Chowilawu - Hoitokirja

[Anne]

Chowilawu

Hoitaja: Inkeri
>>sivulle

[Inkeri]

Ruma ankanpoikanen
21/5/2018 | #1

Karsinan ovessa luki Chowilawu. Hävettää liikaa kertoa, kuinka monta kertaa jouduin sen tavaamaan (väärin), ennen kuin Robert tuli paikalle ja heitti nimen kertalaakista oikein. Se omahyväisyyden virne oli pahempi kuin Alviinalla siinä kuvassa, joka oli koristanut Seppeleen ilmoitustaulua Tie tähtiin-skabasta lähtien.

”Tääkö se nyt on?” Robert kysyi sitten.

”Joo”, pyöräytin silmiäni. ”Siis kato nyt, ihan järkyttävän rumahan se on.”

Nimihirviöponin pää nousi heinäkasasta korvat lerpallaan, ja sen suuret silmät katsoivat mua niin anteeksipyytävän näköisenä, että olin aika varma, että helvetistä varattiin mulle samalla sekunnilla erityinen paikka. Kauniiksi tätä pilkullista ilmestystä ei silti voinut kuvailla: se oli kuin täydellinen risteytys Kössiä ja Tirppaa. Sen pää oli welshmäisen siro, mutta ahteri valtava kuin työhevoskilpailuiden kuusinkertaisella kultamitalistilla. Jalat taas olivat pitkät ja hontelot kuin kevään ensimmäisillä maitovarsoilla ja runko niin luiseva, että ei varmaankaan mun takapuolen hyvinvoinnin kannalta olisi järkevää jättää satulaa pois kuumimmillakaan helteillä. Se oli jo itsessään aikamoinen kulttuurishokki, sillä Sirpan ja Tirpan pyöreät ja tasaiset selät olivat kuljettaneet sellaisenaan aina, kun mieli teki.

Robert kohautti olkiaan.

”Kai Anne sit näkee siinä potentiaalia.”

”Joo, kuulemma siitä tulee kenttäponi. Noilla jaloilla. Oon ihan satavarma, että se romahtaa kasaan jo sillä sekunnilla, kun istun selkään”, naurahdin, ja pilkullinen poni huokaisi kuin olisi ymmärtänyt jokaisen sanan, jonka suustani päästin. Kylmät väreet kulkivat selkää pitkin.

”Miks sä sitten lopetit Tirpan kanssa?” Robert kysyi. ”Kai sä nyt tiesit, ettet mitään Bonnieta tuu kuitenkaan saamaan tilalle?”

Tuhahdin. Mulle olisi ihan hyvin riittänyt Hestiakin, vaikka Bonnie olisikin ollut unelmien täyttymys.

Niin oudolta kuin se tuntuikin, mä olin ehkä vähän kasvanut yli pikkuponivaiheesta; en ehkä fyysisesti, mutta henkisesti. Totta kai niiden kanssa oli kiva touhuta, mutta kehitys oli mahdollista vain tiettyyn pisteeseen asti. Tirppa ei koskaan olisi tullut pääsemään minä selässä yli metristen esteiden, ja sen kipittävät askeleet sopivat paljon paremmin jollekin potentiaaliselle junnuratsastajalle kuin mulle. Kaunis se oli kuin kakku, mutta raa’asti sanottuna, ilman suurempaa draamaa, mä vain tarvitsin isomman ponin. Annen mielestä tää Chovilasössönsöö oli nyt sitten SE. Se unelmien satukirjaponi, jonka kanssa MENESTYTÄÄN. Juupa juu.

Luonnetta Anne oli kuvaillut tavalliseksi. Tavallinen eli yhtä kuin Tylsä isolla T:llä. Ei kovin vauhdikas ja ajoittain epäröivä, mutta kenttäponi siitä piti tulla.

Poni ymmärsi taas joka sanan, painautui kiinni karsinan seinään ja piti päätään matalalla, korvat edelleen lerpallaan kuin olisi yrittänyt kadota maailmasta.

”Tää tulee tunneille vasta syksyllä, ja mun pitäis valmistella tätä sitä varten. Ei kai tää ihan niin raakile ole kuin Tirppa silloin ihan alussa, mutta kovin korkeella mun odotukset ei kyllä ole”, huokaisin kädet puuskassa. Olin nähnyt Salman treenaavan Bonnieta taas pari päivää sitten kentällä, ja se poni oli kyllä ihan täydellinen. Ehkä kysyisin Salmalta, tarvitsisiko se kisahoitajaa, jos pilkkuponi olisi aivan kamala.

”Ehkä se on sellainen ruma ankanpoikanen-tyyppinen satukirjaponi. Jos se onkin ihan mieletön liitokavio”, Robert hymähti. ”Eihän Anne sitä turhanpantiksi ole ostanut. Ja onhan se ihan, you know, söpö.”

”No siitä en ehkä panis päätäni pantiksi”, kohotin kulmiani. ”Ja söpömpiäkin ilmestyksiä on nähty. Mä tarvitsen HIENON ja VAKAVASTIOTETTAVAN kisakaverin enkä mitään Huvikummusta mutakylvyn kautta tullutta honkkelia.”

”Anna sille mahdollisuus”, Robert virnisti ja pukkasi mua kevyesti kyynärpäällä kylkeen, ”positive mind, positive life.”

Sössönsöö katsoi mua taas suurilla, tummilla silmillään ja näytti tällä kertaa olevan Robertin kanssa samaa mieltä.

[Inkeri]

Lempinimitalkoot
28/5/2018 | #2

Tömistelin päätallin portaita määrätietoisesti yläkertaan ja paiskasin oven auki. Hertaksi muistelemani oranssitukkainen pikkutyttö näytti silmin nähden järkyttyneeltä vierellään Hannah yhtä lakanankalpeana. Pyry oli tiputtaa kahvikuppinsa ja loput huokailivat tottuneina, että mitähän uutta Inkerillä olikaan tänään auringon alla. Voi kuulkaa, vaikka mitä.

”Keksikää sille lempinimi!” mä parahdin ensitöikseni, ja raivasin sohvan nurkasta vakiopaikkani tyhjäksi. ”Jumankauta, eihän mun tarvinnut kuin HARJATA sitä puomilla, niin eiköhän joku turhantärkeä tenava tapsutellut paikalle ja kysynyt sen nimeä. Ja siis, mä jäädyin. En mä osannut vastata sille mitään, kun enhän mä itsekään tiedä sen nimeä!”

Toisaalta mua ei ollut kyllä yhtään haitannut. Tilanne oli päättynyt nopeasti, kun pikkuinen peruna oli juossut takaisin sinne mistä oli tullut varmaan säikähdettyään mun haudanvakavana tyhjyyteen tuijottanutta naamaa. Mitä vähemmän olin vastuussa toisten muksuista, ja mitä vähemmän niitä piti paimentaa pois jaloista, sen parempi.

”Chowilawu, Inkeri”, Robert totesi sitten edelleen yhtä omahyväisenä, ja hörppäsi teetä mukistaan, ”Chowilawu.”

Epämääräiset nauruntyrskähtelyt täyttivät huoneen, kun mulkaisin sitä pahasti.

”Kyllä mä Inkeri silleen ymmärrän sua, onhan se vähän hankala ja pitkä”, Jutta totesi olkiaan kohauttaen. ”Eikä se oikeen suomalaiseen suuhun istu.”

”Joo, ja sen takia me ollaan kaikki kokoonnuttu tänne. Lempinimitalkoot!” julistin mahtipontisesti. ”Joku kiva, helppo ja suomalainen, joka ei ole liian iso pala kakkua meille lukihäiriöisillekään.”

”Sitten varmaan Chowie ei käy?” Emmy kysyi kulmaansa kohottaen. ”Tai Choochoo.”

Ei, ei todellakaan käynyt. Painotin kaikille vielä kertaalleen sanoja helppo ja yksinkertainen.

”Inkerin tuntien siinä pitää olla kaksi tavua ja korkeintaan kuusi kirjainta. Eikä liian vaikeita kirjaimia”, Wenla nauroi.

”Oisko Seppo?” Emmy ehdotti sitten.

Seppo. Seppo oli ollut meidän vanhan naapurin nimi. Jäätävän äkäinen, harmaahapsinen pilkunviilaaja, jolla oli vastaeläköityneenä hiukan liikaa vapaa-aikaa, ja joka piti varmasti huolen siitä, ettei faijan pihan omenapuut olleet yhtenäkään vuonna kurottaneet oksiaan milliäkään tontin rajojen yli.

”Ei mitään Seppoa, tulee vaan Salkkarit mieleen”, joku ehti ensin tokaista.

”Vilu? Ei ku niin, se on Siirin varsan nimi.”

”Sol?”

”Ei me nyt sitä minkään kaljan mukaan voida nimetä!”

”Tää on ihan toivotonta!” rääkäisin tuskastuneena. Kaikki merkit viittasivat siihen, että olin kohtalon mukaan tuhoon tuomittu: mun pitäisi opetella se nimi. Sen pelkkä näkeminenkin karsinan nimikyltissä sai niskavillat pystyyn, ja Robert hokemassa sitä brittiaksentillaan täydellisen terävien c-kirjainten ja ihmeellisten twistien kera oli tuleva tunkeutumaan mun uniin joka ikinen yö. Nojasin päätäni käsien varassa ja huoneeseen laskeutui dramaattinen hiljaisuus. Fiia taputti mua rohkaisevasti olkapäälle.

Sitten se hihkaisi:

”Onni!”

Kaikki jäivät tuijottamaan punapäätä kuin se olisi juuri keksinyt jotain, joka tulisi pelastamaan maailman lopulliselta tuholta. Ja niin se mun silmissä olikin. Tietenkin, Sössönsööstä tulisi Onni!

Kun loputkin paikalla olleet päästivät ilmoille hyväksyviä ääntelyitä ja nyökkäyksiä, oli äänestyksen tulos selvä. Onni oli kaikkien mielestä juuri sopiva nimi sille rumalle poniruunalle, joka oli kyllä toistaiseksi tuonut hoitajansa elämään kaikkea muuta kuin onnea.

Jotenkin mun fiilis pilkullisesta otuksesta kuitenkin parani. Nyt mä osaisin edes sanoa sen nimen. Se oli hyvä alku.

[Inkeri]

Mutta jos et, annan sun mennä
26/6/2018 | #3

Taivas oli jäänyt juhannuksen jäljiltä harmaaksi varmaan koko loppukesäksi. Kylmä viima tunkeutui takin kauluksista sisään ja heilutti laiskasti takajalkaansa lepuuttavan Onnin jouhia mukanaan, kun mä valmistauduin nousemaan selkään. Tirppa olisi jo lähtenyt karkuun, mutta kuukauden aikana olin oppinut, että tää uudempi tuttavuus oli hevonen, joka ei tuntunut hätkähtävän pienistä. Pari viikkoa sitten olin istunut sen selkään ensimmäistä kertaa ja yllättynyt siitä, miten alkujännityksen jälkeen meno oli muuttunut täydellisen rennoksi, ja siitä, että Onnilla oli ehkä maailman tasaisin possujunaravi ja maailman paras keinutuolilaukka.

Me oltiin jo ihan hyvät kaverit. Vähän niin kuin mä ja Robert baarissa. Superhyvät kaverit, jotka vähän joi yhdessä tequilaa ja päätyi pussailemaan.

Koko juttu oli vaan ollut niin absurdi. Rehellisesti sanottuna multa oli mennyt muisti, enkä mä tiennyt, miten kaikki oli tapahtunut. Yhtäkkiä vaan, kaiketi. Fiilikset mä muistin täydellisesti. Se oli ollut kyllä ihan kivaa. 13-vuotias, paria vuotta vanhempaan poikaan täydellisesti ihastunut Inkeri olisi varmaan heittänyt muutaman voltin silkasta ilosta, jos olisi tiennyt, mitä kuusi vuotta myöhemmin tulisi tapahtumaan.

Aamulla me oltiin maattu sängyllä vierekkäin, Robert tuijottaen kattoa ja mä mun vaaleanpunaisia keittiön kaappeja vähän turhan vaaleanpunaisten lasien läpi.

”Haluutsä aamupalaa?” olin kääntynyt ympäri ja kysynyt, muttei se halunnut. Maattiin siinä vielä toinen hetki, tuijottaen toisiamme. Sitten se oli noussut ylös, kerännyt kamansa ja lähtenyt, ja mä olin salaa jäänyt hymyilemään tyynyä vasten oven painuessa kiinni.

Kaikki tuntui niin väärältä, mutta silti hyvältä. Robert oli mun lapsuudenkaveri, minkä ajatteleminen teki tästä kaikesta vieläkin hankalampaa käsitellä. Robert oli seurustellut mun parhaan kaverin kanssa, jolla silmät säteilivät edelleen vähän haikeana, kun joku mainitsi sen nimen. Kun nostin Onnin raville, ne kävelivät Jutan ja Harryn kanssa ohi. Vilkaisin sitä vaivihkaa, purin hammasta, ja pakotin katseeni muualle. Sillä oli lippis väärin päin niin kuin aina, ja jalassa kumpparit. Kaikkein eniten maailmassa mä halusin tietää, mitä se ajatteli. Halusin tietää, mitä mieltä se oli musta, millä tavalla se katsoi mua nykyään.

”I don’t want it to be different. I don’t want to, like, not be us”, se oli sanonut. Sen äänensävy ei ollut ollut vihainen eikä turhautunut, ennemminkin pehmeä ja ymmärtäväinen. Suupieli oli ehkä kääntynyt vähän ylöspäin, ja se oli helpottanut mun oloa.

Me oli ihan kamala käsite, ja mun oli tosi hankala ajatella mua ja Robertia meinä. Ei me oltu me vaikka mitä kävisi, eikä tultaisi koskaan olemaankaan. Mäkään en halunnut olla me, mutta vähän ehkä toivoin, että se olisi jäänyt. Ehkä tullut uudestaan seuraavana lauantaina, ja sitten oltaisiin taas voitu unohtaa koko juttu. Ja silti tavallaan tiesin, että näin oli hyvä. Me oltiin kasvettu yhdessä, ystäviksi. Enkä välttämättä ollut valmis antamaan itselleni anteeksi, jos se kaikki oli pilalla mun takia.

Ohjasin Onnin pois kentältä, pois Seppeleen pihasta ja annoin tunteiden kadota kauemmaksi jokaisella tasaisesti keinahtelevalla askeleella. Kohta me voitaisiin jo nauraa koko jutulle, ellei se unohtuisi molemmilta ennemmin. Ilta muiden joukossa. All good, me oltiin jo luvattu toisillemmekin.

[Anne]

Iltahölkkää



Inksu ja Onni treenaamassa illalla, kun on viileämpää. Onnilla yritetään saada selkä paremmin käyttöön ja saa liikkua aika pitkänä ja matalana, jotta pysyisi tasapainossa.

Spessu Inkerille!

[Inkeri]

Tuhannen enkelin kuoro
30/7/2018 | #4

Tässä parin kuukauden aikana, mitä Sössönsöö eli Onni oli ollut mulle nimettynä, olin oppinut, ettei se ehkä ihan NIIN paha ollut kuin ensimmäisellä vilkaisulla olin ajatellut. Sanotaanko, että kenttäradoille meillä oli vielä ehkä noin tuhat vuotta matkaa ja töitä tehtävänä, mutta käsissä oli ihan kiva alku. Onni liikkui ainakin suurimman osan ajasta pohkeesta eteen ja toimi ihan näppärästi ainakin puolet ajasta.

Siitä huolimatta, kun talliin oli saapunut uusi, voikko Rösti-poni, ja Hestiakin oli, hitto vie, siirtynyt vapaille hoitajamarkkinoille, en voi väittää, ettenkö olisi hetken miettinyt oman pilkullisen rumilukseni hylkäämistä. Rösti oli kuulemma oikein FEI-tasoa, niin Anne oli meille ilmoittanut, kun traileri oli ensimmäistä kertaa saapunut pihaan. Ja vaikka sillä mahaa olikin, mun mielestä ratsuponit – etenkin voikot sellaiset – olivat aina olleet supernättejä. Hestia sitten oli ihan oma lukunsa: sen kanssa oltaisiin hypätty vielä jonain päivänä VÄHINTÄÄN metrikakskyt.

Taisi kuitenkin olla kohtalo, että tänään mun lapatessa paskaa näennäisesti Kasperille kuuluvalla maanantain aamutallivuorolla Hestian karsinasta joku turhantärkeän näköinen teiniprinsessa tuli kysymään, milloin HÄNEN hoitohevosensa karsina olisi valmis, että HÄN voisi hakea sen ulkoa. Hoitajahaut olivat siis ilmeisesti päättyneet, ja mut oli ikuisesti kahlittu tekemään ankanpojasta joutsenta.

”Ihan just”, mä olin vastannut vähän huvittuneena tytön selvästä innostuksesta, jota se koetti peitellä ja pysyä ihan viilipyttynä. ”Meillähän on toi harjauspuomikin siellä päätallin seinustan vieressä. Tälleen kesällä aika monet suosii sitä”, vinkkasin blondille.

”Aijaa, kiva! Mä taidankin mennä sinne”, se innostui vielä vähän lisää. ”Ai niin, mun nimi on Ida.”

”Inkeri”, vastasin hymyillen ja korjaten samalla ohimoilla hapsottavat vauvahiukset korvan taakse.

”Aijaa, kiva!” Ida sanoi jälleen. ”Kiva tavata, mä taidan nyt lähtee kattomaan, josko löytäisin sen harjauspuomin. Törmäillään!”, se jatkoi, ja mä yritin päässäni laskea, kuinka monta kertaa se oli just toistanut sanan ”kiva”. Kivakiva.

Seppeleen karsinoiden siivoamisessa oli yhdelle hengelle ihan mukavasti hommaa, mutta onneksi Anne oli rento pomo, eikä se koskaan ollut tullut hengittämään niskaan ja iskemään käteen uutta tehtävälistaa, kun vanhan kanssa oltiin vasta puolivälissä. Kippasin viimeisen kottikärryllisen lantalaan, vein kärryt ja talikot paikalleen ja pyyhin hikeä otsalta. Myös Liekkijärven ylle laskeutunut, mediassa dramaattiseksi käristyskupoliksi nimetty helleaalto sai jokaisena työpäivänä tuntemaan itsensä foliolla päällystetyksi grillimakkaraksi. Me oltiin Pyryn kanssa kiitelty monet kerrat, että oltiin osa-aikaisia.

Silti olin viime viikkoina oikeastaan keskittänyt kaiken energiani heppailuun, ja siihen, että ajoittaisin tallikäyntini mieluusti aikoihin, kun Robert oli töissä tai jossain terapiassa, missä lie. Kunhan ei tallilla. Vaikka me oltiin sovittu, että kaikki oli ihan all good everything, unohdetaan kaikki, jatketaan kuten ennen, mä olin heti tiennyt, ettei me koskaan enää tultaisi olemaan kuin ennen. Mä olin tajunnut, että halusin kokea sen kaiken sinä iltana tapahtuneen uudestaan ja monta kertaa viikossa. Olin tajunnut, että odotin Robertilta tulleita Whatsapp-viestejä kuin kuuta nousevaa, vaikka ne olisivatkin olleet vain Seppeleen yleisessä ryhmässä. Olin tajunnut, että halusin viettää sen kanssa aikaa enemmän kuin kenenkään muun kanssa, mutta luojan kiitos olin tajunnut myös sen, että joskus oli tehtävä just päinvastoin kuin itse halusi. Tätä oli edesauttanut se, että halusin pitää Britan mun parhaissa ystävissä. Se ei saisi koskaan tietää. Ei ikinä.

Istuin kentän laidalla auringossa, ja pidin mun lakisääteistä taukoa. Viimeisenä mun tehtävänä oli roudata hevosille litratolkulla vettä. Sitten saisin vihdoin hilpaista Onnin kanssa maastoon kehittämään sen olematonta tasapainoa metsäpoluille ja laukkamäkiin. Ai niin, ja postilaatikkopelkoa. Siitä piti päästä eroon.

Olin siirtynyt mukavaan makuuasentoon, kun yhtäkkiä kuulin pari askelta, ja joku urpo pysähtyi mun viereen peittäen auringon täydellisesti. Ei sillä, että mä olisin tarvinnut yhtään enempää melanoomalle altistamista. Avasin silmät ja vilkaisin ylöspäin.

”Moi, kuulin, että sut löytäisi täältä pihalta. Ootkohan Inkeri?” se avasi suunsa kuulostaen mun korvissa siltä, kuin tuhannen enkelin kuoro laulaisi taivaasta.

”Siis täh, juu, oon, kuka sä oot?”

”Turo”, tyyppi sanoi ojentaen kätensä. Nousin seisomaan, ojensin sille omani takaisin ja toivoin, että se ymmärsi mun kynsinauhojen kunnosta ja kynnenalusten mustasta kestopigmentoinnista mun siivonneen kakkaa koko aamun.

Turolla oli ruskeat, ihanan huolettomasti laitetut, vähän kihartuvat hiukset ja vihreät silmät, jotka sai mun sydämen heittämään volttia yhtä pahasti kuin silloin, kun Harry Stylesin fanittaminen oli vielä juttu. Se oli varmaan Andreitakin pidempi, ja sain tuijottaa sitä niska kenossa ylöspäin. Turon kasvoilla oli maailman lempein ja turvallisin, vähän ujostunut ilme, josta kuka tahansa olisi huokaillut ihailevana.

Tajusin, että pidin sen kädestä edelleen kiinni, joten irroitin nopeasti ja pudistelin ruohonkorret mun takamuksesta.

”Joten, mä en oo nähnyt sua ennen”, rykäisin. ”Mitä sä täällä teet?”

”Mut palkattiin tallityöntekijäksi”, se vastasi. Uulalaa. Näin meidät jo yhdessä työntämässä kottikärryjä kohti auringonlaskua.

”Ja miksi sä mua etsit?” kysyin sitten.

”Säkin ilmeisesti, siis teet samaa hommaa? Kun mulle sanottiin, että sä voisit kai vähän perehdyttää mua”, Turo totesi vähän änkyttäen. Ujot pojat olivat niin söpöjä.

”Aivan, tottakai! Eiköhän aloiteta sitten, hevosilla on varmaan jo melkoinen jano. Täytetään niiden vesisaavit tarhoissa ja sitten voidaan kattoo yleisesti vähän paikkoja ja tapoja”, hymyilin ja samalla hykertelin innosta kuin Idakin aiemmin. Kokonainen perehdytyspäivä Turon kanssa, mikä voisikaan olla sen parempaa?

Normaalisti olisin tässä tilanteessa laittanut salaman nopeasti viestiä Britalle, ja me oltaisiin yhdessä keksitty täysin aukoton ja vedenpitävä suunnitelma; operaatio Inkerille mies. Mutta enhän mä jumalauta nyt voinut. ”Hei, päädyin muuten yksi ilta baarin jälkeen saman peiton alle sun eksän kanssa ja ehkä vähän ihastuin siihen taas, mut hei!! Nyt täällä tallilla käy tämmönen uus komistus!! Että hei pidä vaan se sun eksä!! Lupaan etten koske siihen enää, koska tsiisus, näkisitpä tän!!”

[Inkeri]

Perustuen Claran tekstiin:

Saat anteeksi
6/8/2018 | #5

Sinä päivänä Onni näytti sen puolensa, mistä Anne oli mua varoittanut: ”se saattaa joskus olla aika nihkeäkin”. Koskaan ei saisi tottua liikaa siihen, että poni alla kulkee täysin omalla moottorilla, ja ratsastaja istuisi selässä korkeintaan jarruttelemassa menoa yltymästä liian kaaottiseksi. Koska Onni ei ollut sellainen. Onni olisi mielellään kävellyt koko tunnin katsellen rauhassa ympärillä olevia maisemia, siis superhypermielenkiintoisia maneesin seiniä. En oikein tiennyt ponin taustoista, mutta olettaen, että se oli tullut Jenkeistä, se oli toiminut pikkulasten humputtelukaverina koko pienen ikänsä. Ja niin, se oli saanut käyttäytyä kuin porsas.

Vaan nyt kun MINÄ olin sen selässä, en todellakaan sallinut pilkulliselta paskiaiselta moista. Siiriajoilta oppineena muistelin parhaani mukaan, kuinka pulskat, tässä tapauksessa tosin ehkä vaan laiskat, ponit saatiin töihin: ohjat käteen, napakasti pohjetta ja heti perään raippa. Paljon ympyröitä, taivutuksia, tekemistä. Pohjetta pohkeen perään, eikä muodolla niin väliä, kunhan kaikki jalat takaosa mukaan lukien olivat töissä. Tein ravissa siirtymisiä askellajin sisällä: lyhyillä sivuilla hitaampaa ja kootumpaa ravia, pitkillä sivuilla vastaavasti painettiin kaasu pohjaan. Pidin huolen myös siitä, että ravin askellus ei ollut nopeaa, jännittynyttä ja kiireistä, vaan ennemmin matkaavoittavaa ja rentoa.

Pikkuhiljaa poni lähti vetreytymään, eikä mun tarvinnut pitää huolta tahdin säilymisestä enää ihan NIIN paljoa. Kaikilla hevosilla oli oma moottori; joillakin se oli vain ihan helvetin syvällä jossain kuopassa, että sitä sai kaivamalla kaivaa ylös ennen kuin se lähti käyntiin.

Tehdessäni siinä vielä viimeisiä pyörittelyitä, kuulin jonkun räpeltävän maneesin ovea auki. Hiljaa mielessäni toivoin sen olevan Turo: vaikka sillä ei hoidokkia ollutkaan, se oli kertonut mulle, että myös sillä oli oikeus läpiratsastella hevosia aina välillä. Haaveilin siitä, kuinka treenin jälkeen veisimme hikiset ratsumme rantaan uimaan, palaisimme tallille ja syöksyisimme suoraan heinävintin uumeniin tekemään taikoja. Mutta koska mun elämä ei ollut mikään Kikan ja Repen rakkaustarina Nummelan ponitallilta, maneesiin saapui vain Clara ja Siiri. Jatkoin ravaamista vilkuillen kaksikkoa sivusilmällä. Clara vilkuili takaisin, ja näytti lähinnä pakokauhuiselta jänikseltä.

Aloin työstää Onnia pikkuhiljaa laukassa, koska se vaikutti jo aika hyvin vertyneeltä. Päätin harjoittaa sen tasapainoa pysymällä keskiympyrällä pitäen huolta, ettei poni päässyt kaatumaan kummallekaan puolelle vaan pysyisi kummankin ohjan ja pohkeen välissä ja liikkuisi edelleen eteen.

Me oltiin Claran kanssa oltu joskus poniaikoina hyviäkin kavereita: tehtiin Walman ja Siirin kanssa maastolenkkejä ja hulluteltiin keskenämme miniponitunneilla. Oltiin ne Seppeleen ponihoitajat, joiden kälätykselle poniboksissa ei ollut tulla loppua. Vaan tulihan se sitten, kun mut laitettiin vaihtamaan hoitohevosta Siiristä isompaan ja taitavampaan Tirppaan, jolloin Clara näki häikäilemättömästi tilaisuutensa tulleen, jätti silloisen hoidokkinsa Netan ja ilmoitti yhtäkkiä hoitavansa Siiriä. Musta oli tuntunut kuin matto olisi vedetty mun jalkojen alta, ja näin Claran ihan kuin jonain itse paholaisena. Tästä oli nyt kulunut jo pari vuotta, eikä me oltu sen koommin puhuttu enää mukavia, eikä varsinkaan käyty ponien kanssa maastossa. Mä en ollut voinut sietää ajatusta siitä, että Siiri, jota olin hoitanut viisi vuotta, ja joka oli mulle varmaan edelleen maailman tärkein poni, olikin yhtäkkiä Claran.

Sittemmin mä olin vain yrittänyt unohtaa koko tytön ja siinä melkein onnistunutkin, kun elämä oli heittänyt volttia ja kuperkeikkaa takaperin. Mun suhtautuminen oli muuttunut lähinnä viileän neutraaliksi, ja sitä se oli nytkin. Sen kummemmin kaksikosta välittämättä hidastin nyt jo hiestä märän Onnin käyntiin, ja taputin kaulalle.

Clara, joka oli väännellyt Siirin kanssa lähinnä jotain todella päämäärättömän näköistä, nosti poninsa raville. Siiri kulki pää taivaissa jäykän näköisesti kipittäen ja mietin, kuinka mun pitäisi ehkä joku päivä taas istua sen selkään ja muistuttaa, että se osasi kulkea ihan ookoosti ollakseen shettis. Tiesin tosin, että Clarakin osasi ratsastaa ihan hyvin, mutta ei silti näyttänyt saavan lihapullaan minkään näköistä otetta. Tyttö näytti turhautuneelta, vilkaisi mua, ja käänsi poninsa keulan kohti meitä.

”Inkeri, mulla olisi vähän asiaa”, se sanoi sitten ja mä hätkähdin. Olin jo ihan valmiina antamaan parit kuinka pikkuponeja käsitellään-vinkit, mutta tulikin ilmi, että kyse oli jostain ihan muusta.

”Anteeksi”, Clara jatkoi, ja mä kohotin kulmiani niin, että mun otsarypyille ei varmaan kohta olisi enää mitään tehtävissä. ”Ei siitä, että mä vein hoitoponisi. Luovuit siitä itse. Vaan anteeksi siitä, etten ymmärtänyt. Etten tehnyt loppua tälle järjettömyydelle aikaisemmin, vaan annoin tämän jatkua. Mä en haluaisi enää kantaa kaunaa.”

Pysäytin Onnin niille sijoilleen. Puhetulva pulppusi tytön suusta nopeasti ja katkonaisesti, ihan kuin se olisi pidätellyt itkua. Okei, eihän tän nyt ihan NIIN vakavaa pitänyt olla. Teki mieli pyytää Claraa hengittämään välillä ennen kuin se jatkaisi, mutta tyydyin olemaan hiljaa. Clara nielaisi.

”Mä lopetan Siirin hoitamisen”, se ilmoitti yhtäkkiä.

”Täh?” mun huulilta karkasi aidosti yllättyneellä äänellä. ”Lopetat, minkä ihmeen takia?”

Mä en ollut vihainen, enemmän yllättynyt, ehkä jopa surullinen. Ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen mulle tuli olo, että olin ehkä menettänyt jotain, kun olin laittanut Claran kanssa välit jäihin. Nyt sen korjaaminen olisi ehkä myöhäistä.

Clara selitti ummet ja lammet tarinaa sen veljestä, josta en ollut ennen kuullut sanaakaan, ja siitä, kuinka se oli nyt lähdössä tämän luokse Englantiin vuodeksi ratsastelemaan jotain poneja ja viettämään superlaadukasta sisarusaikaa.

”Kuulostaa kivalta”, mä tokaisin. ”Miten sitten vuoden jälkeen, aiotko tulla takaisin?”

Clara kohautti olkiaan ja näytti jälleen siltä, että sen kyynelkanavat olivat jälleen täyttymässä.

”En tiedä yhtään”, se nielaisi pyyhkäisten silmäkulmaansa. Tuijotin maahan ja mietin, mitä mä vastaisin, mutta päätin hypätä Onnin selästä alas. Koko fiilis ratsastamiseen oli kadonnut, kun keskityin vain miettimään ja sisäistämään Claran äskeisiä sanoja.

”Kyllä sulle täällä aina paikka on”, mä yritin sitten hymyillä ja vilkaisin sitten edessäni seisovaa pientä shetlanninponia. Siiri alkoi hinkata päätään mua vasten ja virnistin rapsuttaessani sitä paksun hamppuharjan alta. ”Tääkin on ihan varmasti samaa mieltä.”

Clara näytti jo vähän hymyilevän: ”Ootko varma?”

”Joo”, vastasin ja nielaisin päälle. ”Mulla on ollut vähän vaikeeta tässä nää viimeset pari vuotta. Kyllä mä tiesin, ettei Siirillä välttämättä ollut mulle enää samalla tavalla annettavaa kuin ehkä sulle, mutta jotenkin vaan se yhdistettynä kaikkeen muuhun, mitä on tapahtunut, niin en oo pystynyt käsittelemään sitä ihan niin kypsästi kuin olisi ehkä pitänyt.”

Yllätyin itsekin omista sanoistani. Wou. Siis nyt puhui selvästi se Aikuinen Inkeri, jota mä en itsekään vielä tuntenut kovin hyvin, mutta joka oli väistämättä sysäämässä dramaattista Teini-Inkeriä pikkuhiljaa pois valtaistuimelta. Clara katsoi mua silmät lautasina, vähintään yhtä yllättyneenä.

”Niin että anteeksi, myös mun puolesta. Oot ollut Siirille paras hoitaja, mitä se olis voinut saada, tietenkin mun jälkeen”, naurahdin, ja Clara tirskahti myös. ”Ja aika korvaamaton osa meidän talliporukkaa myös.”

Sen kummemmin miettimättä halasin edelleen kulorautiaan pikkuponin selässä istunutta blondia, ja toivotin sille hyvää matkaa.

”Meidät voit ehkä jättää, mutta meidän Whatsapp-ryhmästä et kyllä sitten poistu”, käskin. ”Ja laitat paljon kuvia ja kuulumisia, muista se.”

”Mä muistan”, Clara hymähti ja pyyhkäisi jälleen silmäkulmaansa.

Ja vannon, että koskaan mulla ei ollut ollut yhtä tyhjä olo kuin nyt sulkiessani maneesin ovea perässäni. Kaikesta huolimatta olin viimein pystynyt sanomaan toivovani Claralle aidosti pelkkää hyvää ja ehkä vähän sitäkin, ettei se jättäisi meitä loppuiäkseen.

[Inkeri]

Kauhukuvia
17/8/2018 | #6

Ihan hetkeen mä en ollut pystynyt käydä tallilla. En oikeastaan ollut pystynyt käydä ulkona muutenkaan. Olin linnoittautunut turvallisesti neljän seinän sisälle; hyppinyt seinille mun 25-neliöisessä yksiössä, hakannut nyrkeillä tyynyjä ja odotellut hetkeä, kun naapurit tekisivät musta valituksen ja poliisisaattue hakisi mut pois ja voisin tunnustaa niille. Olin yrittänyt polttaa tupakkaa ikkunalaudalla rauhoittuakseni, mutta mun kädet olivat tärisseet liikaa. Mä olin vilkuillut mun yöpöydän päällä seisonutta lääkepurkkia vähän turhan usein, mutta tyytynyt vain lääkärin määräämiin päiväannoksiin – ja suuttunut itselleni vielä vähän lisää siitä, että olin edes ajatellut jotain muuta.

Mun kämppä oli kaaoksen valtaama. Lattialla lojui vaatekaapin sisältö, jonka olin riepotellut ympäriinsä ensimmäisenä kotiin tultuani. Keittiön lattialla oli särkynyt lautanen, johon olin turhautunut, kun en ollut jaksanut tiskata sitä.

Vaikka kaiken piti olla nyt kunnossa, ja mun elämän täydellisessä joogalentäjän zen-tasapainossa, musta tuntui, että mä olin taas lähtöpisteessä, eikä oikeastaan mikään ollut muuttunut. Mä olin taas se sama, itsestään ja omista tunteistaan epävarma Inkeri, joka mä olin ollut silloin, kun Andrei oli ollut vielä kuvioissa. Silloin en ollut tajunnut olevani epävarma, mutta nyt tiesin sen. Kaikki ne raivokohtaukset puhuivat puolestaan. Olin yrittänyt turhaan ylikontrolloida itseäni, stressannut kaikesta vähän liikaa enkä varsinkaan hyväksynyt, etten pystynyt repeämään kymmeneen paikkaan yhtä aikaa, tai käsittelemään niin epävakaata suhdetta, kuin meillä oli ollut.

Olin romahtanut, yrittänyt uudestaan, romahtanut, saanut apua ja yrittänyt vielä kerran. Sitten Seppeleessä paloi talli, mikä oli ilmeisesti se kamelin selän katkaissut korsi, ja yhtäkkiä mä olin taas omien tunteideni vuoristoradan kyydissä. Olin ollut vihainen kaikesta ja kaikille, ihan kuin jokainen mun kavereista olisi ollut syypää koko tragediaan. Mikä pahinta, olin lyönyt ihmistä, joka ei koskaan ollut halunnut mulle mitään pahaa. Olin mennyt yhtä sokkiin kuin silloin, kun Andrei oli saanut mun nyrkistä leukaansa.

Enkä ollut enää ollenkaan varma, pystyisinkö yrittämään vielä kolmannenkin kerran. Olin vaaraksi muille – ja jos mä nyt olisin sanonut tuon kelle tahansa seisoen mun 140-senttisen varren kanssa niin suorana kuin mahdollista, olisi mua vain taputettu päähän ja lässytetty kuin äidit vauvoillensa. Mutta mä olin, herra tietää ketä mä seuraavaksi satuttaisin. Siksi en ollut uskaltanut käydä edes lähikaupassa, mitä jos kassarouva ärsyttäisikin mua ihan suunnattomasti?

Ennen kaikkea olin aivan varmasti saanut Robertin vihaamaan mua, vaikka halusin jotain ihan muuta. Mun vaivoin uudelleen rakentamani identiteettikin oli pirstaloitunut pieniksi palasiksi Seppeleen satulahuoneeseen.

Ulkona satoi vettä. Oli satanut siitä asti, kun viimeiset palomiehet olivat poistuneet Seppeleen pihasta. Katsoin ulos keittiön ikkunasta hörppien kaakaota. Musta tuntui pahalta, etten ollut pystynyt olla tallilla apuna ja tukena korjaamassa palon aiheuttamia tuhoja pois, kun olin joutunut keskittymään itseeni. Kaikesta huolimatta Anne oli myöntänyt mulle omailmoituksella palkatonta saikkua pari päivää, joka oli loppunut tänään: lyhyt, mutta silti liian pitkä neljän tunnin tallivuoro odotti tekijäänsä Hörpin kaakaota ja mietin, että mä en välttämättä pystyisi siihen. Toinen vaihtoehto oli mennä lääkäriin ja joutua tyyliin jonnekin suljetulle osastolle, mutta mä en välttämättä pystynyt siihenkään.

Kello läheni vartin yli yhtätoista, kun mä totesin, että mun oli pakko lähteä. Niin lyhyellä varoitusajalla Anne ei olisi saanut ketään muuta tuuraamaan mua kuin itsensä, ja veikkasin sillä olleen ihan tarpeeksi hommaa muutenkin. Mua pelotti enemmän kuin koskaan, kun iskin tummansiniset ratsastushousut, keltaisen sadetakin ja vaaleanpunaiset kumpparit ylleni, varmistin avainten olevan mukana ja aukaisin oven rappukäytävään ensimmäistä kertaa moneen päivään. Ehkä voisin viettää yhden nelituntisen ylhäisessä yksinäisyydessäni. Ehkä tekisin kaiken niin nopeasti, ettei mulla edes menisi neljää tuntia. Tsekkaisin, että Onnilla oli kaikki hyvin, ja lähtisin takaisin kotiin.

Kaikki sujui melkein suunnitelmien mukaan. Mä parkkeerasin skootterin tallin pihaan kuten aina ennenkin, marssin rehuhuoneeseen kuten aina ennenkin, tein hevosille mössöt turpoamaan kuten aina ennenkin. Keskityin täysillä tekemiseen, en astunut jalallanikaan yläkertaan ja nautin ylhäisestä yksinäisyydestä.

Ja sitten mä näin Turon. Puoli tuntia ennen mun vuoron loppumista se marssi tallissa mun ohi, enkä kerta kaikkiaan voinut olla tuijottamatta. Keskityin hengittämiseen, hengitä hengitä hengitä. Miksi mä nyt Turoa löisin, Turo oli ihana. Enkä mä enää voinut olla hiljaa.

”Moi”, mä sanoin kerättyäni rohkeutta ja hymyilinkin vähän. Turon kiharat hiukset olivat sateen takia kihartuneet vielä entisestään. Se oli pukeutunut huolettomasti kulahtaneeseen tuulitakkiin ja Addun verkkareihin, ja näytti mun silmissä NIIN hyvältä. Muistin taas miljoona syytä, miksi käydä välillä tallilla.

”Moi”, se ynähti vastaukseksi ja yskähti. Mä hymyilin edelleen.

”Oothan lanannut jo kentän?” kysyin Turolta, vaikka tasan tarkasti tiesin sen olleen lanattuna jo pari tuntia. ”Aattelin mennä juoksuttamaan Onnin, kun sillä ei oo satulaa, ja sen selkä on vähän, no, aika paljonkin luiseva.”

”Mmmhm”, Turo hymisi katsellen lattiaa.

”Mentäiskö joskus yhdessä ratsastamaan?”

”Täh?”

”Ratsastamaan”, mä toistin nojaillen talikkoon.

”Katellaan, nyt on vähän, öö, kiire, kysy vaikka tota sun kaveria tossa”, Turo sopersi nyökäten eteenpäin. Mä käännyin ympäri, ja tutut, siniset silmät pisamien kehystämässä naamassa katsoivat mua takaisin. Päässään sillä oli lippis, ilmeisesti se tajusi nyt itsekin hävetä omaa käytöstään ja punoittavaa kulmaansa.

En tiennyt, oliko Robertilla minkäänlaista itsesuojeluvaistoa, vai halusiko se mun mottaavan sitä uudestaan. Sen naamassa ei näkynyt mustaa jälkeä, mutta ehkä se halusi lisää todisteita rikosilmoitustaan varten. Silmät painuivat sirriin ja kauhukuvat alkoivat pyöriä mun päässä, kunnes jokin napsahti jälleen.

”Mikä siinä on, että sun pitää AINA pelmahtaa paikalle, kun mä yritän luoda jotain kontaktia tähän Turoon, joka on muutenkin aika ujo ja varautunut?? Se varmaan säikähti sua nytkin eikä puhu mulle viikkoon”, mä aloin suutuspäissäni saarnata ihan kuin jonkinlaisena puolustusreaktiona. Mä en ollut olettanut näkeväni, enkä halunnut nähdä Robertia tänään, enkä välttämättä enää ikinä.

”Inkeri, lopeta.”

”Ihan kuin sä olisit jotenkin MUSTASUKKAINEN”, mä sähisin ja tunsin sydämen sykkeen kiihtyvän koko ajan.

”Inkeri for fuck’s sake—”

”Mutta ethän sä ole, koska mä en oo kelvannut sulle viis vuotta sitten, en nyt, enkä tuu koskaan kelpaamaankaan. Tiiä sitten mikä hitto mussa on niin vialla”, kihisin mun hampaiden välistä niin hiljaa, ettei kukaan muu varmasti kuullut.

Mun koko vartalo tärisi, kun marssin tilanteesta pois. Kasvoja kuumotti, ja raivo sai kyyneleet valumaan pitkin poskia. Mä olin melkein tehnyt sen taas.

[Inkeri]

Päivän lööpit
3/9/2018 | #7

Pari viikkoa sitten maanantaina mä olin kerännyt itseni ja marssinut terkkarin puheille. Joka oli lähettänyt mut psykologille, joka oli lähettänyt mut psykiatrille ja niin edelleen. Vastoin mun pelkoja, kukaan ei ollut silti lähettänyt mua suljetulle. Tuttu nainen, jolle olin ennenkin jutellut mun sairauden hoitoprosessin aikana, oli katsonut mua pyöreiden silmälasiensa takaa, tehnyt muistiinpanojaan ja kertonut ymmärtävänsä. Sen mielestä mä olin ihan kunnossa niin kauan kuin vain sain purkaa juttuja mielen päältä jollekin.

”On tosi raskasta pitää tätä salassa”, nainen oli sanonut, mutta tiesi, etten mä tulisi kertomaan silti kellekään. Auta armias, jos joku Alviina olisi saanut tietää: siitä vasta huhumylly olisikin lähtenyt.

Lopputulemana me oltiin sovittu, että mä vihdoin alkaisin käydä SÄÄNNÖLLISESTI lääkärin juttusilla. Olisin mä saanut aiemminkin käydä, mutta en ollut silloin tajunnut keskusteluavun merkitystä, ja pidin psykoterapiaa lähinnä jonain huuhaa-kallonkutistajajuttuina. Hyvä näin, olin ajatellut, ehkä mä vihdoin alkaisin näyttää vähemmän seonneelta myös ulospäin.

Ja sitten kävi niin, että kaiken paskan jälkeen kaikista ihmisistä Robert oli tullut sanomaan mulle, että halusi viettää aikaa mun kanssa. Siis tallilla, ja tallin ulkopuolella. Se halusi lähteä SALILLE mun kanssa. Siis kaikista maailman ihmisistä ROBERT halusi SALILLE, ja MUN kanssa. Se ei vihannut mua, se ei ollut tehnyt musta rikosilmoitusta, vaan halusi edelleen olla mun ystävä.

Se oli ollut hyvä päivä. Oltiin sovittu, että mentäisiin salille keskiviikkona, kun mulla oli vain aamutalli ja Jutta oli luvannut hoitavansa Harryn. Mä niin näin jo teiniajoista vähän pyöristyneen Robertin hauiksen kasvavan, ja proteiinin imeytyvän sen pakaroihin. Jenkkikset katoaisivat kuin tuhka tuuleen, ja lopulta kukaan ei enää muistaisi sen olleen joskus vähän joka puolelta pehmeä, sellainen laihaläski.

No, nyt oli vasta maanantai, vaikka kuinka kuumeisesti mä keskiviikkoa odotinkin. Me täytettiin Pyryn kanssa ristikoita taukohuoneessa – tai siis Pyry täytti, mä olin aina ollut siinä hommassa maailman huonoin.

”Kaupunki Kanadassa, kuusi kirjainta”, Pyry mutisi pyöritellen kynää sormissaan.

”Alaska?” heitin ja hörppäsin aimo kulauksen mansikkaheraproteiinismoothiestani.

”Ei se oo kaupunki. Eikä Kanadassa”, Pyry hymähti ja mä pyöräytin silmiäni.

Rauha ja hiljaisuus, josta me oltiin saatu nauttia jo jonkin aikaa, ja joka oli Seppeleessä tätä nykyä melko harvinaista herkkua, rikkoutui oven käydessä ja Alviinan sännätessä sisään heilutellen kädessään jotain lehteä.

”Ootteko nähneet tän?!” se huudahti ja läimäisi nivaskan keskelle meidän ristikkoa. Pyry hätkähti säikähdyksestä ja mä tiirailin Alviinaa silmät sirrissä. En ollut koskaan pitänyt siitä ihmisestä, enkä kyllä onneksi ollut ollut sen kanssa tekemisissäkään kovin paljoa. Joistain ihmisistä vain paistoi läpi, ettei niistä kannattanut pitää.

Alviina laittoi kätensä puuskaan, ja mä jäin tavaamaan pääotsikkoa.

”Liekkijärven tallipalomysteeri paisuu! Kohupaljastukset kulissien takaa”, luin ääneen. ”Siis mitä tää nyt on?”

”Lue vaan eteenpäin”, Alviina kehotti ärsyttävällä äänellään ja mä käänsin sivua. Heti ensimmäisenä juttuna oli aukeaman kokoinen reportaasi Seppeleestä höystettynä raivaamisen jälkeen otetuilla kuvilla. Myös Annen naama oli päässyt mukaan.

”- Tallilaisten keskuudessa ollaan varmoja, että aiheuttaja on joku paikan vakiokasvoista, eräs ratsastuskoulun työntekijä kertoo”, ensimmäisessä kappaleessa luki. Mä vilkaisin kauhuissani Alviinaa, sen jälkeen Pyryä ja taas Alviinaa, joka seisoi kädet puuskassa mun vieressä.

”Seppele Oy:n liikevaihto on Liekkisanomien tietojen mukaan laskenut viime vuodesta merkittävästi. On syytä epäillä joko yrittäjän tai jonkun toisen yrittäneen pelastaa yritys taloudelliselta ahdingolta vakuutuspetoksen avulla. Työntekijän mukaan palon rauniot siivottiin jo ensimmäisinä päivinä tragedian jälkeen, mikä on vaikeuttanut poliisin tutkintaa, ehkä tarkoituksella.”

”Ettet vaan sä, Inkeri, tietäis jotain enemmänkin tästä jutusta?” Alviina kysyi kulmiaan kohottaen.

”No en todellakaan tiedä! En mä ole edes sanonut tämmöistä”, puolustauduin ja vilkaisin Pyryä, joka kohautti harteitaan ja syventyi ristikon pariin entistäkin tiukemmin.

”Ihan varmasti?” Alviina hymyili tietäväisen näköisenä, ja ymmärsin, että vaikka mä kuinka vänkäisin vastaan, se ei koskaan tulisi uskomaan mua.

”No niille poliiseille pari päivää sitten heitin puolivitsillä, että Robert epäilee Turoa ja ollaanhan me sitä täällä pyöriteltelty, että kuka sen teki. Mutta nehän oli poliiseja, niillä on vaitiolovelvollisuus!” sanoin. ”Ja kyllä ne tajus, että se oli läppä, naurahtivatkin päälle.”

”Näyttikö ne niitä virkamerkkejä?” mansikkablondi kysyi selvästi kihisten innosta.

”No ei, mutta tää koko juttuhan on ihan täyttä kuraa! Seppeleellä ei ole mitään talousvaikeuksia, eikä kukaan ole tarkoituksella peitellyt jälkiään”, mä tuhahdin. ”Kuka helvetti tämmöistä kirjottaa ja miten tää on päätynyt julkaistavaksi? Valtteri Sammas, onko tää se sama, josta Cella puhui vähän aikaa sitten?”

Alviina kohautti olkiaan. ”Anne tuskin on kovin riemuissaan, kun sen työntekijä pilaa sen yrityksen maineen lavertelemalla lehdistölle.”

”Ole nyt jo hiljaa, mä en ole sanonut mitään kellekään toimittajalle!” sähähdin ja tunsin jonkin kuristavan mun kurkkua. ”Mä meen nyt ratsastamaan Onnin, ja toivon, että kun mä tuun takasin, niin tää lehti on hävinnyt mun silmistä.”

”Liekkijärven K-Market oli näitä täynnä! Eiköhän joku muukin ehdi huomata lööpit”, Alviina virnuili ja mä paiskasin oven perässäni kiinni. Valtteri Sammas, kuka ikinä olikaan, oli saatava uutisankoistaan täyteen vastuuseen ennen kuin joku muukin kuin Alviina lukisi sen juttuja kuin mormonit Raamattua.

[Anne]

22.9.2018 Maastoestetunti




Nuoret ja tasapainottomat poniherrat suoriutuivat kohtalaisen hyvin, muutamia kompuroimisia lukuunottamatta. Inksu ja emmy odottavat vuoroaan ja Inkeri alkaa pikkuhiljaa tuntea Onnia kohtaan lämpimiä tunteita <3

Spessu Inkerille ja Emmylle!

[Inkeri]

Kotiarestissa
20/12/2018 | #8

Sanotaanko, ettei faija ollut ollut kovin innoissaan meidän jälleennäkemisestä. Siitä oli suunnilleen vuosi, kun mä olin häipynyt – tai oikeammin, mut oli HÄÄDETTY – kotoa, emmekä me sen jälkeen olleet hirveämmin yhteyksissä olleet, toisin sanoen ollenkaan. Välillä näin sen auton mun kämpän ikkunasta K-Marketin parkkiksella, ja silloinkin mulla oli tapana laittaa sälekaihtimet kiinni.

Tilanteen jäisyyteen saattoi olla osasyyllisenä myös meidän tapaamispaikka. Poliisiasema. Kaksi valtion sinisiin haalareihin sonnustautunutta körmyä saattoi mua loputtoman pitkältä tuntuvaa käytävää pitkin kuulusteltavaksi kuin paatuneempaakin rikollista, kun faija tuli käytävällä vastaan. Sen oli pitänyt hieraista silmiään muutamaan otteeseen, ennen kuin uskoi näkemäänsä.

”Missä ne tallipalokeissin kuulustelut pidettiinkään?” toinen körmyistä oli kysynyt faijalta.

”Mitä ihm- INKERI? Oletko sä jättänyt sun lääkkeet ottamatta, et kai sä vaan maniapäissäs ole mennyt polt—”

”No en mä nyt jumankauta mikään pyromaani ole! Kiitos vaan huolenpidosta, on otettu kaikki pillerit”, sihahdin kädet puuskassa. Ihana nähdä.

Körmyt katsoivat faijaa edelleen kysyvästi.

”Äh, pari huonetta eteenpäin, siellä on se Kurkinen nyt vielä.”

Eetun kuulustelut kestivät ihan luvattoman pitkään. Mun päässä oli noin miljoona kysymystä siitä, miksi Eetun ajokortin kuva oli poliisilla; miksi se oli ylipäätään pyörinyt viime aikoina tallilla niin paljon – ainakin enemmän kuin viime vuosien aikana yhteensä. En ollut nähnyt tai kuullut siitä muuten kuin lööpeistä, milloin oli hattutemppua ja milloin se oli pistepörssin kuningas. Yhtäkkiä se oli kuitenkin alkanut hengata taas Britan kanssa Seppeleessä, ja ne olivat onnistuneet tulemaan käytävällä vastaan aina, kun meillä oli Robertin kanssa juttu kesken. Ja sitten kaikki oli aina to-del-la kiusallista ja hankalaa, vaikka eihän siinä mitään ihmeellistä: neljä toistensa entistä rakastajaa vain kohtasivat jälleen.

Me vilkaistiin Eetun kanssa toisiamme nopeasti ”mitä sä täällä teet”-ilmeillä, kun mun piti vuorostani marssia ikkunattomaan koppiin, jonka keskellä oli pöytä ja sen takana joku konstaapeli, jolle latelin täysin samat litaniat kuin faijalle aikaisemmin, ehkä vähän poliittisesti korrektimmalla kielellä:

”En tiedä mitään, en nähnyt mitään, olin vain töissä siellä. Miksi mä olisin yrittänyt polttaa oman työpaikkani??”

”Sovitaanko, että minä esitän kysymykset?” konstaapeli rykäisi ja kohensi asentoaan auktoriteettiasemansa korostamiseksi. ”Mistä tunnette tämän Eetu Kurkisen?”

Nielaisin.

”Teineinä seurusteltiin hetki tai pari, ei sen kummempaa. Ja siitäkin on monta vuotta jo.”

”Enää ette ole tekemisissä?”

”Ei. Tallilla sitä on pari kertaa nyt näkynyt. Ehkä kaksi sanaa ollaan vaihdettu. Se siitä.”

Konstaapeli sammutti ääninauhurin ja nousi ylös.

”Tämä oli tässä sitten tältä erää. Ollaan yhteydessä.”

”Epäilläänkö mua tai Eetua nyt sitten tästä koko hommasta?”

”Vielä ei voida sanoa mitään sellaista, mutta kaikki vihjeet pitää käydä läpi ja tutkia.”

Eetu oli jo kadonnut omille teilleen käytävästä, kun mut päästettiin menemään. Yritin vielä etsiä sitä katseellani ja odottaa, josko se olisi mennyt vaikka vain vessaan, mutta turhaan. Löysin vain faijan. Se asetti itsensä täydelliseksi tientukkeeksi, josta tiesin, että se ei ollut ymmärtänyt tyttärensä kasvaneen aikuiseksi, ja jonkunlainen saarna oli luvassa.

”Haluaisitko sä viettää yön putkassa, niin tietäsit, ettei sille tielle kannata päätyä? Ootko sä taas alkanut seurustelemaan jonkun rikollisen kanssa, vai onko tää vaan joku helvetin typerä päähänpisto??” se tenttasi ja sai mut pyöräyttämään silmiäni.

”Sun voi olla ehkä vaikeaa uskoa”, aloitin, ”mutta katsos, kun mä käyn ihan töissä nykyään. Asun omassa asunnossa ja mulla menee oikeastaan ihan hyvin. Mulla on muutakin tekemistä vapaa-ajallani kuin poltella talleja. Sullakin ehkä pitäis olla joku harrastus kaikesta päätellen.”

Ja siitä se sitten pillastuikin. Kahden viikon epävirallinen kotoapoistumiskielto, jonka aikana en saanut käydä kuin töissä, ja jonka rikkomisesta pääsisin sitten yöksi sinne laitokselle. Liekkijärvellä ei ilmeisesti ihan kamalaa ryysistä valtion hotelliin ollut. Mä en tiennyt, mihin faija oli piilottanut GPS-paikantimen, mutta sanoi tietävänsä tasan tarkkaan, mikäli mä tätä kieltoa nyt sitten rikkoisin.

Olin siis kotiarestissa. Kaksikymppisenä.

Viisi päivää olin sitkeästi jaksanut katsella kattoa, seiniä ja keittiön kaappeja ypöyksin, mutta kaksikymmentäviisi neliötä oli aika nopeasti nähty. Kävinhän mä töissä, siihen olin saanut poikkeusluvan, mutta tallilla hengailu sen jälkeen oli ehdottomasti kiellettyä. Käytännössä mun ainoat kontaktit tänä aikana olivat olleet Pyry, Kasper ja Turo, joista kukaan ei ollut kovinkaan kova juttelemaan, sekä Anne, joka kyseli kuulusteluista ja vakuutti, ettei uskonut tippaakaan kyse olevan musta tai Eetusta. Sinänsä ihan positiivista; muuten mä olisin ehkä taas ollut työtön. Ja hevoseton kaiken lisäksi.

Tiistai-iltana Robert tekstasi mulle. Se halusi tietää miten mulla meni, kun ei ollut nähty eikä käyty salillakaan. Hymyilin ehkä vähän turhan leveästi, kun se sanoi lainaavansa Allun autoa ja olevansa jo matkalla mun luo.

Summerin soidessa mun sydän hyppäsi kurkkuun. Oven käydessä mä meinasin pakahtua onnellisuudesta.

”Moi”, totesin, ”kiva kun pääsit.”

Robert hymyili ja ojensi mulle lasipullon.

”Säkö oot nyt sitten Eetun kanssa joku pääepäilty tässä koko keississä?” se uteli, kun me istuttiin ikkunalaudalla ja sihautettiin Coronat yhtä aikaa auki. Mä kohautin olkiani.

”Ne sanoi vaan, että kaikki vihjeet pitää käydä läpi. En kyllä ymmärrä kuka on antanut jotain vihjeitä muhun liittyen ja miksi. Tai Eetuun, se vasta oudolta tuntuukin. Mä sentään hengaan Seppeleessä joka päivä, mutta Eetu vaan pelaa kiekkoa.”

”Kysyitkö sä siltä mitään?”

”En mä ehtinyt.”

Robert nyökkäsi. Se vilkuili ulos ikkunasta mietteliään näköisenä ja käänsi sitten katseensa takaisin muhun.

”Alviina on ihan varma että te ootte syyllisiä.”

”No just, ei kyllä yllätä ketään”, mä huokaisin. ”Toivottavasti se ei mee levitteleen tota päätöntä juorua ympäriinsä, varmaan se tekasee kohta johtolangatkin. Mä en oo kyllä koskaan tykännyt siitä.”

”Ootteko te Eetun kanssa olleet missään tekemisissä? You know, sen jälkeen kun..” Robert kysyi ja yskäisi. Se pyöritteli tyhjää pulloa käsissään, kunnes katsoi parhaaksi avata toisen. Tai kolmannen ehkä.

”Ai häh?” henkäisin. ”No ei todellakaan. Ei kiinnosta, paikallislehdestä sen naamaa näkee ihan tarpeeksi.”

”Hyvä”, Robertilta pääsi, ja se laittoi äkkiä pullon huulilleen ikään kuin hukuttaakseen äsken sanomansa. Mua nauratti, koska tiesin, ettei toinen tarkoittanut sitä sillä tavalla, jolta se kuulosti. Silti se sai mun posket punehtumaan.

”Niin kai sitten.”

Enkä mä tiedä, miten, mutta jotkut asiat vain tapahtuvat. Enemmän tai vähemmän suunnitellusti. Mutta heräsin just siitä kainalosta keskiviikon aamutalliin ihan tosi mielelläni. Painoin oven kiinni ja jätin toisen tuhisemaan yöuniaan. Näin oli hyvä, näin oli täydellistä.

[Inkeri]

Me ei olla enää me
21/03/2019 | #9

Pikkujoulujen jälkeen Seppele oli hiljentynyt. Musta tuntui, että siellä pyöri vaan niitä innokkaita, jotka olivat lähteneet mukaan Tie tähtiin-kisoihin, ja Pyry, joka kyllä oli myös kisoissa mukana, mutta se teki myös töitä. Mäkin tein töitä. Sitten lähdin aina pois. Mulle oli tullut tietty rutiini mun työtehtäviin, jotka olisin osannut jo silmät ummessa. Hoidin rutiinit alta ja lähdin. Oli sääli, että oli niin hiljaista: olihan Seppeleeseen rakennettu vastikään uusi, hieno maneesikin palossa menetetyn tilalle.

Pikkujouluista oli jo hetki aikaa. Niiden (tai Robertin tyhmien juttujen) takia mä olin ehkä vähän tallilla käymistä vältellytkin. Olin kriittisimmillä hetkillä jopa luopunut mun vähistä vuoroista Pyrylle, kun musta oli tuntunut, että sängystä nouseminen oli ylitsepääsemättömän vaikeaa. Olin manannut mun mukatehokkaat mielialalääkkeet alimpaan helvettiin, valittanut niistä lääkärille ja saanut vastauksen, että kyllä niiden pitäisi ihan toimia. Olin iskenyt pään takaisin tyynyyn ja peiton korviin ja miettinyt, mitä mä aina tein väärin.

Olin tehnyt itsestäni ihan täyden idiootin. Tilanne palautui hetkittäin mun mieleen, mutta olin jo melkein oppinut työntämään sen pois.

”Mitä me ollaan?” kysyin. “Mitä tää on?”

Robert katsoi mua hetken, ja ähkäisi sitten:
“Mikä?”

“Me! Tää”, mä huudahdin ja viitoin kiivaasti meidän väliä.

“Em -- En minä tiedä”, Robert ynähti lopulta, ja mä huokaisin. “Eikö me voida olla vain me?”

Puristin luutaa tiukemmin mun käsissä niin, että rystyset olivat jo valkoiset. Purin hammasta, etten olisi potkaissut ohi viipottanutta alkeiskurssilaista vahingossa. Eikö se urpo (Robert) ollut tajunnut mua vai eikö se vain ollut halunnut ymmärtää? Olinko mä ollut sille vaan joku “no oo nyt siinä siihen asti, että keksin jotain parempaa”-tyyppi? Aloin lakaista lattiaa vimmatusti. Onneksi mä olin jo poistanut sen numeron. Robert oli perseestä.

“Inkeri?”

Jähmetyin patsaaksi niille sijoilleni, kun kuulin sen äänen. Se oli Robert. Suoraan. Mun. Takana. En voinut paeta, enkä halunnut kääntyäkään. Mä en halunnut kohdata sitä nyt, enkä välttämättä enää ikinä.

Sitten se kosketti mun olkapäätä, ja jähmetyin vähän lisää. Armonaikaa oli enää sekunnin sadasosia.

“Ai kato, moi, en yhtään huomannut”, hymyilin sitten, ja kun näin sen naaman, mun teki mieli kapsahtaa sen kaulaan ja vollottaa anteeksipyyntö kaikesta. Keräsin itseni. “Missäs sä oot ollut?”

“Parempi kysymys varmaan olis, että missä SÄ oot ollut? I mean, en oo ainakaan nähn--”

“Ei kun niin tietty, sullahan on ollut kiire kilpailemassa ympäri maita ja mantereita”, keskeytin pojan spekulaatiot. “Miten teillä on mennyt? Tie tähtiin-kisoissa?”

Mieleeni palasi Seppeleen järjestämät osakilpailut, joissa oli satanut, ja joissa mä olin ollut yleismies Jantusena. Mä en ollut pystynyt edes katsomaan pojan suoritusta. Nytkin hipelöin luudan vartta ja välttelin katsekontaktia. Toivoin tilanteen olevan pian ohi.

Robert kohotti kulmaansa.

“No, öh, just oltiin valmentautumassa Auburnissa. Vähän se paikka aina pelottaa, mutta onneks siellä oli sellanen Sarah--”, Robert selitti, ja lauseen loppu jäi multa kuulematta, kun suu puristui tiukaksi viivaksi, käsien liike loppui ja rystyset hohtivat jälleen lumivalkoisena. Vai että sellainen Sarah.

“Siis on sulla kyllä pokkaa”, sähähdin.

“Mitä?” Robert näytti hämmentyneeltä.

“Mä tiesin, mä niin tiesin, miks mä olen näin tyhmä!”

“Mitä tiesit?”

“Että Sarahia oottelit. Jotain mystisen Auburnin kartanon mystistä säihkysääri-Sarahia, jolla on aina kiiltävä tukka ja laitetut ripset. Sitten, kun sellaisen Sarahin tapaa, voikin sanoa tavistallityttö-Inkerille, jonka tukka ei kiillä, ettei se oo koskaan merkannut mitään. Joo, Inkeri, eiköhän olla vaan me!!” mun poskia kuumotti ja pyyhkäisin silmäkulmaa.

“Hei--” Robert aloitti, mutten antanut sen jatkaa loppuun asti. Mä olin jo ihan täynnä saraheita ja brittoja ja kaikkia, jotka olivat koskaan pilanneet mun elämän.

Jätin luudan niille sijoilleen ja painuin suorinta tietä vessaan. Se oli oikea paikka näille tilanteille.

[Inkeri]

Saraheista
25/03/2019 | #10

Viime päivät olin lähinnä keskittynyt pitämään pääni kasassa. Käynyt lenkillä, kaupassa, töissä, lenkillä, salilla, kaupassa, ja elänyt mahdollisimman normaalia elämää. Ihan niin kuin kuka tahansa. Olin käynyt Onnin kanssa maastossa enemmän kuin laki salli (varmaan joku morkkis kaikista niistä kerroista, kun en ollut käynyt), yrittänyt houkutella Brittaa ulos pääsykoekirjojen äärestä ennen kuin sen naama muuttuisi siniseksi ja ennen kaikkea: yrittänyt leikkiä, ettei Robert Harringtonia ollut olemassa.

Ainoa pikku mutta tässä oli se, että musta tuntui, että Robert Harrington oli kaikkialla. Olin jo alkanut epäillä, että mä näin näkyjä: psykoosihan tästä kaikesta nyt vielä olisi puuttunut. Kun se tuli vastaan tallilla, mä livahdin vaivihkaa ensimmäisen näkemäni oven taakse ja odotin, että se menisi pois. Kaupassa jätin ostoskorini niille sijoilleen ja painelin ulos. Kadulla vaihdoin tien toiselle puolelle.

Mun mieltä mä en päässyt karkuun.

Se oli mun ajatuksissa ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla. Kaipasin ihan mielettömästi sen vallattomia aamuhiuksia, nukkuvaa aamunaamaa ja pehmeitä sormenpäitä mun iholla. Kaipasin sitä tapaa, jolla se sanoi mulle huomenta, hymykuoppia ja pisamia ja tyhmän näköistä nenää. Helvetti, miten paljon sitä voikaan kaivata ihmistä, joka ei edes koskaan ollut kuin melkein mun.

Sarah. Hampaat puristuivat tiukasti yhteen. Sarah, jonka sukunimeäkään mä en tiennyt, sai mut hermoromahduksen partaalle. Mikä hitto siinä oli muka niin ihmeellistä, mä ajattelin jatkuvasti, vaikka tasan tarkasti tiesin. Mun mielikuvissa sarahit olivat aika tummapiirteisiä, pitkäripsisiä, isosilmäisiä ja pitkiä, pitkä sen oli pakko olla, koska se kävi Auburnissa. Ne oli kuulopuheiden mukaan kaikki pitkiä ja elegantteja.

Vilkaisin omia sääriäni. Ne ei varsinaisesti olleet mitään missitasoa. Ratsastushousut olivat mudan tuhrimat (saraheilla ei taatusti olleet) sekä täynnä heinänkorsia ja Akan talvikarvaa (sarahit varmaan raahasivat teippiharjaa mukanaan joka paikkaan). Saappaatkin olivat nähneet parhaat päivänsä (saraheilla ne olivat takuulla aina kiiltävät ja uutukaiset). Tunnustelin mun hiuksia: vaaleille kutreille tekaistu poninhäntä oli uhkaavasti valahtamassa sivulle (saraheilla oli varmaan oma kampaaja) ja täynnä perunamaata päälaelta (ei puhettakaan saraheiden tapauksessa). Sellainen mä olin. Ihan vain inkeri. Ja robertit halusivat sarahin.

Olin jakamassa tammatarhalaisille päiväheiniä, kun joku pyyhälsi reippaalla askelluksella mun takaa kohti ruunatarhaa. Portti kalahti, kun se avattiin, ja näin mansikkablondit hiukset, mikä riitti mulle. Alviina. Miksen mä ollut aiemmin keksinyt??

Mä en ollut koskaan pitänyt Alviinasta. Se oli mustakin levitellyt ties mitä juttua liittyen tallipaloon ja siihen, että MINÄ olisin ollut kyseinen pyromaani tai vähintäänkin sen avustaja. Mutta tietyissä tilanteissa -- ja ne olivat harvassa -- alviinoista tuli inkereiden parhaita ystäviä.

Alviina nappasi tarhasta mukaansa Lassen, ja mä väänsin naamaani niin viattoman hymyn kuin vain suinkin osasin. Kun ne olivat kohdalla, oli aika iskeä.
“Alviina!” mä huudahdin ja otin pari juoksuaskelta, että ehtisin pitkäjalkaisen kaksikon matkaan mukaan.

“Inkeri?” Alviina kohotti toista kulmakarvaansa kysyvästi. En varsinaisesti aloittanut sen kanssa keskusteluja kovin usein.

“Etkös sä ole myös mukana niissä Tie tähtiin-kilpailuissa? Miten teillä on mennyt?” utelin viattomasti. Alviinan otsan lihakset näyttivät olevan nyrjähtämispisteessä, ja se räpäytti silmiään pari kertaa.

“Joo, ollaan. Palkintosijoja lähinnä tullut”, mansikkablondi totesi selvää ylpeyttä äänessään.

“Oho, vau”, mä ihastelin, “on varmaan vaatinut paljon treeniä!”

“Pyh, perusjuttuja”, tuhahti Alviina. “Ei me oikein olla niissä valmennuksissakaan käyty, itsenäinen harjoittelu on ollut mulle paljon parempi.”

Alviina kiinnitti Lassen käytävälle ja irrotti siltä loimen. Mä silittelin puolinukkuvaa hevosta hellästi turvalta ja mietin mun seuraavaa siirtoa, kun Alviina harjaili hoidokkiaan.

“No joo, oothan sä sen verran hyvä!” hymyilin. Alviina katsoi mua kulmiensa alta epäillen, mutta nyökkäsi sitten edelleen aika ylpeän näköisenä.
“Mitenkähän muilla sebeläisillä on mennyt? Esimerkiksi Robertilla?”

“Mikset sä kysy Robertilta itse?” Alviina pamautti vastakysymyksen. Mä yskäisin.

“No, kun, sä nyt olet siinä”, sain takellettua pihalle äkkiä kuivuneesta kurkusta. “Ja Robert on ollut viimeaikoina vähän outo. Mietin vain, onkohan sillä jotain meneillään, vaikeuksia Harryn kanssa tai..”

“Tai mitä?” Alviinan uteliaisuus heräsi silmin nähden.

“Tai vaikka joku.. ihastus”, ähkäisin vahingossa. Voi hitto.

“Ihastus? Miksi sua kiinnostaa Robertin ihastukset??” Alviina innostui.

“Ei kiinnostakaan!!”

“No mitä sä sitten kyselet?”

“Onko siellä kisaporukassa joku Sarah?”

“Vai että Sarah. Onhan siellä, se Auburnin edustaja. Sarah Reyes”, Alviina tiesi kertoa, ja sen ilmeestä näki, että se oli tajunnut, miksi mä olin aloittanut sen kanssa keskustelun.

“Jes, kiitos!” huikkasin ikionnellisena, ja kipitin juoksujalkaa pihalle. Ei yhtään enempää Alviinan seuraa kuin oli pakko. Kaivoin puhelimen mun likaisten housujen taskusta. iPhone se oli (niin kuin saraheillakin), mutta näyttö oli rikki (ei todellakaan sarahmaista).

Avasin Instagramin ja näpyttelin nimen. Sarah Reyes. Avasin profiilin, ja kaikki mun kauhukuvat kävivät toteen. Sarah oli kaikkea sitä, mitä olin pelännytkin. Sen suuret, ruskeat silmät tuijottivat ensimmäisessä kuvassa suoraan mun sieluun ja melkein näin sen pitkien ripsien räpsyvän kuin hidastetussa filmissä. Ennen kuin oksensin, selasin seuraavaan kuvaan.

Bingo. Joku mies!!! Ja hashtag #couple. Kommentit täynnä sydämiä. Selasin äkkiä takaisin alkuun, ja löysin bio-tekstin: “6/18 ♥ Thomas”.

Hykertelin innosta. Sarahilla oli poikaystävä, ja se ei ollut Robert.