Meidän joulu
24.12.2022
Lumi leijaili hiljalleen Savusalontien pihaan, jonka auratun pihatien päälle oli kertynyt jo ohut, uusi lumipeite. Neljät askeleet narskuivat vuorollaan, kun (lähes) koko
Stordahlin perhe käveli kohti ovea, jonka lasitetusta ikkunasta kajasti valo ja jonka pieleen oli aseteltu pieni lyhty.
Katsoin olkani yli
Steeniä, joka oli pakkasesta huolimatta takki puoliksi auki ja joka virnisteli äidille, joka ihasteli rakennusta isän käsipuolessa.
“Voi, miten tunnelmallinen vanha talo!” äiti sanoi ja vilkaisin Steeniä huvittuneena, ennen kuin pimpotin ovikelloa.
Anton avasi niin nopeasti, että se oli varmaan vartonut ovella pienen ikuisuuden. Se kaappasi mut suoraan syliin, joskin normaalia maltillisemmin, seisoihan mun takanani mun perheeni, jota Anton tuntui vieläkin vähän ujostelevan.
“God Jul!” tervehtivät sekä vanhemmat että Steen, joka paiskoi Antonia selkään sellaisella veljellisellä vimmalla, jota en vielä tänäkään päivänä pystynyt kunnolla miehissä ymmärtämään. Livahdin Antonin ohi peremmälle eteiseen, missä ehdin nähdä vilauksen Kiristä joka katoaa yläkertaan vievään portaikkoon.
“Miten matka meni?” Anton kyseli samalla kun otti kömpelösti vastaan äidin ojentamaa takkia.
“Oikein hyvin, kiitos kysymästä”, äiti sanoi, joka näytti olevan suorastaan sulaa vahaa Antonin kohteliaan eleen johdosta, “Carlilla toki oli hieman vaikeuksia navigaattorin kanssa.”
“Niin, yhteydet täällä ovat vähän mitä ovat”, isä sanoi ja riisui kenkänsä ja asetti ne siististi naulakon alle.
“Näh, isän näkö vain on tätä nykyä niin huono, ettei se saa kunnolla liikennekylteistä selvää”, Steen tokaisi ja venytteli. Ada asteli keittiöstä eteiseen tervehtimään, ja Steenin katse viipyili brunetessa samalla kun miehen kasvoille muotoutui varsin steenmäinen, flirttaileva hymy.
“Hyva joulua”, Steen sanoi erittäin kömpelöllä suomenkielellä, ja Ada hymyili varoen takaisin.
“Ada, tässä on kaksoisveljeni Steen”, selitin englanniksi, ja kaksikko kätteli toisiaan. Pian esittelyjen jälkeen ahtauduimme koko konkkaronkka olohuoneeseen, jonne leijaili keittiöstä vieno jouluruuan tuoksu, joka sai ainakin oman vatsani kurnimaan. Vilkaisin Antonia, joka hymyili mulle isän selän takaa, ja suukotin ääneti ilmaa.
Mä ehkä jännitin joulua itsekin vähän. En pelkästään niiden uutisten takia, jotka yhä lymyilivät viidessä lahjakassissa, jotka olivat piilossa Antonin huoneen vaatekomerossa. Mä jollain tapaa pelkäsin, että tämä joulu -
meidän perheen joulu, vaikka me oltiinkin Antonin kotona – ei olisi Antonista yhtä tunnelmallinen tai hyvä kuin edellinen, silloin kun me oltiin Antonin äidin luona.
Ehkä mä pelkäsin, että Anton ja sen kämppikset pitäisivät meitä ihan snobeina. Aina välillä joku vaihtoi keskenään pätkän sitä tai tätä norjaksi, ihan yleisiä asioita, kuten sitä, jäikö auton valot päälle tai muistiko isä lukita autotallin oven – mutta joka kerta pelkäsin, että Anton, Ada tai seuraan ilmaantuneet Valtteri ja Jasmiina ajattelisivat, että joku puhuisi pahaa. Pahaa heistä, pahaa Savusalontiestä, pahaa Suomesta. Että joku luulisi, että meidän perhe oli tai yritti olla jollain tapaa parempi kuin muiden perheet.
Siksi mä helpotuin, kun tunnelma Savusalontien hämärässä olohuoneessa muuttui hetki hetkeltä rentoutuneemmaksi. Steen löysi nopeasti keskustelunaihetta Valtterin kanssa; eittämättä Valtterin moottoripyörään liittyen; Jasmiina taas kuunteli kiinnostuneena äidin kertomusta Pariisin muotiviikoilta, missä se oli ystävättärensä kanssa vieraillut. Ada opasti isälle, miten olohuoneen vanhan ja elämää nähneen takan konstikkaat pellit sai avattua.
Mä autoin Antonia jouluruokien kanssa. Siinä ohessa me vaihdeltiin suudelmia ja vihjailevia katseita, joista molemmat tiesivät, että joululahjoja enemmän odotettiin hetkeä jolloin vain pääsisimme riisumaan vaatteet toistemme yllä. Se oli kaukosuhteen ihana ja kamala puoli - välimatka ja näkemisten välillä kuluva aika, joka sai janoamaan toisen kosketusta kuin mielipuolinen. Samaan aikaan kumpikin vaihtoi myös sanattomia katseita – koska olisi aika kertoa?
Kun kolmas erä unoa oli pelattu ja ihmiset alkoivat jo odottamaan jouluaterialle asettumista, mä koin, että aika oli tullut. Mä vilkaisin Antonia, joka älysi nousta ylös, vähän kankeana, ja mä tartuin sitä kädestä.
“Meillä on teille lahjat”, sanoin äidille, isälle ja Steenille, jotka istuivat kukin ympäri olohuonetta. “Kun en tule mukaan sinne Lappiin. Meillä on
Stefulle ja
Sylvillekin. Niin jos annatte ne sitten niille.”
“Meilläkin on teille lahjat”, äiti kiirehti sanomaan. “Carl, hakisitko ne autosta --”
“Jos avaisitte nämä kuitenkin ensin?”
Äiti ja isä vilkaisivat toisiaan, isä oli jo puoliksi kampeamassa itseään ylös sohvalta, mutta istui sitten alas. Mä kävelin Antonin kanssa sen huoneen vaatekaapille.
“Kaikki hyvin?” mä kuiskasin. Anton näytti kalpealta – sen otsalle oli kohonnut ohut hikinen helminauha. Se nyökkäsi jäykästi.
“Joo”, se sanoi, ja sen ääni kuulosti karhealta, ikään kuin puolet olisi jäänyt sen kurkkuun jumiin.
“Mä rakastan sua”, sanoin ja puristin Antonin kämmentä. Tunsin, että se tärisi vähän, kun Anton kääntyi katsomaan mua ja hymyili.
“Niin minäkin sinua”, se sanoi ja kumartui suukottamaan mua suulle.
Me palattiin olohuoneeseen, jossa kaikki tuntuivat odottavan meidän lahjojamme. Jasmiina makoili Valtterin sylissä ja katsoi kiinnostuneena helmiäisen värisiä lahjakasseja, jotka jaoin yksitellen äidille, isälle ja Steenille.
Mun sydän hakkasi. Mä tunsin, että niin hakkasi Antoninkin.
Siinä missä äiti avasi lahjansa hienostuneesti, Steen repi lahjakassin narut auki ja nosti jo sen sisällä olevan, hennon helmiäisenpunaiseen paperiin käärityn paketin käsiinsä. Nopeimpana se sai ensin kääreet avattua - sisältä paljastui iso, neliskanttinen ja litteä korurasia.
“Oho, sisko on käynyt kultasepänliikkeessä”, Steen vitsaili ja avasi rasian. Äiti ja isä availivat omiaan.
“Oi, miten kaunis sydänriipus”, äiti sanoi, ja alkoi sitten lukea ääneen tekstiä - samanlaista, joka luki jokaisessa korupaketissa;
“I do not have a face to see, or put inside a frame
I do not have soft cheeks to kiss, I don’t yet have a name.
You can’t yet hold my tiny hands, nor whisper in my ear
It’s still too soon to sing a song, or cuddle me so near.
But all will change in July 8th, that’s when they say I’m due.
I’m the newest member of the family, I can’t wait until I meet you.
All I ask between now and then, is your patience while I grow.
I promise I’ll be worth of the wait, because of all the love we’ll know.
So what I have to give you now, is a wish to you for me;
I cannot wait to be a part of this wonderful family.”
Äidin ääni alkoi väristä jo runon puolivälissä, kunnes se murtui kokonaan. Runon luki loppuun isä, joka näytti siltä, ettei pystynyt sisäistämään lukemaansa - Steen oli aivan hiljaa, pyöritteli vain korua ja rasiaa käsissään, kunnes --
“ER DU GRAVID?!”
Munkin silmiini oli kohonnut kyyneleet, joita nieleskelin nyt samalla kun nyökyttelin suu leveässä hymyssä, saamatta sanoja suustani. Steen nousi ylös niin nopeasti, että koru rasioineen liukui sen sylistä lattialle, ja se ryntäsi kohti mua ja Antonia – Anton väisti takavasemmalle, mutta Steen ei suinkaan tullut hyökätäkseen Antonin kimppuun – se koppasi mut halaukseen ja nosti ilmaan.
“Raskaana? Sonia, raskaana?” se sanoi, ja sen äänestä kuulsi sellainen liikutus, joka sai mut pillahtamaan itkuun.
“Olen, olen..”, sanoin, pää pyörryksissä, ja samassa Steen jo laski mut maahan ja meni halaamaan Antonia.
Äiti ja isäkin näyttivät toipuvan järkytyksestään sen verran, että saivat puhekykynsä takaisin, sillä äiti soperteli jotakin luokkaa voi hyvä tavaton ja tämä on niin... niin..., ja isä availi äänihuuliaan niin, että Savusalontien vanhat seinät raikuivat:
“ARE YOU FOR REAL? HOW WILL YOU --”
Mutta isän sanat keskeytyivät äidin hellään kädenpuristukseen. Kaksikosta ensin äiti nousi sohvalta, kyyneleitään pyyhkien, ja riensi halamaan.
“Kuinpa pitkällä olet?” se kysyi, ja mä nikottelin hymyillen.
“Viikolla - viikolla kaksitoista”, mä sanoin, ja kaivoin housujen taskusta ultrakuvan. Äiti katsoi sitä, kuin ei olisi koskaan nähnyt mitään niin uskomatonta. Sen silmät täyttyivät taas kyynelistä, ja se kääntyi katsomaan isää, joka oli vihdoin saanut itsensä sohvalta ylös, ja joka oli kävellyt äidin taakse.
“Katso Carl, katso - meidän ensimmäinen lapsenlapsemme... Sonian lapsi...”
Isä tarttui kuvaan ja katsoi sitä silmälasiensa läpi. Mä näin, että senkin silmäkulmat olivat kostuneet.
Anton käveli taakseni. Se kietoi kätensä mun vyötärölle, puristi itseään vasten. Steen änkesi itsensä äidin ja isän väliin, yritti repiä ultrakuvaa isän kädestä kuin kymmenvuotias. Isä ei sanonut mitään. Mua heikotti.
“Dad... Are – aren’t you happy..?”
Isä nosti katseensa. Se silmäili mua lasiensa alta - mä olin nähnyt sen katseen satoja kertoja. Se oli katse, jonka se otti, kun siltä kysyttiin jotain typerää, jotain aivan päätöntä --
“Of course we are happy for you! CONGRATULATIONS!”
Mä purskahdin jälleen itkuun. Niin me halattiin – koko Stordahlien perhe, mukaan lukien Anton, joka puoliksi pakotettiin ryhmähalaukseen mukaan - enkä mä enää edes huomannut Valtteria ja Jasmiinaa, jotka kaikessa hiljaisuudessa hiipivät meidän itkun ja naurun sekaisen halaushetkemme aikana yläkerran portaikkoon.
Enkä mä enää pelännyt, että meidän joulumme olisi jäänyt edellisjoulujen verhoon. Se oli erilainen, se oli sekava, mutta silti se oli kaunis ja lämmin - se oli meidän joulumme.