|
Post by Daniel on May 12, 2018 12:55:36 GMT 2
|
|
|
Post by Daniel on May 25, 2018 21:28:10 GMT 2
1. Lapselliset Poppelikujan päässä asui nyt uusi valtiatar. Pieni tyttövauva oli kieputtanut talon varttuneemman väen pikkiriikkisen pienten pikkusormiensa ympärille täsmälleen sinä hetkenä kun hän oli taloon saapunut.
Ei se ollut mikään poikkeuksellisen kaunis vauva. Se näytti juuri siltä kuin vauvat nyt yleensäkin näyttivät. Daniel katseli tytärtään ja ajatteli, että onneksi sen keho kasvaisi vielä sopivankokoiseksi päähän nähden. Hämmästyttävän pienet kasvonpiirteet kehittyisivät vielä ihmismäisemmiksi. Pään muhkurat peittyisivät tumman tukan alle.
"Hän on niin täydellinen", Lynn kuitenkin huokaisi, ja Daniel huomasi nyökyttelevänsä. "Kun se nukkuu noin nätisti", mies tähdensi vielä. Vauvan äiti naurahti pehmeästi. Naurahduksen kuuleminen tuntui Danielista ihmeellisen hyvältä. Heillä oli nyt elämässään jotakin uutta yhteistä.
Sitä oppi paljon ihmisestä, jonka kanssa hankki lapsen. Susinevat seisoivat katselemassa juuri nukahtanutta tytärtään, ja ties monettako kertaa Daniel vilkaisi Lynniä nähdäkseen sen aivan erityisen katseen, jota hän ei ollut ennen vauvan syntymää tavoittanut. Siinä oli lempeyttä ja kiintymystä ja jotakin sellaista, mitä Daniel ei aivan osannut määritellä, mutta jota hän ymmärsi.
"Mä en välillä ole varma, onko tää todellista", Daniel sanoi hiljaa ja asetti hitaasti kätensä vaimonsa hartioiden ympärille. Lynn nyökkäsi mietteliäänä. Tuntui absurdilta, että heillä tosiaan oli lapsi. Hyvinkin elävä ja todellinen vauva. "Ehkä se on vaan univajeen aiheuttamaa huminaa", Lynn ehdotti. "Se, ettei ihan tiedä, mikä on totta ja mikä... unta." "Ei kuitenkaan ole tuntunut niin väsyttävältä kuin olisi voinut pelätä. Vai onko susta?" Daniel varmisteli. "Kaiken arvoista."
Vauva nukkui sikeästi silloin kun se nukkui. Perheen päivärytmi oli asettunut nopeasti melko säännölliseksi. Se oli toisaalta hyvin helppo asiaintola, mutta muutokset saivat tytön kiukkuiseksi. Pieni tyttö ilmaisi mielipahaansa määrätietoisesti ja väsymättä, kunnes oli jälleen tyytyväinen. Ei jäänyt arvailun varaan, millä mielellä vauva oli, kun se huusi pää punaisena. Tyytyväisenä vauva olikin sitten hyvin tyyni ja vaivaton.
"Se on hyvä kouluttamaan meistä vanhempia", Lynn muisti Danielin todenneen jonakin iltapäivänä. Hän ei voinut olla eri mieltä aviomiehensä kanssa.
Yläkerrassa asuva kummitäti oli mukava bonus lapsiperhe-elämään. Cella kävi välillä kurkistelemassa kummityttöään ja toisinaan hänet saatiin käskytettyä viihdyttämään vauvaa vaikkapa ruoanlaiton ajaksi. Lynn ei tohtinut vaivata Cellaa liikaa. Hän ei halunnut kuluttaa loppuun ystävän vapaaehtoisia avuntarjouksia - ja toisaalta, jos Lynn olisi pystynyt olemaan itselleen täysin rehellinen, hän olisi myöntänyt itselleen ajattelevansa, että hän osasi itse hoitaa tytärtään kaikkein parhaiten. Kun vauva oli muiden käsissä, Lynnin oli hankala keskittyä muuhun kuin pienen ihmisen ilmeisiin, äännähdyksiin ja asentoon, jossa sitä pideltiin.
"Nytkö siellä nukutaan?" Cella kysäisi, kun Lynn raaski lopulta siirtyä keittiöön. "Joo. Aikatauluistaan tarkka tyyppi." Sitten keittiössä vallitsi hiljaisuus. Lynn katseli keittiön ikkunasta Pedon kanssa lenkille lähteneen Danielin loittonevaa selkää. Cella hipelsi mukinsa korvaa ja näytti kovin mietteliäältä.
"Muutanko mä nyt pois?" Cella katkaisi hiljaisuuden yhtäkkiä. Lynn hätkähti ja tarkensi hitaasti katseensa ystäväänsä. Kesti jonkun aikaa, ennen kuin Cellan sanoma upposi hänen tajuntaansa. "Haluatko sä muuttaa?" Lynn ihmetteli. "No - mä ajattelin vaan, että nyt kun teillä on vauva ja kaikkea... niin jos mun tarvitsee muuttaa, sen kuin sanotte vaan." Lynn katseli Cellaa ja Cella vilkuili hieman vältellen takaisin. Kumpikin näki toisensa kasvoilla väsymyksen merkkejä.
"Ei", Lynn sanoi ja pudisti päätään. "Ei sun tarvitse muuttaa. Ellet siis itse halua. Kyllä mä ymmärrän, että pieni vauva huutamassa samassa talossa ei ehkä ole se houkuttelevin kämppis." "Ihana se on", Cella kiirehti kehumaan. "Silloin kun se nukkuu nätisti, ainakin", Lynn tyrskähti ja ajatteli ohimennen Danielia. "Mutta jos sä kestät sen valveillaoloajatkin, niin asu täällä vaan ihan niin kauan kuin haluat."
Hetken kuluttua Cella naurahti kuivasti. "En mä ihan näin ajatellut päätyväni osaksi lapsiperhettä", hän tokaisi ja hörppäsi kahvikuppinsa tyhjäksi.
|
|
|
Post by Daniel on Jul 10, 2018 18:32:33 GMT 2
2. Kaikki hyvin / huonostiDanielin mielestä asiat olivat keväisiin olosuhteisiin nähden erinomaisella tolalla, kun vuosi kääntyi heinäkuun puoliväliä kohti. Mies oli tyytyväinen siihen, kuinka he olivat hänen vaimonsa kanssa selvittäneet eräiden toilailunkaltaisten tapahtumien jälkeiset erimielisyydet. Hepanholman lipsahdus oli jäänyt inhaksi mutta pakettiin taputelluksi harha-askeleeksi Danielin mielen peränurkille. Siellä se oli, mutta ei aktiivisesti vaivannut miehen mieltä. Miksi vaivata päätään hölmöllä väärinkäsityksellä, kun se oli niin ilmiselvästi jo ollutta ja mennyttä? Elämä meni eteenpäin. Ja oli se mennytkin. Heille oli syntynyt esikoistytär, jota Daniel oli omaksi yllätyksekseen alkanut pitää ensimmäisenä ehkä kahdesta tai kolmesta lapsesta. Kyllähän he nyt tietenkin tekisivät Lilianille ainakin yhden pikkusisaruksen, kunhan vauva vähän kasvaisi ja aika tuntuisi taas sopivalta seuraavalle. Daniel piti ajatuksesta, eikä se ensimmäisen kanssa kertaalleen elettyjen paniikkioireiden jälkeen tuntunut enää edes järin kauhistuttavalta. Kaikesta selvittäisiin. Oli ennenkin selvitt. Parasta vauvassa oli se, etä se oli heidän yhteinen silmäteränsä. Daniel Susinevan mielestä saman lapsen isänä ja äitinä olo oli oikeastaan aika mainio kokemus jaettavaksi Lynnin kanssa, vaikka siinä omat varjopuolensakin oli. Oli ainakin aina jotakin, mistä puhua. Lynn ei juuri innostunut puhumaan hänen kanssaan muusta. Ehkä innostuminen ei ollut täsmälleen se termi, jota Daniel olisi Lilian-keskusteluja kuvatakseenkaan käyttänyt, mutta ainakin Lynn puhui jotain. Muista asioista jutustellessaan Daniel sai yleensä vastaukseksi hajamielisiä hymähdyksiä, mutta vaitonaisuus ei keskimäärin häirinnyt Daniel Susinevaa kovin paljon, sillä hän ei myöskään ollut erityisen ahkera jutustelija. Hepanholman puolivillaisen hairahduksen jälkeen Lynn oli vuoroin myrskynnyt ja vuoroin käpertynyt itseensä, mutta Daniel oli luottanut järkevänä ja joustavana pitämänsä naisen kykyyn sopeutua, ajatella asioita rationaalisesti ja antaa anteeksi miehen oma pieni kömmähdys. Nyt tapaus ei ollut noussut puheenaiheeksi moneen viikkoon, ja mies oli vuorenvarma, että asia oli taputeltu ja elämä tasaantunut mukavan tyyneksi. Vaimonsa vähäpuheisuuden ja etäisyyden hän laittoi pikkuvauvan aiheuttaman väsymyksen piikkiin, jos sen joskus ohimennen sattui pistämään merkille. Siispä perheenisä oli sangen tyytyväinen nykytilanteeseensa kaiken keväisen kränän jälkeen. Hevoset kulkivat, raha riitti laimeasti ilmaistuna elämiseen ja sijoittamisesta hän oppi jatkuvasti lisää. Kotona ei jaariteltu turhia. Koti oli yhteinen ja samoin olohuoneen lattialla pehmeällä peitollaan köllöttelevä vauva. Jos Danielia jokin asia kaihersi, se oli tuntemus epäluottamuksesta vauvanhoidon suhteen. "No, milloinkas palaat ratsastustunneille, Lynn?" "En tiedä... mitenhän Liliankin..." "Äh, mähän saan työni järjestettyä siten, että sä pääset tallille muutamaksi tunniksi viikossa. Ja vaikka paljon enemmänkin omiin menoihin. Mä olen kuitenkin Lilianin isä." "Niin, tai voisihan sun äitikin auttaa."Seppeleessä käyty keskustelu oli vain viimeisin monesta vastaavankaltaisesta. Daniel ei suin surminkaan ollut halunnut tarttua aiheeseen siinä Annen edessä ja Röstin rapsuttelun lomassa, mutta tilanne palautui mieleen kotona. Daniel vilkaisi vaimoaan, joka makoili Liliainin vieressä ja selasi ajatuksiinsa uponneena puutarhalehteä. "Meinaatko sä oikeasti, että me ei pärjättäisi Lilianin kanssa sillä välin kun sä kävisit ratsastamassa?" Daniel kysyi lopulta kuin ohimennen, vaikka ilmiö oli vaivannut häntä jo hyvän tovin. Hitaasti Lynn kohotti katseensa lehden sivuilta. Vaimo ei aivan tälläytynyt katsekontaktiin miehensä kanssa, vaan katsahti vain välttelevästi tämän kasvoja ennen kuin jäi katselemaan Liliania. Danielin kulmat kurtistuivat aavistuksen. Se oli niitä erikoisia hetkiä, kun mies epäili miltei tavoittavansa jotakin vaimossaan pinnan alla kytevää ja tarkoin varjeltua. Huolestuttavaa, hieman pelottavaakin, ja kitkerää. Epämiellyttävää. Lynnin kehossa velloi kumea ja koliseva kipu. Ei se ollut fyysistä särkyä, vaan enemmänkin väkivalloin tukahdettu ja liian kauan sitten häkkiin sullottu tulehtunut tunnevyyhti. Epäilys. Epävarmuus. Suru. Huoli. Huonommuus. Viha. Pettymys. Epäluottamus. Mustelmia itsetunnossa. Daniel odotti vastausta, ja Lynn tiesi mikä hänen kantansa oli, vaikka viivyttelikin. Se tunne oli ollut läsnä alusta asti, kalvanut silloinkin kun hän oli halunnut olla ilahtunut katsellessaan miestään hellimässä heidän lastaan. Silloinkin kun Lynn olisi tahtonut kaiken olevan hyvin ja positiivisten tunteiden sivuuttavan sen inhana pistelevän tuntemuksen, jota hän ei halunnut sanoa ääneen. "Mä en luota suhun." Lynn sanoi sen silti. Ensimmäistä kertaa sanat vierähtivät kieleltä, ja nainen yllättyi itsekin, kuinka voimakkaalta ne kuulostivat. Oli pakko kohdata Danielin katse nähdäkseen, kuinka mies reagoi. Vastaan tuijottava katse oli synkeä ja tumma. "Kyllä sä vauvaa osaisit hoitaa, mutta mä en luota suhun ihmisenä." Ja Daniel tulistui, ja Lynn mietti, kuinka usein kaikkien näiden vuosien aikana niin oli käynyt ja kuinka usein miehen nopeasti roihahtava puolusteleva tunteenpurkaus oli saanut hänet nielemään kaiken ja mukautumaan tilanteeseen. Lynnin mieltä ei saanut painaa mikään, mikä oli Danielin aiheuttamaa. Ainakaan sitä ei sopinut sanoa ääneen. Mies ponkaisi välittömästi puolustuskannalle. "Et luota muhun ihmisenä? Mitä helvettiä toi nyt tarkoittaa?" Miehen syvältä kumpuava hyökkäävyys oli sekoitus niin nopeita tunnekokemuksia, ettei Daniel olisi kuuna päivänä kyennyt nimeämään niitä kaikkia. Sen takia ne ottivatkin hänestä niin helposti ylivallan. Lynn katseli 27-vuotiasta aviomiestään ja ajatteli kaiken katkeruutensa keskellä yhtäkkiä kovin surullisena, että tuo sama mies, hänen lapsensa isä, hänen kumppaninsa... se mies ei ollut koskaan osannut käsitellä omia tunteitaan. Siinä sivussa mies oli polkenut mennen ja tullen ja useaan kertaan maahan myös Lynnin kokemukset. Kilttinä, joustavana ja pehmeänä ihmisenä hän oli sallinut sen. Kysymys, jota Lynn ei olisi halunnut koskaan joutua itselleen esittämään. Minkä takia hän oli yhä tässä suhteessa? Ennen kaikkea: olivatko hänen keksimänsä syyt oikeita ja hyväksyttyjä? "Mua harmittaa, että asia on näin, mutta musta ei ole aikoihin tuntunut, että muilla kuin sun tavoitteilla on sijaa meidän elämässä", Lynn aloitti ääni teräksisen sileänä. "Sä et tarkoita tota", Daniel tyrmäsi ankarasti ja näytti valmiilta nousemaan ylös ja häipymään näköpiiristä. "Sano mitä mä muka olen jättänyt tekemättä teidän eteen? Mä hoitaisin Liliania niin paljon enemmän, mutta sä et voi laskea sitä näköpiiristäsi, koska vain sä olet sille kylliksi hyvä." Lynn pudisti raivoisasti päätään. Hän tunnisti Danielin tunnemyrskyn, mutta tällä kertaa hän ei halunnut antaa miehen tyrmätä hänen kantaansa täysin. "En mä tarkoita sitä mitä sä teet tai et tee täällä kotona - silloin kun sä ylipäänsä olet paikalla - vaan sitä, mitä kaikkea sä haluaisit olla tekemässä jossain ihan muualla. Sulla on aina joku iso haave ja sä haluaisit aina olla jotain enemmän kuin tähän taloon jumiutunut mies, jonka pitää ehtiä kotiin perheen luo", Lynn suolsi sisällään myllännyttä ahdistusta pihalle piittaamatta siitä, että laittoi sanoja miehensä suuhun. Daniel tuijotti Lynniä tuimana. Kylmä kauhu puristi palleaa ja päässä jyskytti armoton määrä ajatuksia. Miten tässä oltiin päädytty tähän? Hänen mielestään kaikki oli ollut olosuhteisiin nähden hyvin. Saman katon alla asui kuitenkin toinenkin aikuinen, jonka näkökulma yhteiseen tilanteeseen oli aivan toinen. Tilanteen keskeytti Lilianin itkuksi yltyvä kitinä. Daniel jäi lamaantuneena olohuoneeseen, kun hänen vaimonsa kaappasi vauvan syliinsä ja poistui huoneesta. Mitä nyt? Seinäkellon tikitys kuulosti luonnottoman kovaääniseltä, eikä Daniel pitänyt sen kalskahduksesta lainkaan.
|
|
|
Post by Daniel on Jul 26, 2018 19:21:38 GMT 2
3. Myrskystä tyyneen Cella oli lähtenyt muutamaksi viikoksi Kanadaan ja jättänyt taakseen avioparin, jonka keskinäinen jännitys oli kehkeytynyt hiljaiseksi, painostavaksi ukkosmassaksi talon seinien sisälle. Kytevä eripura teki huoneilmasta tukahtunutta ja uhkaavaa, aiheutti päänkivistystä ja puristavaa tunnetta rintakehään. Cellan lähtöä edeltävät päivät olivat poikkeuksellisen sähköisiä. Odottaessaan purkautumistaan riita ritisi ja rätisi huoneiden nurkissa ja sanojen välisissä tauoissa.
Ensimmäistä jyrähdystä seurasi päiviä, joina Susinevat eivät kyenneet aloittamaan keskustelua ilman, että se kiemurteli sähiseväksi ja hyökkääväksi kinaksi.
Danielia pelotti se, miten myrskyisän näköisenä ja suorassa ryhdissä seisten hänen vaimonsa lateli syytöksiä ja purki pettymystään. Lynn oli aina ollut sävyisä. Vihoissaan nainen oli vetäytynyt, ehkä itkenyt ja esittänyt sitten asiansa ajallisen etäisyyden turvaamalla rauhallisuudella. Nyt vetäytymisestä ei ollut tietoakaan. Lynn riiteli suoraan ja siloittelematta tunteidensa kirjoa.
Pelko oli Danielille vieras ja epämiellyttävä tunne. Sen käsittely oli raskasta, eikä mies osannut saati halunnut tarttua siihen. Niinpä hän antoi sen ilmetä kiukkuna ja hyökkäävyytenä, vaikka hämmästyi välillä itsekin havaitessaan, kuinka vihamielistä hänen käytöksensä oli. Hohkava viha ja kiemurteleva kauhu - olivatko ne todella niin kaukana toisistaan? Danielin oli vaikea seurata mielensä ja toimintansa liukua tunteesta toiseen.
He eivät riidelleet reilusti. He eivät aina tienneet, mistä he riitelivät. Oliko riitoja monta, vai olivatko kaikki räiskähtelevät erimielisyydet vain yhtä oiretta jostakin syvälle punoutuneesta tulehduksesta?
Mutta he jättivät riidat kodin seinien sisälle, eikä Lynn suostunut kinastelemaan samassa huoneessa Lilianin kanssa. Daniel takertui niihin hetkiin, kun he saattoivat olla tavallinen, hyvinvoivalta vaikuttava perhe. Nuorempana hän ei olisi voinut kuvitella, että päädyttäisiin tällaiseen tilanteeseen. Lynn oli ollut niin lääpällään häneen, niin luotettava ja pysyvä ja niin hämmästyttävän kiitollinen hänen kiintymyksestään, ettei Daniel ollut koskaan uskonut joutuvansa itse olemaan se, joka pelkäsi toisen rakkauden ja tahdon loppuvan.
Hän ajatteli välillä varhaisteini-ikäistä itseään vanhempien murenevan avioliiton keskellä. Daniel oli elänyt yhden onnettoman suhteen ja viiltävän avioeron läpi avuttomana sivustakatsojana ja pelkäsi pahimpina hetkinä saavansa uuden näkökulman ilmiöön. Vuosien takaisten tapahtumien uudelleeneläminen mieleen kipeästi kolahtavina muistikuvina saivat aikuisen Danielin pyristelemään päästäkseen pois myrskynsilmästä.
Cellan paluuta edeltävänä viikonloppuna Susinevat lähtivät reissuun. Ystävien mökillä vietetty viikonloppu oli Danielille kaivattu hengähtämisen mahdollisuus. Ystävien läsnäollessa Lynn oli hänelle kohtelias. He huolehtivat yhdessä Lilianin hyvinvoinnista ja mikä helpottavinta, nuori äiti ei hylkinyt puolisonsa varovaisia hellyydenosoituksia. Välillä Daniel näki Lynnin kasvoilla varauksemattoman hymyn ja kuuli naurun, jossa ei kalskahtanut kireä jännitys tai kalsa kylmyys. He kävivät yhdessä kävelylläkin. Peto tassutteli koiranmenojaan heidän ympärillään ja nuuskutteli kesän tuoksuja hiekkatien reunuspengermillä. Lilian nukkui vaunuissa. Se oli hyvä viikonloppu.
”Onpa ollut kivaa”, Daniel lausahti spontaanisti asetellessaan viimeistä kassia takakonttiin samalla, kun hänen vaimonsa asetteli vauvaa turvaistuimeen. Ohikiitäväksi hetkeksi ilme hänen lapsensa äidin kasvoilla jähmettyi, ja Daniel tunsi jäistä hyhmää vatsanpohjassaan. Yhtäkkiä Lynn kuitenkin rentoutui hänen silmiensä edessä, ja vaikka hymy olo valju, se oli aito eikä kätkenyt taakseen vaarallista pettymyksen piikkiä. ”Niin kyllä on”, nainen myönsi.
Ensimmäiset kaksitoista kilometriä he ajoivat puhumatta mitään. Radiokanavalla pyöri mitäänsanomaton soittolista ja uusintoina juontajien höpinöiden parhaita paloja, jotka uudelleensoitettuina alkoivat kuulostaa teennäisiltä.
”Olisipa meillä vielä useammin tällaista”, Lynn yhtäkkiä keskeytti pariskunnan välille virinneen hiljaisuuden. Vaisu ja epätoivon kyllästämä ääni sai Danielin kurkun kuristamaan. ”Meidän pitää vaan tehdä elämästä tällaista”, mies sanoi näennäisen tyynenä. Hän ei saanut vastausta. Miehen tietämättä hänen puolisonsa taisteli pitääkseen salakavalasti pintaan pyrkivän itkun poissa. Lynn katseli tiiviisti Liliania ja kuuli Danielin toteavan: ”En mä ainakaan ole vielä valmis uskomaan, ettei mitään hyvää ole jäljellä.”
Mökkielämä ja sitä seurannut sopuisa kotimatka olivat suvantovaiheen alku. Leppeämpi ajanjakso palautti voimavaroja kummallekin. Oli lohdullista, että hyvää arkea oli vielä olemassa
|
|
|
Post by Daniel on Jul 27, 2018 15:56:26 GMT 2
4. Seinien sisällä salaisuuksia Mökkiviikonlopun jälkeinen leppeä vire värjyi, kun Daniel katosi töihin. Paria kohtuullisenmittaista ja tunnelmaltaan rauhallista päivää myöhemmin koitti keskiviikko. Daniel teki aamutallin, ratsasti omat hevosensa, ajoi toisaalle valmentamaan ja sitten kolmannelle tallille tuomaroimaan harjoituskilpailuita. Kolmeksitoista tunniksi hävinnyt aviomies muistutti Lynniä häntä kuukausien tai kenties jo pidemmänkin ajan jäytäneestä epävarmuudesta.
"Sun ei olisi mikään pakko tehdä noin pitkää päivää", Lynn huokaisi illalla ja antoi harmin kuultaa äänestään.
Daniel näytti hieman nyreältä. Hän toivoi, että vaimo olisi ollut ylpeä, tyytyväinen tai edes hyväksyvä, kun hänen yritystoimintansa kukoisti ja työmahdollisuuksia piisasi. Sen sijaan nainen tuijotti häntä sen näköisenä kuin olisi halunnut hänen tyystin luopuvan yrittäjyydestä. Daniel muisti, mitä Lynn oli sanonut jonkun heidän riitansa tuoksinnassa.
Että vaimo pelkäsi Danielin vielä katoavan tien päälle. Pelkäsi perheen jäävän toiseksi. Pelkäsi miehen karkaavan perhe-elämää uranteon pariin huomattuaan, ettei lapsiperhearki ollutkaan sitä mitä hän halusi. Daniel oli, ensin kärsivällisesti ja sitten äksymin, huomauttanut, että ne olivat Lynnin omia pelkoajatuksia ja tulkintoja. Koska Lynn piti itsepintaisesti kiinni huolistaan eikä Daniel osannut puolustautua muilla keinoin kuin äksyilemällä, pariskunta valui nopeasti takaisin huteralle maaperälle.
Mies vastasi katseeseen jurona ja pidättäytyi sanomasta mitään, sillä hän ei halunnut lietsoa tuulenviriä jälleen uudeksi trombiksi. Ei etenkään, kun he eivät enää olleet talossa keskenään. Cellan paluu pakotti heidät tukahduttamaan eripuran jälleen hiillokseksi, joka odotti kohennusta.
Oli kuitenkin vaikea pitää kireää tunnelmaa salassa ihmiseltä, joka eli sen keskellä. Cellan paluuta seuraavana perjantai-iltana Daniel vei Lilianin mummolaan ihasteltavaksi. Lynn ja Cella kaivautuivat valkoviinilasillisten kanssa sohjvanpohjalle katselemaan laadutonta hömppäviihdettä.
Sen tiedon turvin, että Cella oli juonut jo kolme lasillista, Lynn lopulta huokaisi syvään ja tunnusti jännityksestä välittämättä: "Meillä on mennyt tosi huonosti monta viikkoa."
Cella hätkähti. Sitten hän tutki huolestuneena, oliko tullut läikyttäneeksi viiniä torkkupeitolle tai sohvalle. Lynn huljutteli oman lasillisensa jo väljähtänyttä pohjaa ja arveli, ettei voisi juoda sitä ensimmäistäkään loppuun. Niin kurkkuakuristavan ja vatsaavääntävän surkea olo hänelle oli tullut vallitsevan tilanteen ääneen myöntämisen tähden.
"Siis sulla ja Danilla?" varmisti Cella, joka oli ohikiitävän hetken ajan ehtinyt pelätä, että Lynn tarkoitti hänen ja Susinevojen sopimaa asumisjärjestelyä. Minne hän muka muuttaisi, jos Lynn ja Daniel kokisivat hänet ullakon vastenmieliseksi pahaksi hengeksi? Mutta ei Lynn tainnut siitä puhuakaan.
Lynn nyökkäsi. Samalla hän ymmärsi, ettei parisuhteen tilan ajattelu herättänyt hänessä sillä hetkellä kiukkua. Pelkokin oli väliaikaisesti väistynyt. Kurkkua kuristava tunne oli ehdottomasti surua.
"Mä olen pahoillani, jos sun olo on täällä epämukava", Lynn lausui asialliseen sävyyn. "Meillä on vähän kireää nyt." "Höh! Eihän sun mun puolesta pidä olla pahoillasi!" Cella kielsi nopeasti ja kuulosti vähän hätääntyneeltä. "Voi ei. Toivottavasti asiat selkenee pian! Se on niin paskaa jos menee huonosti."
Ystävä taputti hellästi Lynnin käsivartta ja hymyili lohduttavaa hymyä. Sitten Cella kaatoi lisää viiniä lasiinsa ja elehti kysyvästi. Ottaisiko Lynn viiniä? Kyllä. Ei. Ei, ei hän voinut ottaa. Cella kohautti ohimennen olkiaan laskiessaan pulloa takaisin lattialle sohvan viereen.
"Siis oikeasti, onpa ahterista, jos teillä on jotakin riitaa. Mutta kyllä se varmasti siitä! Te ootte mun rakkaudellisia idoleita. Tosin en kyllä varmaan tee teitä ylpeiksi! Mä oon kyllä yksi taliaivo, ha ha! Pakko se on varmaan jo myöntää, että ei kyllä mulla ja Allullakaan häävisti mee, tavallaan, tai siis millään tavalla!"
Lynn kuunteli turtana Cellan viinilasillisten ja hätäännyksen höllentämien kielenkantojen pulputusta. Fokuksenvaihto tapahtui nopeasti eikä ehkä järin tietoisesti. Jos Susinevat olivat padonneet parisuhteensa ongelmia, niin oli tehnyt Cellakin. Sinä iltana ilmapiiri tuuditti Cellan otolliseen mielentilaan, ja häneltä lipsahti informaatiota, jonka pimittäminen oli aiemmin tuntunut elintärkeältä.
Lynn rekisteröi pienen hämmentyneen ajatuksen: oliko hän ollut niin syvällä oman elämäntilanteensa pyörteissä, ettei ollut huomannut edes samassa talossa asuvan Cellan murheita? Mitä kuului hänen muille ystävilleen? Milloin hän oli viimeksi kysynyt sitä keneltäkään?
Yhtä nopeasti kuin hämmennys heräsikin, seurasi sitä ärtymys. Toisessa tilanteessa Lynn olisi sättinyt itseään aiheettomasta ärsyyntymisestä. Nyt hän oli niin kuormittunut, että Cellan äkillinen huolienjako sai hänet tuijottamaan ystävää epäuskoisena. Cellan ja Aleksanterin rakkauden rypyt tuntuivat perheensä särkymistä pelkäävästä Lynnistä niin mitättömiltä, että toisessa mielentilassa hän olisi hävennyt itsekeskeisyyttään ja myötätunnonpuutettaan.
"... tai siis siinä kohti mä ajattelin, että miksi mun työkaveria kiinnostaa mun elämä enemmän kuin mun poikaystävää, tai siis eihän sen pitäisi mennä niin!"
Se oli omituinen hetki. Lynn näki Cellan puhuvan. Lynn kuuli sanoja, mutta osa niistä oli kohinan sumentamia. Toiset sanoista painuivat hänen tajuntaansa niin kuin ne olisi lihavoitu ja alleviivattu ja koristeltu huutomerkein. Sanat ruokkivat ahdistusta, joka paisui vaarallisiin mittasuhteisiin hänen sisällään.
"Oho. Anteeksi", Cella havahtui yhtäkkiä huomaamaan, että oli puhunut pidempään kuin oli tarkoittanut. "Ei mun ollut tarkoitus vuodattaa sulle tällä tavalla!"
Lynn niksautti vähän päätään. Hän katseli Cellaa ja avasi suunsa sävyttömään, ankaraan toteamukseen:
"Toivottavasti sä edes puhut Allulle ennen kuin purat pahaa mieltäsi työkaverin avustuksella."
Cella tuijotti ilmeetöntä ystäväänsä sanattomana. Lynniä toisen toljotus raivostutti. Miten ystävä saattoi olla niin typerä, että vaaransi parisuhteensa lähentymällä työkaverin kanssa?
Miksi Cella käyttäytyi niin kuin Daniel?
Lynniä ahdisti olla samassa tilassa Cellan kanssa.
Lynniä ahdisti kaikki.
"Siis en mä tietenkään mitään sellaista mene tekemään", Cella kiisti ällystyneenä - mistä Lynn oli sellaista saanut päähänsä? "Joo, toivottavasti et menekään, koska helvetti että se on syvältä, jos pitää sotkea ulkopuolisia omiin kriiseihin", Lynn vastasi tukahtuneesti ja nousi nykäisten sohvalta. "Mä muuten toivon, ettet sä puhu kenellekään musta ja Danielista."
Cella kurtisti kulmiaan. Pyyntö tuntui tarpeettomalta. Mikä sai Lynnin kuvittelemaan, että Cella lörpöttelisi toisten ihmisten salaisuuksia ympäriinsä? Hän olisi saattanut kysyä sitä suoraan, mutta Lynn poistui paikalta sanomatta enää sanaakaan.
Tilanne jäi painamaan Cellan mieltä. Tylyys ei ollut Lynnille lainkaan luonteenomaista. Danielille ehkä, mutta ei ikinä Lynnille. Ystävä vaikutti olevan poissa tolaltaan. Miten kehnossa jamassa Susinevojen välit oikeastaan olivatkaan? Oliko syytä olla levoton? Cella tarkkaili tulevina päivinä pariskuntaa, mutta Susinevat käyttäytyivät pidättyväisesti eivätkä juuri paljastaneet kämppäkaverilleen mitään olennaista vaikeuksistaan.
Cella päätti luottaa visusti siihen, että Lynn ja Daniel selvittäisivät välinsä ja kaikki jatkuisi kuten ennenkin. Pakkohan heidän oli siihen pystyä. Cella ei halunnut uskoa muuta.
|
|
|
Post by Daniel on Sept 28, 2018 21:39:41 GMT 2
5. Mitä kerran tahdottiin
How can I say this without breaking? How can I say this without taking over? How can I put it down into words? When it's almost too much for my soul alone.
”Mä aion pitää lomaa.”
Kun se ei ilahduttanut, Lynn tiesi. Kun se kauhistutti, Lynn tiesi.
It's not a silly little moment, It's not the storm before the calm.
”Että mä saan olla teidän kanssa.”
Mutta Lynn ei halunnut Danielin olevan heidän kanssaan.
It comes and goes in waves. It always does. It always does.
”Mä haluan ehtiä nähdä kun Lilian kasvaa.”
Lilianin vuoksi Lynn toivoi muuttavansa mieltä ja Tunteen palaavan.
You look away from me And I see there's something you're trying to hide And I reach for your hand but it's cold.
”Mikset sä sano mitään?”
Lynn ei halunnut lausua ääneen sitä ainoaa asiaa, joka hänen oli pakko sanoa.
Siitä ei seuraisi mitään hyvää, ja silti seuraisi parempaa kuin mitä heillä nyt oli.
You said you'd grow old with me. We had plans, we had visions.
”Ei.”
Kyllä.
We're going down, And you can see it too. We're going down, And you know that we're doomed. My dear, We're slow dancing in a burning room.
”Mutta eihän se ole pysyvää, sano ettei ole.”
Oliko mikään maailmassa lopulta sellaista? Ikuista. Loputonta.
So you brought out the best of me, A part of me I've never seen. You took my soul and wiped it clean. Our love was made for movie screens.
Hiljaista.
Lynn pakkasi tavaransa.
It's so quiet here And I feel so cold. This house no longer Feels like home.
Daniel piteli lasta ja hengitti hitaasti syvään, sisään, ulos, sisään, ulos.
Take me back to the night we met. I don't know what I'm supposed to do, haunted by the ghost of you. Oh, take me back to the night we met.
Lynn ei katsonut Danieliin.
Hän antoi miehelle aikaa lapsen kanssa ja särkyi kappaleiksi odottaessaan.
I loved and I loved and I lost you. I loved and I loved and I lost you. I loved and I loved and I lost you. And it hurts like hell.
Sitten Lynn lähti, vei Lilianin mukanaan ja Daniel toivoi ensimmäistä kertaa elämässään, että Cella olisi kotona, jottei talo olisi niin tyhjä.
When you said your last goodbye I died a little bit inside. I lay in tears in bed all night Alone without you by my side.
Tyhjä. Hiljainen. Yksinäinen. Särkynyt.
But I can't be sober, I cannot sleep You've got your peace now, but what about me?
Edessä yöttömiä öitä, unettomia unia.
I had all and then most of you, some and now none of you.
But if you loved me Why'd you leave me?
Is this the deep and dying breath of This love that we've been working on?
Take me back to the night we met —
And then I can tell myself What the hell I'm supposed to do.
We watch as our young hearts fade Into the flood.
|
|
|
Post by Daniel on Oct 26, 2018 18:39:18 GMT 2
6. Kylässä kodissaan Daniel ei kutsunut itseään eronneeksi mieheksi. Hän oli yhä aviomies ja isä, molemmat asioita, joita ei vielä varhaisparikymppisenä olisi arvellut olevansa koskaan. Ihan hevillä hän ei aikonut niistä rooleista luopua, vaikka epäilyttikin, oliko paluuta entiseen.
Asiat olivat Danielin mielestä jo hieman paremmassa jamassa. Mies päätti vakaasti uskoa siihen, että tässä oltiin vain väliaikaisesti jäähdyttelemässä tunteita. Vanhojen ongelmien vyyhti aukeaisi kyllä, kunhan sitä ei jatkuvasti kiristeltäisi lisää. Tilaa, aikaa ja rauhassa hengittelyä heille molemmille, niin ehkä asiat lutviutuisivat.
Lilianin vuoksi he tapasivat kyllä toisiaan, mutta neutraalin kohteliaissa merkeissä. Oli paras välttää sellaisia puheenaiheita, jotka olisivat saattaneet johtaa kiivaisiin sanankäänteisiin. Aluksi puhuttiin vain välttämättömiä asioita, mutta vähitellen juttutuokiot pidentyivät hieman ja aihepiirit monipuolistuivat. Joskus he saattoivat istua keittiössä kahvilla, hän ja Lynn, ihan niin kuin niin usein ennen. Vastakkain ja toisiaan katsellen. Katseet olivat varovaisempia ja hapuilevaisempia kuin silloin, kun asiat eivät vielä olleet menneet peruuttamattomasti pieleen.
Daniel toivoi yhä, etteivät asiat nytkään niin peruuttamattoman pilalla olleet.
Lynn vaikutti hirvittävän varovaiselta ja pidättyväiseltä. Se kylmäsi Danielia. Nainen pöydän takana oli ehdottomasti sama kuin se, johon hän oli miltei vuosikymmen aikaisemmin tutustunut, mutta se haaveilevaisuus, mikä Lynnille oli ennen luonteenomaista, oli kai karissut. Hänkö sen oli aiheuttanut? Oliko Lynnistä tullut varovainen yltiörealisti hänen takiaan? Mikä näissä vuosissa oli johtanut sellaiseen muutokseen?
"Mä mietin", Daniel aloitti kerran, muttei sitten uskaltanutkaan pukea ajatuksiaan sanoiksi.
Hän mietti hirveän montaa eri asiaa. Miehelle, joka mieluummin toimi kuin ajatteli, se oli jyskyttävän päänsäryn alku.
Lilian heräili viereisessä huoneessa. Daniel nousi ja poistui keittiöstä. Oli ilahduttavaa saada ottaa lapsi syliin - ja sitten taas toisaalta oli raivostuttavaa joutua ilahtumaan siitä, että sai pidellä omaa lastaan. Sen piti olla ihan arkinen asia.
Lynn oli seurannut hiljaisena Danielin perässä ja seisoskeli tämän huomaamatta katselemassa Liliania ja tämän isää.
"Me voitaisiin olla täällä välillä yötä." Naisen ääni oli hiljainen ja empivä. Daniel katsoi vaimoaan ja nyökkäsi. "Mä haluaisin, että te olisitte", mies sanoi mahdollisimman neutraaliin sävyyn, vaikka olisi halunnut vaatia painokkaasti, että molemmat muuttaisivat takaisin ja he luopuisivat tästä tuhoon tuomitusta asumuserojärjestelystä. "Me voitaisiin tulla vaikka huomenna?" Lynn ehdotti yhä varoen. Daniel nyökkäsi jälleen.
Jos Lynn oli valmis viettämään öitä täällä, Daniel ajatteli, toivoa oli vielä. Sydän sykähti, kun vaalea nainen asteli hänen viereensä. Siinä he seisoivat, rinnakkain, katselemassa yhteistä lastaan. Oli kuin aistit olisivat virittyneet huomaamaan toisen läsnäolon. Daniel tunsi, miten lähellä Lynn seisoi, ja sydän jyskytti vähän voimakkaammin. Nyt piti malttaa, nyt ei pitänyt tehdä mitään typerää.
"Lilianin vuoksi tietenkin", Lynn sanoi asiallisesti. "Niin", Daniel sai aikaiseksi vain karhean äännähdyksen. "En mä voi sitä sulta riistää. Sä olet Lilianin isä. Sun pitää voida viettää aikaa sen kanssa." Mä olen myös sun puoliso, synkkäilmeinen Daniel ajatteli, muttei sanonut sitä ääneen. Kismitti, että Lynn perusteli vierailuaan Poppelikujalla. Vierailua. Omassa kodissaan. Vai sitä Pirren kaksiotako nainen nykyään piti kotinaan? Otti päähän myös se, että Lynn saneli niin monia asioita heidän elämässään. Sitä ei ainakaan sopinut mainita ääneen, koska eikö yksi ongelmien alkujuurista ollut ollut se, miten Danielin tahto määritti arkea? Mies yritti käyttää sitä rauhoittavana mantrana, mutta eihän se juurikaan auttanut.
"Te voitte tulla koska vaan ja olla miten paljon haluat, tiedäthän sä sen", Daniel sanoi ja yritti rentouttaa kireitä harteitaan ja leukaansa. "Tää on kuitenkin myös sun koti. Lilianista puhumattakaan." "Niin", Lynn myönteli puolivillaisesti.
Sitten asiasta ei puhuttu enempää. Lynn lähti käymään tallilla, ja Daniel lojui pitkään tyttärensä kanssa sängyllä ja mietiskeli, tulisiko hänestä joskus eronnut mies.
|
|
|
Post by Daniel on Dec 12, 2018 16:25:54 GMT 2
7. Iltaan tiivistyvät viikotViikkoja oli kulunut. Danielin aika oli madellut; hänen päivänsä olivat olleet loputtoman pitkiä, aikaa oli kerta kaikkiaan ollut käytettäväksi aivan liikaa. Kaikesta päätellen Lynn ei kuitenkaan vieläkään ollut saanut tarpeeksi omaa tilaa ja sitä helvetin aikaa, jota Daniel olisi voinut lahjoittaa vaikka keskisuurelle aasialaiskaupungille. Mies yritti kunnioittaa etääntyneen vaimonsa tarpeita, mutta ne tuntuivat sotivan heidän liittoaan vastaan. Daniel kävi epäluuloiseksi. Milloin aikaa olisi kulunut niin paljon, että asumuserosta tulisi luonteva todellisuudentila? Sitäkö Lynn toivoi? Että muuttamalla pois saattoi vähitellen haipua pois Danielin elämästä? Daniel tiesi, sillä hän oli googlannut: jos he asuisivat kaksi vuotta virallisesti eri osoitteissa, he voisivat päätyä avioeroon ilman erillistä puolen vuoden harkinta-aikaa. Siihenkö Lynn tähtäsi? Vai yrittikö vain ottaa selvää, millaista olisi todella olla yksin? Miehen rintakehä kohoili hetken aikaa tiiviimmin, ja vaikka valloilleen päässyt tunne oli lähellä ärtymystä ja turhautumista, se oli pohjimmiltaan pelkoa. Lynn itsenäistyisi. Ei niin, etteikö hän olisi jo valmiiksi ollut itsenäinen aikuinen ihminen, mutta... He olivat olleet hirveän nuoria ja hyvin sitoutuneita ja tehneet elämiinsä selkeät paikat toisilleen, ja nyt Daniel odotti sitä hetkeä, kun hänen paikkansa kerta kaikkiaan täyttyisi jollakin muulla tai lakkaisi olemasta kokonaan. Lounastaessaan Isabella Sokan kanssa Daniel tuli lausuneeksi ääneen sanat, jotka lopulta ajoivat hänet toimimaan: ”Lilian on parasta mun elämässä.” Sellaista asiaa ei kerta kaikkiaan oivallettu ilman, että ryhdyttiin taistelemaan, jotta saatiin elämän parhaat asiat takaisin. Vaikka ei se sitten lopulta ollut mikään taistelu. Daniel kutsui Lynnin kahville. He kahvittelivat ja Daniel esitti asiansa: että hän toivoi Lynnin muuttavan Lilianin kanssa takaisin kotiin. He voisivat jatkaa elämäänsä samassa osoitteessa ja silti pitää taukoa toisistaan, mutta Lilianista Daniel ei enää suostunut irroittamaan. Lynn kallisti päätään varovainen katse silmissään. Nyökkäys oli pienieleinen. Niin he asuivat jälleen Poppelikujan päässä. Lynn nukkui vierashuoneessa, mutta saman katon alla kuitenkin, ja elämä asettui melkein tuttuihin uomiin. Oli hämmästyttävää, kuinka nopeasti aviopari lakkasi varomasta toistensa varjojen päälle astumista. He molemmat olivat kotona, ja vaikka heidän välillään oli jännitteitä, kumpikin koki olevansa oikeutettu rentoutumaan yhteisessä kodissa. Yhtenä iltana Daniel vilkuili hiuksensa kihartanutta vaimoaan, joka tarkasteli arvioivasti omaa peilikuvaansa. Nainen näytti epävarmalta. Välillä katse tavoitti peilikuvasta jotakin, mikä sai kasvojen ilmeen taittumaan murheelliseen tai rehellisen tyytymättömään. Jos Daniel olisi voinut, hän olisi hälventänyt toisen itseen kohdistuvaa kritiikkiä, mutta hän ei uskonut, että hänellä oli näinä päivinä lupa tehdä niin. Näytät hyvältä ja olet kaunis. Siinä asioita, joita hän ei voinut sanoa omalle vaimolleen. Ne kuolivat huulille. "Pirre on varmaan kohta pihassa", Lynn sanoi ja huokaisi syvään. "Sano sille terveisiä", Daniel ehdotti. "Joo. Mä sanon. Enhän mä nyt enää voi tätä peruakaan, kun sitten se olisi ajanut tänne turhaan", Lynn murehti. "Hei, ehkä se ei ole niin kamalaa", Daniel hymähti. "Yritä ainakin pitää edes vähän hauskaa. Onhan siellä ainakin Tappi, vaihdatte kuulumisia." Lynnin nauruntyrskähdys oli vähän synkkä, mutta sai Danielin suupielet kohoamaan. Kaikessa koruttomuudessaan tämä juuri ennen Lynnin lähtöä Artsilan väen pre-pikkujoulukaljoille (Pirren pakottamana) käyty keskustelu oli välittömin aikoihin. "Joo. Nehän onkin iloisia kuulumisia. Tappi varmaan elelee yksin homeisessa majakassa ja mä olen asumuserossa ja mun elämäni suurin asia on se, että Lilian saa hampaita." "Et sä enää ole asumuserossa", Danielilta lipsahti, ja hyvin nopeasti hän katui sanojaan ja toivoi, että olisi pitänyt kielensä kurissa. Mutta Lynn näytti häkeltyvän. Vihreät silmät liikahtivat ja tarkastelivat niin tuttuja piirteitä: Danielin kasvoja, leukapieliä, silmiä. "Niin... enpä taida." Kumma kyllä, sanoja seurasi aivan havaittavan rajamailla oleva hymyn aavistus. Sitä Daniel pohdiskeli, kun Lynn vielä muistutti häntä soittamaan heti, jos Lilianin kanssa tulisi jotakin. "Ehkä mä soitan sulle joka tapauksessa siltä varalta, että sulla on siellä ihan kamalaa", Daniel rohkeni veistellä varovaisesti. "Voit vedota urpon ja kädettömän miehen vauvakriisiin ja lähteä pelastamaan Liliania hirveällä kiireellä." Lynn naurahti. Sitten nainen poistui. * * * * * "Onneksi säkin olet siellä. Jos mun pitää sietää Martsukkaa ja helkkari vieköön selvin päin, niin kyllä siellä pitää olla joku muukin järkevä." Niin Piritta sanoi, ja Lynn vastusti vain vaivoin halun huokaista todella, todella syvään. "Mä jätin ne jo Liekkipubiin, niin että ne on varmaan kerenneet yhden tai kaksikin kaljaa jo tässä kumoamaan, kun tulin hakemaan sua." "No, ei se mitään. Mä otan nopeasti etumatkan kiinni, koska mun tolet ei muutenkaan ole sen porukan tasolla", Lynn tuumasi huolettomasti, vaikkei ollut varma, aikoiko kuitenkaan juoda. Paljon. "Miten teillä on oikein nyt sujunut uudisyhteiselo?" Piritta yhtäkkiä kysyi, ja Lynn kurtisti kulmiaan. Pirittaa ei yleensä kiinnostaneet muut kuin omat ja hevosten asiat. Juuri kun Lynn valmistautui vastaamaan, Piritta kuitenkin paljasti, että hänellä oli tälläkin kertaa oma lehmä ojassa ja ohjailemassa keskustelua: "Pliis. Mun pitää saada tietää, ettei vauvojen elämää tuhoava voima ole luonnonlaki." Ystävänkaltaisensa tahdikkuuden, öh, rohkaisemana Lynn päätti kuitenkin juovansa. Paljon. Se olikin helppoa, sillä mukana menossa oli Evgenii, joka piti kunniatehtävänään huolehtia, että tämä vieras vaaleaverikkö pysyi juomissaan. Pirre pyöritteli hyypiön toimille silmiään. Lynn hymyili kohteliaasti kiitokseksi viinilasillisistaan, mutta sen ylitsevuotavampia kiitoksia hän ei suonut, vaikka alkoholi alkoi pirskahdella tajunnassa. "Mä yllätyin, kun sä tulit", Lynn kuuli viereensä istahtavan Tapin sanovan. "Niin kai, kun et kutsunut", vaaleaverikkö hymähti ja tarkasteli entistä ponityttöjen unelmaa. Väsymystä ja vuosia oli tullut Tapinkin kasvoille, eikä tämä ollut juuri vaivautunut suojaaamaan omiaan elämäntavoilla. Toimiko sellainen muutenkaan, Lynn mietti omaa peilikuvaansa muistellen. "En ajatellut, että sä enää tulisit minnekään kuitenkaan." "Ihan ymmärrettävää." "No, mitä vauvakuplaan kuuluu?" Tappi kysäisi, mutta Lynn pudisteli huvittuneena päätään. "Ei meidän tarvitse puhua siitä. Tiedänhän mä, ettei se ole erityisen jännittävä aihe. Mitä hevosia sulla nykyään on? Miten ne juoksee? Mitä muuta sun elämään kuuluu?" Ja Tappi kertoili, ja Lynn esitti tarkentavia kysymyksiä. Kaikki muiden kuin omien kuulumisten käsittelyyn käytetty aika oli helpotus, niin solmussa kaikki nyt oli. Mutta eihän sitä voinut ikuisuuksia kestää. Vain yhtä lasillista myöhemmin Tapin elämästä loppui sisältö kesken. Mies ei kuitenkaan siirtynyt mihinkään, eivätkä muut liittyneet heidän keskusteluunsa, joten oli pakko keksiä jotakin uutta. "Mites... Dani?" Pliis, jotakin muuta uutta kuin tuo, Lynn ajatteli, muttei voinut kiertää suoraa kysymystäkään. "No, mites se. Mä muutin takaisin sen luo", Lynn kertoi koruttomasti luottaen siihen, että Tappi kyllä tiesi, kuka Pirittan asunnossa oli viimeiset kuukaudet asunut. "Ai", Tappi sanoi kulmiaan vähän kurtistaen. "Sehän on... hyvä." "Ei me kyllä entiselleen palattu. Pidetään... taukoa toisistamme", Lynnin huulilta lipesivät sanat, joita Daniel ihan itse oli käyttänyt silloin toista viikkoa aikaisemmin maanitellessaan häntä muuttamaan takaisin. "Tavallaan." Olankohautus, kuiva naurahdus. "Tosi iloinen aihe. Hyvä valinta, Tappi, tosi hyvä." Molempien suupielet nykivät. Olihan tässä pitkä ystävyys taustalla, niin että kai sen turvin selvittiin vähän vaivaantuneistakin hetkistä. Jos ei muuten, niin vaivaannuttamalla niitä lisää. "Kelasin joskus, että jos sä ja täydellinen Daniel eroatte, kohtalo varmaan tekee meistä parin", Tappi sanoi ja pyöräytti silmiään perään, koska mahdotontahan se oli. "Älä höpsi", Lynn naurahti ja koki olonsa hetken aikaa kiusaantuneeksi. Se meni kuitenkin ohi viininsiemaisulla. "Ei meistä kyllä ikinä. Jo Katinkin takia, mutta... muutenkin." "Äh. Aina Kat. Siitä on vuosia, enkä mä mieti koko mimmiä enää, ja silti siihen palataan aina." "Joo no, se oli kuitenkin mun parhaita ystäviä silloin." "Joo. Tosi hyvä ystävä olikin. Montakos viestiä se sulle laittoi lähtönsä jälkeen ja tapasitteko ikinä?" Tappi kysyi, ja sai vastaukseksi hiljaisuuden, joka kertoi juuri samaa tarinaa kuin mies oli odottanutkin. "Niinpä. Musta me voidaan ihan hyvin lakata käsittelemästä sitä kuin kuoleman kautta pyhimykseksi muuttunutta tyyppiä. Se lähti eikä pitänyt mitään yhteyttä jälkeenpäin, ja se on ollut ollutta ja mennyttä elämää jo aika monen vuoden ajan." Siinä oli harvinaisen monta sanaa, mutta Lynn myönsi, että ne olivat totta. Hänen oma lojaaliutensa menneelle ystävyydelle oli surkuhupaisaa. "No mitä sä sitten haluat?" Lynnin suora kysymys ja haastava katse yllätti Tapin, joka käänsi katseensa nopeasti tuoppiinsa. Mitä hän halusi, ei kai mitään. Eipä kai. "Niin mä ajattelinkin", naisen samettinen ääni hänen vieressään sanoi, ja nopea vilkaisu tavoitti neutraalin ilmeen. "Ja mulla nyt ei joka tapauksessa ole oikeutta haluta mitään. Mä olen pienen lapsen äiti ja yhä naimisissa." Se oli täysin vierasta puhetta. He kumpikin kuuntelivat sanoja ja sävyjä niiden taustalla. Siinä sitä oltiin. Sellaisia sanoja ei voinut seurata mikään muu kuin hiljaisuus, ja sellainen laskeutuikin raskaana heidän välilleen. Hyvän aikaa he istuivat ja puhumisen sijaan joivat. Sitten Lynn nousi ja inhosi huteran hidastunutta järjenjuoksuaan, humalaa, sitä, miten piti keskittyä jotta pääsi suorinta reittiä sinne minne halusi. WC-tilojen kirkkaampi valaistus herätteli. Peilikuva ei ollut sen lohdullisemman näköinen kuin kotonakaan. Ahdisti. Hän soitti taksin, kävi kertomassa Pirrelle lähtevänsä ja katosi kirpeään ulkoilmaan. Pian hän olisi kotona. * * * * * Daniel oli valveilla, kuulosteli kuinka ovi kävi. Mies odotti hetken, ennen kuin nousi sohvalta. Siinä samassa Lynn seisoi keittiön ja olohuoneen välisen oven karmien välissä, ja hänen selkänsä takaa kajastava keittiön valo piirsi vähän hasottavien hiusten kultaisen kehän kasvojen ympärille. Naisella oli avonainen takki yllään, tummansininen villakangastakki, mutta kengät tämä oli riisunut jalastaan. Lynn näytti hirvittävän pieneltä. Oliko se kahden erilaisen valaistuksen väliin jäämisen aiheuttama illuusio, Daniel mietti. "Voisitko sä halata mua." Kysymyskin oli pieni. Ääni oli väsynyt ja vaimea, ja lopusta puuttui kysymysmerkki. "Tietenkin." Lyhyen hetken ajan se tuntui vieraalta. Toisiaan koskettavat kehot olivat jännittyneitä ja ihmeissään. Lynnin hiuksissa viipyili hiuslakan ja pakkasilman tuoksu. Sitä hengitellen Daniel rentoutui ja luotti siihen, ettei yksi halaus syventänyt heidän katastrofiaan. Sitten mies henkäisi terävästi syvään, sillä hän tunsi vaimonsa huulten koskevan paikkaa aivan solisluun yläpuolella ja kaulan juurella. Pöyhkeät kiharat hipoivat hetken hänen leukaluutaan, ja sitten niitä seurasivat huulet. Oli hätkähdyttävää kohdata Lynnin katse. Se oli suora, ei aivan pistävä muttei tavanomaisen lempeäkään. Yhtäkkiä Daniel ei muistanut, milloin oli viimeksi tavoittanut vihreissä silmissä sen lempeyden, jota hän silti yhä piti tavanomaisena. Ei siitä näkynyt jälkiä sinä yönäkään. Paljon muuta kylläkin. Siihen iltaan tiivistyivät kaikki kuluneet viikot ja niiden aikana syrjään sysätyt tunteet. Se oli loputon suo: epätoivoa, surua, kaipuuta, vihaa, loukkaantuneisuutta, pelkoa, epävarmuutta, ikävää. Jos Daniel aamulla kuvitteli, että jokin heidän välillään oli yön myötä muuttunut ratkaisevasti parempaan suuntaan, hän kaiketi erehtyi. Oli melkein pienen suupieltenliikautuksen arvoinen asia herätä ja huomata, ettei ollut yksin sängyssä. Daniel kääntyi ja oli vähällä koskettaa Lynnin hiuksia kädellään, silittää niitä hieman. Jokin selkänsä kääntäneen naisen jähmettyneessä olemuksessa kuitenkin esti häntä tekemästä niin. Kulmat kurtussa Daniel katseli naista, joka ei tehnyt elettäkään kääntyäkseen ja kohdatakseen hänen katseensa. Lynn ei hievahtanutkaan, ei edes silloin, kun Lilian ilmoitti olevansa hereillä. Daniel nousi ja kirosi hiljaa itsekseen: oliko tässä helvetti vieköön ryskätty vielä syvemmälle umpimetsään?
|
|
|
Post by Daniel on May 22, 2019 10:54:49 GMT 2
Hikinen kohtaaminenKirjoitettu yhdessä Isabella Sokan kanssa. Julkaistu myös täällä.Oliko se niin väärin toivoa, että vaimolla olisi ollut toinen mies? Oli tai ei, Daniel Susineva huomasi jälleen kerran ajattelevansa, että niin tämän olisi pitänyt mennä. Lynnin olisi pitänyt rakastua toiseen mieheen. Sen Daniel Susineva, yksinkertainen mies, olisi kyennyt ymmärtämään. Että Lynn oli tavannut jonkun toisen, ihastunut ja rakastunut siihen enemmän. Että Lynn olisi jotenkin astunut uuteen elämään ajatellen, että olisi siellä onnellisempi. Mutta vaimo astui tyhjän päälle, ja heitti yksinkertaisen miehenkin sellaiseen tilanteeseen, eikä Daniel Susineva kyennyt ymmärtämään, miksi niin kävi ja mitä siitä seuraisi. Siihen typerryttävään epätietoisuuteen mies oli herännyt jälleen kerran, vieraassa ympäristössä ja aivan liian varhain. Valvetila oli ollut niin levoton, että Sokkien kartanolle kutsuttu vieras oli kulkeutunut kuntosalille ja purkanut oloaan painoihin. Virtaava hiki ei ollut tehnyt oloa yhtään paremmaksi, mutta olihan aika tullut käytetyksi paremmin kuin jos hän olisi vain kierinyt laadukkaissa lakanoissa ja tuijottanut prameita tapetteja. Myös Isabella Sokka oli nukkunut huonosti, omista syistään tosin. Sunnuntain kilpailupäivä oli pyhitetty kouluratsastukselle, joten omia startteja Isabellalla ei ollut. Perijätär lähestyi tallin kuntosalia päästä varpaisiin kirkkaanpunaiseen pukeutuneena ja autuaan tietämättömänä kartanolle edellisiltana saapuneen vieraan samansuuntaisista suunnitelmista. Neiti Sokalla oli omakin salinsa, mutta se oli varusteluiltaan vaatimattomampi ja toisaalta naista houkutteli ajatus tallilaisten kilpailuvalmistautumisen seuraamisesta edes sivusilmällä. Daniel, yllättyneenä saamastaan seurasta ja kenties luonteenomaisen tyytymättömänä rauhansa rikkoutumiseen, kohotti katseensa kirkkaanpunaiseen ilmestykseen. Paikalle tuomariksi kutsuttu ja kartanon vieraaksi tervetulleeksi toivotettu mies päätti vipunostonsa ja virkkoi tasaiseen sävyynsä: ”Ovatko aamutreenit täällä kovinkin suosittuja?” Ah, vastikään eronnut ja kaikkea muuta kuin isävartaloinen herra Susinevahan se siinä, kädet oikein komeassa pumpissa painojen jäljiltä. Isabella oli yllättynyt, mutta ehdottomasti myös ilahtunut tästä varhaisesta kohtaamisesta. “Tjaa-a, eivät ehkä niin suosittuja kuin tavoitteellisesti treenaavien ratsastajien keskuudessa olisi suotavaa”, Isabella vastasi, ja jätti hyvät huomenet väliin kuten hänen vähäpuheinen tuomarivieraansakin oli tehnyt. Danielin hymähdys/tuhahdus saattoi olla tai olla olematta myötämielinen. Mielessään mies saattoikin esittää monenlaisia argumentteja, mutta ääneen hän tipautteli aina suustaan vain harvoja, harkiten valittuja sanoja. Niin nytkin. “Mm. Ihan totta”, herra Susineva tokaisi. “Etsivät mukavuudenhaluisina oikoteitä.” Virkahduksesta saattoi melkein aistia sanan “nykynuoret” läsnäolon, mutta aivan niin setähenkinen Daniel Susinevakaan ei ollut, että olisi mennyt sanomaan sen ääneen. Isabellan ajatukset kulkivat samaa rataa, vaikka eihän toinen sitä tiennyt. Nyökyttely mukavuudenhaluisuuden paheksunnalle oli kuitenkin niin vimmattua kuin aikaisin aamusta saattoi vain olla. Perijätär aloitti lämmittelyikseen keppijumppaa ja hetkisen kuluttua päätti uhmata Danielin ilmiselvää haluttomuutta turhanaikaiseen rupatteluun. “No, miltäs tuntuu tuomaroida kilpailemisen sijaan?” Daniel mietti hetken juomatauon turvin. Käytöstavattomuutta mieskään ei sentään arvostanut, ja siksi suoriin kysymyksiin kuului aina vastata. Sitä paitsi tässä puhuttiin kuitenkin asiasta eikä sen vierestä: kouluratsastuksesta Danielinkin saattoi melko vähällä vaivalla saada houkuteltua, noh, ei aivan höpöttelemään, mutta… keskustelemaan. Kohteliaasti. “Varmalta”, oli miehen ensimmäinen vastaus, ja jonkun aikaa vaikutti siltä, että siihen se sitten jäikin. Kun Danielia ei prässätty jatkamaan, hän teki niin omatoimisesti ja lähes vitsaili: “Kyllä mä voin olla vuorostani se tyyppi, jonka vuoksi huokaillaan, että arvostelulaji.” Voi olla, että miehen suupieli nytkähti vähän, tai saattoihan se olla kramppikin. Mitään tuikkivaa tuijotusta Isabella ei sentään saanut osakseen, joten oli hitusen hankalaa päätellä, oliko tämä nyt sitten Daniel Susinevan huumoria. (Oliko sillä sellaista?) Isabella kuitenkin hymähteli mukana, kenties tunnistettuaan vitsin vitsiksi. Tai sitten perijätär reagoi ajatukselleen siitä, että yksi miehen arvioitavista olisi hänen sisarensa, joka epäilemättä laittaisi nurinaksi vähääkään tulkinnanvaraisesti perustelluista numeroista. “Ihan mielenkiintoista kehittää omaa osaamistaan”, mies palasi ehdottoman asialliseen linjaan ja kohautti vähän olkiaan. Ne olivat treenistä mukavan väsyneet, ja mieli sen sijaan virkistynyt. Edes vähän. Tuomarikoulutukset olivat olleet kuluneiden kuukausien mittaan hänelle kaivattua omaa aikaa. “Kieltämättä. Hyvä asenne”, Isabella totesi soveliaalla sävyllä, sillä olihan kohteliasta mukautua keskustelukumppanin tyyliin. Susinevan kanssa oli aina virkistävän asiallista ja jotenkin kovin rentouttavaa keskustella. Samoissa merkeissä oli sujunut edellisiltainen päivällinenkin, ja siirtyessään jatkamaan lämmittelyä kahvakuulalla Isabella ajatteli, että Danielin Susinevasta oli hirvittävän hankala nyhtää mitään henkilökohtaista. ”Hmm”, kuului Susinevan kulmauksesta. Siihen taisi hyytyä se jutunaihe. ”Onko kesälle tulossa kiinnostavia varsoja?” avasi Daniel nyt pelin. Syystä tai toisesta aihetta ei oltu edellisiltana käsitelty, ja asiapitoiselle miehelle se tuntui luontevalta valinnalta. Mistä muustakaan olisi voinut puhua? Pitopalvelusta? Treenimuodista? Isabella Sokka oli kovin, kovin punainen. Daniel oli harmaa ja musta. Ei kumpikaan siis hipiältään, tietenkään. Tekstiileiltään. Hmm. Isabella lopetti kahvakuulaheilautuksensa ja tunsi sykkeen kohonneen. Tummatukkainen esteratsastajatar siirtyi tankojen luokse, mutta viivähtyi katselemaan Danielia. Mieskin katseli häntä, jollakin selittämättömällä tavalla tosin. Kropatun topin ja piukkojen salihousujen väliin jäi kaistale paljasta ihoa, mutta Daniel ei tainnut haksahtaa sellaisiin. Hetken huilailtuaan — tyylikkäät tauot tuntuivat suorastaan kuuluvan tähän keskusteluun — Isabella vastasi ilahtuneesti. “On, on tulossa. Kiinnostavia ainakin minun näkökulmastani, sillä olemme aikeissa astuttaa etenkin estetammoja. Toiveissa olisi myös jättää edes joku varsoista kotiin, sikäli mikäli tuloksena on yhtään tammaa.” Estetammoja. Daniel ei irvistänyt. Oli varsin todennäköistä, etteivät miehen kasvonlihakset kyenneet niin villiin toimintaan, ja olisihan se ollut epäkohteliastakin. ”Hmm, niin”, Daniel äännähti ja nielaisi estehevosten tekeminen onkin halvempaa ja kohdeyleisö laajempi -kommentin todettuaan sen moukkamaiseksi. ”Teillä on tainnut olla orivoittoinen alkuvuosi? Paakkasen kanssa oli puhe.” Kai se Paakkanen oli jotakin varsoista puhunut. Omastaan, ainakin, ja Zetan varsan Daniel tietysti tiesikin — oreja olivat kummatkin. “Voi Daniel”, Isabella naurahti heittäytyen riskialttiin tuttavalliseksi, “on perin vaikeaa kuvitella villiä esteratsastusnuoruuttasi. Sisäiset huokauksesi paistavat tänne asti. Mutta niin, tämä ja viime vuosi ovat olleet hyvin orivoittoisia. Ainoalle puoliveritammalle oli ostaja jo valmiina, mikä vaikutti jo heti alun perin orivalintaan.” Näkyvästi, Isabella lisäsi puistatellen Lyylin kirjavuutta jälleen kerran mielessään. ”Usko tai älä, hyppään mä vieläkin. En vaan kilpaile”, Daniel sanoi liikkumisesta johtuvan tauon jälkeen, ja nyt miehen kasvot pehmenivät hymyyn. Siitä ei enää voinut erehtyä. ”Ei mahtuisi kalenteriinkaan.” Oli turha lausua ääneen sitä toista syytä: kouluratsastus oli vienyt mennessään, eikä toinen laji kiinnostanut riittävästi kilpaillakseen lempiurheilun kanssa. Mies tarttui juomapulloonsa ja pieneen pyyhkeeseen. Ohimoille kihonnut hiki ei päässyt valumaan. Isabellan kasvoille nousi hämmentynyt hymy, sillä Daniel Susineva oli totisesti mies, joka osasi yllättää muille täysin arkipäiväisillä seikoilla. Vai hyppäsi se edelleen! Perijätär otti kuitenkin aikansa ja teki aloitetun maastavetosarjan loppuun ennen tarttumistaan kiintoisaan aiheeseen. “Jahas! Vai sellaisia salaisuuksia herra koulutuomarilla”, Isabella kiusoitteli. “Hyppäätkö kouluratsuillasi mielenvirkistykseksi vai satutko omistamaan jonkun kiinnostavan hevosen?” Perijätär ei tarkentanut, mitä kiinnostavalla tarkoitti. Hän käytti tarkoituksella Susinevan itsensä aiemmin lausumaa ilmausta, joskin todellisuudessa Isabellaa kiinnostivat kaikki lahjakkaat urheiluhevoset lajiin katsomatta. Ehkä se johtui kenttäratsastukseen hurahtamisesta. “En mä estehevosia omista, mutta hyötyy kouluhevosetkin jumppatehtävistä ja mielenvirkistyksestä”, Daniel vastasi, ja epäselväksi jäi vain kaipasiko hän itse koskaan sellaista mielenvirkistystä. “Tai on mulla se Rosengårdeilta ostettu siitostamma, mutta allrounderi sekin on, ja varsat askellajihevosia. Että se siitä estejalostuksesta.” Sanoja seurasi tauko, jonka saattoi helposti olettaa olevan puheenvuoron loppu. Sitten, ennen kuin Isabella ehti jäsennellä kommenttia, Daniel yllätti ja jatkoikin vielä itse: ”Vaikka ei sitä tiedä. Jos Saksassa vielä villiinnyn, kun on huippuhevosia ja laatukisoja joka puolella.” Sanat lausuttiin kepeään sävyyn, mutta elekieli vesitti vitsin. Hymy oli haipunut, leuat ja hartiat kiristyneet, ja oli kuin Daniel Susineva ei koskaan olisikaan lakannut jurottamasta. Vakavuuden hetkeen tehtiin särö kuivalla naurahduksella, ja nopeasti mies oli jo suunnannut keskittymisensä viimeiseen liikesarjaansa. Tunteet olivat kadonneet jäljettömiin kasvoilta, eikä tilalle noussut uusia. Isabella naurahti helähtäen, osaamatta sen kummemmin reagoida miehen ristiriitaiseen vitsailuun. Villiintymiset ja mielenvirkistykset saivat perijättären ajatukset pikkutuhmille poluilleen, mutta Danielin seurassa hän oli pidättyväisempi. Ei siksi, etteikö Susineva olisi varsin “laitettava”, vaan koska Isabellaa epäilytti miehen avio-ongelmien tuoreus. Oikeastaan hän ei tiennyt, yritettiinkö ongelmia ratkoa vai oliko avioero jo vireillä. Kenties asiaa voisi lähestyä johdatellen, mutta ehdottomasti riittävän suoraan. (Olisihan katastrofi, jos mies ei ymmärtäisi kysymystä.) “Kilpailen ensi viikolla kentässä Lynniä vastaan. Mukavaa, että hän on päässyt palaamaan kenttäradoille. Miten teillä oikein sujuu, jos saan udella?” Danielin kokemuksen mukaan ihmiset utelivat aina riippumatta siitä, saiko niin tehdä. Mies suorastaan tuhahti Isabellan jos-lauseelle. Ihan kuin se olisi tehnyt tungettelusta sallitumpaa, melkein kohteliasta. Sitä paitsi kysymys oli Danielin mielestä typerä. “Niin. Luulisi, että merkit on aika selvät. Mä olen yksivuotiaan lapsen isä, joka lähtee yhteisestä kodista ulkomaille töihin”, Daniel linjasi ihmeteltävän asiallisesti, jopa tunteettoman viileästi, ja jossakin ilmassa leijui tieto siitä, ettei työnteko ollut taloudellinen valinta. Susinevan ei olisi tarvinnut. Mies lähtisi silti. “Mutta Lynnillä menee hyvin. On aikaa treenata hevosia ja kilpailla taas.” Danielin vastaus suoraan kysymykseen oli juuri niin suora kuin suoraselkäiseltä mieheltä saattoi olettaakin, ja vastaukseen sisältynyt näpäytys sai Isabellan häpeämään utelujaan. “Anteeksi. Niinpä tietenkin. Olen tullut varsin varovaiseksi omien tulkintojen kanssa, juoruja kun on kaikenlaisia”, Isabella punasteli, ja kiitteli onneaan että se oli mitä luonnollisinta treeniin yhdistettynä. “Niinpä taitaa olla”, Daniel tuumasi kryptisesti. “Kelpaisi tuollainen irtiotto minullekin”, Isabella huokaili, nyt melkoisen lannistuneeseen sävyyn. “Jaa”, äännähti Daniel Supliikki Susineva, ja oli sitten taas hiljaa, kunnes: “Joskus ei auta kuin lähteä vaan.” “Niin.” “Mm.” Daniel alkoi osoittaa merkkejä siitä, että kaikki oli ohi: treeni, keskustelu, ja mitä ilmeisimmin avioliitto. Tunnelma oli käynyt niin lattean mattapintaiseksi, että ehkä niin oli hyvä. Mieltä tyynnyttävä aamutreeni (tai mitä kumpikaan heistä nyt siltä halusi) oli suoran kysymyksen ja viivasuoran vastauksen jäljiltä menettänyt tehoaan. Aikaisemmin aloittanut Daniel teki jo lähtöään, kun kiusaantunut ja jonkinlaisia omantunnontuskia poteva Isabella päätti hetken mielijohteesta lievittää tunnelmaa halauksella, jonka piti olla lohduttava ja anteeksipyytelevä ele. Isabella Sokka tunkeutui Daniel Susinevan iholle. Kaksi hikistä vartaloa painautui toisiaan vasten, eikä siinä ollut mitään eroottista latausta, eikä se oikeastaan edes ollut molemminpuolista painautumista. Daniel Susineva, jäyhä suomalainen mies, jähmettyi. Se oli erikoinen hetki. Oli kuin mies olisi tyystin mennyt jonkinlaiseen oikosulkuun, ja niin asiantuntevasti kuin hän elämässään muuten esiintyi, nyt vaikutti pahasti siltä, ettei miesparka aidosti tiennyt, mitä kuului tehdä. Niinpä Daniel ei tehnyt mitään. Mies ikään kuin antoi lannistuneena Isabellan halata itseään ja odotti tilanteen olevan ohi. Käsivarret valuivat suorina Danielin kylkiä pitkin, eivät liikahtaneet suuntaan eivätkä toiseen, eikä mies edes kiittänyt ystävällisestä eleestä. Yllättävä halaus vaiettiin kuoliaaksi. Anteeksipyytelyt kuolivat Isabellan huulille, ja tämä kiitteli itseään siitä, ettei vahingossakaan ollut tehnyt mitään pahempaa. Tunnelma vastasi kiusallisuudeltaan ala-asteen diskoa tai murrosikäisten lähentymisyrityksiä, ja ohikiitävän hetken ajan Isabella tuli miettineeksi, miten Daniel oli oikein päätynyt naimisiin. “No mutta. Nähdään… kilpailuissa sitten. Onnea tuomarointeihin”, perijätär möläytti yltiöpäisen kohteliasta vaikutelmaa epätoivoisesti tavoitellen. Halaus oli ohi, mutta Daniel seisoi yhä lähellä kuin liikuntakyvytön suolapatsas. Suolapatsas suli hitaasti puhekykyiseksi, mutta ilmeet eivät vieläkään kuuluneet miehen toimintakyvyn piiriin. “Eiköhän ne pidä tuomaroida tiedolla”, mies tokaisi sangen raivostuttavasti ja jälleen kerran Isabella Sokka sai todeta, että latteat kohteliaisuudet eivät kerta kaikkiaan toimineet Danielin kanssa. Harvemmin onnen toivottamisesta sai nenilleen, ja alkoikin olla päivänselvää, että viimeistään nyt keskustelu oli päättynyt. Danielin perässä sulkeutuva ovi oli tarpeeton huutomerkki keskustelun perään, kun se oli jo valmiiksi päätelty selkeällä, painokkaalla pisteellä.
|
|
|
Post by Daniel on Apr 1, 2021 17:35:54 GMT 2
Eronneet ja seonneet
Lynn kertoo: Mä kaipaan Danielia. Me vietetään aikaa niin kuin aina ennenkin, lilianeineen ja celloineen Vänrikinmäen Poppelikujalla talossa, joka on kaunein koti joka mulla on koskaan ollut (no, kunhan poistan hienovaraisesti muutamia talon vakituisimman asukkaan vaikutuksia). Aamuisin me juodaan kahvia kotoisassa keittiössä tai sään salliessa takaterassilla, jonne aamuaurinko vain ujosti kurottelee, mutta kyllä siellä tarkenee viltti harteilla. Lilianin aamutoimet jaamme sopuisasti; Daniel tahtoo olla läsnä ja tehdä mahdollisimman paljon, ja minä huomaan jääväni taka-alalle katselemaan ja haaveilemaan. Mies on hyvä isä. Kitkerimpinä hetkinäni halusin sen kiistää, koska ketkä muut kuin huonot vanhemmat muuttivat toiseen maahan vaikkei heitä kukaan aseella uhannut, mutta nyt en enää ole sellaisessa pisteessä eroprosessini kimurantilla polulla.
Vaikka niin, ei me kyllä vietetä aikaa aivan niin kuin aina ennenkin. Me ehkä asutaan hetki samassa talossa ja kuljetaan samojen huoneiden poikki ja kaikki tuntuu tutulta ja valheellisen turvalliselta, mutta outo vinoutuneisuus vaivaa kaikkia helliä tunteitani. Minä alan nimittäin aavistella, että ne kohdistuvat mieheen, jolla ei enää ole käyttöä lämpimille ajatuksilleni.
Daniel pitää mut niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisesti käytännössä tauotta vähintään käsivarrenmitan päässä itsestään. Etäisyys näkyy ja tuntuu Cellan mentävinä aukkoina välissämme, kun katsomme iltaisin elokuvia; se tuntuu epäsymmetriana keskusteluissa; ja se on kasvavaa epätoivoa, kun havaitsen todella ikävöiväni Danielin läheisyyttä ja että kaikki se haikailu on turhuudessaan tuomittu tuottamaan minulle kipua.
"Daniel… en ehkä oo sanonut tätä", mä aloitan kerran kun me laitetaan yhdessä ruokaa ja tiedän vuorenvarmasti, etten tosiaankaan ole lausunut ääneen mitään sen suuntaistakaan: "Musta on aika ihanaa, kun sä olet täällä, ja kun meidän on näin helppo olla." "Niin", mies sanoo ja on hiljaa sellaisen kotvan verran, että kuvittelen jo keskustelun kuolleen kehtoonsa. Sitten Daniel kuitenkin jatkaa: "Musta se on reiluinta Lilianille, että ollaan sovussa. Että pidetään toisiamme… valideina vanhempina, jotta sekin voi ajatella niin." Ärtymys pistää nopeasti ja terävästi. Haluaisin sanoa, että vähät mä Lilianista ja kirkua että ENTÄS MINÄ. Että hittoon vanhemmuus ja entäs me kaksi meinä kahtena, eikö sillä ulottuvuudella välillämme ole enää mitään merkitystä.
Hengitän syvään. Käytännössä sellaista ulottuvuutta ei ole enää olemassakaan, ei sellaisena kuin mä sen muistan vuosikymmenen ajalta. Jätin Danielin. Ehdotin eroa ratkaistakseni elämäni umpinaisimman umpikujan, ja on järjenvastaista, että nyt haikailen takaisin siihen samaan pussinperään kiertämään kehää. Koko ajan mä hymyilen Danielille niin kuin en ajattelisi, kuinka epäreilulta tuntuu tietää, että Daniel on oikeassa, Daniel on oikeassa, Daniel on oikeassa. Helvetti että sen pitääkin olla oikeassa ja helvetti että mun pitääkin olla tässä pisteessä. Enkö mä muka ole ollenkaan päässyt eteenpäin erosta, joka tapahtui niin monta kuukautta sitten, että nyt olen jo seonnut laskuissa, vaikka pitkään muistin sen yhtä täsmällisesti kuin Lilianin iän. Ex-vaimojen ei pitäisi tuntea näin ex-miehiään kohtaan.
"Mm", hymähdän. "Mauri alkaa muuten olla tosi näppärässä kuosissa”, Daniel alkaa yhtäkkiä puhua Lilianin ponista. “Ajattelin, että sen voisi tuoda tänne. Onhan äidillä tilaa, sille voisi sopia pihattoelämä, ja sitten se olisi aina mummolassa odottamassa Liliania.” “Aa, joo, kuulostaa kivalta”, sanon, vaikka tuntuu kuin vatsastani olisi pudonnut pohja pois. Melkein kuulen, kuinka sydämeni putoaa pehmeästi tömähtäen lattialle. “Ehkä saisin järkättyä sille kuljetuksen sitten samalla kun seuraavan kerran tuun valmentamaan.” “Joo”, nyökyttelen, ja rohkaisen vielä kerran mieleni ja teen viimeisen aloitteeni kohti sitä keskustelua, jonka oikeasti haluaisin käydä (hitot Lilianin ponista). “Onneksi käyt kerran kuussa täällä, ja vielä kivempaa, kun oot nyt pidemmän aikaa yhtä aikaa. Lilianilla on aina sua ikävä… ja mullakin.” Danielin ilme saa mut heti peräytymään vähän. “Omalla tavallani. Se on oikeastaan outoa, mutta nyt kun oot ollut täällä…”
Lauseeni hiipuu.
“On kiva nähdä äitiä niin hyvässä kunnossa”, Daniel sanoo. “Mitä?” mumahdan, sillä keskustelu on jotenkin absurdi: tässä mä yritän puhua meistä ja Daniel puhuu Lilianin shetlanninponista ja äidistään. On ihan kuin me käytäisiin kahta eri keskustelua! Pahinta on se, että mä luulen Danielin sukeltavan tahallaan rinnakkaiseen keskusteluun. “Äitiä. Kun sen sairaus… Eilen se haravoi pihaa”, Daniel kertoilee arkipäiväisesti, ja mä tunnen oloni maailman uupuneimmaksi. “Niille vois kyllä hankkia lehtipuhaltimen. Ihme, ettei niillä oo jo, kun onhan tässä tätä lääniä. Ei mitään hyödytöntä hönkijää, vaan kunnon puhaltimen.” “No teepä se”, kannustan laimeasti. “Joskus kyllä mietin, pitäiskö kuitenkin vaan muuttaa tänne takaisin”, lapseni isä yhtäkkiä sanoo, ja se lausahdus lähettää mun varomattomat toiveeni kuurakettina kohti taivaita. “Kun äiti… ja mullakin on Liliania ikävä aina.” En uskalla sanoa mitään. Katselen Dania hartaasti, painan sen piirteitä mieleeni niin kuin ne eivät jo siellä olisi, ja odotan, että se sanoisi jo alkaneensa tehdä järjestelyjä. Sillä on tapana tarttua tuumasta toimeen. On ihan mahdollista, että ensi kuussa se tuo tänne Lilianin ponin ja oman elämänsä. Onko mahdollista, että sen elämä voisi vielä joskus olla meidän…? “Mutta sitten me kyllä mietittiin joskus sitäkin, pitäiskö lähteä vaihteeksi Tanskaan ja ottaa se Emmelinen vanhempien tila johdettavaksi. Nythän siellä ei ole kuin ne pari siitostammaa, mutta itse tila on kehityskelpoinen…”
Miehen ääni muuttuu kohinaksi mun korvissa, eikä mulla ole hajuakaan, mitä se sanoo kehityskelpoisen jälkeen. Tanskaan! Emmelinen kanssa! Emmeline Boven!
“Ai teillä on yhteisiä tulevaisuudensuunnitelmia”, mä sanon, kun Daniel vaikenee, ja kuulostan hämmästyttävän neutraalilta siihen nähden, että mies on kuvainnollisesti sanoen vedellyt steppiä ja rivitanssia sen mun aiemmin keskustelun aikana lattialle pudonneen sydämeni päällä. “Kunhan jossitellaan.” “Onko teillä yhteinen sänkykin?” lohkaisen sitten yösydäntä synkemmän mustasukkaisuuden kourissa ja häpeän itseäni niin paljon, että haluan lyödä pääni pöydänpintaan (tai siitä läpi). “Öh. Ei?” Daniel sanoo vaivautuneesti. “Tää on… ammatillista. Urasuunnittelua. Me ollaan työkavereita.” “Niin joo”, sanon. “Mäpä käyn katsomassa, mitä Cella…”
Otan kahvikupin ja menen ylös. Koputan nimellisesti Cellan oveen, mutta menen sisään odottamatta vastausta. Mulle on ihan sama millaisissa olosuhteissa Cellan yhytän: mikään ei voi olla pahempaa ja nolompaa kuin mun sisäiset olosuhteet juuri silloin. Menen suoraan huoneen asukkaan viinipöntölle ja lasken itselleni kunnon mukillisen ennen kuin heittäydyn Cellan sängylle ja piilotan pääni tyynyyn, jonka liinalle sängyn vakiasukas on mitä ilmeisimmin tiputellut puolet hiuksistaan (sillä on ihmeen paljon hiuksia vielä päässään siihen nähden, paljonko sillä on ollut varaa karistella ympäriinsä).
“Tervetuloa surkeain otusten päämajaan”, Cella sanoo vakavasti huoneen nurkasta, missä se näyttää olleen kokeilemassa, osaisiko seistä käsillään seinää vastaan. “Kiitos”, sanon ja siemaisen viiniä. “Mä en kestä tätä.” “Sulla on varmaan vaan huonot tolet. Koska sä muka kerkeät harjoittamaan niitä, kun oot melkein yksinhuoltaja.” “Kyllä mä viiniä kestän”, väitän (vaikken välttämättä kauheasti kestä, mutta kyllä nyt pari kulausta sentään). “Mutta Daniel on rakastunut siihen Emmeline Boveen. Mä tiedän. Mä niin tiedän, että se on. Vähintäänkin ne panee. Daniel sanoo, että se on ammatillista.” “Mä luulin, että Emmeline Bove on tanskalainen kouluratsastaja”, Cella pohtii ääneen. “Oon melko varma, että se ei ole tanskalainen rakkauden ammattilainen. Ainakaan julkisuudessa.” “Miksi mua edes kiinnostaa, paneeko ne?” mä kysyn tuskastuneena ja lyön takaraivoni seinään, jota vasten nojailen. “Miten sua ei kiinnostais?” “Ei mua pitäisi kiinnostaa.” “Eikä mun pitäis äänittää Allulle ääniviestejä ja sitten svaipata niitä suoraan roskakoriin lähettämättä niitä. Tai se lähettämättömyys on varmaan tervettä, mutta viestien sisältö ei kyllä oo”, Cella puntaroi, ja on lohdullista, että me ollaan yhdessä seonneita eronneita muikkeja.
“Oispa joku erokäsikirja. Että mitä kannattaa tehdä ylipäästäkseen ja mitä ei”, sanon, enkä välitä siitä, että kaikki vähäisimmät luulot sen suuntaan, että mulla olisi elämässä jo joku uusi suunta enkä haikailisi takaisin menneeseen huiskahtavat viimeistään silloin sen siliän tien roskakoriin. “Tai hitto, joku erolaki, niin olisi painetta noudattaa niitä ohjeistuksia.” “Ei vitussa mitään lakia”, Cella vastustaa kiivaasti. “Mähän olisin puolet elämässäni kiven sisässä ja sitten mä ainakin syrjäytyisin!” “No, ehkä ei lakia. Mutta joku… verkkokurssi.” “Pitäisikö meidän tehdä sellainen? Mä haistan hyvät rahat tässä. Tälle ois markkinarakoo, ihan satavarmasti ois”, Cella jo innostuu, mutta mä lannistan sen heti alkuunsa: “En mä ainakaan tiedä tarpeeksi terveestä eroamisesta, että voisin opettaa ketään. Mun helpoin ero oli teininä yhdestä Jussista, jota kaikki sanoi Jusaksi, ja se oli helppoa vain siksi, koska me ei varsinaisesti koskaan erottu vaan jotenkin lakattiin vaan hengailemasta ja pitämästä yhteyttä.” “Lynn Melin”, Cella aloittaa ja mä olen tosi kiitollinen, ettei se sano Susineva, “paljastitko sä just, että oikeastaan Daniel on koko tän ajan ollutkin toinen mies ja että oikeasti sä olet ollut kaikki nää ajat parisuhteessa myös jonkun Jussin kanssa?” “On kai se mahdollista”, tyrskähdän. “Jos se Jussi on jossain eikä tiiä, että mun mielestä me erottiin siinä kohti, kun ei oltu nähty kolmeen kuukauteen.”
Me vaivutaan hiljaisuuteen ja mietiskellään kumpikin omiamme. Sitten portaista kuuluu ääntä, jonka mä tunnistan lapseni tassuttaviksi askeliksi. Pian Lilian tummine suorine hiuksineen kurkistaa sisään, ja se on päivänselvästi Daniel Susinevan tytär, vaikka on kai siinä ripaus minunkin piirteitä. Ainakaan sillä ei ole isänsä partaa.
“Äiti?” “Hei Lilian. Äiti juo nyt Cellan kanssa kahvia”, lausun vakaasti, eikä Cellakaan pilaa luikuriani nauruntyrskähdyksellä vaan nyökyttelee vain (liioitellun) vakavan näköisenä. “Olisitko hetken isin kanssa? Me tullaan pian alas.” Lilian, joskus hirvittävän itsepäinen mutta päällisin puolin kiltti lapsi, nyökyttää kuuliaisesti päätään ja menee menojaan. Mä huokaisen syvään ja suljen pieneksi hetkeksi silmäni. “Ja nyt mä valehtelin mun lapselle”, kuiskaan Cellalle, joka huiskauttaa huolettomasti kättään. “Kyllä viinistä voi aina vähän valehdella”, Cella sanoo ja virnistää hullusti. “Ei sillä, että mä ikinä tekisin niin.” “Toivottavasti et ainakaan säännöllisesti”, hymähdän; olenhan mä ollut Cellasta huolissani, mutta en tähän hetkeen mennessä sentään kovinkaan paljon hänen alkoholinkäytöstään, enkä välittäisi aloittaa nytkään.
“Tiiätkö”, aloitan, kun olemme olleet taas hetken hiljaa ja Cella on onnistuneesti seissyt noin puoli minuuttia käsillään seinää vasten ja valitellut sitten päähän pakkautuvaa verta. “Mä oon aina ajatellut, että oon itelleni tosi rehellinen.” “Ei kannata!” Cella pistää väliin. “Ja sitten mä olen tajunnut, että Danielin suhteen mä olen kyllä valehdellut itselleni niin paljon, että jos mun pinokkionnenä olis oikea eikä vertauskuvallinen, tökkisin sillä varmaan vahingossa jotakuta viatonta kiinalaista joka kerta kun käännän päätäni.” “Älä! Älä sitä kiinalaisparkaa. Töki ennemmin vaikka jotakin sikarasittavaa oranssia amerikkalaista, joka ansaitseekin vähän härnäämistä.” “Eii, siihen mä en koskisi pitkällä…” “... nenälläkään?” “No… niin.”
Sen enempää en ala purkaa Daniel Susinevasta itselleni kertomiani valeita. Ne eivät edes liity vain eron jälkeiseen elämään. Erotuskaa helpottaisi varmasti kaikkein eniten, kun myöntäisin itselleni, että jo aika kauan ennen meidän eroa suhde eli pelkillä valheilla ja Pyhällä Hengellä. Niin kovasti me kai tahdottiin onnistua, että kivenkovaan uskoteltiin toisillemme ja itsellemme, ettei sillä, että me tahdotaan elämältä ihan eri asioita, olisi merkitystä jos me vaan rakastettaisiin toisiamme tarpeeksi.
Daniel Susineva ja Emmeline Bove tahtovat elämältä samoja asioita, ajattelen kitkeränä ja kateellisena. Kunhan niillä on kehityskelpoinen talli johdettavanaan, hienoja hevosia joka sormelle ja tiet auki Keski-Euroopan kovatasoisille kilpakentille, ne on varmasti onnellisempia kuin mä ja Daniel koskaan tai ainakaan liittomme viimeisinä aikoina oltiin. Mun olo on niin onneton, että ilo Lilianin ja hänen isänsä yhteisestä ajastakin sumenee ja käy ontoksi. Voi mitä mä antaisinkaan, jos mä voisin vaan jo kunnolla päästä yli nuoruudenrakkaudestani. Olisi jo korkea aika.
|
|
|
Post by Alviina on Jan 5, 2022 13:12:54 GMT 2
Maanjäristys
Lynn kertoo: Sinä iltana, sen jälkeen kun mä olen saanut Lilianin jo toista kertaa nukkumaan (ensimmäisen kerran, kun minä uskoin sen nukahtaneen, se hiipikin pian takaisin olohuoneeseen sanomaan, että sillä oli jano), mä soitan Danielille. Kerron, että halusin varmistaa sen lentoaikataulun, ja olen vähällä tukehtua siihen ikävään, jonka sen tuttu, rauhallinen ääni mussa herättää.
Joskus menee kuukausia niin, etten mä edes ohimennen ajattele Daniel Susinevaa paitsi jos se on jotenkin välttämätöntä meidän tyttäreemme liittyvissä asioissa. Silloin minä uskon, että olen vihdoinkin tullut järkiini ja jättänyt epäterveen haikailun taakseni. Miten ihanaa se on, vaikka soimaankin tietysti itseäni siitä, miten kauan siinä on mennyt.
Ja sitten tapahtuu jotakin, mikä sysää minut nostalgian syöksykierteeseen, ja ikävä tulee takaisin. Hengitän sitä. Elän siinä. Ikävässä.
Se saa minut viipyilemään puhelimessa, vaikka lentoaikataulut on nopeasti käsitelty. "No, mitä sulle noin muuten kuuluu?" kysyn, vähän niin kuin Emmy aiemmin samana päivänä minulta, mutta kaihoisammin. "Eipä ihmeempää", Daniel vastaa tuttuun tapaansa, mutta jatkaa sitten: "Tai itse asiassa mä saan lapsen."
Vau. Mikä tapa murjoa ilmat pihalle syvältä mun palleasta saakka. Hän saa lapsen. Eipä ihmeempää.
"Saat lapsen", toistan ontosti. "Joo. Toisen tytön. Toissapäivänä saatiin tietää, siis että ootetaan tyttöä." Mä tiesin kyllä, miten nämä asiat toimivat. Ymmärsin, että Daniel oli tiennyt vauvasta jo pidempään kuin toissapäiväisestä saakka. Mutta en mä kyllä ihan täysin tiennyt, miten tämä asia toimi.
"Vau, onneksi olkoon", virkahdan, ja onnistun välittämään iloa äänessäni yhtä hyvin kuin mies luurin toisessa päässä keskimäärin; arvelen, ettei Danielia haitannut yksitoikkoinen ääneni, sillä hän ei välttämättä ymmärrä, että jos minun äänestäni puuttui tunne, se puuttui minusta itsestänikin. "Mä en tainnut tietääkään, että sä seurustelet."
"Ei tämä parisuhde olekaan", Daniel sanoo. "Me vaan päätettiin niin. Emmelinen kanssa. Se on aina halunnut äidiksi, mutta kun ei ole sopivaa miestä – ja vähän vaikea löytää, kun meidän työ on sellaista kuin on. Ja se oli alkanut ajatella tätä, kun lääkäri sanoi, että saattaa ikä tulla vastaan. Mulla ei ollut mitään järjestelyä vastaan. Mä pidän lapsista." "Pidät lapsista", toistan erittäin ontosti. Daniel Susineva ei pitänyt lapsista. "Pidän omista lapsistani", Daniel, joka kerrankin kai ymmärsi tulkita äänensävyäni, tarkentaa. "Isyydestä."
Solmu mun sisällä kiristyy. Sitä ei käy kiistäminen: siihen nähden, että me asutaan eri maissa, Daniel on läpi Lilianin elämän ollut hyvin omistautunut isä. Ehkä suurin syy siihen, että ole yhä tässä tilanteessa ja kaipaan usein yhteistä elämäämme, on salakavalasti naamioitunut niihin hetkiin, kun olen saanut seurata sivusta sitä, miten Daniel viettää aikaa Lilianin kanssa. Tuskinpa minä kaipaan poikaystävä-Danielia. Haikaile naiivisti sitä kumppanuutta, joka olisi voinut olla meidän välillämme vanhempina; sitä, mikä olisi pitänyt meidät perheenä.
"Teillä ei oo suhdetta?" ihmettelen ääneen. "Miten tää oikein tulee toimimaan?" "Toimii se, kun tää on järkiperäinen ratkaisu", Daniel sanoo, ja huomauttaa sitten: "Eikä sun tarvitse ymmärtää." "Ei tietenkään", kivahdan puolustuskannalla, vaikka ihan toden teolla kipuilen sen kanssa, etten ymmärrä tätä alkuunkaan. Minä, joka olen ymmärtäväisen ihmisen perikuva. Minä, joka yritän tarvittaessa vaikka perustella valkoisen mustaksi, jos siten voin nähdä jonkun ihmisen tai tilanteen paremmassa valossa.
"Varmasti te olette miettineet tän läpi monelta kantilta", sanon suu kuivana, kuin antaakseni tunnustusta JÄRKIPERÄISELLE RATKAISULLE ja sille, kuinka harkitsevaiset ihmiset kykenevät tekemään sellaisia. Näin suuria sellaisia. "Niinkin voi sanoa. Onhan tää ollut aika pitkä prosessi."
Voi luoja. Sitä en olisi välittänyt kuulla. Mieleni luiskahtaa väistämättä siihen, miten pitkä prosessi tähän on johtanut ja miten kummassa kaikki on tapahtunut. Tietoisesti. Yhdessä sopien. Käytännönläheisesti. Miten Emmeline Bove on takuulla tikuttanut ovulaatioitaan, ja sitten, mitä, kutsunut soittamalla tai mikä vielä pahempaa, tekstarilla Danielin käymään. Kuin siitosorin astutusvaraus. Ties vaikka hommat olisi toisinaan hoidettu pikaisesti työpäivän yhteydessä... ja kaikki on toistunut kuukaudesta toiseen, kunnes on tärpännyt. Aika pitkä prosessi.
Mutta onhan sitä muitakin vaihtoehtoja, rauhoitan kiehuvaa mieltäni. Eihän tässä välttämättä kukaan ole tallin WC:ssä hässinyt ketään. Ja entä jos onkin – ei, ei, asia vaivaa minua vaikkei saisi.
"Aattelin kertoa Lilianille kun seuraavan kerran nähdään. Kasvokkain. Siitä tulee kuitenkin isosisko", Daniel sanoo. "Niin", vastaan itkua nieleskellen. "Vaivaako tää sua?" Daniel kysyy yhtäkkiä. "Vähän", myönnän, ja olen yllättynyt siitä, että mies edes kysyy. Odotan hänen lohduttavan minua.
Mutta ei.
"Eihän sen periaatteessa pitäisi", Daniel pohdiskelee. "Tai että en mä ainakaan missään vaiheessa ole ajatellut, että sun lapsilukusi olisi täynnä." "Ai et", äännähdän jälleen kerran yllätettynä Daniel Susinevan empatiakyvyn ilmentymistavoista. "En. Oon aina aatellut, että kun oot valmis, sä tapaat jonkun, meet varmaan sen kanssa naimisiin ja perustat perheen. Sellainen sä olet."
Tässä, ajattelen uupuneena, tässä keskustelussa jos missä tiivistyy jotain olennaista siitä, miksi me ei enää olla yhdessä. Mikä meidän parisuhteesta teki tuhoontuomitun. Sillä joskus, kun mulla on paha mieli, mä kaipaan vain sitä, että saan valittaa asiasta ja toinen sanoo, että se ymmärtää. Daniel ei toimi niin. Sille asioista valittaminen on kutsu miettiä ja esittää ratkaisuehdotuksia, ihan aina, ja vaikka mä suhteen aikana kuinka lojaalisti yritin ihailla sitä piirrettä hänessä — niinhän järkevät ihmiset tekevät, ratkaisevat asioita eivätkä vello niissä — mä olin lopulta vain vitun väsynyt siihen, ettei sen emotionaalinen kapasiteetti koskaan riittänyt muuhun. Se järkeilee tunteet pois. Omilleen se saa tietysti niin tehdäkin, mutta joskus olisin kaivannut sitä, että minun tunteeni olisivat saaneet olla sellaisina kuin ne olivat siihen asti kunnes itsestäni olisi tuntunut hyvältä siivota ne syrjään.
Daniel ei näe sanoissaan mitään väärää, eikä niissä välttämättä olekaan. Tietysti mun elämä olisi helpompaa, jos seuraisin sen mulle viitoittamaa järkevää tietä: menisin elämässäni eteenpäin.
Ja vielä joskus minä menenkin, vaikka en ehkä ihan samalla tavalla kuin Daniel itse. Mulla on sellainen tunne, että mua ei nyt minkään järkivauvan tekeminen pelasta. Ei edes järkitreffailu. Järkiparisuhde. Järkiavioliitto. Järkevä toimistotyö mulla sentään tätä nykyä jo on, mutta noita muita en elämääni pysty vielä kuvittelemaan. Ei, kyllä mun on vielä hetken aikaa jatkettava järjetöntä tuntemista.
|
|