Egsyn Hoitovihko

[Anne]

Egsy

[Anni]

25.1.2018

Egsy työnsi turpaansa ihan joka paikkaan: mun taskuun, harjapakkiin ja tyhjään sankoon, jossa oli ollut Lailan juomatta jättämät melassivedet. Kun mä en harjaamiseltani kiinnittänyt huomiota, ruuna huokaisi syvään ja alkoi kihnuttaa päätään karsinan puuseinään.

Seppele-arki kahden hevosen kanssa oli ollut mukavaa. Mä olin alkuun empinyt aikataulun kanssa, koska Egsy oli mulle enemmän ratsuprojekti kuin turpaterapeutti. Siitäkin huolimatta mä olin alkanut kiintyä raudikkoon herrasmieheen, jonka seurassa oli oikeasti mukavaa.
Tunneille mä olin päässyt Egsyn kanssa jo useamman kerran. Eilisiltainen tunti oli selkeänä mielessä, kun pyörittelin ruunan karvaa läpi rauhallisin vedoin. Egsyllä oli mukavan napakka hyppytyyli, kun ruuna vain keskittyi eikä lähtenyt rynnimään. Eilisillä oksereilla hypyt olivat tasoittuneet roimasti ja mä olin kokenut ahaa-elämyksiä Egsyn pärskähdellessä vähintään tyytyväisenä.

"Höntti", hymähdin vaalean turvan työntyessä lähemmäs. Egsy hamusi mun takinhihaa, ottaen sitten harkitun sivuaskeleen kyetäkseen taivuttamaan itseään sen verran, että saattoi pukata mua vaativasti kylkeen.
"Puhutko sä noin Jirillekin?" Cella ähkäisi käytävältä. Vilkaisin naista huvittuneesti, jättäen blondin irvistyksen omaan arvoonsa.
"Mä voin puhua noin sulle", ilmoitin tietävästi virnistäen. Cella pyöräytti silmiään, jatkaen matkaa mutisten jotain Aleksanterista.
Niin, Aleksanteria ei ollutkaan näkynyt hetkeen. Paitsi tänään, uuden hoitohevosensa karsinalla.

Tänään oli tapahtunut muutakin. Pyry oli tervehtinyt mua hämmentävän reippaasti, Inkeri oli suorastaan leijaillut vastaan tallikäytävällä ja joka toisen vastaantulijan huulilla pyöri nimi Saaristo. Uusi opisto oli saanut kaikkien salaiset hevosammattihaaveet heräämään ja niiden ohella ensimmäiset opiskelupaikat oli mun tiedonlähteideni mukaan napattu.

Olinhan mä itsekin pyöritellyt sitä päässäni. Millaista olisi olla ratsastuksenohjaaja?
Sitten mä olin muistanut Pirren pitkät huokailut alkeistuntien päätteeksi enkä ihmetellyt lainkaan, miksi nainen aikoi jatkaa valmentajaksi.
Olihan mulla sentään talli, jonne mä pystyisin ottamaan harjoittelijoita. Siinä oli mun väyläni päästä seuraamaan Saariston elämää, mikäli joku meille asti eksyisi.

Toisekseen, mun elämäni oli oman tallinkin ulkopuolella hevosentäyteistä. Egsy pärskähti äänekkäästi ja sen sijaan, että olisin marssinut ulos pitkäjänteisen harjaussession päätteeksi, mä jäinkin vain rapsuttamaan pientä suurta höpsöä ruunaa, jonka ansiosta mä olin taas löytänyt ihan uudenlaista kipinää ratsastukseen.

[Anni]

21.4.2018

Daniel
En mä tehnyt sitä tietoisesti, en ainakaan alkuun. Vältellyt kotia venyttämällä Seppeleessä viettämääni aikaa. Ei mulla oikeastaan ollut edes mitään tähdellistä tekemistä koko tallilla, sillä Anne oli itse valmennuksessa Zodiacin ja Makian kanssa. Pirre oli lähtenyt apukäsiksi uskollinen Alviina hännystelijänä mukanaan. Miten esteleidi olikaan malttanut, kun Keilopellolla oli tarjolla myös uljaan uroon syli, sitä en tiennyt. Ei mua oikeastaan kiinnostanutkaan. Mieluiten olin ajattelematta parisuhdeasioita, toisten ja omia.

Vaan kun ajattelin silti. Tuijottelin tietokoneen mustaa näyttöä. Ei mulla ollut siinäkään mitään kesken, ja olisin ihan hyvin voinut vaan lähteä kotiin, mutta en halunnut. Mua ei odottanut Poppelikujan päässä lämmin syleily, niin kuin Pirreä varmaan Arton luona. Kylmiä katseita ja turhauttavaa hiljaisuutta vaan.

Toimiston ovi raottui. Sieltä kurkisti Anni, joka näytti ensin siltä, että sillä oli jokin kysymys kenelle tahansa toimistosta löytyvälle. Mut tunnistaessaan se kuitenkin kurtisti vähän kulmiaan.

Ai niin. Anni ei tiennyt, että kaikki se, mitä se oli Hepanholmassa nähnyt, olikin maalaillut kärpäsestä härkästä. Anni luuli yhä, että me oltiin vietetty mun tallityöntekijän, Innan, kanssa intohimoinen yö yhdessä. Tunsin pakottavaa tarvetta nielaista. Mä en kuitenkaan ruvennut selittelemään mitään, koska mun päätä kivisti pelkkä ajatus sellaisesta piinasta. Kysyinkin asiallisimpaan työsävyyni:
“Oliko sulla joku kysymys?”
Ehkä Annia ärsytti mun kliinisen asiallinen sävy, tai sitten se vaan yhä halveksui mua ihmisenä. Vähän kipakasti ruskeaverikkö tokaisi:
“Olisin vaan pyytänyt Annea vilkaisemaan Egsyä. Sillä on haava.”
“Mä tuun vilkaisemaan.”

En antanut vaihtoehtoa, vaan marssin Annin edellä sen tuoreemman hoitohevosen karsinalle.

“Ei näytä pahalle. Siisti pikku vekki, ei kuumota eikä arista. Sä varmaan putsasitkin tätä jo?” arvelin, ja Anni nyökkäsi.

Huomasin, että Egsyn karsinan eteen oli tuotu varusteet.

“Jos sä aiot ratsastaa sillä, voisin tulla katsomaan miten se liikkuu”, sanoin sävyttömästi. “Jos se on ok, niin voidaan tehdä vähän treeniä samalla.”

Anni
Mun ja Egsyn treenit olivat loppuneet ennen kuin olivat edes alkaneetkaan. Tai niin mä olin ajatellut huomatessani vasta tallissa Egsyn oikeaa takasen karvoihin kuivuneen verivanan. Vaikka läsipää ei ollut vaikuttanut aristavan jalkaa huolellisen huuhtelun ja Betadine-puhdistuksen jälkeen, mä olin lähtenyt etsimään Annea. Koska kyseessä ei ollut mun oma hevoseni, mä en halunnut ottaa vastuuta itselleni ja lähteä liikuttamaan ruunaa ilman omistajan siunausta.

Mä olin kuitenkin saanut seurakseni Danielin, joka oli yllättävän puhelias tilanteen huomioiden. Ei mies mitenkään lämminhenkinen ollut, mutta en mä sitä odottanutkaan - olkoot herra Susineva lämmin vain työntekijöilleen, kun vaimo ei nähtävästi riittänyt.

“Selvä”, totesin katsomatta Danielia silmiin. En mä pystynyt. Oikeastaan mä en olisi halunnut törmätä Danieliin ollenkaan ja alkaa käydä läpi uudestaan kaikkia niitä syyllisyydentunteita, joita Hepanholman reissun ajatteleminen nostatti pintaan. Oli aika tragikoomista, että mä podin syyllisyyttä, mutta se johtuikin Lynnistä. Miten mä en ollut vieläkään löytänyt sanoja, joilla kertoa naiselle asiasta? Se johtui varmaan siitä, että mä odotin Danielin ottavan vastuun teoistaan.

Varustin Egsyn ripeästi, koska mua ei huvittanut keksiä rupattelunaiheita. Mun sydäntä kylmäsi, että mun täytyi olla niin tyly Danielin kaltaiselle ystävälle. Mies ei koskaan ollut edustanut sitä perinteisintä ystävätyyppiä, mutta se kai se kuuluisa avain ystävyyteen olikin ollut. Mä olisin halunnut nähdä käytävällä seisovan miehen samanlaisena kuin alkuvuodesta, mutta minkäs sille mahtoi - itsepähän oli ratkaisunsa tehnyt.

Egsy katseli kentälle kertyneitä rapakoita kaula dramaattisella mutkalla. Maneesissa oli ollut porukkaa, joten olin valinnut treenipaikaksi kentän, joka lähinnä urille kertyneitä rapakoita lukuunottamatta oli täysin käyttökunnossa. Tulisipahan pysyttyä urien sisäpuolella, mikä ei alkuun helposti pohjetta kyseenalaistavalla ruunalla ollut suoruuden puolesta mikään itsestäänselvyys.

Daniel
Eipä siinä juuri puhetta tarvittu. Anni varusti hevosen ja mä olin niin kuin en olisi ollutkaan, koska miksipä mä olisin juuri sillä hetkellä alkanut puhua mitään. Todennäköisesti olisin möläyttänyt jotakin typerää, niin kuin mulla oli Lynnin reaktioista päätellen ollut viimeisimpinä viikkoina tapana aina kun avasin suuni.

Mä halusin keskittyä Egsyn liikkeisiin. Hevonen oli hauskan näköinen, vaikka ei lainkaan sellainen kouluhevosilmestys, joita olin omaan talliini haalinut. Jotenkin ilo oli kuitenkin kadonnut tästäkin puuhasta. Silloin mä tiesin, että asiat olivat pahalla tolalla, kun en tullut hyvälle tuulelle hevosia katsellessanikaan.

“Ei se onnu. Ihan puhdas”, tuumasin, kun Anni oli tovin ratsastellut ristiin rastiin kentällä.

Sitten mä unohduin tuijottamaan tyhjin silmin ja aivoin jonnekin eteeni. Hevonen ravasi välillä mun ohi, ja vaikka mä olin luvannut pistää ratsukon töihin, musta ei vaan irronnut mitään rakentavaa tehtäväehdotusta. Mikä mä olin Annia neuvomaan, sillä oli tallillinen hevosia ja se suoriutui täydellisen hyvin Egsyn kaltaisen projektin perusliikuttamisesta. Anni ei myöskään mokaillut parisuhteessaan.

“Mä puhuin Lynnille”, mä sitten tein sen, mitä olin jo tallissa pelännyt: möläytin. “Ja Innalle. Eikä mitään edes tapahtunut, luulit sä sitten mitä tahansa. Siellä Hepanholmassa.”

Anni
Käynti oli tuntunut puhtaalta, joten mä olin nopeasti ottanut testimielessä pari ravipätkää. Olin niin vajonnut Egsyn askeleiden tunnustelemiseen, että Danielin kommentti sai mut hätkähtämään. Ihan samalla tavalla mä olin henkisesti hätkähtänyt Hepanholmassa hotellin käytävällä, kun sama murahtelija oli hillunut edessäni puolialasti työntekijä perässään naureskellen.

“Ai?” ynähdin keskeyttämättä pohkeenväistöä. Mä en ihan tajunnut, missä välissä Danielin treenaaminen oli muuttunut lähinnä häiritseväksi kommentoinniksi, joka pomppi aiheesta toiseen kuin Laila kevätenergioissaan. Milloin Danielin äänestä oli tullut niin ärsyttävä?

Mä olin hetken hiljaa ja työstin Egsyn ravia, joka oli vielä toistaiseksi sitä säälittävää töpötystä, jota ruuna tarjosi kaikille. Egsyltä irtosi parempaakin liikettä, mutta sen kaivaminen ruunalle ominaisen töpötyksen alta vaati paljon työstämistä, eikä ruuna vielä siinäkään vaiheessa ollut mikään liitokavio.

“Miten niin ei tapahtunut?” kysyin lopulta, kun olin sulatellut Danielin sanoja tarpeeksi kauan. Egsy venytti tyytyväisenä kaulaansa saatuaan välikäynnit tavallista lyhyemmän työskentelypätkän jälkeen.
“Ei mitään? Miksi sun paita sitten löytyi työntekijän hotellihuoneesta?” tivasin silmät kaventuneina. Sillä hetkellä mä en osannut luottaa mihinkään Danielin sanomaan, koska jos mies käsi sydämellä väitti, ettei mitään ollut tapahtunut, miksi se ei ollut viitsinyt puolustautua alun perinkin? Miten se oli voinut jättää mainitsematta, että kaikelle näkemälleni oli selitys?

Daniel
“Niin… se paita.”
Oi voi. Sille ei ollut muita kuin noloja selityksiä - tai siis, yksi nolo selitys, jos oltiin täsmällisiä. Voi saakeli.

“Silloin Hepanholmassa, mä, öö. Niin. Join pari liikaa.”

Sehän alkoi hirveän kivasti. Kuulin itsekin, miten pahasti tarinani alku kuulosti juuri sellaiselta urpolta puolustelulta, jota oikeasti urpot ja oikeasti pettäneet suustaan latelivat. Tiedättehän, “en voi ottaa vastuuta teoistani, koska en muista mitään, olin humalassa, en tajunnut, en ollut oma itseni” ja sitä rataa. No. Niinhän tässä oli oikeastaan vähän käynytkin, paitsi että mitään oikeita pahoja tekoja ei ollut tapahtunut.

“Me mentiin istumaan loppuiltaa Innan huoneeseen”, sanat piti tuupata suusta, ja jälkikäteen pälyilin ympärilleni peläten, että joku tai vaikka kokonainen lauma joitakuita olisi ilmestynyt selkäni taakse kuulemaan nöyryytystäni. “Mä luulin, että se oli mun huone, ja kun me sovittiin että mennään nukkumaan, mä ajattelin tehdä niin.”

Oh boy. Miten kovasti toivoinkin, että tämä tarina ei olisi koskenut juuri mua.

“Kerkesin ottaa paidan pois, ennen kuin Inna passitti mut omaan huoneeseeni jatkamaan riisumista.”

Uskoisiko Anni? Uskoisiko yhtikäs kukaan? Inna oli nauranut mulle vedet silmissä, kun mä olin kysynyt siltä tuohtuneena, mikä se oli juttelemaan Lynnille raskauspeloistaan kaiken sen jälkeen, mitä me oltiin Hepanholmassa tehty. Tai mitä mä olin luullut, että me tehtiin, koska mun filmi pätki aivan huolella. Inna vakuutti, että mitään ei ollut tapahtunut, ja mä uskoin helpottuneena.

Ainoa vaan, etten mä tiennyt, uskoiko Lynn. Se ei ollut heittänyt mua pihalle elämästään, mutta jääkauden vaimo oli kuitenkin aloittanut. Mä olin kuvitellut, että sekin olisi helpottunut. Olin kuvitellut väärin.

Anni
Jos mä en olisi istunut satulassa, mulla olisi ollut kovempi kamppailu torjuakseni päähäni juolahtaneen idean läimäyttää ylävitonen Danielin otsaan. Mitä se mies nykyään teki elämällään? Ryyppäsi työntekijöidensä kanssa filmin katkeamiseen saakka ja jätti väärinkäsitykset sikseen? Aiheutti mulle harmaita hiuksia pitkittäen piinaani monta kuukautta?

Samalla mua alkoi kauhistuttaa. Miten mä olin voinut epäillä Danielia pettämisestä? Kentällä töröttävän miehen ilme oli vakava ja mä tiesin, että se puhui totta. Miksi mies ei ollut uskoutunut mulle aiemmin ja korjannut tilannetta sen sijaan, että oli antanut mun vihoitella ikuisuudelta tuntuneen ajan?

Daniel oli ehdottomasti ainoa laatuaan. Egsy sai jatkaa välikäyntejä vielä kierroksen, koska mun keskittymiseni ei olisi pysynyt ratsastuksessa.
“Mitä.. Siis tiesitkö sä heti, ettei mitään tapahtunut? Daniel, miksi ihmeessä, siis miksi helvetissä sä annoit mun sättiä sua ja uskoa, että sä olet pettänyt Lynniä, sun raskaana olevaa vaimoa?” tivasin kuullen itsekin, kuinka mun ääneni kohosi sana sanalta. Mä tajusin madaltaa sen ennen pettämiskohtaa, ettei kukaan vahingossakaan kuulisi.

Mä olin samaan aikaan pahoillani ja kiukkuinen, jollain tapaa myös loukkaantunut. Liikkuiko sen miehen päässä enää mitään? Huomasin räpytteleväni silmiäni pitääkseni turhautuneet kyyneleet poissa kaiken sen patoutuneen salailun ja Lynnin säälimisen purkautuessa. Mun oli pakko koota ohjia ja siitää Egsy raviin, ettei mun pakka olisi levähtänyt kokonaan.

Daniel
Mä seistä törrötin jurona keskellä kenttää. Oliko Annin pakko melkein huutaa mun pettämisasioita? Kaikista maailman paikoista vieläpä juuri täällä, missä juoruilla oli siivet ja huhuilla turbomoottorit.

Mun täytyi kuitenkin myöntää, että kyllä mäkin olisin vähän huutanut mulle. Olin mä sitä henkisesti tehnytkin.

“Mä en tiennyt. Mä en muistanut. Mä pelkäsin helvetisti, että jos jotain tapahtuikin”, sihisin hampaideni välistä. “Mutta ei tapahtunut. Inna vaan nauro mulle ja piti mua tyhmänä, kun mä luulin sellaista alunperinkään.”

Egsyn treenailu jäi kyllä toisarvoiseksi seikaksi. Mun teki mieli sanoa Annille, että hevonen puski lapojaan koko ajan vähän oikealle, mutta ei se tuntunut oikein asiaankuuluvalta nyt. Mun rooli oli nyt känniörvellystään häpeävä typerys, eikä ohjeita jakeleva valmentaja.

“Silloin kun sä huusit mulle, mä luulin, että mä ansaitsen sen kaiken. Olisin ansainnutkin, jos jotain olisi tapahtunut. Tai siis, jos mä olisin tehnyt jotakin. Virheen.”

Oli pakko myöntää, että pettäminen olisi ollut tekemistä eikä jotain, mikä vain tapahtui. Sen verran mulla oli vielä selkärankaa, vaikka se osa musta olikin ollut kovalla koetuksella moneen kertaan elämän aikana.

“Lynn oli mulle aivan julmetun vihainen, kun mä kerroin, mitä mä epäilin että on tapahtunut”, sanoin, ja hetkeen en pystynytkään jatkamaan. Kurkussa oli yhtäkkiä pala, joka esti äänen kulun. Ei sellainen itkuinen pala, vaan kuristava, henkeä uhkaavalta tuntuva teräväreunainen möhkäle.

“Ja mä toivoin, että se olisi yhtä helpottunut kuin mä, kun asia selvisi. Se kuitenkin vihaa mua edelleen”, mä sain lopulta kakistettua ulos, ja sillä hetkellä mä tunsin oloni surkeammaksi kuin ehkä koskaan aiemmin elämässäni. Mä olin saamassa lapsen naisen kanssa, joka hädin tuskin katsoi muhun päin. Mua turhautti se, että se oli mulle vihainen. Miksi? Mitään oikeaa syytä vihoittelulle ei sitten ollut koskaan ollutkaan. En mä ollut pettänyt. Mä olin ollut rehellinen, kun olin kertonut epäilyksistäni, ja palkaksi sain jäätävää hiljaisuutta.

Mä en vaan tajunnut.

Anni
Mulla oli hyvin, hyvin hämmentynyt olo. Daniel oli siis luullut pettäneensä vaimoaan ja ihmetteli nyt, ettei arki ollut palautunut ennalleen, kun Lynn oli kartalla kaikesta? Sillä hetkellä mä pystyin kuvittelemaan Lynn-paran läpikäymät tunteet, koska mullakin meinasi kuohahtaa.

“Ei se varmaan kuulu avioliittoon, että tarvitsee miettiä vaimonsa kuullen onko pettänyt tätä työntekijänsä kanssa”, pohdin ääneen katse jälleen kävelemään päässeen Egsyn korvissa. Ratsastamisesta ei tullut vieläkään mitään, koska mun ajatukseni harhailivat liikaa.

Huomasin katuvani sanojani heti Danielia vilkaistuani. Ei mulla ollut oikeutta lisätä miehen tuskaa, vaikka se oli itse pitkittänyt totuuden kertomista. Nyt mun kävi sääliksi Lynnin lisäksi myös Danielia, vaikken ollut vielä valmis myöntämään sitä ääneen. Luojan kiitos mun ja Jirin rakkauteen ei ollut ilmaantunut ryppyjä sitten sen tyhmän mustasukkailun, jonka oli aiheuttanut nimenomaan ystävyyteni kentällä patsastelevaan mieheen. Danielilla oli todellakin taipumusta erilaisiin ihmissuhdeongelmiin ja se tuntui kurjalta.

“Sori, ei mun olisi pitänyt sanoa noin”, huokaisin pysäyttäen Egsyn Danielin eteen. Ruuna höristeli korviaan miehelle, joka ei näyttänyt kovin vakuuttuneelta.
“Mutta ei se ollut helppoa mullekaan. Sä et tiedä kuinka monta yötä mä mietin, miten Lynn ei ansaitse mitään pahaa. Enkä mä olisi tietenkään halunnut kuvitella susta mitään pahaa. Olisit voinut kertoa vähän aiemmin.”
Nyt mun ääneni ei kohonnut, vaan hiipui viimeisiä sanoja kohti.

Daniel
Mun teki mieli luimistella, kun Anni pohdiskeli sitä, mitä vaimonsa kuullen kuului tai ei kuulunut puhua. Ihan tosi - jos jätti kertomatta, oli epärehellinen sika, ja jos kertoi, se oli loukkaavaa käytöstä? Missähän vaiheessa kärryt olivat kadonneet mutkan taakse ja olinko mä koskaan ollut niiden kyydissä? Mutta kun mä todella ajattelin asiaa (vaikka en olisi halunnut ajatella), ehkä mä näin häivähdyksen siitä, mikä tässä todella oli ongelma. Ei se, mitä mä olin kertonut tai jättänyt kertomatta, vaan se, mitä mä olin pitänyt mahdollisena.

“Mulle pitäisi välillä sanoa paljon pahemmin”, mä huokaisin kurjana ja surkeana.

Vielä teki mieli pitää kiinni jonkinlaisesta kiukunreunasta. Kiukku ja turhautuminen olivat pitäneet mut edes jokseenkin toimintakykyisenä. Jos nyt hyväksyisin Lynnin pettymyksen ja peräti vihan aiheelliseksi… Olisiko mulla voimavaroja sellaiseen? Kestäisikö mun kantti sitä?

“Mä en tiedä, miten mä korjaan tän kaiken”, myönsin ja suoristin Egsyn pientä otsatukansuirulaa. Sitten mä lausuin ääneen sen möykyn, joka oli lupia kyselemättä lapsen syntymän lähestyessä tömistellyt mun mielen perukoille ja jäänyt sinne asumaan.
“Eniten maailmassa mä pelkään sitä, ettei Lynn halua auttaa mua korjaamisessa.”

Anni
Mä huokaisin syvään, koska tilanteen selvittyä ja vieläpä huomattavasti luulemaani paremmalla tavalla mä en siltikään ollut huojentunut. Se johtui vain ja ainoastaan Danielin murheellisesta ilmeestä ja sanoista, joita mies ei säästellyt. Tyhmempikin tajusi, kuinka pahassa jamassa mies koki olevansa. Ehkä se olikin? Mä en enää täysin pysynyt miehen perässä, mutta ehkä mun ei tarvinnutkaan.

“Myötä- ja vastoinkäymisissä”, hymähdin vähän surumielisesti hymyillen. “Kyllä se siitä. Ei se siltä nyt tunnu, mutta mä lupaan.”
Egsy liikahti verkkaisesti, kun pyysin ruunan takaisin käyntiin ettei alkuverryttely menisi harakoille. Ruuna mutusteli kuolainta lyhentäessäni ohjaa aikeenani jatkaa työskentelyä, joka oli toistaiseksi ollut pelkästään katkonaista räpeltämistä.

“Sun pitää puhua, Lynnille. Tee sen lempiruokaa ja vie sille kukkia. Avaa suu, ei se mykkäkoulullakaan parane”, käännyin vielä sanomaan, vaikken ollut täysin varma, kuinka jäätävä tunnelma Vänrikinmäellä oli. Mä uskoin kuitenkin vakaasti siihen, että puhuminen oli kaikkien suhteiden a ja o: niin kauan kuin puheyhteys pysyisi auki, asiat ratkeaisivat lopulta. Ainakin silloin, kun kumpikaan ei ollut tehnyt mitään peruuttamatonta luuloista huolimatta.

“Ja Dani”, lisäsin vielä ennen kuin valmistelin laukannoston verrytelläkseni Egsyä hetken laukassa. “Sä voit aina puhua mulle. Ja mieluummin heti kuin monen kuukauden viiveellä.”

[Anne]

Helteitä ja selfieitä



Helteinen selfie tallinpihalla.

Spessu Annille!

[Daniel]

Sunnuntaidannit, 28.10.2018
Sama tarina täällä.
Daniel
Oli sunnuntai-iltapäivä, ja mulla oli jotenkin poikkeuksellisen tyyni olo. Mä olin herännyt siihen, etten ollut yksin (taikka kahdestaan Cellan kanssa, mikä oli aina vähän outoa) talossa. Näin reilu vuosi häistä ei kai olisi pitänyt kummastella sitä tosiasiaa, että heräsi samasta rakennuksesta oman vaimonsa kanssa, mutta meidän avioelämä oli ollut mutkaista. Sellaista se kai joskus oli.

Joka tapauksessa mulla oli ihan hyvä fiilis, ja sitten Lynn aikoi jäädä toiseksikin yöksi. Sen lupauksen tuoma helpotus näkyi tänään Zodiacin treeneissäkin. Ensimmäistä kertaa aikoihin mä ratsastin sillä muutenkin kuin rutiininomaisesti askellajeja läpi käyden. Avut vaan loksahtelivat kohdilleen, ja oli helppo vaatia hevoselta enemmän, vaatia itseltäni enemmän kuin välttämättömät. Hitot tässä mitään maneesia tarvittiin; vielä oli mahdollista tehdä GP:n suuntaisia treenejä ulkokentälläkin. Ja sitten voitiin lähteä maastoon loppukäynneille.

“Odota, odota, odota!” mun perässä kaikui. “Me tullaan myös!”
Jarruttelin Zodiacia ymmärrettyäni, että joku puhui mulle. Vilkaisin taakseni. Se joku oli Anni, joka hoputti Egsyä hevoselle epätyypillisen pitkään käyntiin ehtiäkseen maastoon meidän kanssa.
“Mä meen vaan loppukäynnit”, ilmoitin vähän tylyyn sävyyn.
“Se sopii hyvin, koska mä aion mennä vaan alkukäynnit”, Anni tiedotti nokkavasti. “Ja samalla sä kerrot, mikä sua risoo.”

Vai niin. Terapiasessio? Sellaista mä en ollut tilannut.

Anni
Olin koko syksyn ajan pyhittänyt sunnuntait Seppeleelle, koska silloin mä ehdin tallille kaikessa rauhassa ja otin yleensä käsittelyyn sekä Lailan että Egsyn. Säät eivät olleet suosineet reissujani, mutta ei mulla ollut maneesia kotonakaan - enkä mä ollut sokerista.

Olin bongannut Zodiacin kentältä taluttaessani loimensa yltä päältä liannutta Egsyä talliin. Daniel oli jäänyt pyörimään päähäni, koska olin tajunnut, ettei miehestä ollut kuulunut oikeastaan mitään pitkiin aikoihin. Siihen törmäsi - jos törmäsi - silloin tällöin, mutta siihen se oli jäänyt. Satunnaiseen törmäilyyn, koska valmennuksetkin olivat vähentyneet Väiskin ja Caran saikuteltua vuoroviikoin.

Mä kaduin tuppautumista Danielin mukaan maastoon sillä sekunnilla, kun kuulin miehen tympääntyneen vastauksen. Samalla se kuitenkin provosoi mua samaan tapaan, kun Jirin “mähän tyhjensin astianpesukoneen eilenkin” -kommentti sen jälkeen, kun olin tehnyt iltatallin ja liikuttanut sitä ennen pari hevosta. Eli mä olin raivosta suunniltani, ehkä suurimmaksi osin siksi, etten mä ymmärtänyt Danin käytöstä lainkaan.

Jouduin hoputtamaan Egsyä reippaampaan käyntiin, koska Zodiacin askel oli joko vielä pidempi ja ripeämpi kuin olin muistanutkaan tai Daniel halusi päästä musta eroon enemmän kuin olin ajatellut.

“No?” kysyin haastavasti kulmiani kohotellen, vaikkei eihän Daniel sitä nähnyt. Olin kuulevinani murahduksen, tai sitten se oli vain oletus. En mä oikeastaan enää edes muistanut, miten Daniel reagoi asioihin.

Daniel
“Ai mikä mua risoo?” lausuin, en nyt sentään huvittuneena, mutta… niin. Miten sen lausuin? Yllättyneenä en ainakaan. Tietysti Anni halusi nyhtää musta irti sellaisia asioita, joita mä en vaan luovuttanut kenellekään.

Me käveltiin pitkään vaitonaisina. Hevosilla oli ihan erilaiset käyntiaskeleet, mun Zode kulki niin kuin se kouluratsu jollaiseksi se oli syntynyt ja koulutettu, ja Egsyn käynti oli juuri sellaista kuin sillä oli. Sen piti tehdä töitä pysyäkseen kouluratsun matkaavoittavassa ja voimakkaassa askelluksessa mukana.

“Tänään mua risoo vähemmän kuin muulloin”, totesin ja kohautin olkiani. “Lynn ja Lilian on mun luona yötä tänään. Oli viime yönkin, ja ovat tänään taas.”

Katselin syksyä, joka eleli ihan omaa elämäänsä. Viime vuonna ehkä suunnilleen näihin aikoihin mä olin ollut vielä autuaan tietämätön lapsesta, joka meillä nyt Lynnin kanssa oli. Vielä tietämättömämpi mä olin ollut siitä, ettei me edes asuttaisi samassa osoitteessa, kun me sitä mukeloa kasvateltaisiin vauvasta kohti taaperoikää.

“Lynn ei enää asu kotona”, urahdin Annille, enkä tiedä miksi, mutta kai, koska tiesin, ettei se luovuttaisi kuitenkaan. “Tavallaan.”

Anni
Mulla ei ollut odotuksia, enkä lähtenyt spekuloimaan syitä Danielin käytökselle pääni sisällä. Mies oli ollut poissaoleva koko syksyn ja mitä harvemmaksi törmäämiset olivat jääneet, sitä suuremmaksi kynnys kuulumisten kysymiseen oli tullut.

Vedin henkeä Danielin avatessa suunsa. Lynn ja Lilian olivat olleet Danin luona yötä. Se särähti mun korvaani, mutta pysyin hiljaa, tunnustellen Egsyn kiireisiä askeleita. Ne olivat töksähtelevän ripeät, kun ruuna teki parhaansa pysyäkseen Zodiacin matkassa.

“Lynn ei mitä?” ynähdin yllättyneenä. Räpyttelin silmiäni ja puristin ohjia vaistomaisesti nyrkkiini ajatuksen iskostuessa tajuntaani. Daniel lisäsi jotain, joka meni multa ohi, koska yritin käsittää, kuinka edessä ratsastavan miehen vaimo ja ainoan lapsen äiti ei enää asunut saman katon alla sen kanssa.

“Sori kun mä”, aloitin ääni säikähdyksestä tummana. “..tolleen utelin.. Jos mä olisin tienny..”

Mua hävetti, mutta vielä enemmän suretti Danielin puolesta. Pelotti. Hetken mietin tilannetta, jossa en enää asuisi yhdessä Jirin kanssa, kun hevoset ja mun koko elämä sijaitsivat sillä tontilla, kuten Susinevoillakin. Se tuntui käsittämättömältä ja sitä oli vaikea ymmärtää.

Egsy pärskähti ja venytteli kaulaansa. Ohjat lipuivat pidemmiksi sormieni lomassa. Mä en olisi huomannut, vaikka ruuna olisi kääntynyt takaisin tallille, niin solmussa mun ajatukseni olivat.

Daniel
Oli ehkä absurdia ajatella lähinnä sitä, miten mielissäni mä olin Zodiacin käynnin tahdista ja rentoudesta. Tässä keskusteltiin kuitenkin mun avioliitosta (ei mennyt hyvin) ja perheestä (hajalla). Siinä mä kuitenkin istuin kouluratsastajan perikuvana ja tunnustelin hevosen tahtia ja rytmiä allani. Vitsi, jos Zode esittäisi tätä käyntiä tuomareiden edessä…

… ai mutta Anni. Ja tämä typerä maastokävely. Ja mun säpäleiksi lyödyn avioelämäni käsittely.

“Niin. Se muutti Pirrelle ja vei mun tyttären mukanaan”, mä ilmoitin, niin kuin se nyt olisi ollut mikään ilmoitusluontoinen asia. Silleen hei kaikki, olen Daniel, avioliittoni on telakalla ja lapseni asuu eri osoitteessa kuin mä.

“Ei siinä”, aloitin ja kohautin olkiani. “Ethän sä olisi voinut tietää.”

Joo ei. En mä ollut puhunut aiheesta kenellekään. Olin vältellyt aihetta kuin ruttoa ja pitänyt vähäiset puheenvuoroni Seppeleessä hevosaiheisina ja muualla… neutraalinaiheisina. Kas kummaa, kun aihepiiri oli mulle vähän arka, jos niin voi sanoa.

“Kantsii pitää suhde hyvänä, jos siihen on mahdollisuus”, neuvoin kokemusasiantuntijana ja kohautin taas olkiani. “Mekin kyllä edistytään taas, mutta läpimurtoa on ehkä turha odottaa… hetkeen.”

Rapsuttelin Zodiacin kaulaa ja vaikenin. Vittu että vitutti. Se oli mun yleismieliala muutamalta viime viikolta. Optimismi oli lyhytikäistä, ja juuri sillä hetkellä Zoden selässä istuessani mä toivoin, ettei Lynn ampuisi tätä yksilöä alas ihan heti. Että se jäisi mun luokse vielä vähän pidemmäksi aikaa.

Anni
Ei mulla ollut sanoja - miten sellaiseen uutiseen reagoitiin? Oli häiritsevää tuijottaa Danielin selkää, koska se vei mahdollisuuden lukea tunteita miehen kasvoilta. Ne eivät olleet koskaan olleet kovinkaan ilmeisiä, mitä Danin kivikasvoihin tuli, mutta olin ainakin kuvitellut oppivani tunnistamaan pieniä muutoksia, joita niissä silloin tällöin tapahtui.

Mikä oli ajanut avioparin siihen pisteeseen? En olisi halunnut asettua kenenkään puolelle, mutta siinä hetkessä mun kävi enemmän sääliksi Danielia. Se oli kuitenkin jäänyt yksin, vaikka olinkin kuullut aiheesta vain murto-osan.

Danielin suhdevinkit olivat vähän pelottavia ja mä olisin halunnut entistä enemmän nähdä miehen kasvot. En halunnut vastata, vaikka ajatus, joka päähäni oli juolahtanut oli tietenkin se, että pitäisin Jiristä kiinni kaikin voimin. Kyllä mä tiesin, että suhdetta täytyi vaalia etenkin kiireisessä ja hevosentäyteisessä arjessa, mutta eihän sekään aina riittänyt.

Hoputin Egsyä ja ruuna otti pari raviaskelta, joiden aikana se kiri Zodiacin vierelle. Musta ratsu ei tuntunut pahemmin välittävän seuralaisesta, joten mä saatoin kurkistaa varovasti, miltä ilme Danielin kasvoilla näytti.

“Kyllähän mä tajusin, että jokin on vikana, mutta en mä.. En mä mitään tällaista aavistanut”, sanoin varovasti, kulmat kurtussa. En halunnut tunkeilla millään muotoa, vaikka se oli ehkä jo vähän myöhäistä. Mua harmitti, että asia oli tullut esille mun painostuksestani. Olisiko Daniel kertonut itse, jos mä olisin ollut parempi ystävä?

Daniel
Aavistanut? Olisinpa itse aavistanut, niin ehkä tämä ei olisi mennyt tähän. Jos mä olisin tajunnut, miten tosissaan Lynn oli ollut niinä kertoina, kun se oli kaivannut multa enemmän aikaa ja läsnäoloa - mutta mulla oli mun unelmat, ja okei, ne oli välillä ristiriidassa keskenään. Oli hiton hankalaa olla sekä menestyvä kilparatsastaja että läsnäoleva perheenisä. Siinä mulla oli vielä tasapainoteltavaa, ja sopi vain toivoa, että Lynn antaisi mulle mahdollisuuden löytää se tasapaino.

“Joo no. Ei tämä mitään uutta ole”, sanoin koruttomasti, ja sitten sanoin jostakin vielä tänäkin hetkenä itselleni tuntemattomasta syystä: “Avioliittojahan menee nurin maailman sivun.”

Ihan kuin olisi ollut mulle yhdentekevää, miten meidän liiton kävisi. Yhden avioeron jo lapsena kokeneena multa tietysti saattoi odottaa mitä vain: joko välinpitämätöntä niin-se-joka-tapauksessa-menee-suhtautumista tai ehdotonta takertumista siihen, mitä meillä oli Lynnin kanssa joskus ollut. Hitto, me oltiin molemmat nuoria, ja me voitaisiin saavuttaa elämässämme onnea vielä monella tavalla. Toistemme kanssa, yksin, paremmin sopivien kumppaneiden kanssa - kuka helvetti tiesi, mikä oli viisainta?

Reitti, jonka mä olin valinnut, heitti meidät takaisin palaneen maneesin raunioiden taakse. Palaneita raunioita, ai miten kuvaavaa. Zodiac ei enää säpsyillyt hiiltynyttä maneesinmuistoa. Kävisikö mullekin joskus niin? Ehkä mä tottuisin avioliittoni hiiltyneisiin raunioihin. Jatkaisin elämääni ja antaisin asian olla.

Vaan ei. Vielä mä en ollut luopunut taistosta, ja jostain syystä tuntui tarpeelliselta sanoittaa se myös Annille:
“Mutta ei me olla luovutettu vielä. Mä en ainakaan ole. Liikaa syitä jatkaa taistelua. Lilian etunenässä, mutta…”
… myös Lynn. Vaiko vain ajatus siitä, että mä voisin onnistua rakkaudessa paremmin kuin omat vanhempani? Miksi mä takerruin niin voimakkaasti ajatukseen siitä, että me Lynnin kanssa selvittäisiin vielä?

Anni
Danielin olemus ja se tyyneys, jolla se vain totesi avioliittojen menevän nurin alituiseen oli huolestuttavaa. Vaikka kuinka toivoin, en saanut luettua miehen sivuprofiilista mitään ainakaan Egsy-paran kiireisen tikityksen tahdissa hytkyessäni.

Huomasin Danielin katseen kiinnittyvän maneesin raunioihin, joiden katsomista mä itse välttelin yleensä viimeiseen saakka. Koko palo ja sen jälkimainingit ahdistivat, koska se oli ollut aikaa, kun mun arkeni oli pyörinyt niin tiiviisti omien hevosten kanssa, etten ollut ehtinyt olla läsnä ja apuna. Kai mä podin huonoa omatuntoa, joka aloitti kolkuttelun heti maneesin hiiltyneet tähteet nähdessäni.

Yllätyin vähän, kun Daniel avasi vielä suunsa. Miehen lauseen päätös jäi leijumaan ilmaan ja huomasin Egsyn pysähtyneen vasta, kun Zodiacista näkyi enää mulle vain takaosa. Hoputin omasta mielestään valmiin ja päivän työnsä tehneen ruunan edelle karanneen ratsukon perään tietämättä, olisiko mun keskittymiskykyni enää sitä luokkaa, että voisin saada Egsystä mitään irti kentällä.

“Hyvä”, puuskahdin, kun Egsy oli taas kuljettanut mut Danielin kuuloetäisyydelle. “Siis se, ettet sä ole luovuttanut. Ei sun pidäkään.”
Eivät ne sanat varmaan lämmittäneet Danielin mieltä, mutta mun oli pakko sanoa jotain.

Daniel
Tallipiha otti meidät vastaan melkein täsmälleen sellaisena kuin mä muistin sen olleen jo vuosikaudet. Vain maneesi puuttui, mutta pääpiirteissään mikään ei ollut muuttunut. Oli idyllinen aitta, valkea päärakennus ja punavalkoinen tuttuakin tutumpi talli. Sitä kaikkea katsellessa olo oli yleensä tyyni ja rauhallinen. Nyt mä olin kuitenkin levoton ja rauhaton, vaikka ei kai sitä musta kovin selvästi nähnyt.

Mä pysäytin Zodiacin. Hartiat lysyssä mä istuin siinä hetken tekemättä yhtään mitään. Sitten mä annoin murheellisen huokauksen karata ilmoille.
“Harmi vaan, ettei näissä asioissa aina riitä yhden ihmisen päätös”, tokaisin, ennen kuin heilautin itseni maahan Zodiacin vierelle.

Löysäsin mustan orin satulavyötä ja nostin jalustimet. Sen enempiä puhumatta nykäisin hevosen liikkeelle.

Ehkä enemmänkin hyvien tapojen velvoittamana kuin siksi, että mulla oikeasti olisi ollut vielä asiaa, avasin kuitenkin vielä suuni. Olisi varmaan ollut korrektia ottaa katsekontakti henkilön kanssa, jolle puhui, mutta ihan kaikkeen mäkään en näinä päivinä pystynyt. Silmiin katsominen oli yksi vaikeimmista tehtävistä.
“Hyvää treeniä”, toivotin koruttomasti, ja sitten katosin tallin suojiin hevosineni.

Anni
Danielin toiminta, olemattomat eleet ja sanat olivat automatisoituneita ja ne huolestuttivat mut. Mun kurkkua kuristi, kun mä ajattelinkin miehen tilannetta ja sitä tosiasiaa, ettei mulla ollut juuri työkaluja sen auttamiseen. Ja vaikka olisikin ollut, mä en tiennyt olisiko Daniel halunnut sitä.

Se raskas huokaisu, joka kantautui korviini särki mun sydämeni. Jos mä olin koko syksyn oleskellut Seppeleessä lähinnä omissa oloissani siitä syystä, etten ollut osannut ottaa tarpeeksi osaa muiden murheisiin maneesipalosta ja hevosmäärän vähentämisestä, ne kaikki piilottelemani empatian tunteet rysähtivät päälleni kerralla. Ja mä olin täysin avuton niiden kanssa.

Seurasin katseellani Danielia, joka jalkautui Zodiacin selästä, löysytti satulavyön ja nosti jalustimet tottuneesi ylös. Sen sanat soivat mun päässäni, kun yritin päättää, pitikö niihin vastata. En ehtinyt tehdä ratkaisua, kun Daniel oli jo toivottamassa mulle hyvää treeniä varoen katsomasta muhun päinkään.

Mä olin sanaton kaksikon kadotessa talliin, koska sillä hetkellä mä en kokenut tuntevani Danielia sen enemmän kuin itseänikään.