|
Post by Jusu on May 20, 2023 8:30:30 GMT 2
|
|
|
Post by Jusu on Aug 12, 2023 9:54:40 GMT 2
Power Jump: Ja sitten kilpaillaan
Ileamoorissa 30.7.-1.8.2023
Josefinasta on sekä ihanaa että kamalaa olla jälleen suurissa kilpailuissa. Ellei häntä jännittäisi oma suoriutuminen ja ellei hän potisi huijarisyndroomaa, olisi erittäin miellyttävää heittäytyä kisapäivän tunnelmaan. Hän tapaa tuttuja siellä täällä, mutta ei joudu muutamaa mukavaa sanaa lukuunottamatta pinnistelemään pitkissä sosiaalisissa kanssakäymisissä, sillä kaikilla on kiire kuitenkin eikä kukaan tahdo tuhlata aikaa keskustelemalla hänen kanssaan tuntitolkulla. Siinä määrin, vailla painetta välien tilanteen selvittämisestä, on mukava nähdä Matilda Tammilehdon kaltaisia lähestulkoon-kavereita-mutta-ei-ehkä-kuitenkaan. Matildan Zelia-ratsua Josefina rapsuttaa mielellään ohimennen, onhan se alun alkaen hänen perheensä kasvatti.
Kaikkein ihaninta on tunne siitä, että hän ja Rasmus ovat yhdessä. Kilpailumatkat ovat vuosien mittaan muodostuneet heidän kenties tiiviimmäksi yhdessäolonsa muodoksi. Kotona heidän arkensa on pirstaloitunut eri paikkoihin ja hulluihin aikatauluihin. On olleet Rasmuksen työt, Josefinan opinnot, eri talleissa asuvat hevoset. Kisamatkat ovat olleet yhteisiä.
Aamun edetessä he valmistelevat hevosia luokkiaan varten ja Josefina ajattelee, ettei malta odottaa, että he pääsevät todella viettämään uutta ruskamäkeläistä arkea. Ei enää pitkin pitäjää ripoteltuja hevosia, vaan yhteinen koti niin heille kahdelle kuin kaikille ratsuillekin — sen pitäisi kaiken järjen mukaan vapauttaa heille aikaa toistensa kanssa olemiseenkin.
Ja Rasmuksen ratsastusta katsellessaan Josefina on pakahtua. Ratsastaessaan keskittynyt ilme kasvoillaan hyvän perusradan toisensa jälkeen Rasmus on Josefinasta jotakuinkin täydellisen hevosmiehen ja kilpaurheilijan ruumiillistuma. Mies on määrätietoinen ja tehnyt pitkäjänteistä työtä alusta asti kouluttamansa Akun kanssa, joka nyt hyppää harmillisen hilkun päähän arvoluokkapaikasta, ja lohikäärmeensieluisen Vivaninkin Rasmus esittää edukseen. Josefina ajattelee, että jos mies paneutuu jatkossakin heidän suhteeseensa puoliksikaan niin keskittyneesti kuin hevostensa kouluttamiseen, heillä ei ole koskaan mitään hätää. Josefina moittii taas kerran itseään mustasukkaisuudesta.
Kilpailutuotos
Päässä jyskyttää särky ja rinnassa sydän. Kivistävä tunne ohimoilla ja takaraivolla saa Josefinan sulkemaan hetkeksi silmänsä ja hengittämään syvään. Keuhkoihin virtaava happi ei tunnu helpottavan: on kuin painostava ilma kieltäytyisi toimimasta tavalliseen raikastavaan tapaansa. Kun Josefina puhaltaa ulos ja avaa sadevedensiniset silmänsä, hänen katseensa hakeutuu horisonttiin. Tummaa, niin tummaa. Ukkosta enteilevää lähes violettiin taittavaa sineä tuijottaessaan Josefina luulee hetken verran tietävänsä, mistä päänsärky ja sen kannoilla hiipivä etova olo johtuvat. Ileamoor kaipaa ukonilmaa. Tunnelma koko kylässä on sähköinen ja painostava, ja kaiken keskiössä on Corbyn Riding Center. Hulppea tallialue on vetänyt puoleensa arvokilpailuihin viikkoja, kuukausia, kenties koko edeltävän vuoden valmistautuneita ratsastajia, joista tuskin yksikään tahtoo kerätä vähän kokemusta — ei tällä tasolla, ei näissä kilpailuissa. Ei Power Jumpeissa. Arvokilpailuihin ei kukaan lähde soitellen sotaan. Kun jokainen Josefinan ohittava valkoisiin housuihin ja putipuhtaisiin saappaisiin sonnustautunut ratsastaja tahtoo näyttää mihin huippuunsa viritellyn ratsunsa kanssa parhaimmillaan pystyy, ei liene ihme, että tuntuu kuin tallialue odottaisi salaman iskevän ja vapauttavan kaikkialla kytevän jännitteen. Ehkä ilmasta tulisi sitten jälleen helpommin hengitettävää. "Sori Granni", Josefina mutisee hevoselleen. "Tämä sää ei varmasti helpota sun urakkaa. Ensin matkan rasitukset ja nyt kisasuoritukset näissä olosuhteissa." Josefinaa huolettaa, miten Granni jaksaa koko kisaurakan. Tamma on kokenut kisakonkari, mutta nyt sen ratsastajasta tuntuu, että ehkä hän on nykäissyt hevosen laitumelta yllättäen kuin perunan pellosta. Ei hän nyt tietenkään kirjaimellisesti ole niin tehnyt. Eihän kukaan nyt oikeasti niin tee. Edes se, että Josefina on joutunut viime hetkellä joutunut vaihtamaan kisaratsuaan ykköshevosensa Pikin saatua tarhassa ikävän vekin paranneltavakseen, ei tee Grannista pellosta repäistyä juuresmukulaa. Granni on heistä kahdesta enemmän kuin kala vedessä: se katselee ympärilleen kuin ei koskaan mitään muuta tekisikään kuin odottelisi tositoimiin ryhtymistä kuhisevalla kilpailualueella. On se sitä paljon tehnytkin. Ei kuitenkaan muutamana viime kuukautena, kun Josefina on suorittanut täydellä vimmalla opintojaan ja hetkeksi aikaa unohtanut olevansa myös kilparatsastaja. Onko hän oikeastaan, enää? Ei ainakaan samalla tavalla kuin samassa luokassa tummalla tammallaan kilpaileva Billy Center, joka juuri siirtyy kohti Rowan Arenaa aloittaakseen lämmittelyn, ja joka on viime vuonna Josefinan opiskellessa pitänyt yllä Granninkin kisakuntoa. USA:ta edustava kilpakumppani ratsastaa ja treenaa työkseen kovan tason kilpatallilla, eikä ole ainoa heidän luokassaan. Ei tosiaan. Josefina itse on ostanut rupuisen pikkutallin, jossa ratsastaa ja myy hyviä harrastehevosia minkä opinnoiltaan ehtii. Josefina johdattaa niin ikään tammansa maneesin suojiin. Vaikka yleisö jää seinien ulkopuolelle, sähköinen tunnelma ei ainakaan hellitä täällä, missä kilpailunjärjestäjän itsensä sponsoroiman luokan ratsukot jo aloittelevat kisa-asetustensa virittelyä. Josefina katselee sulavalinjaisia täysiverisiä ja puoliverisiä sekä keskittyneitä ratsastajia kilpa-asuissaan ympärillään ja nielaisee. Ulkoisesti hän ja Granni sopivat joukkoon. Sisällä myllää huijarisyndrooma. Sydän hakkaa taas ja kädet tärisisivät, ellei hän keskittyisi niin kovin vakaaseen ohjastuntumaan. Josefina hengittää syvään sitä raskasta, tahmeaa ilmaa, joka ei jätä jälkeensä raikasta tunnetta. Hänellä on ollut liian monta rautaa tulessa läpi kuluneen vuoden, ja nyt se kostautuu valmistamautumattoman olon muodossa. Siihen on kuitenkin vain yksi lääke, Josefina tietää kokemuksesta: toiminta. Hän ratsastaa verryttelyn niin kuin on tehnyt lukemattomia kertoja aiemminkin, siirtyy hyvissä ajoin kilpailuareenan sisäänkulun tuntumaan ja luotsaa sitten ratsunsa yleisön silmien eteen. Sen jälkeen ollaan hetki hetkeltä ja askel askeleelta lähempänä maalilinjaa, ja Josefina tietää kyllä, että radan jälkeen on helpompi hengittää. Ehkä hän saa jopa osoitettua itselleen, että kuuluu yhä tälle tasolle. Että hän on vielä elementissään. Kun hänet kuulutetaan areenalle, jossakin kaukana kumisee vihdoin viimein ukkonen. Ileamoor saa kaipaamansa, mutta saako hän?
Hetki lähtökellon soinnin jälkeen on niin hiljainen, että Josefina kuvittelee menettäneensä kuulonsa. Seuraavaksi hän ajattelee, että hyvä: jos jostakin aistista pitää luopua juuri ennen esteradan alkua. Näköään hän tarvitsee, ja ennen kaikkea tuntoa - tai ehkä kaikkein eniten tunnetta. Hän hengittää kerran syvään, vilkaisee tuomaritornin suuntaan, kiinnittää sitten katseen Grannin korviin. Hän tuntee painonsa satulaa vasten, jalkojen valuvan pitkin hevosen kylkiä, päkiät kohtaavat jalustimet.
Laukannosto on liian voimakas ollakseen saumaton. Granni ei liu’u laukkaan, vaan se kohoaa siihen. Josefina tuntee hartioidensa jännittyvän, kun hän taistelee sitä vastaan, etteivät tamman ensimmäiset suuret laukka-askeleet heittäisi häntä irti satulasta.
Sitten hän muistaa: hengitä ja rentoudu.
Ratsastat vaan.
Granni hyppää hyvin. Se on terävä, menossa, mutta tuntuu myös kuuliaiselta, mikä on sen ratsastajasta miellyttävä yllätys. Tamma on tyypillisesti innostuessaan vahva ja vaatii radalla nopeita reaktioita ja napakkuuttakin ratsastajaltaan, mutta nyt Josefinasta tuntuu, että tekeminen on vaivatonta. Alexander on juuri ratsastanut hänen edellään puhtaan perusradan. Josefinaa hymyilyttää hieman, kun hän viimeisen esteen ylittyessä ajattelee, että näin sitä mennään isoveljen perässä uusintaan. Sisarusten taisto paremmuudesta saa jatkua.
Radan aikana vain kavioiden töminää ja Grannin pärskähtelyä välittänyt kuuloaisti saa täyslaidallisen uutta käsiteltävää, kun yleisö ryöpsähtää suosionosoituksiin. Aplodit eivät ole myrsky täydessä voimassaan, sillä rata oli vasta alkusoittoa. Lopulliset tulokset ratkotaan vasta seuraavan päivän uusinnassa — ja sitten, arvoluokassa.
Se huominen koittaa nopeasti.
Häkellyttävän kevyin mielin Josefina valmistelee Grannin uusintaan, verryttelee, siirtyy valmistautumaan ja näkee isoveljensä ratsastavan nopean, sujuvan nollaradan. Jännitys on asentunut väreeksi vatsanpohjaan, mutta ei halvaannuttavan voimakkaaksi. Granni tuntuu niin hyvältä ratsastaa ja muisto edellispäivän helpontuntuisesta perusradasta ruokkii Josefinan orastavaa itseluottamusta.
Itseluottamus maksaa itsensä takaisin. Granni toimii kevyin avuin ja hyppää upeasti. Se ei ole kaikkein ketterin hevonen, mutta niin hyvin avuilla, että Josefina päättää silti uskaltaa koettaa muutamia tiukkoja teitä. Sellaisten varaan rata on rakennettu: toisena hypättävää muuriestettä seurannutta pitkää laukkaa, jolla Josefina usuttaa Grannin täyteen vauhtiin, lukuunottamatta estetehtävien väleissä ei juuri olekaan mahdollisuutta voittaa aikaa pitkillä, nopeilla laukkapätkillä. Koska Josefinalla on allaan hevonen, jota moiset tiukkoja käännöksiä edellyttävät radat eivät tyypillisesti suosi, hän tietää, ettei voi voittaa tätä kilpailua. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö hän voisi ratsastaa täysillä.
Sen radan jälkeen katsomo räjähtää aplodeihin. Ero edellispäivän kohteliaisiin taputteluihin on suuri. Josefina tietää ratsastaneensa nollan, ja voimakas yleisön melu kannattelee iloa. Sydän lepattaen hän ratsastaa musiikin ja taputusten saattelemana ulosmenoportille, ja siellä häntä on vastassa hurjaan hymyyn ratkennut Linus, joka oikein hypähtelee paikallaan.
"Vet du va ni har just gjort??!" Linus lähes huutaa ja tulkitsee Josefinan ilmeen oikein: Josefina ei ole keskittynyt kylliksi kuuntelemaan saadakseen selvää kuulutuksesta, joka on julistanut hänen senhetkisen sijoituksensa. Linus nauraa ja antaa Grannille namin ruunikon kaulaa samalla taputellen, ja kun Josefina laskeutuu tamman satulasta, vaaleatukkainen hevosenhoitaja halaa häntäkin.
Linus kertoo nauraen hänen korvaansa, että Granni ja Josefina ovat juuri päihittäneet Alexanderin ja Quentinin kärkiajan. Josefina ei ole uskoa korviaan ja rutistaa Linusta tiukasti takaisin. Kaksikon radanjälkeisen tunnemylläkän ikuistaa esteratsastukseen keskittyvän median valokuvaaja, ja kuva Linuksesta ja Josefinasta halaamassa Grannin vierellä heti suorituksen jälkeen päätyy yhdeksi kutsuvierasluokan voitosta kertovan karusellin ruuduista. Se on kaunis, tunteikas kuva; mitä onnistuneinta tapahtumakuvausta, sillä se jos mikä välittää tunnetta. (Seuraavana päivänä Josefinan äiti soittaa kysyäkseen, kuka on se vieras vaalea mies, joka häntä sillä tavoin syleilee voitosta uutisoivissa medianostoissa. Äänensävystä käy ilmi, että Susanne Rosengård paheksuu moista julkiläheisyyttä. Josefina yrittää olla välittämättä ja muistuttaa itselleen, että äidillä on vanhakantaisia näkemyksiä asioihin.)
"I'll walk her", Linus lupaa, jotta Josefina saa katsoa Rasmuksen radan.
Loppupäivä on yhtä iloista mylläkkää.
Granni pitää sijansa loppuun saakka ja voittaa kutsuvierasluokan. Josefina uskoo oikeastaan, että asiassa on tapahtunut jokin virhe, ja ratsastaa kunniakierroksen valtaisan epäuskon vallassa. Kaikki (paitsi hopealle jäänyt isoveli Alexander) vakuuttavat kilpaa, että hän ansaitsi voittonsa: Rasmus, Linus, Joe, hänen kummityttönsä äiti Heidi. Menee kuitenkin useita päiviä, ennen kuin Josefina alkaa vähääkään ymmärtää siitä, mitä on tapahtunut.
Kaiken kruunuksi he molemmat, Rasmus ja hän, tekevät hyvät tulokset myös arvoluokassa. Hänen veljensä Alexander ei omalta kiukultaan saa edes onniteltua siskoa hyvistä suorituksista, mutta vilpittömiä onnentoivotuksiakin satelee muilta tutuilta.
"Kelpaa palata kotiin nää rahat taskussa", Rasmus virnistelee tyytyväisenä, kun he valmistelevat hevosrekkaansa paluumatkaa varten. "No kyllä", Josefina huoahtaa. "Kisamatka, josta ei jäänyt käteen pelkkiä matka- ja majoituskuluja!" "Firman kassa kiittää", Rasmus tuumaa kepeästi. "Kyllä sen kannattaakin, kun ottaa huomioon, mitä kaikkea investoitavaa ensi vuosi tuo tullessaan", Josefina sanoo ja tuntee innostuksensekaista stressiä suurista, suurista projekteista, jotka edessä odottavat. "Kunhan talonrakennuksesta selvitään — talli tulee syömään rahaa niin paljon —" "Ei murehdita sitä vielä", Rasmus kiirehtii sanomaan ja tekee sitten (todennäköisesti itseäänkin) yllättävän peliliikkeen pyöräyttämällä puolisonsa luokseen, painamalla tämän selän hevosrekan seinää vasten ja suutelemalla niin, että Josefina tuntee polviensa hyytelöityvän.
"Nyt me ei murehdita", Rasmus toistaa kieltonsa hiljaa, matalasti, otsa Josefinan otsaan kevyesti nojaillen ja oikea käsi hänen hiuksiaan korvan taakse siirtäen. "Nyt me nautitaan siitä, että sä olet kotona ja meillä on koko elokuu aikaa ennen kun sun pitää mennä kouluun."
Josefina naurahtaa pehmeästi. Sitten, hitaasti ja ikään kuin vitsaillen, hän sanoo: "Siis mä jo melkein mietin eilen palkintojenjakoon ratsastaessani, että pitäiskö mun kuitenkin tehdä vaan tätä. Että mitä jos mä vaan ratsastaisin. Mutta sitten menisi jo tehdyt opinnot vähän hukkaan, niin ei kai mun kannata… tai niin, vai miten sä ajattelet?"
Rasmus, joka tahtoo kannustaa Josefinaa kaikessa, vastaa: "Tietty sä pystyt opiskelemaan! Järjestetään niin, että se on mahdollista. Susta on mihin vaan."
Josefina tulkitsee (äitinsä äänellä): "Älä heitä hanskoja tiskiin kesken kaiken. Olet kilparatsastaja, talliyrittäjä ja opiskelija, ja epäonnistut opiskelijana, jos et valmistu."
|
|