa niiden luokse. Sillä oli päällä vaan vaaleankeltainen toppi ja ratsastushousut. Mä käänsin katseeni poispäin, nurmikkoon, tajusin näyttäväni typerältä ja heilautin tukan luonnollisen tyylikkäällä, ei-peilin-edessä-harjoitellulla liikkeellä naamalta ennen kuin virnistin takaisin.
”Clara, mä merkitsen sut tähän kuvaan”, palmikkopäinen tyttö, jonka nimi taisi olla Emmy, sanoi heilutellen kännykkäänsä. Ruutu välkähteli auringossa.
”Joo”, Clara sanoi katsellen raukeana taivaalle. Mä tajusin häälyneeni kuin joku idiootti niiden yläpuolella, joten käännyin taputtelemaan Windiä ja istuin alas, kun se näytti hammashymyä. Mä olin näkevinäni, että Cellan suupielessä väreili hymy.

”Te olitte siis Amerikassa?” heitin kaivaessani röökiaskia taskusta. Kaikki nyökyttivät, paitsi Salma.
”Joo, oltiin siellä sata-asteisella preerialla koko viikko”, Cella vastasi kyhnyttäen Windin ulkonevaa kylkeä kohdasta, johon tikkukädellään ylsi.
”Aurinko paistoi koko ajan”, Clara heitti onnellisena väliin ja jatkoi päiväuniaan. Cella nauroi.
”Ja jotku ruskettui, toiset ei.” Se ojensi heinänvaaleaa käsivarttaan mun nähtäväksi. ”Mutta vitsit että SÄ oot Aleksanteri ruskea! Mitä sä oot tehnyt täällä?”
Häkellyin vähän ja naurahdin, jotta se ei näkyisi.
”Kai tupakan polttaminen ruskettaa”, vastasin pyöritellen sytyttämätöntä röökiä kahden sormen välissä.
No joo, se ei ollut kovin hauskaa. Mutta onneksi, mä mietin kiittäen kaikkia maailman voimia, Cella nauroi ja muut sen perässä.

Kun tytöt jatkoi juttelemista, mä jäin kuuntelemaan. Sillä tavalla mä olin jo aika lailla tottunut olemaan Seppeleessä. Muut jutteli, mä annoin toivoakseni hiljaisen ja salaperäisen kuvan… koska en tasan olisi uskaltanut sanoa tavuakaan näille hauskoille ja jäätävän teräville tyypeille, jos ei ollut pakko. Etenkin Cella, sen kovaäänisyyttä ja itsevarmuutta mä jopa vähän pelkäsin.

Mutta en ikipäivänä näyttäis sitä. Mä pistin tupakaksi. Emmy jäi katsomaan Windin takajalkojen tasalla kytevää röökinpäätä pahasti, ja mä tiirasin takaisin kulmien alta, kunnes se kääntyi takaisin kohti Salmaa. Mä kuuntelin niitä jalka toisen päälle heitettynä ja katsoin, miten ne muuttui silueteiksi auringon laskiessa niiden taakse.

Ei kai ole vaikea uskoa, että mä odotin hartaasti sitä päivää, milloin EN pelkäisi niitä näin paljon. Kai mun pitäisi yrittää jotain muutosta.

[Aleksanteri]

21.6.2015 - Se, jossa on pykistetty maailmaan uusi eläin

Muikeampia naamoja mä en ollut pitkään aikaan nähnyt. Honkelojalkainen pikku varsa, joka oli keskipisteenä kuin suvun rukoilluin iltatähti, melkein peittyi tunnollisten hoitajien halutessa valokuvaa varten tunkea sormensa sen pehmeää vauvakarvaa vasten. Windi häälyi kuvan taustalla kuin joku kauhuelokuvan hirviö, jonka katsoja tajuaa sekuntia ennen kun se levähtää nielemään koko ruudun.

Ja totta kai mä olin niiden muikeiden naamojen joukossa. Tukka tyylikkäämmin kuin kenelläkään muulla, vaikka itse sanoinkin, ja suu tilanteesta syvästi järkyttyneessä hymyssä. Mun toisella puolella oli Fiia, järkevä ja punatukkainen tuleva maailmanpelastaja, ja toisella puolella Rosa, joka näytti kuvassa vieläkin snygammalta kuin oikeasti. Sillä oli selvästi joku valokuvageeni.

”No niin, nyt ulos täältä, Tornadot lepää!” Cella pauhasi, kun kuva oli otettu ja porukka mun ympärillä alkoi lällytellä varsalle. Se heilutti avutonta pientä häntätupsuaan iloisesti eikä mun mielestä erityisesti näyttänyt nukkumaan menevältä. Windi pörhisteli takavasemmalla ja näytti vihaavan jokaista, Cella kai toimi sen telepaattisten viestien äänitorvena.

Mä painelin aitasta hiostuttavaan auringonpaisteeseen Salman ja Tuulian perässä. Salman ja muutaman muun tyypin kanssa me oltiin pari päivää sitten oltu maastossa ja melkein keilattu kumoon lauma lampaita. Mun mielestä se oli ollut suunnilleen hauskinta mitä koko tallilla oli tapahtunut, mutta uskollisesti mä olin levitellyt silmiä ja näyttänyt muiden mukana kauhistuneelta. Mä olin ollut harmissani, ettei kukaan ollut kuvannut mun volttia Myntin selästä heinäpeltoon, siinä vasta olis ollut katseltavaa talvisten jääkenttien keskellä.
”Haluatko Aleksanteri tulla ratsastaan meidän kanssa?” Salma kysyi kiltisti multa. Se oli herttainen ja nätti, ja mä olin mielissäni sen kysymyksestä. Mun sosiaalisuushanke sujui hyvin, jos osasi olla spottaamatta valokuvista mun noloja tilanteita odottavaa paniikki-ilmettä.
”Joo. Voin mä tulla.”

Myndersson oli nopeasti harjattu. Sen lyhyessä tummassa karvassa ei nyt yleensäkään ollut kovin paljoa työtä, ja tänään se oli nyhjöttänyt helteestä kuumissaan koko päivän puun alla. Mä olin nähnyt ikkunasta, miten pari heppakaveria oli yrittänyt saada sitä leikkimään, mutta se oli kääntänyt peränsä niitä kohti hyvin selkein elkein. Se oli onneksi kuitenkin ihan yhteistyöhaluinen mua kohtaan, päristeli vaan itsekseen kun mä kiristin satulavyötä ja nykäisin ohjat kaulalta.

Oli niin kuuma, että mun teki mieli ottaa paita pois. En olis kuitenkaan ikikuuna päivänä tehnyt niin täällä. Siinäpä sitä sitten saapasteltaisiin ympäri tallia hevosineen kuin joku ylivarustautunut intiaani ja virnuiltaisiin mielistelevästi ohikulkeville seppeleläisille! Ei kiitos. Jos joku näkisi mut hevostallilla ilman paitaa, mä en voisi niin intiimin tilanteen jälkeen muuta kuin mennä sen kanssa naimisiin. Heti sen jälkeen, kun olisin tehnyt kuukauden katumusharjoituksia, tietysti.

Kentän laidalla oli joku mulle vieras jätkä. Se oli aika lyhyt, ihan vaaleatukkainen ja jotenkin haalea seisoessaan selkä muhun päin. Mä päättelin sen olevan joku tuttu, se nimittäin piteli kimoa Bonnieta ohjista ja jauhoi purkkaa. Kun mä kuljin sen ohi kentän pehmeällä hiekalla Myntin kanssa ja moikkasin, se vain katsoi mua ja nyökkäsi. Jaa. Joku antoi ymmärtää olevansa vielä kylmempi kuin mä.

Salma tuli vähän ajan päästä Tuulian ja pikkusuokki-Ruusun kanssa. Mä olin jo ehtinyt Myntin selkään ja kuljin uralla käynnissä. Myntsä oli hyvällä tuulella, samoin selvästi Bonnie. Se oli seilannut kentän toiselle vaalea jätkä perässään roikkuen ja mä olin tuntenut salaista tyytyväisyyttä tietämättä oikein miksi.
”Kiitti Juuso, mä otan sen nyt!” Salma huuteli samalla kun veti kypärää päähänsä. Silläkin näytti olevan kuuma, eikä nää mustat pöntöt päässä varsinaisesti auttaneet asiaa. Blondi-Juuso käpsytteli ponin kanssa Salman luokse ja meni sitten aidan toiselle puolelle katsomaan. Tuimasta naamasta päätellen se oli jotain heppahoitajan suuntaista.

Me ratsasteltiin päämäärättömästi melkein pari tuntia. Salma väänsi jotain koulutreenin tyyppistä, mutta mä ja Tuulia annettiin puksujen juosta miten ne parhaaksi näki. Myntille se sopi hyvin, se kalisutti kuolainta ja hölkkäsi menemään kevyesti kuin Windi, joka oli saanut jäätävän lisäosansa pungerrettua maailmaan. Pari tallilaista, Rosaa ja Emmyä ja muita, kävi pyörähtämässä aidalla.

Mä moikkailin niitä kuin sata vuotta Seppeleessä vihertynyt vanha käppänä. Helppoahan rohkeus oli hevosen selästä, kun ei takuuvarmasti joutunut pitkiin syvällisiin keskusteluihin. Mutta siitä huolimatta, joka kerta nyökätessäni leualla ah-niin coolin tervehdyksen tyytyväisyys oikein solahti mun vatsaan kuin annos lämmintä kesäkeittoa.

Ps. Mä tykkään kesäkeitosta, jos se ei tästä vertauksesta vielä tullut selväksi.

[Aleksanteri]

1.7.2015 - Se, jossa mun mummola nököttää hetken Liekkijärven maastoissa

Ja tapahtui niinä päivinä, että Seppeleen ilmoitustaulun kesäinen autius päättyi ja tallin maalliselta johdolta kävi käsky, että oli aika rehdin kilvoittelun. Tämä kisailmoitus oli mulle ensimmäinen ja tapahtui samoihin aikoihin kuin Windin mahan poksahtaminen. Väki jokaisesta karsinasta vaelsi tätä ihmettä katsomaan ja painoi oman sinettinsä verollepantavaksi.

Tai siis kirjoitti käsi innostuksesta täristen nimensä osallistujaluetteloon ja painui sitten mairean näköisenä treenaamaan oman kultapupunsa kanssa jotain helpon C:n pysähdystä keskihalkaisijalle. Mä etunenässä.

Vaati ääretöntä itsehillintää tiirailla muka välinpitämättömänä kisalistoja ja skriivata nimensä sitten harjoituskisojen, HUOM! harjoituskisojen kohdalle. Kyllä siinä tuntui mieli nöyrältä, kun vieressä lekotteli joku kenttäkisojen kiiltävälle paperille painettu VÄRIKUVALLINEN lipare, ja itse natustaa nöyränä poikana, että voin kyllä osallistua harjoituskisojen 60 sentin luokkaan. Jos kenttäkisojen ilmoittautumisaika ei olis loppunut tänään paria tuntia aiemmin (mikä tuuri!), olis sen ihme Ruskamäen talliraati saanut silmäkarkkia mun karauttaessa kahden päivän varoitusajalla kenttäratsastajaksi.

No joo, olin mä innoissani, pakko myöntää. Jotain tämäntyyppistä mä olin kaipaavassa mielessäni toivonutkin tallille. Kesäleirillekään mä en ollut tajunnut ilmoittautua, mikä kyrpi näin jälkeenpäin. Nyt mä voisin liihotella yksinäisenä ja ei-säälittävänä sutena kentällä ja hoidella tärkeitä kisavalmisteluja (kuukautta etukäteen) samalla kun leiriläiset pitäis jotain kasteita tai heppanaamiaisia tai mitä ne nyt ikinä tekiskään.

Mä siis tosiaan olin ilmoittauduttuani käynyt hakemassa Myntin pihalta, missä se näytti mulle henkistä keskisormea ja yritti porata turpansa ruohikkoon, ja marssittanut sen kentälle treenaamaan. Oli tuskastuttavan kuuma, ja osa tallitytöistä lojui topeissa ja jossain pikkushorteissa (oi miksi?) sikin sokin tallipihalla. Ne kai esitti puhdistavansa varusteita, mutta tahti oli niin hidas, että surkeinkin muotikuvaaja olis saanut tarkkoja fotoja niiden laiskoista otteista. Spottasin ainakin Fiian, toisen punapään Sussun ja Cellan, joka rutisti just sienestä vettä ämpäriin. Mä väistelin niiden siellä täällä venyviä raajoja, nyökkäsin tervehdyksen ja kiskaisin sitten Myntin liikkeelle, kun se yritti jäädä kitkemään jotain avutonta ruohokasvustoa tallin seinustalta. Ei nyt pliis, mä ajattelin.

Kentällä oli Salma ja joku pitkä vaaleatukkainen jätkä, jota mä en tuntenut. Mä muistelin, että se ei ollut Salman poikakaveri, tai jos oli, niin se oli käynyt värjäämässä koninsa terva-ammeessa. Ne ratsasti toisessa pöllyävässä päädyssä ympyrällä ja näytti enemmän juttelevan kuin treenaavan. Mä kiristin Myntin satulavyön ja ponnistin selkään. Oli ihan jees ettei ollut tunteja, eipä tarvinnut kiskoa pituutta jalustimiin tuntiratsastajien hammastikkujalkojen jälkeen.

Siinä me sitten treenattiin lämpöhalvauksen partaalla. Myntsä sai nopeasti jutun juonesta kiinni, ja ekan puolen tunnin jälkeen se alkoi ennakoida pysähdyksissä vähän sillä asenteella, että olihan tää jo nähty. Alkoi nousta pystyyn kisa siitä, kumpi tylsistyisi nopeammin. Mä voitin noin kahdessa minuutissa, käänsin Myntin portille ja lähdin maastoon. Meitä kumpaakaan ei selvästi oltu liialla pitkäjännitteisyydellä pilattu.

Tässä kuumuudessa joka toinen ratsastaja selvästi halusi maastoilla. Sinisten leirimökkien kohdalla (niiden, joissa mä siis EN tulisi nukkumaan tänä kesänä) mun takaa kuului äkkiä huuto ja kovaa ravin ropinaa tietä vasten. Myntti pysähtyi ja mä käännyin katsomaan taaksepäin.
”Moi! Maastoillaanko yhdessä?”
Se oli Ilona Edin selässä. Mimmin tumma tukka hyppi sen ruskettuneilla olkapäillä, kun se ratsasti lähemmäs, ja se hymyili niin leveästi että jonkun olis pitänyt antaa sille siitä joku palkinto.
”No joo”, mä rykäisin ja nyökkäsin. ”Miksei.”

Ilona oli siitä hyvä, että se jutteli koko ajan ja mun ei oikeastaan tarvinnut sanoa mitään. Se oli iloinen leiristä, kisoista joissa me kuulemma oltiin koulupuolella samassa luokassa, reiningtunnista jolla se oli eilen mennyt Alexilla ja siitä, että sillä oli mukana appelsiinimehua, haluaisinko mä kun oli niin järkyttävän kuuma, hevosetkin vois juottaa vaikka purossa.
”Joo”, mä sain sanottua väliin. Mä olin suunnilleen kuolla janoon. Me oltiin ratsastettu varjoisimpia polkuja pitkin, mutta siitä huolimatta meidän perässä oli joka ikinen sekunti joko a) auringon pirullisesti piikittelevät säteet) tai b) kaamean isoja paarmoja, joista joka ikinen yritti laskeutua Myntin lautasille. Mun piti viettää noin puolet ajasta taaksepäin taipuneena ja hätistellä paarmoja lentoon ennen kuin Myntti ehtis ärsyyntyä ja tehdä saman mulle.

Ilona pysäytti Edin, joka näytti paksussa poniturkissa olevan ihan ok mitä paarmoihin tuli, ja otti selkärepusta ison mehutetran. Se kieritti korkin auki ja joi suoraan pullon suusta.
”Ihanaa”, se huokaisi, kun pullon heijaava oranssi pinta oli laskenut reippaasti. ”Ota säkin.”
Mä join pitkään. Tuntui suunnilleen samalta kuin jos olis kaatanut kurkkuunsa jumalten nektaria. Ilona taputteli Ediä ja katseli metsään, kun mä ojensin tetran takaisin.
”Ihan jees”, virnistin.
Mulla alkoi olla mukavaa. Ilona tunki keventyneen tetran takaisin reppuun ja heitti mulle vielä jonkun suklaapatukan ennen kuin sulki vetoketjun. Käärepaperia avatessa musta tuntui melkein samalta kuin mummolassa, paitsi että Ilona oli aika kaukana mun mummosta, samoin Myntti sen nukkaisesta ruskeasta sohvasta.

”Ootko sä viihtynyt Seppeleessä?” Ilona kysyi, kun me oltiin syöty suklaat ja hevoset maleksi käynnissä paluusuuntaan.
”Joo. Myntti on hyvä”, vastasin.
”Entä tallilaiset?”
”No, hyviä myös.”
Ilona katsoi mua jotenkin vinosti.
”Sä et kauheasti hengannut aluksi meidän kanssa”, se sanoi ja hymyili. ”Millanen tyyppi sä oot, Aleksanteri? Kerro.”
Mä vaikenin.

Sit aloin puhua puuta heinää hevosista, parista entisestä tallista jolla olin käynyt ja mun kaverista, joka oli alkanut opiskella lääkäriksi. Ilona katsoi edessä aukeavaa metsää ja nyökkäsi aina välillä. Mä puhuin niin, että mua alkoi hikoiluttaa, puhuin niin kiertäen ja poukkoillen, että Ilona ei toivottavasti huomais mun puhuvan kaikesta muusta paitsi itsestäni. Se oli hiljaa ja kuunteli.