EstevalmennusKalla, 18. helmikuuta 2024
Lauri Merikannon valmennus Auburn Estatessa.Josefinasta tuntuu omituisen etäisellä tavalla tutulta ajaa Kallaan. Traileri liikkuu vakaasti ja varmasti kohti määränpäätä, joka oli hänelle ja Pikille koti pitkän aikaa. Elämä Liekkijärven Ruskaniemellä on ollut niin kiireistä ja täyttä, ettei Josefina ole juuri muistellut tai miettinyt menneitä aikoja. Siksi kai tuntuu siltä, että Kallasta on
ikuisuus. Auburn Estaten parkkialueelle kaartaminen on kuin menisi vierailulle omaan lukioonsa, vaikka tietystikään Josefina ei enää ollut lukiolainen tänne asettuessaan.
Hänellä on mukanaan vain vanha kunnon Piki, jonka kanssa reissaaminen on helppoa. Siksi apukäsiä ei etenkään näin tutussa ympäristössä tarvita. Josefina on kuitenkin varannut ajomatkaan aikaa, sillä ailahtelevat talvikelit tarkoittavat paikoin liukkaita ajo-olosuhteita; etenkin heidän oma kotitiensä vaatii paikoitellen hurjan alhaista nopeutta, sillä kymmeniä kertoja jäätyneen, sulaneen ja taas jäätyneen tien muhkurainen, railojen viivoittama pinta yllättää joka kerta uudella tavalla.
“Tervetuloa, Josefina. Haluatko tuoda Pikin talliin varustettavaksi, vai tahdotko värjötellä trailerin suojissa?” Penna Vaanilan selkeästi artikuloitu puhe tavoittaa Josefinan korvat, ja naista huvittaa, kun hän ajattelee, että sehän on varsin tuttavallista Pennalta. Penna ei tietenkään kutsu häntä Jusuksi, niin kuin lähes kuka tahansa muu kallalainen hevosihminen, mutta tarjoaa kuitenkin tukevampaa säänsuojaa hänen ja hänen hevosensa mukavuudeksi. Tai ehkä niin tehdään kaikille; Auburnilla on kuitenkin ylläpidettävänään maine keskivertoa kirkkaasti laadukkaampana ja hulppeampana tapahtumapaikkana ja treeniympäristönä.
“Hei Penna”, Josefina sanoo ja hymyilee. “Jos se sopii, tuon Pikin mielelläni sisään. Me ollaan vähän ajoissa. Olikin aivan hyvä ajokeli.”
“Se on kyllä vaihdellut paljon”, Penna antaa hyväksynsä Josefinan harkitsevaisuudelle. “Viisas varaa matkoihin runsaasti aikaa tähän aikaan vuodesta. Ei kiire tietysti muutoinkaan hyväksi ole. Autan sinua.”
Pennan avustuksella Piki on tuossa tuokiossa peruuteltu ramppia pitkin pihamaalle. Piki saa väliaikaisen karsinan yksityistallista, missä osa hevosista on yhä Josefinalle tuttuja. Niin kiireinen kuin Penna onkin, hän ehtii tiedustella Josefinan kuulumiset: miltä oman tallin johtaminen tuntuu ja millaisia kilpailullisia tavoitteita hänellä on.
Josefina ei puhu siitä, että omassa tallissa riittää työtä. Ei tarvitse: Penna tajuaa ilmankin. Josefina kertoo, miten asiakkaita on riittänyt ja miten monipuolisia hevosia he ovat saaneet ratsastettavikseen, ja kuinka talliremontti alkaa pian edistyä toden teolla.
“Tarmoa siihen urakkaan”, Penna toivottaa ennen lähtöään. “Ja antoisaa valmennusta.”
“Kiitos, Penna.
Josefina palaa hakemaan trailerista Pikin varusteet ja näppärän pienen harjakassin, jonka hän on saanut someyhteistyön myötä ja todennut mitä kätevimmäksi pakata mukaan kisa- ja valmennusreissuille. Kassi on juuri sen kokoinen, että kaikki tarpeellinen mahtuu sen eri lokeroihin, muttei vie ylimääräistä tilaa. Kun Josefina siistii Pikiä kuljetuksen jäljiltä edustavaan valmennuskuntoon, ovelta kuuluu toisen sellaisen henkilön ääni, jota on vaikea unohtaa.
“Arvelinkin, että se on Piki.”
Josefina kääntyy katsomaan Vivienneä, joka on kuin kuluneen ajan ruumiillistuma. Tyttö ei ole enää aivan se pikkulapsi, jollaisena Josefina on tottunut häntä pitämään. Ei kuitenkaan vielä aikuinenkaan, vaan siinä kiusallisessa välitilassa, jossa vain muutos ja mielialanvaihdokset on jatkuvaa ja pysyvää.
“Hei, Viivi”, Josefina tervehtii kohteliaasti. “Kiva nähdä.”
“Juu juu”, Viivi sanoo kättään huiskauttaen. “Siitä onkin jo aikaa.”
“Niin.” Josefinalla ei ole muuta sanottavaa siihen. Syntyy hetken hiljaisuus.
“No, miltäs se tallin omistajan arki maistuu?” Viivi kysyy, ja Josefina on jo niin tottunut vastaamaan aihetta käsitteleviin kysymyksiin, että hän tuntee olonsa harjoiteltua käsikirjoitusta suustaan ulos tuuttaavaksi televisiojuontajaksi.
“Siinä on työtä, mutta on ollut upeaa saada tehdä työtä yhdessä Rasmuksen kanssa ja meidän omalla tavalla”, Josefina vastaa vailla turhia yksityiskohtia.
Viivi sysää vastineeksi kierrepallon:
“Meettekö te muuten sitten ollenkaan naimisiin? Olen kuullut, hm, huhuja. Perutuista häistä.”
Josefina huokaisee tahtomattaan melko syvään.
“Mennään. Ensi viikonloppuna. Me jouduttiin vain vaihtamaan juhlapaikkaa lyhyellä varotusajalla, ja vähän aikaa oli vähän sekavaa. Siis hääjärjestelyiden suhteen”, Josefina tarkentaa äkisti — hän ei aio lisätä vettä siihen huhumyllyyn, joka on jo heidän etäsuhdeajoistaan pyörinyt ja laittanut pontta suhdekarikkoepäilysten virtaan.
“Aivan”, Viivin katse kirkastuu vähän. “Teillekö tuleekin nyt vain aivan pienet juhlat?”
“No, melko, joo”, Josefina myötäilee ja tarjoaa Viiville armomurusen: “Tilojen vieraskapasiteetti on rajallinen. Se vaikutti kyllä kutsulistaan.” Eipä sillä, että Viivin itsensä kutsumista olisi koskaan edes harkittu, eikä Josefina valehtele ja väitä niin tehdyn, mutta tuskinpa tulkinnanvaran avaamisesta on haittaakaan.
Puhuessaan Josefina on nostanut mustan huovan Pikin selkään ja tarttunut satulaan. Satula asettuu paikalleen. Viivi sanoo jotakin, mihin Josefina ei aivan täysin keskity kiinnittäessään mustan tamman satulavyötä, ja sitten Josefina havaitsee teinitytön pyrähtäneen pois tuulenpuuskan lailla.
“... hei vaan?” Josefina mutisee itsekseen.
On aika sulkea muut ajatukset taka-alalle ja alkaa keskittyä edessä olevaan valmennukseen. Sen Lauri tekee helpoksi tuomalla tilaan
strictly business -valmentajapersoonansa, jonka myötä on myös täydellisen luontevaa ratsastaa niin tutun henkilön ohjauksessa. (Josefina ja Rasmus ovat oman tallin myötä joutuneet heittäytymään valmentautumisen osalta luoviksi, sillä kaikkien juoksevien remonttikulujen ja alkavan liiketoiminnan tulovirtojen vakiinnuttamisen keskellä ei ammattilaisten kutsuminen säännöllisesti heitä valmentamaan ole ollut mahdollista. Arne on vieraillut toisinaan, ja joulun ympärillä he ovat hyötyneet Joachimin asiantuntemuksesta, mutta enimmäkseen he treenaavat keskenään. Puolisolta puolisolle -valmennuksissa on ollut omat kommervenkkinsä, etenkin, kun kumpikaan ei varsinaisesti ole luontainen toisten ohjeistaja.)
“Se on tullut hyvällä asenteella töihin tänään”, Lauri tuumaa heti Pikin ensimmäisiä hyppyjä nähtyään. “Skarppi, pirteä, kuulolla kuitenkin. Nauti hyvästä vireestä, Jusu.”
Niin Josefina päättää tehdä. Pikillä on hyvä asenne lähes aina, mutta tänään asiat tuntuvat sujuvan kuin tanssi. Siksi Josefinan olo on tyyni vielä silloinkin, kun estekorkeus alkaa näyttää heidän kisakorkeudeltaan. Jos joskus, niin tänään he onnistuvat kyllä. Josefinan on helppo keskittyä. Piki on ihanteellisella tavalla hänen
kanssaan. Vasta pienenä hengähdyshetkenä Anniinan hypätessä huippuunsa korotettua tehtävää Josefina tuntee jännitystä. Pian on heidän vuoronsa.
Syteen tai saveen, Josefina henkäisee mielessään, kun Lauri kehottaa häntä aloittamaan. Eihän tässä mitään. Ei tarvitse kuin osata ratsastaa. Pikkujuttu.
Josefina tuntee Pikistä, että se aistii hänen jännittyneisyytensä. Lyhyeksi ja nopeaksi käynyt hengitys, korvia kohti pyrkivät hartiat ja kehon kaikenkaikkinen jännittyneisyys kerivät mustan tamman lyhytaskeliseksi superpalloksi. Vaikka Josefina tilanteen havaitessaan muistaakin hengittää syvään ja yrittää korjata tilanteen vapauttamalla Pikiä etenemään kunnolla eteen, vahinko on ehtinyt tapahtua. Jännityksensä keskeltä Josefina ei näe paikkaa seuraavalle esteelle eikä osaa päättää, miten korjaisi tilanteen.
“Ota alusta”, Lauri kehottaa, kun Josefina lopulta toteaa tulleensa umpikujaan ja päättää olla ratsastamatta esteelle. “Ihan alusta. Hmm, tiedät varmaan itse, mikä meni vihkoon?”
Josefina nyökkää Laurille. Kyllä hän tietää. Kaikki alkoi omasta hengityksestä ja eteni päättämättömyyteen ja epäröintiin.
Kuinka epävarmuus korjataan? Josefinan tekisi mieli kysyä Laurilta, mutta se olisi turhaa, sillä hän tietää aivan hyvin itsekin, ettei oikotietä onneen ole. Virheitä on vain tehtävä ja opittava korjaamaan, ja kylliksi onnistumisia toisi rutiinia. Vasta rutiini pyyhkisi hermostuneisuuden pois, tai ainakin lievittäisi sitä.
Josefina ei ehdi edes huomata, että hänen ystävänsä on saapunut katsomoon suloisen pienen kuopuksensa kanssa. Niin keskittyneenä hän valmistautuu uuteen yritykseen ja sitten ratsastaa, ettei hänen kuplassaan ole sijaa ulkoisille tekijöille.
Eikä hän muista, milloin onnistuminen olisi tuntunut yhtä palkitsevalta kuin nyt. Viimeinen hyppy valtavan okserin yli tuntuu loputtomalta, ja Josefina nauttii joka hetkestä. Jos (ja kun) hän on epäillyt sekä omia että jopa hevosensa valmiuksia hypätä vielä nykyistä isompia luokkia, nyt se alkaa tuntua mahdolliselta. Ehkä todella jo tällä kaudella, Josefina miettii, tai jos ei, niin ensi vuonna viimeistään. Pikillä on vielä vuosia edessään. Heillä on aikaa saavuttaa sellaisiakin tavoitteita, joista hän ei kenties osaa vielä haaveillakaan.
Vasta kun Lauri kävelee perheensä luo, Josefinakin huomaa Heidin ja Joelin. Hän kohottaa kättään tervehdykseksi ja päättää olla mahdollisimman nopea Pikin loppukäyntien jälkeisen hoidon kanssa ehtiäkseen ehkä vaihtamaan Heidin kanssa muutaman sanankin.
Mutta ei hän ehdi. Kun hän on valmis, ei perhettä enää löydy mistään. Josefina tuntee huonon omatunnon pistelevän: Kallasta muuton jälkeen yhteydenpito Heidiin on ollut ajoittain epäsäännöllistä, eikä hän ole nähnyt kummityttöään ja tämän pikkuveljeään hyvään aikaan. Kuinka paljon menee väistämättä kiireen pikkiin? Paljon. Pitäisikö Josefinan kuitenkin olla tehokkaampi järjestämään aikaa talliarjen, remontin, hevosten treenien ja muun pakollisen kiireen ulkopuolisille asioille? Pitäisi. Varmaan. Luultavasti.
Vaikka vaikeaahan se on, hän huokaisee lannistuneena itsekseen. Nytkin hänen on lähdettävä ajamaan kotiin turhia viivyttelemättä, jottei Rasmuksen päivä veny liitoksista ratkeamiseen saakka. Ja ne päivät venyvät silti kerta toisensa jälkeen, molemmilla heistä.