|
Post by Liinu on Aug 10, 2022 19:47:24 GMT 2
Liinun (soveliasta) eloa Seppeleen ulkopuolella.
|
|
|
Post by Liinu on Aug 10, 2022 20:29:29 GMT 2
05.08.2022
"Hei halluutko tulla käymään ravitallilla miun luona? Voitais puhhuu kaikesta tapahtuneesta." Tuijotin Lyytin viestiä kulmat kurtussa ja taas meinasi vähän itkettää. En minä halunnut mennä käymään missään ravitallilla! Riitti se maanantainen sekoilu ja tiistainakin olin juossut sen pihan poikki kuin naispuolinen Usain Bolt autolleni ja kaasutellut pois paikalta niin että Tommi Mäkinenkin olis jäänyt nielemään mun pölyjä.
Kaikki oli aivan pilalla! Ja mulla oli aivan järkyttävä krapulakin... Annen koulukurssin ensimmäinen päivä olikin mennyt oksennusta pidätellen ja kuolemaa toivoen. Eilinen ilta viinipullon kanssa oli mennyt aivan överiksi, olin lähtenyt kiukunpuuskassani lätkimään Seppeleen Whatsapp-ryhmästäkin ja joku etäinen muistikuva oli Eedistä, joka oli tullut käymään mun luona - kai tarkistaakseen olinko mä okei. En mä todellakaan ollut okei! Evge oli jättänyt mut ja olin aivan yksin.
Hetken empimisen jälkeen mä kuitenkin vastasin Lyytille: "okei? Eihän evge oo siellä?" Lyyti: "ei ja siitä miun pittääki puhhuu siule."
Salma oli jo aikaisemmin päivällä mulle viestiä laittanut siitä, kuinka Artsilassa oli (TAAS) töpeksitty jotain ja Evgen jalka oli mennyt siinä rytäkässä, minkä takia oli nyt sairaalassa. Minähän oletin, että se jalka oli vain murtunut. Ukot siellä päissään taas tolskanneet ja sillä selvä. Ei vakavaa!
Mutta sitä en ymmärtänyt, miksi Lyyti halusi minut sinne puhumaan jostain murtuneesta jalasta. Vai oliko kyse jostain vakavemmasta ja siksi Evge ei olisi Artsilassa? Oliko Evge karkoitettu Venäjälle, koska oli mukiloinut Vilin ja siinä sivussa vähän Lyytiäkin?
Jos näin oli, en tiennyt mitä ajatella.
Niinpä minä ihan tuhannen hermostuneena lähdin Lyytin asiaa kuuntelemaan Artsilaan. Lyyti näytti vakavalta tullessaan mua vastaan eteiseen ja varoin katsomasta sitä suoraan kasvoihin, sillä musta silmä näkyi kyllä ilman katsomistakin. Mustelma toisen naamassa oli mun syy! "Tuu, mie leivoin kääretorttuu ja keitin kahvia", se huokaisi syvään mun itkuisen naaman nähdessään ja lähti sitten keittiön puolelle.
Istahdin alas ja pidin katseen visusti käsissäni Lyytin hääriessä tarjoiluja pöydälle. "Kuuliks sie jo, mitä täällä eilen tapahtui?" se kysyi sitten. "Jotain... Että sekoiltu jotain", mutisin niin hiljaa että tuskin kuulin sanoja edes omassa päässäni. "Ja et Evgen jalka mennyt." "Niin", Lyyti puuskahti. "Evgenii on sairaalassa edelleen." "Ai. Murtuiko se niin pahasti et joutui johonkin leikkaukseen ja siksi on sairaalassa vieläkin?" ihmettelin ja uskaltauduin pikkuisen vilkaisemaan Lyytiä. "Liinu ku se jalakaterä jouvuttiin amputoimaan", toinen ähkäisi yllättyneenä. Katseeni rävähti tiukasti Lyytiin. Pakko kai sen oli vitsailla?! Miten niin amputoitu? Pikkuisen murtuman takia?!
Lyyti kertoi mitä eilen oli tapahtunut. Mua itketti taas ja tällä kertaa Evgenin takia. Sen jalka oli mennyttä! Mies tarvitsisi mua nyt! "Mun pitää lähteä sinne sairalaan!" ilmoitin tuupaten itseni tuolin mukana kauemmas pöydästä. Lyyti kuitenkin esteli mua: "Elä mee! Anna sen olla nyt hetki rauhassa." "Mutta kun..." änkytin turhautuneena. Totta kai mä menisin tukemaan mun miesystävää sairaalaan... Kunnes muistin, ettei se ollut enää mikään mun miesystävä vaan ex ja mä todennäköisesti olin viimeinen ihminen, jonka se toivoi näkevänsä siellä sairaalapedin vierellä.
Rojahdin takaisin tuolille ja purskahdin itkuun. Voisi luulla, ettei niitä kyyneleitä ois enää riittänyt muutaman päivän räkä poskella huutoitkemisen jälkeen, mutta kyllä niitä riitti. "Tää on mun syy!" rääkäisin ja painoin kasvot kämmeniini. Tunsin Lyytin käsivarret harteillani: "Ei tietenkään oo! Mitä sie nyt tommosii höpäjät? Ethän sie nyt voinu tietää, että Evgenii jää jonkun juopon naapurin alle?" "Mut ku..." nyyhkin. "Onpas!" Siinä mä sitten itkin Lyytille, kuinka rakastin Evgeä ja mulla oli sitä aivan kamala ikävä, mutta kun olin (edelleen) pilannut kaiken.
"Jos ny suoraan saa asijan sannoo, niin mie en ihan ymmärrä mitä sie siinä ukossa näet", Lyyti puuskahti turhautuneen kuuloisena kun olin saanut vähän vedettyä happea ja rauhoitettua itseäni. "Ei mulla ketään muutakaan oo!" parahdin. Evgen oli ainoa, joka mut oli halunnut itselleen ja mä halusin pitää kiinni siitä tunteesta, että mä oikeasti kelpasin jollekin. "Sie ansaitsisit paljon parempaakin", Lyyti huokaisi. "Mutten mä halua ketään muuta", jatkoin ulinaani.
"Entä Vili?" Lyyti uskaltautui kysymään ojentaessaan mulle talouspaperia räkien pyyhintää varten. "Miksi sie sitä sitten pusuttelit?" Itkunsekainen naurahdus pääsi huuliltani: "Se pussas mua ja varmaan ihan vain vittuillakseen." "Tai sitten se ehkä vähän tykkää susta?" Lyyti yritti yhdistellä pisteitä yhteen - huonoin tuloksin. "Vitut tykkää", ärähdin. "Ei sellainen jätkä tämmöisestä ikinä voisi tykätä." "Ai millainen?" Lyyti ihmetteli. Niistin nenääni paperiin ja tuijotin johonkin katonrajaan itseäni keräten. "Semmoinen kaikkien mielestä kiva ja söpö poika", tuhahdin. "Ne tykkää enemmän sellaisista suosituista tytöistä, joilla on hyvä kroppa ja kaunis ulkonäkö. Tämmönen minunlainen hiirulainen ei niitä kiinnosta millään tavalla." Vili oli hyvännäköinen. Ja se tiesi sen itsekin, mikä sai sen käyttäytymään ihan kusimulkun tavoin.
"Että eiköhän se ollut jotain sen sairasta pilaa", nyyhkäisin. Lyyti ei näyttänyt ymmärtävän yhtään mitä mä tarkoitin. Miten se oliskaan... Se oli yksi niistä suosituista tytöistä mukavan rempseän luonteensa vuoksi. "Liinu ku sie oot nätti ja onhan siulla kroppaakin..." se yritti. "Paskat on. Kukaan ei mua kahta kertaa vilkaise jos on parempiakin saatavilla. Mä oon vaan joku outo korvike..." "Liinu ku sie oot ihana tyyppi, et sie mikään korvike oo" Lyyti yritti. "Oonhan. Sinäkin aattelet vain jotain Mannya aina jos ollaan jossain porukalla ja heti ku se tai joku muu parempi kaveri ilmestyy paikalle, sä unohdat mut siltä seisomalta. Paljonko sä juttelit mulle silloin maanantaina?" kivahdin ja tunsin kuinka hermostumiskäyrä otti kunnon noususuunnan. "Mutta ei hätää. Mä oon tottunut tähän. Oon aina vain se kakkos- tai kolmosvaihtoehto. Tai viideskymmenes... "
Ei mun ikimaailmassa ollut tarkoitus kimpaantua Lyytille! Mutta kun olin vain kyllästänyt tähän niin kutsuttuun elämääni, missä kaverit lemppasivat minut pois kuvioistaan heti kun löysivät parempaa seuraa. Tempaisin itseni ylös tuolilta ja painelin hittoon koko Artsilasta.
Evge oli ainoa, joka ei ollut mua unohtanut. Kovin usein ainakaan!
|
|
|
Post by Liinu on Sept 8, 2022 20:58:06 GMT 2
08.09.2022
Liekkijärven kirjasto ei ole mikään paikkakunnan villein menomesta koskaan ollutkaan, mutta tänään oli ollut aivan äärettömän hiljaista. Olin hyllyttänyt ne muutamat palautetut kirjat lähes välittömästi, päällystänyt uusia kirjoja sekä korjaillut vanhoja, pyörinyt tuolillani tylsyyttäni ja päättänyt lopulta pitää ihan kunnon pitkän lounastauon. Kyllä Pirkko sen aikaa yksin pärjäisi!
Tauolta takaisin lainaus/palautuspisteelle istahdettuani, Pirkko ilmoitti että joku mies oli käynyt minua etsimässä. "Ai, kuka?" inahdin nolostuneena. "Ei se nimeään sanonut, mutta täällä se vielä on ellei oo livahtanut ulos minun huomaamatta", Pirkko hymyili tietäväisen oloisena. "Miltä se näytti?" uskaltauduin posket helottaen kysymään ja yritin olla kuikuilematta ympärilleni liian innokkaasti. "Pitkä, tumma..." työkaverini kohotteli harteitaan. Melkein olin kysymässä, oliko tällä kyseisellä miehellä molemmat jalat tallella, mutta kai Pirkko olisi maininnut mikäli ei olisi ollut?! Hymyilytti vähän. Oliko Markus muka oikeasti tullut kyselemään mua mun työpaikalta?! Pirkko vuorostaan lähti tauolleen ja minä jäin istuskelemaan tylsistyneenä tiskin taa varovainen hymy naamallani. Ketään ei näkynyt edelleenkään, joten selailin somea ja pohdin, kehtaisinko laittaa Markukselle viestiä... En kehdannut, koska vähän huono omatunto oli Evgenin luona vierailusta. Eihän me seurusteltu Markuksen kanssa tai mitään, mutta silti...
Kesken instagramin selailun eteeni tiskille lyötiin kasa hevoskirjoja ja häkeltyneenä nostin katseeni niiden tuojaan. Markuksen kasvoilla oli leveä hymy - niin kuin aina - ja mä tunsin punan kohoavan kasvoilleni jälleen kerran. Mies ojensi mulle jonkun toiselta vuosisadalta olevan kirjastokorttinsa eikä sanonut (ihme kyllä) mitään. Minä luin kortin viivakoodin ja sen jälkeen niiden tietokirjojen tiedot ylös koneelle. Lainauskuitti tulostui ja löin sen kirjojen päälle vilkuillen edelleen Markuksen iloisia kasvoja. "Hyviä lukuhetkiä", sain sanottua. "Kiitos! Tapailen - tai ainakin luulen tapailevani - erästä kaunista heppatyttöä, joten ajattelin opiskella näitä hevosia ennen seuraavaa tapaamista. Saan yllättää hänet tiedoillani sitten", nuori mies jatkoi virnuiluaan enkä voinut muuta kuin naurahtaa häkeltyneenä. "Heppatyttö varmasti arvostaa", hymähdin hymyn tapaisen kutitellessa poskeani. "Toivottavasti. En kyllä tiedä, milloin hänet seuraavan kerran näen, mutta... Ehkä minun pitäisi kysyä häneltä, milloin tavataan taas", Markus selitti tuijottaen minua kysyvästi ja nojautui tasoa vasten. Punastuin. En minä osannut tällaista pientä flirtin tapaista small talkia. En sitten yhtään.
Kohotin kuitenkin katseeni kunnolla Markuksen silmiin ja yritin skarpata. "Kuulin huhuja, että se heppatyttö pääsisi tänään ja huomenna jo viideltä töistä..." mumisin. Markuksen ilme venähti: "Harmi, minulla on töitä koko ilta ja yö tänään ja huomenna..." "Harmi", pihahdin sipaisten hiussuortuvan korvani taa. "Lauantai tosin täysin vapaata", Markus ilmoitti söpö hymy kasvoillaan. "Hmh... Meil... siis sillä heppatytöllä on kyllä lauantaina sellaiset syystalkoot tallilla, joten siellä menee todennäköisesti koko päivä ja ilta", huokailin vähän pettyneenä. Markus näytti myös harmistuneelta. "Mutta kai hän aina voisi karata sieltä hyvissä ajoin ja tavata sinut", korjailin tilannetta ja onnistuin hymyilemään ihan kunnolla enkä sellaista perinteistä NoloLiinuHymyä.
Mies edessäni näytti piristyvän huomattavasti. "Kuulostaa hyvältä! Jos se kaunis ja ihana heppatyttö haluaa, voin vaikka hakea hänet sieltä tallilta", mies naureskeli ja nauru tarttui myös minuunkin. "Käy minulle... Siis sille heppatytölle", tirskahdin. Markus oli kyllä aika söpö ja hauska ja ihana. "Hienoa. Kai hän laittaa viestiä tai soittaa, kun pitää tulla hakemaan?" Nyökkäsin vain.
"Täytyykin tästä lähteä siis opiskelemaan!" Markus hymyili leveästi ja paukautti päällimmäisen kirjan auki jostain puolivälistä. "Voin sitten kertoa sille heppatytölle, että... Hmm.... Tamman kiiman merkkejä on.. Häpyhuulien vilkuttelu?!" mies takelteli, vilkaisi minua, hymy vaihtui vähän astetta pervommaksi kulmakarvojen kohotessa ylöspäin. "Noniin, menehän siitä nyt", tirskahdin. Markus löi kirjan kiinni, vilkaisi ympärilleen ja uskaltautui nojautumaan sen verran minua lähemmäs, että sai pikapusun muiskautettua huulilleni. "Vilkuttelemisiin", mies virnisti ennen kuin käännähti kohti ulko-ovea. Tuhahdin huvittuneen turhautuneena. Että pitikin pilata hyvä hetki tuollaisilla höpötyksillä. Mutta oli se silti aika söpöä.
|
|
|
Post by Liinu on Sept 13, 2022 20:36:46 GMT 2
11.09.2022
Seppeleen syystalkoiden jälkeisenä aamuna heräsin ilman rihmankiertämää sängystäni ja hetken unisena kädelläni patjaa siveltyäni tajusin ettei vieressäni ollut ketään. Räväytin silmäni auki kunnolla. Jep, olin yksin. Markus oli vielä minun nukahdettuani ollut siinä, pidellyt mua syleilyssään ja suukotellut otsaani... Oikeastiko se oli häipynyt heti tilaisuuden tullen, koska oli saanut minulta sitä mitä oli alunperinkin ollut vailla?! Harmitti vietävästi, koska olin ollut siinä uskossa että Markus oikeasti olisi tykännyt musta eikä ollut vain vailla, noh, tiedätte mitä. Muistikuvat ensimmäisestä niin kutsutusta poikaystävästäni vyöryi mieleen ja tympäisi ihan kamalasti. Teppo oli mua liehitellyt melkein koko ysiluokan, vannonut rakastavansa ja kun lopulta olin uskaltautunut sen kanssa menemään aivan päätyyn asti, se jätti mut heti seuraavana päivänä koska en ollut yhtäkkiä enää sen tyyppiä ja leuhotti vain kavereilleen, kuinka oli saanut mut korkattua.
Pomppasin istumaan raivosta kihisten. Kirosin kaikki maailman kaksijalkaiset mielessäni alimpaan helvettiin ja olin aivan valmis laittamaan Markukselle tulikiven katkuista viestiä. Puhelin oli jäänyt johonkin minun vaatteiden taskuun edellisenä iltana ja nappasin ensimmäiset farkut käteeni, jotka lattialta löytyi. Ne oli vain huomattavasti isommat kuin mun omani ja tajusin katsoa vähän ympärilleni paremmin. Mun vaatteiden seassa lojui myös Markuksen vaatteita ja samantein havahduin epämääräiseen kolinaan keittiöstä. Räpyttelin silmiäni hämmentyneenä ja pahin kiukku tuntui laantuvan sen siliän tien. Markus siis oli edelleen täällä?
Nykäisin miehen t-paidan vartaloni peitteeksi ja hiivin varovaisesti kahvilta tuoksuvaan keittiöön. Siinä se Markus touhusi hellan ääressä bokserisillaan ja hyräili itsekseen. "Mitä sä teet?" kysyin hiljaa pyyhkien samalla unihiekkaa silmistäni. Mies pomppasi parikymmentä senttiä ilmaan, käännähti ympäri ja kohtasin sen säikähtäneen katseen. "EI!" se ähkäisi. "Takaisin sänkyyn siitä!" "Miksi?" naurahdin. Markus huokaisi syvään, vilkuili ilkikurinen katse silmissään mun vaatetusta ja myönsi lopulta, että hänellä olisi ollut tarkoitus tuoda mulle aamupala sänkyyn. "Puuroa, kahvia, voileipiä ja niin edelleen", se selitti mun liikahtaessa vielä lähemmäs sen lämmintä kehoa.
Hymyilin leveästi: "Oikeasti?" "Joo, mutta yllätys meni kyllä nyt pilalle! Sun piti nukkua vielä vähintään tunti", mies puuskahti muttei näyttänyt enää yhtään niin harmistuneelta, kun kiedoin käsivarteni sen ympäri ja painoin otsani miehen olkapäätä vasten. Tuijotin hellalla porisevaa puurokattilaa huvittuneena Markuksen kaapatessa mut kainaloonsa. Tunsin sen huulet mun päälakea vasten ja olin aivan sulaa vahaa. "Jos mä katan pöydän?" pihahdin. Vähän hävetti, että mä juuri hetkeä aikaisemmin olin ollut ihan hiton raivona ja heti perään harmistunut, koska olin pilannut toisen aamiaisyllätyksen. Vanhempiani lukuunottamtta kukaan muu ei ikinä ollut mulle mitään aamupalaa valmistanut.
Markus puristi t-paidan alta paljastunutta kankkuani, jonka jälkeen päästi minut otteestaan. Pöydän katettuani leikkasin tuorekurkkua viipaleiksi voileipien päälle ja kaivelin vielä jääkaapista äidin valmistamaa mansikkahilloa puuroon laitettavaksi. Vilkuilin Markusta koko ajan enkä voinut olla hymyilemättä typerän ihastuneena. Kaurapuuro oli aika... Klönttiä. Se ei meinannut irrota lusikasta ja kitalakeenkin se jäi kiinni kuin purkka tukkaan. Mutta Markuksen takia minä sitä puuroa kehuin maasta taivaisiin, vaikka mieskin nieleskeli sen näköisenä ettei keitoksistaan tykännyt.
"Sulla on vähän hilloa tossa", Markus totesi pöydän toiselta puolelta ja kosketti omaa suupieltään. Vaistomaisesti pyyhkäisin omaa suupieltäni. Mies virnisti, otti hillopurkista pikkulusikan ja sotki sillä mun huulet kokonaan. "Ja tossa", se jatkoi virnuiluaan, kurottautui pöydän yli ja auttoi huulillaan siivoamaan aiheuttamansa sotkun. "Tyhmä", kihersin ällöttävän ihastuneena. Markuksen kanssa oli niiiiiiiiiiiin mukavaa!
Aamiaisen jälkeen "kinastelimme" siitä, kumpi siivoaa jäljet pois ja kivipaperisakset-pelin jälkeen se kunnia jäi Markukselle. "Minä lähdenkin tästä suihkuun", ilmoitin voitonriemuisesti ja lähdin pois keittiöstä. Astiat vain kolisivat johonkin lavuaariin ja pian tunsin miehen kädet kyljilläni. "Tarvitset selänpesijää", se kuiskasi korvaani. Pudistelin vain päätäni. "Ennn, selviän yksinkin", leikilläni pistin vastaan. "Selviätkö?" Markus kysyi ja kutitti kylkiäni sormillaan. Nauraa kikatin kovaan ääneen enkä edes yrittänyt kovin tosissani kiemurrella irti toisen otteesta. Kiljuin vain, että hänen pitäisi lopettaa kutittaminen, mut eihän se lopettanut. Kompuroimme epämääräisenä kikatuskuplana kylppäriin saakka ja kävimme erittäin kuumassa suihkussa...
Sunnuntaipäivä ja -ilta kuluikin sitten sohvalla Netflixiä katsellen. Monta leffaa siinä pyöri, mutta ehkä me Markuksen kanssa olimme enimmäkseen keskitytty toistemme tuijotteluun sekä enemmän ja vähemmän siveelliseen pussailuun. Minulla oli niiiin mukavaa enkä muuten hetkeäkään miettinyt Evgeniä!
Mun teki mieli kertoa Markukselle, että tykkäsin hänestä ihan hirveästi, mutta juuri kun olin saamassa suutani auki, miehen puhelin soi. "Sori", se mutisi ja pomppasi pois sohvalta. Tuijotin Markuksen paljasta selkää, kun se siirtyi kauemmas puhumaan puheluaan jonkun kanssa. Olikohan sillä sittenkin tyttöystävä?! Olinko minä toinen nainen?! "Oon Liinun luona!" se kuitenkin ilmoitti puhelimeensa hetken mutinoinnin jälkeen. Ruskeat silmät käväisivät minussa ja miehen huulilla kareili hymy. "Eiii... Tai en minä tiedä... Enkä kysy... Kysy sinä, odota, laitan sinut kaiuttimelle!"
Mies räpelsi hetken puhelintaan, istahti viereeni ja liikautti kännykkäänsä puoleeni: "Nonni..." "Moi Liinu!" kuului kirkas tytön ääni. "Moi?" mutisin hämmentyneenä. "Tiiu tässä! Oletko sä Maken tyttöystävä?" Markuksen sisko uteli. Vilkaisin varovaisesti vieressäni istuvaa miestä, joka näytti odottavan vastausta yhtä paljon kuin hänen siskonsa. Punastuin päänahkaani myöten ja jyrsin hermostuneena etusormen kynttäni. "Taidan olla", pihahdin lopulta, koska en enää kestänyt Markuksen piinaavaa katsetta. Mä todellakin halusin olla Markuksen tyttöystävä! Tiiu kikatteli hetken linjan toisessa päässä. "Kiva! Whinny on ihana! Saanko mä joskus ratsastaa sillä?!" "Tietenkin!" lupasin vilpittömästi. "Sori Tiiu, mut oon ennen sinua jonossa!" Markus huuteli puhelimeen sivellen samalla mun hiuksia. "Etkä ole!" Tiiu kivahti. "Olen! Liinu lupasi jo!" Markus intti vastaan siskolleen ja hetken he kävivät jotain sisarellista sanaharkkaa ennen kuin molemmat huikkasivat toisilleen heipat.
Markus viskasi puhelimen johonkin olohuoneen matolle, kaappasi minut syleilyynsä ja suuteli hyvin pitkään.
|
|
|
Post by Liinu on Oct 16, 2022 19:47:01 GMT 2
14.10.2022
Harjasin Whinnya ajatuksiini vaipuneena. Olin huolissani ja jopa vihainen. Tammalla oli kaikki hyvin - onneksi!
Kyse oli Markuksesta, jonka oli pitänyt tulla luokseni keskiviikkona grillin kautta. Mies oli kysynyt mitä haluan ja hetken kuluttua laittanut jonkun epämääräisen viestin, minkä jälkeen olin sille yrittänyt soittaa sille. Ei yhteyttä, mutta en ollut jaksanut siitä vielä huolestua, koska Markuksen akku oli varmaan loppunut (ei olisi nimittäin yllätys) ja se kyllä tulisi luokseni heti kun suinkin pääsisi. Olin sytytellyt kynttilöitä sohvapöydälle, laittanut ruokailuvälineet valmiiksi, avannut viinipullon ja kömpinyt sitten pehmeän torkkupeiton alle odottaen, että Markus liittyisi sen alle mun seuraksi ihan pian.
Olin ilmeisesti nukahtanut pariksi tunniksi ja säikähtänyt pahan päiväisesti: ei Markusta vieläkään. Silloin se ahdistus ja huoli oli alkanut hiipimään koko kroppaan, joten olin yrittänyt soittaa miehelle uudemman kerran. Mutta se lakoninen "Valitsemaanne puhelinnumeroon ei juuri nyt saada yhteyttä"-ääni sieltä vastasi Markuksen iloisen karhean tervehdyksen sijaan. Mitä hittoa!?
Markusta ei ollut näkynyt koko iltana/yönä. Eikä siitä kuulunut mitään seuraavana päivänäkään, vaikka kuinka yritin soitella ja laittaa facebookissakin viestiä. Ei lukenut viestejäni ja vielä vähemmän vastasi mihinkään. Mun tunteet risteili huolesta raivoon, epäuskoon ja pettymykseen. Olin jopa käynyt Evgenin luona huutamassa, koska olin ihan varma, että se oli mustasukkaisuuspuuskassaan tehnyt Markukselle jotain. Joo, tiedän, aika epätodennäköistä mutta olihan se Vilinkin hakannut sairaalakuntoon pikkupusun takia! Markuksen viimeisin viesti "pitää lerus husiv" siinä tunnekuohussa näytti/kuulosti ihan venäjältä, joten kuka muukaan sen olis lähettänyt kuin Evgen?! Evgen ei todellakaan riemastunut syytöksistäni, totesi ettei se tekstinpätkä ole venäjää nähnytkään ja käski mun painua muualle vinkumasta. "Ehkä se Markuskin kyllästyi kuuntelemaan tuota sun jatkuvaa ininää ja jätti sut."
Mies oli paukauttanut oven naamani edestä kiinni ja mä olin jäänyt siihen seisomaan itkua pidätellen. Oliko Markus jättänyt mut?! Oikeasti?! Ja noin raukkamaisella tavalla eli ihan vain sulkemalla puhelimen ja katoamalla? Olisin suunnannut seuraavaksi Markuksen oven taa raivoamaan, mutta enhän minä edelleenkään tiennyt missä se edes asui! Olimme aina mun luona ja kun edes ehdotin, että voitaisiin välillä mennä hänenkin luo, Markuksella oli aina joku (teko)syy miksei se käynyt. Olin jo unohtanut kaikki epäilykseni siitä, että mä olisin joku toinen nainen ja sillä olisi jossain vaimo lapsineen, mutta nyt ne taas puski väkisin mieleen. Mieleni oli tehnyt myös soittaa RoihuTaksiin ja kysellä Markuksen perään, mutta sitä en ollut kehdannut sentään tehdä. Olin niellyt pettymykseni, lähtenyt kotiin itkemään räkäposkella ja päättänyt, että meidän juttu taisi sitten olla siinä. Mikä oli uskomatonta, koska vielä keskiviikkoaamuna Markus oli leperrellyt korvaani kuinka se oli onnellinen koska oli löytänyt mut ja muuta ihanaa. Ja samana iltana kadonnut tutkastani tyystin.
Siksipä minä nyt perjantaina seisoin Whinnyn karsinassa silmät itkusta punaisina ja yritin olla ajattelematta koko miestä. Oli syyskisa viikonloppu, joten pitäisi keskittyä Whinnyyn sekä kisasuorituksiin. "Ooks sie ok?" Lyyti kysyi varovasti, kun olin tupsahtanut taukotilaan hakemaan tavaroitani. "Miehet", niiskaisin hiljaa. "Markusko? Vai Evgeni? Haluuks sie puhhuu asijasta?" toinen näytti pöllämystyneenä, mutta myös huolissaan. Pudistin päätäni. En mä halunnut toista rasittaa huolillani ja taukohuoneessa oli muitakin liiankin uteliaita korvia. "Mä soitan sulle illalla", huokaisin lopulta, nappasin kamat kantoon ja säntäsin pois.
Tallipihalla kirjaimellisesti törmäsin Tiiuun, sillä Markuksen pikkusisko polki tuhatta ja sataa pyörällä mua päin. Onneksi sain napattua sarvista kiinni ennen kuin olisimme molemmat nurin. "Liinu!" tyttö puuskutti naama punaisena kuin kuoleman kielissä. "Markus... Käski... Etsimään sut." "Vai niin", tuhahdin. Laittoiko se mokoma pikkusiskonsa kertomaan epäilykseni oikeaksi: eli että ero tuli eikä muistella pahalla sun muuta paskaa? "Missä se Markus on?" tivasin tuohtuneena, vaikka tiesin Tiiun olevan täysin syytön meidän parisuhdeongelmiin. Tiiu hengitteli syvään ja katsoi mua kummastuneena: "Etkö sä tiedä?" "No en! En ole kuullut siitä mistään sitten keskiviikkoillan!" kivahdin. En kai minä kysynyt olisi, mikäli olisin tiennyt? Tiiu sai hengityksensä tasaantumaan ja kertoi sitten, että Markus oli ajanut keskiviikkona hirvikolarin, joutunut sairaalaan ja toivoi, että menisin käymään siellä.
Kuuntelin Tiiun selitystä järkyttyneenä enkä miettinyt hetkeäkään vaan juoksin autolle sydän huolesta sykkyrällä. Sairaalaan päästyäni säntäsin Markuksen huoneeseen. Siellä se reppana makasi jalka paketissa sairaalasängyssä ja säpsähti hereille, kun ovi takanani sulkeutui. "Oho, taisin kuolla ja päästä taivaaseen kun tuollainen enkeli minua vastassa", mies virnisti, vaikkei se virne aivan niin leveä ollut kuin normaalisti. "Lopeta!" ärähdin. "Mä oon ollut susta huolissani!" Markus hymyili väsyneesti ja minäkin tajusin rauhoittua ennen kuin istahdin sairaalasängyn viereen tuolille. "Sori", se mutisi. "Olisin kyllä soittanut, mutta puhelin hajosi enkä muistanut sun numeroa..." Mutristelin huuliani aavistuksen tympääntyneenä. Minä kyllä muistin Markuksen numeron ulkoa! Mutta nyt ei ollut kyse minusta vaan Markuksesta, jolla oli jalka kipsissä ja otsassa kunnon haava tikkeineen. "Oon sellainen komeampi versio Harry Potterista", mies jatkoi hölmöilyjään huomatessaan mun katseeni, mikä sai mut pyöräyttämään silmiäni mutta myös vähän hymyilemään. "Tyhmä", hymähdin. "Mitä ihmettä tapahtui?"
Markus selitti, kuinka oli ollut ajelemassa grillille ja yhtäkkiä metsästä oli hypännyt tielle valkoinen hirvi. "Ehkä olisin huomannut sen ajoissa, mikäli en olis just kirjoittanut viestiä maailman kauniimmalle naiselle..." Markus huokaisi hymyillen. "Mutta enpä huomannut, joten kohta se oli mun konepellillä ja loput arvaatkin." "Lopeta se puhelimen räplääminen ajaessa ja mikä ihmeen valkoinen hirvi? Ehkä poro tai metsäpeura kuitenkin?" valistin toista, joka oli juuri ottanut minua kädestä kiinni. Kyllä siitä valkoisesta hirvestä oli puhuttu pitkin kyliä, mutta kukaan ei tuntunut nähneen sitä silleen oikeasti. Tai sitten kaikilla metsässä hiippailevilla ihmisillä ei ikinä ole ollut puhelinta mukana. "Ei kyllä se hirvi oli. OLI. Henki siltä lähti", mies selitti silitellen rystysiäni. "Multa ei, mutta mun auto kyllä..." "Onneksi ei sulta!" pihahdin. "Autoja saa uusia, joten sille ihan sama!" Kyllä mä tiesin, että Markuksen auto oli miehelle ehkä tärkeämpi kuin minä, mutta peltiä sai aina uutta. Ihmishenkiä ei.
Muiskautin suukon miehen huulille ja hymyilin surumielisesti kääntäen katseeni sen jalkaan, mikä mitä ilmeisemmin oli romuna. Kohtalon ivaako tämä oli, että ensin Evgenin jalka ja nyt Markuksen jalka... "Pääsisin muuten lähtemään, mutta tää pitää vielä leikata", mies selitti taputtaen kevyesti omaa koipeaan. "Tässä sitä nyt sitten odotellaan. Aina menee joku kiirreellisempi leikkaus mun edelle." "Ei kuitenkaan leikata kokonaan pois?" hymähdin. Yksi jalkaproteesimies elämässäni riittäisi! "Eiii! Kyllä siitä toimiva peli tulee", mies lupasi ja liikahti sitten sivummalle sängyssään, taputti patjaa komentaakseen mut viereensä. Varovaisesti kömmin Markuksen kainaloon, koska en halunnut vahingossakaan satuttaa miestä. "Sitten kun pääsen pois täältä niin lupaatko hoitaa mua?" Markus kysyi mukamas viattomasti. "Tietenkin!" "Sellaisessa seksikkäässä hoitsun puvussa?" mies velmuili. "Pikkuinen valkoinen mekko, punaiset saappaat, stetoskooppi..." Tuhahdin, suutelin Markusta ja lupasin yrittää etsiä sellaisen naamiaisasun jostain. Olisi miehelle kuulema kelvannut alaston hoitsukin, mutta ei nyt ihan turhan villeiksi heittäydytä.
Siinä me toisen sairaalapedillä makoiltiin Netflixiä katsellen minun puhelimesta ennen kuin oikea hoitaja tuli häätämään minut pois. Kuulema vierailuaika oli ohi ja huomenna voisin tulla uudestaan. "Tuun heti aamulla", lupasin Markukselle, mutta se pudisti tomerasti päätään. "Sulla on kisat, joten sä meet sinne ja voitat kaikki", mies komensi. "Kannustan sua täältä sängystä käsin."
|
|
|
Post by Liinu on Nov 6, 2022 17:34:46 GMT 2
04.11.2022
Joulutorttujen ja glögin tuoksu valui ulkoilmaan kun leveästi hymyillen avasin oven Markukselle. Taustalla soi joululaulut eikä Markus voinut muuta kuin pudistella huvittuneena päätään nähdessään minun eteisenpöydän vallanneen tonttuarmeijan. Joulu olisi jo ensi kuussa, joten pakkohan sitä oli jo vähän fiilistellä ja mitä parhaimmassa seurassa.
Markus riisui takkinsa, heitti sen johonkin nurkkaan ja könköili sitten keppiensä kanssa peremmälle asuntooni. Olin kyllä tarjoutunut hakemaan sen kotoaan, mutta mies oli kieltäytynyt vedoten siihen, että sen kaveri kyllä toisi hänet luokseni. Olin vain tuhahtanut, sillä tuntui ettei se halunnut minun vieläkään saavan tietooni missä se oikeasti asui. Olin niellyt harmistukseni, sillä joulu oli rakkauden ja yhteiselon aikaa eikä silloin sopinut suutahdella kenellekään.
"Ajattelin, että voitaisiin pitää omat pikkujoulut tänään", valaisin Markusta joka oli tiedustellut, mihin joulumaailmaan oli saapunut. Kuusi vain puuttui, mutta sen tapasin pystyttää ja koristella vasta aattoaamuna muutenkin. "Mmhhmm, noh, pukki saapui ainakin juuri paikalle säkit täynnä ja kepit tanassa", mies virnuili sitä viekkaan hönöä hymyään enkä voinut muuta kuin nauraa ja painautua sitä vasten. "Oonko minä sitten joku joulumuori?" hihitin Markuksen syleilyssä. "Seksikäs sellainen", Markus ilmoitti. Olisin voinut jäädä pusuttelemaan Markusta siihen keittiön oviaukkoon pidemmäksikin aikaa, mutta glögi kiehuisi pian yli kattilastaan joten oli pakko malttaa irrottautua toisesta.
Haikea Varpunen Jouluaamuna soi taustalla, kun siemailimme kuumaa (sekä vähän terästettyä) glögiä ja söimme tomusokerilla koristeltuja torttuja. "Mitä sinä teet jouluna?" tiedustelin. Markus ei vastannut mitään, kohautti vain harteitaan ja heitti kysymyksen mulle takaisin. "Kai minä meen vanhemmilleni niin kuin aina. Saunotaan, syödään ja niin edelleen", kerroin innostuneena. En tohtinut kuitenkaan kysyä, tahtoisiko Markus tulla mukaan vai tahtoiko hän viettää aaton omien sukulaistensa kanssa. Tai pääsisinköhän minä tapaamaan heidät vihdoin ja viimein?
"Mitä haluat lahjaksi?" kysyin seuraavaksi. Olin jo osan joululahjoista ostanut hyvissä ajoin, mutta Markukselle en ollut vielä keksinyt yhtään mitään. Markus nojasi kämmeneensä ja katseli minua pilke silmäkulmassaan: "Mä oon saanut jo parhaimman lahjan tälle vuodelle." Punastuin ja hörppäsin lisää glögiä.
Lopulta siirryimme olohuoneeseen katsomaan Holiday-leffaa, jonka minun oli pakko katsoa vähintään kaksi kertaa ennen joulua. Oli niiiin mukavaa käpertyä Markuksen kainaloon viltin alle ja olla vain. Tällaiset viikonloput olivat kaikista parhaimpia! Ei mitään draamaa, vain me kaksi ja hiljaisuus. Ehkä olin hieman harmistunut kuultuani, että Köyriönkoskelle olisi vissiin saanut ottaa kumppaninsakin mukaan (Kiri ainakin oli?!) ja olin itse jäänyt Liekkijärvelle siinä uskossa ettei Markus olisi voinut mukaan tulla.
Toisaalta meillä oli ollut oikein mukavaa täällä Liekkikselläkin ja Markuskin oli lohdutellut minua muistuttamalla, ettei sen kipsijalan kanssa missään kylpylän altaissa lilluttais tai vaelleltais pitkin metsiä. Tallillakin oli ollut niin ihanan rauhallista kun suurin osa porukasta oli ollut siellä Lapissa. Yllätykseni myös Vili oli jäänyt pois Lapin reissulta ja vielä yllättyneempi olin ollut kun se oli ollut mukava minulle ja heittänyt hurttiakin huumoria myös Adalle, joka oli näyttänyt lähinnä kauhistuneelta. Tiedä sitten vetikö Vili jonkinlaista roolia silloin, kun muut sen klikistä oli paikalla. Se kun tuntui olevan täysin eri ihminen silloin kun Juli, Jasmiina ja Valtteri loistivat poissaolollaan ja pidin siitä Vilistä huomattavasti enemmän.
"Mitä sä mietit?" Markus mutisi korvaani. En kyllä kertoisi, että toisen käsien vaeltaessa jossain mun paidan alla, olin harhautunut ajattelemaan toista "miestä" vaikkei kädet ja ajatukset millään tavalla toisiinsa liittynetkään! Toivottavasti. "Tuota Jude Lawia tietenkin", kevensin tunnelmaa ja nyökkäsin televisioruutua kohti. "Oon ite Team Jack Black", Markus ilmoitti. "Arvasin", nauroin.
|
|
|
Post by Liinu on Feb 15, 2023 21:12:54 GMT 2
11.02.2023
Kietouduin viltin mutkaan sohvalleni ja napautin Netflixin päälle tv:stä. En ihmettelisi yhtään, vaikka sohvalle muototuisi mun takapuolen muotoinen kuoppa, sillä siinä samaisessa nurkassa olin pitänyt majapaikkaani jo monta viikkoa masistellen töiden / tallireissujen jälkeen. Ei ollut huvittanut tehdä mitään muutakaan ja oli suoranainen ihme, että olin eilen kuitenkin jaksanut lähteä Fleimiin Salman kanssa ja siitä vielä jatkoille Savusalontielle ja oli oikeastaan ollut ihan kivaa! Enpähän ollut ehtinyt hirveästi miettimään Markusta vaikka kyllähän sen valloittavat silmät mielessä kävi useampaan otteeseen. Vähän hävetti myös se, että olin sille päissään viestiä laittanut monen viikon hiljaiselon jälkeen...
Markuksesta ei ollut kuulunut mitään Talviriehan jälkeen - ja se oli ihan mun oma syy. Mitäs olin ollut aivan totaalinen idiootti ja tehnyt Evgenille mitä olin auton takapenkillä. Ei ollut ihme, että Markus oli sen jälkeen halunnut miettiä asioita ja sen jälkeen täysi hiljaisuus. Olin tajunnut, että meidän juttu oli ollut siinä. Olin halunnut laittaa soittaa tai laittaa viestiä ainakin 1000000 kertaa, mutta hillinnyt itseni ja tyytynyt tuijottamaan meidän whatsapp-keskustelua sydän ruvella. Enhän minä itsekään tajunnut itseäni tai sitä, miksi hemmetissä olin mennyt pettämään rakastamaani miestä exän kanssa. Olin aivan sekaisin.
Vedin vilttiä tiukemmalle ympärilläni. Se oli ainoa, jolta olin saanut lämpöä ja läheisyyttä viime päivinä. Ellei viime öistä Matthiasta laskettu. Oli ollut kiva nukkua jonkun vieressä vaikkei siinä todellakaan mitään sellaista ollut. Matthias oli lähtenyt melkein heti herättyään ja ärsyttävä Juli oli kiekuen tiedustellut, tapahtuiko meidän välillä mitään eikä meinannut uskoa, kun vannoin ettei todellakaan tapahtunut! Iiriskin oli vain hymähdellyt tietäväisen oloisena. Krapula-aamua/päivää olisin todellakin voinut viettää paremmassakin seurassa tai lähteä kävelemään kotia kohti, mutta Anton oli lopulta tuonut mut kotiin selvittyään krapulasta ja todennut puhalluskokeella olevansa ajokunnossa. Heti kotiin päästyäni olin purskahtaa itkuun, sillä Markus kyseli viestillä olinko päässyt kotiin ja niin edelleen. Krapulaiset aivoni olivat suorastaan huutaneet, että kerro sille kuinka on ikävä ja haluat sen kainaloon HETI, mutten tehnyt sitä.
Laitoin jonkun typerän Meille vai Teille-elokuvan pyörimään vaikka tiesin, ettei sellaisten romanttisten elokuvien katsominen siinä mielentilassa / elämäntilanteessa kannattaisi. Alkaisi vain itkettämään taas, mutta ehkä kestäisin sen Ashton Kutcherin ja Jesse Williamsin voimin. Elokuva ennättänyt edes kunnolla alkaamaan, kun joku mokoma oli rimputtamassa ovikelloani. Ensin säikähdin ihan pirusti ja sitten turhauduin suunnattomasti, koska en todellakaan jaksaisi nyt yhtään ketään vaan halusin olla omassa rauhassa. Ensin ajattelin esittää ettei ketään ole kotona, mutta kun pimputtelu ei loppunut, vääntäydyin ylös peiton mutkasta valmiina toivottamaan kännisen Evgenin painumaan kuuseen mun ovelta ulisemasta.
Oven takana ei kuitenkaan ollut Evgeä. "Pizzatilauksenne! Kebab, kinkku, salami tuplajuustolla!" Markus hihkaisi ja vääntäytyi ohitseni eteiseen mun jäädessä tuijottamaan sitä suu auki. "Oikein rasvaista!" "Ostin Jaffaakin. Ajattelin että sulle ehkä maistuis sen jos eilen on venähtänyt pitkäksi, itselleni otin Pepsiä. Sipsiä ja dippiäkin löytyy", mies mölisi mennessään keittiöön. "Netflixissä ois joku uus leffakin, siinä on se Lusikkanainen ja Kutcher. Joko oot katsonut?" Hitaasti kävelin Maken perässä keittiöön. Mä näin unta? Enkö nähnytkin?! Olin nukahtanut sohvalle ja nyt vain kuvittelin Markuksen mun keittiöön. Täytyi aivan nipistää itseäni todetakseni, että se ihan oikeasti seisoi siellä. Alahuuli alkoi väpättämään hillittömästi ja kyyneleet kohosivat silmiin ihan väkisin. "En kai mä häirinnyt? Voin mä toki jättää nää tähän ja lähteä jos sua haittaa, että mä..." Markus ähkäisi nähdessään ilmeeni, mutta keskeytin sen ryntäämällä halaamaan sitä ja annoin itkun tulla vasten sen rintakehää. "Et lähde mihinkään!" ulisin tuntiessani miehen turvallisten käsivarsien kietoutuvan ympärilleni. Markus silitteli selkääni minun itkuhuutaessa, että mulla oli ollut sitä ikävä, kuinka pahoillani olin kaikesta paskasta mitä olin tehnyt ja miten olin luullut etten enää ikinä näkisi sitä. "Noh noh", se hymähti huulet vasten mun päälakea. "Kaikki jäi henkiin, ei hätää." Pakottauduin itseni irti miehestä ja pyyhkäisin räkäiset kasvot käsivarteeni.
Siitäkin huolimatta, että näytin aivan järkyttävältä ja haisinkin varmaan aivan vanhalta viinalta kun en ollut suihkuunkaan jaksanut raahautua vielä, Markus painoi suudelman huulilleni mutisten, että silläkin oli ollut ikävä. Tarrauduin miehen kaulaan roikkumaan kuin mikäkin takiainen. Ehkä Markus oli tullut vain sen takia, että tiesi mun kaipaavan tietynlaista "hellyyttä" krapulassa erityisen paljon ja halusi vain käyttää minua hyväkseen, muttei se mua sillä hetkellä kiinnostanut paskaakaan. Pääasia että se oli siinä ja saisi kyllä ihan mitä haluaisi, kunhan nyt ei ihan heti lähtisi.
Ei se heti lähtenytkään. Elokuvan sijaan tuijoteltiin toisiamme peiton alla, pussailtiin, kikateltiin ja kerrattiin kuulumisia. Molemmilla oli kuulema ollut ihan paskaa viime viikot. Yöksikin Markus jäi. Ja toiseksikin.
|
|
|
Post by Liinu on Apr 26, 2023 11:43:46 GMT 2
27.04.2023Koska Markus olisi koko vapun ajan taksin ratin takana, olimme päättäneet pitää oman vappupiknikin jo tänään. Paikaksi valikoitui tietenkin se syrjäinen lintutorni, jonne Markus oli minut silloin kerran vienyt ensimmäisille oikeille treffeille. "Voidaan samalla bongailla lintuja", Markus selitti kivutessaan ylös portaita. Sitten se käännähti ympäri, nosti kiikarit silmilleen ja virnisti: "Vaikka kaunein tipu löytyikin jo." Tirskahdin ja käskin toista keskittymään kiipeämiseen ettei vaan kompastuisi. "Täällä on kyllä aina niin kaunista", huokaisin kun olimme päässeet ylös asti ja järvimaisema levittäytyi eteemme koko komeudessaan. Markus kiersi kätensä ympärille ja totesi olevansa samaa mieltä. Koko piknik meni kyllä aivan pussailuksi ja hyvä että maltettiin minun tekemiä munkkejakaan syödä. Oli mukavaa olla taas siinä Markuksen kanssa. Markuksen kanssa oli mukavaa missä vain, mutta se kaukana kaikesta oleva lintutorni toi omanlaisen rauhansa tunnelmaan. Kaunis auringonlasku kruunasi koko illan ja tokihan se ilta jatkuisi vielä minunkin luona. Tuntui hassulta, että ihan kohta olisi taas kesä! Toukokuukin aivan nurkan takana ja sekös vasta jännittikin, koska Whinnyn laskettuaika oli toukokuun puolessa välissä. Enää muutama hassu viikko siis. Ellei tamma päättäisi jatkaa mun tanssittamista tulisilla hiileillä reippaasti yli lasketunajan... Onneksi Markuksella olisi heinäkuu lomaa, kuten minullakin. Olin kyllä ilmottanut itseni Hanneksen vaellukselle, mutta eiköhän me yksi viikko pärjätä erossa! Tästä kesästä tulisi mahtava. Pakko tulla!
|
|
|
Post by Liinu on Nov 6, 2023 21:34:16 GMT 2
06.11.2023
Liinun Fiat Punto on pysäköity tienvarteen vanhalle bussipysäkille ja nainen tuijottaa kulmat kurtussa erään pienen talon pihaan. Maken auto oli siinä pihassa. Maken, jonka piti olla töissä...
"Tuollako se toinen nainen asui?" Liinu miettii auton rattia puristaen. Sen sisällä kiehuu niin raivo kuin surukin. Hänen tekisi mieli sännätä etuovelle ja vaikka murtautua sisään vaatien Markusta selittämään, mitä helvettiä se touhusi hänen selän takana, muttei voinut sitä tehdä. Oliko tämä Markuksen joku sairas tapa kostaa se yksi hairahdus Evgenin kanssa? Jotain oksettavaa pilaa ensin kosia ja sitten alkaa säätämään Liinun selän takana toisen naisen kanssa?!
Poskelle karkasi kyynel, Liinu starttasi autonsa ja kaasutti pois paikalta loskarapa lentäen. Näytti myös ohiajaessaan keskisormea, mutta tuskin Markus ja Se Nainen sitä edes huomasi. Niillä varmaan oli parempaa tekemistä....
Liinu oli ajatellut jo pitkään, että Markuksen poissaoloilulle olisi ollut "järkevä" selitys, mutta pikkuhiljaa ajatus toisesta naisesta oli iskostunut Liinun mieleen ja jäänyt sinne. Ja todisteita siitä tipahteli hänen syliinsä kuin tarjottimella.
Ei hän Markusta ollut mitenkään varjostanut tänään, oli muuten vain ajellut pitkin Liekkijärven kylää ja yhtäkkiä bongannut Markuksen auton Sen Oudon Talon pihalta, lyönyt jarrut pohjaan ja jäänyt bussipysäkille vakoilemaan. Markus oli pihalla vilahtanut sen verran, että oli hakenut jonkun muovikassin autosta ja rientänyt takaisin sisälle taloon.
Illalla Liinu istui lamaantuneena sohvalla. Markus tuli omilla avaimilla sisään ja hypähti Liinun viereen sohvalle kertoen, kuinka oli jo ikävä ollut ja pusutteli Liinun huulia niin kuin viimeistä päivää. Liinun teki mieli potkaista toista vaikka munille. Markuksesta haistoi, että se oli juuri ennen hänen luokse tuloaan käynyt suihkussa. Varmaan pesemässä sen toisen naisen hajut pois itsestään.....
Siltikään Liinu ei tehnyt, mitä mieli teki. Niin kuin monet kerrat aikaisemminkin, vastasi vain Markuksen suudelmiin, piti toista hyvänä ja esitti, että kaikki oli edelleen ihan ok.
Koska ei hän Markusta parempaa miestä koskaan tulisi saamaan. Siitä pitäisi pitää kiinni, vaikka mikä tulisi.
|
|
|
Post by Liinu on Jan 7, 2024 22:46:00 GMT 2
01.01.2024
Herään ensimmäistä kertaa vuotena 2024 leveästi hymyillen jo ennen kuin edes sain silmiäni auki. Pienen ilmapatjan lakanat tuoksuivat Markukselta (ja vähän ehkä yöllisiltä iloilta), mikä sai mut vain hymyilemään entisestään ja vedin ylläni lepäävän käsivarren paremmin ympärilleni jonka jälkeen suukotin käden rystysiä. "Huomenta", hyrisin tyytyväisyyttäni tuntiessani pienen suudelman niskassani, mistä tiesin Markuksenkin olevan jo hereillä. "Huomenta kulta", se mutisi unisena ja veti mut hetkeksi lähemmäs itseään.
Vihdoin availin jo silmiäni ja tuijottelin (vielä) vieraita, mutta silti jo erittäin kodikkaalta, tuntuvia seiniä hymyillen entistä leveämmin. Markus EI todellakaan ollut mua pettänyt missään vaiheessa. Valehdellut sekä salaillut kyllä, mutta erittäin hyvästä syystä. Se oli kaikki nämä kuukaudet vain rempannut meidä kotia, pientä "mummonmökkiä" eikä ollut kertonut mulle mitään, koska oli halunnut yllättää mut. Yllätys todellakin oli onnistunut. Markus oli jopa tehnyt/sisustanut mulle sinne oman lukunurkkauksen!
Hävetti omat epäluulot ja edellisillan kiukuttelut, mutta en halunnut niitä miettiä sillä hetkellä. Tahdoin vain nauttia siitä hetkestä. Kierähdin patjalla toiselle kyljelleni ja pussailtiin siinä hetki Maken kanssa ennen kuin olin nousemassa ylös. "EI!" mies ilmoitti päättäväisesti, lähes kovakouraisesti kiepautti mut takaisin makuuasentoon ja mä jo ennätin kuvitella, että otettais ties kuinka mones uusintakierros, mutta se vain virnisti, pussasi mua vielä kerran otsalle ja nousi itse ylös. "Sä pysyt siinä!" mies ilmoitti ja kömpi ylös patjalta. Virnistellen katselin sen paljasta kankkua, kun se lähti köpöttelemään portaita pitkin alakertaan ja huuteli mennessään, että mun pitäisi pysyä sängyssä.
Hierasin unista naamaani kädelläni ja tajusin, että se vasen käsi tuntui jotenkin oudolta. Tempaisin sen naamani eteen ja tajusin samalla sekunnilla, ettei mun nimettömässä näkynyt meidän kihlasormusta. Paniikki iski ja aloin mylläämään ilmapatjan petivaatteita hermot kireällä. Missä ihmeessä se oli!? Pakkohan sen oli olla täällä jossain, koska missäs muuallakaan? En kai minä ollut tempaissut sormusta pois sormestani jossain Fleimissä kiukutellessani Markukselle ja sille millelie Jennukalle!?
Markuksen askeleet portaissa keskeytti mun etsintäoperaation ja minäkin unohdin koko jutun nähdessäni toisen iloisen ilmeen tämän kantaessa tarjotinta sängynvirkaa toimittavalle ilmapatjalle. "Aamupala sänkyyn", se ilmoitti ja laski varovaisesti tarjottimen syliini. "Olin ajatellut tehdä ihan mimosia meille, mutten muistanut ostaa kuoharia, joten nää on nyt sitten tämmöisiä alkoholittomia..." "Eli appelsiinimehua?" naurahdin onnellisena. "Juurikin niin", Make virnisti ja livahti sitten takaisin saman peiton alle mun kanssa. Tarjottimella oli kinkkuvoileipiä, riisimuroja jugurtissa, omenasiivuja, viinirypäleitä ja "mimosoja" kahvikupin vieressä. Painoin hetkeksi ohimoni Markuksen olkapäätä vasten kiitokseksi ja kävin sitten voileipien kimppuun.
Aamupalan "jälkiruokakin" oli erittäin hyvää eikä me kyllä taidettu vaatteita pistää päälle koko päivänä muutenkaan. Loikoiltiin siinä patjalla, mietittiin tulevaisuutta, pussailtiin, torkahdeltiin, pussailtiin vähän lisää ja vasta kun Ihan Oikea Nälkä iski, Markus lähti katsomaan olisiko Liekkiksen pizzeria auki. Ja mä jäin etsimään sitä sormusta samalla kun ihastelin Maken ostamaa sekä remppaamaa kämppää. Se oli edelleen täydellinen! Itkettikin taas, koska en tajua miten koskaan olin voinut saada Markuksen kaltaisen miehen itselleni. Markus oli kuin tämä "mummonmökki": täydellinen.
Sormusta ei löytynyt joten itketti sekin. Lopulta olin jo soittamassa Fleimiin kysyäkseni, olisiko sieltä mahdollisesti löytynyt sormusta illan bileiden jälkeen, mutta Eedi-rakas pelasti mut. "Sun sormus on mun luona! Huokaisin helpottuneena. Sinnehän se oli siis jäänyt! Minä kun olin sormuksen ottanut pois siksi aikaa, että Juli lakkasi mun kynnet.
Markus kopisteli samalla sekunnilla sisään myös ja katsahti mun vähän itkuista olemusta huolestuneena. Reppana varmaan aatteli, että olin tullut toisiin aatoksiin tästä kämpästä. "Mä unohdin mun sormuksen Eedin luo eilen", nyyhkyttelin, mikä sai Maken vain naurahtamaan. Sitten mies laski pizzarasiat kädestään tason päälle, halasi mua ja lupasi, että käytäisiin hakemassa se sormus takaisin huomenna. "Ei tänään?" niiskaisin. "Ei! Nyt syödään nää pizzat ja jos me oltais lähdössä tänään johonkin, niin sun pitäis laittaa vaatteet päälle ja sitä mä en halua, koska liikaa hommaa saada ne pois sun päältä", mies vitsaili, läppäisi mun paljasta persposkea ja tajusin, että olin koko päivän hippaillut ympäriinsä ilman rihmankiertämää.
Sekin jo vähän nolotti, mutta toisaalta Markuksella oli tommonen vaikutus: en edes huomannut, että olin alasti. Sen seurassa saatoin olla (lähes) oma itseni ja olin turvassa. Siksi mä sitä rakastinkin. Päivä päivältä entistä enemmän - mikäli se oli mahdollista. Ja oli se. Ihme kyllä.
En halunnut muuttaa Markuksesta enkä siitä talosta mitään... Paitsi ehkä sen ilmapatjan, koska oli aika epämukava nukkua (ja muutenkin), mutta sovittiin Markuksen kanssa menevämme ostamaan Ekan Yhteisen Sängyn heti arkipäivien koittaessa.
|
|
|
Post by Liinu on Mar 5, 2024 0:14:10 GMT 2
02.03.2024
Olin käynyt piipahtamassa Ruskamäellä Jusun ja Rasmuksen tupaantulijaisissa, mutten todellakaan jäänyt sinne pidemmäksi aikaa. Siellä paloi saunaa, Anton ja Sonia riiteli, jotkut kuhertelivat keittiössä eikä kukaan ehkä ollut edes huomannut, että olin käynyt paikalla.
Mun ja Whinnyn päivän kisat Käkiharjuilla oli muutenkin mennyt aikalailla penkin alle, joten ehkä mä olin ajatellut, että pieni juhliminen lähes tuntemattomien tyyppien luona ois piristänyt. Tavallaan oli, tavallaan ei. Tommoset yhteispippalot vain alleviivasi sitä, etten mä halunnut järkätä yhtäkään tallilaisten keskeisiä juhlia.
Möngersin peiton alle Maken viereen ja suukotin nukkuvan miehen poskea. Make hymähti unisena, kaappasi mut kainaloon ja rutisti päättäväisen hellästi, mikä sai mut vain hyrisemään tyytyväisyyttäni. Onneksi meillä oli kaikki hyvin.
Makekin heräili kunnolla ja rutisteli sekä suukotteli mua vähän vähemmän hellästi enkä mä todellakaan pistänyt vastaan. Antauduin toisen kosketukselle ja annoin ehkä samalla mitalla takaisinkin. "Oliko hyvät bileet?" mies haukotteli kun olimme hetkeksi saaneet tarpeeksemme siitä kuhertelusta. "Ei", naurahdin huulet toisen rintalihasta vasten ja kuljettelin sormenpäitä sen kyljillä.
"Oon miettinyt", mutisin sitten. "Häitä ja sen sellaisia..." Markus ynähti säikähtäneen kuuloisena. Ihan niin kuin se ois pelännyt mun tulleen toisiin aatoksiin. "En mä ehkä halua mitään isoja häitä. Miten ois ihan maistraatti pienellä porukalla?" ehdotin ja nostin katsettani sen verran, että saatoin nähdä toisen ilmeen, joka edelleen näytti hieman säikähtäneeltä. "Niinkö?" Make naurahti helpottuneena. "Niin... Sun porukat, mun porukat, Tiiu, Lyyti, Eedi... Sun pari kaveria ja ehkä Kiri sekä Miilo?" mietiskelin ääneen. Mä todellakin olin ollut jo pikkutytöstä asti sitä mieltä, että haluaisin kunnon kirkkohäät kaikenmaailman hienouksineen, mutta en mä enää tiennyt haluaisinko odottaa sellaista ihmettä. Isoihin häihin meni rahaa ihan liikaa ja toisaalta, en mä tarvinnut meidän alttarille kävelyä todistamaan muita kuin ne kaikkein tärkeimmät ihmiset.
Make suukotteli otsaani ja kuiskutteli kuinka hänelle kelpaisi ihan millaiset häät tahansa. Ihan missä vain. Kunhan saisi minut ihan virallisesti itselleen. "Mun mielestä voitais tehdä se ihan milloin vain", kuiskasin. "Ai niinku vaikka heti huomenna?" Markus naurahti. "No ei ehkä ihan huomenna, mutta.. Tässä pian?" hymähdin. "Mitä me odotetaan?" Markus tuijotteli mua kulmiensa alta vähän hämmentyneenä. Se oli aina heittänyt omia vitsejä häistä ja mä olin niitä "torpannut" selittemällä rahasta sekä aikatauluista, mutta nyt yhtäkkiä olinkin aivan valmis menemään naimisiin sen kanssa pienellä varoitusajallakin.
"Ootko sä raskaana?" Markus kysyi säikähtäneen innostuneena hetken hiljaisuuden jälkeen. "Kun oot nyt yhtäkkiä tolleen kiirehtimässä?" "EN!" nauroin.
... Olisinkin ollut.
|
|
|
Post by Liinu on Mar 14, 2024 21:00:36 GMT 2
14.03.2024
Puikkelehdin Liekkimarketin käytävillä kasaten koriin mulle ja Markukselle ruokaa, limpparia ja vessapaperia. Viimeisen ostoslistan tavaran kohdalla tunsin pientä jännitystä ja pelokkuuta kun kävin sellaisen etsimässä itselleni vilkuillen ympärilleni niin kuin olisin ollut pahanteossa. Ei näkynyt tuttuja. Onneksi.
Piilotin tavaran ostosten sekaan ja jatkoin epämääräistä haahuiluani kaupan käytävillä varmistaakseni ettei myöskään kaupan kassalle eksyisi ketään tuttua. Tyhjältä näytti, joten uskaltauduin hiipimään kassalle ja aloin lastaamaan ostoksiani hihnalle. Hieman elämäänstä kyllästyneen näköinen kassahenkilö piippaili ostoksiani tasaisen hitaaseen tahtiin ja juuri kun sain kaivettua The Ostoksen hihnalle, näin kuinka sen viereen iskeytyi kontti kaljaa jokseenkin huvittuneen naurahduksen säestämänä.
Tunnistin sen äänen ja tiesin katsomattakin, että Evge siinä mun takana kassajonossa seuraavana olisi. Huuliani mutristellen iskin raskaustestin sekä kaljojen väliin "Seuraava Asiakas"-kapulan enkä ees katsonut exäni suuntaan. "Pitääkö sitä jo onnitella?" se kuitenkin hönki tupakan ja kaljan hajuista hengitystä mun niskaan. "Ei..." pihisin hiljaa. Kassan takana istuva työntekijä yritti saada selvää tomaattipussin viivakoodista joko tahallaan tai sitten kävi muuten vain erittäin hitaalla. Joo, se oli ehkä vähän rutussa, mut kai siitä selvää sai?
Uskaltauduin katsahtamaan Evgen suuntaan. Se tuijotti mua ja mä naama punaisena hetken tuijotin takaisin ennen kuin käänsin katseeni pois siitä. "Onneksi sä oot siinä", se jatkoi kännihönkäilyään mun niskaan, kurottautui mun yli kassan sivuhyllylle, jossa oli purkkia ja kortsupaketteja. Suureleisesti se myös otti sellaisen paketin itselleen ja nakkas siihen kaljakontin päälle. "Täytyy pitää huolta ettei käy samoin kun sulle", mies naureskeli. Mä vain tuijotin kassatyyppiä, joka oli päässyt yli tomaattipussin viivakoodista ja alkoi vihdoin piippaamaan muitakin ostoksia. "Kiva", mutisin Evgenille. Hävetti ihan saakelisti.
Lopulta pääsin maksamaan ostokseni ja pikavauhtia aloin niitä nakkelemaan ostoskassiini Evgenin heittäessä jotain kulunutta kaksimielistä läppää kassan takana istuvalle työntekijälle. Kohta se oli taas mun vieressä siinä kassahihnan päässä. "Pyytäisin sua kaljalle vaan et taida voida juoda ainakaan yhdeksään kuukauteen", mies höpötti. "En lähtis muutenkaan!" kivahdin hiljaa mielessäni.
Nappasin kassin kantoon ja riensin hirveätä kyytiä ulos kaupasta. Hemmetin Evge. Kohta koko Liekkijärvi saisi tietää, että olin ostanut raskaustestin.
Markuksen vika! Se oli silloin pari viikkoa sitten kysynyt, olinko raskaana ja siitä lähtien olin ajatellut että entä jos olisinkin?! Tuntui kuin kaikki maailman perinteisimmät raskausoireet ois iskenyt päälle heti seuraavana aamuna ja vaikka pillereitä söinkin, oli iloisen vahingon mahdollisuus aina olemassa.
Illalla/yöllä Markuksen mentyä nukkumaan, tein sen testin ja negaa näytti. Ei yllättänyt, mutta vähän ehkä harmitti. Ei me nyt muutenkaan Markuksen kanssa mistään lapsista oltu (vielä) puhuttu, koska olishan se vähän liian aikaista, mutta kyllä mä aina välillä mietin, kuinka ihanaa olisi oma pieni nyytti. Varsinkin kun näki Emmyn lapsensa kanssa tai Antonin istumassa kirjastossa kaksostensa kera lukemassa niille jotain kirjaa...
|
|