Makian Hoitovihko

[Anne]

Rosegarden's Magician

[Anne]

16.4.2018 Ensimmäisen viikon kuulumisia



Makia on kotiutunut oritarhaansa hyvin ja se viettääkin siellä suurimman osan päivästä, pääsee siirtotalliin myöhään illalla ja viedään heti aamulla ulos. Oritarhan pohja on hyvä ja pysyy kuivana, koska tilan korkeimpia kohtia, joten Maki pääsee makoilemaan, jos mielii.

Makiaa on jouksutettu ja Anne sekä Hanski ovat käyneet selästä käsin perustyöskentelyä. Laukka on vielä hallitsematonta, mutta laadukasta. Ravissa Makia jännittyy, joten vielä mennään pääasiassa keventäen. Maastoilua toivottavasti jo vapun aikoihin luvassa!

[Anne]

Koulutunti ukkosessa 2.7.2018

Anni ja Makia, joka virittyy ukkosesta.

[Fiia]

Keskiviikko 15. elokuuta 2018: Savun hälvettyä

Kun asiat alkoivat pitkän seesteisemmän jakson jälkeen muuttua, ne muuttuivat nopeasti ja ne muuttuivat radikaalisti.

Ensimmäinen iso asia oli Chilistä luopuminen. Se oli ollut minulla ylläpidossa pitkään, paljon pidempään kuin olimme alun perin ajatelleet. Se oli hirveän laadukas tamma ja se oli opettanut minulle paljon, mutta kun sen oma omistaja Annika oli puolentoista vuoden jälkeen alkanut sittenkin kysellä sitä varovasti takaisin, olin vastannut kyllä. Ehkä olin ollut vähän helpottunutkin – ehkä me emme sittenkään olleet toisiamme varten, minä ja Chili, tässä hetkessä ja tilanteessa. Minulla oli juuri ja juuri varaa pitää sitä ja Svantea, mutta ei valmentautua eikä kisata niin paljon kuin Chili olisi tarvinnut, eikä aikaa oikein kummallekaan.

Svante nyt ei minua tarvinnutkaan, mutta Chili olisi tarvinnut, ja siksi olin paitsi haikeana myös jollain tapaa hyvilläni, kun Annika tuli, halasi kullanväristä tammaa silmät kosteina ja vei sen pois. Olimme sopineet että ratsastaisin sillä vielä satunnaisesti, jos tarve vaatisi, ja voisin kisatakin joskus jos haluaisin. Ei minun tarvinnut sitä unohtaa kokonaan.

Heinäkuussa olin luopunut Elmosta ja kuten olin vähän arvellutkin, se oli hetkessä myyty.

Siinäkin olisi ollut riittävästi yhdelle kesälle ja yhdelle ihmiselle.

Ja sitten, yksi kaunis loppukesän ilta, me kuitenkin yhtäkkiä seisoimme Seppeleen tallipihalla ja katsoimme kuinka talli paloi. Liekit nuolivat rakenteita ahnaasti ja ilmaan nousi sysimusta savupilvi. Se olisi yhtä hyvin voinut olla ydinräjähdys.

Me pelastimme luojan kiitos ulkona olleet hevoset ja ponit kauemmas tulesta. Robert, se tomppeli, pelasti jonkun satulan. Muuta ei voinut kukaan enää tehdä. Siinä vaiheessa, kun maneesin katto oli syttynyt tuleen, sen päälle olisi voinut pumpata Atlantin eikä siitä olisi siltikään jäänyt jäljelle mitään muuta kuin kasa hiiltynyttä puuta ja tuhkaa.

Siitä oli ehkä vain pari yötä, mutta se tuntui sadalta vuodelta. En olisi voinut olla varma nukkuneeni palon jälkeen ollenkaan, ellen olisi tiennyt nähneeni niinä öinä painajaisia enemmän kuin koko edellisvuonna yhteensä.

Koska kokonainen tallirakennus oli palanut, se tarkoitti luonnollisesti sitä että kaikkia hevosia ei voinut pitää. Elmo lähtisi palon jälkeisenä tiistaina – olisi lähtenyt joka tapauksessa – mutta aikaisin maanantaina, kun palaneista rakennuksista tuntui vieläkin hohkavan lämpöä, Anne tuli ilmoittamaan minulle hyväksyneensä ostotarjouksen myös Eelasta.

”Karitahan tarjosi siitä ihan hyvin jo muutama viikko takaperin”, Anne oli kertonut. ”Ja nyt on varmasti paras mahdollinen hetki ottaa tarjous vastaan.”

Olin nyökännyt ja sanonut ymmärtäväni täysin, ja tietenkin ymmärsinkin koska olin aikuinen ja olisin tehnyt koska vain itse samoin, mutta kurkkuani oli kuristanut.

”Oletko vielä kiinnostunut siitä Makiasta? Voitaisiin allekirjoittaa sopimus vaikka saman tien”, Anne oli jatkanut.

Oikeasti olin unohtanut jo koko Makian. Olimme puhuneet orin sponsoriratsastajasopimuksesta alustavasti jo heinäkuun alussa, kun Chili oli lähtenyt, mutta asia oli jäänyt myöhemmäksi ja sitten oli tullut muutakin mietittävää.

Olin epäröinyt hetken, mutta seurannut sitten Annea toimistoon ja allekirjoittanut sopimuksen. Niin minusta tuli Makian sponsoriratsastaja. Yhtäkkiä minulla ei ollutkaan enää kahta hoitohevosta, vaan yksi melkein pelkästään minun käytössäni, ja rooli tuntui minusta jotenkin kovin vieraalta.

En ollut kertonut vielä kenellekään, vaikka nimeni olikin ilmaantunut Makian kohdalle Seppeleen verkkosivuille. Sitä tuskin oli kukaan vielä huomannut. Ei tuntunut soveliaalta miettiä tulevaa tai iloita. Ajatukset pyörivät vielä savussa ja tuhkassa ja niissä kymmenissä vai sadoissa tuhansissa euroissa, joita vakuutusyhtiö kieltäytyi antamasta.

Kyllä Seppele tästä selviäisi. Me kaikki selviäisimme.

Miten kaikki oli vain voinut käydä niin äkkiä?

[Fiia]

2. maaliskuuta 2019
Seppeleessä oli Tie tähtiin -kisojen valmennuksia, ja talli ja uusi maneesi kuhisivat väkeä. Osa niistä oli tuttuja – Salma, Mistel, Sartsu – mutta suurin osa ei. Hevoset olivat toinen toistaan hauskemman oloisia ja ratsastajat ilmeisen taitavia, innostunut puhe sorisi kaikkialla. Kävin katsomassa hetken aikaa medium-tason valmennusta, mutta luikahdin puolivälin tienoilla ulos maneesista.

Tuntui vähän vaikealta hengittää.

Moni asia tuntui vaikealta, eikä se ollut uusi tunne.


syyskuu 2018
Maneesia ei ollut, eikä ponitallia, mutta Seppeleen arki painui takaisin uomiinsa ja eteni siellä aivan kuin ennen onnettomuuttakin. Siinä uomassa ei vain tuntunut olevan sijaa minulle. Olin ollut hoitajana kymmenen vuotta ja sitten en enää ollutkaan, joten mitä ja kuka olin? Makia minulla oli, mutta se ei ollut Elmo eikä Eela, enkä minä oikein tiennyt mitä olisin nuoren orin kanssa tehnyt.

Yliopisto-opinnot jatkuivat, ja tämä olisi se lukuvuosi kun minusta pitäisi tulla maisteri. Patrik, jonka kanssa olin enemmän tai vähemmän luuhannut viimeiset vuodet, oli saanut keväällä väitöskirjansa kansiin ja muuttanut muualle. Olimme molemmat lähdön hetkellä itkeneet, mutta tulevaisuudesta ei puhuttu, ja kesän muututtua syksyksi viestit ja puhelut olivat muuttuneet satunnaisiksi ja sisällöttömiksi. Äkkiä yliopistolla ei ollut montaakaan ihmistä, joiden olisin voinut sanoa olevan ystäviäni, ja välillä olin niin kertakaikkisen yksin, että en enää tiennyt mitä tekisin sielläkään.

Mutta pääasia, että tein jotain. Jaksoin. Pärjäsin. Opiskelin. Kävin töissä. Ratsastin. Jaksoin. Pärjäsin.


marraskuu 2018
Heräsin kaupunkiyksiöstäni lattialta sängyn vierestä ja kun hetken päästä tajusinkin, missä olin, en siltikään tiennyt milloin ja miksi. Oli hämärää, mutta eikös marraskuussa ollut hämärää aina, ja verhot oli vedetty ikkunoiden eteen. Muistin siirtyneeni sängystä lattialle, kun en tuskaisesta tuntikausien yrittämisestä huolimatta ollut saanut unta, mutta oliko siitä tunti vai viikko? En jaksanut muistaa.

Värinähälytyksellä oleva puhelimeni tärisi jossain lähellä. Käännyin ympäri, kaivoin sen sängyn alta ja vilkaisin näyttöä. Kello oli puoli kolme iltapäivällä, Anne soittaa, niin siinä luki. Hetken verran ajattelin työntäväni puhelimen takaisin ja sulkevani silmät, jotka tuntuivat niin raskailta, mutta vastasin sitten kuitenkin.

”Hei sopiiko, jos siirretään se sun valmennus seitsemäksi”, Anne kysyi ja kuulosti kiireiseltä.
”Tänäänkö se oli”, sain sanottua. ”Sopiihan se.”
”Joo, eikös me tänään sovittu”, Anne naurahti nopeasti ja kevyesti. ”Hieno juttu, nähdään sitten!”

Anne hyvästeli, kuului naks ja puhelu katkesi. Minä annoin puhelimen pudota lattialle viereeni. Montako tuntia, ennen kuin pitäisi olla hevosen selässä? Seitsemän miinus kolme ja puoli. Paljonko se oli? En osannut laskea, mutta ei riittävästi, sen tiesin. En jaksanut ratsastaa, en osannut ratsastaa, enkä edes halunnut ratsastaa. En Makialla, enkä ehkä enää koskaan.

Mutta sellaisia asioita ei sanottu ääneen, ei Annelle, eikä ehkä koskaan.


joulukuu 2018
Makia siirrettiin Danielin talliin, ja äkkiä minua varten ei ollut Seppeleessä mitään. Ratkaisu itsessään oli ollut Annelta hyvä: Daniel ratsasti Makiaa säännöllisesti läpi ja valmensi minua silloin tällöin, ja orin ratsastettavuus oli parantunut huimasti. Hetkittäin, kun puskin itsestäni irti kaiken, mitä minussa oli – eikä se ollut paljon – Makia tuntui hyvältä, liikkui kauniisti, ja saatoin ajatella pitäväni siitä kaikesta huolimatta kovasti.

Mutta kun ongelma ei ollut orissa itsessään eikä sen ratsastettavuudessa, eikä valmennuksissa tai valmentajassa, vaan siinä, että joka kerta kun ponnistin Makian satulaan, minua alkoi huimata, ja aina kun yritin pakottaa itseni tallille useammin kuin kahdesti viikossa, jalkani lakkasivat tottelemasta.

Tyhmät jalat, mitä se haluatte, minä raivosin niille ääneti.

Yliopiston psykologi ei raivonnut, vaan kysyi rauhallisesti, mitä minä halusin.

En tiennyt, enkä osannut vastata, enkä tehnyt uudenvuodenlupauksia.


tammikuu 2019
Tammikuu kesti tuhat vuotta. Aurinko paistoi yhteensä kolme sekuntia ja sekin vain unessani. Makian selkään nousin nolla kertaa.

Tammikuun ensimmäisellä viikolla kävin tallilla nollasti. Toisella viikolla kerran, kolmannella kahdesti. Tammikuun viimeisellä viikolla huomasin ajaneeni tallille ja takaisin viisi kertaa. Tervehtimään Makiaa vain, olemaan vain, eikä se ollut tuntunut pahalta ollenkaan.

Daniel kyllä tiesi, ettei kaikki ollut ihan hyvin, mutta hän ei kysynyt kertaakaan mitään ja siitä olin miehelle niin kovin kiitollinen. Ei minusta olisi ollut vastaamaan, niin kuin minusta ei ollut moneen muuhunkaan asiaan.

Mutta minusta oli: istumaan Makian karsinassa, kävelemään orin kanssa pieniä lenkkejä maasta käsin, selvittämään sen valkoisenharmaat jouhet, rapsuttamaan sitä sään kohdilta kunnes se venytti turpansa pitkälle eteen ja ynisi hyvänolontunteesta.


helmikuu 2019
”Päivä on pidentynyt älyttömästi”, Salma jutteli Makian edellä kävelevän Agin satulasta. ”Ihanaa, kun ehtii näin illastakin vielä maastoon, ennen kuin on pilkkopimeää!”

Minä puristin ohjia ja toisen käden etu- ja keskisormella myös Makian harjaa ja mietin, kuulikohan Salma kuinka sydämeni hakkasi. Makia ainakin kuuli: sen isot korvat pyörivät sen päässä kuin propellit ja se tuntui niin jännittyneeltä itsekin, etten ollut ihan varma kumpi meistä pyörtyisi ensin.

”Kiva myös kun suakin taas näkee”, Salma jatkoi kepeällä äänensävyllä, mutta näin miten se vilkaisi minua syrjäkarein.

”Kiva olla takaisin täällä”, sain sanottua, eikä se ollut suoranaisesti valhe – enkä pyörtynyt sillä maastolenkillä enkä yhdelläkään tulevista.


2. maaliskuuta 2019
Maneesista lähdettyäni kävelin hiljakseen Makian tarhalle. Ori ravasi kaula kaarella luokseni ennen kuin ehdin edes kutsua ja painoi turpansa käsiini, kun ojensin ne sille. Ruokaahan Makia halusi, mutta tuntui hyvältä ajatella, että ehkä se oli kuukausien saatossa oppinut vähän tuntemaan minua niin kuin minä olin oppinut tuntemaan sitä. Hengittäminen tuntui vähän helpommalta.

En valmistuisi tänä keväänä. En kilpailisi Makian kanssa tällä kaudella. En saavuttaisi moniakaan niistä tavoitteista, joita olin aiemmin itselleni asettanut. Tuskin oppisin ratsastamaan Makiaa vielä pitkään aikaan kovin hyvin, ja tuskin alkaisin rakastaa sitä samalla tavalla kuin olin rakastunut Elmoa ja Eelaa.

Mutta kevät oli tulossa ja uskoin, että selviäisin. Asiat järjestyisivät, tai jos eivät, niin ne saisivat luvan järjestyä toisin.

[Fiia]

Vaikka sekä psykologini, vanhempani, ystäväni että minä itse olin sitä mieltä, että kesätyöt olisivat minulle vielä ehkä liian suuri ponnistus, hain kevään tullen muutamaa paikkaa. En uskonut omiin mahdollisuuksiini, mutta ajattelin, ettei mitään menetettävääkään ollut.

Huhtikuussa sain töitä seuraavaksi neljäksi kuukaudeksi.

Työt olivat Turussa, ja minun tehtäväni oli avustaa yliopistolla mikrobiologiaan liittyvässä tutkimusprojektissa. Kolmivuotisessa projektissa post-docina työskenteli muuan Patrik Viita.

En hakenut paikkaa sen perusteella, mutta hain kuitenkin, enkä tehnyt valintaani sen perusteella, mutta tein valinnan. Ja niin minä muutin.

Viihdyin kaupungissa, sain muutaman uuden ystävän, asuin Patrikin luona enemmän kuin kotonani, rakastin, ja moni asia joka oli niin pitkään tuntunut vaikealta, tuntuikin äkkiä helpolta.

Tiesin ettei se voinut kestää, ja syksyn tullen auringonvalon luoma taika alkoikin haihtua, mutta olivatko asiat silti paremmin kuin Liekkijärvellä? En ollut aivan varma.

Ainakin ne olivat toisin.

Syksyllä Seppeleen maneesin palosta oli vuosi. Minulle palo oli vähän hatarissa muistoissani jonkinlainen käännekohta: sitä oli edeltänyt kaunis hyvä kesä ja seurannut ikuisuuden kestävä talvi, ja vaikka se talvi ennen pitkää päättyikin ja taittui taas kevääseen, ei mikään ollut niin kuin ennen.

Minä en ollut. Seppele ei ollut. Vuoden päästä palosta Seppelettä ei ollut enää ollenkaan, ei sellaisena kuin minä olin oppinut sen tuntemaan.

Syksyllä harjoittelupaikkani vaihtui oikeaan työsopimukseen, ja niin minä jäin.

Syyskuussa matkustin Liekkijärvelle ja pidimme pienimuotoiset kesänlopettajaiset. Paikalla olivat kaikki: Emmy, Salma, Robert, Cella, Anni, Inkeri ja monia muita. Anne kävi alkuillasta, ja Tappi oli yöhön saakka. Me nauroimme, tanssimme, joimme ja vähän myös itkimme, ja ne juhlat lopettivat paitsi kesän myös jotain muuta.

Vannotin kaikkia käymään joskus Turussa, ja kaikki lupasivat tulla. Tulisivatko he? Tuskin.

Seuraavana päivänä kävin Seppeleessä hakemassa viimeisetkin omaisuuteni oleskeluhuoneesta, Makian kaapin päältä, maneesin katsomosta ja pakkasin ne Ikean sinisiin kasseihin viedäkseni ne vanhempieni varastoon.

Ehkä tarvitsisin niitä vielä joskus.

Sitten hyvästelin Makian, ja vaikka se oli tavallaan surullista, ne olivat myös ehdottomasti helpoimmat hyvästit joita olin koskaan joutunut Seppeleessä antamaan.

Tallipihalla suljin ohikiitävän lyhyeksi silmät ja vedin syvään henkeä, syystuuli puhalsi hiukset naaman eteen. Hetken ajan minä tunsin Pellan läsnäolon. Kuinka monta tuhatta kertaa olinkaan seissyt siinä samassa kohdassa vierelläni ensin pieni harmaa, sitten isompi ruskea ja lopulta isoin punainen? Olin kasvanut Seppeleessä Pella, Elmo ja Eela rinnallani, ja jos asiat olisivat menneet toisin, minusta olisi kasvanut joku aivan muu.

Hetki tuntui raastavalta, yksinäiseltä ja surulliselta, mutta myös hyvältä lähteä.

Enää minua ei odottaisi Seppele, mutta ehkä, toivottavasti, jotain muuta, jossakin, joskus.