|
Post by Liinu on Jun 27, 2020 18:23:22 GMT 2
Wakanda "Whinny"- sivut- WhinnyHollantilainen puoliverinen, tamma 13v Omistaja: Liinu Karhula Seppeleessä 27.6.2020 -->
|
|
|
Post by Liinu on Jun 27, 2020 20:40:12 GMT 2
27.06.2020
En tiennyt mitä minä sillä hetkellä tunsin. Pelkoa, toiveikuutta, jännitystä, intoa, rakkautta, häkeltyneisyyttä... Vähän kaikkea mahdollista.
Siinä se seisoi. Seppeleen tallipihalla, korvat terhakkaasti pystyssä ja pää korkealla. Minun, siis ihan oikeasti minun ikioma, hevonen: Wakanda eli Whinny. Minä olin nyt virallisesti hevosenomistaja ja olin odottanut tätä hetkeä siitä asti, kun ensimmäisen kerran satulaan olin istahtanut ja päättänyt sillä sekunnilla, että joku kaunis päivä minullakin olisi oma hevonen, jonka majottaisin vaikka vanhempieni autotalliin.
Seppele ei ollut (onneksi) mikään autotalli. Kaikki liekkijärveläiset tallin tiesi ja kirjaston lainauspisteellä istuessani olin oppinut huomaamaan, milloin hevoskärpänen oli pikkutyttöjä päässyt puraisemaan... Jos ei kasa hevoskirjoja antanut vihiä, niin viimeistään innostuneet supattelut Seppeleestä sekä sen supersöpöihanista poneista paljasti.
Ja nyt minäkin olin siellä pitkästä aikaa. Olin joskus ammoisina aikoina käynyt Seppeleessä tunneilla, mutta tädin ostettua oman hevosen, olin jatkanut ratsastusharrastustani siellä. Omistaja oli vaihtunut minun vanhoista Seppele-ajoistani ja nyt tämänhetkisistä omistajista toinen ilmestyi eteeni. "Liinu?" Salma kysäisi ja nyökkäsin. Olin ottanut häneen yhteyttä sen jälkeen, kun olin tajunnut tarjoukseni Whinnysta menneen läpi ja sen faktan, ettei mulla ollut tammalle tallipaikkaa, sillä tädin talliin ei mahtunut mitenkään päin. "Tervetuloa! Tule, näytän teille missä on Wakandan karsina", nainen selitti ja viittoili seuraamaan itseään. "Whinnyn", mutisin hiljaa vilkaisten tammaa, joka kiltisti oli lähtenyt liikkeelle meidän tahtiin. "Whinny? Aivan!" Salma hymyili lempeästi.
Nainen selitti tallin toiminnasta ja minä kuuntelin hänen puhettaan hiljaa, koska en tiennyt pitäisikö minun jotain asiaan kommentoida ja vaikka olisi pitänyt, en ehkä olisi uskaltanut. Sitä paitsi, minun oli edelleen hankala käsittää, että se riimunnarun toisessa päässä oleva hevonen oli oikeasti minun, joten kaiken sen hämmentyneisyyden takia en olisi saanut muutenkaan sanaakaan ulos suustani. "Oliko se niin, että Whinnyä saisi käyttää myös tunneilla joskus?" Salma kysyi, kun olimme kävelleet sisälle talliin. "Kyllä", inahdin. "Se on tosi kiltti ja osaa vaikka mitä."
Whinnyn karsina löytyi nopeasti, Salma valjasti muutaman paikalla norkoilleen tallilaisen auttamaan minua tamman tavaroiden kantamisessa paikoileen ja naama punaisena kiittelin urakan jälkeen heitä, ketä he nyt ikinä olivatkaan. Olisin minä toki pärjännyt yksinkin, mutta olihan heistä tietenkin iso apu. "Sano vain jos tarvitset apua jossain ja nykäise hihasta jos tulee kysyttävää", joku niistä oli tokaissut ja olin luvannut tehdä niin. Tietenkin.
Muuttorumban rauhoituttua Whinny pääsi vielä uuteen tarhaansa katselemaan maisemia. Kimo tamma oli niin kuin olisi asunut koko ikänsä Seppeleessä. Olisinpa ollut minäkin yhtä rauhallinen kuin se.... Mutta uskoin ja tiesin, että me kyllä tulisimme viihtymään täällä.
Minä ja minun hevonen.
|
|
|
Post by Liinu on Aug 14, 2020 19:35:48 GMT 2
14.08.2020
Whinny laukkasi maltillisesti ympyrällä juoksutusliinan toisessa päässä ja mä vain pureskelin hermostuneena alahuultani. Tamma ei ollut syy hermoiluuni, tietenkään, se oli yhtä kiva kuin aina ennenkin eikä meillä ongelmia ollut missään vaiheessa. Lähestyvät kisat minua hermostutti.
Emmy oli taannoin maininnut jostain Käkiharjujen kisoista ja kysellyt, oliko muita lähdössä ja jostain kumman syystä mä olin luvannut harkita asiaa. Ja lopulta olin ilmoittanut meidät niin esteille kuin koululuokkaankin. Eihän Whinny ole ollut mulla kuin pari hassua kuukautta, joten olin ajattellut sen parin päivän kisarupeaman olevan sellainen niin sanotusti mielenvirkistysreissu sen kummempia odotuksia kisaluokille laittamatta. Koska en ollut mikään kilparatsastaja (enkä halunnutkaan olla), saisi ne Käkiharjuilla pidetyt kisat riittää tälle vuodelle. Katsottaisiin seuraavia kisahommia sitten ensi vuonna - jos silloinkaan.
Paitsi että sitten oli tallilla alkanut kuhina Seppele Cupista. Enhän mä yksinkertaisesti kehdannut jättää osallistumatta kotitallin kisoihin. Mitä kaikki olisivat ajatelleet jos en olisi osallistunut? Joten siksi meidän kalenteriin oli ilmestynyt myös Seppeleen omat kilpailut.
En tiedä kumpaa jännitin enemmän: kotitallin kisoja vai sitten niitä Tampereen seuduilla pidettäviä kilpailuja. En tiennyt, ketä kaikkia sinne Käkiharjuille oli lähdössä, mutta Seppeleessä olisi tuttuja silmäpareja sitäkin enemmän seuraamassa meidän suorituksia.
Jos meihin edes kukaan sen kummempaa huomiota kiinnittäisi. Olin pitänyt matalaa profiilia tallilla ja viihtynyt lähinnä omissa oloissani, koska sellainen minä olin. Ihan jo sen takia, etten oikein osannut tutustua uusiin ihmisiin. Se, että olin osallistunut leirille, oli jo jonkinlainen ihme!
Lydia oli ainoa, jonka kanssa saatoin vaihtaa kuulumisia enemmän kuin parin lauseen verran ihan kysymättä. Niin ja Aleksanteria moikkailin myös (punastellen), koska se oli silloin kerran lähtenyt minun ja Lydian kaa maastoilemaan. Myös samalla leirillä olleita tervehdin myös huomattavasti vapautuneemmin kuin muita "tuntemattomia" tallilaisia.
Käskin Whinnyn käyntiin ja parin kierroksen jälkeen kutsuin sen luokseni. Tamma painoi turpansa ojennettua kättäni vasten enkä voinut muuta kuin hymyillä. Whinnyn seura riitti minulle vallan mainiosti, olihan eläimet muutenkin paljon parempaa sekä luotettavampaa seuraa kuin ihmiset.
Vaikka kai minä silti kaipasin jotain Ystävää, jonka kanssa pimeinä syysiltoina hautautua sohvalle teekupposet käsissä sekä villasukat jaloissa katsomaan jotain hömppäsarjaa ja juoruilemaan ihmissuhdejuttuja sun muita. Mutta oli tää ihan hyvä näinkin.
|
|
|
Post by Liinu on Aug 22, 2020 10:51:51 GMT 2
22.08.2020
Kämmenet hikoillen seurasin sitä hevos- ja ihmisvilinää. Olimme saapuneet hyvissä ajoin Käkiharjuille ja nyt minulla oli liikaa aikaa panikoida tulevaa luokkaa, joten nappasin tammani riimunnarun toiseen päähän ja lähdin kävelyttämään sitä ympäri tallipihaa. Whinnya ei pahemmin hetkauttanut maiseman vaihdos tai uudet hevoset sen ympärillä ja toivoin, että se olisi jakanut edes osan siitä seesteisyydestään minulle. Jännitti ihan liikaa ja muistin taas, miksen niin hirveästi tykännyt kilpailemisesta.
Mutta eiköhän me tästä kisaviikonlopusta kunnialla läpi päästäisi. En mä mitään voittoa tullut havittelemaankaan, joten oikeastaan ihan sama miten menisi, mutta parhaani tietenkin yrittäisin. Saisi samalla tuntumaa Whinnyn kisamoodiin ja näkisi, mitä meidän erityisesti pitäisi harjoitella Seppele Cupiin. Siellä mä ehkä haluaisin pärjätä...
Kun oli sitten aika nousta Whinnyn satulaan, jännitys tuntui hieman hellittäneen. Starttaisimme ensimmäisten joukossa, joten tämän päivän koitos olisi ihan pian ohi ja pääsisimme kotimatkalle.
Ratsastin Whinnyn tuomareiden eteen ja pyyhin mielestäni kaiken ylimääräisen keskittyen Helpon A:n rataan. Olimme sitä monet kerrat kotitallilla harjoitelleet, joten se kyllä oli hyvin muistissa niin minulla kuin Whinnylläkin. Hienosti meni ja olin erittäin tyytyväinen tammaan. Se oli kyllä mitä mainioin otus!
Ja se mainio otus sai palkintojen jaossa suitsiinsa valkoisen ruusukkeen! 72,143 % ensimmäisistä kisoista ei ollut laisinkaan huono tulos.
23.08.2020
Sunnuntaiaamuna matkasimme jälleen kerran Käkiharjuille ja tällä kertaa Emmykin oli oman hevosensa kanssa mukana. Oli ihan kiva saada nainen seuraksi, vaikken pahemmin häntä tuntenutkaan ja sen takia alkumatkasta minusta ei hirveästi jutunjuurta irti lähtenyt.
Tänään koulusatula sai väistyä estesatulan tieltä ja se sama jännitys kalvoi taas sisuskaluja. Eilinen oli mennyt paremmin kuin olin osannut kuvitellakaan mutten siltikään asettanut tälle päivälle kovin suuria odotuksia. Whinnysta löytyi myös pomppuvoimaa ja hienosti se oli ainakin treeneissä mennyt, mutta eihän se tarkottaisi että kisoissa menisi yhtä hyvin.
Kunhan nyt vain ehjin nahoin päästäisiin rata läpi...
Ja päästiinhän me! Kaksi kertaa ja pyöreät nolla virhepistettä tuli niin perusradalta kuin uusinnastakin. Voin sanoa että olin erittäin onnellinen sekä ennen kaikkea yllättynyt! Emmy onnitteli vuolaasti meidän palatessamme palkintojen jaosta. Kolmas sija tuli taas ja Whinny sai kaappiinsa toisen valkoisen ruusukkeen. "Whinny on paras", huokaisin onnellisena.
Whinny nyt olisi mielestäni paras vaikka koulukisoissa vetäisi pukkilaukka pitkin kenttää tai esteradoilla jyräisi esteiden läpi eikä yli.
En tiedä asettiko näissä kisoissa pärjääminen vain enemmän paineita Seppeleen luokkiin... Entä jos muutkin pistäisivät merkille meidän yhden viikonlopun menestyksen ja olettaisivat, että yhtä hyvin menee cupissakin? Sitten nauraisivat vahingoniloisina jos meneekin ihan päin persettä? Tai kateellisina kiusaisivat jos menisikin yhtä hyvin ellei paremminkin ja päihittäisin heidät?
|
|
|
Post by Liinu on Aug 29, 2020 13:27:13 GMT 2
29.08.2020 - Seppele CupHetki ennen koululuokkien alkua... Yhtään ei jännitä. (Kun ja jos kuva ei näy niin: täällä)
|
|
|
Post by Liinu on Oct 10, 2020 14:56:52 GMT 2
10.10.2020
Syksy oli jo ihan hitsin pitkällä! Puut olivat kellastuneet jo tovi sitten ja alkoivat pikkuhiljaa tiputtelemaan lehtiä maan kamaralle eikä syysmyrskyiltäkään oltu vältytty. Tänään ei kuitenkaan tullut vettä tai naapurin mummoja kissoineen taivaalta ämpärikaupalla, joten satuloin Whinnyn ja lähdin sen kanssa pienelle maastolenkille.
Whinny oli ollut Seppeleessä jo kohta neljä kuukautta, mikä tuntui hassulta ajatukselta. Tuntui, kuin olisin tuonut sen tallille vasta viime viikolla. Paljon oli ehtinyt tapahtumaan. Oli ollut Seppele cupit, jotka harmillisesti eivät aivan putkeen menneet, mutten antanut sen lannistaa... Sitten oli alkanut supina ja tupina Kalla Cupista, jonne en todellakaan uskaltanut lähteä kisailemaan, mutta olin ollut todella otettu, kun Salma kysyi ehtisinkö tulla häntä auttelemaan Bonnien kanssa. Tietenkin olin lähtenyt ja osallistunut vielä jatkojen Beachfutikseenkin (tehden jopa muutaman maalin!).
Auburn oli u-p-e-a paikka. Niinkin upea etten todellakaan tuntenut itseäni kotoisaksi siellä! Seppele puolestaan tuntui jo toiselta kodilta. Olin jopa onnistunut tutustumaan muutamaan ihmiseen ja melkein uskaltaisin sanoa, että olimme jonkinlaisia kavereita. Ei ehkä mitään bestiksiä, mutta sellaisia kavereita, joiden seurassa minäkin uskaltauduin hetkeksi tulemaan ulos kuorestani ja jopa vitsailla heidän kanssa.
Olipa minut kutsuttu Eedin tupareihin, mutta tässä oli ollut viime aikoina ihan liikaa kaikenmaailman ryyppyjuhlia, etten jaksanut/halunnut lähteä sinne. Olisin kuitenkin ollut vain se harmaa varpunen siellä seinän vieressä niin kuin aina tähänkin asti bileissä olin ollut, joten en halunnut lähteä sinne mököttämään. Oli se nähty Auburnin juhlissakin, kaikilla oli omat seurueensa sekä juttunsa, joten olin jälleen kerran vain istunut syrjempänä katselemassa juhlivia ihmisiä. Olin kyllä pohtinut, olisinko mennyt Salman juttusille, mutta sen seurassa oli ollut se Josefina ja heillä näytti olevan hyvät jutut kesken, joten en halunnut häiritä. Kumottuani pari drinkkiä, olin ajatellut mennä juttelemaan Aleksanterille, mutta sen seuraan oli lyöttäytynyt se upea Reyes ja seuraava havainto miehestä tanssilattialla Eedithin kanssa. Muut seppeleläiset olivat hiippailleet missä lie...
En mä pitänyt muutenkaan tuollaisista ison porukan juhlista. Pidin enemmän rauhallisista illanvietoista pienellä porukalla! Hymyilin itsekseni, sillä Lyyti oli eilen yhyttänyt minut tallilta ja hihkaissut iloisesti: "Mie piän huomenna leffaillan, tuu siekin!" Sellaiset illanistujaiset todellakin olivat minun juttu ja olin ihan empimättä ilmoittanut tulevani paikalle.
Ja ihan empimättä nostin Whinnylla laukan pitkällä suoralla. Tamma ampaisi matkaan mukisematta ja vielä leveämpi hymy nousi kasvoilleni. Olihan mulla aina Whinny vaikkei muita kavereita olisikaan.
|
|
|
Post by Liinu on Dec 6, 2020 18:43:59 GMT 2
06.12.2020
Pyyhkäisin otsaani helpottuneena ja suljin Noksun karsinan oven. Eedi oli kysynyt josko voisin hänen reissunsa ajan katsoa vähän kirjavan orin perään ja vaikka olin hyvin tietoinen kyseisen hevosen, hmm, vaikeahkosta luonteesta, olin suostunut ihan mukisematta.
Olin käväissyt orin selässä Eedin valvovan silmän alla ennen tätä viikonloppua ja voin sanoa, ettei se ratsastus todellakaan ollut kuin jostain satukirjassa, jossa ratsastaja kesyttää villiorin sekunneissa ja voittaa sen luottamuksen puolelleen. Kyllä minä olin saanut tehdä oikeasti töitä, että pysyin siellä hevosen selässä ja sain ratsuni menemään edes jotenkin oikeaoppisesti eteenpäin ilman vikurointia.
Noksu ei ollut helppo hevonen, mutta jokin siinä kirjavassa hevosessa minua kiehtoi sen verran, että vaikkei minun olisi tarvinnut sitä nyt viikonloppuna selästä käsin liikuttaa, olin tänään kammennut satulan korkealle orin selkään ja taluttanut sen päättäväisin askelin maneesiin - eilen olimme purkaneet enimmät energiat orilta pois juoksutuksen avulla.
Muutama huvittuneen utelias tallilainen oli eksynyt katsomoon sillä välin, kun olin taluttanut vuoren korkuisen hevosen selkäännousujakkaran viereen ja ponnistanut sen selkään. En oikein tiennyt, pitäisikö olla hyvillään katsojista vai nolostua pahanpäiväisesti. He olivat joko tulleet nauttimaan rodeoshowsta tai sitten olivat vain valmiina soittamaan ambulanssin, mikäli Noksu päättäisi katapultata mut maneesin toisesta päädystä toiseen. Tai sitten sekä että.
Kyllähän Noksu sitä katapulttailua yritti, mutta pysyin satulassa ja kyllä ori loppua kohti hieman rauhoittui eikä aivan koko aikaa vängännyt apujani vastaan. Olinhan minä ennenkin vaikeilla hevosilla ratsastanut, joten suurinpiirtein tiesin niiden metkut, vaikka jokainen hevonen toki oli oma yksilönsä.
Ratsastuksen jälkeen olin lähettänyt Eedille viestin, että niin hevonen kuin ratsastajakin olivat hengissä ja viikonloppu oli sujunut ihan kivasti. Saatoinpa vielä lisätä vielä perään, että mieluusti minä Noksusta huolehtisin toistekin mikäli tarve oli. Sen jätin sanomatta, etten ehkä ihan heti olisi valmis samanlaiseen koitokseen, sillä jokainen raajani tuntui olevan maitohapoilla orin ratsastuksen jälkeen ja olin löytänyt itsestäni lihaksia, joiden olemassaolosta mulla ei ennen tätä viikonloppua ollut hajuakaan.
Noksun jälkeen oli helpottavaa päästä Whinnyn selkään. Ne kaksi hevosta olivat kuin yö ja päivä. Whinny ei todellakaan yrittäisi karistaa minua selästään ties millaisilla piruettiliikkeillä kera joka suuntaan huitovien jalkonen vaan antoi minun kaikessa rauhassa palautua orin ratsastuksesta sen satulassa eikä tehnyt mitään, mitä en siltä pyytänyt.
Ensi viikonloppuna olisi jo Seppele cupin viimeinen osakilpailu ja pakko sanoa, että meidän treenaaminen niihin kisoihin oli aika vähäistä. Mutta kyllä kai me niistä selvittäisiin. Ei ehkä pärjättäisi tälläkään kertaa, mutta se ei minua haittaisi - pääasia että me päästäisiin niin este- kuin kouluratakin kunnialla läpi ilman hylkäystä. Eikä se hylkääminenkään välttämättä haittaisi, sillä ei me mikään kisaratsukko oltu ja mieluusti soin kunnian hyvin menneistä kisoista niille, jotka oikeasti haaveilivat kilparatsastajan urasta.
Ennen kotiin lähtöä kävin vielä rapsuttelemassa tallin suomenhevosia ihan itsenäisyyspäivän kunniaksi. Ne olivat rapsutuksensa ansainneet, vaikka eivät itse missään sotarintamalla koskaan olleetkaan - ja todellakin toivoin ettei ne rintamalle koskaan päätyiskään.
|
|
|
Post by Liinu on Dec 15, 2020 22:28:43 GMT 2
15.12.2020
Olinhan minä toitottanut aina, etten mä mikään kilparatsastaja ollut eikä mua haittaisi, vaikkei kisoista mainittavaa menestystä tulisi, olin silti ollut vähän pettynyt viikonlopun Seppele Cupin jälkeen. Koulurata oli mennyt ihan kivasti, 70 prosenttia ja yhdeksäs sija, mutta esteet mua oli jäänyt kaivelemaan... Olimme Whinnyn kanssa startanneet toisena ja vain yksi, YKSI, puomi oli tipahtanut alas ja vaikka olin tiedostanut sen, että aika olisi voinut olla huomattavasti nopeampi, olin silti luullut meidän keikkuvan tamman kanssa tuloslistoissa jossain puolessa välissä.
Mutta vielä mitä... Me olimme olleet viimeisiä. Monttu auki olin seurannut, kuinka ratsukko toisensa jälkeen olivat vedelleet nollaratoja ja tiedostin sen, että meidän sijoitus laski koko ajan... Vain Joutsjoen sisarukset (?!) olivat keränneet samaisen määrän virhepisteitä kuin me Whinnyn kanssa, mutta he olivat päässeet radalta pois nopeammin kuin me.
Turhautuneena olin vain lompsinut talliin, hoitanut Whinnyn huolellisesti ja lähtenyt pois tallilta, koska en jaksanut seurata muiden ilakointia hyvin menneistä suorituksista ja niin edelleen.
Whinnyn vika mikään ei todellakaan ollut! Minun se oli. Mutta siitä huolimatta minä tänään kävin kasaamassa samanlaisen esteradan valmiiksi, satuloin kimon tammani ja lähdin kokeilemaan, päästäiskö me edes kerran niinkin helpon radan ilman virheitä läpi. Pakkohan sen radan oli helppo olla, sillä niin moni oli sen puhtaasti läpäisseet. Whinny ehkä sukunsa puolesta oli enemmän kouluratsu, mutta kyllä se hypätä osasi enkä minäkään aivan toivoton satulassa ollut...
Ja kyllähän se ihana tammani esteet ylitti ihan vaivatta, ei tullut pudotuksia ja kaikin puolin mutkaton ratsastuskerta oli tämä. Oli vain ollut surkean sattumuksen summa, että siellä kisoissa oli yhdellä esteellä pudotus tullut. Tunsin ihan hirveän huonoa omatuntoa siitä, että silleen olin "kiukustunut" esteluokan päätteeksi.
Ehkä ensi vuonna jättäisin esteet kokonaan kisaamatta ja keskittyisin vain kouluun? Tai sitten tsemppaisin itseni näyttämään kaikille närhen munat esteluokassakin? Tuskin, mutta voisin aina yrittää.
Ratsastuksen jälkeen huomasin ilmoitustaululla roikkuvan lapun aattoratsastuksesta, raapustin nimeni listan alle ja hymyilin itsekseni. Ensi viikolla olisi jo jouluaatto!
|
|
|
Post by Liinu on Feb 26, 2021 17:06:45 GMT 2
26.02.2021
Minä en todellakaan tiennyt, mikä ihmeen aivopieru minulle oli iskenyt silloin, kun olin bongannut ilmoitustaululla lappusen koskien Auburnissa pidettäviä ratsastuskilpailuja. Mutta niin mä vain olin ilmoittanut minut Whinnyn kanssa niin este- kuin koululuokkaan siitäkin huolimatta, että viime vuoden Seppele Cupin jälkeen olin pohtinut, kannattaisiko minun mitään kisahommia enää edes ajatellakaan - varsinkaan mitään esteillä kisailua.
Mutta siellä minä silti olin. Inkeri oli startannut Emmyn hevosen kanssa ihan ensimmäisessä luokassa ja jokseenkin kateellisena olin katsellut niin heidän menoaan kuin Emmyn vauvamahaakin. Jälkimmäistä olin ihaillut hiljaa mielessäni niin pitkään, kun se oli alkanut näkymään, sillä minäkin kovasti haluaisin oman lapsen ellen useammankin. Siihen tarvitsisi myös miehen enkä minä todellakaan uskaltanut sellaisille puhua. Mukaan Kallaan lähtenyt Mannykin oli jotain minulta kysynyt ja minä olin vain punastunut korviani myöten sönköttäen jotain epämääräistä vastaukseksi.
Pitikin olla tämmöinen nössö... Kyllähän minä välillä sain jotain reippauskohtauksia ja rupattelin kaikille ihan mitä vain, mutta useimmiten vetäydyin nopeasti kuoreeni enkä saanut sanaakaan ulos suustani.
Nössöys meinasi iskeä myös silloin, kun oli meidän luokan vuoro. Luojan kiitos, minä ja Whinny olisimme vasta viimeisiä lähtijöitä, mutta se myös pitkitti minun hermoilujani. Me oltais kuitenkin viimeisiä niin lähtölistalla kuin tuloksissakin... Ihan varmasti oltaisiin. Luokan taso olisi kova, joten ei tällaisella harrastelijaratsukolla olisi mitään mahiksia pärjätä.
"Hyvin se menee!" Emmy tsemppasi huomattuaan mun orastavan panikoinnin. "Jooh..." mutisin, huokaisin syvään ja päätin ihan oikeasti pistää parastani Whinnyn kanssa vaikka kuinka hirvittäisi.
Esteiden korkeus tuntui kasvavan ainakin parin metrin korkeuteen, kun meidän lähtömerkki kajahti. Mutta en minä enää siinä vaiheessa perääntynyt. Antaa mennä vain...
Ja Whinnyhän meni. Puhtaasti, ilman virhepisteitä. Mun teki mieli oksentaa, kun tajusin uusinnan kutsuvan. Sen jos minkä aikana me mokattaisiin kuitenkin. Tipahtaisin kyydistä, katkoisin raajani, henki lähtisi ja niin edelleen. Tai mikä pahempaa: Whinny katkoisi raajansa ja/tai kuolisi.
Muttei meistä kumpikaan kuollut tai katkonut raajojaan. Ratsastaja pysyi myös kyydissä, kuten myös esteiden puomit. "Te voititte!" joku, todennäköisesti Emmy, hihkaisi. "Palkintojen jakoon siitä!"
Mitä?!
|
|
|
Post by Liinu on Apr 6, 2021 16:39:27 GMT 2
Daniel Susinevan valmennuskurssiKyllähän minä harkitsin useampaan otteeseen, osallistuako ihan koulukurssille, mutta kun sellainen kerran ihan "kotona" pidettiin niin kai se oli melkein pakko. Tuntui silti vähän pöljältä, sillä vaikka mä tietenkin halusin kehittyä Whinnyn kanssa, en ollut mikään tavoitteellinen kilparatsastaja vaan ihan "perushumputtelija". Mutten minä sitä Danielille kertonut - eikä se kysynyt. Vaikka tunsin huonoa omaatuntoa siitä, että mahdollisesti olisin vienyt paikan joltain sellaiselta ratsukolta, jotka oikeasti havittelivat ruusukkeita koulukisoista ja olisi näin ollen hyötynyt kouluratsastuskurssista enemmän, antoi kurssi minulle paljon. Daniel oli kärsivällinen valmentaja eikä minua oikeastaan hermostuttanut yhtään. Paitsi ehkä yksilövalmennuksen aikana. Olimme kuulema kehityskelpoinen pari ja sekös hymyilytti.
|
|
|
Post by Liinu on Dec 16, 2021 22:44:29 GMT 2
14.12.2021
Seppeleen kisat lähestyivät jälleen. Ei meillä Whinnyn kanssa kyseiset kisat mitenkään ihmeellisen loistokkaasti ole mennyt tänä vuonna, mutta ei se mitään. Ihan kannatuksen vuoksi meidän nimet sieltä osallistujalistoilta löytyi.
Ei me kyllä oltu Whinnyn kanssa hirveästi treenailtukaan kisoja varten. Olimme keskittyneet lähinnä sellaiseen yleiseen humputteluun, mikä passasi meille molemmille erittäin hyvin. Viime päivinä kyllä oltiin lopulta vähän harjoiteltu ns. viime tippaan, mutta tänään päätin lähteä tamman kanssa pienelle maastolenkille kasailemaan ajatuksia sekä hillitsemään ratsastajan lähestyvää kisapaniikkia.
Sattumaa tai ei, valitsin reittini kulkemaan ravitallin lähettyville - mutta kuitenkin sen verran syrjään, ettei mua mistään pihapiirin nurkaltakaan näkisi. Jos olisin ollut reipas ja rohkea, olisin varmaan mennyt ihan tallipihaan saakka ja käskenyt jonkun keittää mulle vaikka kahvit, mutta hah. En todellakaan ollut.
Jotenkin kummallisesti olin taannoin eksynyt Emmyn, Cellan, Sarkun ja Milla-Riinan kaa Artsilaan saunomaan ja ehkä vähän ryyppäämäänkin. Ihan kiva oli ilta ollut, vaikken mä nyt niin paljoa juonut kuin muut ja lopulta olin luikkinut karkuun Evgenin lähestymisyrityksiä. Ja aamulla olikin sitte ehkä vähän harmittanutkin, kun olin silleen paennut paikalta, mutta kun en mä mikään kännissä säätäjä ollut. Enkä kyllä selvinpäinkään. En ollut mikään bilehile miesmagneetti... Toisin kuin moni muu.
Naama meni mutruun kuin vanhan kurttuisen mummelin ja käänsin Whinnyn ympäri saman tien. Äkkiä takaisin kotitallille! Tamma heilautti päätään vähän tyytymättömänä, jonka takia jouduin pahoittelemaan ihan ääneen liian äkkinäistä ja kovakouraista käskyä kääntyä kotia kohti. Eihän se sen vika ollut, että mua oli alkanut tympimään.
Yritin keskittyä mukaviin asioihin paluumatkan aikana. Kuten esimerkiksi jouluun! Se olisi ihan nurkan takana jo ja aii että mä odotin sitä. Olin ilmoittanut meidät aattoratsastukseen ja sen päätteeksi matkaisin vanhempien luo valmiiseen ruokapöytään. Voisiko olla parempaa jouluaattoa? Tuskin!
Whinny ansaitsi maastolenkin jälkeen pari heppanamua mun taskusta, tehtiin vähän maastakäsin venyttelyä ja sitten vein valkoisen unelmani vielä takaisin tarhaansa. Varustehuoneeseen päästyäni tulin tulokseen, että tamman kisavarusteet kaipaisivat puhdistusta, joten päätin ryhtyä tuumasta toimeen.
Lyytikin siihen ilmestyi jostain ja ojensi auttavan kätensä. Siinä me sitten hinkattiin Whinnyn varusteita putipuhtaiksi, rupateltiin niitä näitä ja tulin siinä miettineeksi, että Lyyti oli kyllä ehkä kaikkein mukavin tyyppi, johon olin saanut Seppeleessä tutustua. Meidän turhanpäiväisen kikattelun keskeytti kuitenkin Milla-Riina sekä Alviina. Mun naama meni takaisin mutruun, mutisin niille jonkun tervehdyksen tapaisen ja naama rutussa jatkoin poskihihnan puhdistamista.
Milla-Riina lähti lähes yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. "Ihme lunttu", puuskahdin ihan tahattomasti ääneen. "Liinu!" Lyyti älähti yllättyneenä. "Mitä sie sannoit? Ethän sie kiroile?" Räpsyttelin silmiäni hetken hämmentyneenä. "Tiiätkö sie jotain mitä mie en?" Huokaisin syvään, hinkuttelin sitä samaa poskihihnaa edelleen silmiäni pyöritellen. "Kerro!" "No, tuolla on vissiin tavoitteena käydä koko Artsilan ukkojengi läpi", pihahdin lopulta viitaten paikalta poistuneeseen punatukkaan.
Niin, olin ollut jotenkin ihmeellisesti juhlimassa myös Mannyn, Inkerin ja Aleksanterin kanssa ja nähnyt, kuinka Milla-Riina oli lähtenyt käsi kädessä Evgenin kanssa pois Liekkiksestä. "Tappi ja Evgeni ainakin testattu, olen sitä jo todistanut omin silmin, joten varmaan Artsin vuoro seuraavaksi?" hymähtelin ja sitten muistin, että Alviinakin oli paikalla. Se kyllä näytti siltä kuin olisi keskittynyt nyppimään jonkun hepan satulahuovasta karvoja yksitellen irti, mutta ihan selkeästi kuunteli meidän keskustelua. Melkein saattoi nähdä, kuinka sen korva venyi meidän suuntaamme kuullakseen paremmin. "Tai mistäs mä tiiän, vaikka olis sitäkin jo testannut", tuhahdin mulkaisten Alviinan suuntaan. "Yhdessä ja erikseen."
Säikähdin ihan omia puheitani. En mä mikään pahantahtoinen ihminen ollut, joten tuommoinen kamala juoruilu ei todellakaan ollut mun tapaista. "Mutta ei siitä sen enempää", inahdin. Lyytikin hiljeni ja kun Alviinakin tajusi, ettei tästä tämän enempää draamaa aikaiseksi saisi, poistui paikalta. "Ootko sie ihastunut siihen Evgeniin sitte?" Lyyti tivasi oven sulkeuduttua. "Mitä? EN!" rääkäisin isoon ääneen. Lyyti vain mutristeli huvittuneena huuliaan: "Oot sie. Oot puhunu siitä melkein koko ajan sen kesäleirin jälkeen." "Enhän ole! Sehän on ihan vanhakin..." "Jotain kolmekymmentä?" "Eli vanha!" En kyllä ikinä myöntäisi kenellekään olevani ihastunut siihen tyhmään venäläiseen. En edes itselleni.
|
|
|
Post by Liinu on Jan 3, 2022 2:03:07 GMT 2
03.01.2022Lupaukset tälle vuodelle:- Nautitaan yhteisistä hetkistä
- Treenataan ja käydään ehkä kilpailemassa muuallakin eikä vain kotitallilla! Jos vain omistaja suinkin uskaltaa.
- Omistaja rauhoittuu eikä hölmöile enempää!
|
|
|
Post by Liinu on Jan 28, 2022 19:50:10 GMT 2
25.01.2022
Mä olin kuin olinkin pitänyt ainakin yhden lupauksistani tälle vuodelle! Jo heti toisena tammikuisena viikonloppuna. Olin uskaltautunut ilmoittamaan meidät Vaahterapolussa pidettäviin ratsastuskilpailuihin ja tiedättekös mitä, Helpossa A:ssa olimme olleet kolmansia! Ruusuke kotiin siis, miten ihanaa! Vaativa B sekä esteluokat eivät kovin kummoisesti menneet, muttei se minua todellakaan haitannut.
Vuosi siis oli lähtenyt hyvin käyntiin niin minulla, Whinnyllä kuin meillä molemmilla yhdessä. Tästä olisi toivottavasti hyvä jatkaa eteenpäin. Jospa tämä vuosi olisi onnistumisia onnistumisten perään? Todennäköisesti ei olisi, mutta ei se mitään. En antautunut murehtimaan tulevaisuutta ja sitä, kuinka hanurilleen mahdollisesti ehkä joskus saattaisi mennäkin.
Minullahan oli kaikki hyvin. Ihana hevonen, mukava työ ja kavereitakin! Ja niiden kavereiden/tuttujen kanssa olimme vallanneet Seppeleen taukotuvan. "Mie sain muuten töitä!" Lyyti ilmoitti iloisesti. "Ihanaa! Mistä?" Eedi kysyi uteliaana. "Artsilta!" Useampi huvittunut naurun/röhkäisyn/älähdyksen-tapainen kuului. "Ai, meetkö sä hoitamaan sen hevosia vai?" kysyin varovaisesti. Ehkä saattoi mielessä käydä mustasukkainen ajatus siitä, että joku saisi viettää päivät erään venäläisen kanssa. "Ei ku mie oon sen Armaksen lapsenplikka", Lyyti selitti oikeinkin ylpeän näköisenä. "Artsi tarvi semmossen ja mie sitten hajin sitä paikkaa." "Okeeiii", Aleksanteri yskähteli epämääräisesti kupposensa takaa. "Elkee nyt! Siitä tulee hauskaa. Mie saan jopa asua siellä!"
Manny näytti siltä, että tukehtuisi parhaillaan kesken olevaan eväsleipäänsä. Eedin juomiset meinasi kaatua pitkin pöytiä. Minä ja Aleksanteri tuijotettiin Lyytiä suut ammollaan ja Alviina puolestaan räjähti raikuvaan nauruun. "Oletko sä nyt aiiiivan varma, mihin oot pääsi pistänyt?" blondi tivasi. "Tietty! Miksen olisi?"
Me muut vilkuilimme toisiamme hämmentyneenä. Lyyti vaikutti olevan oikeinkin onnellinen uudesta työpaikastaan, joten suotakoon se hänelle. Mutten minä ainakaan laskisi Artsilassa asumista työsuhde-eduksi. Työturvallisuusriskiksi enemmänkin....
|
|
|
Post by Liinu on Feb 5, 2022 12:01:33 GMT 2
04.02.2022
Tuntilaisten vallatessa maneesin, olin Whinnyn kanssa kentällä humputtelemassa ilman satulaa haaveilemassa kesästä. Mutta onneksi elettiin jo helmikuuta, joten ei ollut enää pitkä aika kesään. Päivät ja kuukaudet tuntuivat kuluvan nopeasti muutenkin, lapsena jo pelkkä tunti tuntui pieneltä ikuisuudelta, tälleen aikuisena se oli ihan silmänräpäys.
Annoin Whinnylle pitkät ohjat, jotta se saisi kaikessa rauhassa venytellä kaulaansa. "Se on kyllä nätti", Julin ääni kantautui korviini ja käännyin katsomaan naista, jonka kanssa olimme uutena vuotena makoiltu kottikärryissä juomassa viinaa pullon suusta. "Kiitti!" hymyilin leveästi. Whinny on nätti, tietenkin! Minun unelmien valkoinen ratsuni. "Olitko sinä siellä Lyytin juhlissa?" Juli uteli. Nyökkäsin. "Mitä siellä tapahtui? Kerro kaikki juorut", nainen jatkoi kyselemistään enkä voinut muuta kuin naurahtaa tuskastuneena. "Allu ei kerro mitään. Ollu ihan outo sen jälkeen muutenkin, tai sitten se johtui siitä et oli tulossa kipeäksi."
Vilkaisin syrjäsilmällä Julia, jonka kasvot hehkuivat silkkaa uteliaisuutta. "Kai se sen Riiniksen taudin sai", mutisin tuskin kuuluvasti. Juli kohotti toista kulmaansa, kömpi aitojen välistä kentän puolelle ja kipitti kulkemaan meidän vierellä. "Kerro lisää", se vaati. "Ne viettivät yönsä yhdessä Artsin huoneessa", avauduin silmiäni pyöritellen. Evgenii oli lauantaina vannonut, ettei se ollut todellakaan koskenut Riinikseen Lyytin juhlissa sitä yhtä suudelmaa enempää, sillä punatukkaisella leh...naisella oli ollut kädet täynnä Aleksanteria. "Whaaaat?" Juli kiljahti niin kimeästi, että jopa Whinny säpsähti sitä ääntä. "Tekopyhä tyyppi. Ensin valittaa mulle Jessestä ja sitten meneekin itse Milla-Riinan kanssa samaan sänkyyn." "Jessestä?" "Se tyyppi sieltä uuden vuoden juhlista", Juli myhäili erittäin tyytyväisen oloisena muistellessaan vuoden vaihetta. "Ah, aivan", mutisin. Kieltämättä piti hetken kaivella omia muistikuvia siltä illalta ja eritoten Jessestä, mutta lopulta sain yhdistettyä nimen ja kasvot toisiinsa. "Oliko Eedi siellä Lyytin juhlissa?" "Oli." "Ja Allu silti hairahtui Riinikseen?" Juli äimisteli. "Niinpä.... Kai sillä Riiniksellä on vähän tapana vokotella kaikkia miehiä, vähät välittämättä muiden tunteista", tupisin. "Ai jaaaa", toinen jatkoi hämmästelyään. Olisin voinut jatkaa avautumistani Riiniksestä enemmänkin, mutta huulet sulkeutuivat meiltä molemmilta, sillä kyseinen punatukka oli juuri saapumaisillaan kentälle hevosensa kanssa. Vaihdoimme Julin kanssa paljon puhuvat katseet.
Minä en vaivautunut moikkaamaan Milla-Riinaa, mutta Juli kyllä hihkaisi tälle iloisen tervehdyksen. Pelkäsin jo, että se alkaisi tiedustelemaan Riinikseltä Aleksanterista paljastaen minun juorunneen asioita eteenpäin, mutta ei onneksi tehnyt niin. Mä vain vilkuilin täydellisen näköistä naista, joka nousi hevosensa selkään ja tunsin pienen kateuden pistoksen. Milla-Riina oli niitä suosittuja tyttöjä ja minä pelkkä harmaa hiirulainen keskinkertaisella ulkonäöllä. En minä vartaloltani mikään muodoton möykky ollut, kyllähän mä olin treenannut ja tissitkin löytyi, mutta punatukkainen nainen ja moni muukin oli minua vetävämmän näköisiä.
Pitäisiköhän minun vaikka värjätä hiukset? Meikata enemmän? Käyttää paljastavampia vaatteita, vaikken todellakaan tuntenut oloani kotoisaksi sellaisissa ryysyissä. Toisaalta, miksi ihmeessä minä niin tekisin? Jos en jollekin kelvannut tällaisena kuin olin, niin sitten en kelpaisi. Mutta silti illalla tuijotin itseäni peilistä ilkosillani ja toivoin näyttäväni joltain supermallilta, sillä peilistä heijastui aika masentava näky. Huoh.
|
|
|
Post by Liinu on Feb 27, 2022 23:08:02 GMT 2
26.02.2022
Availin unisiani silmiäni mökin pikkuruisessa sängyssä ja yritin olla välittämättä oravasta krapulasta, mikä johtui eilisillan viru valgeen kittaamisesta. Krapula kuitenkin unohtui nopeasti, sillä mun ympärille oli kiertynyt karvainen käsivarsi ja muistin, etten mä todellakaan ollut mennyt nukkumaan yksin... Varovaisesti kierähdin toiselle kyljelleni ja tahaton tirskahdus pääsi huuliltani, sillä se tuttu venäläinen miekkonen siinä uinui tyytyväisen näköisenä ja vaistomaisesti oli tiukentanut otettaan minusta, kun olin liikkunut johonkin suuntaan.
Ehkä pieni pakokauhukin yritti ottaa valtaa minusta, sillä en vieläkään tiennyt, miksi Evgenii oli ilmestynyt illan kähmeessä mökille kutsumatta (tai no, ehkä olin vinkannut, että siellä mökillä tulisi olemaan porukkaa). Mutta se oli jokatapauksessa tullut ja eilisillan haparat muistikuvat vyöryivät päänuppiini. Se oli halunnut tehdä meidän epämääräisestä sutinasta virallista ja mä olin suostunut siihen. Mä siis tätä nykyä mitä ilmeisemmin sitten seurustelin!? Evgeniin kanssa?! Oho hupsista, enpä olisi ihan heti uskonut tämän kääntyvän tämmöiseksi. Tirskahdin uudestaan ja käänsin katseeni tuijottamaan kerrosängyn yläpunkan pohjaa, johon joku oli piirellyt kirkkoveneitä ja "Boy666 was here!"-tekstejä. Miksi se halusi olla just mun kanssa?! Mä olin ihan tylsän tavallinen nuori nainen ja olisihan tuo saanut varmaan jonkun paljon seksikkäämmänkin tapauksen kainaloonsa. Vaikkapa Milla-Riinan. Sitä jotain Evgenii oli saanut kerran jos toisenkin minulta, joten ei ne virallistamispuheet voineet johtua siitäkään, että halusi saada multa... Sitä... ja sen jälkeen unohtaisi mut kuin nallin kalliolle. Hmmh. Olipa outoa. Mukavan outoa...
Mulla ei ollut hajuakaan, paljonko kello oli sillä hetkellä. Kai joku oli mennyt ruokkimaan hevoset?! Valtterille, Riinikselle ja Aleksanterille oli aamutallinakki napsahtanut, mutten ihan luottanut siihen, että yksikään niistä ois talliin asti päässyt kukonpieremän aikaan. Muttei sehän ei periaatteessa ollut mun ongelma vaikka Whinny ja muut hevoset mua huoletti. Huoli kuitenkin unohtui, kun tunsin kevyen suudelman kaulallani. Siirsin katseeni uudestaan vieressäni makaavaan mieheen, jonka silmät oli edelleen kiinni, mutta hipsuttelevat sormet paljasti sen olevan myös hereillä - ainakin osittain. Vedin peiton meidän päiden yli, kierähdin kyljelleni jotta voisin pusutella poikakaverini kanssa kunnolla. Pussailuun se kyllä jäikin, koska eihän sitä herranen aika muiden kuullen (ja nähden) muutakaan voinut tehdä, vaikka olisin halunnutkin ja mitä ilmeisemmin olisi halunnut Evgenikin.
"Pistä viestiä kun olet kotona", Evgenii iski silmäänsä, kun oli aika tehdä lähtöä takaisin Seppeleeseen. "Tuun hakeen sut mun luo." Nyökyttelin myöntymisen merkiksi ja tunsin punan nousevan taas kasvoilleni. Miekkonen ku oli tullut jollain mystisellä kyydillä mökille niin sillä mystisellä kyydillä se lähtisi myös poiskin sieltä, kun taas mun piti ratsastaa kimo tammani takaisin tallille. Hevosletka lähti liikkeelle ja huomasin kyllä heti, että Milla-Riina loi minuun tuimia katseita. En tiiä mikä sitä vaivasi. Olikohan SE kateellinen MINULLE, koska MINÄ olin saanut Evgeniin itselleni? Oli miten oli, mutta mua kyllä harmitti että Riiniksen eilisiltainen sidekick-Juli mulkoili mua ihan yhtä murhaavasti kuin punatukkakin. Mä olin ajatellut, että Julista olisi mulle kaveriksi, mutta mitä ilmeisemmin olin ollut ihan väärässä.
Tuijottelin Whinnyn vaaleita korvia koko matkan ja ehkä olin kerran päästänyt muut meidän ohi, jotta saisin oksennettua satulasta käsin eiliset viinat johonkin lumisen ojan pohjalle. Mutten mä kyllä ainoa ollut, saattoi yksi jos toinenkin päästää pitkän syljen pientareelle.
Tunsin erittäin suurta helpotusta kun vihdoin koko kööri oli tallipihalla. Halasin Whinnyn vaaleaa kaulaa ja pahoittelin ääneen, että emäntä oli ollut taas niin huonossa hapessa. Tamma vain pörähteli kevyesti, pukkasi turvallaan mun poskea ja mä aattelin sen tarkoittavan sitä, että anteeksi olin saanut. Whinny oli paras! Unelmieni hevonen. Mutta siitä huolimatta hoidin sen salamannopeasti, kävin tyrkkäämässä tarhaan ja yön yli tallipihalla kököttäneen autoni henkiin saatuani kurvailin kiireen vilkkaan kämpilleni. Mun pitäisi vielä mennä tekemään tuttavuutta seurustelukumppanini kanssa, joten kiire oli.
|
|