Ihmeiden aika8. huhtikuuta 2021Aamuyön tunnit alkavat taittua jo varhaisaamuun, kun me Rasmuksen kanssa katselemme urheaa Grannia ja sen maailman pontevinta, sominta ja rakastetuinta pientä varsaa. Kaikki on hyvin nyt. Varsa on jo jaloillaan ja löytänyt tiensä emänsä nisille, ja pitkän synnytyksen jälkeen Granni on sekin kunnossa. Ylimääräistä apua se ei tarvinnut sittenkään, vaikka hetkeksi sydämeni ehti kivuta kurkkuun, kun asiat eivät mielestäni edenneet kuten tavallisesti. Rasmus ja Tiina rauhoittelivat, jälkimmäinen uskottavammin kuin ensimmäinen, ja tammani osoittikin huoleni turhiksi. Mä en uskalla varsottaa sitä enää ikinä, muistan silti sanoneeni. Jälkeenpäin ajateltuna varsominen ehkä tuntui kestävän puoli ikuisuutta vain siksi, että ehdin pelätä ja jännittää sen aikana niin kovin paljon.
Hevoseni suhtautuu varsaan huojentavan luontevasti. Ehkä sen eleissä on ripaus etäistä kohteliaisuutta varauksettoman äidillisen lämmön sijaan, mutta onhan tamma varmasti väsynyt, ja se on ensikertalainen. Silti Granni tekee tehtävänsä, ja minusta se pärjää hienosti pikkuvarsan emänä. Ja pikkuvarsakin pärjää upeasti. Ensin se oli pussissaan tutiseva märkä raukka, ja nyt se jo seisoo omilla jaloillaan ja näyttää pieneltä, hullunkurisen pitkäkoipiselta hevoselta. Miten ihmeellisiä ovat hevoset.
Nojaan pääni Rasmuksen hartiaan. Uuvuttaa, mutta samaan aikaan olo on niin hykerryttävän helpottunut ja onnellinen, etten usko nukkuvani kotiin päästessämme, vaikka yöunet ovatkin jääneet lähestulkoon olemattomiksi. Rasmus painaa suukon päälaelleni ja rutistaa kättäni kevyesti.
"Täydellinen varsa", hymisen. "Täydellinen."
"Se muistuttaa ehkä vähän Laraa", poikaystäväni sanoo, ja minä naurahdan vastaukseksi. En siksi, etteikö Rasmus voisi olla oikeassa, vaan siksi, etten lainkaan ylläty siitä, että hän näkee varsan yhteyden juuri sen isoäitiin. Minusta varsa on vielä liian tuore ollakseen erityisen selkeästi yhdenkään sukulaisensa näköinen: se on pelkkää raajaa ja untuvaista karvaa. Pörröinen hämähäkki.
Mutta kaunis se on. Sillä on minikokoinen kopio emänsä nurinkurisesta kyyneltähdestä. Voisiko nurinkurinen kyynel olla ilonkyynelten ennusmerkki?
Rasmus halaa minua. Sitten me seisomme vielä jonkun aikaa sijoillamme, ennen kuin liikahdan vastahakoisesti.
"Ehkä ne nyt pärjää", sanon haluttomasti. "Ehkä pitää mennä kotiin."
"Joo", sanoo Rasmus ja vaikuttaa yhtä valmiilta jäämään siihen katselemaan varsaa loppukuukaudeksi kuin minäkin. "Joo", hän kuitenkin toistaa vielä. "Voitaisiin ehkä nukkua tunti tai pari."
"Mä en tiedä maltanko mä nukkua", tunnustan ja katselen vielä hetken aikaa hevostani ja sen emäksi tehnyttä pientä olentoa — hyvänen aika, katselen hevosiani. Ensimmäistä kertaa elämässäni omistan kaksi hevosta.
"Maltat, kun otan sut kainaloon enkä päästä nousemaan."
"Niinkö suunnittelet."
"Uni on tärkeää."
Tallin ovi raottuu pieneksi hetkeksi, ja rakosesta pujahtaa sisään Tiina Kaajapuro, joka on hienotunteisesti kadonnut hetkeksi jonnekin, kotiinsa kai, ja antanut minulle ja Rasmukselle aikaa seistä uutukaisen ihmeen äärellä. Hän sulkee oven nopeasti perässään ja astelee sitten meitä kohti lempeän hymyileväinen ilme kasvoillaan.
"Iloinen perhetapahtuma", Tiina toteaa matalasti ja hymyilee lämpimästi.
"Niin", sanon ja tunnen oloni hämilliseksi ja lämpimäksi. Olen myötäelänyt Rasmuksen kanssa Laran varsomiset, ja Pikin Ilve-varsan syntymä tuntui sekin melkein perhetapahtumalta. Grannin varaa tuntuu erityisen paljon sellaiselta, sillä sen suvussa on niin minulle, Rasmukselle kuin hänen äidilleenkin tärkeitä hevosia. Pitääkin muistaa lähettää varsasta kuvia Jaanalle, ajattelen ohimennen. Ei ehkä kuitenkaan keskellä yötä.
"Jos haluatte päästä nukkumaan, pidämme Pekan kanssa varsavahtia tästä eteenpäin. Hyvinhän ne vaikuttaa pärjäävän, mutta että tiedätte, että eivät jää täällä oman onnensa nojaan", Tiina lupaa rauhoittavasti.
Niin me sitten jätämme Grannin tyttärineen taaksemme ja suuntaamme autolle.
Ja vaikka kuinka epäilin, mahdanko saada silmäystäkään unta, jo autoon istuessani silmäluomet alkavat painaa raskaina.
"Onneksi sä ajat", puuskahdan Rasmukselle ja nojaan pääni niskatukeen. "Mä olen näköjään sittenkin ihan poikki."
"Sä et oo tainnut nukkua moneen yöhön kunnolla", Rasmus toteaa.
"En oikein. On jännittänyt tämä varsominen. Onko mulla kauheat silmäpussit vai?" kysyn kepeästi.
"Hyvä jos sua tunnistaa niiden takaa."
"Kiitos."
"Joko sä muuten päätit minkä nimen varsa saa?"
Nyökkään mietteliäänä.
"Mä taidan valita sen Artistrean, ja ajattelin, että sitä voisi ehkä kutsua Taraksi", sanon, enkä vielä silloin tiedä, ettei Tara vakiinnu varsan kutsumanimeksi yhtään sen enempää kuin Simppa nykyisen Ilveen kohdalla.
Vain Rasmus ja hänen äitinsä, jotka pitävät Laran kanssa rimmaavaa Tara-nimeä oivana kunnianosoituksena pikkutamman isoäidille, saattavat joskus käyttää varsan alkuperäistä lempinimeä. Mutta kyllä heillekin välillä iskee kiusaus kutsua sitä Riesaksi, kuten meille kaikille lopuille kuolevaisille, joille on annettu sekä rajallinen pinna että huumorintaju.
* * * * *
Onnenpäivät13. huhtikuuta 2021Artistrea tuntui tuovan kevään mukanaan. Tammavarsan syntymää seurasi sadepäivä, joka yhdessä itseään seuranneen auringonpaisteen kanssa vaikutti virvoittavan luonnon entistä ehommaksi. Kun luonto karisteli talvenrippeitä kontoltaan ja alkoi uhkua kevättä tienpenkoille ilmestyneiden krookuksien, lumikellojen ja leskenlehtien muodossa, pieni Tara-varsa pääsi tutustumaan ulkomaailmaan ensimmäistä kertaa. Se liimaantui Grannin kylkeen eikä tahtonut jäädä hetkeksikään jälkeen emästään, joka piti varsansa olinpaikkaa silmällä vähintään yhtä tarkkaavaisesti kuin varsa sen.
Minä lumouduin hevosistani. Koikeltava varsa ja sitä suojelevasti paimentava emä — unelmieni täyttymys. Tara alkoi löytää jalkansa ja pian se jo näytti nauttivan suuresti kyvystään liikkua. Varsa koetteli ketteryytensä ja kehonhallintansa rajoja pyrähtelemällä sinne tänne ja välillä se loikahteli. Minä ja Stina nauroimme ääneen, kun varsa kerran heitti pienen ja kokeilevan pukkihypyn, teki sitten kyvyistään rohkaistuneena suuremman ja villimmän ja muksahti pehmeännäköisesti nurin. Nopeasti se keräsi jalkansa ja nousi uuteen yritykseen. Onnistuttuaan pukinloikassaan se ravaili pollean näköisenä Grannin viereen.
Päivä päivältä varsa kävi ketterämmäksi ja Granni luottavaisemmaksi. Jos se ensimmäisellä ulkoilukerralla olikin näyttänyt varsalle jokseenkin kehnoa esimerkkiä olettamalla, että joka nurkan takana vaani kuolettava vaara ja säpsähtelemällä kaikkea, vähitellen se tyyntyi. Valpas se oli, ja olin varma, että Grannin opettamana Tara olisi pärjännyt melko hyvin villihevosena. Kun emä pyrähti liikkeelle, varsa seurasi empimättä. Luonto oli ihmeellinen, ajattelin minä taas, ja varsa reipas, kaunis ja reaktiivinen. Hyvin nopeasti minusta alkoi tuntua, että tuskinpa olin tehnyt itselleni mitään tasaisenlatteaa tulevaisuudenratsua. Taran valppaassa ja vauhdikkaassa olemuksessa oli jo nyt lupausta siitä, että valppaana ja vauhdikkaana se pysyisikin.
* * * * *
ÄitienpäiväToukokuussa 2021Grannin ikioma varsa. Älä luulekaan lähestyväsi ilman lupaa.* * * * *
PerhepotrettiSyyskuussa 2021Jusu, Granni ja Riesa ruskan keskellä* * * * *
Pieni RiesaSyyskuussa 2022Riesalle kuului samaa kuin Riesalle yleensä kuului. Se kasvoi, se ulkoili, se härnäsi Sessaa ja sai tamman välillä leikkimään kanssaan. Tumma, paikka paikoin mustaan taittava karvapeite kasvoi sekin rönsyten, eikä Jusu kaivanut klipperiä esille, sillä varsa asui pihatossa eikä ollut likipitäenkään siinä iässä, että sitä olisi tarvinnut raskaita treenejä silmälläpitäen ajatellakaan trimmailevansa.
Omankaltaisiaan treenejä varsan kanssa tietysti tehtiin. Jusu haki tammanhonkkelinsa välillä pihatosta talliin, kiinnitti sen hoitopaikalle ja käsitteli sitä. Keväällä Riesan kanssa voisi ehkä, kasvuvaiheesta riippuen, tehdä retken johonkin varsanäyttelyyn. Olisi mukava kuulla ulkopuolisen mielipide itse kasvatetusta varsasta (kunhan mielipide ei olisi suorastaan musertava; mutta Jusu ei uskonut, sillä olihan hänellä sentään jonkin verran kokemuspintaa, arviointikykyä ja vaistoa itselläänkin). Sitä paitsi Riesan tulevaa käyttöä ajatellen olisi hyvä, että se vähitellen ymmärtäisi, että maailma jatkui pikkutallin kuplan ulkopuolellakin.
Sinä syksynä se kupla oli kovin hiljainen. Josefinasta tuntui, ettei Kaajapuroilla tapahtunut yhtikäs mitään. Se ei häntä haitannut: hiljaista, hiljaisuudessa viihtyvää ihmistä. Käynnit Riesaa hoitamassa olivat tavattoman palauttavia. Muussa elämässä sai sosiaalisia kontakteja lähestulkoon yli tarpeen: Auburnissa liikkui aina vähintään puolentusinaa tallilaista yhtä aikaa hänen kanssaan, yliopistolla oli oma suuri sosiaalinen kiintiönsä ja yritystoiminta toi taas syysasiakkaita tullessaan sen verran, mihin hän muilta velvoitteiltaan kykeni. Jusu oli alkanut ratsastaa 4-vuotiasta, estemestariksi haaveiltua suomenhevosta (Josefina ei suin surminkaan tiennyt, mitä suomenhevosten estemestareilta vaadittiin, joten hän ei sanonut juuta eikä jaata haaveiden toteutumismahdollisuuksiin) ja 6-vuotiasta, vasta Puolasta muuttanutta herkkää puoliveritammaa, ja osaamatta sanoa ei myös päätynyt valmentamaan puolattaren omistajaa kahdesti kuussa. Siinä riitti työnsarkaa kylliksi, toistaiseksi, kun Pikin ja Teddyn treenit kulkivat kaiken ohessa omana palapelinpalanaan.
Niin kova ikävä kuin hänellä Riesan emää kohtaan välillä iskikään, juuri silloin tuntui luojan lykyltä, että Granni oli Billy Centerin käsissä eikä hänen.
Riesan korvat pyörivät ja katse siirtyili tarkkaavaisena häiriötekijästä toiseen, kun Jusu talutti sitä rutiiniluontoisen jalkojen harjauksen ja tarkistuksen jälkeen pihatolle. Varsa sinkaisi riimun irrotessa välittömästi vauhtiin; sen eteen, ettei se yrittänyt lähteä jo ennen riimun riisumista, oli tehty töitä. Josefina tahtoi hevosestaan arjessa hyvän, mukavan käsiteltävän, vaikka siinä kuinka olikin säpinää. Mutta heidän työskentelyhetkensä olivat lyhyitä, ja aivan pian hän oli valmis lähtemään Purtsilasta kohti seuraavaa etappiaan — Grannin täällä asuessa aikaa olisi kulunut monin verroin — tällä kertaa tapaamatta edes niitä yksittäisiä jessearoja ja jannakaajapuroja, joita hän täällä vielä silloin tällöin saattoi kohdata.
* * * * *
Kaksivuotias RiesaHuhtikuussa 2023Ensimmäinen oma kasvatti
— jo kaksivuotias!
Ihan oma.
Ja pian se on
omassa pihassa.
Uskomatonta.