|
Post by Johanna on Jan 30, 2008 15:20:32 GMT 2
30.01.2008 - peltojäniksen perässä Talvisen tuulenpuuskan vavisuttamana lunta putosi vihertävän kuusen oksilta. Minä puristin takkini tiukemmin ympärilleni ja silmäilin lähitarhassa kavereineen ollutta Bettiä, joka oli saanut osansa lumesta. Ori vilkuili kummastuneena päänsä päälle pudonnutta lumikuormaa ja päätti lopulta pudottaa vapaamatkustajan kyydistä riehakkaalla pukkisarjalla. Kavereiden ihmetellessä ori pysähtyi pian ja huohotti. Se oli oikea söpöläinen!
Tallissakin tuntui olevan kovin kylmä. Siellä oli myöskin hiljaista, sillä ketään ei ollut paikalla pulleroista kissaa lukuunottamatta - en tiennytkään, että täällä oli kissa. Olin kyllä kuullut Chaon löytämästä mustasta kissasta, mutta tuskinpa siitä olisi parissa viikossa tullut noin pullea. Kuitenkin, se oli vallannut itselleen pehmoisen heinäkasan ja sähähti kiukkuisesti, kun kumarruin silittämään sitä. Kissa ojenteli jo käpäliään niin verenhimoisesti, että koin turvallisemmaksi jättää sen hellimisen Chaolle tai jollekulle toiselle.
Urakoin karsinoiden parissa oikein kunnolla, kun siivoilin muutaman muunkin nelijalkaisen asumuksen Kamun ja Bertin omian lisäksi. Tämän jälkeen olin mielestäni ansainnut virkistävän maastolenkin kirpakassa ulkoilmassa, joten etsin jo Kamun harjat valmiiksi ja lähdin sen jälkeen hakemaan hoitohevostani tarhalta.
Hyinen talvituuli vihmoi oikein kunnolla, mutta sääherra ei ollut vielä viskannut löylyä kiukaalleen - meille sadepisaroita. Puistelin päätäni - minun kun oli tarkoitus lähteä tässä säässä maastoilemaan. Totesin kuitenkin, ettei sää saisi haitata - voisihan sitä mennä vaikkapa ilman satulaa tuntien ratsun lämpimän selän allaan ja myöhemmin tallilla juoda kuumaa kaakaota? Ehkä.
Kamu tökki minua taskujeni kohdalta samalla kun pujotin punaista riimua sen päähän. Arvelin ruunan etsineen herkkuja, mitä siellä saattoikin piilossa olla. "Mutta ehei, ei vielä", pohdin ja kehotin jo Kamun liikkeelle husien samalla paria muuta hevosta kauemmaksi.
Kamua ei tarvinnut paljoa harjailla, sillä se oli hyvin puhdas jo alkujaankin. Olin kylmän sään vuoksi päätynyt menemään maastoon ilman satulaa, joten ei kun pintelit jalkaan ja suitset päähän, niin ratsuni oli jo valmis. Löysin kaapistani myös punertavan ratsastusloimen, johon oli kirjailtu Bertin nimi. Totesin sen olevan se käyttämätön, minkä ostin joskus aikonaan Helsinki International Horse Show'sta. Heitin sen vielä Kamun selkään ja muistutin itseäni, että se tulisi pestä ennen Bertin käyttöä. Puin ylleni vielä ylimääräiset verkkarit ja villasukat, ennen kuin lähdimme tallipihalle.
Kamu käveli rauhallisesti eteenpäin minun ihaillessa ympäristöämme. Olimme kävelleet jo vartin ajan, eikä ruunalla tuntunut olevan mitään rauhallista menoa vastaan. Se pärski välillä tyytyväisenä, eikä ihmetellyt nuoren Bertin tavoin puista hiljalleen alas putoavia lumikinoksia, vaan oli jo varmasti nähnyt niitä monena vuonna. Kumarruin sen kaulan ylle silittämään sitä. Ruunan kaula tuntui mukavan lämpimältä kylmiä sormiani vasten.
Kauempana edessä aukeni mukavannäköinen pelto, jota silmäilin kiinnostuneena. Sillä voisi ehkä ravaillakin vähän. Juuri kun käänsin jo ruunaa, se kuitenkin pysähtyi, käänsi korviaan ja jännittyi. Minäkin silmäilin ympärillemme, enkä nähnyt mitään. Kunnes tuon pellon poikki juoksi yksi yksinäinen jänis. Hymynkare nousi väkisinkin huulilleni. Hiljaisesti käännyimme Kamun kanssa tulosuuntaamme; ehkä jänis vielä palaisi jonkun muunkin nähtäväksi.
Löntystelimme hiljalleen tallille päin, minä Kamun sään tyvessä kasvannutta harjaa hiljalleen oikoen ja ruuna itse melkeinpä toinen silmä ummessa. Hymyilin, maastoreissumme oli ollut kuin talven taikaa. Hiljalleen Seppele kuitenkin lähestyi, joten taika oli jätettävä taakse - ehkä sen voisi kokea vielä uudemman kerran tänä talvena. Kamun kanssa. Kahden.
Seppeleessä oli edelleen autiota. Hiljaisuuden vallitessa harjasin Kamun huolella ja selvittelin sen harjan sekä hännän. Myöhemmin painoin vielä suukon sen turvalle, jonka jälkeen suomenhevonenkin ilmaisi jo mielipiteensä siitä, että olisi kiva päästä tarhailemaan kiivaasti kuopimalla. Miten hankalaa olikaan kieltää sitä hellyyttävää olentoa! Kamu pääsi kuitenkin tarhailemaan kevyt loimi päällään.
Minä uppouduin yläkerran pehmeälle sohvalle höyryävä kaakaomuki kädessä. Se lämmitti kohmeiset sormet ja höyry sai paleltuneen nenänpäänkin tuntumaan jo lämpimältä. Miten onnellinen olinkaan siinä istuessani ja pian karoliinan,oman ponini Bertin hoitajan, rymistellessä paikalle. Siinä me sitten juttelimme monta, monta kymmentä minuuttia, ennen kuin monet kaakaot oli hörpitty ja kotiinlähdön aika tuli.
|
|
|
Post by Johanna on Jan 31, 2008 20:06:36 GMT 2
31.01.2008 - omenanmurhaus "Vihdoinkin mä saan olla murhaaja", mutisin nauliten katseeni viattomaan omenaan, joka oli kyllä tarkoitettu Kamulle, mutta saisi nyt olla minun ateriani, sillä oli nälkä ja vastahan olin saapunut tallille! Hoitohevoseni saisi tyytyä sitten siihen pitkulaisempaan vihannekseen, porkkanaan, minkä nyt oletin kelpaavan sille mainiosti.
"Anne hei!" hihkaisin tarhoilta bongaamalleni naishenkilölle. "Niin, Anne on nimeni", huikkasi takaisin. Loikkasin alas harjauspuomilta, missä olin tehnyt murhan omenalle ja kipitin hänen luokseen. "Niin, mä ajattelin, että voisinko mä tänään hypätä Kamulla?" sepustin yhteen hengenvetoon. "Eikös tänään vaan ole maikun hoitopäivä?" Anne kysyi hämmästyneenä. "Joo, se sano ettei ehdi, ja että mää saan hoitaa jos jaksan", sanoin piirrelen kuvioita hankeen kengän kärjellä. "Jaa.. No joo, hyppää pois", oli lyhyt ja ytimekäs vastaus, kun Anne jo kiiruhti jo seuraavan hätääntyneen henkilön luo. Lauleskelin itsekseni talliin käpytellessäni Jänis istui maassa-laulua.. "Hyppää pois, hyppää pois, hyppäää pois.." myhäilin hetken aikaa astuessani tallin lämpöön.
"Kakkakärryseni, miksi olet noin kaukana? Miksi?" lauluni raikui pitkin tyhjän tallin käytäviä. "Et kai sä vain virnisteli mun laululle?" murahdin leikkisästi pian ohi kulkeneelle Nellille, joka virnisteli minulle. "En tietenkään, mun mielestä sä olet uusi tähti", hän mumisi, mutta pian kummankin pokka petti, eikä naurusta meinannut tulla loppua. Huomaamattani olin kävellyt niiden kottareiden luo, jotka olivat olleet parinkymmenen metrin päässä Kamun karsinalta. Hirveä matka.
"Nyt sitä saa, nyt sitä saa, ja nyt unohtui saaaanaaaat", lauluni jatkui lantapaakkujen lentäessä komeissa kaarissa kärryihin. Hetken kuluttua vuorossa oli jälleen uusi säkeistö; "Hinkkaa, hankaa, hinkkaa! Kuolat lähtee, puhdasta tuleeeeee!" Tämän kuppienpuhdistusoperaation aikana Anne oli sattunut paikalle. "Älä musta välitä, laula toki lisää", hän naurahti ja poistui paikalta päätään pudistellen. Mitä, minäkö en osaa laulaa? Itken. Ja nauran.
Laulun värittämä puhdistusoperaatio jatkui Kamun satulan kanssa, joka oli yhtä siisti kuin pölyttynyt hiirenkakka. "Pölyt lähtee näääin, näääin, huomaattekos?" värisytin niiin-ihku-kaunista lauluääntäni, tosin niin hiljaa, ettei kukaan oikein kuullut kunnolla. Aloin nimittäin ymmärtää, että ehkä en ihan oikeasti omista sitä ihaninta lauluääntä. Mutta se on nyt sivuseikka, eiks je?
"No niin Kamu, nyt tulet, etkä oo mikään vattumato, onko selvä?" kovistelin ruunaa, kun se löntysteli eteenpäin yhtä innostuneena kuin puristettu sitruuna olisi liikkunut. "Just, näin on parempi, hyyvä", pääsin kehumaan, kun se tihensi askeliaan. Ruunan silmät olivat nauliutuneet tienposken lumihangesta pilkisteleviin ruohonkorsiin, jonne pyrittiinkin innokkaasti, mutta puristaessani tiukemmin kiinni narunpäästä, se tyytyi olemaan niin-ihana-ja-kiltti-kuin-mahdollista. Kehuin jälleen taputtamalla pappaa hellästi kaulalle.
Viskattuani suomenhevosen odottamaan karsinaansa, kipaisin tallipihan poikki maneesiin, johon oli suunnitelmissa koota pari estettä. Kentälle ei ollut intoa mennä, sillä innokas puhuri sai minut palelemaan muutamassa sekunnissa; miten siellä voisikaan pärjätä kokonaisen tunnin! Seppeleen laadukas estekalusto ei päässyt näyttämään koko loistoaan, nappailin varastosta maneesin keskelle vain neljä tolppaa ja samanmoisen määrän puomeja, joista sitten kokosin aika tavalliset viritelmät.
Kamulla taisi olla vähän paha päivä. Tavallisesti niin rauhallinen ja mukava pappa kärttyili vähän jokaisesta asiasta; harjaus tuntui raivostuttavalta, jalkoja ei olisi jaksanut millään nostaa, koska itseään viisaaksi kuvitteleva kirppu sitä olisi halunnut ja auta armias, kun jalkoihin alettiin Atrian valkoiseksi värjättyjä makkaroita kieputtamaan! "Kamu, nyt riittää!" ärjähdin ruunan nostettua koipiaan niin, että takajalkaan kieputtamani pinteli purkautui ainakin kolmannentoista kerran.
Maneesin oven auettua minulle toisen kerran tänä päivänä, treenaten samalla olemattomia käsivarsien lihaksia, kun kiskoin sen auki, ohjasin Kamun sisälle. Ruuna pysähtyi ovelle hetkeksi, tutkailemaan, mihin oli tultu, mutta lähti sitten taas kävelemään. Hetken kuluttua harrastin jo extreme-urheilua jalkalihaksien repeytymisen uhalla, kun kipusin suurehkon ruunan selkään sen ollessa turhan kärsimätön pyrkiessään jo liikkeelle. Jalat eivät repeytyneet. Mitäs omistin sellaisen pikkuponin, jonka vatsan ympäri jalkani suunnilleen ulottuivat?
Vauhtimme oli aika reipasta jo alusta alkaen, mutta muistutellessani välillä Kamua pienellä pidätteillä, se kyllä totteli hidastamisen muodossa. Samalla katseeni jo harhaili parille esteelle ja tunsin pieniä perhosia vatsanpohjassani tanssimassa valssia. Ei sillä, että hyppääminen itsessään jännittäisi, mutta onhan se hieman hermoiltava, kun hyppää hoitohevosellaan eikä omalla kilpakumppanilla. Kamu ei ollut moksiskaan minun kuuluvista nielaisuistani, vaan porhalsi eteenpäin.
Katse eteen, kädet alas, jalat paikoillaan. Istuntani oli varmasti yhtä kaunis kuin ylilihavalla koiralla, jos sellainen olisi istutettu satulaan. Tätä "pikkuseikkaa" lukuunottamatta lämmittely tuntui sujuvan hyvin, Kamunkin paha päivä tuntui muuttuneen vain yksittäiseksi hetkeksi, sillä ruuna oli hyvin yhteistyöhaluinen ja kaikin puolin kiva. Kääntelin sitä rauhassa isoille ympyröille ja kaikenmaailman kiemuroille, mitkä sujuivat ihan mukiinmenevästi, vähän nyt oli sellaista kankeutta, mutta ei se mitään.
Jo kauan kestäneeseen lämmittelyyn ajattelin ottaa mukaan puomisarjan, minkä olin koonnut ennen ratsuni hoitoa maneesin. Tuo pitkän sivun suuntainen ilmiselvästi aivottomuuden huippu, jos Kamulta olisi kysytty, lähti sujumaan ensimmäisestä kerrasta alkaen hienosti. Käänsin ruunan puomeille hieman ennen kulmaa, pyrin pitämään sen suorana ja muistinpahan vielä myödätäkin kun se ylitti noita keppejä. Muutaman kerran jälkeen, kumpaankin suuntaan, olin hyvin tyytyväinen.
Istuin alas satulaan, herättelin Kamun huomion puolipidätteillä, asetin sisäänpäin ja siirsin sisäpohkeen eteen ja ulkopohkeen taakse, sekä pyysin laukkaa vielä sisäpohkeella ja istunnalla. Varoin visusti hyökkäämästä itse eteen, mikä minulla oli pahana tapana ja tähän keskittyen sain Kamun hallittuun laukkaan. Kumarruin kiittämään ruunaa sisäkädellä, taputtaen kaulalle ja tämän jälkeen suoristin itseni, sekä ohjasin Kamun pääty-ympyrälle, sitten vielä toisessa päädyssä toiselle ja tämän jälkeen hidastimme käyntiin.
"No niin Kamu, nyt aletaan sitten hyppäämään", mutisin ruunalle koottuani ohjat välikäyntien jälkeen. Hetken kuluttua se jo ravasi allani kohti pientä, maksimissaan muutamankymmenen sentin korkuista ristikkoa, joka oli koottu kirkuvanvärisistä punavalkoisista puomeista. Ruuna höristi korviaan innokkaasti ja oletinkin sen oikein hyppäävän yli, mutta vielä mitä, jolkotteli vain. Taputin kuitenkin, olihan Kamu tehnyt niinkuin pyysinkin.
Parin seuraavan kerran aikana Kamu innostui kerta kerralta enemmän, ei nyt varsinaisesti kuumunut, mutta alkoi jo hyppämään tämän hurjan esteen yli. Ensimmäisen kunnon hypyn aikana otti vähän mahanpohjasta, nimittäin semmoisella loikalla tultiin. Muistelinkin siinä Annen sanoja, ettei ruuna ole estehevoseksi syntynyt. No, olihan hyppy vähän töksähtävä, mutta kelpasi kyllä minulle.
"Nyt laukassa", kerroin Kamulle ravihyppyjen luonnistuttua mallikkaasti. Ruuna totteli pohkeitani oitis ja ennenkuin huomasinkaan, se jo ponnisti yli esteen. "Hienoa!" hihkaisin - nyt hyppy oli onnistunut oikein hyvin ja olin ehdottomasti ylpeä Kamusta; se ainakin teki parhaansa. Papparainen taisi oikein nauttiakin koko puuhasta, kun aina ennen estettä se höristi korvansa ja välillä jopa ei meinannut kuunnella pidätteitä. "Nyt susta löytyy oikein asennetta tähän touhuun", naurahdin pian.
Vielä ennen lopettelua halusin kokeilla toista kokoamaani estettä, puolimetristä pystyä. Se nyt tuskin suurempaa haastetta toisi, mutta onhan se hyvä aloitella ensimmäisellä hyppykerralla rauhallisesti, ettei kummaltakaan mene paikat tai hermot mäsiksi. Käänsin Kamun ensin isolle pääty-ympyrälle, millä pyysin laukkaa ja ohjasin sitten lävistäjällä olleelle esteelle. Ruuna tuntui lähtevän hyppyyn aika kaukaa, eikä siitä tullut mitenkään paras mahdollinen, mutta yli päästiin!
Vielä parin yrityksen jälkeen oli, nyyhkis, aika lopetella. Hymy korvasta korvaan ylttäen ohjasin Kamun uralle ravaamaan, jolloin myöskin löysäsin sormieni puristusta ohjien ympärillä, joten ruuna saisi venyttää vähän sinne eteen-alas. Suurille kaarille sitä vääntäen ja kääntäen verryttelykin hujahti ohi hetkessä. "Nyt on kuule aika lopetella", hymähdin tammalle, istuin alas harjoitusraviin ja pidätin kevyesti. Se pärskähti samalla kun totteli.
Loppukäyntien ajaksi otin jalustimet pois jaloista ja tein satulassa tavanomaiset venytykset - omenoiden poiminta ja laskeminen kaulan toiselle puolelle, varpaisiin kurkottelu ja käsien sekä nilkkojen pyöritys. Juuri kun olin kääntämässä Kamua kaartoon kymmenen minuutin kävelemisen jälkeen, maneesin ovi raottui hieman. Elli kurkisteli, että voisiko tulla sisään Celen kanssa. "Mä vaikka nousen täällä pihalla selkään ja säätelen sen aikaa, kun tuut Kamun kanssa ulos", hän hymähti nopeasti. Ilmoitin olevanikin tulossa alas selästä ja niin teinkin kiitosten jälkeen.
"Puranko mä esteet, vai tarviitko sä niitä?" kysäisin Elliltä ohi mennessämme. Hän ilmoitti tarvitsevansa ja pujahti maneesiin ylpeän puoliverisensä kanssa, joka halusi ilmiselvästi kertoa Kamulle mahtavuuttaan, vaikkei tämä siitä välittänytkään. "Eikö naiset sua enää kiinnostakaan?" naurahdin ruunalle, joka ei näihin todella viisaisiin puheisiini ottanut mitään kantaa. Hankalahan sen olisi ollut alkaa puhumaan.
Kamu ei ollut liiemmin hikoillut, mutta tänään se saisi oikein kunnon hieronnan ja venyttelyn. Heti kun ruuna oli vapautettu suitsien, satulan ja suojien aiheuttamasta piinasta, harjasin sen nopsaan ja ryhdyin sitten hieromaan niin, kuten Anne oli joskus kauan sitten opettanut. Kamu tuntui olevan tänään vähän pahalla päällä, oli samanlainen kuin ennen ratsastusta, ikäänkuin nihkeä ja hapan kuin sitruuna. Edes hieronta, venyttely ja myöskin jalkojen viilennys, jonka tein vesiletkun avulla pesarissa, eivät saaneet papan korvia ollenkaan höröön ja ilmettä iloisemmaksi.
"Jaakko tai joku, tulkaa nyt auttamaan mua!" rää'yin rehuvarastosta, sillä en oikein ymmärtänyt Kamun ruokintaohjeita. "No mikä on nyt ongelma?" ovelle pian ilmestynyt Jaakko tiedusteli iloisesti hymyillen. "Noku mä en ymmärrä näitä", ilmoitin ja sain pian pitkän selostuksen, josta puolet meni ohi, miten lappua tuli tulkita. "Jos sä nyt kuitenkin auttaisit?" kysyin lopulta varovaisesti. Jaakko suostui ilomielin ja lykkäsi jo kohta syliini Kamun rehuämpärin, missä ruoat jo olivat. "Kiitti."
Karsinassaan rauhallisesti majaillut Kamu tuli heti ovelle, kun lähestyin sitä heinien kanssa."Tsot tsot, peruutapas vähän", totesin ja vedin heinät pois herran suun edestä - eihän se nyt sylistäni saanut alkaa syömään. Jaettuani ruunalle vielä myöhemmin väkirehut, hyvästelin sen ja lupasin palata jälleen huomenna. "Sitten voidaan vääntää koulua tai mennä maastoon", juttelin, ennen kuin raahasin itseni pois tuon ihastuttavuuskuninkaan luota. Huikattuani vielä moikat, lähdin iloisin mielin kotiinpäin. Pian taas takaisin (:
|
|
|
Post by Johanna on Feb 1, 2008 14:23:52 GMT 2
01.02.2008 - ikivihreitä iltatähtiä Eipä oikein ollut innostusta raahautua tallille tämän viikon viimeisen koulupäivän jälkeen, mutta kun vaihtoehtoina oli joko lähtö Seppeleeseen tai siivoaminen, voi vain arvata, kumman valitsin. Sainpas jopa kyydin, kun äiti oli lähdössä kauppaan, niin malttoi hän heittää minut autolla tallille. Matkalla kyllä välillä tuli ajatuksia siitä, olisiko ollut viisaampaa kävellä, sillä äidin musiikkimaku, joka sisälsi erityisesti ikivanhoja ikivihreitä kappaleita, sai minulle aikaiseksi päänsäryn, eikä lukuisa kysymystulva mammutti-mamman taholta ainakaan helpottanut sitä. Kukaan ei voi arvatakaan, kuinka onnellinen olin, kun Seppeleen tallipiha paljastui vihdoin ja viimein esiin mutkan takaa.
"Heimoiterve", hyökkäsin Annen kimppuun löydettyäni hänet tallista. "Missä on kottikärryt ja talikot, mä en löydä niitä sieltä vanhalta paikalta?" "Hmm, kyllä niiden siellä pitäisi olla. Ei vaan ainakin yhet löytyy pihalta", hän vastasi hetken tuumimisen jälkeen. "Pihalta?" olin papukaija. "Juuri niin", Anne vastasi yksiselitteisesti, mietteet selvästi jo jossain muualla, joten koin parhaaksi poistua aika ripeästi hakemaan ne kottarit. Sieltä pihalta yhdet sellaiset löytyivätkin, joten niiden kanssa palailin talliin ja aloittelin Kamun karsinan puhdistuksen. Jossain vaiheessa Anne kulki ohi ja heittikin minulle tiskiharjan & vettä kuppien puhdistusta varten, hän oli kai aiemmin puhdistellut jonkun toisen konin karsinan.
"Kamuliini", mutisin narun päässä madelleelle paapalle, "liikkuisitko sä vähän nopeammin? Silloin mä voin lopettaa sun kutsumisen Kamuliiniksi. Silloin sä voisit olla vain Kamu. Tai Kamugga. No joo, saat olla ihan vain Kamu."
"Äh, mitäs jos mä hoitaisin sut tuossa käytävällä, panisin suitset päähän ja lähettäis sitten kohta maastoilemaan" ehdotin herralle päästyämme jo tallin ovelle. "Jep, niin me tehdään", jatkoin pian, käänsin Kamua satakahdeksankymmentä astetta ja marssin sen kanssa keskelle käytävää luo. "Nyt mä sidon sut kiinni, näin, olepas sitten kiltisti, niin haen harjat, ja kyllä, vahdin sua ovelta", juttelin ruunalle ja kiiruhdin samalla jo satulahuoneeseen.
Nappasin muiden harjojen joukosta pölyharjan, jolla aloittelin ruunan harjauksen. Kamussa oli tosissaan paljon irtopölyä, mutta muuten ruuna vaikutti aika puhtaalta. Harjailin sitä tasaisin vedoin, välillä pyyhkäisin harjan piikkisukaan, sitten taas jatkoin. Kamuseisoi paikoillaan silmät puoliummessa, välillä hännällään tallin nurkista ilmestyneitä ötököitä pois huiskien. "Ärsyttääkö öttimönniäiset?" naurahdin rapsutellen ruunaa korvan takaa, ennen kuin vaihdoin puolta. Kamu ei oikein tainnut ymmärtää juttujani, tietysti se ajatteli minun olevan rasittava, kummallisesti höpöttävä kirppu, mutta whatever, kyllä se ainakin tykkäsi harjauksesta ja sehän oli oikein hyvä juttu. Pian huolellisesti harjattu ruuna oli myöskin oikein kiltisti kavioiden kanssa.
"Oijoi, etkö oikein tykkää suitsimisesta?" lepertelin Kamulle samalla, kun kaappasin sen pään alas yläilmoista ja sujautin jo kuolaimet suuhun. Kamu oli ilmiselvästi näreissään, mutta eipä se liiemmin kiukutellut, kun kiinnitin remmit ja tartuin sitten oikein hyvin ohjiin ja otin samalla riimun pois papan kaulalta. Käänsin sen poispäin tallipihasta, kohti maastoja - ajattelin, että jalkaisin olisi hyvä tutustua uusiin paikkoihin, joita katselimme viimeksi haaveillen Nellin ja Fridan ja Bertin kanssa, sitten myöhemmin ratsain. Kamu lähti kävelemään vierelläni aika laiskanlaisesti, mutta muutaman maiskutuksen voimalla tahti kyllä muuttui. Ruuna vain välillä kiusaantui aika pahasti joka puolelta tippuvista lumikinoksista, mutta kun pääsimme pois pieneltä polulta suuremmalle, talviauringon lämmittämälle niitylle, nekin vähentyivät siedettäviin määriin.
"Katoppas Kamu, aika on oikein juossut. Käännytäänpäs sitten takaisin päin", ilmoitin ruunalle huomatessani, että olimme kävelleet parisenkymmentä minuuttia. Kamu yritti painaa päätään alas lumesta kurkkiviin ruohonkorsiin, mutta toruin ruunaa, eihän kuolaimet suussa nyt sovi syödä. Kävelimme takaisin Seppeleeseen niitä samoja niittyjä ja polkuja pitkin, joita olimme tulleet, mutta matka sujui silti hiukan hitaammin, liekö minun huonosta kunnostani johtuen, mutta eipä sillä ollut hirvittävästi väliä. Veinkin Kamun tämän kevyen liikutuksen jälkeen hetkeksi hoitopuomille, jolla otin suitset pois vaihtaen ne riimuun, sitten tutkin myös jalat. Kaikki oli kunnossa, joten heittelin ruunan tarhaan.
Mittailin vielä rehuvarastossa herran iltaruoat valmiiksi, ennen kuin koin kellon rientäneen näyttämään jo niin myöhäistä aikaa, että minun olisi hyvä lähteä kotiin. Niinpä kävin vielä hyvästelemässä Annen, kertoen samalla hänelle, että Kamun ruoat olisivat valmiina vain tarjolle laittoa vailla, sitten kävin taputtelemassa vielä Kamua ja sain lopultakin raahattua itseni kotimatkalle. Ah, miten rakastinkaan tätä herraa. Se oli minun iltatähteni, enkä ikinä siihen kyllästyisi.
|
|
|
Post by Johanna on Feb 4, 2008 14:22:07 GMT 2
04.02.2008 - kuuraa, pese, ihaile, kuuraa...Niin, oletettavastikaan en ollut ainoa helmilaiskuudesta kärsivä otus Seppeleen mailla, tallityöntekijät norkoilivat toimiston pehmeillä nahkasohvilla, Annen yrittäessä piiskata heihin vauhtia. Kurkistellessani varovasti sisälle, tuumasin, että oli parempi jättää heidät rauhaan, liekö punapäätä pistänyt ampiainen vaiko sittenkin kokenut karhun pureman takalistossaan? Tällaisena, melkein aurinkoisena pakkaspäivänä Kamu tarhaili tyytyväisenä kaverinsa kanssa, eikä antanut rauhansa rikkoontua minun saapastellessa paikalle. "No mitäs pappa?" huikkasin portilta kivuten sitten aitojen läpi kahden ruunan luo, jotka molemmat hamusivat maasta viimeisimpiä heinänkorsia. Mitään riitaa herrat eivät tästä toisilleen haastaneet, Kamu nyt vähän mulkaisi Jamboa kun tämä sai sen viimeisen suupalan, mutta tallusteli sitten leppoisasti luokseni hakemaan taskunpohjalta porkkananpalasen. "Höperö, se oli vasta myöhemmäks", naurahdin rapsutellen samalla hoitohevostani sen korvan takaa. "Aijaij, onks kivaa? .. no niin mä arvelinkin, mutta jos nyt lähettäis tästä sisälle?" Kamu vilkaisi minua, eikä vastustellut riimun pujotusta junttimuotoiseen päähänsä. Pystyin jo sieluni silmin näkemään meidät tykittelemässä pelloilla, lumen pöllytessä ilmaan kuin niissä pikkutyttönä luetuissa saduissa, joissa kaikki oli niin täydellistä, viatonta, mahtavaa, vailla huolta huomisesta. Toista se oli nykyään, mutta hetkittäin Kamun seurassa maan ja taivaan väliset murheet pystyi unohtamaan - niin, ja olihan se karsinan putsaaminen loistavintakin loistavin raivonpurkaustapa. Niinpä puhkuen ja puhisten sekä hiki otsalla helmeillen talikko liikkui ja kottikärryt täyttyivät niin Kamun kuin parin muunkin kaakin karsinan "antimista", eikä aikaakaan, kun pääsi paljon mukavampien hommien pariin - awwwpuputusawwitus oli niin kivaa siinä samalla puuhailla Kamun kanssa kun juoruta paikalle pölähtäneen Nellin seurassa. <3 Kamu ei meidän jutuista välittänyt tippaakaan, siinä harjauksen aikana se jopa torkahti hetkeksi, mutta havahtui aika pian tämän maailman syövereihin. Kun ruuna oli puunattu oikein huolella ja kaviotkin katsottu, kipaisin pikaisesti varustehuoneessa kaappaamassa itselleni Kamun kamppeet ja romppeet, joiden nakkaaminen juntin ylle ei sitten ollut minkään luokan ongelma; satula selkään ilman havahtamistakaan, vyöllekään ei tarvinnut vihotella kuin pikkuisen, suitset päähän kuin taikaiskusta, kunhan kyseinen vempain ensin laskeutui katonrajasta .. "Mihinkäs me sitten lähettäis maastoilemaan?" kysymys ei saanut vastausta ainakaan Kamun osalta, mutta omissa töissään rehuvarastossa ollut Nelli kehotti huikkaisullaan meitä lähtemään järven rantaan - siellä oli kuulemma oikein kaunista tähän aikaan vuodesta. Kun varustauduin vielä itse asianmukaisesti, oli suuntamme sitten järvi kauniine maisemineen - ja minulla mukana maailman paras seuralainen.. .. Kamun mielipiteestä ei uskalla mennä sanomaan juuta taikka jaata. Oli helposti huomattavissa, että Kamu suorastaan pursusi energiaa - tavallisesti näääääin rauhallinen vanhus hyppeli paikoillaan kuin aropupu, saaden vielä valkoisen punertumaan, kun täytyi ponnistella aika kovasti että pääsi kyytiin. Muutamalla pidätteellä Kamu kuitenkin tuntui ymmärtäneen, että kapu on selässä, jolloin tahti muuttui huomattavasti rauhallisempaan, eikä minun tarvinnut kovavauhtikorkeapaikkajakaikkipelkoisena pureskella niitä vähäisiä kynsivarojani. Tallustellessamme leppoisasti eteenpäin kapeilla ja kiemurtelevilla poluilla ratsuni ei havahtanutkaan läheisen lintuparven äkillisestä lentämispuuskasta, tuulen huminasta tai kuusen oksalta tippuneista lumikinoksista, ja tästä olin hyvin, hyvin onnellinen - mitkään äkkilähdöt kohti Siperiaa ja sitä kautta Etelänapaa eivät olisi voineet vähempää kiinnostaa. Leppoisan käyntilöntystelyn ja maisemanihailujen ohessa ravailimme pieniä pätkiä, ja sopivan suoran avauduttua eteemme, pyysin ratsultani pienillä avuilla laukkaa. "Jippiaijeee, jihuuuuuu!" laukkaava paappa kiihdytti vielä hiukan vauhtiaan, pitäen sen kuitenkin sopivuuden rajoissa, jolloin pelkoa koipien murtumisista tai vastaavista ei leijunut ilmassa. Viima piiskasi samaa tahtia harjan kanssa kasvojani, adrenaliini purkautui, hymy hiipi kasvoille. Tien kuitenkin muuttuessa kapeammaksi oli aika pyytää Kamu raviin ja hetken kuluttua kävelemään, sekä vielä vähän ravaamaan. Seppele tuli aivan liian pian näköpiiriin, mutta ensi kerralla uudelleen, ihan varmasti! Niinpä tallipihassa kiittelin ruunaa hurjasti ja ohjasin sen vielä hetkeksi maneesiin kävelemään, jossa Elli oli myöskin lopettelemassa omaa ratsastustaan. "Missäs te kävitte?" hän kysyi tervehdysten jälkeen. "Ööö .. siellä järvellä päin, missä on se kunnon laukkasuora. Kamu vähän innostu, oli superkivaa!" vastasin innoissani ruunan pärskiessä Ellin Cele - ratsulle. Kymmenen minuutin loppukäyntien jälkeen käänsin Kamun kaartoon, halipusuttelin selästä ja liu'uin sitten makaronispagettikoivilla alas. Ellillä tuntui olevan hulvattoman hauskaa minun hoippuessa ruunan kanssa kohti tallia edellä, Kamu sen sijaan tallusteli niin vakaasti kuten aina - lenkki ei tuntunut väsyttäneen sitä. Tallissa oli vuorossa toki ne hellittelyhetket - ensin varusteet pois, jolloin Kamu rentoutui huomattavasti, oikein pitkä harjaus, kaviot puhtaiksi, loimi selkään ja vielä jos jonkinmoista puuhailua - jouhien selvittelyä, valokuvaamista ja kaikkea kivaa. <3 Kamu oli tottakai yhtä mahtava kuin aina, eikä söpöydelläkään ollut rajaa! Jos siitä pitäisi maksaa sakkoja, Anne ja Elli olisivat menneet aikapäiviä sitten vararikkoon. Muttamutta, kun lopulta maltoin irrottautua Kamusta, hipsin muun muassa Bertin, Taigan ja Jambon hoitajien seuraksi puhdistelemaan varusteita - nämä olivat saaneet kammettua itsensä ylös niiltä toimiston ihastuttavilta sohvilta. Kuuraa, pese, ihaile, kuuraa, pese, ihaile. Kivaa oli, eikä toimiston herkutteluhetkeä sovi unohtaa laskuista. Loppuun vielä porukoiden + Kamun hyvästely, joista jälkimmäinen kesti useammankin tovin. Hups.
|
|
|
Post by Johanna on Feb 5, 2008 15:38:42 GMT 2
05.02.2008 - mutapaakkuja Oli hiljaista. Kadut olivat rauhoittuneet autojen sekamelskasta, ulkona ei ollut ketään muuta kuin pari hassua lenkkeilyhullua. Ilma oli vielä sumuinen: peltojen ja notkojen yllä oikein roikkui tuota harmaahkoa aineitta, johon halusin välttämättä työntää käteni. Sumu ei tuntunut yhtään miltään; jäinkin hetkeksi pohtimaan, miksei.
Koputellessani hiljaisesti raollaan olleeseen tallin oveen huomasin Annen jo puuhailemassa. Hän kantoi heinäpaalia kohti rehuvarastoa, mutta huomatessaan minut, käännähti moikkaamaan. "Heis", minä vastasin, kiirehtien jo samalla nappaamaan putoamisillaan olleet heinänkorret syliini. "Kiitti, tää on vähän hankalaa kun nää paalit on niin tuhottoman isoja", Anne totesi.
Hain muutaman heinäpaalin lisää, lajittelin ne sitten rehuvarastossa, sopiva määrä siivuja per koni. "Haluaisitko viedä niitä heiniä noille koneille?" Anne kysyi minulta hiivittyään väkirehujen ihmeellisestä maailmasta taakseni. Säikähdin oikein kunnolla ja olin lentää selälleni, mutta tästä toivuttuani, vastasin toki myönteisesti. Nappaisin parin hevosen heinät mukaan ja talsin Kamun sekä tämän karsinanaapurin Bertin luokse.
Hevosten rouskuttaessa heiniään tyytyväisenä, sain autella vielä Annea väkirehujen kanssa. Mittailin ensimmäiseksi Kamun omat, sitten Annen ohjeiden mukaan Jambon ja Marin. Siinä sivussa heitin tottuneesti mömmöt myös Bertille. Se vaati korkeaa aivotyöskentelyä ajatellen omaa aivokapasiteettiani, mutta kaikki onnistui ja konit saivat kukin oikeat ruoat nokkansa eteen. Hevosten syödessä kävelin Annen perässä toimistoon.
"Tää sohva on ihana!" hihkaisin ponkaistuani itseni sen uumeniin. Nahkasohva oli ehkä jo vähän kauhtunut, mutta istumislaadultaan aivan täydellinen. Annen kehotuksesta otin pöydältä itselleni mehua, tein asentoni vielä mukavammaksi ja sitten ryhdyin kuuntelemaan, mitä Anne puhui. Väliin heitin enemmän ja vähemmän asiallisia kommentteja.
Vaikka Kamu yleensä onkin rauhallinen talutettava, tänään siinä oli vähän enemmän virtaa. Teräspappa ei olisi malttanut pysyä housuissaan, kun tulin sen karsinalle punainen riimu ja riimunnaru käsissäni. "Soo, äläpäs vielä tunge ulos", naurahdin painaen samalla ruunaa kevyesti ryntäistä pyytäen sitä peruuttamaan, että mahduin itse sisään. Sen toteltua kuuliaisesti, ryhdyin laittamaan sille riimua.
Kamu ei nyt varsinaisesti tanssahdellut narun päässä, mutta käveli kyllä reippaammin kuin sen normaali matoliikkumisvauhti oli. Ihmettelin, mikä herralla oli, mutta mikäs siinä, tänään olisi suunnitelmissa vähän hypätä, ja eihän innostus Kamun tapauksessa sitä touhua haitannut ollenkaan. Jätettyäni pojan tarhailemaan toisen ruunakaksikon, Piccolon ja Epun kanssa, käännyin palatakseni tallille.
Matkalla tallia kohti huomasin, että itse tallirakennus kylpi sumussa. Aurinko onneksi paistoi tuon sumuverhon takaa. "Tästä tulee hieno päivä", ajattelin, ennen kuin astelin sisälle. Hommaa olisi tänään tiedossa; ajattelin nimittäin puhdistella karsinoita, pestä Kamun ja Bertin varusteet ja vaikkapa vielä järjestellä paikkoja. Oli siis parasta aloittaa heti!
Huomasin Nellin tulleen paikalle. Tai siis kuulin Nellin tulleen paikalle. "Huomentapäivää!" hän hihkaisi tallin toisesta päädystä lantapaakkujen nostelemisen ohessa. "Moi vaa, sä taidat olla tänään tavallistakin pirteämpi", naurahdin saaden vastaukseksi innokkaan "jep!" - huudahduksen. Päätäni pyöritellen, samalla virnistäen hain kottikärryt ja talikon.
Lannat lensivät muutamasta karsinasta komeassa kaaressa kottikärryihin, viimeisimmästä sitten vähemmän kaaressa. Tästä voimienloppumiskohtauksesta huolimatta homma tuli tehdyksi, ja tyytyväisenä kippasin kottareiden sisällön lantalaan. Varusteiden putsaus olisi ehkä vähän kevyempi homma!
Tai niinhän minä luulin, mutta se tuntui heti alusta alkaen aika raskaalta. "Miks näiden satuloiden pitää painaa näin paljon? Miks konien on liattava suitsensa? Miks kaikki harjat on ihan sekasin?" kirosin ehkä hieman ärtyneesti, mutta Annen kurkistettua sisälle huvittuuneena ja kysyttyä, onko kaikki ookoo, vaikenin hieman. Toki kaikki oli hyvin, mutta niin - valitus on elämäntapani.
"Nyt enää tavarat paikoilleen", mutisin varusteidenkin ollessa kiiltävinä telineissään. Satulahuoneessa harjakorit eivät olleet suorassa rivissä, lattialle oli eksynyt onneton kumisuka ja muutama mutapaakku. Niinpä siirryinkin laittelemaan tavaroita paikoilleen ja lakaisemaan ne mudat pois.
Köpöttelin tyytyväisenä toimistoon ja tempaisin pöydältä itselleni uusimman Vippoksen. Samalla etsin eilen jääkaappiin tunkemani pikkupitsan ja ängin sen mikroon.
Oman kupuni täytyttyä ja mieleni saatua päivittäisen Vippos-annoksen, kello olikin sitä vajaa, että iltapäivätuntien aika lähestyi. Kipittelin talliin, luin nopeasti tuntilistat ja heittelin varusteet päälle Marille ja Bladelle, muilla hoitajat olivat innolla avustamassa ratsastajia. Nelli tuli samalla hellimään Fridan, joka olisi varmasti ollut kunnon sitruuna, jos kaikki muut olisivat päässeet ulos. Kuitenkin myös Bert seisoi mustasukkaisena karsinassaan, ja muhinoin oriin kanssa hetken.
En oikein muista, miten pari seuraavaa tuntia oikein kuluivat. Ärsyttelin muita kertomalla tyhmiä vitsejä, kikattelemalla rasittavasti omille jutuilleni. Lisäksi puhuimme Nellin kanssa jostain, mutta en kuollaksenikaan muista, mistä. Jossain vaiheessa kuitenkin havahduin, että voisihan sen Kamunkin käydä ratsastelemassa. Kipittelin ensin kuitenkin maneesiin tekemään ne esteet.
Kokosin kaksi pientä yksittäistä, ristikon ja pystyn, yhden pystyistä koostuneen sarjan ja vielä yksittäisen okserin, jonka korkeus oli kahdeksankymmentä senttimetriä. Tyytyväisenä aikaansaannoksiini menin sitten tarhalle, jossa Kamu majaili. Pappeliini köpötteli portille kavereidensa kanssa, mikä oli hieman huonompi juttu; oli hankalaa häätää Jamboa ja Eppua kauemmaksi samalla kun yritti saada Kamun ulos!
Hengissä selvittiin kaikki, eikä kumpikaan jäljelle jääneistä päässyt karkaamaan, joten rauhallisin mielin pystyin aloittamaan Kamun hoidon. Ruuna oli uskomattoman puhdas, eikä minun tarvinnut kuin sipaista sitä harjalla. "Onneks oot tollanen siisti, etkä mikään possu", ilmoitin herralle, sen ollessa harjattu.
Kamun varustaminen oli sen sijaan vähän haastavampaa (onhan se kiva laittaa vyötä kiinni, joka on kymmenen senttiä liian lyhyt ja yrittää laittaa suitsiä, kun on koniin verrattuna metrin verran liian lyhyt), mutta ruunan ollessa valmis, painoin kypärän päähäni, puin turvaliivin, nappasin lyhyen esteraipan ja sitten mentiin. Kamu tuntui olevan aika innoissaan, kun jouduin vähän pidättelemään sitä tallipihaa pitkin kävellessämme.
Maneesissa, minun istuessa jo Kamun selässä, suokin innostus vähän niin kuin lopahti. Se seisoi silmät puoliummessa, mutta ainakin minun oli helppo säätää jalustimet ja kiristää vyö, kun paappa ei ehtinyt pullistelemaan. "No niin, nyt sitten mennään", mutisin painaessani pohkeeni ruunan kylkiin toista kertaa. Se havahtui ja lähti verkkaiseen käyntiin, jolloin heti muistutin, kuinka tulee kävellä.
Jo alkulämmittelyn aikana Kamuun palasi hiukkasen innostusta. Minun ei tarvinnut koko aikaa käskeä sitä eteen, mitä nyt joskus vähän pyytää, mutta pääasiassa ruuna liikkui hyvin. Se tuntui alkuun kankealta, mutta monet ympyrät ja kiemurat saivat ruunaa taipumaan hetki hetkeltä paremmin. "Hyvä!" kehuin taputtaen samalla sisäkädellä Kamun kaulaa, ruuna taipui kulmiinkin jo nätisti. Esteitä varten vuorossa oli vielä jarrujen testausta ennen laukkaa.
Laukannostot tuntuivat alkuun hankalilta. Kamu juoksi pois alta, joten vuorossa oli uudelleen jarrujentestaus, mikä sujui kyllä ihan mallikkaasti. Uusissa yrityksissä nostoissa, jotka oli valmisteltu extrahyvin, laukat nousivat kumpaankin suuntaan nätisti. Esteitä väistellen, pääty-ympyröillä laukkaillen, tuntui, että Kamu alkoi olla jo valmis hyppäämään.
Tapojeni orjana ensimmäinen ylitys, samoin kuin toinen tultiin ravissa. Kamu jolkotti esteen yli vähän laiskasti, mutta pohkeideni kertoessa, että miten sitä oikein hypätään, ruuna leiskautti komeasti pikkuristikon yli. Laukassa siinä alkoi olla jo pidäteltävää. Pyrin myötäämään mahdollisimman hyvin, kuitenkaan ilman suurta ennakointia, mikä on ollut minulla kautta aikain pahana tapanani.
"Soo, prrr, soo", mutisin hiljaa Kamun kiihdyttäessä vähän vauhtia. Vuorossa oli jo okseri hienosti sujuneiden muiden esteiden ja rauhallisten välikäyntien jälkeen. Jo edellisellä pystyllä neiti oli kuumunut vähäsen, nyt se kiihdytti oikein kunnolla. En kuitenkaan pidättänyt vauhtia täysin nollaan; hyppääminenhän olisi ollut solloin kovin hankalaa! Kamu lennähti okserin yli kevyesti, vaikka laskeutuikin töksähtäen. Siitä huolimatta olin hyvin tyytyväinen.
Loppuverryttelyssä Kamu oli aika reipas, ja aina kun annoin sen vetää ohjaa vähän pidemmäksi hakien sinne eteen-alas, vauhtikin kiihtyi. Niinpä ympyrät olivat loppuraveissa vieläkin suuremmassa roolissa kuin yleensä, mutta ainakin hetkittäin Kamu pyöristi vähän selkäänsä, jolloin ravikin pehmeni. "Nyt käyntiin", juttelin pidättäen samalla kevyesti. Kamu totteli moitteetta.
Palattuamme maneesista talliin, minä punaposkisena mutta tyytyväisenä, laittelin Kamun heti pesariin. Siinä olisi hyvä venytellä sen lihakset. Ruuna antoi ottaa varusteet pois kiltisti ja huomasin siinä, ettei se satulavyö ollut sittenkään kymmentä senttiä liian lyhyt. "Niin, ehkä mä oon vaan heikkovoimanen", naurahdin ruunalle viedessäni sen varusteet pois. Palasin hetkessä harjaamaan sen.
Kamu tykkäsi harjauksesta, mutta ehdottomasti se nautti, kun rapsuttelin sään tienoilta. Ruunan huulet venyivät varmasti kymmenen sentin päähän toisistaan, kun se siinä nautiskeli. Nelli ottikin pojasta silloin kuvia huippuhienolla kamerallaan. Venytyksetkin sujuivat hyvin, Kamu kyllä tiesi mitä tehdä. Lopuksi vielä vähän hieroin Kamua ja lähdin sitten viemään sitä tarhaan.
Kamu tuli ihan nätisti, mitä nyt vähän löllimällä. Herran tarhaillessa tyytyväisenä kävin vielä purkamassa esteet, heippailin muut tallilaiset ja lähdin kotia kohti.
|
|
|
Post by Johanna on Feb 7, 2008 16:33:40 GMT 2
07.02.2008 - vaikeat tarhakaverit "Kamu, liikuhan jo! Älä nyt ole mikään laiska etana, jookos? Ja Jambo, hus! Mene sinne Pikun luo, noin. Pikku, et tule tänne! Pois!" yhden hevosen hakeminen kahden muun hevosen seasta oli kieltämättä hankalaa. Kamun kanssa tarhailleet ponit eivät halunneet antaa kaverinsa mennä, eikä Kamukaan nyt irtoa pursunnut, kun kiskoin sitä eteenpäin. "Älä jaksa olla tollanen hapannaama", tuhahdin ruunalle meidän päästyä ulos tarhasta niin, että Jambo ja Pikku olivat vielä aitojen sisäpuolella. Ruuna ei kuitenkaan hangoitellut vastaan, vaan käveli verkkaista tahtiaan vierelläni. "Tänään mä ratsastan sulla, ettäs sitten tiedät", totesin rapsutellen sitä korvan takaa, mistä se ilmiselvästi piti. "Tässäkö on hyvä paikka? Onko?" jatkoin jutusteluani. Kamu pärskähti uudelleen.
"No niin, nyt harjataan sut", mutisin harjakori käsissäni ruunan karsinan ovella. Hetken etsiskelyn jälkeen harjojen joukosta löytyi pölyharja, joka kädessäni ryhdyin hommiin. Kamu antoi minun harjata oikein hyvin - se ei protestoinut mitään missään vaiheessa. Välillä ruuna tosin käänteli päätään minun suuntaani ja ilmiselvästi halusi tietää, löytyisikö minulta herkkuja. "Vaikka sä ootkin hieno, niin en mä sulle voi kokoajan antaa jotain hyvää", naurahdin taputtaen Kamua lautasille, tutkien, pölysivätkö ne ja kuinka pahasti. Pölysivät hyvin pahasti. Niinpä unohdin hetkeksi ruunalle jutustelun ja keskityin saamaan sen puhtaaksi. Kamu vähät välitti juttujeni loppumisesta, se keskittyi tutkimaan käytävältä kuulunutta kavioiden kopinaa, kun Elli tuli sisään kauniin puoliverisen kanssa. "Ai moi, sä oletkin jo tullut", Elli naurahti ohi mennessään ja käänsi tuon rautiaan käytävälle. "Joo, tulin äsken. Mitäs Celelle kuuluu?" tiedustelin rapsutellen samalla Kamua, joka vilkuili tulokasta. "Hyväähän sille, kisoihin vois harkita”, kuului vastaus jostain kauempaa.
Kamu alkoi olla jo aika puhdas vartin ahkeran työn jälkeen. Pian kumarruin jo sen jalkojen puoleen. Tunnustelin ne tarkoin, juuri niin kuin Anne oli joskus opettanut, eikä mitään kummallisuuksia löytynyt. Niinpä jatkoin jo kavioiden puhdistuksella, joka sekin sujui hienosti. Kamu oli todellakin ihan täydellinen. "Mä käyn nyt hakemassa sun varusteet, olet sitten kiltisti", ilmoitin sille viimeisenkin takakavion jälkeen. Salpasin oven huolella kiinni lähtiessäni, ja ajattelin hakea kamat oikein nopeasti, mutta käytävällä seisoskellutta Celeä oli pakko, ihan pakko rapsutella. Ystävällinen tamma taisi kaivata herkkuja, mutta kun niitä ei minulla ollut, jatkoin matkaa satulahuoneeseen. Kamun satula löytyi nopeasti, eikä suitsienkaan kanssa vienyt kauaa aikaa. Palatessani ruunan karsinalle poikkesin yläkerrassa, jossa oli kypäräni. Tiedustelin samalla sieltä löytyneeltä Annelta, tarvitsisinko Kamulla raippaa. Hän ilmoitti, että ruunalla ei ole menty tänään, eikä raippa olisi välttämätön.
Kamu oli odotellut karsinassaan oikein rauhallisesti, eikä se satuloidessa tehnyt mitään typeryyksiä. Tottakai herran oli nyt vähän pullisteltava, mutta ei se muuta tehnyt ja olinkin hyvin tyytyväinen siihen. Suitsiessa kävimme oikein kunnon taistelun siitä, avataanko suu vai ei, mutta selvisin voittajana ja niinpä olinkin edelleen tyytyväinen ja iloinen. Painoin pian kypärän päähäni, sujautin hanskat käsiini ja kehotin Kamun liikkeelle. Aurinkoisessa säässä halusin mennä kentällä, joten käänsin Kamun sen suuntaan. Se totteli oikein kiltisti ja pysähtyi keskelle kenttää kuuliaisesti. "No niin, kiristetäänpä sitten vyö", mutisin lähinnä itselleni. Tämä toimenpide sai Kamun pullistelemaan ja heittelemään kiukustuneena päätään sekä viuhtomaan hännällään, mutta kun en välittänyt näistä touhuista, ruuna rauhoittui pian. "Sitten vain selkään", tuumin hetken kuluttua, kun jalustimetkin oli jo laskettu. Kamu liikehti hieman, kun tunsi painon selässään, mutta palauttaessani sen rauhallisesti alkuperäiseen paikkaan peruuttamisen kautta, ruuna oli tämän jälkeen kiltisti.
Alkukäyntien aikana Kamu tuntui vähän tahmealta, mutta kun olin pyytänyt vauhtia kerran lisää pohkeilla, ei minun enää tarvinnut hoputtaa sitä. Auringon alkaessa porottaa oikein kunnolla pilviverhon väistyttyä, tunsin jo kuumuuden. "Huh, mitenköhän me jaksetaan oikein työskennellä tänään?" kumarruin Kamun puoleen taputellen sen kaulaa. Ruuna käveli edelleen joutuisasti eteenpäin, ja kun noin kymmenen minuutin alkukäyntien jälkeen lyhensin ohjat. Kamu terästäytyi heti, odotti jo ensimmäisiä apujani. "Soo, ihan rauhassa", mumisin ruunan kiihdyttäessä hieman vauhtiaan. Ajattelin tänään aloittaa ihan perusjutuilla vain käynnissä ja ravissa, ehkäpä laukata muutaman ympyrän lopputunnista, mutta vain jos alkujutut menisivät hyvin. Ensimmäiseksi suunnittelin testaavani jarrut ja kaasuun pysähdyksien merkeissä lyhyillä sivuilla ja lisäksi tehden ympyröitä ihan käynnissä, hakien sitä kunnollista taipumista ja asettumista, eikä vain lapa edellä eteenpäin puskemista.
Huomasin nopeasti, että mitä paremmin valmistelin ruunan pysähdykseen, sitä paremmin se totteli. Lisäksi minun piti itse vaatia asiat, sillä Kamu ei todellakaan tehnyt mitään ilmaiseksi. Suokki kyllä meni ihan nätisti, mutta jos en kunnolla valmistellut sitä pysähdykseen, niin ei pysähdyskään onnistunut kovin hyvin. Isoilla ympyröillä, joita ratsastin, Kamu tuntui aika rauhalliselta, joten muistutin sitä kerran pohkeilla, että mikään etanan ja sarvikuonon risteytys ei saanut olla. Näiden niin helppojen harjoitusten tekeminen taisi olla Kamulle vähän tylsää, siltä se ainakin vaikutti, mutta kun päästin ruunan ravaamaan, se alkoi jo innostua. Hieman pomputtava ravi oli kyllä varmasti näyttävää, mutta voi Kamu-paran selkää, jos olisin vain jumputtanut kyydissä. Siispä tyydyin keventämään; parempi niin kaikille.
Aloittelin ravissakin ihan perusjutuilla, vähän kaarevia uria, siirtymisiä, temponmuutoksia. Kamu totteli moitteettomasti, vaikkakin oli aika jännittynyt. Ruuna rentoutui aina hetkeksi silloin kun sain sen keskittymään vain ja ainoastaan siihen, mitä olimme tekemässä, mutta heti sen jälkeen, pää oli taas taivaissa ja selkä notkolla sekä askeleetkin kunnon tepsutusta. "Eihän tästä tule yhtään mitään, voi keppi ja nakki", mutisin ruunan jälleen jännityttyä. Kunnollisten asetuksien ja taivutuksien kautta löytyi jälleen sitä notkeutta ja rentoutta ja päätinkin lopetella suhteellisen pitkän ja rauhallisen lämmittelyn siihen. Kamu tuntui taas hetkittäin, jopa pidempiä kuin kahden askeleen pätkiä, oikein hyvältä ja rennolta, mutta heti kun unohdin ratsastaa, tein virheitä, ruuna kyllä näytti sen. Pohdiskelin samalla kun annoin Kamun hetken aikaa kävellä, mitä voisimme kokeilla tänään. Päädyin pian pohkeenväistöön, koska se oli ainakin ruunalle helppo harjoitus. En kuitenkaan haluaisi treenata sitä hirveän pitkästi, kunhan saisin Kamun väistämään muutaman askeleen ajan hyvin, se riittäisi. Ensimmäinen minun ratsastukseni ruunalla saisi olla aika kevyt. Niinpä aloitin harjoituksen väistättämällä Kamun takaosaa uran sisäpuolelle pitkillä sivuilla muutamien askelien pätkissä.
Huomasin nopeasti, että Kamu tarvitsi kunnon valmistelut. Ne tehdessäni se toimi hienosti, väisti juuri niinkuin pitikin ja pian olin päässyt siihen tilanteeseen, että hetkittäin ruuna myötäsi niskasta, vaikka takapää olikin jossain kaukana. Niinpä muistuttelin Kamua sen käytöstä. Se totteli edelleen hienosti ja kumpaankin suuntaan onnistuneiden väistöjen jälkeen päätin aloittaa loppuverryttelyn, eli jättää laukkaamatta tällä kertaa. Ehkäpä ensi kerralla olisi se vuorossa, mutta nyt tämä saisi riittää. Kamu tuntui vähän hämmentyneen siitä, kun halusin lopetella jo näin pian, mutta teki juuri niin kuin halusin. Ravissa ohjasin ruunaa suurille ympyröille, joilla halusin edelleen sitä taipumista ja asettumista, mikä sujuikin hienosti. Välillä ruuna vain halusi oikoa, mutta se johtui kyllä siitä, että sisäpohkeeni ei ollut ollenkaan mukana. Annoin pikkuhiljaa Kamulle pidempää ohjaa ja se venyttikin itseään sinne eteen-alas oikein mukavasti, ja jossain vaiheessa uskalsin itsekin istua alas harjoitusraviin. Pompin aluksi kuin perunasäkki ja Kamu jännittyi, joten rentoutin sitä siirtymällä kevennettyyn raviin, mutta kun sain istuttua jotenkuten rennosti satulassa, ilman että takerruin jaloilla kiinni Kamun kylkiin, ei ruuna jännittynyt lainkaan. Hyvin tyytyväisenä pidättelin sen käyntiin ja annoin pitkät ohjat kehujen saattelemina.
Kamu ei ollut hengästynyt tai hikoontunut ollenkaan, mutta kun se vanha ruuna oli, niin kävelimme aika pitkään. Otin loppukäyntien aikana jalustimet pois jaloistani ja venyttelin vähän selässä. Tein ne tavalliset, nilkkojen ja käsien pyöritykset, sitten kurottelin ruunan kaulan yli aina oikealla kädellä vasemman jalan varpaisiin ja toisinpäin. Lopuksi vielä "poimin" omenoita. Kamu ei ollut näistä moksiskaan, käveli vain rauhallisesti eteenpäin. Kun lopulta toin ruunan kaartoon, se pysähtyi kuuliaisesti. Kehuin sitä oikein paljon ja liu’uin sitten alas selästä. Jalat tuntuivat vähän makkaroilta ratsastuksen jälkeen, kun en ollut tätä ennen ollut hevosen selässä pariin viikkoon. Tehtyäni ne tavalliset toimenpiteet, jalustimien nostamisen, vyön hölläämisen, otin ohjat Kamun kaulalta ja kehotin ruunan liikkeelle. Liikutus ei ollut kai vienyt siltä voimia, sen verran reippaasti se käveli, kun kerran pyysin lisää vauhtia, jotta emme olisi verrattavissa etanoiksi.
Tallissa selvisi nopeasti, ettei Kamu ollut hionnut lainkaan. Se oli oikein kiltisti, kun näpräsin suitsien remmit auki ja otin koko hökötyksen sitten pois, eikä se myöskään kiukutellut satulan pois ottamisen suhteen. Kehuinkin Kamua oikein paljon, ennen kuin vein tavarat varustehuoneeseen. Tämän jälkeen palasin ruunan karsinalle harja kourassani. "Harjataanpas sut, sitten hierotaan ja seuraavaksi ulos", kerroin Kamulle aloittaessani harjauksen. Ruuna huokasi raskaasti; ehkä homma oli sen mielestä hieman tylsä, mutta hierontaan päästessäni se kyllä nautti. Se lepuutti toista takastaan, rentoutui silminnähden ja sormintuntien, sekä pian silmätkin lupsahtivat kiinni. Kamu heräsi torkuiltaan vasta, kun lopetin hieronnan ja siirryin tutkimaan jalat. Ne eivät kuumottaneet, eivätkä olleet muutenkaan "vialliset", joten pian tartuin riimunnaruun karsinan ulkopuolella, laitoin sen kiinni Kamun riimuun ja lähdin taluttamaan ruunaa tarhoille. Kamu oli jälleen verrattavissa siihen etanan ja sarvikuonon risteytykseen, mutta itse tarhan portilla se piristyi. Jambo ja Pikku päättivät tietenkin tulla hankaloittamaan tehtävääni tunkemalla portille, mutta lähtivät kyllä kauemmas kun käskin niin "hus" - käskyjeni ja kehonkieleni avulla.
Palasin pian talliin, jossa päätin siivota Kamun karsinan, mikä olikin aika törkyinen. Kaikki surullisenkuuluisat suunnitustaitoni peliin pistäen, löysin kuin löysinkin talikon ja kottikärryt. Kärryttelin takaisin karsinalle ja ryhdyin jommiin, kiukkuisesti jupisten jotain sen tyylistä, ettei Kamu tainnutkaan olla niiin herra.. Ratsastuksen aikana jo otsan pintaan nousseet hikihelmet lisääntyivät kokoajan, sillä puhdistaminen oli aika raskasta puuhaa, varsinkin selälleni. Onneksi karsina ei kuitenkaan ollut kokonaan lantavuoren peitossa; silloinhan hommaan olisi mennyt ainakin vuosi! Nyt selvisin aika nopeasti ja pian kippasinkin kuorman lantalaan. Sen jälkeen sain työntää kärryjä käytävällä vinhasti kiemurrellen, mistä nautinkin suunnattomasti. Tajusin kyllä hetkessä, että hommia oli vielä tehtävänä, joten jätin kärryt talikkoineen paikoilleen ja siirryin puhdistamaan kuppeja tiskiharjalla ja vesiämpärillä. Kamu tosiaankin oli sottapytty, kerrassaan kamala sellainen, mutta aina-niin-hyvä-kärsivällisyyteni ei pettänyt (ei tietenkään..) tälläkään kertaa ja tein hommaa hymyssä suin (siis jos katsoisi minua pää alaspäin, niin silloin hymyillen).
Kamulla oli puhtaat harjat ja varusteet, joten en todennut niiden kaipaavan pesua. Niinpä ajattelinkin lähteä kotiinpäin, kävin vain vielä moikkailemassa Ellin ja unohduin kentälle katselemaan hänen ratsastustaan puoliverisellä, Bladella. Ratsukko oli niin taitava, että kirjaimellisesti kateeksi kävi, mutta samalla puhkuin tarmoa opetella ratsastamaan Kamulla. Kun olin istuskellut tuolilla parisenkymmentä minuuttia ja kännykkä piippasi vaativasti puhelun merkiksi, sain vihdoinkin itseäni niskasta kiinni ja lähdin kävelemään pois Seppeleestä, kohti kotia.
|
|
|
Post by Johanna on Feb 8, 2008 17:03:18 GMT 2
08.02.2008 - talliruuhkaa "Moikka Anne. Heippa sinä, jonka nimeä on muista. Moi sinä söpö poni siellä kaukana käytävällä!" Tervehdysten sarja jatkui melko pitkälle, sillä Seppeleessä oli tänään jopa ruuhkaa! Niin, voihan tähän heittää kommentin siitä, minkä kukin laskee ruuhkaksi, mutta kun ympärillä oli niin paljon ihmisiä, joiden nimiä en tiennyt, niin koin, että nyt olisi tarvittu liikennevalotkin, tallityöntekijät olivat ilmiselvästi järjestäneet kottikärryrallit. Mainitessani ajatukseni Annelle ääneen, hän naurahti vain, etten ollut tottunut talliruuhkaan ja neuvoi, että paras olisi jo oppia. Niin. Ehkä olisi.
Eniveitillen Annelle, kellon tikittäessä viittä kohti, tempaisin telineestä mukaan Kamun sinisen riimun ja narun ja lähdin talsimaan tarhoille kohti. Tuo jo pappouteen kääntynyt hanipusumuru mutusteli tyytyväisenä heiniään, eikä tainnut ilahtua kun minä tulin ilkeänä noita-akkana kiskomaan sen eron niistä, mutta mikäs siinäkään, vanhan kääkän maineeseen olin jo tottunut. Kamun vauhti ei vain päätä huimannut, ruuna keskittyi ilmiselvästi siihen, sulkisiko toisen silmänsä vai ei. "Liikettä jo! Hopihopi, et saa etuoikeuksia vaikka ootkin ihanin koni maailmassa, tiiätkös sen?" hymähdin pysähtyen rapsuttamaan ruunaa sään tienoilta, jolloin vauhti loppui kokonaan.
"Voihan villasukka, missä ne Kamun harjat on?" tuskastelin yksikseni nahantuoksuisessa satulahuoneessa. Telineisiin ripustetut satulat suorastaan kiiltivät, epäilin vahvasti, että Nelli oli ajankulukseen hinkannut kaikki löytymänsä nahkavarusteet. Kiitin onneani, että Bertin synteettinen satula komeili törkyisenä telineessä eilisen esteleikistä johtuen. Katseeni haravoidessa muiden harjaämpäreiden rivistöä, löytyihän sieltä päästä lopulta Kamunkin omat tavarat. "Kas näin", mutisin ja siirryin haastavan tallisuunnistuksen pariin.
Aloittelin Kamun hoidon runsaiden rapsutuiden säestyksellä ruunan harjaamisella. Se näytti aluksi suhteellisen puhtaalta, mutta ensimmäiset harjanvedot kertoivat paapan pölyisyydestä. "Voi sua", huokaisin taputtaen ruunaa kevyesti lautasille, jolloin pölyhiukkaset nousivat ilmaan välkehtien karsinaan tulleessa valossa. Poskeni punottuivat varmasti paloauton värisiksi puunatessani Kamua, joka ei puuhistani välittänyt, mitä nyt kerran korvaansa vähän käänsi, mutta muuten tuijotteli valppaasti käytävän tapahtumia.
Monen harjauskerran ja pyyhkeellä pyyhkimisen jälkeen Kamun pölyämisaste oli tippunut minimiin, joten siirryin kavioiden ja jalkojen tutkimisen ihmeelliseen maailmaan. Kavioiden kanssa ei ollut mitään ongelmia, mutta Kamu ei olisi aluksi halunnut antaa minun hipelöidä koipiaan. Oma kiehumispisteeni oli lähellä toteutua, mutta kun pahvipäänä lopulta ymmärsin, ettei raivoaminen auta, homma lähti luistamaan paljon paremmin. Huolestun vähän, kun kuvittelin Kamun aristavan toista etustaan, mutta kipitettyäni Annen luokse ja tämän vilkaistua herran jalkaa, hän vakuutti sen olevan täysin kunnossa ja poistui paikalta.
Nelli heitti tietenkin karsinansiivouksensa ohessa joitain kummallisia heittoja, joiden mukaan olin ylihuolehtiva höperö, mutta enpä oikein kuunnellut, kun keskityin Kamun satuloimiseen. Ruuna mulkaili tuota kapistusta aika rumasti, kun lähestyin sen kanssa, mutta tästä välittämättä satulointi sujui aika sutjakkaasti. Ainoastaan vyön kiristyksen kanssa oli ongelmia, koska Kamu koki elämäntehtäväkseen pullistelun. Minä harrastin sitten siinä ohessa lihaksien kasvatusta, kun kiskoin vyötä kiinni. Noukkiessani suitset telineestä, heitin vastapäistä karsinaa putsaavalle Nellille pistävän kysymyksen: "Taisit kiillottaa sit kaikki löytymäs nahat tuolta sattarista?" Nelli vain joojootteli heittelen paskoja kärryyn. "Hanki elämä", totesin ennen kuin katosin karsinaan Nellin mölytessä jotain vastalauseeksi. Suitsiessa ruunaa, se oli yllättävän yhteistyökykyinen, yllätyksekseni päänkin nostelu katonrajaan jäi vähiin.
Kun kypärä oli pääkoppani suojana ja turvaliivi puristamassa sisukset mäsiksi, niin raahasin Kamun tallipihaan, jossa siirryin jälleen muskeleita kasvattavaan lajiin, joka tunnetaan paremmin satulavyön kiristämisenä. "Sä sitten osaat ton hengityksen pidättämisen taidon", murahdin, kun vyö ei todellakaan kiristynyt. Tuumin sitten, että kyllä se homma saisi luonnistua satulastakin ja kohta olinkin jo rauhallisesti paikoillaan seisoneen Kamun selässä kiskomassa sitä kirottua vyötä tiukemmalle.
Pian painoin jo pohkeet ratsuni kylkiin pyytäen sitä liikkeelle, sen totellessa kiltisti. Ruuna liikkui eteenpäin aika reippaasti, eikä minun "soo, menisitkö hiljempaa"-pyynnöillä ollut merkitystä ja niinpä jouduin tarttumaan ohjiin, tiivistämän istuntaa ja todellakin kertomaan Kamulle, että nyt käveltäisiin. Ruuna pärski tyytymättömänä, mutta tyytyi olemaan kiltisti. "Musta on hauska höpöttää sulle", pukahdin pian, "joten sitä mä aion tehdä nytkin. Huomaatkos sä, että täällä alkaa olla jo aika vehreetä? Eikö ookkin kamalaa, että talvi meni jo?" Vilkuilin ympäriltä sulaineita lumia.
Kamun edetessä metsätietä pitkin hieman pomputtavaa raviaan, minä hölskyin kyydissä kuin mikäkin perunasäkki ennen kuin sain kadottamani jalustimen jalkaan, ohjat kouriin ja katseen suunnattua vielä eteenpäin. Näiden toimenpiteiden jälkeen ravaus sujui huomattavasti paremmin. Kamun liikkuessa tasaisesti eteenpäin, minä ehdin jopa vilkuilla ympärille ja kuvittelin pensaan olleen hirvi. Niinpä ryhdyinkin laulamaan hirvenkarkoituslaulua, joka kyllä loppui suhteellisen nopeasti, kun viaton lenkkeilijä tuli vastaan.
Matkalla oli pari isoa mäkeä, jotka toivat minulle sekä Kamulle hyvää lihastreeniä. Ruunan kiivetessä rauhallisesti ylöspäin, minä yritin parhaani mukaan keikkua kevyessä istunnassa. Alamäet olivat minulle paljon helpompia, mutta Kamulla oli hieman raskaampaa. Ruuna kulki silti urhollisesti eteenpäin ja minä pyrin olemaan vain hiljaa selässä. Mäkien jälkeen pyysin Kamun taas raviin.
Maastoilimme vähän ristiinrastiin Seppeleen lähimetsissä ja tapasimmekin wearin Taigalla, Anitan Andrewilla ja monta muuta tuttua siinä puolessatoista tunnissa! Tähän oli mahtunut suureksi osaksi käyntiä, sitten jonkinverran ravia, mutta olin jättänyt laukan tällä kertaa pois. Palaillessamme tallille, Kamu ei ollut hionnut ollenkaan - itselläni asiat eivät olleet ihan niin hyvin. Kiitin ruunaa ennen laskeutumistani, minkä jälkeen se pukkasi minua kylkeen jättäen ihanat kuolaiset muistonsa minuun. Kiva. Nostelin tallipihassa poitsun jalustimet, hölläsin satulavyön ja otin ohjat pois kaulalta käsiini. "Nyt talliin", ilmoitin Kamun seuratessa kuuliaisesti ovelle ja sitten sisälle.
"Mitenkäs teidän maastolenkkinne sujui?" joku huikkasi meidän tultua sisälle. Vaikkei minulla ollut aavistustakaan, kuuluiko tuo ääni Kukalle vai Carkille, kerroin maastoretkemme olleen hyvää lihastreeniä varsinkin kuskille. Kauempaa kuului Nellin hykertelyä, joka oli ilmiselvästi huomannut punottavan naamani ja hikiset hiukseni. "Tiedän, olen hehkeä", heilautin hiuksiani diivamaisesti ja ohjasin käytävällä ohjien päässä seisseen Kamun karsinaansa. Se ei olisi millään malttanut odottaa sitä, että olisin saanut suitset pois, mutta odottipahan kuitenkin ja hyvä niin. Satulan kanssa ei ollut mitään ongelmia.
Kun harjasin Kamun, putsasin sen kaviot ja tarkistin jalat, pappa oli oikein kiltisti. Se ei vain oikein malttanut olla rauhassa venyttelyn aikana. Ruuna nimittäin kurkotteli porkkanan perään välillä turhankin hanakasti, mutta ainakin lihakset tuntuivat venyvän hyvin. Sen ollessa hyvin hoidettu, raahasin itseni kamojen kanssa satulahuoneeseen, josta kaivoin esiin myös pesutarvikkeet - ajattelin putsata suitset, kun aikaa olisi riittämiin. Nelli oli kajonnut satulaan, aivan kuten aiemmin ounailin. Onneksi olin pistänyt suitset vahingossa omaan kaappiini, tyttönen ei ollut niitä putsannut.
Suitsien hinkkaus sujui nopeasti eikä ollut ollenkaan tylsää, mitä se joskus tuppasi olemaan. Seuraava homma taaseen ei ollut suosikkejani. Karsinan putsausta varten hain jo tarvikkeet Kamun karsinalle, mutta sitten hankin itselleni jostain riimunnarun, joka kädessä tunkeilin ruunan karsinaan. "Nyt meet hetkeks tuohon Bertin naapurikarsinaan", ilmoitin kiinnitettyäni narun ja kehotettuani Kamun liikkeelle. Ruuna asteli eteenpäin verkkaisesti, mutta varmasti, eikä ongelmia näin ollen ollut. Heitin sen pikaisesti tarhailevan Ollin karsinaan Bertin viereen. Oriini hörähteli Kamulle ja ne tekivät lähempää tuttavuutta - taas - vaikka olivatkin parhaat ystävykset keskenään. Pudistin päätäni virnuillen ja palasin herran karsinalle. Siten pääsinkin nopeasti itse askareen kimppuun.
Punottava naamani sai vielä lisää väripigmenttiä homman edetessä ja luoja tietää, kuinka tomaattimainen olinkaan, kun talutin Kamua takaisin omaan asuntoonsa, jonka kupit ja suolakiven alunenkin oli hinkattu putipuhtaiksi. Ruuna asettui siistittyyn kotiinsa hyvin, ja teki sen tavanomaisen tempun, likasi sen heti. Naurahtaen totesin vain, että olisi nyt herran oma ongelma, kun itse oli mennyt sotkemaan. Voivoi.
Tavaroiden palautuksen jälkeen keräilin omat kamppeeni, mutta muistin vielä, että Kamun ruoat voisi mittailla. Niinpä kipaisin rehuvarastoon, mutta koska joku ihana ihminen olikin jo homman tehnyt, niin päätin lähteä kotiin. Moikkaili kaksijalkaisille, mutta pysähdyin vielä Kamun karsinalla. Ruunapappa sai runsaat rapsutukset ja isot halit, ennen kuin maltoin jättää sen rauhaan ja lähteä ihan oikeasti sinne kotiin lämpimään suihkuun pehmittämään maastotreenistä kipeytyneet lihakset. (:
|
|
|
Post by Johanna on Feb 9, 2008 13:42:39 GMT 2
09.02.2008 - rento päivä Kävelin sisään vielä hieman väsyneenä, mutta kun ihana hevosten tuoksu tuli sieraimiini, sain kummasti puhtia. Suoristin selkäni ja menin Kamun karsinalle. Pappa tervehti minua iloisella hirnahduksella. Laitoin sille riimun päähän ja loksautin käytävällä roikkuvat ketjut riimuun kiinni. Toin ruunalle hieman heiniä nakerreltavaksi sillä välin kun siivosin karsinaa. Se vaikutti ihan tyytyväiseltä - eipä tiennyt, mitä kaikkea olin keksinyt sen varalle.
Karsinan siivottuani hoidin Kamun kuntoon. Ruuna olikin kurannut itsensä tarhassa ihan mukavan näköiseen kuntoon, joten hommaa riitti pidemmäksikin aikaa. Huokaisin syvään ja kaivoin sen ämpäristä kumisuan. Hinkkasin ja hinkkasin kaikkea pois, kunnes Anne ilmaantui käytävän päähän. "Voi Lilly-kultapieni, mee peseen ruunas, ei ne tolla lähe", huokaisin ja heitin harjan ämpäriin. "Et sit aikasemmin voinut sanoo?" kysäisin piruuttani irrotellessa käytävän naruja. Huuhtelin ruunan perusteellisesti pesukarsinassa, ja olihan pojan pakko saada maistaa ihanan herkullista hanavettä, joka tietenkin voittaa arkipäiväisen automaattiveden mennen tullen. Siirryin Kamun kidasta sen lautasiin, ja voi jeesus! Kuraa huuhtoutui ties millä mitalla veden mukana viemäristä alas! Kun kaikki lika oli poissa, kuivasin Venlan huolellisesti ja laitoin sille fleeceloimen päälle, koska tallinkin ilma oli melko vilpoisa, enkä halunnut ruunalle vilustumisriskiä.
"Tänään mennäänkin vaan maastoon käppäilemään!" sanoin Kamuselleni ottaessa viimeisenkin takajalan puhtaaksi. Anne oli ollut jonkin näköisillä hevosmessuilla, ja mukaan oli tarttunut hackamore-suitset, sellaiset vänkät kuolaimettomat. Ratsastuksenopettajan pyynnöstä pistin ne ruunalle ja talutin Kamun pihalle. Nousin jakkaralta loimitettuun selkään ja suuntasin ruunan tielle. Ajattelin käpytellä eri metsikössä tänään pelkkää käyntiä. Ruuna suorastaan uhkui intoa - kuolaimitta! Mamma kato, ei kuolaimia ja näin hyvin meen! Otin pienen ravipätkänkin kun Kamu oli innostunut.
Palailimme kuivina takaisin puolen tunnin päästä. Kamu oli pirteä, ja päästin sen tarhailemaan Jambon ja Pikun kanssa. Tallissa tapasin wearin Taigaa puunailemasta ja kerroin hänelle hackamoreista.
- Siis Taiga on niin omapäinen, etten kyllä sille tommosii uskaltais laittaa, wear sulki Taigan karsinan oven selällään ja osoitti suitsia. Sitten hävisimmekin yhdessä yläkertaan juoruamaan Anitan ja Carkin kanssa ja tyhjensimme termospullon kaakaosta.
|
|
|
Post by Johanna on Feb 10, 2008 16:33:09 GMT 2
10.02.2008 - papan vapaapäivä Oli inhottavan kylmä sää, vain noin 2 asetta lämmintä ja tuuli kylmästi. Onneksi äitini pystyi nakkaamaan minut tallille ja painui sitten itse kauppaan. Seppele oli suuri paikka, ja vaikka olinkin siellä ennenkin käynyt, niin se näytti nyt jotenkin isommalta ja tärkeämmältä. Kävelin määrätietoisesti talliin, jossa kuului kolinaa, hervosten hirnuntaa, kavioiden kopsetta, ihmisten puhetta ja ties mitä ääniä. Pujahdin lähes huomaamattomasti yläkertaan, jossa näinkin Nellin. "Ai hei Liltsy!" hän huudahti heti kun huomasi minut. "Tulitko hoitamaan Kamuu vai Bertii?" "Hei vaan, Kamyyhän minä." Nakkasin varusteet kaappiini ja kipitin alas noutamaan Kamun harjaämpärin. Ruuna höristeli innoissaan karsinassa. Silitin oitis sen pehmeää turpaa, ja Kamu kurkottikin heti vasemmanpuoliseen taskuuni, jossa oli sille varattu pari porkkanaa.
Laskin harjakorin lattialle ja otin sieltä tottuneesti kumisuan käteeni. Raotin karsinan ovea, ja heti ruunan pää nousi ylös lattian rajasta. Se kääntyi nopeasti ja tuli kiinnostuneena katsomaan, että kukas sinne olikaan tullut. Ojensin kättäni ja ruuna puhalteli siihen hetken ja sitten se tarrasi kiinni taskuuni. "Sooh, Kamu, saat herkkupalasi vasta kun olen hoitanut sinut", naurahdin ja silitin sen kiiltävää karvaa. Yllättäen kuulinkin raudoitettujen kavioiden kopseen, ja Annen äänen. Ulos oltiin viemässä jotain isoa ja komeaa puoliveristä, ja Kamu hyökkäsi heti karsinan ovelle ja hirnahti. Puoliveristä talutti joku tyttö ja Elli käveli hevosen toisella puolen. "Elli!" huudahdin karsinasta ja hän käänsi heti katseensa. "Mikäs tää nyt on?" "Äsh, aattelin oria kattella Celelle", Elli huikkasi.
Nyökkäsin, ja ajattelin, että olisi kivaa saada Siirin lisäksi pieni varsa Seppeleeseen. Kamu tönäisi minua muistuttan olemassaolostaan. Naurahdin ja taputin sen kaulaa. Herra tapitti minua suurilla, tummilla silmillään odottaen, että jotain voisi tapahtuakin.
Aloitin sitten vihdoin harjaamisen, eikä ruuna pahemmin temppuillut minulle. Se enimmäkseen katseli uteliaana tallin muuta menoa, välillä korviansa kääntäen että mitä minä tein. Pari kertaa sen piti tarkistaa, että olenhan minä siinä, nuuhkaisi kämmeniäni ja jälleen tarttui taskuuni kiinni. "Senkin hassu herkkusuu", nauroin ja halasin ruunaa kaulalle. "Oma rakas herkkusuuni, oma hoitsuni." Hymyilytti pelkkä ajatuskin. Niin kauan siitä olin haaveillut, hoitaa Seppeleessä, yhdessä maan parhaimmista ratsastuskouluista! Ja olinpa saanut hoitohevosekseni vielä aivan upean papparaisen, Kamun. Meille tulisi toivon mukaan vielä pitkä, ihana yhteinen taival!
Harjaillessani pääharjalla Kamun päätä tallin ovi lennähti tuulesta auki. Kamu ja muut hevoset värähtivät ja kuuntelivat liikkumattomina, mitä oli tapahtunut. Olin varma, että tallissa olisi ollut muitakin, mutta en kuullut kenenkään menevän laittamaan sitä kiinni. Lähdin siis Kamun karsinasta, joka oli jo vähän rauhoittunut, ja menin katsomaan ovea. Tallipiha kaikui tyhjyyttään, tuuli puhalteli keveästi ja oli suhteellisen kylmä ilma. Maneesilta kuitenkin kuulin ääniä, joten siellä oli ilmeisesti tunti menossa. Laitoin oven kiinni ja palasin Kamun karsinalle. Ruuna ihmetteli hetken, mitä oli tapahtunut, mutta rentoutui sitten syömään maasta heinän jämiä. "Kuules poikain, pää ylös niin saan harjattua sen!" komensin Kamua ja nostin pään takaisin ylös. Liu'utin riimun hetkeksi pois ruuna kaulalle, jotta sain harjattua sen pään ihan kunnolla. Hetken päästä ruuna seisoiskelikin taas sinertävä riimu päässän. Mietiskelin hetken, millä harjoilla olin jo harjannut, ja totesin sitten että kaikki harjat oli jo käyty läpi. Vuorossa oli siis kaviokoukku. Otin kaviokoukun korista ja ruuna huomasikin heti, mitä oli seuraavaksi vuorossa. Se ei yrittänytkään painaa painoansa puhdistettavalle jalalle, vaan nosti sen kiltisti. Likaa oli kuitenkin melko paljon jalassa, joten Kamu väsyi melko pian ja painoi hieman jo kaviolle. Pukkasin vähän sitä, kyllä nyt sen pitäisi jaksaa jalkaa pitää ylhäällä!
Kaviot puhdistettuani olinkin valmis, ja vähän haikeana tiputin kaviokoukun harjakoriin. Ruuna katseli minua uteliaana kun tulin takaisin sen luo ja halasin sitä. "Oma rakas hoitsuni.." kuiskasin Kamun korvaan ja kaivoin taskustani porkkanan. "Tässä. Tämä on sinulle, kultspupu." Kamu otti sen ilomielin vastaan ja rouskutti tyytyväisenä sen ruokakipostaan. Ajattelin säästää vielä hetken toista porkkanapalasta, ja kävinkin viemässä harjat takaisin varustehuoneeseen. Sillä välin talliin olivat tulleet ne tuntilaiset ja Anne myös. "Ai säkin oot vielä täällä", hän hymyili heti kun huomasi minut. "Totta kai!" vastasin iloisena ja kaivelinkin jo taskustani viimeistä porkkanapalasta. "Millos tallilla järkätään tallimestaruus? Kamun kanssa ois kiva kokeilla koulukilpailuja.." huokaisin. Anne sanoi pistävänsä asian mieleen ja kiiruhti sitten toimistoon, jossa hänen puhelimensa oli alkanut soimaan. Menin Kamun karsinaan takaisin ja tiputin ruokakippoon toisenkin porkkanapalan. Ruuna söi sen jälleen hyvillään ja kinusi vielä lisää, mutta ne olivat nyt loppuneet. "Ensi kerralla lisää, jos olet kiltisti", sanoin pikku möhömasulleni ja annoin halin. Suukotin sitä myös otsalle ja lähdin sitten karsinasta. "Nähdään taas, höpönassuni", sanoin vielä Kamulle ja lähdin tallilta.
|
|
|
Post by Johanna on Feb 11, 2008 16:23:04 GMT 2
11.02.2008 - ärräpäitä Manailin mielessäni rumia ärräpäitä, kun kävelin täydessä kaatosateessa. Onneksi nykyajan sadevarusteet pitivät veden muilta vaatteilta pois, oli silti olo aivan kamala. Kun kotipihasta lähdin, aurinko vielä helli minua pilvenreunalla, mutta nyt musta ja ikävä pilviverho sylki vettä niskaani kuin Niagaran putous. Tyypillistä, pari päivää korkeat kinokset ja nyt kaikki hävisi taivaisiin. Hypähdin suuren lätäkön yli Seppeleen talliin.
Jo heti eteisessä kuorin kumisaappaat ja sadevarusteet, ja jätin ne naulaan kuivumaan. Olo lämpeni ihanasti, kun näin ensimmäisten karsinojen hevoset hörähtelemässä ja kurkkimassa karsinan yli. Hymyilin niille pallokorville ja kävin rapsuttamassa lähintä olevaa, Anttua. Se vilautti hampaita kädelleni. - Anttu! Kaikella kunnioituksella yritin vain rapsuttaa, mutisin hieman ärhäkkäästi. Samassa Anne pyörähti kulman takaa kännykkä kädessä ja vino pino papereita sylissä. Hän näytti niin uupuneelta, että viuhdoin käsiäni keskeyttääkseni puhelun. - ...niin, soitellaan siitä myöhemmin, minulla tuli kiireitä, kyllä hoidan sen! Kiitos hei! Anne huokaisi ja ojensin käteni paperipinolla ystävällinen hymy kasvoilla. Anne näytti helpottuneelta ja lähdimme yhdessä toimistoon viemään papereita.
Anne tarjosi minulla kaakaota ja vilkaisimme ulos. Räystäät lorisivat vettä kaatamalla ja katto ropisi niin kuin joku ilmamiinahyökkäys olisi käynnissä. Juttelimme pitkään ja lopuksi Anne sanoi ukkoskuuron olevan tulossa. Tieto varmistit valojen vilkkuminen ja vieno jyrähdys jossain kaukana. "Jaa jaa.. Kesäkö täällä tulee jo?" puuskahdin, sillä ukonilmat olivat varsin epätavallisia tähän aikaan vuodesta. Anne lähti sanomaan kaikille tallilla olijoille saman kuin minulle.
- Pysykää sisällä ja katsokaan hevosten perään, jos jotain sattuu niin tulette heti toimistoon ilmoittamaan tai jos salama iskee tallin maille niin pysykää paikoillanne ja tulkaa sähköisten välineiden luota pois! Päätin lähteä heti harjaamaan Kamua.
Kamu oli ihan rauhallinen ja lepuutti jalkaansa, kuunnellen toisella korvalla ukkosen jylinää. Astuin karsinaan ja Kamu hörisi sydäntäisärkevästi. Rapsuttelin ja halailin pitkään Kamuaa ja kerroin sille kaiken maasta taivaisiin. Yhtäkkiä huomasin, että Kamu oli aivan nukahtanut ja sen selkää pitkin kulki valoviiru. Kiiruhdin karsinasta tallinovelle ja iloisena huudahdin, kun huomasin sateen loppuneen. Osa tytöistä oli jo ulkona hevosten kanssa. Kiiruhdin satulahuoneen kautta hakemaan harjalaatikon ja repustani porkkanapussin.
Kamu kuuli pussin rapinan ja kumosin ne ruokakuppiin ja käskin Kamun odottaa. Samalla kun se sai pureskella porkkanoita, harjasin sen niin hyvin kuin osasin. Sain mudan, pölyn, kutterin ja kaiken pois sen karvasta ja jouhista. Puhdistin vielä sen kaviot ja huomasin kellosta, että sen tarhailuaika alkoi. Talutin Kamun ulos aurinkoon, jossa se katseli maailmaa iloisena. Rapsutin sitä onnellisena. Kamu alkoi vähän tanssahdella ja pöristä. Hetken olin hieman hölmistynyt, mutta pian tajusin yskän. Hanna talutti Bertia, joka kyllä huomasi kauniin Fridan tanssit. Fridalla taisi olla kuukausikierto huonossa kohtaa. Sain käyttää kaiken nokkeluuteni, että sain Fridan hallintaan. Hanna tajusi nopeasti tilanteen, mutta niitä kahta ei enää mikään pidellyt. Fridalle oli tainnut tulla vauvakuume, kun niin noita pikkuisia putkahteli vähän väliä talliin, se suorastaan rynnisti ovesta läpi. Hyökkäsin kiiresti tamman karsinaa ja nappasin riimusta. Onneksi olin eräässä vaiheessa hoitanut tammaa, joka totteli rauhoittuen kun ärähdin sille. Bert pääsi irti Hannalta ja minun oli reagoitava nopeasti. Tarhalle oli vain muutama metri ja Hanna huusi minulle jotain. Repäisin takin yltäni ja liehautin sen Bertin silmille. Se hätkähti ja rauhoittui heti. Hanna juoksi Bertin luokse ja nappasi. Taputin Fridaa ja kävin vielä hellimmässä oriani kunnes heitin hoidokilleni riimun. Talutin sen tarhaan hymyillen. Jambopambo odottelikin minua jo siellä - tunkien itsensä pienestä raosta. "Voi kulta pieni! Ei ruoho ole vihreämpää aidan toisella puolen", hymähdin, kunnes huomasin tarhan olevan yhtä mutavelliä ja herkullisen ruohokorsien odottavan tien toisella puolen. Päästin ruunan tarhailemaan ja lähdin putsailemaan ja rasvailemaan varusteita, mikäli Nelli ei ollut iskenyt hampaitaan niihin.
"Oli se kyllä lähellä!" Hanna vielä monta kymmentä minuuttia tapauksen jälkeen hoitajien huoneessa. Olin puhdistanut Kamun karsinan ja söin viimeisiä eväitä ennen kuin lähdin tallilta. Hannalla soi puhelin ja se lähti nopeasti, päätin samalla ovenavauksella lähteä tallilta. Heilutin ulkona Kamulle, joka tosin vain söi omaa päiväheinäkasaansa keskittyneesti. Käpyttelin utuisessa säässä kotiin.
|
|
|
Post by Johanna on Feb 16, 2008 14:08:14 GMT 2
|
|
|
Post by Johanna on Feb 16, 2008 14:35:55 GMT 2
16.02.2008 - be alone, on a valentine's day Siitäpäs oli pitkä aika, kun viimeksi olin käynyt Kamun luona. Toivottavasti pieni loma on piristänyt sitä paljon, niin kuin minuakin. Hymyilin tammikuiselle auringonpaisteelle, mutta samalla muistelin hiihtoloman alkua, ihanaa. Ravistelin ajatukset pois päästäni ja aukaisin Seppeleen tallin oven. Mikä ihana ja tuttu tuoksu! Henkäisin ihastuneesti ja tervehdin pitkästä aikaa muutamaa hoitajaa, jotka kovin jo häärivät hoitohevostensa ympärillä. Kaapilleni mennessäni vilkaisin Kamun karsinaa, joka oli tyhjä. Koni taisi siis olla ulkona. Kurkkasin kaappiini ja aloin hieman järjestellä sitä. Tavaraa oli jonkin verran, hyödyllisesti kuitenkin. Etsin käsiini juoksutusliinan ja suljin kaapin oven, jota koristeli kuva minusta ja Kamusta. Hymyilin muistolle ja sitten vein juoksutusliinan Kamun karsinalle. Lähdin ulos kävelemään ja tervehdin samalla sisään tulevaa Annea.
"Kappas, Lilly, Heippa!" Anne hymyili minulle ja työnsi heinäpaalin yhden karsinan eteen. "Hei! Ihanaa palata pitkän loman jälkeen tänne", ajattelin tänään juoksuttaa Kamua" sanoin reippaasti. "Sä millään lomalla kyllä ollut! Hyvä idea, saattaa nimittäin olla pirteällä päällä muutenkin koko konkkaronkka!" Anne naurahti ja tarkoitti hevoslaumaansa. Sitten jatkoin matkaani ulos tarhoille päin. Tiirailin pitkän matkan päästä jo Kamua, jonka erotin lopulta. Lähdin pieneen juoksuun kohti tarhaa.
"Kamuuu!" huudahdin ja huomasin ruunan kääntävän katseensa minuun. Pysähdyin portilla ja tuijotin Kamua. Sitten yhtäkkiä, aivan kuin se olisi muistanut, se hirnahti ja lähti köpöttelemään kohti porttia. Sukelsin portin alitse Kamua vastaan ja halasin ruunaa. "Tiesin, että muistaisit!" naurahdin ja taputin sen kaulaa, ja se tietty hamusi käsiäni, etsien makupaloja. "Hassu", sanoin ja ojensin leivänpalan Kamulle. Samalla laitoin riimunnarun kiinni sen riimuun ja avasin portin. Lähdin taluttamaan Kamua tallille päin, samalla rapsuttaen sitä.
Käänsin Kamun ympäri karsinassaan ja irrotin riimunnarun, jonka sitten jätin roikkumaan tappiin. Astelin kohti satulahuonetta ja törmäsin ovella weariin, joka kantoi sylissään Taigan satulaa. "Oi sori", hymyilin ja päästin wearin ohi. "Ei mitään, kiva nähä suakin taas täällä", Susa vastasi ja virnisti. Sitten hän käveli hoitohevosensa luokse. Nappasin Kamun harjaämpärin nurkasta ja otin myös Kamun suitset koukusta. Sitten vein ne takaisin herran karsinalle. Kamu hamusi heinänkorsia karsinan pohjalta samalla kun minä harjasin sitä pölyharjalla. "Hieno poika, olet oppinut olemaan likaantumatta niin herkästi", sanoin ruunalle naurahtaen. Se katsahti minuun ja tuhahti sitten. Halasin Kamua ja painoin poskeni vasten sen lämmintä kaulaa. "Minulla oli kova ikävä sinua, Kamuseni", huokaisin sen kuuntelevaan korvaan. Tuntui kuin Kamu ymmärsi ja yritti lohduttaa minua, - se taivutti päätään hiukkasen ja hamusi käsiäni. Rutistin ruunaa kunnolla ja tunsin olevani sillä hetkellä maailman onnellisen hevosenhoitaja.
Harjasin Kamun hyvin, päästä varpaisiin, tai sanoisiko kavioihin asti. Harjauksen jälkeen vaihdoin kaviokoukkuun ja nojasin ruunan oikeaan etujalkaan, samalla liu’uttaen kättä sen jalkaa pitkin. "Nostappas", sanoin tomerasti ja Kamu päätti olla kiltillä päällä. Putsasin kaikki kaviot ja katsahdin vasta nyt kunnolla harjapakkiin etsiessäni pinteleitä ja pintelipatjoja. "Ohhoh!" pääsi vain suustani.
Olipas pakki pölyinen, varmasti kesän jäljiltä. Päätin juoksutuksen jälkeen putsata koko pakin perusteellisesti, ja ostaisin myös muutaman harjan lisää, entiset näyttivät sen verran kulahtaneilta – halusinhan vain parasta parhaalle Kamulleni.
Irrotin ohjat suitsista ja menin laittamaan suitsia ruunan päähän. Laitoin kuolaimet sujakkaan suuhun ja nostin niskahihnan korvien taakse, jonka jälkeen suoristin otsahihnan ja vetäisin ruunani tuuhean otsaharjan alta pois. Sitten suljin remmit kiinni. Laitoin vielä Kamulle kaikkiin jalkoihin pintelit. Ensin laitoin patjan paikoilleen ja sitten kieritin pintelin sopivan tiukalle jalan ympärille. Sitten otin juoksutusliinan, jonka laitoin ensin kuolaimen läpi, kuljetin toiselle puolelle ja korvien takaa, sekä sitten kliksautin kiinni kuolainrenkaaseen. Sitten otin vielä juoksutusraipan ja lähdimme matkaan. Kamu oli hieman kiinnostuneen oloinen asiasta. Hymyilin ruunalle ja rapsutin sitä sään kohdalta.
Suljin portin perässämme, astuttuamme kentän sisäpuolelle. Kamu pysähtyi katselemaan ympärilleen korvat hörössä. Sitten se hirnahti kavereilleen, jotka oleskelivat tarhoissaan. Muutama vastasi hoitokonilleni takaisin ja taputin Kamun kaulaa hymyillen. Sitten vein sen kentän keskelle ja lähdin taluttamaan ympyrällä. "Sinähän osaat tämän, eikös niin?" kysäisin Kamulta, joka askelsi tahdissani. Kohta lähdin irrottamaan otetta Kamusta ja menin keskemmälle. Ruuna jatkoi ympyrää ympäri. "Hienoa pappa!" kehuin ruunaa ja annoin sen kävelle paljon alkuun. Vaihdoimme myös suuntaa muutaman kerran. Kamu käppäili rennon oloisesti eteenpäin pää hieman alhaalla. Se pärskähteli silloin tällöin ja meinasi pysähtyä muutamaan otteeseen nuuskimaan maata. "Appap! Liikkeelle Kamu", heilautin narua ja ruuna sen kuin jatkoi matkaansa.
Kun olimme kävelleet riittävän tarpeeksi, vaihdoin vielä suunnan ja pyysin sitten Kamun raville; "Ravia, ap", komensin ja Kamu lähti rentoa ravia eteenpäin. "Hyyyvä", kehuin iloisesti sitä. Ravuutin Kamua muutaman kierroksen, jonka jälkeen vaihdoin taas suunnan. Irrotin ja käänsin joka suunnan vaihdolla juoksutusliinan, joka menee pään kautta. Otimme myös vasempaan kierrokseen ravia. Kamu suoriutui tehtävästään hyvin.
Annoin ruunan myös ravien jälkeen taas kävellä omaa tahtiaan. Tänään ottaisimme tosiaan todella rennosti. Taas."Laatu korvaa määrän", mutisin ääneen. Muutaman kierroksen jälkeen ajattelin, että kokeilisimme laukkaa. Heilautin hieman juoksutusraippaa ja pyysin Fuita ravin kautta laukalle; "Ja laukka!" ruuna laukkasi eteenpäin hieman laiskanpuoleisesti, joten ajoin sitä eteenpäin. "Hienoa Kamu!" kehuin ja laukkasimme muutaman kierroksen. Kamu pärskähteli ja laukkasi, hieman leikkisästikin eteenpäin. Naurahdin ja annoin Kamun laukata. Se tykkäsi siitä. Muutama pukkikin tuli matkalla, ja minä sen kuin nauroin. Antaa papan päästää energiaa pois.
Kierrosten jälkeen hidastin Kamun ravin kautta käyntiin ja vaihdoimme taas suunnan. Otimme toiseenkin suuntaan laukan ja kaikki meni nappiin, kunnes Kamu päätti hieman irrotella taasen. Se heitti päätään ja sitten pukkasi muutaman kerran takapäätään ilmaan ja yhtäkkiä lähti vetämään minua portille. En osannut odottaa moista, joten juoksin perässä ja vedin juoksutusliinasta. "Kamuuuuu!" kiljaisin kauhistuneena ja kohta kaaduin mahalleen maahan hinautuen perässä.
Onnekseni lurjus pysähtyi portilla ja katsoi minua pilke silmäkulmassaan. Nousin ylös suutahtaneena ja syljin hiekkaa suustani ja puhdistin vaatteitani. "Sinä senkin ilkimys!" kerin liinaa lyhyemmäksi ja toruin Kamua, joka hieman katseli apaattisen näköisenä minua, kuin sanoen; "Eikö se ollutkaan hauskaa?" Hellyin nauramaan ruunan ilmeelle ja sanoin; "No, yritetään uudestaan, mutta tällä kertaa olen valmiina eikä temppusi auta!" sanoin silmät sirrissä Kamulle, joka sitten tepasteli kentän keskelle kiltisti perässäni. Ojentauduin ottamaan juoksutusraipan maasta ja talutin Kamun uudelleen ympyrälle, samaan suuntaan kuin äskenkin. Sitten otin käyntiä kierroksen, ravia kaksi ja nostin laukan. Tunsin pientä vastusta liinan toisessa päässä kun Kamu laukkasi pärskähdellen pää ylhäällä. "Pappa hei.." sanoin matalasti ja pidin liinan kunnolla tuntumalla. Kamu rentoutui ja laukkasi loput kierrokset nätisti. "Hyvä poika!" kehuin sitä taas ja siirsin vielä kierroksen jälkeen raviin. Annoin sen ravata rauhalliseen tahtiin muutaman kierroksen. Sitten siirsin sen käyntiin ja vaihdoimme suunnan. Tähän suuntaan myös ravasimme muutamat kierrokset, jonka jälkeen siirsin sen käyntiin. "Ja seeeis", sanoin topakasti, jolloin Kamu pysähtyi ja sain kerittyä liinaa pienemmälle. "Hyvin se meni, lukuunottamatta pientä välikohtausta", sanoin ruunalle taputtaen sen kaulaa ja antaen sille leivänpalan.
Sitten kävelimme portille, jonka avasin. Päätimme oikaista vielä samaiselle pikkupolulle juoksutuksen päätteeksi. Kohta katosimme kuusien taa vain Kamun pärskähdyksen kaikuessa. Polku oli hieman sammaleiden peitossa, joten kavioiden kuminaa ei erottanut. Välillä pysähdyimme katselemaan lumesta esiin pyrkiviä varpuja. "Mm ! Olipas ne herkullisia", Kamu näytti sanovan ja otti halukkaasti ojentamani lehdet.
Kun saavuimme tallipihaan, huomasin Nellin pihalla Fridan kanssa. He olivat olleet näköjään maastossa. "Olikos kivaa?" kysäisin hymyillen tytöltä. "Todella! Mitenkäs teillä sujui?" Nelli hymyili takaisin ja pudottautui suomenhevosen selästä. "Hyyvinhän meillä, paitsi pieni kömmähdys sattui", sanoin hieman nauraen. Nelli naurahti ja kysyi kömmähdyksestä. "No, Kamu päätti lähteä portille kesken laukan", selitin ja Nelli hymyili sanoen, että sellaista sattuu. Sitten jatkoimme matkaa koniemme karsinoille.
Otin juoksutusliinan pois Kamulta ja kerin sen karsinan vierelle, sitten avasin suitsien remmit ja otin ne kokonaan pois päästä. Tämän jälkeen avasin pintelit ja patjat. Heitin ne huolettomasti harjapakin päälle. Katsahdin ruunaan, joka hyökkäsi jo päiväheiniensä kimppuun. "Ahmatti", sanoin hyväntuulisesti ja suljin karsinan oven. Vein juoksutusliinan ja raipan paikoilleen ja samalla pesin myös kuolaimet. Laitoin ne takaisin paikalleen ja kiinnitin ohjat niihin. Sitten päätin aloittaa harjapakin putsaamisesta. Vein sen ulos ja tyhjensin kaiken maahan. Huhhuh, mikä pölyn määrä! Erottelin joukosta risaiset harjat ja vanhat rievut, jotka päätyisivät roskiin. Sitten menin pesuboxin luo ja huuhtelin letkulla koko pakin. Sieltä irtosi jonkin verran likaa ja pesin myös muut pakin osat. Huuhtaisun jälkeen hain satulahuoneesta kuivan rätin ja pyyhin kopperon kuivaksi. Nyt näytti jo paremmalta! Menin pakin kanssa takaisin ulos ja laittelin ehjät harjat ja muut tavarat siististi pakkiin takaisin. Sitten kerin pintelit ja laitoin ne patjojen kanssa siististi päällimmäisiksi.
Noin, nyt näyttää jo hyvältä, ajattelin ja vein pakin satulahuoneeseen paikoilleen. Sitten menin katsomaan Kamua. Se oli melkein syönyt heinänsä, sillä niitä ei silloin ollut paljoakaan. Päätin siksi aikaa mennä hoitajien huoneelle syömään evästä ja yllätys yllätys, lukemaan hevoshulluja. Noin puolen tunnin päästä kipaisin takaisin Kamun luokse loimen kanssa. Heivasin sen ruunan leveään selkään. "Nyt pääset takaisin pihalle", sanoin ottaen päitset ja riimunnarun koukusta. Taioin päitset herralle päähän ja kliksautin riimunnarun kiinni niihin. Sitten työnsin karsinan oven auki ja lähdin taluttamaan Kamua tarhalleen.
Jambo olisi mielellään tahtonut ulos, joten jouduin aluksi sitomaan Kamun tarhan ulkopuolelle ja Jambon tarhan perälle. Sitten heivasin ruunan sisään ja kävin irroittamassa toisen, joka oli selvästi ärsyyntynyt ja tylsistynyt. Jambo asetti hampaansa vasten puunrunkoa ja imppasi. Huokaisin ja kävin nappaamassa ruunan kiinni. Heitän sen sisälle, ajattelin ja ihmettelin, että missäköhän ruunan hoitaja lie. Suljin tarhan perässäni ja irrotin Kamun riimunnarun. Kamu köpötteli heti edemmäs ja jäi sinne kaivelemaan maasta heinänkorsia. Katsahdin kelloa. Oijoi! Kiirettä piti. "Heippa Kamu, nähdään taas!" huudahdin vielä hoidokilleni ja juoksin takaisin talliin Jambo perässäni.
Päästin ruunikon pikaisesti karsinaansa heiniä mässyttämään, jonka jälkeen etsin käsiini kärryt ja talikon. Suunnistin niiden kanssa Kamun karsinalle ja aloin lapioida kärryihin lantaa ja likaista puruturve sekoitusta. Tein työn kuitenkin huolella. Siivosin karsinan kymmenessä minuutissa ja kävin kippaamassa lastin lantalaan. Sitten hain uusia alusia ja kippasin ne keskelle karsinaa. Pyyhkäisin hikeä otsaltani ja vein kärryt sekä talikon takaisin paikoilleen. Kävin hakemassa vielä reppuni ja katsoin päivän tuntilistaa. Kamu menisi klo 19 tunnilla koulua. Toivotin mielessäni onnea ratsastajalle, että ruunalle. Sitten lähdin ulos tallista kohti bussipysäkkiä. Anne tuli vastaan hevosen selässä, hänellä oli allaan ilmeisesti Mari, jos oikein katsoin. Tervehdimme ja jatkoimme matkaa. Ennätin onneksi bussiin ja suunnittelin vielä samana iltana kipaisevani lenkille.
|
|
|
Post by Johanna on Feb 24, 2008 17:58:50 GMT 2
24.02.2008 - ollaan lapsia ja leikitään Taas on aikaa käväistä tallilla Kamua katsomassa. Tiettyjen kiireideni takia kun ruuna hoitaminen on jäänyt vähemmälle. Nyt kuitenkin painan starttinappulaa tuosta oikean jalan säärestä ja pingon bussipysäkille!
Bussi kaahaili tietä pitkin kamalaa vauhtia ja minulta pomppasi sydän kurkkuun melkein joka mutkassa. Jouduin tietenkin seistä, romuinen ja vanha pieni kulkupelimme oli täynnä ihmisiä, eikä istuinpaikkaa löytynyt (ellei otettu huomioon sitä, missä oli ilmiselvästi jonkun pissat!) Pitelin parhaan taitoni mukaan kiinni naapuripenkistä ja koitin pysyä mukana ties missä kaarroksissa ja mutkissa. Bussikuski oli selvästi hullu. Niinhän ne nykyään tuppaavat olemaan toisinaan, mutta en yleistä!
Kun bussi viimein stoppasi hiukan liian pitkäksi menneen jarruttelun jälkeen tallin eteen, olin juosta ulos! Olin riemuissani sekä siitä, että olin vihdoin pääsemässä pois tuosta kamalasta rakkineesta, että siitä, että saisin taas vihdoin nähdä Kamu-raukan, joka on saanut odotella minua jo liiankin kauan! Hiihtoloma on sitten ihanaa, vaikka lunta ei näykkään oikein missään. Hevostelua lumen vähäisyys ei estä, mitä nyt ei mitään hiihtoratsastusta harrasteta, vaikka loma onkin.
No, olin valmiina ottamaan kaiken irti tästäkin päivästä! Repussa oli mukana eväät ja kello alkoi näytellä vasta varhaisen aamun lukemia, minulla olisi kokonainen päivä aikaa tallilla. En malttanut loppujen lopuksi olla juoksematta tallin ovelle, vaikka matka olikin hiukan uuvuttava ja raskaasti läähättäen talliin kulkeminen herättikin pikku-Siiri karsinan pohjalta. Kamu, ja suurin osa tallin muista hevosista, oli jo valveilla. Menin heti tervehtimään hoitsuani iloisesti ja se hörähti minulle lempeästi.
- Annathan anteeksi, etten ole kerennyt tulla katselemaan sinua, annathan? kysyin hevoselta lempeästi. Se napitti minua suoraan silmiin ja näytti syötävän suloiselta.
- Otan tämän anteeksiantona, naurahdin ruunalle ja annoin sille pusun kaulalle. Se hiukan kavahti päätään, mutta päätti sitten muistaa, että minä kuuluin kyllä siihen luottoporukkaan, eikä sen minua täytynyt arastella. Jätin Kamun hetkeksi karsinaan ja noudin sen riimunnarun.
- Jospa ensin liikuttaisin sinut ja sen jälkeen harjaisin? kysyin ruunalta, vaikka oikeastaan sehän ei ollut kysymys vaan toteamus, eihän hevonen tällaisia asioita osannut päättää! Niinpä siis vaan katsoin nopeasti Kamun kaviot puhtaiksi ja varmistin, että kengät olivat kiinni ja nappasin sen sitten ulos karsinastaan riimunnarun päässä.
Kamu käveli energisesti vierelläni, kun ohjasin sen tallipihan halki kentälle. Seppeleessä oli maneesikin, mutta minusta ulkoilma on parasta hevosille ja ehkäpä myös itselleni. Sadesäällä tai paukkupakkasilla me tietenkin änkeytyisimme maneesiin, ei tässä siitä ollut kyse. Kamu teki mielellään kaikenlaisia juttuja, mitä siltä pyysin. Pujottelimme estetolppia ja leikimme kaikennäköistä. Kamu uskaltautui jopa seisomaan etujalat vanhan autonrenkaan sisällä. Olin ihan tyytyväinen. Ollaan kuin lapsia vaikka ollaan kuin aikuisia!
Sää oli mahtava ja ihanteellinen, pikkuisen pakkasta ja aurinko paistoi. Vesi oli jäässä ja linnut lauloivat. Olisin saattanut leikkiä Kamun kanssa siinä ikuisuuden ja ihan hyvin meiltä se tunti ja kaksi varttia menikin pihalla hölmöillessä. Ruunakin nautti jumpasta ja vaikka me molemmat olimme hikisiä päästessämme takaisin talliin, olimme myös onnellisia.
Oli niin ihanaa olla taas Seppeleessä! Anne kulki pari kertaa tyytyväisen näköisenä ohi tallikäytävällä ja heilautti kättään tervehtiäkseen. Kamukin innostui omistajalleen vastaamaan, sen turvan uumenista kuului parikin kertaa oikein lämmin hörähdys. En voinut kuin nauraa, sillä Kamu oli ihan ylisuloinen.
Harjatessani Kamua, se nautti suunnattomasti. Se suorastaan rakasti hommaa. Se värisytteli lihaksiaan ja heilutteli päätään, se välillä halusi jopa raaputtaa otsaansa takkiani vasten. Hevonen oli kerta kaikkiaan hellyttävä. Silittelin sitä aina silloin tällöin kotvan ennen kuin jatkoin harjaamista. Kävin ruunan huolellisesti läpi joka kohdasta parilla kolmella eri harjalla ja sitten vielä viimeistelin harjaamalla pään ja jalat. Hevonen kiilsi mukavasti kun työni oli valmis. Heitin sille kevyen loimen päälle lähinnä varmistaakseni, ettei se sotkisi itseään tarhassa ja vein sen sitten tarhaan, jotta pääsisin karsinaa siivoamaan!
Karsina oli aika likainen, ilmeisesti Jaakko oli ollut laiskemmanpuoleinen sillä välin, kun olin ollut poissa kuvioista. Jouduin siis huoltamaan karsinaa oikein olan takaa. Omapahan oli vikani, kun en ollut kerennyt tallille rakasta Kamuani katsomaan ja sen lantaa latomaan. Kuivikkeita lähti sen verran reippaasti likaisina lantalaan, että katsoin parhaakseni hakea reippaan kottikärryllisen uusia. Tein Kamulle taas pehmeän ja siistin kuivikepedin ja rupesin sitten putsaamaan sen harjoja ja varusteita.
Hommaan upposi helposti pari tuntia ja Kamu ruokittiinkin sillä välin tarhassa. Minä jynssäsin, kiillotin ja puhdistin satulan (kerrankin Nellikään ei ollut niihin kajonnut!) ja satulahuovat, suitset ja riimut, riimunnarut ja harjat ja vielä kaikki loimet heitin pesukoneesta läpi ja vein kuivauskomeroon. Ei hitsi hevonen osaa liata paljon tavaraa lyhyellä aikavälillä!
Hain ruunan takaisin sisään kun kaikki varusteet oli putsattu ja se tuli oikein mielellään pehmeään kuivikekasaansa, jopa niin, että se melkein hukkui kuivikkeisiin sukeltaessaan makuulle niiden joukkoon kun olin ensin riisunut loimen. Mahtavaa! Nyt hevonen oli yltä päältä puruissa. Nauroin sille hetken ja lähdin sitten siivoamaan tallikäytävää. Lakaisin käytävän huolellisesti ja vein jätteet lantalaan. Talli oli taas puhtaamman näköinen.
Nyt saatoin lähteä, tosin harjasin Kamun ensin nopeasti pölärillä puruista. Silittelin hevosen turpaa hetken ajan ja annoin sille pari pusua. Sitten oli aika juosta takaisin bussipysäkille ja sattua oikein onnettomasti sen saman aamuisen bussikuskin kyytiin! Moukan tuuria!
|
|
|
Post by Johanna on Feb 25, 2008 17:45:35 GMT 2
25.02.2008 - luottamus voitettu Tuuli, ja kylmyys riepottelivat minua, kun suljin perässäni Seppeleen portin. Suljin silmäni, varmistauduin että näkemäni oli totta, ja talsin talliin. Vastahan olin täältä lähtenyt. Vieraat eivät päässeetkään, joten palasin tallille ruunaa paapomaan. Kopistelin jälleen jalkani seinää vasten. Ulkona oli ihan vesikeli, joten ponit majailivat tarhassa, kukin omassa laumassaan. Pyyhin ''kylmyyttä'' otsaltani, ja kävin tuumasta toimeen. Tartuin kottikärryjen kahvoihin, ja talikon pitkään varteen. Nyökkäsin, ja kärräsin kottikärryt hyräillen kohti karsinaa. Mitä? Kuka niin väitti? En minä pidä karsinansiivouksesta, mutta sehän on yksinkertaisesti velvollisuuteni, ja minähän tartun töihin, kuin töihin, sillä samalla saan aikaa viettää tallilla, etenkin Kamu-murun kanssa. Nostelin talikolla painavia kakkakikkareita kärryihin. Jaakko käveli kottikärryjen kohdalle.
- Hei, älä virnuile, ei tämä ole mukavaa puuhaa, naurahdin iloisesti.
- Tiedän, tiedän. Vuosienkokemus, Jaakko hihitti. Aloin taas siirtää pökäleitä kärryihin. Mitä ihmettä ne tekee Kamun karsinassa, paholaiset, ajattelin räpytellen vinhasti silmäripsiäni. Talikoin taas, ja katsahdin rannekelloa.
- Tästä taitaa tulla tunnin urakka, puuskahdin. Talikoin jälleen, mikä ihme riivasi, ettei ne loppunut koskaan. Viimein, kun sain kakkaurakan tehtyä, piti siirtyä likaisiin puruihin. Talikoin ne myötätunnolla myöskin kärryihin. Tartuin kottikärryn kahvoihin, ja aloin kävellä kohti lantalaa. Lantalassa kippasin likakärryn kuoppaan, ja kärräsin kärryt taas pihalle. KOPS, KOPS. Kuului tallikäytävältä. Riensin oitis takaisin talliin, ja katsahdin kuka siellä oikein tömäytteli.
- Kamu! Mitä on tapahtunut? kysyin hämmästyneenä Jaakolta, joka oli tuonut Kamun sisään.
- Toin Kamun sisään, sillä se ärhenteli muita kaakkeja, Jaakko sanoi paijaten Kamun hikistä kaulaa.
- No, kumisuka käteen sitten vain, Jaakko puuskahti hymyillen. Tartuin Kamun riimunnaruun, ja silittelin sitä hetken karsinassa.
- Mikäs papparaiselle tuli? Niin, niin, vanhuus, sanoin taputtaen sen lautasta. Kiinnitin Kamun vetosolmulla ovikalteriin kiinni, ja pinkaisin satulahuoneeseen. Tartuin harjakoriin, ja marssin luottamuksellisesti Kamun karsinalle. Jätin harjakorin toiselle puolelle karsinaa, tartuin kumisukaan ja astuin Kamun karsinaan. Ruuna hörähti, ja puhalsi kasvoilleni.
- Tiesinhän minä, ei sinusta ole sotaprinssiksi! Kuka aloitti, kysyin pehmeästi.
Vastausta ei kuulunut, joten aloin harjaamaan Kamua pyörittävin liikkein. Seurasin ruunan ilmeitä peffaan asti. Se näykkäsi minua kipeästi, kun pyörittelin sen peppua.
- Anteeksi, kultsipupu, hymähdin ja se käänsi päänsä ja alkoi ''märehtimään'' aamuheiniänsä. Pyörittelin sinisellä kumisualla vielä toisenkin puolen. Sitten kiirehdin karsinan toiselle puolelle, voivottelin kättäni, mutten kauaa. Otin juuriharjan käteeni pelottomasti, ja astuin taas karsinan rajalle. Ja sisään. Suihkin Kamua rauhallisesti, varovaisesti. En hätiköinyt mitenkään, sillä tiesin, että se aiheuttaisi riitaa minun ja Pullaprinssin välillä. Siirryin Kamun kaulan ali toiselle puolelle, ja suin sieltäkin.
Hain korista pehmeän harjan, ja palasin sisään. Pehmeällä harjalla puhdistin vielä mutaantuneet jalat, että naaman. Siirryin taasen pois, jätin pehmeänharjan sikseen, ja tartuin kaviokoukkuun. Liu'utin kättäni Kamun jalassa, ja se nosti miltei heti. Puhdistin erittäin mutaisen kavion. Siirryin kaulan ali toiseen etukavioon. Sipaisin sieltäkin mutaklöntit. Siirryin sen puoleiseen takakavioon. Liu'utin kättäni siinäkin jalassa, ja nojasin poniin. Sitä jalkaa Kamu ei millään oisi halunnut nostaa, mutta minä nojasin, ja nojasin, kunnes ruuna sen nosti. Siirryin kaulan ali toiselle puolelle, tarttuakseni sen puoleiseen takakavioon. Kamu oli nostanut sen jo valmiiksi. Kaivoin sieltäkin mudat, menin karsinan toiselle puolelle, jätin koukun sinne, ja palasin ruunan luokse. Kaivoin taskustani kuivatun ruisleivän.
- Ole hyvä, poitsu, sanoin antaen kädestäni sille leivän. Kamu hörisi hörisemistään, kunnes se höristi korviaan. Se kuuli askeleita käytävältä. Jaakko oli tuonut Cele-tamman sisälle. Kamu hirnui kiivaasti ystävälleen. Cele hirnui ystävällisesti takaisin, ja sen perässä loikki pirteä varsa, Katseeksi kutsuttu ori. Jaakko hymyili minulle. Ja minä hymyilin takaisin. Irrotin Kamun ovikalterista, ja nappasin riimunnarusta kiinni.
Minä edellä, Kamu perässä talsimme ''rakastuneina'' vesisateeseen. Kamu aukaisi turpansa ulkona, kurotteli turpaansa vesipisaroita kohden. Nauroin maha kippurassa. Taputin Kamua onnellisena, ja vein sen tarhaan. Kamukaan ei lähtenyt tarhanportilta heti, sillä Cele, sen ystävä ei ollut siellä. Pussasin sitä hellästi otsalle, ja ihme! Se antoi. Se hörisi minulle vaimeasti, ja lähti peruuttamaan. Tunsin sydämessäni sykkeen. Olin voittanut lopullisesti sen luottamuksen.
Tallissa huomasin seinällä ilmoituksen kilpailuista. Kenttäkisat. Rustasin sen kummempia miettimättä minut ja Bertin poniluokkaan, ja minut ja Kamun hevosten luokkaan. Salaa toivoin voittoa ainakin maastoesteosiossa Bertin kanssa. Kamu-ruunaseni taas oli loistava rataesteillä. Unelmoiden hävisin vähitellen tallipihasta.
|
|
|
Post by Johanna on Feb 26, 2008 15:58:18 GMT 2
26.02.2008
- Hei Kamu, tervehdin ruunaa. Mielessäni kuulin sen hörähtävän, mutta se oli vain toiveajattelua. Ehkä kuitenkin joskus saan kuulla hiljaisen hörähdyksen saapuessani talliin. Rapsutin poikaa korvan takaa, josta se ilmeisesti piti, koska nojasi päällään kättäni vasten. Näin selvästi Kamun rentoutuvan, se huokaisi syvään ja tuntui, kuin se olisi halunnut minun jatkavan ja jatkavan rapsutusta.
- Rapsuttaisin kyllä lisää, mutta koko päivää emme voi tässä seisoskella. Kohta saat oikein perusteellisen harjauksen, sanoin Kamulle, joka katsoi hölmön näköisenä minua, kun lähdin hakemaan riimunnarua tallista. Kun palasin tarhalle, Kamu oli jo mennyt takaisin syömään.
- Kamu! Tulehan, mennään talliin, huutelin, mutta ruuna ei ollut kuulevinakaan. Huokaisten pujahdin aidanraosta tarhaan ja hain Kamun perimmäisestä nurkasta. Herra käveli perässäni ihmeen reippaasti. Kokeilin miten Kamu reagoi, kun pysäytän sen juuri tallin ovelle. Ruuna tuuppasi minua turvallaan, ja repesin nauramaan. Talutin sen käytävälle, ja kiinnitin narut sen riimuun molemmin puolin. Hain Kamun harjat satulahuoneesta. Aloitin hyräillen selvittämään ensin Kamun jouhia sormin. Kun ne olivat suunnilleen selvät, harjasin ne dandylla, jonka jälkeen jatkoin harjaamalla pehmeällä harjalla sen koko karvan. Pian Kamun karva kiilsi puhtauttaan, ja vaihdoin pehmeän harjan kaviokoukkuun. Aloitin puhdistamalla oikean etujalan, sitten oikea takajalka, vasen takajalka ja viimeiseksi vasen etujalka. Nyt Kamu oli valmis, joten lähdin taluttamaan ruunaa kentälle.
Aloitin kävelemällä hetken suoraa uraa pitkin. Vaihdoin suunnan täyskaarrolla ja jatkoin taluttamalla voltteja ja kiemurauraa. Herättelin Kamua silloin tällöin maiskuttamalla. Kohta siirryimme raviin. Yritin tehdä ympyröitä ravissa, mutta ruuna tunki aina kentän portille ja minä puuskutin jossain takana. En kuitenkaan halunnut luovuttaa, joten tein yhtä ympyrää kunnes Kamu ei enää yrittänyt portille. Kehuin sitä, kun ympyrä sujui hyvin, ja pysäytin Kamun käyntiin. Teimme erilaisia juttuja noin puoli tuntia, jonka jälkeen lopettelimme. Jätin Kamun tarhaan, jotta voin siivota karsinan.
Tallissa vein riimunnarun paikalleen ja hain kottikärryt sekä talikon. Etsin sieltä kaikki pikku pökäleet ja märät purut. Pyyhin hikeä otsaltani ja heitin vielä viimeisen lantakasan kärryyn. Olin varmaan laittanut vähän liikaa päälle, pakkastakin oli vain yksi aste. Kärräsin kottikärryt lantalaan, hain puhdasta purua ja kippasin ne karsinaan. Levitin vähän puruja ympäri karsinaa ja hain sylillisen heinää lisää. Karsina oli valmis, joten kävin vielä tervehtimässä Kamua.
- Hei sitten ruuna, huomenna taas nähdään, jos kerkeän tallille. Kamu katsoi perääni, kun käännyin ja lähdin kävelemään kohti tallia Bertumussu mielessäni.
|
|