Jasmiina
Uusi ja innokas
Posts: 87
Hoitoheppa: April
|
Post by Jasmiina on May 24, 2022 13:44:59 GMT 2
Mikä tapahtuu Seppeleen ulkopuolella, pysyy Seppeleen ulkopuolella?
|
|
Jasmiina
Uusi ja innokas
Posts: 87
Hoitoheppa: April
|
Post by Jasmiina on May 24, 2022 13:49:08 GMT 2
23.05.2022 After after ride eli se hutera aamu Seppele-cupin after riden jälkeen
Mä heräsin korvissa soivaan surinaan, enkä heti tajunnut, että sen lähde oli yöpöydällä tärisevä puhelin. Valtteri tuhisi jotain ja veti peittoa korvilleen, niin että mä näin lähinnä tumman hiustupsun hotellin valkoisten lakanoiden välistä. Mua hymyilytti ehkä sekunnin ja sitten mä vilkaisin puhelimen ruutua. Neljä vastaamatonta puhelua mutsilta ja kello oli 7.38. Mun olis tehnyt mieli samuttaa puhelin, sulkea silmät ja upota takaisin pehmeän parisängyn uumeniin, mut jos mä en olis kohta vastannut, mutsi olis varmaan soittanut poliisit.
Paha olo hulmahti mun läpi, kun mä könysin ylös sängystä ja hetken mä vain seisoin ja odotin, että huone lakkasi pyörimästä. Mä paikansin mun kovia kokeneen cocktailmekon roikkumassa henkarissa, vaikka mä olin aika varma, että se oli jäänyt mustaksi, märäksi kasaksi kylpyhuoneen lattialle, kun mä olin sukeltanut vauhdilla kuumaan suihkuun. Hetken mä mietin, pitäiskö mun sanoa jotain Valtterille, mutta jotenkin se oli ehtinyt jo levitä sängylle x-asentoon ja tuhisi suu vähän raollaan. Niinpä mä vain hiippailin vähin äänin hotellin käytävään mekko kainalossa ja vähän edelleen horjuen. Mulla oli päällä Valtterin tummansininen t-paita ja raidalliset pyjamashortsit ja mä todellakin toivoin, että mä löytäisin mun takin vielä narikasta.
“Jasmiina Rantakari. Mikset sä vastaa kun sulle soitetaan?” mutsin ääni kuului puhelimesta varmaan kadun toiselle puolelle. Mä irvistin itsekseni ja olin ihan tyytyväinen, etten ollut painanut vihreää luuria ennen kuin olin päässyt ulos Hotelli Liekestä. “No vastasinhan mä. Vai kelle sä luulet puhuvas”, viisastelin takaisin, vaikkei se todellakaan ollut järkevää. Kun sinuna en nyt yhtään -jäkätys alkoi linjan toisesta päästä, suljin hetkeksi silmäni. Kevätaurinko paistoi aivan liian kirkkaasti. “…ja tänään on kouluaamu. Missä sä oikeen oot?” mutsi sai päätettyä saarnansa. “Matkalla”, mä ärähdin. Jos tarkkoja oltiin, niin kyllähän mä jonnekin kävelin. “Matkalla minne?” mutsi ei kuulostanut yhtään tyytyväiseltä. Mä melkein kuulin sen hampaiden narinan, kun se puri niitä vihaisena yhteen. “No sinne kouluun saatana! Mä sanoin siitä matikan kertaustunnista viime viikolla”, valehtelin. Ei mutsi koskaan muistanut mitään tollaista. “Ai? No mikset sä heti vastannut? Anteeksi kulta, kun mä en muistanut tota”, mutsin ääni pehmeni välittömästi. Se oli niin helppo ja mua melkein säälitti, kuinka ilahtuneelta se kuulosti, kun se luuli, et mä halusin opiskella. “Mulla oli puhelin äänettömällä”, mä huokaisin ja suljin puhelimeni vastaamatta enää mutsin kivaa päivää -toivotuksiin.
Ikuisuuden vaeltamisen jälkeen mä olin löytänyt tieni Liekkijärven ABC:lle, enkä jaksanut ees välittää siitä, kuinka myyjä katsoi mua vähän oudosti, kun mä tilasin ison kupin mustaa kahvia. Mä rojahdin kulmapöytään ja kaivoin taas kännykän esille.
SOS
tuu pelastaa mut abclta
tuo vaatteita
Näpytin viestit Kanervalle ja toivoin, että mun paras kaveri tajuaisi ensin toimia ja sitten vasta kysellä. Odotellessani vastausta mä selasin Instagramia ja satuin huomaamaan Valtterin postaaman kisakuvan, missä se hymyili jonkun tummanruunikon hevosen selässä. Mä unohduin tuijottamaan vihreitä silmiä ja sitä pientä naururyppyä joka ilmestyi sen suupieleen kun se hymyili. Samalla mun hitaasti käyvät aivot jotenkin hahmottivat, että mä olin käytännössä pöllinyt Valtterin pyjaman. Musta tuntui, että mä olin ainakin viestin velkaa.
ihan liian hauskat juhlat
mä palautan sun vaatteet tallille joskus
|
|
Jasmiina
Uusi ja innokas
Posts: 87
Hoitoheppa: April
|
Post by Jasmiina on Jun 24, 2022 21:30:57 GMT 2
23.6.2022 Myllyn peikko eli se kauhea painajainen, joka ei vieläkään käy järkeen
Vanha kivimylly oli kieltämättä näyttänyt aika pahaenteiseltä, mutta mä en ollut malttanut odottaa että pääsisin vaan jonnekin kuivaan ja toivottavasti lämpimään. Vaikka mäkin olin kyllä kuullut niitä outoja kauhujuttuja Hiljalan kosken seudusta, en mä niihin oikeasti uskonut. Myllyn peikko? Joopa joo. Mä olin vaan miettinyt, että muut saisivat pysyttää telttansa, mä nukkuisin kivirakennuksessa vaikka yksin. Ukkonen oli ollut sillä hetkellä paljon pelottavampi. Ja mä olin kyllä tarpeeksi vanha tunnistamaan keksityt kummitustarinat.
Mä olin hoitanut Aprilin pikavauhtia ja vaikka mua olikin säälittänyt jättää tamma väliaikaiselle laitumelle, vielä enemmän olin säälinyt itseäni. Mä en todellakaan ollut halunnut viettää enää toista yötä värjötellen samalla tavalla kuin Suurkorvessa. Sitä paitsi Allukin oli katsonut mua vähän oudosti siitä lähtien, kun mä olin vahingossa kömpinyt se kylkeen kiinni, kun me oltiin nukuttu samassa teltassa. Mä vannon että mulla oli vaan ollut kylmä!
Mutta tää oli se kohta, jossa homma kävi vähän oudoksi. Mä muistin lähteneeni tallista ja suunnanneeni ekana myllylle, koska mä vaan halusin sisälle. Mutta sen jälkeen mun filmi katkesi täysin. Seuraava muistikuva oli, kun mä herään pilkkopimeässä ja Vili osoittelee mua taskulampulla. Mä kuulemma näytin ihan rölliltä.
Mä ajattelin että mä olin ollut tosi väsynyt. Pari edellistä yötä oli mennyt niin huonoilla unilla ja jatkuva ratsastaminen vaati varmasti veronsa. Vasta kun mä makasin kotona turvallisesti omassa sängyssä, enkä saanut unta, mä aloin pelätä, että jotain outoa oli oikeasti tapahtunut. Mä kerroin kaikille, että mä olin nukahtanut käytännössä heti kun olin päässyt sisälle ja niin mä halusin uskoa itsekin. Mutta mitä enenmän mä sitä mietin, sitä pelottavammalta koko homma tuntui. Miks mä en muistanut menneeni sisälle myllyyn? Miks mä olisin unohtanut mun repun tallin ulkopuolelle sateeseen? Miks siinä oli maalitahroja? Ja miks mä olin herännyt vasta, kun sähköt oli mennyt?
Se koko ilta oli ollut niin sekava. Pimeys, ukkonen, Julin huuto, Lyyti elvyttämässä Valtteria ja se hetki, kun mä olin ollut ihan varma että se oli kuollut. Ja se helpotus kun Valtteri heräsi ja ambulanssi ja poliisit ja ja se kun mä menin kertomaan Vilille mun tunteista Valtteria kohtaan. Kaikki nekin tapahtumat oli mun mielessä vaan satunnaisia välähdyksiä tai epämääräistä puuroa, mutta siitä huolimatta mä sentään muistin ne asiat.
Teoria jonka mä kehitin mun mielessä oli liian hirveä ollakseen totta. Pelkäsin että, kun mä olin lähtenyt ensimmäisenä tallilta, mä olinkin törmännyt siihen, kuka tai mikä ikinä se olikin. Ja jotenkin se oli aiheuttanut mun muistinmenetyksen. Mä en ollut koskaan päässyt myllylle asti, vaan mun reppu oli jäänyt niille sijoilleen. Siellähän se tekstikin myöhemmin oli. Mutta sitä mä en tajunnut, miksi mä olisin selvinnyt kaikesta täysin naarmuitta, kun Valtteri oli melkein kuollut. Vaikka mä kuinka mietin asiaa, mä en vaan ymmärränyt. Sen takia mä yritinkin parhaani mukaan vakuuttaa itselleni ja niille jotka siitä illasta kyselivät, että mä olin vaan nukkunut ja että kaikelle oli lopulta järkevä selitys…
Mä tiesin heti, etten mä voisi kertoa tästä Valtterille. Se oli kärsinyt jo ihan liikaa ja mä halusin uskoa niin kovasti, että se oli oikeassa, eikä myllyn tapahtumat vaivaisi meitä enää myöhemmin. Sitä paitsi meidän välillä oli ihan liikaa muitakin vastaamattomia kysymyksiä. Hetken mä mietin myös Julia, koska se ei ainakaan pitäisi koko juttua täysin kuviteltuna. Sen oli pakko uskoa, koska se oli nähnyt sen tyypin ja löytänyt Valtterin. Mutta pelkäsin että se tekis julimaisesti kaikesta liian ison numeron. Lopulta mä tajusin, että oli olemassa yks ihminen, joka vois ehkä auttaa mua: Vili. Vaikka kello oli jo yksi yöllä, mä naputtelin sille viestin.
|
|
Jasmiina
Uusi ja innokas
Posts: 87
Hoitoheppa: April
|
Post by Jasmiina on Jul 19, 2022 12:29:17 GMT 2
8.-11.7.2022 Sommersolverv 2022 eli se matka Norjaan
Perjantai 8.7.
Mä taluttelin Ruttua ruuhkaisella tallialueella ja ihailin sen auringossa kiiltävää karvaa ja säntillisesti letitettyjä sykeröitä. Mä olin ylpeä siitä, että Ruttu näytti ihan oikealta kisahevoselta ja mä näytin siltä, että mäkin kuuluin kisapaikalle. Samalla mä yritin pitää silmällä Allua, joka puolestaan näytti siltä, että se halusi olla missä tahansa muualla kuin siellä.
“Viis minuuttia luokan alkuun”, mä huutelin toivoen, että Allu rekisteröisi mun sanat ja ottaisi vähän rennommin. Sen ja Rutun vuoro oli vasta luokan loppupuolella ja niillä oli jo yks rata alla, joten ei niillä vielä ollut mikään kiire. Jos mä olin kuivitellut, että Allu relaisi ekan luokan jälkeen, mä olin ollut täysin väärässä.
Mä katoin Ruttua ja se katto mua takaisin niin lempeästi, että mua hymyilytti. Sitten me molemmat katottiin taas, kuinka Allu ravasi edestakaisin näyttäen siltä kuin se etsisi jotain. Ruttu huokaisi aivan kuin se olis tottunut ratsastajansa menoon ja mä taputin hajamielisesti sen lämmintä kaulaa. Onneksi sentään Ruttu oli leppoisaa seuraa.
Lauantai 9.7.
Kun mä näin ne viestit, hetken aikaa mua harmitti, että mä olin lähtenyt mukaan Midnattsol-maastoretkelle. Vaikka Norjan mielettömät maisemat, yllättävän lämmin kesäilta ja tasaisen tallustava ratsu oli kaikki hevoskirjamateriaalia, niin aika nopeasti alun innostus oli ehtinyt karista ja lopulta jonossa kävely oli aika tylsää.
Hannes oli luvannut maksaa mulle sen retken, koska sen mielestä munkin piti saada tehdä jotain hauskaa siellä Norjassa, eikä vain raataa hoitajana Ja jos totta puhutaan niin Midnattsol oli kuitenkin parempi vaihtoehto ne keppishevoskilpailut, joita Hannes oli ensin ehdottanut… Vaikka kaikkein hauskinta olis tietenkin ollut juoda skumppaa poikien kanssa Valtterin upean tokan sijan kunniaksi, mä mietin vähän katkerana, kun viimeinenkin innostuksen murunen jäi jonnekin kivisen polun mutkaan.
Mun oli kuitenkin pakko vastata Valtteirlle jotain, joten mä kohensin ryhtiäni hevosenselässä ja poseerasin puhelimeni kameralle yrittäen saada kuvaan oman naamani lisäksi myös ilta-aurigon värjäämän oranssinpunaiseksi värjäämän vuoristomaiseman. Mä pakotin hymyn kasvoilleni, kun mä näpyttelin nopean viestin.
Sunnuntai 10.7.
"Miks sun paikalla lukee Kielo Savolainen?" Sisu ihmetteli, kun se huomasi istuvansa mun vieressä afterride-päivällisellä Haviksessa. "Niille oli kai käyny joku sekaannus ja mun ilmoittautuminen oli kadonnut. Mut tää Kielo oli ilmeisesti perunut niin onni onnettomuudessa et pääsin sen paikalle", mä valehtelin kirkkain silmin. "No onpa hyvä et järjesty. Noi tollaset sekaannukset on niin kiusallisia" se vastasi myötätuntoisesti ja mä vaan nyökkäilin ja hörppäsin innokkaasti valkoviiniä, jonka Kielo Savolainen oli onnekkaasti valinnut ruokajuomaksi.
Musta tuntui, että parin tuolin päässä istuva Kiri kuunteli keskustelua vähän liian kiinnostuneen näköisenä. Mä pelkäsin että olin joskus vilauttanut sille mun vääriä henkkareita Fleimissä silloin, kun mä en ollut tiennyt kuka se oli. Mä toivoin ettei se ainakaan muistanut sitä.
"Vähän sama, kun joskus ihmiset… Tai siis mäkin sekoitan Sisun ja Susun välillä. Sekin on kiusallista", Sisu jatkoi juttuaan. Mä mietin et ei se oikeastaan ollut ollenkaan sama asia, mutta mä vaan hymyilin silti Sisulle. Se oli aika outo tyyppi, mutta ihan mukava kuitenkin.
Maanantai 11.7.
Mä heräsin siihen, kun Valtteri hohkasi lämpöä mun selkää vasten ja tuhisi mun niskaan. Mä en tiennyt, milloin se oli tullut kylppäristä sänkyyn, sillä mä olin jo ehtinyt nukahtaa. Kun mä liikahdin hakien parempaa asentoa, se tuhisi enemmän ja veti mut vaan tiukemmin itseään vasten. Peiton alla oli tukahduttavan kuuma.
Verhonraosta tulvivat valonsäteet valaisivat koko hotellihuoneen, enkä mä meinannut saada enää unta. Mä mietin edellistä iltaa ja sitä, ettei mun ja Valtterin pussaillaan aina kännissä -juttu tainnut olla enää kovin suuri salaisuus ja mä huomasin, että se ahdisti mua. Ei sen takia, että muut tietäisi, vaan siksi, että salaa mä olin alkanut toivoa vielä enemmän. Mä olisin halunnut suudella Valtteria kaikkien edessä, kun se pärjäs kisoissa niin hyvin tai istua sen vieressä illallisella oikeasti sen seuralaisena. Ja että me oltais voitu viettää yö yhdessä ilman että se vaati tekosyyksi tarpeeksi monta juomaa.
Mä tuijotin hotellihuoneen harmaata seinää ja huomasin, että mun mieltä painoi edelleen Sonia, jonka kanssa Valtterilla oli näyttänyt olevan niin hauskaa baarissa ja Juli, joka ehkä oli Valtterin ex. Tai ainakin Kiri oli saanut mut uskomaan niin. Mä en ollut niin taitava ratsastaja kuin joku Sonia, enkä mä ollut niin rohkea ja hauska kuin Juli. Ja Valtteri taas oli täydellinen - se oli niin hyvännäköinen ja taitava ja sen seurassa kaikilla tuntui aina olevan hauskaa. Mä en tiennyt, miksi Valtteri ikinä valitsisi mut, vaikka jotenkin mä olin päätynyt sen viereen jo monta kertaa sen jälkeen kun me oltiin tutustuttu.
Musta tuntui että mä olin saanut maistaa mun unelmaelämää: ratsastuskilpailuja, hotellihuoneita, menestystä ja juhlia. Mua pelotti, että mä menettäisin sen kaiken ja Valtterin, jos mä pyytäisin yhtään enempää. Joten ehkä mun oli parasta olla vaan pussaillaan aina kännissä -juttu. Silloin mä ainakin saisin melkein kaiken, mitä mä halusin.
|
|
Jasmiina
Uusi ja innokas
Posts: 87
Hoitoheppa: April
|
Post by Jasmiina on Jul 20, 2022 20:13:22 GMT 2
19.7.1011 Epäilyttävän hyvä päivä eli kun mä pääsin sekä Ilvessuolle että sain luvan lähteä Power Jumpiin!
“Mä meen muuten iltapäivällä yhen Eedin kaa Ilvessuolle ratsastamaan”, mä ilmoitin mutsille ja faijalle aamupalapöydässä. Ne oli pakottanut mut heräämään niiden kanssa samaan aikaan joka päivä nyt, kun nekin oli lomalla. Mä olin harkinnut muuttavani Kanervalle, jonka vanhemmat sentään oli normaaleja, lomansa kesämökillä viettäviä ihmisiä, jotka antoivat lastensa olla rauhassa kotona. Avattuani suuni, mä olin varautunut ristikuulusteluun, joka tuntui seuraavan kaikkea, mitä mä halusin tehdä. Ilmeisesti kuitenkin Eedi tallilta kuulosti tarpeeksi luotettavalta, sillä faija tuskin nosti katsettaan perinteisestä sanomalehdestään, jonka se oli joutunut tilaamaan, kun se oli yrittänyt kieltää puhelimet ruokapöydässä. Mutsi taas mulkoili faijan lehteä, joka vei sen mielestä liikaa tilaa ja sotki valkoisen pöydän painomusteella. “Kiva. Me lähetään neljän aikaan”, mä jatkoin ja sain vastaukseksi vain ynähdyksen pöydän toiselta puolelta.
“Anton Seljavaara muuten kysy, jos mä voisin lähtee sen groomiks Power Jumpiin. Ne on kuun lopussa Englannissa. Kun toi Norjan reissu meni niin hyvin”, mun oli pakko kokeilla kepillä jäätä, kun mä olin kuunnellut hiljaisuutta hetken pidempään. Faijan sanomalehti kahahti. “Englantiin?” mutsi toisti ilmeettömästi ja kahvikuppi jota se oli ollut nostamassa kapeille huulilleen, palasi kolahtaen takaisin pöydälle. “Joo, ne järjestetään tänä vuonna siellä Cloudfieldissa. Se on kuulemma tosi hieno paikka! Ne on kauden isoimmat estekisat ja mä oon aina halunnut päästä sinne ihan livenä. Muistaksä kun me ollaan katottu niitä joskus telkkarista?” mä vetosin mutsiin, vaikka mä olin varma ettei se muistanut. Se oli aina tyyliin nukkunut sohvalla jonkun päivystysvuoron jälkeen, kun mä olin katsonut niitä kisoja. Mä tiesin, että sille tulisi siitä huono omatunto. “Ja onko se nyt jälleen tällainen kesätyö?” faijakin terästäytyi ennen kuin mutsi ehti vastaamaan mitään. Se nyt ei ainakaan tajunnut sitä, kuinka hienot kisat ne oli. “On on. Anton varmaan voi just kirjottaa mulle taas sellasen työtodistuksen niinku Hannes ja siis se ois oikeesti tosi arvokasta kokemusta mulle. Anton on kuitenkin ihan oikee kilparatsastaja. Ja mä saisin taas lisää vastuuta ja silleen. Ja mun tarvii vaan maksaa mun oma matka ja majoitus ja ruuat ja sellaset”, mä latelin myyntipuheen, jota mä olin hionut jo pitkään. “Jaa että sä maksat itse siitä, että sä meet töihin? Mikäs se sellainen kesätyö oikein on”, faija tivasi kulmat kurtussa. Sen pölyyntyneet insinöörinaivot ei todellakaan tajunnut nykyajan työelämää. “Ootko ikinä kuullu palkattomasta harjottelusta”, mä vastasin sille korostetun hitaasti ja selkeästi ja selitin sitten, “niitä pitää tehä eka, et saa työkokemusta ja sit vasta saa parempia töitä.” Mä näin kuinka faija oli jo kieltämässä, kun mutsi vilkaisi sitä sen painokkaalla “meidän täytyy jutella” -ilmeellään. “Noh… meidän täytyy vähän keskustella”, faija ryki ja mutsi näytti tyytyväiseltä. Musta tuntui, että mä olin voittanut ekan erän.
Mä olin hyvällä tuulella koko päivän. Aamupäivällä mä menin Kanervan kanssa rannalle ja kun mä iltapäivällä tulin tallille, Aprilkin oli jotenkin erityisen ihana. Eikä mua haitannut edes se, että me jouduttiinkin odottelemaan myöhässä olevaa Sisua, kun me oltiin lähdössä Ilvessuolle. Eediä sen sijaan näytti jännittävän, eikä odottelu oikein sopinut sille, vaikka Salma koittikin tsempata sitä omaan positiiviseen tapaansa. Oikeastaan mua vähän huvitti meidän sekalainen joukko, joka oli ilmoittautunut Eedin mukaan kuskaamaan Lediä ja varsaa. Ne ei ehkä ollut ne tyypillisimmät ihmiset keiden kanssa mä tallilla hengasin. Eedin mä tavallaan laskin kyllä mun tallikaveriksi, sillä me oltiin ainakin pyöritty samassa porukassa. Sisu taas oli sellainen tyyppi johon mä en varmaan koskaan ois tallin on ulkopuolella päätynyt edes tutustumaan, mutta siihenkin mä olin alkanut tottua. Salma taas vaikutti olevan aina kaikille kiva ja aina hyvällä tuulella, joten sen kanssa oli helppo tulla juttuun ja mä luulen et se oli meistä lopulta se hyödyllisin apuri. Mulla ei nimittäin ainakaan ollut aavistustakaan siitä, miten varsan lastaaminen tai kuljetus sujuisi… Onneksi Ledin varsa taisi olla siinä suhteessa harvinaisen helppo tyyppi, sillä me päästiin matkaan yllättävän sujuvasti.
Musta oli tosi siistiä päästä näkemään Ilvessuo! Ja oikeastaan mä olin tarjoutunutkin lähtemään Eedin mukaan lähinnä koska mä olin halunnut nähdä sen paikan. Se oli kuitenkin ihan oikea valmennustalli ja olihan ne tilat ja hevoset ihan eri luokkaa kuin Seppeleessä puhumattakaan jostain Pirkon tallista Mä en voinut uskoa, että se oli Eedille jotenkin ihan arkipäivää ja se esitteli tyyppejä ja hevosia ja maastoja ja kaikkea aivan kuin olis ollut kotonaan. Oikeestaan mä vähän ihmettelin, mitä Eedi ees teki Seppeleessä, kun sillä oli niin paljon hienompikin vaihtoehto tarjolla. Mut toisaalta mä olin iloinen, et Eedi oli Seppeleessä, jos sen kanssa pääsi tällaiseen paikkaan ja vielä maastoon ratsastamaan. Kun Eedi jotenkin ohimennen kertoi mun lainaratsun Hollyn kisanneen pyhjää yrjöä, mua meinasi oikeasti alkaa jännittää. Mutta onneksi Holly osottautui silti tosi kivaksi hevoseksi ja mä pärjäsin sen kanssa maastossa tosi hyvin. Mä toivoin, että mä pääsisin Ilvessuolle vielä joskus uudestaankin.
"Oliko kivaa tallilla?" mutsi huuteli olohuoneesta, kun se kuuli mun kolistelevan eteisessä. Musta tuntui, että mä olin velkaa Eedille ainakin tuhatmiljoonaa kiitosta, sillä mulla oli ollut tosi kiva iltapäivä ja kaiken lisäksi Eedi oli vielä heittänyt mut kotiin asti, vaikka se olikin ollut sille ylimääräinen lenkki. Automatkalla mä olin yrittänyt tentata siltä varsan nimeä, mutta se oli vaan heittäytynyt salamyhkäiseksi, eikä ollut paljastanut mitään. Lopulta mä olin luovuttanut ja kysellyt sen sijaan, miten Eedi oli päätynyt Ilvessuolle. Ehkä mäkin joskus saisin jostain jonkun samanlaisen pestin. "Joo oli", mä vastasin lyhyesti mutsin kysymykseen, kun mä suuntasin keittiöön ja huomasin puoliksi juodun viinipullon tiskipöydällä. Sellainen oli ollut siinä joka heinäkuun ilta, kun mä olin tullut kotiin. Sekin kuului mutsin ja faijan kesälomaperinteisiin, vaikka samaan aikaan ne tuomitsikin kovaan ääneen joka ilta makkaraa ja kaljaa vetävät juntit (kuten Kanervan vanehmmat) ja rannoilla rymyävän nuorison (kuten Kanerva ja Väinö kavereineen). Ilmeisesti viinin juominen oli jotenkin hienompaa.
"Tulisitko hetkeksi tänne", mutsi jatkoi huhuiluaan ja sai mun mielialan laskemaan. Mä yritin miettiä, mitä pahaa mä olin sillä kertaa tehnyt, kun mä en saanut vapautta lukkia portaita ylös mun omaan huoneeseen. Ensimmäisenä mä pelkäsin, että ne oli kuullut jotain siitä baaritappelusta Norjassa (vaikka se ei liittynytkään muhun sen enempää kuin että puolet sen osallisista oli Seppeleestä). Tai sitten ne oli kuullut jotain Valtterista. Näistä vaihtoehdoista mä toivoin ensimmäistä. "Me isäsi kanssa vähän mietittiin sitä Englannin matkaa ja sä olet kyllä osoittanut tänä kesänä tosi hienoa oma-aloitteisuutta ja vastuullisuutta. Me toivotaan, että sä jatkaisit samaan malliin ja suhtautuisit myös sun viimeiseen luokiovuoteen samanlaisella tarmolla. Kyllähän kaikki työkokemus on arvokasta työkokemusta ja ehkä sä voisit miettiä niitä jatko-opintosuunnitelmiakin sen pohjalta sitten ihan vakavasti. Niinpä me nyt ajateltiin, että me annetaan sulle mahdollisuus näyttää, että sä kykenet toimimaan niin kuin vaistuullinen aikuinen”, mutsi paasasi. Mä kuuntelin sitä epäluuloisena ja yritin tulkita, oliko sen sanojen takana ennemmin uhkaus vai lahjus. Joka tapauksessa se kuulosti siltä, että mä olin lähdössä Power Jumpiin ja mun suupielet vetäytyivät leveään hymyyn. “Tehdään niin, että mä laitan sun tilille sopivan summan rahaa ja sä hoidat sit itse kaiken mitä tarvitset”, faija täydensi osuutensa puheesta. Se kuulosti käsittämättömän avokätiseltä tarjoukselta tullakseen mun faijan suusta, joten hetken mä tuijotin sitä vaan epäuskoisena. Sitten halasin mun vanhempia nopeasti ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Mutsi silitti mun hiuksia ja vaikutti jotenkin liikuttuneelta, kun mä kiemurtelin pois sen käsien välistä. “Älä sit mokaa tätä”, faija varoitti, mutta mä olin jo kiitämässä portaita ylös omaan huoneeseeni samaan aikaan kun mä laitoin viestiä Antonille. Mä en tiennyt, mitä mä olin tehnyt oikein, mutta mä en voinut uskoa, kuinka helposti kaikki oli järjestynyt.
|
|
Jasmiina
Uusi ja innokas
Posts: 87
Hoitoheppa: April
|
Post by Jasmiina on Jul 31, 2022 19:55:47 GMT 2
30.7.2022 Letityshommia eli kuinka siistiä on olla Power Jumpissa, vaikka mä oon vähän eksyksissä ja Anton ei taida tykätä musta
Sylvi oli UPEA ja Cloudfield oli UPEA ja Power Jump oli UPEA ja mä olin NIIN onnellinen, että mä olin päässyt mukaan! Mä jaoin tumman jouhitupsun tasaisesti kolmeen osaan ja aloin sitten letittämään sitä keskittyen ehkä enemmän kuin koskaan ennen mun elämässäni. Enhän mä ollut ikinä aiemmin edes koskenut sellaiseen hevoseen kuin Sylvi, joten edelleen sen käsittely vähän jännitti mua ja musta tuntui että tammakin huomasi sen. Mä halusin, että Sylvi näyttäisi hienoilta televisiokuvissa, jotta joku huolisi mut groomiksi myöhemminkin. Ehkä yhden sykerön aukeaminen ei olisi pahin katastrofi, mitä radalla voisi tapahtua, mutta sentään jotain mihin mä pystyin vaikuttamaan.
Tavallaan mun mielestä Sylvi muistutti vähän Aprilia, paitsi että April oli kuitenkin pohjimmiltaan kaikkeen tottunut tuntihevonen ja Sylvi taas oikeasti tosi hieno kisaratsu. Anton taas oli… No, musta tuntui ettei se kauheesti tykännyt musta. Tai ehkä Anton vaan oli jotenkin sellainen, että se istui koko automatkan hiljaa tuijottaen eteensä ja huokaili painokkaasti, kun se tajusi, etten mä olis löytänyt kisapaikalta hotellille ilman sen apua. Ja sitten se vielä kuulusteli mua jostain Valtterista ihan kuin se olis ollut joku mun faija! Oltiinhan mä käyty Valtterin kanssa pizzalla, mutta koska me oltiin eri hotelleissa, niin se ilta oli loppunut lyhyeen. Ja olihan Valtteri just laittanut viestiä, kun Anton oli ilmestynyt siihen kyttäämään. Mutta en mä silti sille halunnut kertoa mitään, kun se hädintuskin jutteli mun kanssa muutenkaan. Musta oli hämmentävää, että samaan aikaan Anton vaikutti siltä, että se suunnilleen vihasi elämäänsä ja kuitenkin se navigoi sujuvasti tällasessa paikassa ja kilpaili kutsuvierasluokassa ja moikkaili jotain Josefina Rosengårdeja. Jos mä oisin ollut Anton, mä olisin aivan varmasti ollut maailman onnellisin. Mutta mulle riitti, että Anton sieti mua sen verran, että mä sain olla sen mukana näissä kisoissa.
Mä olin saanut melkein koko Sylvin harjan letitettyä, kun mä kuulin reippaiden askelten lähestyvän. Tietenkin mä oletin, että se oli Anton, enkä mä kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. “Huomenta kalamies!” ilkikurinen naisen ääni kajahti Sylvin karsinan ulkopuolelta saaden mut säpsähtämään. Siitä hyvästä musta tuntui, että Sylvi loikkasi vähintään metrin musta kauemmaksi. Ja koska mä seisoin jakkaralla kädet tiukasti sen harjassa kiinni, mä tietenkin horjahdin suoraan tamman jalkoihin. Mä tunsin tasan tarkkaan, kuinka mun posket helotti punaisina, kun mä kömmin äkkiä jaloilleni ja yritin tyynnytellä Sylviä (ja vähän samalla itseänikin). “Öh… huomenta. Tota... Anton on varmaan jossain vessassa tai kahvilla tai jotain... Se lähti vähän aikaa sitten”, mä mutisin nolona, kun joku tuntematon nainen mittaili mua katseellaan. Mun mielestä se oli pukeutunut jotenkin harvinaisen arkisesti tällaisessa paikassa. “Jaa no ei sitten mitään. Sano sille terveisiä. Se tietää kyllä keltä”, nainen vastasi ja naurahti sitten kuin olisi muistanut hauskankin vitsin. Musta tuntui, että se mutisi jotain pienistä blondeista, kun se katosi yhtä nopeasti kuin oli saapunutkin, mutta ehkä se jotenkin tarkoitti Sylviä, joka oli kyllä kimo, muttei mun mielestä mitenkään erityisen pieni. “Sä varmaan tiedät kuka toi oli”, mä kuiskasin tammalle, joka tiirasi edelleen käytävälle korvat pystyssä valmiina säpsähtämään uudestaan.
“No mikäs sillä on?” Anton palasi takaisin vähän sen jälkeen kun tuntematon nainen oli lähtenyt. Se näköjään osasi heti lukea Sylvin mielialaa. Antonilla oli mukanaan kaksi pahvimukia, joista toisen sen lykkäsi mulle ja käski pitämään kahvitauon. “Täs kävi joku nainen. Mä en tiedä kuka, mut Sylvi vähän säpsähti. Se ilmestyi niin yllättäen ja mä luulin aluks et sä olit se. Se käski vaan sanoo terveisiä... Ja jonkun kalajutun?” mä huomasin höpöttäväni vähän hermostuneesti samalla kun mä siirryin karsinan ulkopuolelle hörppimään mun kahvia. Varmaan Sylvin mieliala oli tarttunut muhun. Tai päinvastoin. Antonin. kasvoilla kävi tosi omituinen ilme ja sitten se huokaisi vähän väsyneen kuuloisesti. Se oli pitkään hiljaa ja rapsutti vaan Sylvin kaulaa, roikottaen pahvista kahvimukia toisessa kädessään. “Joo-o. Kyllä mä tiedän”, se mutisi, “vai että kävi se Aliisa Huru säikyttelemässä sua. Kyllä olisin minäkin voinut säikähtää. On se sellainen nainen se Aliisa…” Antonin ääni pehmeni joka sanan myötä kun se nojasi kasvonsa lähemmäksi Sylvin poskea. Jotenkin musta tuntui, ettei se ihan rekisteröinyt, että mä kuulin edelleen jokaisen sanan.
Mä lupasin itselleni, että jos Anton vielä kerran kysyisi jotain Valtterista, mä vastaisin takaisin ihan samalla mitalla.
|
|
Jasmiina
Uusi ja innokas
Posts: 87
Hoitoheppa: April
|
Post by Jasmiina on Aug 9, 2022 18:25:59 GMT 2
8.8.2022 Kellari eli se kun mä kävin ekan kerran Valtterin luona SavusalontielläMä en tiennyt, näyttikö Valtteri anteeksipyytelevältä sen takia, ettei se ollut kertonut mulle, että se muuttaa, vai sen takia, että se oli just pitänyt mulle kierroksen ränsistyvässä kotiseutumuseossa, jonka sisustusta varten, joku oli ryöstänyt varmaan kymmenen mummonmökkiä ja yhden antiikkiliikkeen. “Onks teil toimivaa mikroa?” mä kysyin ja silmäilin vähän epäillen sotkuista keittiötä. “Tuol, mut se on vähän hankala… Tai mä voin lämmittää noi sulle”, Valtteri tarjoutui ja nappasi itselleen rapisevan paperipussin, jossa oli kaksi karjalanpiirakkaa. Mä olin hakenut ne itselleni evääksi matkalla Savusalontielle, koska mä olin ollut koko päivän tallilla. Pieni tupakeittiö oli oikeastaan ihan kotoisa, mutta auttamattoman vanha, kuten koko muukin talo. Mua epäilytti koskea siellä yhtään mihinkään. Parin piippauksen ja naksahduksen jälkeen alkoi lopulta tasainen hurina ja pian Valtteri puuhasi mun eteen ruskean posliinilautasen ja kasvismargariinia, jonka päällä luki isolla “ADAN!”. “Haluutsä syödä täällä vai mennääks mun huoneeseen?” Valtteri kysyi näyttäen siltä, että oli jo lähdössä. “Tietenkin mä haluun nähdä sun huoneen”, mä vastasin odottavasti. Vaikka enemmän mä halusin olla Valtterin kanssa kahdestaan kuin nähdä juuri sen nimenomaisen huoneen. Siis olinhan mä kuullut että se huone oli kellarissa ja että se oli aivan kamala, mutta en mä ollut silti osaannut odottaa ihan sellaista. Ensimmäisenä mulle tuli mieleen joku todella omituinen sellin ja pölyyntyneen lukusalin risteytys. Katonrajassa olevasta ikkunasta tihkui karuun huoneeseen vain vähän valoa saaden seinät näyttämään epämääräisen kelmeiltä. Puolet seinistä oli kirjahyllyjen peitossa ja mä olin varma, ettei yhteenkään niistä kirjoista ollut koskettu ainakaan puoleen vuosisataan. Ainoat asiat, mitkä jotenkin todisti, että Valtteri asui just siinä huoneessa, oli sen urheilukassi huoneen nurkassa ja jostain tosi oudosta syystä Sommersolverv ruusuke joka oli kiinnitetty yhden kirjahyllyn reunalle. “Mitä tykkäät?” Valtteri virnisti ja rojahti loikoilemaan huterannäköiseen sänkyyn, joka rääkäisi epätoivoisesti yllättävästä rasituksesta. Mä en tiedä, johtuiko se vaan siitä, että hotellin puhtaiden, valkoisten lakanoiden sijasta Valtteri lojui nyt kulahtaneiden sinapinkeltaisten ja oliivinvirheiden kukkien keskellä, mutta mun mielestä se näytti jotenkin valjulta ja väsyneeltä. “No tää on... huone”, mä sain sanottua, sillä ihan kiva olis sekin tuntunut jo liioittelulta. “Joo-o huone tää on”, Valtteri nauroi ja musta tuntui, ettei sillä oikeastaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin nauraa. Se taputti kapeaa kaistaletta sängyllä sen vieressä ja mä kömmin siihen nakertamaan mun riisipiirakoita yrittäen olla miettimättä, millaiset ihmiset niissä lakanoissa oli aiemmin nukkunut. Kun mä laskin mun tyhjän lautasen lattialle, mä pelkäsin, että jokin tulisi sängyn alta kärkkymään murusia. Kun mä olin pyöräillyt kohti Savusalontietä, mun mielessä oli ollut miljoona kysymystä, joihin mä aioin vaatia vastauksen, mutta nyt kun mä olin siinä Valtterin kainalossa ja se silitti mun kättä selvästi ajatuksissaan, mä en pystynytkään alkaa kuulustella sitä. Mä en kuitenkaan kestänyt myöskään sitä hiljaisuutta. "Anton lupas et mä voin lähtee taas groomiks Hankoon, kun siel on kisat. Kultasaari-cup”, mä kerroin ensimmäisen neutraalin asian, joka tuli mun mieleen. “Ai kiva”, Valtteri vastasi niin automaattisesti, etten mä ollut yhtään varma, oliko se kuunnellut sanaakaan. “Jos se siis lähtee sinne Hankoon. Se ei ollut vielä ihan varma. Nyt kun se on sun kämppis, niin sähän voit kans sanoo sille, et sen on pakko lähtee. Tai kerrot sille joka päivä aamupalapöydässä et se on upea ratsastaja ja Sylvi maailman paras hevonen”, mä jatkoin odottaen jotain reaktiota. Valtterin käsi pysähtyi. “Sun hiukset tuoksuu hevoselta… Vähän kans kookokselta, mut enemmän hevoselta”, se mutisi painaen nenäänsä vasten mun päälakea ja todistaen, ettei se ollut kuunnellut mua ollenkaan. “Okei… Onks se huono?” mä kysyin vähän epävarmana. Mun mieleen tuli väkisin se, kun joskus koulussa pojat oli kiusannut mua siitä, että haisin hevoselta, vaikka mä en ollut silloin ihan varmasti haissut. Mut Valtteri olikin ihan erilainen. “Ei kun just ihana”, se henkäisi ja veti mut vielä tiukemmin syliinsä. Jos mä olinkin yrittänyt olla vihainen - tai edes närkästynyt - kaikesta epätietoisuudesta, mitä Valtteri oli aiheuttanut, niin sillä hetkellä mä päätin antaa kaiken olla. Musta oli ihanaa olla Valtterin vieressä, kaikessa rauhassa ilman et kukaan häiritsisi meitä, enkä mä halunnut pilata sitä rauhaa. Paitsi että yläkerrasta kuului oven kolahdus ja rapinaa, joka kuulosti koiran tassuttelulta. Me maattiin hiljaa siinä sängyllä ja Valtteri silitteli taas mun kättä selvästi ajatuksissaan. Mä yritin arvata mitä sen päässä liikkui. Mä mietin, olisiko se voinut olla mun vieressä tällä tavalla, jos se olis vaikka tavannut jonkun toisen Power Jumpissa. Tai päättänyt palata yhteen Julin kanssa. Tai rakastunut siihen norjalaiseen blondiin. Mä toivoin, että ei. “Voitko uskoo et ne kiels mua menemästä tallille. Ja ne otti mun puhelimen…” Valtteri puuskahti yllättäen. Se tuijotti kattoa ja sen kasvoilla oli kova, sulkeutunut ilme, jota mä en ollut nähnyt koskaan aiemmin. Se ei enää silittänyt mua vaan makasi jännittyneenä paikoillaan. Metallirunkoinen sänky vinkaisi, kun mä yritin vaihtaa asentoa. Joku vanhoista jousista painoi mun reittä inhottavasti. Mä en osannut sanoa mitään, mutta ei Valtteri kai sitä edes odottanut. “Kuulemma mä oon pilannut mun tulevaisuuden. Ihan itse ne sen pilaa! Ja millä oikeudella ne ees tonkii mun huonetta sillä aikaa, kun mä oon pois. Se oli vaan yks sätkä ja heti mä oon joku maailman suurin huumerikollinen ja paskin ihminen. No mitäs kasvattivat musta tällaisen”, Valtteri jatkoi ja sen ääni voimistui joka sanan myötä. Musta tuntui, että se oli pitänyt niitä sanoja sisällään pitkään. Puhuessaan se puristi toisen kätensä nyrkkiin, joten mä yritin silittää sen mustan t-paidan reunaa rauhoittavasti. “Heittiks ne sut pihalle?” mä kysyin lopulta varovasti. “Ei. Mä lähin ennen kuin ne ehti”, se vastasi, “enkä mä sanonut niille mitään.” Sen jälkeen Valtteri oli taas hiljaa. Mä näpersin edelleen Valtterin t-paidan reunaa ja yhtäkkiä mä tulin todella tietoiseksi siitä, kuinka mun sormet hipaisi sen paljasta vatsaa siitä, mihin paita loppui. Hetken mä epäröin ja sitten mä tein tarkoituksella saman uudestaan. Lopulta mä ujutin kämmeneni paidan alle niin, että mä pystyin silittämään lämmintä ihoa peukoalollani. Mulla oli epävarma olo ja mä pelkäsin, että Valtteri työntäisi mun käden pois. “Jos sä tarvit jotain niin mä voin kyl auttaa”, mä henkäisin aivan kuin edellinen keskustelu olis edelleen jatkunut. “Oikeesti ei sun tarvi. Mä keksin kyllä jotain ja mä vaan haluun unohtaa koko jutun”, Valtteri huokaisi ja sulki silmänsä. “Tai oikeestaan mä vaan haluun et sä oot siinä just nyt”, se jatkoi kuin havahtuen tähän hetkeen ja sen kasvot pehmeni tuttuun hymyyn, kun se kääntyi katsomaan mua vihreillä silmillään. “Sit mä oon just tässä”, mä vastasin vähän siirappisesti, vaikka mua ujostuttikin. Musta tuntui, että tässä kohdassa mun kuului kierähtää Valtterin päälle, jotta mä voisin suudella sitä. Mä yritin olla niin sulava kuin mä vaan pystyin, mutta jotenkin mä onnistuin rysäyttämään polveni avatun sipsipussin päälle. Rapinan ja sängyn nitinän säestämänä sain haparoitua huuleni Valtterin huulille. Mä tunsin, kuinka se hymyili mun huulia vasten ja veti sitten mut vielä lähemmäksi. Mitä pidempään suudelma jatkui, sitä tietoisemmaksi mä tulin siitä, kuinka sänky ilmoitti armottomasti jokaisesta liikahduksesta varmaan koko Savusalontielle. Mä aloin kuvitella, kuinka Anton istuisi tupapöydän ääressä omahyväisesti (tai pahoinvoivasti) virnuillen ja kuinka se koira nökköttäisi korvat pystyssä olohuoneessa kuunnellen alakerrasta kuuluvaa vikinää. “Oota.. Ei me voida täällä. Tää sänky tekee mut hulluks. Siis silleen huonolla tavalla”, mä irvistin. Musta tuntui, että jopa tallin heinävintillä olis ollut enemmän yksityisyyttä. “Mä tiedän. Mä tarvin uuden sängyn”, Valtteri vastasi alistuneena. Sen käsi oli vaeltanut mun alaselältä vielä alaspäin ja se siirsi sen pois vain vastahakoisesti. Mä istuin hajareisin Valtterin sylissä ja mietin, pystyisikö se kuulemaan, miten mun sydän jyskytti. “Hetkonen… Olisiksä muuten? Tai siis mä en ollut varma, et.. Ootko sä…” Valtteri katsoi mua kysyvästi ja takelteli yhtäkkiä yllättävän paljon. Mä mietin, olinko mä koskaan aikasemmin nähnyt sen punastuvan. “En mä oo. Ja kyllä mä olisin”, mä vastasin niihin kysymyksiin, joita toinen ei ollut saanut sanottua ääneen. Mä tiesin kyllä, etten mä ollut mikään itsevarmin tällasissa asioissa, mutta ei Valtteri sentään ihan ensimmäinen ollut. Mä en tiennyt, oliko se oikeesti olettanut niin, mutta onneksi mun mielestä Valtteri näytti lähinnä huojentuneelta, kun se veti mut lähelleen uudestaan. Niin kauan kuin me vain oltiin paikallaan, sänkykin antoi meidän olla rauhassa. Kuva on Valtterin kirjoittajan piirtämä ♥
|
|
Jasmiina
Uusi ja innokas
Posts: 87
Hoitoheppa: April
|
Post by Jasmiina on Aug 12, 2022 13:31:11 GMT 2
12-14.8.2022 Paluu Ilvessuolle eli kun mä osallistuin valmennusviikonloppuun, joka oli kivaa ja tosi jännittävääValmennusviikonloppu! Mä tykkäsin siitä, kuinka se kuulosti siltä, että mä olin vihdoin oikea ratsastaja ja mulla oli oikeita tavoitteita. Mä odotin sitä niin innoissani, ettei mua oikeastaan edes harmittanut (paljoa), että mä missaisin varmaan hyvät bileet sekä Savusalontiellä että Kososten luona. Samaan aikaan mua kuitenkin jännitti ihan sairaan paljon ja mä pelkäsin, että mä olisin tosi paljon huonompi kuin kaikki muut. Mun jännitystä vähän helpotti, kun mä olin saanut viikonlopun ratsuksi Ilvessuolta Hollyn, jolla mä olin ratsastanut myös silloin, kun me oltiin käyty Eedin ja muiden kanssa maastossa. Mustanpäistärikkö tamma oli tosi kiva, ja musta tuntui, että mä tulin sen kanssa hyvin juttuun, vaikka aika nopeasti kyllä kävi selväksi, ettei se ollut sellainen hevonen, joka tekisi kaiken automaattiesti ja päästäisi mut helpolla. Musta tuntui, että lause “se osaa tän joten sun pitää osata pyytää sitä” soi mun päässä vielä unissakin. Mä olin tietenkin googlettanut valmentaja Tinja Toukolan etukäteen. Musta oli tosi siistiä, kuinka se oli GP-tason ratsastaja ja siksi se aivan varmasti tiesi mistä se puhui. Eedikin kehui sitä ajomatkalla Ilvessuolle. Olihan Tinja tietty ärsyttävän pikkutarkka ja musta tuntui, että mitä tahansa mä tein, se löysi aina jotain korjattavaa, mut jotenkin se osasi kuitenkin sanoa ne jutut paljon vähemmän pelottavasti kuin joku Hanski. Valmennusten jälkeen meillä oli aikaa käydä katsomassa Ilvessuon varsoja laitumella ja oli tosi hauskaa nähdä varsinkin Ledin varsa. Musta tuntui, että sen jälkeen, kun se oli jäänyt Ilvessuolle, ainakin sen jalat oli kasvanut pituutta ja se koikkelehti muiden varsojen kanssa, minkä ehti. Mä meinasin kysyä Eediltä, et eikö sitä yhtään pelota, että se varsa teloo itsensä sillä menolla, mutta ei mun lopulta tarvinut, kun mä näin Eedin ilmeessä häivähtävän huolen. Jotenkin se kuitenkin malttoi jättää varsansa sinne laitumelle, kun meidän piti lähteä teoriatunnille. Viikonlopun aikana me majoituttiin Kaarelan kartanoon, joka oli tosi hieno paikka, vaikka tietenkin vähän vanhanaikainen. Mä olin samassa huoneessa Adan kanssa, mikä oli ihan ok. Me oltiin juteltu jonkun verran Norjassa ja tietenkin mä olin nähnyt sitä myös tallilla. Sillä oli se hieno kimo puoliverinen, Tonttu. Musta olis ollut kiva olla Eedin kanssa samassa huoneessa, mutta se oli saanut sen huonekaveriksi Sisun. Viikonlopun aikana musta alkoi vaikuttaa siltä, että ne oli oikeestaan aika hyviä kavereita keskenään. Sitä mä en ollut tiennyt aiemmin. Lauantai-iltana, kun me oltiin selvitty pitkästä valmennuspäivästä takaisin viihtyisään, mutta pieneen kahdenhengenhuoneeseen, me istuskeltiin Adan kanssa omilla sängyillämme. Vaikka mulle olis tarjottu mahdollisuutta teleportata takaisin Liekkijärvelle, mä olisin aivan varmasti ollut liian raato lähtemään mihinkään bileisiin. Mä sanoin sen myös Adalle. “Toivottavasti siellä on kämppä pystyssä vielä huomenna. Olis pitänyt ehkä sittenkin jättää koira talovahdiks”, Ada huokaisi ja vilkaisi puhelintaan vähän huolestuneena. Samalla se venytteli pohkeitaan. “Ai Ilona?” mä naurahdin epäuskoisesti. Mä olin nähnyt sen koiran vaan vilaukselta, mutta sekin vilaus oli ollut täynnä heiluvaa häntää, innokasta vinkumista ja ylenpalttisia koiranpusuja. Jotenkin mä oletin, että kaikista Savusalontielle jääneistä vaihtoehdoista Ilona olis kuitenkin ollut kaikkein huonoin talovahti. “No joo… Se on kyl yhtä helposti lahjottavissa jollain leikkeleenpalalla kuin Anton kaljalla”, Ada myönsi virnistäen. “Mut oikeesti, eiks joka päivä, kun se talo pysyy pystyssä, oo pieni ihme”, mä huomautin. Savusalontie oli kaukana mistään unelmakämpästä ja musta oli vähän outoa ajatella, että Adakin asui siellä ja oli Valtterin kämppis. “No joo. Mut ei se oo niin kamala paikka. Ainakaan sit kun siihen tottuu. Se sun poikaystäväkin vaikuttaa kivalta tyypiltä, kunhan se ei söis mun ruokia jääkaapista”, Ada nauroi saaden mut jähmettymään. “Ei se oo mun poikaystävä”, mä sanoin nopeasti ja keskityin sitteni omaan puhelimeeni, vaikken mä oikeastaan edes halunnut katsoa Kanervan storya, jossa se sekoitti kirkkaan vihreää boolia Kososten keittiössä. Mun alkoi tehdä tosi paljon mieli boolia. Mä mietin, että olihan Ada varmaan nähnyt mut ja Valtterin ainakin Norjassa ja mä olin törmännyt siihen ja Ilonaan myös, kun mä olin viimeks lähtenyt Savusalontieltä kotiin, mutta silti sen johtopäätökset ahdisti mua. Ehkä eniten siksi, että mä olisin vaan toivonut voivani vastata joo tollaiselle kommentille, enkä joutua kiemurtelemaan peläten lisäkysymyksiä. Ada taisi nähdä mun vaikean olon, sillä se näytti aika nolostuneelta. “Sori te vaan vaikutitte… Tai siis en mä aikonut udella mitään”, se mutisi ja keskittyi sitten taas omaan puhelimeensa. Lopun aikaa ne sanat, mitä me Adan kanssa vaihdettiin, liittyi visusti vain valmennuksiin ja hevosiin ja muuhun turvalliseen. Ada otti kans kuvan musta ja Hollysta Ilvessuon kentällä (tausta (c) Ilvessuo!)
|
|
Jasmiina
Uusi ja innokas
Posts: 87
Hoitoheppa: April
|
Post by Jasmiina on Sept 1, 2022 20:35:41 GMT 2
1.9.2022 Kaverin puolesta kyselen eli kuinka mun ei varmaan ikinä pitäis kysyy kavereilta yhtään mitään
En mä ollut mitenkään tarkoituksella vältellyt Valtteria niiden afterridebileiden jälkeen, mutta jotenkin koko viikko oli mennyt niin, ettei me oikeastaan oltu ehditty jutella. Valtterilla oli sen opiskelujutut ja mä yritin lähinnä pitää mun vanhemmat hyvällä tuulella, jotta ne ei keksisi, etten mä saisi lähteä viikonloppuna Hankoon, kuten ne oli sunnuntain jälkeen uhkaillut. Siksi mä kävin kuuliaisesti koulussa ja tulin kotiin silloin, kun käskettiin. Sen lisäks mä yritin pitää myös Antonin hyvällä tuulella, jotta se edelleen ottaisi mut mukaan sille kisareissulle. Mä olin pessyt Sylvin varusteet ja jopa lupautunut nostamaan puomeja, kun mies oli viimeksi hypännyt tammalla. Silloinkin kun mulla ja Vallterilla oli ollut pieni hetki aikaa kahdestaan tallilla tai Savusalontiellä, mä en todellakaan ollut halunnut käyttää sitä vaikeisiin kysymyksiin ja mahdollisesti vielä vaikeampiin vastauksiin. Silti musta tuntui, ettei ne jättänyt mua rauhaan, vaikka mä kuinka teeskentelin, ettei mitään ollut tapahtunut.
Kun Valtterilla oli ollut jonkun koulutehtävän dedis, mihin sen piti oikeasti keskittyä, mä olin päätynyt pitkästä aikaa pelaamassa korista parin koulukaverin kanssa vain todetakseni, että mä olin siinä edelleen aivan umpisurkea. Mä olin lyhyt, mä en osannut tähdätä koriin, enkä mä ikinä tajunnut kenelle mun pitäisi seuraavaksi syöttää. Mun oli vaikeaa ymmärtää, miksi sen oranssin pallon heittely meidän vanhan ala-asteen ränsistyneellä pihalla kuului melkein kaikkien muiden top 1 vapaa-ajanviettotapoihin, vaikka toisaalta kukaan niistä ei tuntunut tajuavan, miks mä halusin haistella hevosenpaskaa (niiden sanoja lainaten) päivästä toiseen. Ehkä me siis oltiin tasoissa.
Miksu pompotteli kulunutta koripalloa ala-asteen betonista seinää vasten. Musta tuntui, että se oli aina se, joka olisi vielä halunnut pelata. Kanerva rohmusi Oliverin sipsejä, kun se ei ollut taaskaan jaksanut itse ostaa kaupasta mitään. Sanni oli just lähtenyt, koska sillä alkoi oikeat koristreenit. Laura istui sen pyörän päällä keinuen jalalta toiselle. Mä olin tuntenut ne kaikki päiväkodista asti paitsi Lauran, joka oli muuttanut tänne vasta muutama vuosi sitten ja aloittanut uutena tyttönä meidän lukiossa. Kai se, että aina kaikkialla pyöri vain samat vanhat, tutut ja turvalliset naamat oli pienen paikkakunnan siunaus ja kirous. “Ihan teoreettinen kysymys, mut jos te oisitte sekoillut jotain kännissä niin haluisitteko tietää?” mä kysyin yrittäen kuulostaa niin huolettoman neutraalilta kuin mä osasin. Aivan kuin koko juttu olisi tullut mun mieleen ihan yhtäkkiä. “Mitä sä oot taas mennyt sekoilemaan?” Oliver virnisti ja otti paremman asennon siirtäen sipsipussiaan samalla taktisesti kauemmaksi Kanervasta. “Taasko teillä on ollut jotkut villit ponityttöbileet?” “Miten niin taas mä? En mä ees sanonut et se olin mä”, mä kivahdin automaattisesti takaisin, vaikka mä tajusin, että se sai mut kuulostamaan vielä enemmän epäillyltä. Oliver rakasti vitsailla mun hevosharrastuksesta ja ponitytöistä. Se oli ehkä sen kaikkein rasittavin puoli. “Camoon milloin sä et muka ois sekoillut jotain?” Oliverin hymy vain leveni. Se odotti selvästi jotain mehukasta juttua. “Mä vannon, et tuolla on paljon pahempiakin sekoilijoita kuin mä. Usko pois, mä oon aika kiltti lopulta. Mut oikeesti jos mä vaikka oisin nähnyt että mun kaveri teki jotain, eikä se välttämättä muista sitä, niin pitäiskö mun kertoa sille?” mä yritin uudestaan, vaikka musta tuntui että mun bluffi oli aika läpinäkyvää. “Eiks se oo pics or didn’t happen. Jos ei oo todisteita, niin anna olla vaan”, Miksu kuittasi edelleen palloa pompotellen. “No ei todellakaan! Tietty kerrot, varsinkin jos se on jotain sellaista et se kuulee sen myöhemmin joltain toiselta kuitenkin. Kivempi kuulla kaverilta kuin lukee jostain Jodelin juorukanavalta”, Laura tuhahti. Sillä saattoi olla aiheesta omakohtaista kokemusta. “Voitko antaa jonkun esimerkin”, Kanerva pyysi ja mä olin aivan varma, että siitä tulisi vielä joskus joku terapeutti ja se katsoisi sen asiakkata just sillä ilmeellä kun se katsoi mua.
“No okei. Kuvitellaan vaikka et mulla on kaverit Juli ja Vili ja ne seurustelee”, mä aloitin. Sehän ei tietenkään pitänyt paikkansa, kuten Vili oli mulle bileissä paljastanut, kun mä olin ensin luullut että ne oli eronnut. Vähän ironista…. “Aika kovat nimet kyllä keksit”, Oliver tyrskähti, mutta Kanerva hoputti mua jatkamaan. “Niin Juli ja Vili siis seurustelee ja sit se Vili on vetänyt aikamoiset kännit bileissä. Lopulta se Vili päätyy suutelemaan sellaista Riin- Liinua. Niillä on ollut ehkä jotain säätöä aikaisemminkin, ennen kuin se Juli tuli kuvioihin. Ja mahdollisesti se Liinukin on niin kännissä ettei muista mitään. Niin pitäiskö siltä Vililtä ja/tai Liinulta kysyä jälkikäteen onks ne suudellut?” “No ei sil oo välii jos ne ei muista”, Miksulla oli vastaus valmiina, “tai siis sehän on vähän sama kuin et sitä ei ois tapahtunut” “Siis jätkä mä en ymmärrä sun logiikka”, Laura pyöritteli silmiään, “totta helvetissä se suudelma on tapahtunut ja ne pitää laittaa siitä vastuuseen!“ "Joo jalkapuuhun vaan kaikki ja häpeärangaistusta kehiin", Oliver irvaili. Se ei oikein koskaan ottanut mitään asiaa tosissan. “Mä miettisin et kuinka vakava asia se on. Tai siis, et varmaan riippuu mitä se Juli aattelee siitä suudelmasta. Kun jotkut voi vaan suudella huvikseen ilman et se ois ees mitään vakavaa. You know, mustakin tulee pussailija aina kännissä”, Kanerva kohautti olkiaan ja mä jäin punnitsemaan sen sanoja kaikkein eniten. Toisaalta mä en tuntenut Riinistä ollenkaan, joten mä tiennyt oliko se sellainen huvikseenpussailija, enkä mä ollut nähnyt Valtterin koskaan pussaavan ketään muuta kuin mua. Tai sitten Juli… tai siis mä voisin vain päättää, etten mä välittäisi koko jutusta. Plus mä olin kuullut kaiken Cellalta ja oikeastaan musta tuntui, ettei Cella ollut kovin luotettava lähde. Allu sitä paitsi tunsi Riiniksen ehkä paremmin ja se oli sanonut, ettei Riinis tekisi sellaista. Joten ehkä mä voisin vaan antaa asian olla. Mä voisin päättää, ettei “Julia” kiinnostaisi koko juttu.
“Okei no entä sit jos se juttu ei oliskaan mikään tollanen et siihen liittyis muita. Mitä jos tyyliin se Juli olis tosi kännissä ja Vili on viemässä sitä kotiin. Ja sit Juli sanois Vilille, et se rakastaa sitä, vaik se ei oo koskaan aikasemmin sanonut sitä. Ja sit Vili muistais sen kyllä seuraavana päivänä, vaikka Juli ei ehkä muistais”, mä esitin seuraavan skenaarion. Sen, jota mä olin miettinyt vielä enemmän. Kukaan ei ollut koskaan sanonut rakastavansa mua, jos ei laskettu mun vanhempia tai kännistä Kanervaa. Enkä mä tiennyt, pitikö mun laskea tätäkään kertaa. Ehkä Valtteri olisi sanonut saman taksikuskille, jos mä en olis ollut siinä samassa autossa. “No onks se Juli sellainen joka sanoo rakastavansa kaikkia? Kun jotkuthan sanoo sitä ihan kaikille varsinkin kännissä”, Laura vilkaisi paljonpuhuvasti Kanervaa pukien sanoiksi juurii sen mahdollisuuden, jota mäkin olin miettinyt. “Ehkä Vili ei ainakaan oo koskaan kuullut sen sanovan niin, joten ei?” mä kohautin olkiani. Olihan Valtteri kännissä ja muutenkin sellainen kaikkien kaveri, mutta en mä ollut koskaan kuullut sen julistavan rakkauttaan kenellekään ääneen. “Jos se jätkä ei oo ton jäljeen juossut karkuun niin se on keeper”, Miksu puuskahti. Me kaikki tiedettiin, että se oli sanakirjamääritelmä sitoutumiskammoisesta ja se olisi aivan varmasti pötkinyt pakoon niin nopeasti kuin Niken lenkkareilla olis päässyt, jos se olisi löytänyt itsensä samasta tilanteesta. Jotenkin mä olin tottunut ajattelemaan, että kaikki jätkät oli vähän sellaisia. “Mut pitäiskö sille mimmille sit sun mielestä kertoa, että se on sanonut noin?” “Näh… mitä suotta. Mä en jaksa mitään draamaa”, Miksun vastaus sai Lauran pyörittelemään silmiään. “Sä olet paska ihminen jos sun mielestä ghostaaminen on ihan ok!” Lauran ääni kohosi. Siitä seurannut kiihkeä puolen tunnin väittely ghostaamisen haitoista ja hyödyistä ei tuonut mulle yhtään enempää selvyyttä mun ongelmaan kuin kaikki ne tunnit, jotka mä olin vatvonut sitä jo yksin.
Koulun kentältä me lähdettiin Kanervan kanssa eri suuntaan kuin muut. Varmaan meistä oli tullut kavereita alun alkaenkin juuri sen takia, kun ei ollut ollut muita kenen kanssa kävellä. Mä talutin pyörääni, enkä tajunnut kiinnittää huomita siihen, kuinka tarkasti Kanerva mua katseli. “Voi paska Jasmiina, ethän sä oikeesti sanonut Valtterille et sä rakastat sitä?” Kanerva yllätti mut kysymyksellään. “Miten niin? Miks se olis niin paha?” mä tivasin, vaikka tavallaan mä kyllä tiesin. “Tehän ootte ollut yhessä jonkun kaks viikkoo” Kanerva muistutti. “Mut ollaanhan me tunnettu jo pidempään. Ja säädetty”, mä huomasin meneväni vähän puolustuskannalle, vaikkei mun olisi edes tarvinut. Mä en ollut ollut se, joka oli tehnyt tai sanonut mitään. “Ihan miten vaan… Mut on aika tyhmää sanoa tollaista varsinkin jos pelkää jo valmiiks et toinen pettää. Ja jos sä sanoit sen ja sä oikeesti muistat, niin sä et voi esittää, ettet sä muistais”, Kanerva sai selvästi sanottua sen mitä alunperin halusikin, “se ois tosi paskamaista sille toiselle.” “Joo mä tiedän”, mä tuhahdin, “mut mitä jos ei vaan oikeesti muista ja se toinen ei halua kertoa, mitä se on kuullut?” “Sit varmaan pitää vaan odottaa, et jompi kumpi sanoo sen silleen, et molemmat muistaa. Vaik sekin on aika paskamaista”, Kanerva katsoi mua vakavasti silmiin. “Mut paskamaista vasta onkin, jos se toinen onkin niinku Miksu ja säikähtää koko juttua. Vaik ois itse sanonut…” mä tuhahdin. Hetken Kanerva oli hiljaa ja sitten se näytti siltä, kuin sen pään päällä olis syttynyt hehkulamppu. Se käännähti halaamaan mua niin että mun pyörä kaatui rämisten ojaan. “Voi paska, Jasmiina…” se toisti uudestaan. Mä ehdin kuunnella aika monta minuuttia lempeitä lohdutuksia ennen kuin mä sain Kanervan tajuamaan, ettei Valtteri ollut jättänyt mua. Ainakaan vielä.
|
|
Jasmiina
Uusi ja innokas
Posts: 87
Hoitoheppa: April
|
Post by Jasmiina on Sept 8, 2022 13:58:08 GMT 2
6.9.2022 Kämppä tyhjänä eli kun mä pystyin kutsumaan Valtterin meille ♥
Vaikka mä osasin odottaa Valtteria, mä silti hätkähdin, kun ovikello soi. Tuntui melkein epätodelliselta, että se seisoi meidän ulko-ovella pukeutuneena sen mustaan ajotakkiin, tummat hiukset pörrössä kypärän jäljiltä. Vielä epätodellisemmalta musta tuntui kutsua se sisälle meidän kotiin. Ei Savusalontien kämppiksiä ja paperinohuita seiniä, ei heinävintin pölyä, ei pelkoa siitä, että joku keskeyttäisi meidät just väärällä hetkellä. Musta tuntui, että Valtterin ajatukset pyöri samoilla linjoilla, kun mä näin sen leveän hymyn. “Tääkö on se Rantakarien lukaali”, Valtteri vinoili tervehdykseksi ja ennen kuin mä ehdin vastata mitään, se painoi mut vasten eteisen kaappia, jonka peiliovi helisi uhkaavasti. "Oota… Sun pitää siirtää toi pyörä! Kun siis naapurit…" mä jouduin keskeyttämään kun mä tajusin, että Valtteri oli tullut sen Hondalla. Moottoripyörä kiinnittäisi aivan varmasti liikaa huomiota, jos se seisoisi meidän talon edessä koko illan. Sitäpaitsi autotalli oli tyhjillään, kun faija oli jossain pohjoisessa työmatkalla ja mutsi yötä sairaalalla, kun se joutui tuuraamaan päivystyksessä. “Ai taasko me salaillaan", Valtteri naurahti ja mä tiesin, että se oli tarkoitettu vitsiksi, mutta sisältyi siihen pientä piikittelyäkin. Aivan varmasti mä halusin kaiken pysyvän salassa mun vanhemmilta ainakin siihen asti että mä täyttäisin 18, eikä ne voisi enää määrätä mitä mä teen tai kenen kanssa mä oon. Onneksi lokakuun loppuun ei ollut enää niin pitkä aika. "Mä luulen, et sä et halua, et mä joudun esittelemään sut mun porukoille" mä tuhahdin. Mä en ainakaan halunnut. Olihan Valtteri ja mun porukat varmaan nähneet toisensa joskus vilaukselta tallilla, mutta mä olin pitänyt huolen, ettei ne epäilisi mitään. Toisaalta ennen Hangon reissua faija oli ilmestynyt kovistelemaan sitten Valtterin sijasta Antonia, enkä mä tiennyt pitikö mun ennemmin itkeä vai nauraa sen vihjausten takia. Tavallaan faijalla oli kyllä siihen ihan hyvä syy ja olinhan mä ollut viimeaikoina aika paljon öitä pois kotoa milloin minkäkin tekosyyn varjolla. Vaikka mä ymmärsin Antonin huolen sen maineen puolesta, mä en ollut todellakaan valmis kertomaan porukoille yhtään mitään. Mun oli vaan pakko keksiä vielä parempia selityksiä. "Ai mitä? Muthan ois oikein ilo esitellä vanhemmille! Oikeustieteenopiskelija, sponsoriratsastaja ja kaiken lisäks ihan hemmetin hyvännäköinen. Mähän oon ihan täydellinen", Valtteri jatkoi hyväntuulista vitsailuaan. “Joo sä oot täydellinen ja kaikki rakastaa sua. Soitetaanko niille heti?” mä nauroin ja huitasin poikaa leikkisästi olkavarteen. “Ei helvetissä!” se irvisti ja talutti sitten kuuliaisesti moottoripyöränsä piiloon autotallin jyrisevän automaattioven taakse.
Meidän koti ei ollut mikään lämmin ja ystävällinen, vaan ennemmin se näytti siltä kuin se olis repäisty jostain talopaketin esittelylehtisestä. Se oli vielä valkoisempi ja persoonattomampi kuin sisustuslehtien sivuilla nähdyt laskelmoivat suoritukset. Mä en tiedä, halusiko mutsi oikeasti tuntea olevansa kuin leikkaussalissa, mutta siltä musta tuntui varsinkin meidän keittiössä valkoisten kiiltäväpintaisten kaapinovien ja kromisten kodinkoneiden keskellä. Keittiön ja olohuoneen erotti pieni saareke, jonka takana sohvaryhmä oli aseteltu harkitun kotoisasti antaen olettaa, että meillä vietettiin useinkin aikaa valkoiseksi rapatun takan äärellä. Televisio, jota faija aina katsoi niska vinossa, oli huoneessa vain sivuhuomiona. Ainoa kauneusvirhe alakerran loputtomassa valkoisuudessa oli tummaa puuta olevat portaat, jotka narahtelivat matkalla yläkertaan. Mutsi ja faija tappeli niistä säännöllisesti. Faijan mielestä ne oli talon paras piirre, kun taas mutsi olisi halunnut vaihtaa nekin johonkin valkoiseen ja äänettömään. Yläkerran aulaa reunusti neljä identtistä, eleetöntä ovea, joista mutsin ja faijan makuuhuone ja faijan työhuone olivat oikealla ja mun huone sekä pieni kylpyhuone, josta löytyi vessa ja suihku taas vasemmalla. Alakerrassa oli se kylpyhuone, jota oli kuvattu myyntiesitteessä saunaosastoksi, vaikka mun mielestä se oli kyllä liioittelua.
Mun huone ei sinänsä ollut kovin erilainen kuin muukaan talo. En mä koskaan ollut saanut vaikuttaa sen sisustukseen kovinkaan paljoa. Seinät oli samaa valkoista ja lattia vaaleaa puuta, kuten koko yläkerrassa, vaikka suurimmaksi osin sen peittikin valkoinen, pörröinen matto. Mun muhkea sänky oli peitelty vaaleanharmaalla päiväpeitolla ja sen päällä oli kasana muutama valkoinen ja vaaleanpunainen koristetyyny. Toinen seinä oli kokonaan vaatekaappia, jonka peiliovet ulottuivat lattiasta kattoon. Mä olin halunnut ne joskus, kun mä treenasin salaa tanssimista vielä silloinkin, kun porukat oli jo nukkumassa. Peiliovista heijastui ikkunasta tulviva syksyinen auringonpaiste. Toisella seinustalla oli työpöytä, jolla yleensä lojui lähinnä meikkejä, vaatteita ja Pepsi max tölkkejä, eikä ollenkaan tarpeeksi koulukirjoja, mutta nyt mä olin hätäisesti kauhonut suurimman osan romuista laatikkoon ja vaatekappiin, ennen kuin Valtteri tuli. Huoneen kulmassa oli rekki, jossa roikkui lisää vaatteita. Yksi niistä oli se mekko, joka mulla oli ollut päällä afterrideilla. “Kiva huone”, Valtteri kommentoi katsellen tutkivasti ympärilleen. Mä kohautin olkiani. Musta tuntui, että se huone olisi voinut olla kenen tahansa. Vähän niin kuin meidän talossa olisi voinut asua mikä tahansa näennäisen täydellinen perhe. “Ketä täs on?” poika osoitti valokuvaa, joka oli teipattu peilioven reunaan lähelle sänkyä. Se oli löytänyt sen ainoan kohdan huoneesta, joka tuntui siltä, että se oli mun, eikä mutsin. “Mun kavereita lähinnä koulusta. Kanervan sä näitkin sillon joskus Fleimissä. Ja toi on Laura ja Sanni ja Oliver ja Miksu”, mä osoitin yksi kerrallaan naamoja, jotka pilkisti epämääräisestä ihmiskasasta. Se kuva oli otettu Kososten mökillä pari kesää sitten. “Entä tää?” Valtterin huomio siirtyi toiseen kuvaan, jossa seisoi kimo raskasrakenteinen poni laitumella korvat lanassa ja turpa pitkällä. Se ei ollut mikään erityisen hieno kuva. “Toi on sieltä Pirkon tallillta. Mä kävin siel ennen Seppelettä. Ton ponin nimi oli Vinski. Pirkko ei uskonut mihinkään hoitajajuttuihin, eikä se ikinä suostunut antamaan meille oikeesti mitään hoitohevosia, mut tavallaan toi oli mun eka hoitoponi. Sit se sai ähkyn”, mä kerroin lyhyesti. Enää nykyään se tarina ei saanut mun vatsaa vääntämään tai silmäkulmia kostumaan. Vinskin kuvan viereen mä olin teipannut kuvan musta ja Aprilista Seppele-cupissa. Aprilin suitsiin oli kiinnitetty kaksi sinivalkoista ruusuketta ja musta tuntui, että se oli paljon tärkeämpi hetki. “Mites tää? Ex-poikaystävä?” Valtterin tarkkasilmäisyys yllätti mut, kun se osoitti kohtaa, jossa oli jäljellä enää teipin jättämät liimajäljet, joita mä en ollut saanut hangattua pois. Valokuvaa siinä ei ollut ollut enää pitkään aikaan. Valtteri tiesi kyllä varsin hyvin, että se oli mun ensimmäinen poikaystävä, mutta se oli selvästi utelias. “Ex-kaveri”, mä vastasin lyhyesti, “ja ex-harrastus”. Mun ei tarvinnut kertoa sille enempää siitä kuvasta, jossa mä ja Heini Savolainen oltiin seisottu vierekkäin lavan edessä jonkun kevätnäytöksen jälkeen balettipuvut päällä. Vaikka se kuva oli ollut roskiksessa jo pitkään, mä muistin sen silti liian hyvin.
"Haluutsä syödä jotain? Mul ainakin on nälkä", mä kysyin Valtterilta lyhyen esittelykierroksen jälkeen. Mä en uskonut, että meidän keskiluokkainen omakotitalo teki Valtteriin kovin ihmeellistä vaikutusta, vaikka se nykyään asuikin Savusalontiellä. “Joo vaikka”, se vastasi hajamielisesti ja löysi istumaan pyöreän ruokapöydän ääreen, kun mä suuntasin jääkaapille varoen automaattisesti, ettei sen kromiseen oveen jäisi sormenjälkiä. “Kiva lamppu”, Valtteri naurahti tarkastellen metallista häkkyrää, josta roikkui eri kokoisia kristallinpalasia. Se tuntui olevan muuten niin pelkistetyssä keittiössä vähän väärässä paikassa. “Mutsi rakastaa designlamppuja. Se on kai sen tapa yrittää jotenkin hullutella sisustuksessa… Kelpaaks lohipasta?” mä varmistin, kun mä nostelin ainekset valmiiksi keittiön tasolle ja kaivoin esiin laakean pannun ja pienen kattilan. “Ai sä kokkaat?” Valtteri hämmästyi. “Joo tietty. Ei täs mee pitkään, joku vartti niin ruoka on valmista”, mä vakuutin. Se ei todellakaan ollut mikään #vaimomatskua juttu, vaan mä olin vaan tottunut tekemään itselleni ruokaa, kun mutsi ja faija teki töissä pitkiä päiviä. Mutsi oli ollut aina tarkka siitä, ettei meillä ainakaan syöty mitään eineksiä. Jossain vaiheessa kuitenkin ne valmiiksi tehdyt ateriat pienissä lasikantisissa rasioissa oli muuttunut jääkaapin oveen magneetilla kiinnitetyksi reseptilapuksi ja hätäisesti esitetyiksi anteeksipyynnöiksi. Niinpä mä nytkin pilkoin tottuneesti sipulin ja sen sihistessä pannulla, mä otin käsittelyyn kylmäsavulohen ja avokadon. Mä huomasin, kuinka Valtteri seurasi tiiviisti mun liikkeitä. “Mitä?” mun oli lopulta pakko naurahtaa sille. “Sä osaat tehä ruokaa”, Valtteri totesi aivan kuin se olisi ollut joku maailman suurin yllätys. “Joo tietty. Eksä muka osaa?” mä vastasin vain puoliksi keskittyen, sillä mä olin juuri upottamassa tuorepastaa kiehuvaan veteen. Mä en kiinnittänyt huomiota siihen, vastasiko Valtteri mulle mitään.
“Joo-o tän rinnalla kyllä myslipatukat häviää ihan sata nolla”, Valtteri oli tyhjentänyt lautasensa ennätyksellisen nopeasti. Se nojasi tyytyväisenä tuolinsa selkänojaan ja hörppäsi vähän lisää viiniä, joka oli saanut nopeasti kyhätyn aterian tuntumaan jotenkin juhlavammalta. Keittiön viinikaapin lapsilukko oli aina ollut mulle vain pieni hidaste ja mä olin jo kauan sitten oppinut, mille hyllylle faija aina tunki ne lahjaksi saanut viinipullot, joita se ei enää puolen vuoden päästä muistanut. “Myslipatukat? Niilläkö sä elät?” mä naurahdin huvittuneena toisen toteamukselle. Jos se oli tarkoitettu kehuksi, niin se oli todella omituinen kehu. “Ei kun Riinis sano et mun pitää antaa sulle ruokaa, mut ei mulla oo muuta kuin niitä”, Valtteri selitti. Mä puristin viinilasiani vähän kovempaa ja tunsin kuinka hymy kiristyi mun kasvoilla, kun mä kuulin Riiniksen nimen. “Ai, miks se niin sano?” mä koitin kuulostaa huolettomalta samalla, kun mä aloin kerätä astioita tiskikoneeseen. Mä onnistuin olemaan kilisyttämättä niitä yhtään sen enempää kuin oli tarpeellista. “No koska se sano et nälkäinen nainen on villipeto tai jotain sellaista kun me juteltiin siellä aftereilla”, Valtteri naurahti kohauttaen olkiaan. “Tollasen sä sit muistat”, mä hymähdin vähän ärtyneenä. Mä olin ollut jo melkein valmis unohtamaan Seppele-cupin afterriden ja sen typerän huhun, että Valtteri oli pussaillut Riiniksen kanssa. Valtteri oli tunnustanut, että sen filmi oli katkennut jonnekin tanssilattian ja vessan välimaastoon ja se oli vaan naureskellut, kun se oli kuullut Vililtä sen risteilymeiningeistä ja mä olin yrittänyt täydentää loput, vaikka joitain yksityiskohtia mä olin kyllä jättänyt kertomatta. "Kato tärkeet jutut jää mieleen", Valtteri myhäili tyytyväisenä viinilasiaan pyöritellen. "Muistatsä mitään muuta Riiniksen kanssa?" mä kysyin edelleen ihan huolettomasti, nyt pannua tiskaten. "Miten niin?" Valtteri kysyi puolestaan mun mielestä vähän nopeasti. Mä purin huultani selin toiseen. "Ei mitään… Kunhan mietin vaan", mä tyydyin vastaamaan toivoen, etten mä olisi sittenkään kysynyt. Mä en halunnut, että kiva ilta menisi pilalle. "Hei mikä on? Sä oot taas tollanen... Vaivaaks sua joku? Tapahtuks jotain?" Valtteri nousi tuolilta ja kiersi kätensä mun vyötärön ympäri painautuen mun selkää vasten. Mä soimasin itseäni siitä, että kiusasin meitä molempia edelleen jollain Riinis-jutulla. Miksen mä voinut olla vaan tyytyväinen siihen, että vaikka Valtteri oliskin pussaillut Riinistä, lopulta se oli kuitenkin nyt siinä mun kanssa. Se oli valinnut mut. Ei joku pussailu ollut niin vakavaa. "Nyt kerrot tai mä kutitan", Valtteri uhkasi matalalla äänellä ja sen sormet hipoi mun kylkiä. Musta tuntui, ettei se tiennyt, mitä se multa pyysi, mutta lopulta mä en voinut enää olla hiljaa. "Cella kertoi et se näki sut ja Riiniksen suutelemassa", mä lopulta puuskahdin ja annoin lasisen kannen valua sitruunantuoksuiseen vaahtoon, koska musta tuntui, ettei mun kannattanut pitää mitään särkyvää kädessäni.
Mä olin yrittänyt monta kertaa kuvitella miten tää keskustelu etenisi, mutta jotenkin mun tiskivettä valuvat kädet ja Valtterin spontaani nauru ei sopinut yhtään siihen kuvaan. "Ei me suudeltu Riiniksen kanssa", se vastasi niin varmasti, että mä melkein uskoin sitä. "Miks Cella sit… Tai siis miten sä voit tietää jos sä et muista?" mä kysyin pienellä äänellä. Valtteri huokaisi ja käänsi mut itseään päin, jotta mä näin sen vihreät silmät. "Riinis tykkä yhdestä toisesta niin se ei ois varmasti pussaillut mun kanssa. Se on mun kaveri", Valtteri vakuutti ja mä muistin, että Allukin oli sanonut jotain saman suuntaista. "Niin mut…" mä en malttanut olla väittämättä vastaan. Vilikin oli ollut sitä mieltä, että sekä Valtteri että Riinis oli ollut aika sekaisin. "Cellalla ei varmaan oo mikään maailman paras näkö ainakaan kännissä", Valtteri jatkoi ja silitti mun hiuksia lohduttavasti. "No joo Cella oli kyl aika pihalla", mä naurahdin ja nojasin vähän enemmän Valtteria vasten. Kai mä olin nyt vihdoin valmis sallimaan tän asian mennä vaan typerän väärinkäsityksen pikkkiin. “Totako sä oot koko ajan miettinyt?” Valtteri supisi mun korvaan ja halasi mua. Musta tuntui, että osa siitä ikävästä painosta, joka oli roikkunut mun niskassa jo pitkään, oli tippunut pois, mutta ei kaikki. "No joo, mut muistatsä mitään muuta tärkeää?" mä kysyin, vaikka osa musta huusi, että mun olis pitänyt vain olla hiljaa ja halata Valtteria. "Ai niinku mitä?" Valtteri vaikutti vähän epävarmalta, kun se vetäytyi kauemmaksi. "No jotain… vaik mitä sä sanoit?" mä yritin johdatella. Valtteri kurtisti kulmiaan ja musta alkoi tuntua ettei sillä ollut aavistustakaan. Mä katsoin sen vihreisiin silmiin ja näin kuinka se ihan tosissaan pinnisteli muistiaan. Mä en tiedä, olinko mä pettynyt vai helpottunut. "Hyvä! Voidaaks sit keskittyy johonkin muuhun. Haluuksä saunaan vai riittääks vaan se kuuma suihku?" mä yritin vaihtaa aihetta ja kiemurrella pois Valtterin otteesta, mutta se piti mua edelleen tiukasti sylissään. "Mitä mä sit sanoin?" se kysyi katsoen mua edelleen silmiin. "Äh ei se ollut mitään tärkeetä", mä yritin ohittaa sen kysymyksen. Oikeasti mä en tiennyt mikä olis ollut tärkeämpää kuin se, että Valtteri sanoi rakastavansa mua, mutta mun rohkeus oli jo pettänyt. "Jasmiina. Mitä mä sanoin? Enhän mä oo loukannut sua?" se toisti nyt vakavampana. Mä naurahdin. "Et tosiaan! Siis ei se oikeesti ollut mitään tärkeetä, mä en tiedä miks tää meni jotenkin tällaseks… Tuli vaan siis mieleen et sä sanoit… Tai siis sä sanoit jotain sellaista, ettei sua haittaisi jos Vili pussailis mun kanssa", mä höpötin vähän hermostuneesti, mutta käytännössä mun hätävalhe oli totta.. Mä en vaan ollut aikonut kertoa sitä(kään) Valtterille, eikä varmaan Vilikään. "Hah ei mun bro pussailis mun tyttöystävää", Valtteri naurahti itsevarmasti. Se vaikutti helpottuneelta, vaikka olishan se voinut olla edes vähän mustasukkainen mun suhteen… “Kiitti vaan”, mä mutisin tuskin kuuluvasti. "Hetkonen! Haluisitsä sitten pussailla Vilin kanssa?" Valtteri tajusi kysyä kohotellen kulmiaan selvästi kiusoitellen ja mä pelkäsin punastuvani. En mä tietenkään ainakaan just nyt halunnut, mutta en mä voinut väittää, etten olis koskaan ajatellut sellaista mahdollisuutta. "En tietty", mä tuhahdin. "Hyvä. Entä haluutsä pussailla mun kanssa?" pojan vihreät silmät tuikkivat. Sen ei tarvinut odottaa mun vastausta. Valtteri tunsi jo tien yläkertaan ja tiskit sai jäädä puolitiehen keittiön altaaseen.
Lopulta me selvittiin myös saunaan, sillä Valtterin sanoin se halusi testata kaikki mukavuudet, mitä Rantakarin lukaalilla oli tarjota. "Tää on kyl vähän huijausta", Valtteri naurahti heittäessään vettä pieneen kiukaaseen, joka otti vastaan löylyn iloisesti sihahtaen. Faija oli ollut ehdoton, että saunassa piti olla sellainen heti valmis kiuas ja olihan se kätevää, kun ei tarvinut latoa polttopuita ja pelätä häkämyrkytystä toisin kuin Savusalontiellä. Sitä paitsi ei meidän perheessä kukaan ehtinyt odotella, että sauna lämpenisi. "Sun täytyy myöntää, et Savusalontien saunassa on kuitenkin enemmän tunnelmaa", Valtteri puolusti vanhaa puusaunaa, jonka se oli kuulemma oppinut vihdoin lämmittämään. Jollain tasolla mä tiesin, mitä se tarkoitti mutta… "Siel on kans enemmän väkeä, eikä ees lukkoa ovessa. Jos mä nään Antonin vielä kerran alasti niin…" mä irvistin. "No ei sekään kyl halunnut nähdä meitä. Varsinkaan silleen… Ja me sovittiin hei seuraavana päivänä vähän lisää saunavuoroista", Valtteri nauroi ja heitti lisää löylyä. Välillä mä ihan tosissaan mietin, miten Anton viitsi raahata mua mukanaan kaikille kisareissuille kaikkien kiusallisten tilanteiden jälkeen. Varmasti se olisi löytänyt Sylville paljon paremman ja vähemmän nolon hoitajan. Välillä musta tuntui, etten mä voinut katsoa Antonia punastumatta, kun taas se tuntui lähinnä nauravan kaikille tyhmille jutuille. Paitsi ehkä faijan syytöksille, joille mun olisi kyllä pako tehdä jotain. Tavallaan mä olin alkanut uskoa, että Anton oli jotenkin mun puolella ja halusi antaa mulle mahdollisuuden (tai siis jonkun kymmenennen sellaisen), mutta tuskin senkään kärsivällisyys ikuisesti kestäisi, vaikka Seppele cupin jälkeen Anton olikin ollut jotenkin tosi hyvällä tuulella. Ehkä sen sijoittuminen Sylvin kanssa oli tehnyt sille ihmeitä… Mä suljin hetkeksi silmäni. "Voitko kuvitella et joskus elämä vois olla vaan tällästä? Et saa olla rauhassa eikä tarvi jotenkin olla varuillaan koko ajan”, mä huokaisin. Mä en malttanut odottaa, että voisin muuttaa pois kotoa vähän niin kuin Valtterikin. Sen jälkeen elämä olis varmasti paljon helpompaa.
Sinä iltana mä kävin nukkumaan omaan sänkyyni onnellisempana kuin pitkään aikaan. Musta oli ihanaa olla samaan aikaan kotona ja Valtterin kanssa. “Sä taidat tykätä musta tosi paljon, kun sä nukut Savusalontiellä niin usein”, Valtteri naurahti vetäen peittoa paremmin meidän molempien päälle. Musta tuntui, että sekin oli iloinen siitä, että sai nukkua kunnollisessa sängyssä. Mä nojasin päätäni pojan rintaa vasten ja kuuntelin, kuinka kiihkeä sydämensyke rauhoittui pikkuhiljaa. “No ainakin mä tykkään susta enemmän kuin Savusalontiestä”, mä hihitin vähän väsyneesti. “Mäkin tykkään susta enemmän kuin Savusalontiestä”, Valtteri rutisti mua tiukemmin itseään vasten. Mä jäin siihen vielä hetkeksi, ennen kuin musta tuntui, että meidän oli pakko alkaa nukkumaan. “Hyvää yötä Valtteri”, mä mutisin ja kurottauduin sammuttamaan yöpöydän lampun, joka oli valaissut himmeästi huonetta. “Hyvää yötä Jasmiina”, se kuiskasi samalla tavalla hiljaisesti ja pehmeästi ja painautui mun selkää vasten kietoen kätensä mun ympärille. Mä tiesin, että mulle tulisi kuuma ja Valtterin käsi puutuisi ennen aamua, mutta silti musta oli ihanaa nukahtaa juuri siihen. Mäkin rakastan sua, mä vastasin vielä sille, mutta vain ajatuksissani.
|
|
Jasmiina
Uusi ja innokas
Posts: 87
Hoitoheppa: April
|
Post by Jasmiina on Dec 15, 2022 14:25:03 GMT 2
15.12.2022 Joulupukin apurit note to self: harkitse kahdesti ennen kuin pyydät Julilta apua
Mä olin katsonut varmaan kolmesataa DIY-lahjaideaa tiktokista (joista ainakin puolessa oli samanlainen koristeltu purkillinen jotain muffinssiaineksia tai muuta) ja vajonnut jokaisen idean myötä yhä syvemmälle ahdistukseen. Mulla ei ollut aavistustakaan, mitä antaisin Valtterille lahjaksi ja vielä vähemmän mä osasin tehdä mitään itse. Silti jotenkin mun päähän oli jämähtänyt ajatus, että täydellisen joululahjan piti olla jotain romanttista ja ihanaa ja aivan ehdottomasti itsetehtyä.
Mä keksin kyllä monta asiaa, mitä Valtterilta puuttui. Olis ollut ihanaa antaa sille vaikka kunnon lakanat. Sellaiset valkoiset ja sileät niin kuin hotelleissa. Ja pehmeä kylpytakki. Mä lainaisin sitä varmasti, kun olin käymässä Savusalontiellä. Tai sitten olisi voinut ostaa hyvää kahvia tai jotain herkkuja, koska ei se niitä itsekään kaupasta ikinä hankkinut. Oikeastaan nykyisessä tilanteessa Valtteri olisi varmaan ilahtunut ihan vaan Saarioisten makaronilaatikostakin ja parista oluesta, jos olisi löytänyt ne paketoituna jääkaapista. Toisaalta se lahjaidea varmaan toimisi Antonille… Piti mun varmaan sillekin hankkia lahja, kun mä tavallaan olin myös Sylvin hoitaja. Mutta ensin oli ratkaistava tärkein ongelma! Mä en halunnut olla mikään Valtterin mutsi joka hoiti sen liinavaatteet ja ruuat, vaan maailman paras tyttöystävä ja siksi mun oli keksittävä jotain täydellistä.
Mä lähetin viestin epätoivoisena Julille. Se nimittäin ainakin osasi keksiä paljon ideoita ( joskus jopa hyviä) ja tunsi Valtterin. Siinä oli jo kaksi plussaa. Kun Juli soitti salamana facetimepuhelun takaisin mä jouduin painamaan hätäisesti puhelimen volyymia kaksi pykälää hiljaisemmalle. "Tehdään sille sellainen kuvakalenteri!" Juli huusi, kun mä olin selittänyt ongelmani. “Eihän tyyliin kukaan käytä mitään seinäkalenteria enää”, mä irvistin. “Tyhmä! Ne kuvathan siinä on se juttu. Tuu tänne! Mulla on jo ainakin sata ideaa mitä voidaan tehdä”, Juli innostui. Ja sitten vaimeampana kuului, kuinka se patisti Vilin hakemaan jotain jostain. “Tuu heti!” Puhelu loppui. No, ei Julilta auttanut muutenkaan ikinä kysellä mitään.
Mun ei tarvinut arvailla kovin pitkään, soitinko mä oikeaa ovikelloa, kun Juli liehui avaamaan oven pukeutuneena lähinnä kimaltavaan, pörröiseen joulunauhaan. “Mä päätin et mä otan tän vihreen, niin laitetaan sulle tää”, Juli selosti heilutellen punaista kahisevaa muovinauhaa kuin pientä puuhkaa. “Mit…” “Me löydettiin laatikollinen noita vintiltä. Ne on varmaan vintagea”, Vili selitti.
Juli oli ollut ihailtavan tehokas. Se sitoutui kyllä ideoihinsa ihan 100%. Ennen kuin mä olin ehtinyt paikalle, se oli jo virittänyt lakanoista, vilteistä ja jouluvaloista kuvauspisteen, jossa se harjoitteli poseerauksia ja kyseli Vilin mielipiteitä. Mulla oli typerä olo, kun mä pyörittelin punaista joulunauhaa käsissäni. Mulla oli sellainen fiilis, että olisin ollut hyvin pienen budjetin aikuisviihde-elokuvan lavasteissa. “Mä tuun auttamaan”, Juli ilmoitti. Vili tuijotti herrasmiehenä puhelintaan, kun Juli patisti mua riisumaan villapaidan ja farkut ja lopulta se teippasi joulunauhaa kiinni mun alusvaatteisiin. Mä en voinut kuin ajatella, että Joulu nauha puki paremmin Julia kuin mua. Juli oli tottunut muutenkin kimaltaviin ja paljastaviin vaatteisiin. “Ei se haittaa”, Juli vakuutti, kun punainen nauha vähän katkesi.
Mun olisi pitänyt heti tajuta, että Juli oli tietenkin taivutellut Vilin kameran taakse. En ollut tajunnut. Varmaan mun poskien punaisuus veti vertoja mua ympäröivälle joulunauhalle, kun Juli asetteli mua istumaan epämukavalle jakkaralle. “Jasmiina! Älä oo niin jäykkä. Sun pitää olla silleen rennosti”, Juli opasti. Aivan kuin siitä olisi ollut mitään apua… “Nii Jassu, relaa vaan”, Vili nauroi. Mä toivoin, että mun käden ulottuvilla olisi ollut vaikka joulupallo, jolla mä olisin voinut heittää blondia. “Tää on ihan paska idea, vai mitä?” mä sen sijaan kysyin Vililtä ja toivoin, että se olisi rehellinen. “Tää on just paras idea”, Juli vakuutti ja istahti mun syliin niin, että me meinasin horjahtaa jakkaralta alas. “Mä oon varma, et Valtsu rakastaa tätä”, Vili vakuutti ja alkoi räpsiä kuvia. Se oli selvästi kuvannut Julia joskus aikaisemminkin.
Juli oli itseoikeutetusti koko projektin taiteellinen johtaja. Mä ja Vili oltiin vain töissä täällä ja musta tuntui, että mä keikuin kameran edessä ikuisuuden kiusaantuneena ja palelevana. Lopulta Juli vaikutti tyytyväiseltä. “Ja sit vielä one for the bro!” Vili kuitenkin huikkasi. Se kiskaisi t-paitansa pois ja iski päähänsä laatikonpohjalla vuosikymmenen glittereitä ja muovihuituloita keränneen tonttulakin. Sitten me otettiin vielä parikymmentä selfietä. Nyt musta vasta tuntuikin, että koko setup näytti todella pienen budjetin K-18 elokuvan kansikuvalta.
Ehkä 98% kaikista kuvista oli aivan hirveitä, mutta lopulta joukosta löytyi muutama siedettäväkin. Ehdottomasti hauskin oli kuva, jossa Vilikin oli mukana. “Voidaaks tilata siitä tollanen peitto! Eiks se olis hieno”, Juli innostui tutkiessaan eri lahjavaihtoehtoja. “Eiku tehään tollanen magneetti. Niin sen voi laittaa sit Savusalontien jääkaapin oveen kaikkien iloks”, Vili ehdotti. “Mites ois vaikka avaimenperä… Se ei olis liian iso?” mä yritin. Mä en todellakaan halunnut, että mun puolialaston kuvani päätyisi Savusalontien jääkaapin oveen… Anton varmaan tukehtuisi muuten aamukahviinsa. “No tyyny?” Juli ehdotti, mutta Vilin mielestä koristetyynyt oli vain vanhoille tädeille. Vähän niin kuin seinäkalenteritkin.
Lopullinen lahja oli kompromissi. Joulukuva tilattaisiin A3-kokoisena julisteena (kyllähän Valtterin kellarihuoneen seinällä oli tilaa!). Sen lisäksi tilattiin muki, jossa oli Valtterin ja Siriuksen yhteiskuva Sommersolvervin palkintojenjaosta. Vili oli ottanut kuvan silloin kesällä ja mä tykkäsin siitä heti. Julin mielestä koko muki oli ihan tylsä. Mä ajattelin kuitenkin laittaa varmuuden vuoksi mukin täyteen suklaata.
Se ei ollut täydellinen lahja. Eikä varmaan erityisen romanttinenkaan. Mutta lopulta se oli ainakin itse tehty (tai yritetty).
|
|
Jasmiina
Uusi ja innokas
Posts: 87
Hoitoheppa: April
|
Post by Jasmiina on Feb 17, 2023 15:38:08 GMT 2
13.02.2023 FOMO eli se kun mua harmitti, etten mä ollut päässyt Valtteirn synttäreille
Maanantai oli ihan sairaan ärsyttävä päivä, koska eihän kukaan puhunut missään mistään muusta kuin Fleimin uv-vaahtobileistä. Siis niistä bileistä, joihin mä en ollut päässyt. Musta tuntui, että ne oli kaikkien mielestä parhaat bileet koskaan ja mä olin jo niin kyllästynyt näkemään siistejä ja hämyisiä kuvia pimeässä hohtavista kasvomaalauksista ja mekoista, joita mä en olisi ikinä uskaltanut pukea päälleni. Ainoa hyvä puoli niissä bileissä oli se, että maanantaina koulussa kukaan ei enää muistanut, että mä olin perjantaina melkein oksentanut matikanluokkaan kesken tunnin. Joku oli huutanut mun perään ootsä raskaana kun mä olin rynnännyt käytävälle, mutta maanantaina Liekkijärven lukion suurin uutinen oli se, kuinka jotkut oli yllätetty tositoimissa Fleimin vessakopissa. Mä todella toivoin, ettei ne ollut ketään tallilta.
Mun parhaalla kaverilla Kanervallakin oli omat juorunsa kerrottavana, mutta se jaksoi pantata niitä poikkeuksellisen pitkään, kunnes me oltiin kahdestaan. Oli hyppytunti ja me lojuttiin abien sohvilla (vaikka virallisesti niitä ei tietenkään ollut varattu kenellekään, mutta ei kukaan nuoremmista uskaltanut rikkoa sitä kirjoittamatonta sääntöä). “Mä näin sen sun Valtterin siellä Fleimissä”, se mainitsi muka huolettomasti, mutta ei sen kepeä äänensävy mennyt läpi mulle. “Joo, sil oli synttärit niin ne oli kans siel juhlimassa. Mä sanoin sille, et se voi moikkaa sua jos te näätte”, mä kohautin olkiani. “Se viihty aika hyvin tanssilattialla…” Kanerva jatkoi vähän painokkaammin. “No yleensä se viihtyy”, mä hymähdin, vaikka Kanervan ääni olikin vähän pahanenteinen. Enemmän mä olisin kuitenkin yllättynyt, jos Valtteri ei olisi näkynyt pyörähtelemässä uv-valojen loisteessa vaahtokasojen keskellä. Ja mä melkein jo arvasin, mitä Kanerva aikoi sanoa. “Siis voi olla, ettei se ollut mitään ja älä nyt huiollestu, mut… Sillä näytti olevan aika kivaa jonkun punatukkaisen-” “Ai no se oli vaan Riinis”, mä naurahdin tarkoituksellisen kepeästi ja keskeytin Kanervan ennen kuin se ehti sanoa enempää. Mä en halunnut kuulla niistä yksityiskohdista, joita olin yrittänyt olla kuvittelematta koko sen yön. Vaan Riinis, mä olin toistanut jo itsellenikin ainakin tuhat kertaa. Vaan Riinis, joka oli Valtterin kaveri - ja mun kaveri - ja kavereiden kanssa oli ihan ok tanssia. Niin me oltiin Valtterin kanssa sovittu sen Julidraaman jälkeen. Kanervan vihjailu tuntui kuitenkin inhottavalta ja sai mun vatsan muljahtamaan sillä tavalla, että se muistutti ikävästi perjantaiyöstä.
“Näittekö muuten Julin siellä?” mä yritin vaihtaa aihetta, mutta edes mä en keksinyt muuta puhuttavaa kuin ne bileet. Varmaan kaikki meidän koulusta seurasi Julia tiktokissa ja oli tietenkin siistiä, kun se oli mun kaveri ja mä olin joskus sen videoilla mukana. “Öö joo oota”, Kanerva naurahti ja selasi hyvin hämärän ja sumean kuvan kahdesta vaahtoisesta, toisiinsa liimaantuneesta hahmosta, joista toisesta kieltämättä huokui Juli-aura, jos sellaisen sattui tunnistamaan. Toinen hahmo ei ainakaan heti näyttänyt tutulta. “Ei menty moikkaamaan”, Kanerva virnisti. “Jos olisitte tarjonneet niille shotit niin Julia ei ois varmaan haitannut”, mä naurahdin. Samalla mua kuitenkin kalvoi se, mitä kaikkea mä olin missannut.
Superärsyttävän koulupäivän jälkeen mä menin Savusalontielle, missä Kirin perintöröttelö onneksi edelleen oli pystyssä viimeisimmistä jatkobileistä huolimatta. Valtteri oli tehnyt jotain koulujuttuja kotona ja me oltiin sovittu, että voidaan mennä myöhemmin yhdessä tallille. Valtteri oli kuulemma yrittänyt säästää mulle kakkua, mutta Anton oli kuulemma jo ehtinyt syömään sen. Varmaan hyvä niin, koska mä en uskonut että se olisi säilynyt hyvänä nin monta päivää, enkä mä halunnut välttämättä kokea heti uutta ruokamyrkytystä. Sen sijaan Valtteri kaatoi mulle lasillisen Pepsi Maxia (pullosta, jossa ehkä luki Adan nimi) ja kaivoi kaapista jotain jämäsipsejä. Savusalon tien oikeat aikuiset oli töissä vielä tähän aikaan, joten me jäätiin hengailemaan olohuoneeseen.
“Oliks hyvä koulupäivä?” Valtteri kysyi, kuten sillä oli aika usien tapana. Mä nojasin sen olkapäähän ja seurasin kun se selasi instaa. Näytöllä vilahteli lähinnä tasaiseen tahtiin hevosia, moottoripyöriä ja epäilyttävän vähäpukeisia naisia, mutta Valtteri ei keskittynyt niistä mihinkään. “Ärsyttävä. Kaikki vaan puhu Fleimistä”, mä tuhahdin. “Entä sulla?” “Ihan mielenkiintoinen… Vaik luennolla ei kyllä puhuttu Fleimistä mitään”, Valtteri virnisteli ja se näytti niin tyytyväiseltä vitsiinsä, että mun oli pakko vähän nauraa. Sitten se alkoi selittämään jotain omaisuusoikeusjuttuja ihan niin kuin ne olisi oikeasti ollut mielenkiintoisia ja musta melkein tuntui, kuin se olisi yrittänyt vältellä Fleimistä puhumista. Tai sitten mä vaan kuvittelin ja oli Kanervan syytä, että musta oli tullut näin vainoharhainen. Musta tuntui, että viimeaikoina asiat oli taas ollut vähän paremmin, joten mä en halunnut riskeerata sitä kyselemällä liikaa. Varmaan Valtteri olisi suuttunut, jos se olisi kuvitellut, että mä kuulustelin sitä. Niimpä mä kuuntelin kiltisti sen koulujuttuja.
“Mulla on muuten sulle lahja”, mun oli lopulta pakko keskeyttää Valtteri, kun sen monologi vain jatkui ja jatkui. “Ai miks?” Valtteri ihmetteli aivot selvästi edelleen jossain lakikirjan sivuilla ja tajusi sitten. Se nauroi vähän ja haroi tummia hiuksiaan pois ohimolta. Mua alkoi jännittää. Mun mielestä idea oli ollut hauska, mutta nyt kun mä kaivoin pientä rasiaa mun repusta, mä pelkäsin, että se olikin ihan nolo ja tyhmä. Mutta mä olin halunnut antaa jotain erityistä, enkä vaan jotain lahjakorttia vaatekauppaan. Valtteri kurtisti kulmiaan ja raotti rasian kantta uteliaasti. “Mitä nää on?” se poimi yhden paperisuikaleen ja luki nopeasti tekstin. Sen jälkeen se virnisti leveästi. “Mikä niistä se oli?” mä kysyin ja kaduin ideaa jo nyt. Rasiassa oli kaksikymmentä lippua, jotka Valtteri saisi käyttää silloin kun se halusi. Siis sellaisia niin kuin kokkaan illallisen, pesen Siriuksen varusteet, saat valita mitkä vaatteet puen päälleni ja muita vastaavia. Mä en halunnut, että ne olisi liian tylsiä, joten mä olin etsinyt netistä vinkkejä ja osa niistä oli noh... vähän villejä. “Mitä tarkoitta ei mitään liian ällöä?” Valtteri nauroi näyttäessään mulle poimimaansa lippusta ja mä punastuin vähän. “Mä säästän tän kyl myöhemmäksi. Tää on hyvä lahja”, poika virnisteli edelleen. Sanojensa vakuudeksi se painoi huulensa mun huulille. Ainakin hetken musta tuntui, että kaikki oli ihan normaalisti taas ja se uuden vuoden draama oli unohtunut vihdoin.
“HANKKIKAA HUONE!” Antonin ääni sai mut melkein putoamaan sohvalta. Ilmeisesti sen työpäivä oli loppunut. “Moro Anton! Ootko menossa tallille? Päästäänkö kyydillä?” Valtteri huikkasi kämppikselleen aurinkoisesti. “Voit nyt saatanan… joo”, Anton kuulosti luovuttaneelta, kun se tömisteli keittiöön etsimään jääkaapista jotain nopeaa evästä.
|
|
Jasmiina
Uusi ja innokas
Posts: 87
Hoitoheppa: April
|
Post by Jasmiina on Jun 3, 2023 11:44:24 GMT 2
1.6.2023 Ei yhtään niin kiva kesän alku eli eka kesätyöpäivä ja muuta turhaa
Englanti, pitkä oppimäärä E Matematiikka, pitkä oppimäärä B Ruotsi, keskipitkä oppimäärä i Yhteiskuntaoppi M Äidinkieli ja kirjallisuus, suomi C
Mä osasin luetella ilmeisesti mun loppuelämän määrittävät kirjaimet jo ulkoa niin että kyllästytti. Mutsin mukaan mun ruotsin hylätty arvosana “rumensi todistusta”, mutta kiitos kompensaatiopisteiden, sillä ei tuntunut olevan mitään muuta väliä yhtään kenellekään. Vaikka mutsi väitti muuta, mulla ei ollut pienintäkään aikomusta yrittää korottaa sitä enää sen jälkeen, kun saisin painaa valkomustan lakin mun päähäni lauantaina. Faija oli enemmän pettynyt matikan arvosanasta, josta ei ollut tippaakaan apuja mihinkään todistusvalintaan. Se ei ollut silti suostunut myöntämään, että pitkän matikan kursseilla kärvistely oli ollut virhe. Sen sijaan yhteiskuntaopin M oli yllättänyt positiivisesti jopa mun opettajan, joka oli lähinnä harmitellut sitä, että E:n raja oli jäänyt ihan parin pisteen päähän. Mäkin olin vähän yllättynyt, mutta selitin vaan, että kysymysten suhteen oli käynyt tuuri. Oikeasti Valtterin kanssa lukemisesta oli ollut sittenkin hyötyä, vaikka sen opetusmetodit ei välttämättä olisi kestänyt ylioppilaslautakunnan tarkastelua.
Juhlien sijaan mutsi ja faija halusi ajaa pari tuntia jonnekin hienoon ravintolaan syömään. Sinne oli kutsuttu myös mummi, vaari ja faijan veljen sietämätön perhe. Tuskin menisi minuuttiakaan ennen kuin joku kertoisi, kuinka mun vuotta vanhempi täydellinen serkkuni oli kirjoittanut viime vuonna kolme ällää ja opiskeli nyt oikiksessa. Mä mietin mitä ne sanoisi, jos Valtteri olisikin mun seurana meidän ihanalla sukulounaalla. Mutta kun mä olin puoliksi vitsaillut että Valtteri voisi tulla mukaan, se oli saman tien ilmoittanut, että se näkisi mut sitten oikeissa bileissä Fleimissä. En mä voinut sitä syyttää. Enhän mäkään halunnut syömään mun sukulaisten kanssa.
Mä olin ajatellut, että kun ylppärit oli ohi, niin sitten voisi ottaa jotenkin rennommin, mutta mä olin ollut niin väärässä. Sitten vasta mutsi ja faija olikin aloittanut jonkun ihme pääsykoehepulin ja vuoronperään ne oli saarnannut ties miestä opiskelupaikoista. Lopulta mä olin taipunut pääsykokeisiin, koska “niin kauan kun sä asut meidän katon alla, niin…” -mäkätys. Mä kuitenkin jo tiesin ettei mua syksyllä odottaisi koulupaikka faijan niin kovasti tyrkyttämässä kauppiksessa tai missään muuallakaan. Mun suunnitelma oli pitää välivuosi ja toivottavasti edetä mun ratsastusuralla (okei myönnnän, ehkä ratsastuskoulun hoitohevosella koulun omissa kisoissa kisaamista ei vielä voinut kutsua uraksi, mutta olin mä myös ollut kisahoitajana Hanameilla ja se oli jo jotain se). Silti mä odotin sitä niin kovasti, että tuntui kidutukselta teeskennellä vielä viimeiset turhat kiemurat ennen kuin mun oikea vapaus koittaisi. Erityisesti kun sillä aikaa kun mä olin jumissa täällä, Valtteri sai matkustaa kisoihin jonnekin toiselle puolelle maailmaa jonkun Riiniksen kanssa…
Kesäkuun eka päivä tarkoitti myös ekaa kesätyöpäivää. Mä olin saanut paikan faijan työpaikalta (ja faijan suosituksilla, kuten se autossa jaksoi monesti terottaa). Luojan kiitos sillä oli niin kiire, ettei se ehtinyt, kun jättää mut aulaan, mistä ylipirteä toimistoassari-Riikka noukki mut mukaansa vartin päästä. Se kuljetti mua ympäri ysärille jämähtänyttä toimistoa papattaen ulkoa opeteltua esittelypuhetta. Alakerrassa oli hienhajuinen kahvihuone, vieriviereen ahdettuja, sermeillä erotettuja työpisteitä ja postihuone, joka olisi mun sijoituspaikka koko kesän. Yläkerrassa oli enemmän tilaa hengittää ja ruutujen takana istui faijan näköisiä ukkoja, otsat rypyssä ja erittäin kiireisinä. Mä hakisin postin, keittäisin kahvia ja tarkistaisin että ankeissa arkistokaapeissa olisi kaikkea leimasimista klemmareihin, vaikka eihän niitä kukaan enää nykypäivänä käyttänyt. Perjantaisin mä saisin käydä ostamassa firman kortilla läheisestä S-marketista pullaa kahvihuoneeseen. Mitään muuta ei kannattanut ostaa, koska joku valittaisi kuitenkin. Ja sitten mä vastaisin puhelimeen. “Vatasen insinööritoimisto Liekkijärvi. Kuinka voin auttaa?” niin mun kuuluisi sanoa joka kerta. Ja sitten mä ohjaisin puhelun oikealle henkilölle tai laittaisin sähköpostilla soittopyynnön. Musta oli uskomatonta, ettei tyyliin kukaan siinä puljussa ollut vielä keksinyt etätöitä. Oli naurettavaa, että mun odotettiin istuvan koko kesä siinä ikkunattomassa koirankopissa, kun kännykät ja kannettavat oli keksitty. Aivan yhtä hyvin mä olisin voinut vastata puhelimeen tallilla, tai rannalla tai vaikka Kososten kesämökillä.
Kolmea vaille neljä mä pääsin vihdoin pois ja mietin, mistä mä saisin voimia palata sinne vielä huomenna puhumattakaan ensi viikosta, tai sitä seuraavasta, tai sitä seuraavasta… Onneksi mulla oli pian muuta ajateltavaa, kun mä bongasin Valtterin nojailemassa moottoripyöräänsä S-marketin parkkipakalla. Se oli luvannut tulla hakemaan mut töistä tallille, mutta faijan työhuoneesta näki suoraan toimiston parkkipaikalle, joten pieni kiertoreitti S-marketille oli sittenkin ollut parempi. Sitä paitsi Valtteri oli ehtinyt hakea mulle Pepsi Maxin ja Ässä Mix pussin odotellessan. Mä huomasin, kuinka pari meidän lukion ykkösluokkalaista tyttöä vilkuili Valtteria, kun ne kaarsi pyörillään kaupan pihalle. Mun mieliala koheni sekunnissa. Musta oli ihanaa kävellä itsevarmasti Valtterin luo, hymyillä ja antautua paheksuttavan pitkään suudelmaan. Se oli juuri sitä, mitä mä tarvitsin. “No miten meni päivä?” Valtterin leveä hymy lämmitti koleassa kesäkuun säässä. Samoin kuin niiden ykkösen työttöjen kateelliset vilkaisut, kun ne laahusti sisälle kauppaan. “Siis tosi kivaa. Eka työpäivä on NIIN jännä. Ja siis niin ihanaa, kun pääsin jo aloittamaan”, mä yritin matkia assari-Riikan naurettavan innostunutta ääntä ja pyöräytin sitten silmiäni. “Ainakin siitä saa palkkaa”, Valtteri naurahti luettuaan ilmeeni oikein ja oli ihan oikeassa. Se oli ehdottomasti kesätyön paras puoli. Vielä keväällä mä olin haaveillut siitä, että pääsisin Ilvessuolle töihin kesäksi, mutta sitten Eedi oli kertonut, kuinka vähän tallityöntekijä sai palkkaa. Kyllä mä istuin mielummin toimistossa tekemättä mitään, jos mä sain siitä melkein tuplasti rahaa, vaikka Ilvessuo olikin hieno paikka.
Valtteri ojensi mulle kypärää ja mä painoin sen päähäni tottuneesti. Edelleen musta tuntui vähän jännittävältä istua kyydissä, kun Valtteri viiletti pyörällään kohti Seppelettä ja se oli ihanaa. Mä painauduin Valtterin selkää vasten yritttäen väistää koleaa tuulta ja päätin autuaasti unohtaa ne hukkaan heitetyt kahdeksan tuntia mun elämästä, jotka odottaisi mua taas toimistolla huomenna.
|
|
Jasmiina
Uusi ja innokas
Posts: 87
Hoitoheppa: April
|
Post by Jasmiina on Sept 22, 2023 14:31:04 GMT 2
4.9.2023 Päätös eli se kamala aamu Seppele-cupin after riden jälkeen
Kanerva oli muuttanut kesän alussa omaan kämppään lähelle Liekkijärven S-markettia. Vähän myöhemmin se oli löytänyt sinne Torista vuodesohvan. Sellaisen ihan sairaan ruman sammaleenvihreän, jonka samettinen päällys oli kulahtanut ja jonka toista käsinojaa joku kissa oli käyttänyt raapimispuuna. Mä olin vaan nauranut, kun se oli luvannut, et siinä olis mulle aina paikka, jos mä sitä tarvisin. Ja siinä vuodesohvan kulmassa mä nyt kyhjötin halaten vuosien lititstämää tyynyä ja tökkien varpaallani reikäistä lakanaa, jonka alta se ruma, vihreä, sohvanpinta pilkotti.
Mulla oli hirveä olo Seppele cupin afterridejen jälkeen. Heti kun mä olin aamulla havahtunut ja ajatukset oli alkanut kulkemaan mun päässä, mä olin tajunnut, että olis pitänyt vaan jättää se Matthiaksen tarjoama Ponin Potku juomatta. Ei sen takia, että se olisi ollut yksi shotti liikaa, vaan siksi, mitä Matthias oli sen jälkeen sanonut. Vaikka kai se toisaalta oli parempi tietää. Ehkä vielä hirveämpää olis ollut, jos Valtteri ja Riinis olis jatkanut juttuaan ihan tyytyväisenä mun seläntakana ja mä olisin iloisesti kuvitellut kaiken olevan hyvin. Kanerva ainakin oli sitä mieltä. Nytkin musta tuntui, että mä olin ollut ainoa tyhmä ja sokea ja varmaan kaikki muut oli jo tiennyt. Ja mä olin niin katkera, kuinka mun elämäni ehkä parhaasta viikonlopusta (me oltiin voitettu Aprilin kanssa se 90cm luokka!!!) oli tullut mun elämäni surkein.
“Mitä sä aioit tehdä?” Kanerva tenttasi. Se lusikoi suoraan purkista puoliksi sulanutta suklaajäätelöä, jonka se oli kaivanut esiin lohdutukseksi. Mä en ollut voinut edes koskea siihen. “Emmätiiä…” huokaisin lamaantuneena. “Haluuksä et mä soitan sille? Voin sanoo jotain… tarkkaan harkittua”, Kanerva tarjoutui solidaarisesti. “Et todellakaan! Mä en haluu kuulla siitä mitään. Tyyliin enää ikinä…” “Mut täytyyhän teidän-” “EI!”, mä kivahdin ennen kuin Kanerva ehti ehdottaa puhumista. Sen mielestä jotenkin aina piti puhua ja sillä muka asiat jotenkin muuttui paremmaksi. No tää ei varmasti muuttuisi. “Eiks sul oo jotain tavaroita sen luona? Ja mites…” Kanerva jatkoi taas. “Mä pyydän tyyliin Kiriä tuomaan ne joskus tallille”, mä totesin. “Aiotsä kuitenkin vielä mennä tallille? Siis joskus” Kanerva tarttui mun vastaukseen ja mä tajusin, että kaikista paikoista talli olisi ehkä kaikkein vaikein. “Kai mun on pakko… Vaik siitä tulee kyl ihan hirveetä”, mä huokasin taas. Mä en halunnut nähdä Valtteria, enkä Riinistä ja mua hävetti, kuinka kaikki varmasti jo tiesi mitä oli tapahtunut. Se oli lukenut siellä instatilillläkin. “Mä voin tulla mukaan sinne tallille, jos haluut”, Kanerva lupasi ja mä tiesin, että se oli paljon luvattu hevosia pelkäävältä heinäallergikolta.
Aikani mietittyä mä tulin siihen siihen tulokseen, että ehkä mä jotenkin onnistuisin välttelemään Valtteria tallilla. Jos alkaisin käymään siellä tyyliin vaan tosi aikaisin aamulla tai silloin, kun ponitunneille tarvi avustajia. Ja sit mun piti varmaan vaihtaa lajia esteistä kouluun. Enkä enää ikinä menis mihinkään bileisiin… “Mun pitää varmaan hankkii uusia tallikavereita”, mä tajusin järkyttyneenä. “Mitennii?” Kanerva mumisi suu täynnä jäätelöä. “No kun en voi hengaa Valtterin kanssa. Niin sit tyyliin Vili salee valitsee sen, vaik nykyään se onki siel opiskelemassa. Ja jos Vili on Valtterin kanssa niin Juli tietty valitsee ne. Ja sit niillä on kans Riinis, vaik en mä kyl senkään kaveri pystyis enää olee”, mä aloin miettiä. “Entäs se tyyppi, jonka taksilla tulit? Se vaikutti ihan kivalta”, Kanerva kysyi. “Ai Anton? Se tarjoutui hakkaamaan Valtterin”, mä muistin ja hymyilin ehkä ensimmäistä kertaa sinä päivänä. “Mut sillä on vauvat, niin ei se oo oikein ikinä ylimääräistä tallilla. Ja se on vanha.” “Kai siel nyt muitakin ihmisiä on?” “Joo… Ehkä Iiris, ku sil on jotain Valtteria vastaan muutenki. Tai siis jos se ei hengaa Riiniksen kanssa. Ja Eedi on aika kiva, mut se on nykyään aina siel Ilvessuolla. Mut ehkä Matthias - se joka kerto - ja Allu, vaik en tiiä. Meil ei varmaan oo kauheesti yhteistä…” “Kuka on Allu?” “Julin veli. Ai nii… Jos mä en voi olla Julin kaveri, niin sit varmaan Allukin on vähän ongelma.“
Telkkarissa pyöri joku maailman turhin luksuspuutarharemonttiohjelma, kun me käytiin suunnilleen kaikki tallin ihmiset läpi. Sisu? Noh, ei meistä ehkä koskaan bestiksiä tulis, vaikka me oltiinkin sovittu se väärinkäsitys, joka nyt tuntui ihan mitättömältä. Cella? Se oli kyllä aika siisti tyyppi, mut varmaan tykkäs enemmän Valtterista. Liinu? Kuulemma inhosi meitä molempia. Kiri? Aika hankala. Valtteri kuitenkin asui sen luona, joten ehkä kämppissovun nimissä se ei voinut valita mun puolta. Hannes? Valtterin pomo… Emmy? No sitä ei varmaan kiinnostanut mitkään draamat, mut ei sen kanssa voinut hengata tallilla. Hanski? Joo, mä olin jo vähän epätoivoinen. “Ehkä mun pitää vaan alkaa niiden jatkokurssilaisten kaveriks. Se Viivi on ihan ok. Se oli Aprilin groomina just kisoissa. Ja se Tiiu - se jolla oli niitä täitä - no… se ainakin pyörii tallilla”, mä lopulta totesin. “Tai sit vaan ostat sen sun hevosen ja viet sen jonnekin muualle. Vaik sinne Ilvessuolle?” Kanerva ehdotti, enkä mä tiennyt oliko se tosissan vai ei. “Tiedätsä paljon hevoset maksaa?! Sitäpaitsi ei ne varmaan ees myis Aprilia kun se on tyyliin paras tuntihevonen.” “Oke. Tilataaks pizzaa?”
Pizzan, päiväunien ja ainakin kahdeksan Gossip Girl jakson jälkeen mulla alkoi olla vähän parempi olo. Ei sillä tavalla, että musta olis tuntunut siltä, että haluaisin enää ikinä poistua Kanervan kämpästä ihmisten ilmoille. Mutta sillä tavalla, ettei musta tuntunut, että jos mä nousisin mun pesästä sieltä sohvankulmasta mä joko oksentaisin tai valuisin vaan suoraan lattialle odottamaan, että mä lakkaisin olemasta. “Alkaako elämä voittaa?” Kanervain oli vissiin huomannut muutoksen mun olotilassa. “Mä oon eronnut. Mulla on ex-poikaystävä”, mä uskaltauduin lopulta kokeilemaan, miltä tuntuisi sanoa se ääneen. Se kirveli, mutta se tuntui päätökseltä. Mä voisin vaan päästä tästä yli ja toivoa, että kaikki muutkin unohtais koko jutun mahdollisimman pian. “Mä kyl meinasin et haluutko mennä suihkuun? Voin etsii sulle pyyhkeen. Mut go girl! Soitatsä nyt Valtterille?” Kanerva kannusti kuin ylpeä äiti. “Miks? En mä edelleenkään haluu puhua sen kanssa”, mä tuhahdin. “Mut siis tietääks se et te ootte eronnut? Eiks sun pitäis puhua sen kanssa?” Kanerva kohotteli kulmiaan. “No se tässä on käyttäytynyt niinku me ei oltais enää oltu yhdessä. Joten eiköhän se tajua!” “Ootsä varma?” “Oon.”
Ja niin mä olin eronnut mun elämäni ensimmäisestä poikaystävästä.
|
|
Jasmiina
Uusi ja innokas
Posts: 87
Hoitoheppa: April
|
Post by Jasmiina on Jan 15, 2024 13:41:35 GMT 2
2.1.2023 Tilinpäätös eli tärkeimmät jutut viime vuodelta Vuosi 2023 + Oma kämppä!!! - Vuokraan ja ruokaan menee sikana rahaa ja koko ajan pitää siivota + Mut kukaan ei koko ajan valita jos en jaksa ihan aina siivoo ja saan sisustaa miten haluun + Voi pyytää kavereita käymään sillon kun haluun +/- Fleimiin on kävelymatka (aika pitkä… mut silti kävelymatka) + Mulla on kaikesta huolimatta tilillä rahaa enemmän kuin koskaan! (kiitos työt ja ylppärilahjat) + Mulla on työpaikka - Se on maailman tylsin toimistohomma, mut ihansama + sain kuulla et saan jatkaa siellä viel keväällä, kun se vakkari työntekijä on äitiyslomalla eli saan rahaa viel keväälläki + koulu loppu, pääsin ylioppilaaks - en päässy mihinkää opiskelee vaik ei sil sillee väliä kun halusinki välivuoden, mut jotain kyl varmaan pitäis keksii +++ April <33333 se on ihan maailman paras ja musta on niin kivaa varsinki kisata sillä. Oispa se mun oma… - se on edelleen vaan tuntihevonen ja joudun jakaa sen tyhmien tuntilaisten kanssa… varsinkin se yks täti on NIIIN raskas (mun pahin pelko et se tyyliin ostais Aprilin) + pääsin hyppäämään isompii luokkia ja muutenki musta tuntuu et me Aprilin kanssa ollaan kehitytty - kaikki kisat ei oo menny niin hyvin (vaik jotkut kisat meniki) - V & R kisaa kans esteitä ja jos haluun hyppää isompii luokkii niin joudun kisaa niiden kaa samoja. Pitäiskö vaihtaa kouluratsastukseen lol - jossain vaiheessa mä melkein mietin et lopetan ratsastuksen kun tallil on ollu vähän hirveetä mut en kyl pysty siihen ---------------------- V (ei varmaan tarvi selittää…..) ----- R (vaikka ei se silleen sen vika oo niin silti musta on aika hirveetä ees nähdä se) + kuitenki Seppele kun on siel kivojaki tyyppejä niinku Anton ja Juli ja Eedi yms. ++ Anton on antanu mun olla Sylvin kisahoitajana ja Eedi kans puhu et Holly tulee Seppeleeseen - Iiris vissiin alkaaki vuokraa Hollya niin mä en voi (vaik ei mul todnäk ois ollu ees varaa) - mutsi ja faija+ mutsi ja faija kun ne ehkä on ihan siedettäviä nyt kun en asu niiden kans... ja mentiin jouluks ja uudeks vuodeks Thaimaahan ja vaik on vähän ankeeta olla vaan porukoiden kanssa reissussa niin kiva kun oon saanu olla rauhassa hotellilla kun ne haluu käydä kaikil retkillä mut mua ei onneks pakoteta mukaan Oke luulin et miinuksia olis ollut tosi paljon enemmän, mut oli viime vuonna ehkä jotain hyvääkin. Mun uuden vuoden lupaus on, etten mä anna kenenkään pilata mun vuotta. Vuosi 2024 on mun!Mä alleviivasin viimeisen lauseen ainakin kahdeksan kertaa ja suljin sitten muistikirjan, jonka kannessa oli ihania lootuksenkukkia ja kultaisia yksityiskohtia. Se oli heräteostos hotellin lähellä olevasta pienestä matkamuistopuodista ja mä olin päättänyt, että siitä tulisi mun uusi päiväkirja. Sellainen bullet journal, joita kaikki menestyneet ihmiset piti. Aluksi mä olin ajatellut, että mä unohtaisin vaan vuoden 2023, enkä tahrisi siihen liittyvillä jutuilla yhtäkään puhtaan valkoisista sivuista, joille kirjoittaminen tuntui aluksi kauhistuttavalta aivan kuin yksi väärin piirretty viiva voisi pilata kaiken heti alkuunsa. Lopulta mä en ollut kuitenkaan ihan malttanut jättää mennyttä vuotta rauhaan, kun tiktokissa joku oli kertonut, kuinka ihan kaikkein paras tapa aloittaa uusi vuosi, on laskea edellisen vuoden plussat ja miinukset. Kun mä jälkikäteen tarkastelin mun listaa, mä en ollut ihan varma kummat oli voittanut.
|
|