25.3.2018 Hanskin Tie tähtiin-valmennus

[Hanski Appelgren]

Hanski pitää rataesteharjoitukset 25.3.2018 Valmennukset avoimet Seppeleen edustajille Tie tähtiin-skaboissa. Lisäarvat koskevat toisia osakilpailuita Yläkokossa.

Ratana toimii B-merkin esterata (1. vaihtoehto):
Ratakuvaus

Valmennuksissa kolme ryhmää:
1. klo 9-10.30 60cm, taitotaso easy (harjoituskorkeus 40-65cm)
Hertta - Linnea: kiehnäävä, sarjakuvamainen, loistelias, keltainen, tahraamaton, pieni
Alviina - Lasse: pyöreä, itsetietoinen, rispaantunut, lapsenmielinen, kutiava, sininen 2 arpaa
Milla - Agi: lihava, pilaantunut, kaunis, rohkea, laikukas, vaalenapunainen 2 arpaa
Pyry - Iita: kikkaileva, pitkä, kokoamaton, laittautunut, vihreä, turmeltumaton

2. klo 10.30-12 80cm, taitotaso medium (harjoituskorkeus 65-85cm)
Emmy - Kurbus: kireä, tosikkomainen, tahditon, pyörivä, punainen, vanha, iloinen 2 arpaa

3. klo 12-13-30 100cm, taitotaso hard (harjoituskorkeus 85-105cm)
Fiia - Eela: kiiltävä, lapsenomainen, puhdistamaton, korkea, laaja, inhottava 1 arpa
Salma - Bonnie: peruuttamaton, polvenkorkuinen, limainen, mukava, positiivinen, oranssi


Esteitä hypätään siis ryhmän aloittaen ryhmän "verkkakorkeudesta" ja nostetaan ylöspäin kohti ryhmän maksimia. Kotona olisi Hanskin mielestä hyvä suorittaa siististi kisatasoa hieman korkeampaa rataa. Valmennukseen sisältyy lämmittelyt/ravijäähdyttelyt ja ykisttäiset aloitteluhypyt. Suositellaan vielä kävelytystä treenin jälkeen.


Osallistu alle:
ryhmä
Ratsastaja - Hevonen

Saat osallistumisen jälkeen kuusi adjektiivia, joista neljän täytyisi näytäytyä tarinassa / tulla esiin maksukuvasta.

[Salma]

Milla + Agi

Hanski ei erityisemmin välittänyt hevosenomistajan herkästä tunne-elämästä. Millan aloitettua Agin valmentamisen ja kisaamisen, olin jo tietyllä kieroutuneella tavalla ehtinyt tottua siihen, että hän ratsasti ja minä jännitin. Minulla oli siihen muutama KAUNIS rutiini: istuin katsomon toisen penkkirivin keskellä, painoin jalat edellä olevaa penkkiä vasten, kietouduin lokerikkohuoneesta löytyneeseen VAALEANPUNAISEEN täkkiin ja yritin olla pureskelematta kynsiäni piloille. Näin olin viettänyt kaikki ne illat, jolloin Milla oli ilmoittanut, että ratsastaisi itse Agilla.

Jako oli tähän mennessä ollut melko onnistunut. Kaksi kolmasosaa valmennuksista ratsastin minä (tietysti, olihan hevonen minun), mutta satunnaisesti Milla vaikutti muistavan, että hän olisi se, joka kisaisi hevosella tämän ensimmäisen vuoden. Silloin hän hymyili minulle laimeaa ammattihymyään ja pyysi pidentämään jalustinhihnoja parilla reiällä.

Hanskille katselemiseni ei tietenkään käynyt päinsä. Valmennuksen alkaessa hän mittaili minua päästä varpaisiin (tunsin poskieni muuttuvan LAIKUKKAIKSI) ja viittoili minut sitten lapiokädellään luokseen.

"Sinä olet puominnostelija", hän sanoi lakonisesti. "Ei täällä ole varaa istuskella."

Milla ratsasti kuin ne soturit, jotka olivat olleet niin ROHKEITA, että heidän rintamuksensa kilisi kunniamerkkien painosta. Hänen allaan Agi kumpuili ja säpsähteli valkoisen purjeen lailla. Estekorkeus oli valmennuksen alussa suorastaan hupaisa ottaen huomioon Agin pitkät jalat, mutta tosikkomainen hevoseni ei vaikuttanut näkevän tilannetta samalla tavalla. Se hypähteli kuin pieni pukki kevätlaitumella, teki leijonanloikkia ja sinkoili esteiden välillä kuin olisi tarvinnut ponnuvauhdikseen kokonaisen lentokentällisen.

Milla oli kaikeksi onneksi selväpäinen. Pari kertaa olin varma, että hän tippuisi Agin selästä (etenkin silloin, kun jalustin hukkui innarin jälkeen ja suunnasta epävarma Agi tuuletti tunteitaan pukittamalla), mutta hän ehti kiertää pitkät säärensä hevosen kylkien ympärille ja tasapainottaa sen avulla itseään. Hanskin huudellessa hänen peräänsä hän vain hymyili ärsyttävällä tavallaan ja jatkoi ratsastustaan.

Millan tyyli oli hämmentävä. Olisi voinut luulla, että hän kokisi oman valmentajuudensa uhatuksi ratsastaessaan Hanskin silmien alla. Hänellä vaikutti kuitenkin olevan outo muuri, josta asiat kimposivat takaisin. Kuin hän olisi ollut ulkopuolinen tarkkailija, seurannut tyynesti mitä valintoja Hanski teki ja joko tuominnut tai hyväksynyt ne poskeen painuvilla hymykuopillaan tai hiljaisilla päännyökkäyksillään. Tiesin, että hän valmennuksen jälkeen ei tulisi sanomaan sanaakaan Hanskista. Hän voisi antaa minulle pari ohjetta Agin suhteen – miten minun pitäisi ratsastaa sitä huomenna, miltä se oli tuntunut – mutta ne tulisivat odottamattomasta suunnasta, kuin minä olisin ollut koko ajan hevosen selässä ja hän keskellä maneesia tarkkailevine katseineen.

Hän piti katsettaan esteissä, eikä vilkaissut kertaakaan Hanskia niin, että olisin huomannut sen. Kuin valmennus olisi ollut videopeli tai televisio-ohjelma, jota hän seurasi etäisen kiinnostuneena. Jalat Agin valkeilla kyljillä rennosti leväten hän ratsasti, niska pitkänä ja lyhyt ruskea tukka askelten tahdissa ponnahdellen. En tiennyt, ihailinko vai inhosinko häntä punnertaessani puomien kanssa maneesin pölyssä.

Tottuisinko katsomaan, kun joku toinen ratsasti hevostani? En tiennyt. Minussa eli salainen pelko siitä, että Milla ratsastaisi ikuisesti paremmin Agilla: että hänen valmentajanmielensä, pidemmät jalkansa ja parempi ryhtinsä tekisivät hänestä ylivertaisen minuun verrattuna. Että Agi nauraisi hevosennauruaan, kun yrittäisin nousta sen selkään, ja pudottaisi minut kuin haavanlehden ensimmäisen sopivan ojanpoukaman kohdalla.

Valmennus alkoi olla päätöksessään. Vaatteissani lepäsi maneesin kevyt pölykerros. Paljaita sormiani kivisti viileiden puupuomien nostelu. Vatsassani velloi hämmentynyt sekoitus iloa siitä, ettei Milla ollut tippunut ja surua siitä, että en itse ollut ratsastamassa näitä Agin ensimmäisiä valmennuksia. Oma valintani, mietin hiljaa itsekseni.

Ei vaihtoehtoja ollut oikeastaan ollut, kun joka tapauksessa halusin osallistua kisoihin Bonniella.

(519 sanaa)

[Alviina]

Pyöreä Hanski oli kaikkea, mitä pitkä ja hoikka Pirre ei ollut. Siinä missä Seppeleen esteopettajista pidetympi, eli tietenkin Piritta, vaikutti ainakin enimmäkseen pitävän opettamisesta ja oppilaistaan, oli Hanski aivan toista maata. Musta tuntui, että sitä eukkoa välillä oikeasti otti päähän, että ratsastustunneilla kävi - perkule vieköön - oppilaita. Oletin, että Hanskin unelmien estetunti olisi ollut sellainen, jonka ajan se olisi saanut olla ihan itsekseen ylhäisessä yksinäisyydessään maneesissa. Olin melko valmis lyömään siitä asiasta vetoa ja pistämään vaikka pääni pantiksi.

Hanskin töksäytykset sen oppilasraukoille olivat oikeastaan välillä aika viihdyttäviä. Siis olettaen tietysti, että ne eivät kohdistuneet just muhun ja mun omaan ratsastukseeni. Silloin ne aiheuttivat mussa lähinnä voimakkaan tarpeen teilata se uljaalla ratsullani kumoon. Tosin, ajattelin kuivasti, tuskinpa hevosen alle jääminen riittäisi Hanskia vaientamaan. Mikäpä pahan tappaisi ja raakunnan lopettaisi.

"Kenenköhän idea sekin on ollut, että tolle hevoselle on pitänyt hankkia sininen huopa ja sekalaisen värinen satula?" Hanski päivitteli alkukäyntien aikana, kun se ei oikein voinut vielä keksiä muutakaan pahaa sanottavaa.
"Varmaan jonkun sellaisen henkilön, joka on hiffannut, että Lassen nimi tarkoittaa sinistä", mä jupisin ja pidin visusti huolen siitä, ettei Hanski kuullut.
"Aika rispaantunutkin on tuo huopa. Vaihda sille, Alviina-rakas, edes siisti huopa seuraavan kerran jos eksyt valmennukseen asti."
Ollaanpa sitä nyt turhantärkeinä, tuhahdin mielessäni, mutta hymyilin kuitenkin puhtoisen ja herttaisen viattomasti vastaukseksi. Arvoisa Tärkeä Täti-ihminen, kyllä minä sinua tottelen, viesti se hymy.

Mulla oli selkeä mielipide B-merkin esteradasta, jota me siinä maaliskuisessa estevalmennuksessa loikkia hurauteltiin menemään. Sen alku oli ilahduttavan mukavaa ja helppoa kruisailua. Sen kun suirutteli esteeltä toiselle ja nautti siitä, että tehtävien välissä oli aika paljon aikaa valmistautua seuraavaan. Vitosesteeltä meidän ongelmat Lassen kanssa alkoivat. Oli kamalan vaikeaa saada sitä vaihtamaan laukkaa! Mun haavekuvissa me aina onnistuttiin tekemään sulava vaihto esteen päällä, mutta pirskatti vieköön, eihän oikea elämä tietenkään toiminut yhtä mukavasti kuin unelmat.

"Vaihda ravin kautta!" Hanski kiekui raivostuttavasti. "Haloo, Alviina, tee jotakin."

En oikeastaan tarkalleen tiedä, mitä se jotakin oli, mitä tein. Lasse kuitenkin huomasi jonkun apuni, vaikka se oli vähän tahaton painopisteen nytkähdys, kun horjahdin hevosen kyydissä. Miten se vitosesteen jälkeinen kaarre pääsikin niin yllättämään! Joka tapauksessa mun holtittomasta heilahduksestani seurasi seuraavaa: Lasse hypähti lapsenmielisen loikan, ja sitten kuuluikin harvinainen ääni. Se oli äännähdys, joka Hanskista karkasi, kun hän oli positiivisesti yllättynyt oppilaansa suorituksesta.
"OHHOH, sehän vaihtoi sen laukan siististi askeleessa! Suit sait sukkelaan!"

Melkein pystyin kuulemaan "kaikkea sitä näkee" ja "hyvänen aika, miten tämä tapahtui" -tyylisiä päivittelyjä kaikumassa maneesissa, niin hämmästyneeltä kunnianarvoisa valmentajamestari Appelgren kuulosti. Mielestäni ihan turhan yllättyneeltä. Ei kai kaikille voinut oikeasti yhä tulla yllätyksenä jokainen asia, jossa mä onnistuin? Niin kuin ne olisi olleet puhtaita vahinkoja? Ai niin. Tämä laukanvaihtohan oli oikeastikin täysi vahinko. Hetkeksi olin jo unohtanut sen seikan ja hehkunut tyytyväisyyttäni vastailmestyneestä laukanvaihtotaidostani.

Palasin takaisin maanpinnalle loppuvalmennuksen ajaksi. Onneksi paluu oli vain kuvainnollinen ja henkinen, enkä oikeasti tömähtänyt maneesin hiekkaan. Se ei olisi tehnyt alkuunkaan hyvää itsetunnolleni tässä toisten osakilpailuiden lähestyessä!

Esteet nousivat ja vaikka mä en kuollaksenikaan olisi halunnut tunnustaa sitä kenellekään, mua alkoi oikeasti vähän jännittää. Estekorkeus näytti viimeisellä kierroksella hirmuisen isolta. Kaiken järjen mukaan sen ei olisi pitänyt olla mahdollista, sillä olinhan mä jo jopa kilpaillut 70-senttisillä esteillä. Nämä olivat pienempiä kuin ne. Sen tiedon turvin psyykkasin itseni kenkäisemään Lassen laukkaan ja aloittamaan viimeisen ratakiekkani.
534 sanaa

[Emmy]

“Team Punainen” Salma totesi katsottuaan varustustamme.
“Jep!” Totesin ja pyyhkäisin turvetta punaisilta ratsastushousuiltani. ”Sävysävyyn on kaiken A ja O”
”Auttaa ratsastamaan paremmin?”
”Ehdottomasti!”

Olin ainoa oman tasoni ryhmässä, joten tänään en ainakaan pääsisi helpolla. Hanski vaikutti kireältä ja tarkalta ja huomautteli pienimmistäkin virheitä seuratessani edellisen ryhmän valmennuksen loppua ja odottelimme Kuutin kanssa omamme alkua.

Kuutti tuntui verryttelyssä iloiselta. Se liikkui omalla moottorilla eteenpäin ja tuntui jopa vastaanottavaiselta. Toivottavasti tänään ei menisi treenit ihan plörinäksi. Itsellä oli ainakin varma fiilis ja hyvä ote alla liitelevään hevoseen. Se tuntui hyvältä, energiseltä, mutta ei liian hösläävältä. Hanski nosteli esteitä ja pyöritteli puomeja paikoilleen, ja mittaili estevälejä askelillaan. Odotin tiukkaa valmennusta. Ihan hyvä, me tarvittiin nyt tiukkaa kuria jos meinattiin pärjätä tulevissa hyppelöissä.

Verryttelyssä Hanski pisti meidät jo koville ja varsinkin laukkaa hiottiin ensin hyvin pyöriväksi, ennen kuin lähdettiin ottamaan hyppyjä. Kuutti tuntui työskentelevän mielellään ja tehokkaasti. Ensimmäiset hypyt olivat Hanskin mielestä velttoja ja minun pitäisi enemmän ratsastaa ennen estettä. Seuraavat saivat jo hieman kehuja, mutta silti tuli ohjenuoria seuraaville pompuille. Kuutti hyppäsi hyvin, oma ratsastus ei vaan ollut tarpeeksi napakkaa, jolloin Kuutin hypyt jäivät Hanskin mukaan veltoiksi. Korkeuden noustessa huomasin tämän itsekin, sillä puomit putoilivat kun Kuutti ei nostanut koipiaan tarpeeksi. Yritin ratsastaa napakammin, mutta sorruin hieman painostamaan Kuuttia, jolloin se vetäisi 85cm pystylle liinat kiinni. Pysyin kyydissä, mutta sain roiman moiteryöpyn Hanskilta. Ei kun uudestaan yrittämään. Seuraavalla kerralla mentiin yli ja puomitkin pysyi jopa paikoillaan.

Verkan jälkeen Kuutti oli hikinen ja hyvin kaikkensa antanut. Minusta tuntui taas että aivot ja lihakset oli kuin kuivaksi puristettu sieni ja hyvä että pääsin satulasta ylös kevennellessäni loppuraveja. Kuutti puhalsi raskaasti siirreltyäni sen käyntiin ja seuraavan ryhmän valuessa maneesiin, lähdin Kuutin kanssa pihalle ja suuntasimme maastoon kävelemään loppukäyntejä.

282 sanaa

[Fiia]

Eela oli täynnä lapsenomaista intoa päästessään pitkästä aikaa hyppäämään. Tammaa oli melkein vaikea pidellä alkulämmittelyissä – se ei olisi halunnut ravata saati kävellä askeltakaan, vaan otti varsamaisia loikkia vähän sinne tänne. Pukeiksi niitä ei voinut kutsua, eikä niissä ollut mitenkään vaikea pysyä kyydissä. Jos olisin Hanskin silmien alla uskaltanut, olisin naureskellut Eelan virkeydelle.

Esteopettajaa eivät kuitenkaan hevosen loikat huvittaneet.
”Laita se hevonen hommiin”, Hanski rääkäisi minulle saaden kiiltäväksi harjaamani Eelan pompahtamaan entistä korkeammalle. ”Paljon taivutteluja ja temmonvaihteluita, hop hop!”

Vaihdoin Salman kanssa paljonpuhuvan katseen ja tein sitten työtä käskettyä – kääntelin Eelaa erikokoisille volteille ja ympyröille, väistätin, pyysin lisäystä ja sitten kokoamista. Ravin tahti alkoikin pikkuhiljaa löytyä ja avut menivät helpommin läpi. Ensimmäiset hypyt olivat vielä kuitenkin suhteellisen kaoottisia. Eela karkasi päin esteitä ja hyppäsi liian kaukaa isoja laajoja loikkia ottaen sieltä täältä puominkin mukaan. Esteiden jälkeen se ravisteli kiukkuisesti päätään pidätteitä protestoiden ja yritti vetää minut irti satulasta siinä välillä onnistuenkin.

Hanskikin ravisteli päätään menoamme katsellessaan. Nainen käski kokoamaan laukkaa reilusti ja ratsastamaan jokaisen askeleen esteelle saakka. ”Lisää hallintaa”, Hanski komensi nostaessaan esteitä korkeammiksi.

Helpommin sanottu kuin tehty, minä puhisin itsekseni. Suoraan sanottuna Eelan into ei naurattanut enää minuakaan, vaan pikemminkin tuntui inhottavalta, kun hevonen ei kuunnellut eikä yhteistyöstä ollut tietoakaan. Tiesin kuitenkin, että Eelalla sitä ei pitäisi näyttää – herkkä tamma kiukustuisi välittömästi, jos alkaisin itse nyppiä ohjasta tai ratsastaa liian kovalla kädellä.

Niinpä hengitin pari kertaa syvään ja lähdin sitten suorittamaan rataa mahdollisimman tyynenä, vakaana ja itsevarmana. Joko se toimi tai sitten Eela oli saanut purkaa riittävästi energiaa aiempaan höyryämiseen, sillä nyt se liikkui jo paljon rennommin ja tuntui vastaanottavaisemmalta. Välillä hypyt karkasivat edelleen liian kaukaa, mutta puomit pysyivät kannattimillaan ja pääsääntöisesti Eela teki tasaista työtä.

”Ihan ok”, Hanski totesi radan jälkeen. Siihen oli tyytyminen, mutta toisaalta – Hanskin tuntien paljon parempaakaan en ollut odottanut.

[Hertta]

Istuin epävarmana Linnean selässä ja katselin Hanskia, joka käveli harjoitusrataa vielä kertaalleen. Linnealla oli keltainen satulahuopa, joka oli epätoivoisesti pesusta tulleiden huopien seasta etsitty ja kummallinen, letintapainen kyhäelmä otsaharjassa. Poni pureksi kuolaintaan ja myötäsi niskastaan, kun me muut seurasimme katseellamme Hanskia. Esteet olivat onneksi kohtuullisen pieniä, sellaisia ristikoita.

Käänsin vastaanhangoittelevan ponin kohti ensimmäistä tehtävää, joka oli vain pikkuruinen maapuomi ympyrällä. Linnea loikkasi sen yli kepeästi, tömäyttäen takapuoleni satulaan niin että läsähdys kävi. Siitä jatkoimmekin meidän heikoimmalle lenkille, innarisarjalle, joka oli kaiken kukkuraksi kaareva. Poni kuitenkin sai setvittyä jalkansa ja minä keikuttua kyydissä. Minulla alkoi olla jo ihan hyvä tatsi ponin ratsastamiseen, ja sain sen käännettyä vaivoin esteiden välistä seuraavalle. Sitten se kuitenkin tapahtui. Este oli minimaalinen ristikko, jonka yli sai ratsastettua vaikka seisaaltaan jos halusi. Silti jokin raksahti Linnean luisessa ja välillä raivostutavan pienessä pääkopassa. Poni lähestyi estettä hyvässä temmossa ja minä valmistauduin hyppyyn. Kuitenkin neititamma kääntyi ketterästi jaloillaan noin 90 astetta sivulle, ja minä tuiskahdin onnellisesti esteen yli hiekkaan.

Tahraamattomat, juuri tähän valmennukseen säästämäni beiget ratsastuspöksyt olivat yltä päältä hiekassa. Nousin äkäisesti ja astelin Hanskin luokse, jossa oli samanlaista, pientä vahingoniloa kuin vieressään seisovassa ponissa. Ponnistin kärsivällisesti Linnean nahkaiseen satulaan ja napautin reippaasti karvaisia kylkiä.
''Ja sitten koko rata uudestaan.'' Hanski sanoi, kun se olisi ollut vain pikkujuttu. Oikeastaan se oli aika pikkujuttu, mikä nolotti minua. Miltäköhän minä vaikutin muiden silmissä? Osallistuin itsevarmana estevalmennuksiin, (joista pulitinkin itseni ja vanhempani kipeiksi) ja sitten, putosin ensimmäisellä ristikolla. Olin varmasti noloudesta paloautonpunainen, kun kannustin Linnean laukkaan ja aloitin koko radan alusta maapuomeista lähtien.

''Varsin loisteliasta.'' Hanski tokaisi, kun ylitimme viimeisen esteen. Nyt poni sentään kuunteli, tai ainakin ähinöitäni ja sadatteluitani maneesin toisessa päässä, minne Hanskin korvat eivät yltäneet. Taputin Linneaa kaulalle, vaikka tuskin olin sitä velkaa.

Sentään loput esteistä sujuivat kielloitta tai putoamisitta, vaikka ne keräsivätkin korkeutta allensa. Onneksi en ollut ainoa, joka koki ongelmia ratsastuksessa. Ken ties, johtuiko se Hanskin pisteliäästä katseesta vai innarisarjoista, jotka saivat kokeneemmankin ratsastajan kiristelemään hampaitaan. Luojan kiitos, Linnea kuitenkin osasi käyttäytyä edes vähän kuin hevosen kuuluukin. Viimeisillä kierroksilla se jopa innostui ja leiskautteli ihan onnistuneita hyppyjä, mitkä saivat Hanskinkin suusta kuulumaan muutakin kuin pisteliäitä kommentteja.