|
Post by Ada Laine on Apr 4, 2022 20:28:20 GMT 2
Adan juttuja Seppeleen ulkopuolella.
|
|
|
Post by Ada Laine on Apr 4, 2022 20:29:30 GMT 2
05.04.2022 Liekkijärvi
Tammikuussa Ella oli laittanut koko Metkan myyntiin. Melkein kaikki hevoset ja koko tallin. Kuulemma ratsastuskoulun pito ei tuntunut siitä enää hyvältä eikä Metka pärjännyt taloudellisestikaan riittävän hyvin. Mä olin löytänyt itseni suurimmassa kriisissä sitten valmistumisen. Valvoin öitä mun puolikkaan hevosen ja kokonaisen työn kohtalon yli, eikä se ainakaan helpottunut, kun tila löysi ostajan jo helmikuun lopussa. Meillä olisi vappuun saakka aikaa tyhjentää talli, sitten uudet omistajat muuttaisivat sinne. Lännenratsuineen ja poneineen. Tai ehkä se oli lännenratsuponeineen? Helmi-maaliskuussa vietin tunteja istuskellen hämmentyneen Tontun karsinassa, tehden puheluita ja rapsutellen kimoa epätoivoissani. Ella myi mulle Tontun toisen puolikkaan naurettavan halvalla. Kai sitä vähän hävetti koko tilanne, ei se kauaa tallia ollut ehtinyt pitää. Työmarkkinat oli heikot. Mä olin ennen maaliskuun puoliväliä saanut kaksi tarjousta. Toinen oli Saksasta ja toinen joltain ihan pölähtäneen kuuloselta raviäijältä. Tosin se raviäijä oli ollut ihan avuliaskin, antanut mulle Irenen numeron ja käskenyt soittaa sille ”kun musta ei selvästi oikeisiin hevoshommiin ollut”. Epäileväisenä ja epätoivoisen olin soittanut annettuun numeroon, ja heleä-ääninen Horses In Firen (mikä sekin nimi muka on) omistaja Irene oli kuin olikin tarjonnut työhaastattelua. Tarpeettoman liekkiteemainen Liekkijärvi oli tuntunut oudolta paikalta kun olin ensimmäistä kertaa ajanut sen läpi, mutta Irene oli palkannut mut ja niin mun siirtymä Liekkijärvelle alkoi. LiekkiMarketin ilmoitustaululta olin napannut mukaan pari soita tänne lappua vuokra-asunnoista ja Ireneltä olin saanut jonkun Salman puhelinnumeron saatesanoin ”Seppeleessä on varmaan parempi esteratsulle kun meidän pihassa, mutta meillekin saa kyllä”. Salma oli vastannut mun puheluun nopeasti, mutta koska se ei enää ollut Seppeleen omistaja, ei se ollut ihan varma tallipaikkatilanteesta. Me oltiin eksytty puhumaan meidän hevosista, ja mä olin vahingossa luvannut mennä katsomaan sen groomia tarvitsevia poneja. Taskuraha tekisi hyvää. Puhelumaraton Tontun karsinasta oli jatkunut suoraan Emmyyn ja siitä takaisin Ireneen, kun tallipaikkoja Seppeleessä ei ollut. Irene oli tavattomalla innolla luvannut meille paikan sen kotitallilta, ja me oltiin sovittu muutosta. Mulla oli ollut luvassa työpaikka, tallipaikka ja ehkä jopa hoitoponeja, mutta ei kotia itselle. Niinpä seuraava soittokierros oli asuntoihin. Jos työmarkkinat olivat heikot, niin olivat myös Liekkijärven asuntomarkkinat. Perheille suunnattuja ja ylihintaisia yksiöitä oli kaupan, mutta ei juuri muuta. Vähintään epäilyttävän kuuloinen kämppiskämppä jäi mun ainoaksi vaihtoehdoksi vaikka oli jo maaliskuun loppu, ja mä seisoin pienessä huoneessa, jossa jopa mun pää melkein osui osaan katosta. ”Tää ja toi kellarihuone on vielä tyhjillään”, Kiriksi esittäytynyt tyyppi selitti mulle elehtien huoneen ovella, ja vaikka lattia narisi epäilyttävästi ja ikkunasta tuntui jo veto, mä nyökkäsin. ”Joo, mä voin ottaa tän”. Niin mulla oli asunto Liekkijärvellä. Tai no, joku pieni kellarihuone ihme tallikommuunissa. Mun toista tulevaa kämppistä en ollut kohdannut, mutta Kiri vakuutteli mulle, että se on hyvä tyyppi. Muuttopäivän aamu valkeni harmaana, ja Ella lähti kuskaamaan Tonttua ja mun vähäisiä huonekaluja Liekkijärvelle tallikämpältä. Tonttu kiipesi autoon tottuneesti, luullen varmaan, että me mentäisiin vain kisoihin tai valmennukseen jonnekin naapuriin. Mä matelin hevosauton perässä hiekkateitä loppujen laatikoiden täyttäessä takapenkin ja auton perän, katsoen kuinka taakse jäivät puolityhjäksi jäänyt Metka ja lopulta koko Eiteän kylä. Liekkijärvi tuntui erilaiselta kuin uinuva Eiteä, vaikka metsien ja peltojen keskellä Irenenkin talo seisoi. Tontun uusi naapuri, shetlanninponi Iivari, ja sen kaveri, suokkiruuna Erkki, tarkkailivat korvat tötteröllä ja talvikarva pörröisenä, kun mä talutin nyt jo tilanteen omituisuuden tajuavan Tontun sen uuteen karsinaan pieneen neljän hevosen talliin. Aina hymyilevä Irene lupasi pitää hyvää huolta Tontusta, luvaten, että mä voisin rauhassa tehdä muuttoni. Mun uusi koti oli edelleen kylmä ja nariseva, eikä kumpaakaan mun uusista kämppiksistä näkynyt mailla halmeilla, kun me raahattiin tavarat Ellan kanssa huoneeseen. Mä jäin istumaan yksin huoneen sohvalle, kun Ella lähti takaisin Eiteään. Mä halusin ajaa perässä ja palata mulle muodostuneeseen kotiin, mutta huomenna olisi luvassa tutustuminen Salman poneihin ja ensimmäinen työvuoro. Ja Liekkijärvestä pitäisi tehdä uusi koti, ei Eiteässä enää mulle mitään olisi. Aloin purkaa laatikoita ja keittää teetä, huomaten, ettei kukaan muu talossa tainnut juoda teetä. Tai ainakaan kaapeista ei löytynyt muita teepusseja, joten tungin omani kahvin viereen.
|
|
|
Post by Ada Laine on Oct 12, 2022 8:19:35 GMT 2
12.10.2022 Aamu Ilona tuhisee lattialla. Tuuli vinkuu seinissä. Jossain paukahtaa ovi. Ada säpsähtää hereille. Ullakon aulan läpi kaikuu Kirin ja Miilon hiljainen puheensorina. Savusalontien nurkat huokuvat elämää ja Ilona on Adaa valmiimpi uuteen päivään. Vedenkeitin porisee hiljaa. Joku on taas juonut melkein kaiken teen. Ilona odottaa jääkaapin edessä. Savusalontien seinät eivät pidä ääntä. Anton puhuu puhelimeen lähes lirkutellen naapurihuoneessa. Ada valitsee viimeisen pussin hyvää marjateetä. Ilona istuu Antonin oven eteen. Lusikka kilisee kuppia vasten. Sokerikin on loppu vaikka ei kukaan Savusalontiellä leivo. Savusalontien lattialaudat kolisevat. Ada kuulee Jasmiinan hiipivän ulos. Ilona ryntää eteiseen. Ada sekoittaa teetään toivoen turhaan sen muuttuvan makeammaksi. Sohva huokaa kun sille istutaan. Koko talo tuntuu hengittävän vanhuuttaan. Ada käpertyy nukkaantuneen viltin alle. Tee maistuu kitkerältä. Ilona juoksee takaisin eteisestä, hyppää sohvalle ja käpertyy kylkeen. Ada rapsuttaa sen korvaa. Ilona kiipeää puoliksi syliin. ”Sentään mulla on sut”, Ada kuiskaa hymyillen koiralle. Ehkä kukaan ei kuule. Tai ehkä koko Savusalontie kuulee, talolla tuntuu joskus olevan korvat.
|
|
|
Post by Ada Laine on Mar 1, 2023 21:35:22 GMT 2
1.3.2023 Savusalontie Jasmiina ja Valtteri kikattaa jossain, se kantautuu mun huoneen pimeyteen talon rakenteiden läpi. Mä en tiedä miten mä osaan olla tän katon alla. Talo huokuu jokainen päivän hetki jonkun vierasta rakkautta. Se leijailee ilmassa pysähtyen välillä seinäksi mun eteen, saaden mut haukkoon henkee pienen hetken ennen jatkamista. Sen siirappisuus tunkeutuu lattian koloihin ja seinälautojen rakoihin. Mä seuraan sitä ulkopuolelta, sulautuen seiniin ja upoten siihen olohuoneen rikkinäiseen sohvaan. Kaikki kuvittelee olevansa hiljaa ja huomaamattomia. Mä joskus kuvittelen että ne katsoo mua säälien, voi sitä, se on yksin tuolla nytkin. Ne ei halua häiritä mua niiden olemisella. Sellaista se täällä välillä on, varovaista hiipimistä, toisten elämän varomista. Eikä mua häiritse, mutta välillä niiden rakkaus ei mahdu seiniin ja lattioihin ja ilmaan. Mä näen sen Antonin kasvoilla kun se puhuu sen puhelimen ruudulle talon nurkassa, muka huomaamattomasti, ja Kiri näyttää onnesta humaltuneelta aamupalapöydässä vastatessaan viesteihin. Se unohtaa vastata mulle kun kysyn haluaako se teetä, upoten viesteihinsä. Mä juon teeni kun Ilona tuijottaa vieressä. Mä rapsutan sen päätä, sille ei tule pentuja. Ei tällä kertaa. Illalla käännän kylkeä enkä voi olla työntämättä pois ajatusta siitä ettei mulla ole ketään kenen luo mennä. Kenelle jakaa mun elämä, odotukset, toiveet. Haaveilla tulevaisuudesta, itkeä menneisyydestä. Lopulta mun hengitys hukkuu vanhan talon huokauksiin ja mä nukahdan tietäen ettei mulla ole ketään. Ei ketään jonka kanssa olla, ei edes ketään josta haaveilla, jonka haluaisin.
|
|
|
Post by Ada Laine on Jul 12, 2023 11:05:00 GMT 2
Tonttu on vähän yksinkertainen ja hiukan kummallisen mallinen hevonen, mutta se on hyvä kilpahevonen. Ori on kilpailupaikalla rauhallinen, se suorittaa tasaisesti ja nauttii hyppäämisestä. Se on napsinut sijoituksia, jopa voittoja, metrikolmenkympin luokista saakka. Adaa hävettää, kun se katsoo niiden yhteistä kilpailukalenteria. Koko vuonna ainoa yhteinen kisa on ollut kesän Seppele Cup. Helppo B ja ysikymppi. Ei Ada ole hullumpi ratsastaja, ne olisivat varmasti selvinneet helposta Asta tai metrikympistä viime vuoden lailla, mutta treenaaminen on jäänyt vähälle. Tonttu asuu pihatolla ilman kunnollista estekalustoa ja vaikka Ada nauttii sekä hyppäämisestä että kilpailuympäristöstä, hän ei nauti kilpailemisesta. Kilpaileminen jännittää joka kerta vietävästi. Vatsassa pyörii ja askeleiden lasku rataa kävellessä tuntuu puuroutuvan. Verryttelyssä on miljoona muutakin hevosta, eikä osa ratsastajista osaa varoa. Radalla menee yleensä ihan kivasti, mutta koko prosessi aiheuttaa enemmän kokonaisvaltaista stressiä ennen kisoja ja niiden aikana, eikä Ada löydä paljoa iloa kilpailemisesta. Kisahoitaminen on paljon mukavampaa, radan reunalla kasvava jännitys ja suoritusten seuraaminen sivusta tuntuu mukavammalta ilman omia suorituspaineita. Tonttu ansaitsisi kilpailla. Ada huomaa usein kilpailuissa ja Tontun satulassa toivovansa, että se voisi seurata orin kilpailusuorituksia sivusta. Hän on yrittänyt hetken kysellä muilta kiinnostusta kisata orilla, mutta ketään tuttua ja luotettavaa ei tunnu löytyvän. Ada haluaisi kysyä Salmaa, mutta hänellä on jo kolme hevosta. Muut tutut eivät hyppää, eivät ole sen tasoisia että voisivat kisata Tontulla Adaa paremmin kuten Ada toivoo tai eivät halua kisata Tontulla muista syistä. Ada harjaa Blisiä tallin käytävällä, kun Lokin karsinasta kuuluu sadattelua. Adan mielestä kirjava varsa on huvittava, vaikka Ada itse ei ikinä haluaisi sellaista hevosta eikä hän ole ihan varma miten Eedikään jaksaa hevosen kanssa. ”Eedi?” Ada kysyy, varmistaen että toinen on kunnossa. ”Joo? Tää kakara ei taas haluu riimua”, Eedi vastaa kuulostaen pääasiassa kyllästyneelle varsansa oikkuihin. ”Mä oon vähä miettinyt että mitä teen ton Tontun kanssa, eikö teillä oo siellä Ilvessuolla jotain myyntijuttua?” Ada kysyy jo hetken mielessä pyörineen kysymyksen työntäen ajatuksen hevosesta luopumisesta konkreettisten suunnitelmien puolelle. ”Joo, kui? Tai et… eiks teil oo siis menny ihan kivasti sen kans?” Eedi kuulostaa vähän hämmentyneeltä. Ada ei tunne Eediä kovin hyvin, mutta silti sävy ei ole sillekään täysin uusi. ”On joo, mutta mä en ole kilparatsastaja kuten sä ja Tonttu olisi jollekin muulle niin kiva kisahevonen”, Ada selittää, toivoen että Eedi ymmärtää vaikka se on ehkä eniten kisaratsastaja jonka Ada tuntee. ”Aa, joo, on meil, enemmän kyl kouluhevosii mut kyllä meilt pari ratsastajaa myyntijaksol löytyy estepuolelkin. Voin antaa sulle vaikka Markuksen numeron jos haluut, se hoitaa noit myyntisopparei?”, Eedi toteaa palaten asialliseen asiointisävyyn, siitä huomaa että Eedin tämä kuuluu Eedin työhön. ”Laita vain, kiitti”. Illalla Ada tuijottaa Eedin lähettämää puhelinnumeroa Savusalontien sohvalla. Ilona on käpertynyt kainaloon rapsutettavaksi. Se tallentaa numeron. Päätös tuntuu liian isolta tehtäväksi välittömästi. Ehkä huomenna Ada uskaltaa soittaa.
|
|